Part 20

Tämä ilmoitus oli kai tulos niistä mietteistä teatterikoulun uudistamisesta, joista Emilie Bergbom edellisenä vuonna oli kirjoittanut veljelleen. Alempana saamme tietää, että ainakin toista kymmentä naisoppilasta ilmoittautui kouluun, mutta silti yritys raukesi tyhjiin. Sen vaikutti arvattavasti suomalaisen teatterin perustaminen, sillä olihan uusi teatteri ensi aluksi oleva enemmän kouluntapainen kuin valmis taidelaitos.

Uuden vuoden kahdella ensimäisellä kuukaudellakaan ei kuultu suomenkieltä näyttämöltä. Uudessa teatterissa vallitsi ruotsin- ja Arkadiassa venäjänkieli.[85] Sitä vastoin saatiin maaliskuulla jälkimäisessä teatterissa vihdoin tutustua Westermarkin "Nuoreen suomalaiseen teatteriin", niinkuin tämä näyttelijäseura nyt nimitti itseänsä. Tästä teatteriyrityksestä, jonka toinen toimivuosi nyt oli käymässä, otamme seuraavat tiedot kirjeestä, jonka A. Öhqvist 16 p. jouluk. 1871 kirjoitti Emilie Bergbomille. Tänäkin näytäntökautena seura oli aloittanut toimensa Turussa ja käytyään sen jälkeen Porissa oli se vuoden lopulla saapunut Tampereelle. Enimmäkseen oli näytelty ruotsalaisia kappaleita, mutta sen ohella suomalaisiakin. Suomalainen ohjelmisto oli kuitenkin hyvin pieni, syystä kun vain kolme jäsentä, neiti Gullsten, sekä hrat Öhqvist ja Himberg osasivat suomea. Toinen syy oli se, että sopivia suomalaisia kappaleita oli niin vähän. Tähän saakka oli näytelty "Kalatyttö", "Yökausi Lahdella" ja "Koira jakissa", jonka maisteri Malmgren Porissa oli kääntänyt; neljäs, "Yksi levotoin yö", Öhqvistin kääntämä, oli ensi kerran esitettävä Tampereella. Kirjoittaja kysyy, kerrottuaan tämän, eikö tri Bergbomilla olisi aikaa kirjoittaa heille pienehkö kappale, jossa olisi kolme tai neljä henkilöä.

"Me olemme", jatkuu kirje sitte, "sekä Turussa että Porissa ja Tampereella saaneet paljo kehotusta ja suosiota harrastuksessamme, varsinkin suomalaisiin näytäntöihimme katsoen, ja yhä enemmän näkyy, kuinka suuresti meillä kaivataan kansallista teatteria. Taitavaa johtajaamme, hra Westermarkia, ei voida liiaksi kiittää hänen tarmokkaasta työstään kotimaisen näyttämön hyväksi ja päätöksestään 'näyttää että ruotsalaiset eivät ole välttämättömän tarpeellisia suomalaisen näyttämön ylläpitämiseksi'; tämän mielipiteensä on hra Westermark avonaisesti ja peittelemättä lausunut -- ja hän on kuitenkin ruotsalainen! Hänen aikomuksensa on vastaisuudessa tulla Helsinkiin näyttääkseen työnsä tuloksia." --

"Meillä on", lausuu lopuksi lämminsydäminen nuorukainen, "niinkuin neiti Bergbom hyvin ymmärtänee monessa suhteessa vaikeat olot, mutta kuitenkin me kaikki työskentelemme iloisella mielellä ja elävällä luottamuksella hyvän asiamme menestykseen, ja me toivomme, että se aika ei enää ole kaukana, kun me saamme suomalaiselle yleisölle esittää ainoastaan suomalaisten tekijäin ja runoilijain teoksia!" --

Maaliskuun 13 p:stä alkaen Westermarkin teatteri, "ensimäinen kotimainen näyttelijäseura" (paitse johtajaa olivat kaikki 9 jäsentä suomalaisia), antoi näytäntöjä Arkadiassa. Suurin mielenkiinto tuli luonnollisesti niiden osalle, jotka olivat joko kokonaan tai osaksi suomenkielisiä, ja yleisö oli ylimalkaan suosiollinen ja tyytyväinen. Paitse ennen lueteltuja kappaleita esitettiin Goethen "Sisarukset", joka kumminkin näyttäytyi liian vaikeaksi nuorille kyvyille. Enimmän tunnustusta sai neiti Gullsten teeskentelemättömyydestään ja huomattavista runollisista pyyteistään, mutta sekä hän että Öhqvist ja Himberg olivat vielä jotenkin tottumattomia näyttämöllä esiytymään. Mainittujen rinnalla näytteli joskus hra Aspegrenkin suomalaisissa näytelmissä, vaikk'ei hän lapsuudestaan osannut suomea. Sanomalehdet olivat kyllä hyväntahtoisia arvosteluissaan, joskaan ei koko yritys semmoisenaan ollut omansa suurempia toiveita synnyttämään. Westermark itse näet ei osannut suomea, eikä hänen harrastuksellaan sentähden, huolimatta Öhqvistin vakuutuksesta, voinut olla mitään korkeampaa aatteellista saatikka kansallista päämäärää.

Tällä välin olivat säädyt kokoontuneet ja ryhtyneet toimeensa. Maaliskuun alkupuolella levisi sanoma, että talonpoikaissäädyssä oli ilmoitettu teatterioloja koskeva "pyyntöesitys", ja 16 p. se luettiin julki. Anomuksessa, jonka olivat allekirjoittaneet P. Kumpulainen (Iisalmi), M. Heikura (Pielisjärvi), E. Sassi (Kemi), L. Keränen (Kajaani), A. Miettinen (Pielavesi), R. Niemi (Jämsä) ja Adolf Silén (Hollola), huomautettiin ensin, että Helsingin teatterille oli valtiovaroista annettu noin 250,000 markan rakennuslaina, josta viitenä vuotena ei oltu korkoa vaadittu, sekä että sille sen jälkeen oli soittokunnan ylläpitämiseksi myönnetty viitenä vuotena 12,000 markkaa vuoteensa eli yhteensä 60,000 markkaa ja sen lisäksi kolmena vuotena näyttelijäseuran kustantamiseksi 12,000 markkaa vuoteensa eli yleensä 36,000 markkaa, ja esitettiin sitten se pyyntö, että teatteri, jos se on katsottava ainoastaan huvituslaitokseksi pääkaupungin ruotsalaiselle yleisölle, jätettäisiin kokonaan yleisillä varoilla avustamatta, mutta jos se on pidettävä koko maata tarkoittavana sivistyslaitoksena, oli se vastaisuudessa oleva "yhtä paljon suomen- kuin ruotsinkielinenkin". Keskustelussa, joka syntyi anomuksen johdosta ja jota jatkettiin kahdessa istunnossa, lausuttiin ruotsalaiselta taholta, että esitys oli hyljättävä, syystä kun ei ollut olemassa suomenkielistä draamallista kirjallisuutta eikä näyttelijöitä eikä edes yleisöä suomalaista näyttämöä varten; toiselta puolen taas väitettiin että mitä ei näyttänyt olevan olemassa oli saatavissa, kun vain sen eteen jotakin tehdään, niin esim. olisi kyllä suomalaisia näyttelijöitä, jos edes puolet orkesterille annetusta avustuksesta olisi käytetty semmoisten kasvattamiseksi j.n.e. Se käsitystapa, jonka pohjalle anomus oli rakennettu, että nimittäin valtiovaroista myönnetty kannatus teatterille oli kohtuuden mukaan tuleva samassa määrässä suomen- kuin ruotsinkielistenkin hyväksi, sai lopulta siksi yleisen tunnustuksen, että anomus suurella enemmistöllä lähetettiin valitusvaliokuntaan: "Vastustajia ei liene ollut useampia kuin kaksi" (U. S.).

Tämä teatterikysymyksen saattaminen julkisen keskustelun alaiseksi ja puoleksi hallitukseen, puoleksi valtioapua nauttivaan teatteriin kohdistettu vaatimus, että näyttämölliseen taiteeseen nähden suomalaisille myönnettäisiin samat edut ja oikeudet kuin ruotsalaisille, herätti asianomaisissa suurta kiukkua. Erittäin näytti heitä suututtavan, että asia oli otettu esiin talollissäädyssä. Vaikka vuosikausia kestäneet puuhat suomalaisen teatterin hyväksi luonnollisesti olivat olleet omansa herättämään kansan huomiota, ei tahdottu pitää mahdollisena, että anomuksentekijät olivat toimineet omin päin. H. D. antoi Nissensä esittää julkisen viittauksen, että he vain puhuivat mitä toiset olivat heille syöttäneet. Nissestä olivat muka talollissäädyn tuumailut teatterioloistamme erinomaisen huvittavia, kun huomasi "näkymättömien henkien kuiskuttavan erämaan ukoille aatteita ja lauseita, jotka henkien omassa suussa näyttäisivät hyvinkin tutuilta, mutta jotka nyt tekevät mitä koomillisimman vaikutuksen". Tämä arvoton syytös, joka loukkasi neljännen säädyn jäseniä niin, että vakavasti mietittiin kanteen nostamista lehteä vastaan, sai tietysti ansaitun arvostelun suomenmielisten lehtien puolelta. Pelastaakseen suurta äänenkannattajaa täytyi Nissen selittää, että hän yksin vastasi sanoistaan.

Nyt katsoi Kaarlo Bergbomkin hetken tulleeksi, jolloin hänen oli luopuminen vaitiolostaan, jotta ei sitä käsitettäisi "alistumiseksi". Hän otti kuin ottikin teatterikysymyksen koko laajuudessaan käsiteltäväksi. Se tapahtui kirjoituksessa, joka ensin ilmestyi Kirjallisen Kuukauslehden maaliskuun vihossa ja sitten Morgonbladetissa (huhtikuun 10-12 p.). Tämä kirjoitus on siksi tärkeä, että katsomme välttämättömäksi ottaa se tähän milt'ei kokonaan. Samalla kuin se kuvaa silloisia oloja sisältää se Bergbomin elämäntyön ohjelman: me näemme siitä, kuinka hänen mielestään teatteri olisi ollut johdettava ja niinikään, missä hengessä hän tositeossa johti suomalaista teatteria.

_Muutamia sanoja nykyisistä teatteri-oloistamme_.

Niiden pyyntöesitysten joukossa, jotka valtiopäivillä ovat nostaneet suurta huomiota ja antaneet paljon keskustelun aihetta, on talonpoikaissäädyn anomus teatterin valtioavusta. Ääniä on kuulunut monelta taholta, jotka ovat julistaneet tämän pyyntöesityksen tarpeettomaksi ja naurettavaksi; ei säädyssä eikä sen ulkopuolellakaan ole jäänyt unohduksiin tuo vanha virkavaltaisuuden mielilause, "että talonpoikain ei pidä sekaantua asioihin, joita he eivät ymmärrä"; onpa se synnyttänyt kaikua sanomalehdistössäkin. Se mielipaha, jopa vihakin, jonka talonpoikaissäädyn anomus muutamilla tahoilla on herättänyt, todistaa kylläksi, kuinka vaikea useain meidän maan sivistyneitten on vapautua siitä mielipiteestä, että kaikki sivistyslaitokset ovat olemassa ainoastaan muutamia valituita, etuoikeutettuja eikä koko kansaa varten. Tälle katsomustavalle ei voi mitään. Se on kouluasiassa ilmaantunut niin törkeänä itsekkäisyytenä, ettei Suomen kansalla ole siltä odotettavana muuta kuin sortoa. Onneksi vain harvat ajattelevat niin. Mutta useat muutkin -- tasamieliset, sivistyneet ihmiset -- eivät talonpoikain anomuksessa näe mitään muuta kuin tarpeettomia houreita, joita muka on aivan mahdoton toteuttaa. Tämä katsomustapa perustuu osittain jonkunmoiseen epäluottamukseen kansamme sivistyskykyyn, jota epäluottamusta löytyy monessa isänmaanystävässäkin, mutta joka ei sittenkään ole isänmaallinen, osittain puuttuvaan maamme teatteriolojen tuntemukseen.

Toimittaaksemme lukijalle arvostelemisen tilaisuutta, esitämme tässä syyt säädyn anomukseen.

Vakinainen ruotsalainen teatteri Helsingissä saa Suomen valtiolta 24,000 markkaa vuotuista raha-apua (joista 12,000 menee näyttelijäjoukolle ja 12,000 teatterin soittokunnalle). Välillisesti tulee myös sen lainan korottomuus, jonka teatterihuone on saanut valtiolta, ruotsalaisen teatterin hyväksi. Tämän valtioavun hyödyllisyyttä ei talonpoikaissäädyn pyyntöesityksessä kielletä, vaan toivotaan, että edes joku osa käytettäisiin kansallisen näyttämötaiteen synnyttämiseksi.

Muukalaisen olisi helppo vastata kysymykseen -- -- onko kohtuullista että suostutaan tähän talonpoikaissäädyn anomukseen? Hän sanoisi: -- tietysti pitää Suomessa suomalaisella teatterilla oleman enemmän oikeutta kannatukseen kuin vieraalla. Mutta meidän olomme ovat niin sekavat, ettei tällä yksinkertaisella matemaattisella totuudella useimpain ihmisten mielestä ole tarpeeksi todistusvoimaa; tahdomme siis ottaa tarkastettavaksi tavallisimmat ja tärkeimmät niistä vastaväitteistä, joita on tehty suomalaisen teatterin mahdollisuutta vastaan, kunkin kohdan erikseen, ja osoittaa niiden perättömyyden.

Yksi näistä vastaväitteistä on se, ettei ole olemassa mitään suomenkielistä näytelmäkirjallisuutta. Tämä on vain puoleksi totta ja siis väärin. Niiden 12,000 näytelmän rinnalla, jotka muodostivat espanjalaisen teatterin ohjelmiston sen loistoaikana, haihtuvat suomenkieliset näytelmävarat melkein mitättömiin. Mutta niin huono kuin luullaan ei kuitenkaan ole asian laita. Joka vähänkin on elänyt niissä piireissä, joissa luetaan ja ajatellaan suomenkielistä kirjallisuutta, se tietää, kuinka ilmeisesti nuorten suomalaisten kirjailijain mieli on kääntynyt draamallisuuteen päin; sangen usein vasta-alkajat tarjoovat näytelmiä, jotka todistavat luonnonlahjoja, mutta nämä lahjat eivät pääse kehittymään, niinkuin muutoin olisi mahdollista, kun heiltä puuttuu paras ja ainoa koulunsa, suomalainen teatteri. Ja eikö Suomen kansa näissä epäsuotuisissakin oloissa ole kyennyt tuottamaan semmoista dramaatikkoa kuin A. Kivi, jonka nimen ei tarvitse hävetä, jos sitä parhaimpiinkin verrataan. Sitten kuin suuren mestarin, Runebergin, kantele on vaiennut 'Salaminin kuninkaissa', ei ole ruotsinkielellä missään syntynyt draamallista tuotetta, joka olisi 'Nummisuutarien' taikka 'Lean' vertainen -- eipä koko ruotsalaisessa kirjallisuudessakaan ole yhtä ainoaa niin nerokasta, huumoria uhkuvaa komediaa kuin 'Nummisuutarit'. Jos vielä lisätään useampia osittain hyviä, osittain käytettäväksi kelpaavia originaaleja, jotka viime vuosina ovat syntyneet, ne suomennokset, jotka on tehty ulkomaalaisista näytelmistä, ja se helppous, jolla semmoisia voitaisiin saada aikaan, jos teatterin käytännöllinen tarve niin vaatisi, niin olot tässä suhteessa eivät estä kansallisteatterin syntymistä. Ruotsalaisella teatterilla, silloin kuin Kustaa III otti sen suojelukseensa ja antoi sille osan siitä valtioavusta, jolla vierasta ranskankielistä teatteria Tukholmassa ennen oli kannatettu, ei ollut edes niinkään suuret näytelmävarat kuin suomalaisessa kirjallisuudessa tätä nykyä on, eikä sen draamallisessa kirjallisuudessa suinkaan ollut mitään semmoista teosta koin 'Nummisuutarit'. Taikka, jos otetaan uudempia esimerkkejä, kun Klausenburgissa muutamien diletanttien mieleen johtui se kaikkien silmissä naurettava ajatus, että panisivat toimeen unkarilaisen kansallisteatterin, ja he myös Körnerin "Zrinyn" näyttelemisellä laskivat sille perustuksen, ei unkarilainen teatteri suinkaan ohjelmiston ja henkilöitten suhteen ollut paljon enemmän alusteltu kuin nykyään suomalainen. Ja kuitenkin on unkarilainen teatteri parikymmentä vuotta myöhemmin tuottanut koko Euroopassa mainioita näyttelijöitä, semmoisia kuin Rosa Czillag tahi Lila Bulyowska.

[Tämän jälkeen tekijä luettelee tuntemansa suomalaiset näytelmät: 50 painosta ilmestynyttä; 13 näytettyä, mutta painamattomia; 4 Kiven jälkeenjäänyttä teosta; 11 Suomalaisen seuran draamallisen osaston ohjelmistoon otettua -- niiden joukossa alkuperäiset: "Hölmölän maailmanparantajat", "Näyttelijätär", "Halikon kautta Ruotsiin" ja "Kosijat", 3 "Nuoren suomalaisen teatterin" ohjelmistoon otettua ja 8 muuta suomennettua taikka par'aikaa suomennettavaa. Yhteensä 89 kappaletta.]

Toinen muistutus, joka myöskin tuodaan esiin, on se, että jos onkin näytelmiä, niin ei ole suomalaisia näyttelijöitä. Tämäkin on vain osittain totta; suomalaisia näyttelijöitä ei ole, mutta suomalaisia näyttelijänalkuja on ollut ja on vieläkin; mutta nurjat olot ovat osittain ne tukahuttaneet, osittain saattaneet ne kääntymään muille aloille. Ida Basilier ihastuttaa par'aikaa ulkomaan yleisöä. Hän on toki suomalainen eikä ainoastaan hyvä, vaan eteväkin draamallinen taiteilija. Sen menestyksen, jolla neiti Mechelin ensi kerran esiintyi suomalaisella näyttämöllä, luulemme olleen pääsyitä, jotka kiinnittivät hänet taiteilijatoimeen. Parisissa opiskelee E. Strömer, Italiassa hra E. Duncker, kaksi suurilahjaista suomalaista taiteilijaa. Loistava ääni, joka niinikään teatterin epäisänmaallisen johdannon kautta menee hukkaan Suomenmaalta, on hra Achtén. Useampia vuosia sitten ilmestyi näyttämölle eräs taiteilija, hra Ahnger, joka sitten menestyksellä toimitti Joaksen osan "Leassa"; kansallisteatterin puutteessa kääntyi hän toisaalle päin; samaten hra Gröneqvist, niin myös Handolin y.m. Nämä kaikki ovat osoittaneet mieltymystä teatteriin sekä hyviä luonnonlahjoja. He ovat myös osanneet ja rakastaneet suomenkieltä. Ne nuoret näyttelijät hra Westermarkin teatterijoukossa, jotka ovat suomeksi näytelleet, ovat kaikki osoittaneet kykyä tulemaan ainakin hyödyllisiksi näyttelijöiksi, ja yksi heistä, neiti Gullsten, semmoisia lahjoja, että hänestä ehkä voi tulla taiteilija. Siihen teatterikouluun, joka tänä keväänä päätettiin perustaa, on toista kymmentä naista ilmoittanut itsensä, joissa ainakin muutamissa sopii toivoa olevan jonkunmoista kykyä. Isossa teatterissa on eräs suomalainen, hra Salin, jonka hyvät luonnonlahjat eivät ole kehittyneet, niinkuin olisivat voineet, mutta josta suomalaisella näyttämöllä arvattavasti olisi tullut kelpo näyttelijä. Myöskin muita miespuolisia näyttelijöitä, jotka olisivat kelvanneet ainakin täyterooleihin, kävi entisessä teatterikoulussa siinä toivossa että siitä sukeutuisi suomalainen teatteri; mutta he jättivät näyttelijätoimen, kun eivät tällä uralla saaneet rahtuakaan sitä kehotusta, joka runsasta runsaammin tuli sangen tavallistenkin ruotsalaisten näyttelijäin osaksi. Me voisimme vielä luetella ainakin toistakymmentä henkilöä, jotka ahtaammissa piireissä ovat osoittaneet omistavansa luonnonlahjoja joko laulantoon tahi näyttämötaiteeseen eivätkä ole olleet haluttomia rupeamaan näyttelijöiksi. Älköön luultako että me tämmöisistä seuranäytäntö-lahjoista heti päätämme mainittujen henkilöiden todellakin syntyneen näyttämötaiteilijoiksi; -- mutta, ensiksi, ei ole millään muotoa mahdollista päättää, onko lahjoja olemassa, jollei niitä koetella, ja toiseksi saattaa kokemus (esim. nykyisessä teatterissamme) meitä siihen vakaumukseen, että teatteri voi tulla toimeen noin neljällä, viidellä taiteilijalla, jos vain tottuneita, käytettäviksi kelpaavia näyttelijöitä on muita rooleja täyttämässä. Ja viimein -- end well, ali well -- on ruotsalaisen teatterin tätä nykyä ensimäinen traagillinen näyttelijätär, rouva Charlotte Raa, osoittanut semmoista hartautta ja osanottoa suomalaiseen teatteriin, joka antaa aihetta toivoa, että hänen vaikutuksensa ei ole pysähtyvä siihen, mitä hän on tehnyt, vaan että hän tulevaisuudessakin aikoo kannattaa suomalaisella näyttämöllä mitä hän on kannattanut ruotsalaisella, nimittäin ideaalisen repertoarin ylevänrunollisia kuvaelmia.

Hyviä näyttelijänalkuja ei siis ole puuttunut eikä nytkään puutu. Ainoastaan tuo kaiken kotimaisen epäkansallinen sortaminen on estänyt näitä voimia isänmaan hyödyksi kehkiämästä. Jos siis kotimainen teatteri asetetaan sille kannalle, että se tarjoo edes jommoistakin vakuutta niille, jotka tahtovat antautua sen palvelukseen, emme suinkaan epäile, että suomalainen näyttämö on kantava kauniimpia hedelmiä kuin sen viholliset ja ehkä moni sen ystävistäkin uskoo. Vaikka äärettömiä vastuksia on kohdannut, ovat Suomalaisen seuran antamat näytännöt hyvin onnistuneet, vieläpä usein paremmin kuin ikinä olisi sopinut toivoa. Niin "Lea", niin "Martha", niin "Jeannetten häät", niin "Trubaduri", niin "Yökausi Lahdella".

Kolmanneksi kuulee usein väitettävän, ettei suomenkieli muka ole tarpeeksi edistynyt kelvataksensa näyttämölle. Jos sillä tarkoitetaan, ettei suomenkieli ole kykenevä syvien, runollisten tunteitten ilmoittamiseen, mahtavain ajatusten tulkitsemiseen, niin paljas luulokin jo sisältää yhtä paljon ajattelemattomuutta kuin tyhmyyttäkin. Sitä kieltä, jolla Kalevala ja Kanteletar on sepitetty, sitä kieltä, joka on kyennyt Davidin salmeja niin mainiosti kaiuttamaan, ei sovi milloinkaan sanoa runollisesti köyhäksi tahi raajaksi. Samoin nykyaikainenkin suomenkielemme osoittaa esimerkkejä runollisesta ylevyydestä ja luontevuudesta, joista sen ei tarvitse hävetä. Mitä kielen jaloutta huomataankaan useissa Ahlqvistin runoelmissa, "Leassa"! Verrattakoon toisiinsa esim. tuon mainion monoloogin ruotsinnos ja suomennos Schillerin "Orleansin Neitsyen" 4:nnestä näytöksestä; muutamissa paikoin ehkä huomattanee, että ruotsinnoksen on tehnyt yksi Ruotsinmaan etevimmistä runoilijoista, Nikander, ja suomennoksen sitä vastoin eräs oppilas Apollonin palveluksessa; mutta mitä tulee kummankin kielen kykyyn ilmituoda alkuteoksen täysisointuisia lausejaksoja, moniväristä lyyrillisyyttä, loistavia kaunopuheisia käänteitä, syviä mietteitä, ei niiden välillä havaita eroitusta. Mutta jos siirrymme lausuttavasta näytelmästä laulettavaan, on suomenkieli ilmeisesti ruotsinkieltä etevämpi; sillä sen rikkaus ääntiöistä, sen puute epäselvistä vokaaliäänistä, sen sointuisuus tekevät sen erinomaisen soveliaaksi kannattamaan esim. noita helläsointuisia italialaisia taikka syvätunteisempia saksalaisia säveleitä. Tämän etevyyden suomenkielen kiihkeimmätkin vastustajat tavallisesti sille myöntävät, riistäessään siltä kaikki muut ansiot. -- Jos taasen arvellaan, että suomenkielellä ei ole sitä salonkisiroutta, joka sopii esim. ranskalaiseen konversatsionikomediaan, niin väitteessä on hiukan enemmän totuutta, vaikk'ei se kuitenkaan pidä paikkaansa. Suomenkieli on puhekielenä useissa sivistyneissä perheissä -- miksi ei sivistynyt suomenkieli näyttämöllä olisi yhtä mahdollinen? Sitä teeskenneltyä salonkipuhetta, jota tavataan ruotsalaisella näyttämöllä, emme sitä vastoin millään muotoa tahdo siirtymään suomalaisellekin; väkinäisellä ranskankielen jäljittelemisellä on ruotsalainen teatterikieli suuressa määrässä menettänyt tuoreutensa ja luonnollisuutensa. Kuinka tärkeä välikappale sivistyneen, kaikista murteellisuuksista vapaan mallikielen synnyttämiseksi juuri kansallisteatteri olisi, todistaa muiden maiden esimerkki. "Théâtre français", siihenpä ranskalainen ylpeydellä viittaa, jos kysytään, missä ranskankieltä oikeimmin ja puhtaimmin puhutaan, ja saksankieltä tuskin sopii sanoa missään puhtaasti puhuttavan paitse etevimmissä teattereissa.

Usein kuulee myös mainittavan: -- "Jos löytyisikin näytelmiä ja näyttelijöitä, niin ei ole suomalaista yleisöä." Niitä, jotka näin päättävät, on ylen vaikea saattaa toiseen käsitykseen, sillä kaikki saarnaaminen, että Suomessa löytyy muita ihmisiä kuin he ja heidän ruotsia puhuvat ystävänsä, on turhaa. Suomen pääkaupungissa on kuitenkin lukuisa suomenkielinen väestö. Että Helsingin sivistyneissä ruotsia puhuvien luku on monta vertaa suurempi kuin suomalaisten, sen huomaa jokapäiväisestä kokemuksesta. Mutta suomea ymmärtävä sivistynyt yleisö ei ole suinkaan vähälukuinen. Suuri osa virkamiehistä ja heidän perheistään on kasvanut suomenkielisissä paikkakunnissa ja ymmärtää siis suomea vaikk'ei se osaa sitä puhua yhtä helposti kuin ruotsia. Näiden lisäksi tulee koko ylioppilaskunta, jonka jäsenet, muutamat harvat pois luettuina, kaikki ymmärtävät suomea. Jokainen tietää mikä tärkeä virka ylioppilaskunnalla on Helsingin teatterielämässä. Sitä paitse ne, jotka kieltävät suomalaisen yleisön olemassaolon, eivät usko isänmaallisen taiteen lumousvoimaan. Eikö se, mitä suomalaiset sydämet ovat runoilleet, mitä suomalainen mieli on synnyttänyt, myöskin voi tunkea suomalaisiin sydämiin, tulla suomalaisen mielen käsitettäväksi. Meillä on suurempi luottamus taiteeseen. Ne henkilöt, jotka ovat meidän omiamme, jotka ajattelevat meidän ajatuksiamme, tuntevat meidän tunteitamme, elävät meidän elämäämme, nehän aina enemmän miellyttävät sitäkin, jonka korva ei ymmärrä jokaista ääntä, kuin semmoiset olennot, jotka sydämeltään, mieleltään, tunteiltaan ovat heille vieraita, vaikka puhekieli on yhteinen. Joka kieltää suomalaisen yleisön olemassaolon, se luulee siis meidän ruotsinkielisten suomalaistemme olevan lähempänä ruotsalaisia kuin omia maanmiehiänsä. Me emme sitä usko. Jokainen, joka esim. on nähnyt sen innostuksen, jonka "Lea" ensi kerran näytettynä herätti, ei ole epäävä näiden sanojen totuutta. Muutoin kokemuskin todistaa suomalaista teatteriyleisöä Helsingissä olevan. Niistä neljästätoista suomalaisesta teatteriesityksestä, jotka Suomalainen seura Helsingissä on toimittanut, on yksitoista näytetty sillä menestyksellä, että kaikki piletit myytiin loppuun, eikä yhtä ainoaakaan aivan vähälukuiselle katsojakunnalle. Suomalaisen teatterin sitä paitse ei tarvitse eikä se saakaan supistaa vaikutustansa ainoastaan Helsinkiin -- Wiipuri, Turku, Oulu, Kuopio ovat kaupunkeja, joissa on teatterilliselta kannalta yksinomaisesti taikka ainakin enimmäkseen suomenkielinen väestö, ja nuo matkustavaiset ruotsalaiset teatterijoukot, jotka niissä nyt usein saavat elatuksensa eivätkä suinkaan ole halveksittavia, todistavat osanoton teatteriin siellä olevan vireillä.