Part 19

Palattuaan kiertomatkaltaan Bergbom oli kuin huumaantunut rikkaista vaikutelmista. Berlin näytti hänestä harmaalta, ja hän tunsi tyhjyyttä ja ikävää ympärillään. Kumminkin hän pian asettautui todellisuuteen. Emilie oli luvannut hankkia hänelle rahoja, jotta hän voisi viipyä vuoden ulkomailla. Siitä Kaarlo kiittää, mutta lisää samalla: "En uskalla -- olisi kevytmielistä asettaa vekseli niin epämääräiselle tulevaisuudelle." Kuitenkin hän tahtoi jäädä koko kesäksi Berliniin jatkaakseen tutkimuksiaan. Hän ajatteli näet vielä kirjoittaa väitöskirjan dosentuuria varten, joskaan ei hänellä enää ollut varsinaista toivoa tiedemiehen uraan. Siksi oli häntä liian tylysti kohdeltu yliopiston puolelta. Aineekseen hän oli valinnut 19:nnen vuosisadan romaanin. Kun tiedämme kuinka harvinaisen laaja hänen kirjallisuuden tuntemuksensa oli, niin on helppo ymmärtää, että aineen vaikeus oikeastaan oli sen supistamisessa. Juuri se, että aine, niinkuin sanotaan, kasvoi hänen päänsä ylitse, lieneekin ollut pääsyynä siihen, että tämäkin teos jäi kesken. Jos se olisi ollut helpompi suorittaa, niin olisi se voinut valmistua hänen ulkomailla ollessaan; kotona hänen tietysti oli vaikeampi saada siihen tarpeellista aikaa ja mielenrauhaa.

Näiltä viimeisiltä kuukausilta ei ole monta kirjettä säilynyt. Eräässä kirjeessä syksyn alussa (20/9) Bergbom arvelee joutuneensa valtiollisesti epäiltyjen kirjoihin, koska sekä hänen lähettämänsä että hänelle osoitetut kirjeet olivat alkaneet kadota. Joku syy kirjeenvaihdon häiriöön oli kai siinäkin, että Emilie Bergbom vietti loppupuolen kesää Waasassa. Koko sydänkesältä on olemassa vain yksi laajempi kirje Otto Florellille (14/7), joka sisältää viehättäviä lisätietoja Bergbomin teatterikokemuksista. Tässä kirjeessä, jossa hän lämpimästi onnittelee ystäväänsä hänen juurikään tapahtuneihin kihlauksiinsa Emmy Basilierin, Ida Basilierin sisaren kanssa, Bergbom näet luo yleisen pikakatsauksen siihen mitä oli teatterin alalla nähnyt ja oppinut matkansa kuluessa. Täydentääksemme edellisen esityksen otamme vielä joitakuita piirteitä.

Bergbom sanoo kaikkiaan nähneensä "noin 40 oopperaa ja samassa suhteessa puhekappaleita". Wagneria hän ihailee "suorastaan yltiöpäisesti". Meyerbeeriin nähden hän oli kylmennyt ("Hugenotteihin" hän kuitenkin oli edelleenkin ihastunut). Ihanimmat illat olivat hänelle tuottaneet "Don Juan", "Taikahuilu", "Fidelio" ja "Jessonda". Vanhat suosikkinsa "Lucrezian" ja "Noita-ampujan" hän oli nähnyt loistavasti esitettävän. "Faustista" hän oli oppinut pitämään, kumminkaan kunnioittamatta sitä; Auber oli kohonnut arvossa, mutta Mehul päinvastoin ("Josef" hävinnyt illusiooni); Gluck, jota hän oli epäillyt, oli hänestä äärettömän ylhäinen. -- Ennen mainittujen ooppera-taiteilijain lisäksi Bergbom luettelee suuren joukon, joista tässä merkittäköön: Lucca, perin runollinen, sievä, luontehikas, kirpeä, naisellinen haltia-olento; Mallinger ihanteellinen, haaveellinen, suloinen, perin saksalainen, mutta sentähden mahdoton kun hän pyysi olla muuta; Brandt, suurin taiteilijattarien joukossa, klassillinen, elävän draamallinen, täynnä suuria pyyteitä (valitettavasti hänen äänensä ei ollut hänen henkensä tasalla); Peschka-Leutner (Leipzig), Saksan suurin koloratuurilaulajatar, aistikas, keimaileva, eloisa, siro niinkuin italialaiset, mutta ei yhtä säkenöivä eikä loistava; Dustmann-Meyer, ylevä, klassillinen, puhdas ihanan laulunsa tähden unohtumaton. Miehenpuolisista laulajista Bergbomin mieleen muistuvat paitse muita: Niemann, suuri, melkein giganttimainen, ritari pelvoton ja moitteeton, usein epätasainen, joskus raaka, toisinaan huoleton, mutta oikea taiteilija Jumalan armosta; Walter, keimailevan aistikas, hurmaava pianissimossa, luonnollisen lapsekas; Wachtel, loistava, voimakas, helkkyvä-ääninen, mutta tyhjä -- tyhjä -- tyhjä; Betz, ensiluokan taiteilija, resitatiiviin, leveään äännäntään, crescendoon nähden kiitoslauseitten yläpuolella -- ainoastaan luonnekuvauksessa hän on heikko; Fricke, aina hyvä, aina voimakas, aina todenperäinen; Vogel (München) saksalaisen laulajan ihanne; haaveellinen, mutta ei naisellinen, syvä, täyteläs ääni, sydämellinen, voimakas, yksi ihanimpia muistojani; Beck, nerollisin ja luovin laulaja, jonka olen kuullut, mutta valitettavasti vain yhdessä roolissa ("Rigoletto").

Puhedraaman alalla, jota Bergbom sanoo tutkineensa tarkkaavaisemmin kuin oopperaa, hän, kirjoitettuansa jo tuntemamme katsauksen rouva Raalle, oli nähnyt paljo uutta ja tutustunut uusiin kykyihin. Näistä mainittakoon ainoastaan kaikkein tärkeimmät. Vanhan rouva Haizingerin Wienissä hän asetti Frieb-Blumauerin rinnalle raikkaudessa ja rakastettavaisuudessa; tragedianäyttelijätärtä Wolteria Wienissä hän piti etevänä taiteilijattarena, hänessä oli tulta ja ylhäisyyttä, mutta kenties hän sittenkin oli loistavampi kuin suuriarvoinen; kaikkia ylempänä seisoi Clara Ziegler, jota todella kannatti tutkia, hänen äänensä, vartalonsa, kasvojensa piirteet suurenmoisia, niinkuin näkisi kreikkalaisen, traagillisen runottaren edessään -- sitä mitä saksalaiset sanovat "Gemüthiksi" hänellä ei ollut -- hänen tunteellisuutensa oli joko kylmä taikka teeskennelty, mutta mikä ylhäinen voima ja intohimo! -- antiikkisia rooleja hän näytteli parhaiten (Medea, Antigone, Iphigenie), hänen Schiller-henkilönsä olivat heikkoja. Miesnäyttelijöistä Bergbom oli entisten lisäksi oppinut tuntemaan monta etevää ja suurta, niinkuin Mitterwurzerin (Leipzigissä), Possartin (Münchenissä), erinomaisen nerollisen Levinskyn, ranskalaisesti sivistyneen, aistikkaan Sonnenthalin, voimakkaan, miehekkäästi runollisen Hallensteinin (kaikki Wienissä).

Mahdollisesti olemme monen lukijan mielestä tähän ottaneet liiaksi näitä arvostelevia katsauksia, semminkin kun useimmat mainituista taiteilijoista jo ovat ijäksi poistuneet ei ainoastaan teatterin vaan elämänkin näyttämöltä. Mutta tuleehan juuri niissä näkyviin mitä luvun alussa lausuimme, että näet Bergbom ulkomaanmatkallaan täydensi tietonsa ja kokemuksensa teatterinjohtaja-tointaan varten. Ne todistavat, kuinka perin pohjin hän oivalsi mitä teatteritaide ylipäätään kykenee luomaan katsojan nähtäväksi ja miten eri luonnonlahjat vaihtelevine värivivahduksineen siinä soveltuvat runoutta ja aatteita palvelemaan. Näin syvästi perehtymällä näyttämölliseen taiteeseen hän todella kypsyi tehtäväänsä kotimaassa, hän sai sen varman, omiin itsenäisiin havaintoihin ja tutkimuksiin perustuvan pohjan, jolla seisoen hän saattoi luottaa yrityksensä menestymiseen ja vaikuttaa rohkaisevasti ympäristöönsä, joka puolestaan ehdottomasti luotti hänen tietoihinsa ja arvostelukykyynsä.

Bergbom palasi Helsinkiin lokakuun alussa.

VI.

Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.

Olemme saapuneet -- teatterikieltä käyttääksemme -- siihen näytäntökauteen, jolloin Suomalainen teatteri perustettiin. Koska kuitenkin itse perustaminen tapahtui vasta myöhään keväällä, ei tässä vielä ole puhuttava uuden laitoksen toimesta, vaan erinäisistä seikoista, jotka vihdoin veivät tähän onnelliseen tulokseen. Mitä tulee kerrottavamme tapahtuman taustaan, on lukija jo edellisestä saanut yleiskäsityksen vallitsevista näyttämöllisistä oloista, ja on siihen sitä vähemmän tarpeen mitään lisätä kun me pian tulemme tutustumaan erääseen kirjoitukseen, jossa Bergbom, aikalaisena, on kuvannut silloiset teatteriolot. Sen ohella ansaitsee kansallisvaltiollinen elämä huomiotamme, sillä sen merkitys teatterin perustamiseen nähden oli melkoinen. Ymmärrettävästi ei se kumminkaan tässä sovi tulla laajaperäisemmän esityksen esineeksi; ainoastaan lyhyesti on siihen viitattava.

Taistelu suomalaiskansallisen ja sitä vastustavan ruotsinmielisen puolueen, se on fennomaanien ja svekomaanien ("skandinaavein", "dagbladistein", "viikingein") välillä, joka 1860-luvulla oli kiihtymistään kiihtynyt, oli 1870-luvun alussa tuimempi kuin koskaan ennen. Niistä kysymyksistä, joita taistelu koski, oli silloin koulukysymys kaikista polttavin. Suomenmielisten yhtä kohtuullisia kuin oikeutettuja vaatimuksia siinä kohden hallitseva ruotsalainen puolue vastusti kynsin hampain. Jos sen mielestä joku suomalainen koulu olikin suvaittava toisessa tai toisessa syrjäisessä kaupungissa, niin oli kumminkin pääkaupunki pysytettävä vapaana semmoisesta laitoksesta. Suomalainen normaalikoulu päätettiin sentähden hävittää Helsingistä, ja kun sen tarpeellisuutta ei käynyt tykkänään kieltäminen, katsottiin sopivaksi määrätä, että se oli sijoitettava Hämeenlinnaan. Tässä ja muissa suomalaisuuden edistyksen ehkäisemistä tarkoittavissa puuhissa olivat vallanpitäjät yksimielisiä. Senaatti oli yhtä epäsuomalainen kuin koulu-ylihallitus kuuluisan päällikkönsä parooni Kasimir von Kothenin johtamana, ja kenraalikuvernööri kreivi Adlerberg oli mitä parhaimmissa väleissä heidän ja ruotsinmielisten johtomiesten kanssa. Se joka vähimmän välitti niin toisista kuin toisista oli sittenkin Kothen, mutta hänen omavaltaisuutensa erinäisissä yksityisissä (esim. yliopisto-) asioissa suotiin hänelle mielellään anteeksi, kun hän oli niin johdonmukainen ylenkatsoessaan ja polkiessaan suomalaisuuden vaatimuksia ja pyrintöjä.

Toiselta puolen tämä sortojärjestelmä nosti aavistamattomia voimia liikkeelle. Suomalainen kansa ei ole koskaan esiytynyt yksimielisemmin ja voimakkaammin kuin juuri tähän aikaan, kun siltä väkisin tahdottiin sulkea tie sivistykseen ja samalla siihen vaikutukseen maan asioihin, johon ainoastaan sitä tietä päästään. Päätös hävittää normaalikoulu Helsingistä sai kansan perustamaan alkeisopiston pääkaupunkiin, ja jatkuva vaino suomalaisia kouluja vastaan maaseutukaupungeissa vei siihen, että yksityisiä kouluja, jotka valtio aikaa voittaen oli pakotettu ottamaan huostaansa, perustettiin ympäri maata, niin että niiden luku lopulta oli monta kertaa isompi kuin se, johon olisi mielihyvällä tyydytty, jos hallitsevat olisivat menetelleet järkevästi.

Elettiin siis aikana ja oloissa, joissa joka edistyksenaskel kansalliseen suuntaan vaati mitä sitkeintä taistelua, mutta joissa myöskin uhraavaisuuden henki oli voimakas ja tahdon tarmo korkeimmilleen jännitetty. Niissä oli suomenmielisten mahti, joita soimattiin vanhoillisiksi, mutta jotka tositeossa harrastivat yhteiskunnallisen ja kansallisen elämän uudistumista; toisilla, jotka sanoivat itseään vapaamielisiksi, mutta itse asiassa kaikin voimin vastustivat tuota uudistusta, heillä oli valtakeinot puolellaan. Uusi Suometar, jossa suomalaisuus niinkuin ainakin pyrki kuuluville, oli alituisesti tekemisissä sensuurin kanssa.

"Ainakin joka toinen päivä", Emilie Bergbom kirjoitti Kaarlolle (27/2 1871), "se otetaan takavarikkoon. Milloin on kirjoitus tarkoittanut asevelvollisuutta, milloin kouluylihallitusta, milloin muutoksia yliopiston statuuteissa, milloin painoylihallitusta; on ollut oikein surkeata. Löfgren on saanut pienen viittauksen, että hän pian on saava ensimäisen varoituksen, mikä niin suuresti ilahutti häntä, että hän lupasi toimittaa muille pidot, jos siitä tulee totta. -- Merkillisiä ovat kuitenkin nuo fennomaanit. Kun luulee että heidän on masentuminen, niin he sen sijaan keksivät toisen keinon toisensa perästä. Tuskin lienee missään maassa heidän vertaisiaan kestävässä sitkeydessä. Jumala siunatkoon heidän lujaa luottamustansa!" --

Ainoastaan valtiopäivillä kansan ääni pääsi vaikuttavalla tavalla kuuluviin, mutta säädyt kokoontuivat harvoin. Ikävällä oli nyt viidettä vuotta odotettu säätykokousta, ja ilolla vastaanotettiin valtiopäiväkutsumus, joka julkaistiin 4 p. lokak. ja määräsi että säätyjen oli kokoontuminen 1 p. helmik. 1872.

Tämmöinen oli luonteeltaan Suomalaisen teatterin syntyaika. Ymmärtäähän sen että ne, joiden mielestä suomalaiset oppikoulut eivät olleet "todellisen sivistystarpeen" vaatimia, katsoisivat suomalaista teatteria ei ainoastaan tarpeettomaksi vaan hulluudeksi. Tämäkin sivistyslaitos oli siis yksistään taistelulla saatavissa ja uhrauksilla kannatettavissa; mutta juuri sen vuoksi sen aikaansaanti olikin mahdollinen nyt kun oltiin opittu esteistä huolimatta, uhrauksia pelkäämättä toteuttamaan kansallisia aatteita. Ja että siihenkin nähden jotain toivottiin säätykokoukselta, se oli jo 1869 julkilausuttu. Sinä vuonna näet Ruotsalainen teatteri, niinkuin tiedämme (kts. s. 142), anoi korotettua valtioapua (20,000 mk) ja puolustettiin sitä H. D:ssä m.m. sillä, että laitos muka oli kansallisesti tärkeä ("representerade ett nationalintresse"). Sen johdosta U. S., joka jo kevätpuolella ankarassa kirjoituksessa oli vastustanut valtioavun antamista, heinäkuulla julkaisi erään "Maalaisen" kirjoituksen (jolta H. D. oli kieltänyt tilaa ja jossa, samalla kuin teatterin sivistävää vaikutusta ylipäätään epäiltiin, anottua apua arveltiin ylen suureksi, varsinkin aikana, jolloin ihmiset olivat kuolemaisillaan nälkään) ja otti sitten itsekin asian uudestaan käsiteltäväkseen. Kahdessa kirjoituksessa lehti[82] esitti mielipiteensä olevan, että teatteri kieltämättä on sivistyslaitos, jopa tärkeäkin, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että se on kansallinen ja taiteellisesti etevä. Meilläkin on teatteri tarpeen, nimittäin suomalainen; ruotsalainen teatteri [tietysti semmoisena kuin se oli olemassa] ei ollut mikään kansallinen laitos eikä ansainnut kannatusta Suomen kansalta. Suomalaisen teatterin aikaansaaminen oli sentähden katsottava tärkeäksi kansallisasiaksi, ja koska se ei ollut ajateltavissa ilman valtioapua, oli sitä pyydettävä -- ei kuitenkaan nälkäaikana, vaan vastedes, kun anomus voitaisiin tehdä "laillista tietä, maan säätyjen kautta". -- Pian saamme nähdä, ettei sitenkään päästy uhrauksista.

Mutta vähän olisi kansallismielisten uhrautuvaisuuskin merkinnyt, jollei olisi ollut tiedossa mies, joka kykeni astumaan yrityksen johtoon. Suomalaisen teatterin aate oli kolmena viimeisenä vuonna heidän tietoisuudessaan ruumistunut Kaarlo Bergbomissa, se oli siten haaveiden maailmasta muuttanut tosielämään, ja teatterin perustaminen oli nykyään enemmän kysymys sopivasta hetkestä kuin mahdollisuudeltaan epäilty hanke. Näin oli laita sitä luonnollisemmin kuin Bergbomin tieteelliset aikeet eivät olleet tunnetut laajemmissa piireissä. Hän itse palasi syksyllä 1871 ulkomaanmatkaltaan pettynein toivein ja miettien -- kohtalon pakosta -- antautua koulu-uralle. Syyskuulla Emilie oli kirjoittanut hänelle Berliniin kahdesta avonaisesta virasta yliopiston kirjastossa sekä niinikään haettavana olevasta historianopettajan virasta Helsingin ruotsalaisessa tyttökoulussa. Mutta olihan Bergbom lausunut, että hän ei aikonut taistelutta alistua. Se selittää meille miksi hän, kotonaan kahden kesken Emilien kanssa neuvotellessaan heidän kummankin tulevaisuudesta, vielä päätti jättää pedagoogiset ja muut virat sikseen ja ryhtyi uudestaan ja entistä rohkeammin teatterisuunnitelmiinsa. Olihan suomalaisen näyttämön luominen suuri kansallinen tehtävä, jossa heille molemmille olisi riittävästi työtä, työtä, johon he pystyisivät ja jota suorittaessa he voivat toimia yhdessä, avustaen ja rohkaisten toisiansa. Vasta jos sekin toivo pettyi, oli leipäkysymykselle myönnettävä määräävä merkitys.

Syksyllä ei kumminkaan käyty mihinkään näyttämölliseen puuhaan käsiksi. Bergbomin ollessa ulkomailla olivat tarpeelliset valmistukset jääneet tekemättä, parhaimmat kyvyt olivat sentähden kiinni toisaalla ja vihdoin saivat valtiopäivät kaikki harrastukset kohdistumaan kevätkauteen, jolloin pääkaupungin elämä niiden tähden tulisi tavallista vilkkaammaksi. Ida Basilier oli 11 p. syysk. antanut konsertin Oulussa, johon maalaiskansaakin oli saapunut ja jossa muun muassa "Trubadurin" miserere kohtaus, suomeksi esitettynä, oli suuresti liikuttanut yleisöä, ja sen jälkeen lähtenyt Tukholmaan. Siellä hän 18 p. jouluk. kuninkaallisessa oopperassa ihailevan yleisön edessä debyteerasi Rosinana "Sevillan parturissa" ja jäi sinne edelleenkin. Rouva Raa taasen oli ruotsalaisen teatterin jäsenenä kokonaan kielletty esiintymästä suomalaisissa näytännöissä. Ainoastaan Suomalainen seura toimitti entiseen tapaansa iltamia, ja niissä kuultiin joskus rouva Raankin lausuvan. Siten hän iltamassa 25 p. lokak. lausui Bürgerin mainion "Lenore" ballaadin, jonka Tuokko oli suomentanut, ja 15 p. jouluk. Runebergin "Torpan tytön", niinikään suomeksi käännettynä. Samana iltana laulettiin Azucenan ja Manricon kaksinlaulu "Trubadurista" ja suomalaisia kansanlauluja esitti Emmy Strömerin nuorempi sisar, Sofie Strömer, jonka äänen laajuus ja heleä voima herätti vakaumuksen, että hänessäkin oli oiva kyky tulevia ooppera-näytäntöjä varten. -- Achté vihdoin antoi 25 p. marraskuuta sävellyskonsertin, joka ansaitsee mainitsemista sentähden, että siinä ensi kerran esitettiin hänen säveltämänsä alkajaissoitto Topeliuksen "Regina von Emmeritz'iin".

Enemmän kuin teatterikysymys, kiinnitti tänä syksynä eräs valtiollinen yritys mieliä. Sen jälkeen kun Helsingfors Tidningar 1866 oli lakannut, ei pääkaupungissa ollut ainoatakaan ruotsinkielistä lehteä, joka olisi edustanut suomalaisuutta taikka edes ollut sen ystäville avoinna, milloin joku heistä tahtoi ruotsinkielisen yleisön edessä puolustaa suomalaiskansallista käsitystapaa yleisissä asioissa. Kun sen lisäksi alituisesti nähtiin, että vastapuolueen suuri äänenkannattaja, Helsingfors Dagblad, ani harvoin täysin rehellisesti, puhumattakaan tyydyttävän laajasti teki selkoa Uuden Suomettaren kirjoituksista, oli suomalaisuuden asiaa puoltavan ruotsinkielisen lehden tarve käynyt yhä tuntuvammaksi. Nykyään voidaan -- joskaan ei vahingotta -- tulla toimeen ilman semmoista, mutta 1870-luvulla oli suomea lukeva sivistynyt yleisö melkoista vähälukuisempi, jota paitse moni kansallisen puolueen parhaimpia miehiä oli kykenemätön suomenkielellä kirjoittamaan. Nämä asianhaarat tekevät ymmärrettäväksi, että sama harvalukuinen piiri Helsingissä, joka muutoinkin ajoi suomalaisuuden asiaa, katsoi välttämättömäksi perustaa sanomalehden, joka nimellä Morgonbladet 1872 vuoden alusta toimi 1884 loppuun saakka. Jos mikään, oli tämäkin yritys uhrauksia kysyvä, mutta, niinkuin jo on sanottu, niitä ei tähän aikaan peljätty.

Tässä paikassa ei sovi kertoa, mitä vaikeuksia oli voitettavana ennen kuin lehti saatiin syntymään. Pääasia on, että noin kuukauden kuluessa merkittiin 40 osaketta à 500 markkaa kahden ensimäisen vuoden vakuudeksi. Päätoimittajaksi rupesi terävästä ja hienosta kynästään tunnettu mol. oik. kand. E.A. Forssell, joka kuitenkin terveydellisistä syistä jo syksyllä 1872 luovutti toimensa maisteri August Hagmanille, ja aputoimittajiksi Kaarlo Bergbom sekä filos. kand. Eliel Aspelin, edellinen ulkomaanosaston ja jälkimäinen teatteri- ja kaunokirjallisuusarvostelua y.m. varten. Lehden avustajiksi taasen lupautuivat, joko nimeltä mainittuina taikka mainitsemattomina, O. Donner, C.G. Ehrström, W. Eneberg, A.F. Granfelt, H.L. Melander, Th. Rein, J.V. Snellman, Z. Topelius y.m. -- Näin Bergbom -- lyhyeksi ajaksi -- palasi sanomalehtitoimeen, ja yrityksen alkuunpanoon nähden mainitaan eräässä kirjeessä siltä ajalta: "Bergbomin perhekunta on tässäkin enimmät tehnyt -- nimittäin hankkinut useimmat osakkaat".[83] Mikä merkitys uudella lehdellä oli suomalaiseen teatteriin nähden, huomaa yksistään siitä, että ilman sitä Bergbomin alempana mainitut kirjoitukset teatterioloistamme tuskin olisivat päässeet ruotsinkielisen yleisön näkyviin.

Morgonbladetin näytenumero sisälsi paitse ulkomaanosastoa muitakin Bergbomin kynän jälkiä. Hänen kirjoittamansa oli näet oivallinen ja kauttaaltaan suosiollinen arvostelu "Martha" oopperan marraskuulla tapahtuneesta esityksestä Uudessa teatterissa. Ensiksi lyhyesti määriteltyään suositun sävelteoksen taiteellisen arvon, hän huomauttaa, että Helsingin yleisö, jolle sekä ruotsalaiset että saksalaiset oopperaseurat olivat ennen monesti ja etevämmin esittäneet kappaleen, ei kuitenkaan koskaan ollut tervehtinyt sitä lämpimämmin kuin nyt kotimaisen kyvyn, neiti Emille Mechelinin, ensi kerran esiytyessä pääroolissa. Sen jälkeen hän seikkaperäisesti puhuu laulajattaren äänestä ja laulutavasta. Ääni oli puhdas, pehmeä ja täyteläinen sekä hyvin koulutettu; tekniikka oli virheetön ja vakava, äännäntä ihmeen varma, milloin ei osa noussut liian korkealle. Intohimoiset kohdat hän suoritti jotenkin arkailevasti, mutta lyyrilliset tunteellisesti, koloratuurikohdilta taasen ei puuttunut melkoista siroutta. Vihdoin annetaan laulajattarelle ja kapellimestari Emanuelille täysi tunnustus siitä taidosta, millä he vähistä apuneuvoista huolimatta olivat saaneet oopperanäytännön menestymään.

Mutta yhtä vilpittömästi kuin Bergbom tässä kiitti tositaiteellista harrastusta, yhtä säälimättömällä ivalla hän toisessa paikassa ruoski päinvastaista kantaa ja ulkomaalaisen ihailua sekä teatterissa että yleisössä. Kerrassaan kuvaavana kirjoittajalle otettakoon siitä muuan kohta:

"Viime päivien taidehuveista mainitsemme L. N. Achtén konsertin. Koska vain noin 200 henkeä oli saapuville tullut, lienee hra Achtélla ollut rahallista tappiota illastaan. -- Mutta emme voi pitää ketään muuta kuin hra Achtéta itseään syypäänä tähän yleisön oikeutettuun myötätuntoisuuden puutteeseen. Miksikä hra Achté niin itsepäisesti tahtoo olla säveltaiteilija, vaikka hän ei ole syntynyt Boråsissa eikä Nishnij-Nowgorodissa, vaikka hän ei ole ensimäinen baritonilaulaja Sköfden oopperassa eikä Reusz-Schleiz-Greiz-Lobensteinin ruhtinaan hovimuusikko. Silloin hän tietysti 'kansallisena' säveltaiteilijana olisi herättänyt mielenkiintoa -- mutta nyt olla syntyisin Porista, kuinka halpamaista ja jokapäiväistä. Hra Achtén ohjelmakin ilmaisi täydellistä korkeamman musikaalisen aistin puutetta. Mozart, Beethoven, Mendelsohn -- kuinka vanhanaikuista, kuinka yksitoikkoista. Miksei mitään 'Sköna Galateasta' taikka 'Frihetsbrödereistä'? Se olisi sivistyneelle ihmiselle otollista. Ajattelemattomuutensa huipun hra Achté kuitenkin saavutti esittämällä omia sävellyksiään. Olemme tosin kuulleet muutamien yksinkertaisten muusikkojen väittävän, että hänen Turun-marssinsa oli eloisa, tunnelmallinen ja voimakas, että hänen bassoariansa oli tyyliltään suuri ja puhdas ja että hänen Regina-uvertyyrinsä oli sommittelultaan rohkea ja rikkaasti soittimille sovitettu, mutta me, jotka olemme kuulleet vähän enemmän musiikkia, jotka olemme ihailleet kaikkia operettinäytäntöjä Uudessa teatterissa, voimme vakuuttaa että se on pelkkää lorua."

Luopuen ivallisesta esitystavasta Bergbom sitten mainitsee hra Achtén aikovan lähteä Saksaan ja Italiaan jatkamaan opintojaan ja kertoo sen ohella, että Elis Duncker harjoitteli lauluopintoja Milanossa -- sitä ennen Pietarissa nautittuaan mainehikkaan Everardin ohjausta, joka imartelevasti oli tunnustanut hänellä olevan "une belle voix et grande intelligence musicale",[84] että Emmy Strömer yhä Massen johdolla Parisissa kehitti rikkaita lahjojaan, ja että Ida Basilier Tukholmassa jo ennen ensi esiintymistään "Sevillan parturissa" oli, erään ruotsalaisen arvostelijan mukaan, Musikaalisessa akatemiassa laulaessaan Gildan arian "Rigolettosta" "helkkyvällä äänellään, loistavalla koloratuurillaan ja oivallisella laulutavallaan" herättänyt yleistä hämmästystä.

Ensimäinen merkki Bergbomin teatteripuuhista 1872 vuoden aljettua oli tammikuun lopulla sanomissa näkyvä ilmoitus uudesta teatterikoulusta. Siinä sanotaan, että "teatterioppilaskoulun johtokunta" (tietysti 1869 lakkautetun koulun johtokunta) oli päättänyt alkavalla kevätlukukaudella avata valmistavan oppilaitoksen kotimaista näyttämöä varten. Koulussa oli oleva kaksi osastoa: suomalainen ja ruotsalainen, ja oli opettajaksi näyttelijätaiteessa lupautunut Charlotte Raa. Paitse tässä pääaineessa annettaisiin opetusta suomen- ja ruotsinkielessä, plastiikassa, laulussa ja tanssissa. Kouluun pyrkiviltä vaadittiin, että he osaisivat virheettömästi käyttää toista tai toista kieltä sekä että heillä olisi koulusivistystä ja taiteilijataipumusten ohella yleistäkin sivistystä. Ilmoittautuminen oli tapahtuva "koulun johtajan", tri K. Bergbomin luona.