Part 18

"Münchenin asujamisto on kaunista, hyväntahtoista, suurikasvuista, lihavaa, ystävällistä, puheliasta, mutta luullakseni ahdasmielisempää ja tietämättömämpää kuin pohjoissaksalainen. Sanomalehdistö ei näy seisovan korkealla kannalla. Hallitsevasta munkkivallasta ei ulkonaisesti ole paljo nähtävissä, mutta ei tarvitse muuta kuin astua jollekin kirkon ovelle ja siinä lukea alituisia esityksiä pyhiinvaelluksista ja juhlista 'verta vuotavan Jeesuksen sydämen' taikka 'pyhän Skolastikan haavojen' kunniaksi, huomatakseen että hengittää toista ilmaa kuin se mihin ennen on tottunut. Kumminkin luulen, että viihtyisin siellä kauemminkin, varsinkin kun elämä siellä on hyvin halpaa (laskuni ravintolassa kolmesta päivästä nousi 3 markkaan)".[78]

"Aamulla 5 p. lähdimme Münchenistä. K:lo 10 ehtoolla olimme Venetsiassa. Ja rautateitä sanotaan proosallisiksi! Aivan päinvastoin, matkustaja kiidätetään toisesta paikasta toiseen ihan kuin noitasauvalla. Tyroli! Alpit! Niin -- mitä se on sinulle, joka olet nähnyt Sveitsin, minulle oli kaikki uutta ja valtavaa. Nähdä kuinka pilvenhattarat kulkivat ohitse aivan läheltä, kuinka alppikinosten loisto sulaa yhteen auringonvalon kanssa, kiitää huimaavien syvyyksien ohi ja kuilujen yli, jotka ovat niin lähestymättömiä että ainoastaan uhmailevin alppipuro siellä löytää tiensä, kaikki kiinnitti ja hämmästytti meitä. Lähellä Inspruckia olimme pari syltä lumirajalta, olisimme voineet astua ulos ja koskea lumeen. Edullista oli että ilma sinä päivänä oli hyvin vaihteleva, päivänpaisteinen, harmaan kylmä, kolkon pilvinen vuorottain. En tiedä missä valaistuksessa alpit olivat kauniimmat, kun ne uhkaavina näyttivät tahtovan syöksyä alas laaksojen yli tukehduttaaksensa näitä taikka kun ne hohtivat etäisessä kaukaisuudessa."

"Inspruckissa saimme pienen näytteen siitä kuinka etelässä tunnetaan historiaa ja maantiedettä. Vaunussa istui inspruckiläinen herra, joka näytti minulle fransiskanilaiskirkon, lisäten, että se oli merkillinen sen tähden että Philippine Welser[79] oli sinne haudattu. Minä arvelin että se kai oli merkillisempää, että Ruotsin Kristiina samassa kirkossa oli luopunut protestanttisesta uskostaan. 'Kristiina' -- -- 'Ruotsi' hyvä inspruckiläiseni oli suloisimmassa tietämättömyydessä niin toisesta kuin toisestakin."

"Alppiluonnon komeuden nähtyämme oli mielestämme Lombardian puutarha-tasanko jotensakin ikävä. Kahdenkertainen oli sentähden tyytyväisyytemme, kun vihdoin näimme 'Meren kuningattaren' vähitellen nousevan aalloista."

"Venetsia -- niin, se nimi helkkyy vieläkin kuin tenhosoitanto korvissani. En voi vieläkään ilman jonkinlaista sielun huumausta muistella sitä viikkoa, jolloin keinuin sen kanavilla. Minäkin sain tuntea tuon siteen olemassaoloa, joka yhdistää joka taiteilijasielun Italiaan. -- Se josta ihmiset puhuvat suuriäänisimmin, Italian luonto, sinertävä taivas, paahtava aurinko, lempeä ilma, ei minua innostuttanut. Suoraan sanoen on meillä Suomessa riittävästi luonnonkauneutta. Luovuttaisin mielelläni parisen sataa harjua ja järveä yhdestä miljoonasta asukkaita lisää, se olisi meille paljo enemmän tarpeen."

"Mutta itse ihmiset, itse elämä, historialliset muistot, taiteellinen henki! Gondolinsoutaja kun hän nojaa airoonsa, on jo veistoteos itsessään. Ja tämä aitosivistynyt, inhimillinen käytöstapa verrattuna meidän ylpeään kömpelyyteen. Siellä ei olla salaneuvos taikka lakeija, ei pakkahuoneen-päällysmies taikka puotimies, ei talonpoika taikka edeskäypä, vaan ihminen ja käyttäydytään ihmistavoin, eikä olla lihajoukko, joka vasta virkapuvun kautta saa arvonsa. Me kaikki neljä samoilimmekin kuin suloisessa unessa, nauroimme kaikelle kuin lapset, tunkeilimme ihmisten välitse tavalla, jota hyvin kasvatettu ihminen muutoin kammoksuu, me söimme kadulla, me katsoa töllistelimme niinkuin olisimme olleet lampaita, lyhyesti sanoen me unohdimme kaikki mitä sivistykseksi sanotaan oikein ollaksemme itsenämme. Augusta säilytti parhaiten arvostelukykynsä, Tullus Eneberg vähimmin, ja se ilahutti minua, sillä huomasin kuinka hänen näköpiirinsä ikäänkuin laajentui hetki hetkeltä".

"En yritäkään edes viittauksilla kuvaamaan Venetsiaa, laguneja, Lidoa, Canale grandea, palatseja, Markuskirkkoa, 98 muuta kirkkoa (kävimme noin puolessa lukua), huokausten siltaa, museota. Ja kuitenkin olen unohtanut ensimäisen ja parhaimman -- dogeinpalatsin. Mitä arkkitehtuurilla on mahtavaa, maalauksella kietovaa, kuvanveistolla kaunista, ylellisyydellä häikäisevää, tieteellä viekoittelevaa, historialla suurta, löydöillä opettavaa, kaupalla sivistävää, itämailla haaveellista, länsimailla eloisaa, luonnolla rikasta, ihmisillä jaloa, tavataan yhdistettynä näissä saleissa, joissa muisto ja todellisuus joka askeleella vaihtuvat toisiinsa, joissa ei tiedä mitä on enemmän ihmetteleminen -- tarmokasta henkeä, joka on luonut, taikka niitä äärettömän rikkaita varoja, jotka ovat olleet tämän hengen käytettävinä sen luomisia varten."

"Ja sittekin, vaikka siis luen lyhyen Italiassa käyntini elämäni onnellisimpiin hetkiin, uskotkos, että minä en tahtoisi, jos voisinkin, oleskella siellä kauemmin, esim. vuoden, jota vastoin mielelläni viipyisin Saksassa, jossa kumminkin olen tuntenut itseni hyvin tyyneksi ja kriitilliseksi ja jossa minulla usein on ollut ikävä. Italian elämässä on jotain veltostuttavaa, hennontavaa, laiskeliasta, joka pohjalaiselle tulisi vaivuttavaiseksi. Saksassa ovat käsitteet velvollisuus ja työ ne kohtalomaiset vallat, joiden alle kaiken, joka elää, täytyy kumartua -- Italiassa on ihanuudella ja nautinnolla kotimaansa. Tiedän hyvin että vanha Italia nyt juuri astuu hautaan ja että uusi elokas syntyy sen sijaan -- mutta tämä uusi miellyttää meitä kuitenkin vähemmän. Rauniot ja luostarit ovat valitettavasti muukalaiselle paljoa mieluisemmat kuin uudenaikaiset koulut ja tehtaat, ja lazzaronijoukon tähden, joka -- ylenkatsoen työtä -- keskellä päivää tanssii saltarellaansa, unohdamme tärkeimmät parlamentti-istunnot. Tahdon kuitenkin kernaasti myöntää, että havaintoni ehkä ovat tulleet yksipuolisesti väritetyiksi sen kautta että olen nähnyt ainoastaan kuolleitten kaupungin, Venetsian. Jos olisin ollut Firenzessä, olisi kenties arvosteluni enemmän kallistunut uuden Italian puolelle. -- Uskotkos, että minä jo sillä lyhyellä ajalla, minkä olin siellä, tunsin sieluni veltostuvan. Kun ajattelin Suomea, oli kuin olisin ajatellut Japania. Eräänä päivänä havaitsin, etten minä siellä edes vihannut Kothenia -- minä pelästyin itseäni!"

"Mielten jännitys Italiassa paavin menettelyn johdosta on suuri. Kristuksenruumiin juhla oli vietettävä Venetsiassa, ja siihen kuuluu, niinkuin tiedät, iso processioni eli juhlakulkue kaduilla. Se kiellettiin levottomuuksien pelosta. Kulkue supistui sentähden kävelyyn Markuskirkossa, joka oli erinomaisen loistava teatterimaisuudessaan, mutta kyllä kevytmielinen protestanttiselta kannalta katsoen. Samana päivänä saarnattiin ja koottiin kolehtia katoliselle lähetystoimelle Norjassa. Tromsööhön on näet uusi lähetysasema perustettava, samallainen kuin ne, jotka jo ovat olemassa Kristianiassa ja Bergenissä. Kuulin yhden saarnan, ja vaikka tietysti ymmärsin ainoastaan irtonaisia lauseita, huomasin kuitenkin, että saarnaaja (eräs saksalainen tri Stub) pahoin piteli protestantteja, varsinkin pappeja, joiden hän sanoi olevan maanviljelijöitä, lainoppineita, valtiomiehiä, lääkärejä ja ravintolanisäntiä -- kaikkea paitse pappeja. Ivakuvaus oli tietysti liioiteltu, mutta ei kuitenkaan kokonaan perätönkään."

"Fenice teatteri oli suljettu. Eräässä toisen luokan teatterissa näyteltiin 'Rigolettoa' ja 'Traviataa'. Laulettiin huonosti, mutta aitoitalialaisesti. Omituista oli sitä kuulla, sillä italialainen ooppera Pietarissa on puhtaasti yleismaailmallinen -- siellä ei saa käsitystä italilaisten varsinaisesta laulutavasta. Hauskinta oli toki itse yleisö. Sekaisin hillittömiä bravohuutoja ja hurjia hyssytyksiä, resitatiivikohdissa meluttiin kuin markkinoilla, mutta arioita kuunneltiin hartaan tarkkaavaisesti kuin kirkossa; yleisö viittoili melkein innokkaammin kuin näyttelijät."

"13 p. jätin Venetsian ja erosin Augustasta ja Heurlinistä, joita Eneberg vielä seurasi." --

Bergbom palasi Wienin kautta Berliniin. Wienissä hän tapasi rouva Raan ja näki muutamia teatteri- ja oopperanäytäntöjä, vaikka etevimmät kyvyt olivat lomalla. Hän kiittää puhelukappaleiden esittämistä, mutta on sitä mieltä että Berlinissä traagillinen sävy luonnistuu paremmin. Ooppera oli loistavin kaikista, jotka hän oli nähnyt, mutta Berlinin henkilökuntaa hän piti etevämpänä. Sekä puhe- että lauludraamassa pidetään huolta yhteisnäytöstä, joka pahoin laiminlyödään Berlinissä.

* * * * *

Ennenkuin kerromme Kaarlon viimeisestä ajasta Berlinissä, on luotava katsaus Emilie sisaren elämään hajaantuvassa lapsuudenkodissa. -- Ahkerasti hän koko kevätkauden kirjoitti Kaarlolle kirjeitä, kertoen päivän tapahtumista ja kysymyksistä ja omista oloistaan, niinkuin uskotulle veljelle ja ystävälle on tapa tehdä. Joka kirjeestä näkyy, kuinka hän oli kiintynyt poissaolevaan. "Kaikkein lämpimimpiä ja sydämellisimpiä terveisiä meiltä kaikilta, oma kallis Kaarloni; tuhansia kiitoksia ystävällisestä, hellivästä ja kehottavaisesta kirjeestäsi. Et tiedä kuinka kauheasti olen ikävöinyt sinua, vaikka minun nyt, saatuani ensimäisen kirjeesi, on ollut paljo parempi olla." Niin alkaa kirje helmikuun lopulta ja samassa tapaamme vielä sanat: "Kirjoita nyt, oma Kaarlo kultani; kirjeesi tuottavat minulle niin äärettömän suurta iloa, ja minä tarvitsen todella kaiken sen kehotuksen, jonka voin saada. -- Et tiedä kuinka monta, monta kertaa olen lukenut rakkaan kirjeesi." Ja kuukausi myöhemmin: "Kiitos, oma kallis Kaarloseni, viimeisestä kirjeestäsi; käsitän kyllä, että on uhrausta sinulta tuhlata aikaa kirjoittamalla minulle, mutta olen kuitenkin niin itsekäs, että kehotan sinua siihen; et tiedä kuinka paljo todellista iloa kirjeesi ovat tuottaneet minulle; Jumala siunatkoon sinua siitä, oma Kaarloseni!" Ja vielä huhtikuulla: "Jos tietäisit millaisen juhlan tuotat meille kirjeilläsi, niin varmaan et katuisi sitä aikaa, jonka olet tuhlannut niihin; voin melkein sanoa, että kirjeesi ovat olleet ainoa iloni tänä ikävänä talvena."

Näiden hellien sanojen takana on paitse vilpittömintä, milt'ei äidillistä rakkautta kasvattamaansa veljeen (se ilmestyy myöskin huolestuneissa neuvoissa kuinka kipeä käsi oli hoidettava) jotakin erikoista sydämen levottomuutta, joka aika ajoin vilahtaa rivien välistä. Tarkoitamme epätietoisuutta, kuinka tulevaisuus oli muodostuva. Nuorinkin sisar oli nyt kihloissa ja viettäisi häitänsä lyhyen ajan päästä. Morsiamen ja sulhasen suunnitellessa häämatkaansa ja uuden kotinsa järjestämistä, Emilie luonnollisesti tunsi olevansa enemmän tai vähemmän asioitten ulkopuolella (joskin hän sitten nuoren parin poissa ollessa itse pani toimeen heidän päätöksensä ja järjesti heidän kotinsa), tunsi entisen tehtävänsä vanhassa kodissa olevan lopussa ja häntä alkoi vaivata sentapainen painostava mieliala, joka niin kauan oli Kaarloakin rasittanut. Helmikuulla hän sai sydämellisen kirjeen Betty sisareltaan, joka omasta ja miehensä puolesta tarjosi hänelle kodin luonansa. Tämä ystävyys liikutti Emilietä ja teki hyvää hänen sydämelleen, mutta vastaiseksi hän kumminkin antoi kieltävän vastauksen -- ensi vuodeksi hän jo oli vuokrannut itselleen asunnon Helsingissä. Kun Kaarlokin kirjoitti sisarelleen, että tämä olisi tekemättä hätäistä päätöstä tässä asiassa, hän vastasi: "Tietysti jään minä mielelläni tänne, jos tiedän ettei Ossianilla eikä sinulla ole mitään sitä vastaan, taikka ainakin niin kauan kun en huomaa että tuotan Teille vaivaa; kenties voin jollain tavoin olla Teille hyödyksi." Nuoremmat veljet olivat tähän aikaan enimmäkseen Helsingissä, mutta niistä ainoastaan Ossian näyttää tuottaneen sisarelleen kevennystä hänen huolissaan, sillä hänestä Emilie lausuu: "Ossian on ollut hyvä ja rakastettava; Jumala siunatkoon häntä; en tiedä mihin olisin joutunut ilman häntä." Kirjeiden muusta sisällyksestä täytyy meidän jättää se mikä ei varsinaisesti kuulu aineeseemme. Eihän se levottomuus ja mielten kuohu, minkä asevelvollisuuskysymys herätti, josta Kaarlo myöhemmin aikakauskirjan "Preussische Jahrbücher" mukaan tiesi kertoa, että Venäjän keisari aikoi panna sen toimeen Suomessa kuulematta säätyjä, taikka kouluylihallituksen "nerokas" päätös muuttaa suomalainen normaalikoulu Hämeenlinnaan taikka kissannaukujaiset professori Nordqvistille ja Kothenin raivo sen johdosta, eihän se kuulu teatterin historiaan, vaikka se kenties kuitenkin ansaitsee mainitsemista siitä syystä, että se muistuttaa kuinka epäsuotuisissa oloissa elettiin. -- Vanhasta ystävästään Cygnaeuksesta Emilie kirjoitti helmikuulla: "Ukko Cygnaeus on kovin kivuloinen, saa nähdä toipuuko hän vielä. Olen luvannut auttaa häntä ja kirjoittaa sanelun mukaan (mitä hänellä ehkä on keskeneräistä), niin pian kun häät on ohitse ja minulla on paremmin aikaa. On sovittu että hänen veljensä, Reinhold Cygnaeus, ja minä yhdessä hoidamme huvilaa. Meidän tulee laatia ehdotus testamentiksi, vaikka siitä muutama päivä sitten, kun hän sitä varten oli luonani, ei tullut mitään." Cygnaeus virkistyi kuitenkin keväämmällä ja hänen kanssaan Emilie usein puhui teatteri- (s.o. ruotsalaisen teatterin) asioista. M.m. Cygnaeus oli puhunut rouva Raan palaamisesta teatteriin sekä Ida Basilierin kiinnittämisestä laitokseen. Jälkimäisestä tuumasta ei kuitenkaan tullut mitään, lienevätkö asianomaiset oikein yrittäneetkään saada häntä. Laulajattaren sanottiin näet loukanneen ylhäisiä suosijoitaan sekä Pietarissa että Helsingissä suorapuheisuudellaan: hän oli kieltäytynyt esiintymästä venäläisessä oopperassa, lausuen, että hänen tulevaisuutensa kotimaassa olisi menetetty, jos hän suostuisi siihen. Rouva Raa sitä vastoin palasi todella ruotsalaiseen teatteriin, mutta tehdäkseen kerrassaan lopun hänen suomalaisista teatteriharrastuksistaan johtokunta ehdottomasti kielsi häntä esiintymästä suomalaisissa näytännöissä! Emilie Bergbom, joka oli ystävällisessä kirjeenvaihdossa molempain kanssa, puolusti niin toista kuin toistakin, mutta turhaan hän puhutteli Kiseleffiä koettaen saada rouva Raalle luvan näytellä ainakin kerran Kiven viimeisessä draamassa, "Margareta". Sitä ei otettu kuuleviin korviin. Muuten oli ruotsalaisen teatterin ohjelmistoa suunnitellessa päätetty edelleen supistaa vakavampaa (traagillisten näytelmien) puolta ja enentää oopperain ja muiden laulukappalten lukua. Sentähden otettiinkin teatterin palvelukseen neiti Mechelin, jonka ei kuitenkaan itse tarvitsisi usein esiintyä vaan sen sijaan johtaa lauluharjoituksia.

Suomalaiseen teatteriin nähden Emiliellä oli tuskin ainoatakaan hyvää uutista kerrottavana. Helmikuulla oli Arkadiateatterin omistavalla yhtiöllä kokous ja siinä päätettiin uudestaan viideksi vuodeksi eteenpäin vuokrata teatteri venäläisille. Sen johdosta Emilie epätoivoisena lausuu: "Jotenkin tarpeetonta on enää ajatella suomalaista teatteria." Kumminkin hän näyttää vielä kevään kuluessa ajatelleen suomalaista seuranäytäntöä, vaikka hääpuuhat estivät häntä ryhtymästä toimeen. Edelleen hän pari kertaa puhuu teatterikoulusta ja juuri siihen hän kiinnitti jotakin toivoa tulevaisuuteensakin nähden. "En voi sanoa", hän kerran huudahtaa, "kuinka iloiseksi tulisin, jos saisimme koulun. Silloin olisi minullakin raukalla jotain, joka kiinnittäisi mieltäni. Nyt olen kokonaan lopussa. Ei ole mitään niin julmaa kuin pitää elämäänsä hukkaan ja turhaan kuluneena!" Kesän alkupuolella hän oli kehittänyt tätä ajatusta niin, että koulu hänen mielestään olisi oleva puhtaasti suomalainen, ja hän kysyy Kaarlolta, olisiko hyvin hullua, jos hän menisi senaattori Molanderin puheille pyytämään 4,000 markkaa valtioapua tämmöisen yrityksen kannattamiseksi? Nämä teatterikoulu-mietteet herättivät tietysti sekä Kaarlon että rouva Raan osanottoa, mutta tietääksemme jäi anomus kuitenkin tekemättä.

Jättäen Emilie Bergbomin kuvaamallemme kannalle, jonka tuskallisuutta hänen, epätietoisena tulevaisesta tehtävästään, vielä täytyi kärsiä kokonainen vuosi, palaamme takaisin Kaarloon, nähdäksemme kuinka hänenkin toimensa ja toivonsa ulkomailla seisoi hyllyvällä pohjalla.

Huhtikuulla Emilie muistutti Kaarloa siitä, että Aleksanterin matkastipendi jälleen oli haettavana, ja kysyi, eikö hän aikonut hakea sitä jatkaakseen tutkimuksiaan ulkomailla. Kaarlo oli hyvin epäröivällä kannalla. Mielellään hän kyllä tahtoi kauemmin viipyä ulkomailla, mutta kun hän kaksi kertaa oli turhaan hakenut stipendiä, olisi hänestä sula "häväistys" tulla kolmannen kerran hyljätyksi eikä hänellä ollut mitään takeita ettei niin kävisi, jos hän vielä koettaisi. Sittenkin hän lähetti valtakirjan sisäänjättää hakemus, mutta tarkoin varoittaen että asiasta luovuttaisiin, jos edeltäkäsin voitaisiin arvella yrityksen olevan turhan. Missä määrin Bergbomin ystävät luulivat hänen menestyksestään olevan toiveita, on tietysti vaikea sanoa, mutta pääasia on, että hakemus jätettiin sisään. Syystä kun hänen matkasuunnitelmaansa ennen oli katsottu liian laajaksi, Bergbom oli nyt supistanut sen siihen, että hän tutkisi kirjallisia ja taiteellisia oloja muutamissa Euroopan pienemmissä kansakunnissa, joissa kaksi rinnakkaisin seisovaa kulttuurimuotoa, toinen historiallisten olojen luoma vieras ja toinen alkuperäinen kotoinen, tämän vuosisadan kansallisuusharrastuksen kautta oli joutunut "käymistilaan". Mutta yhtä vähän kuin ennenkään sai suunnitelma armoa akateemisten isien puolelta. Yrjö Koskinen sanoikin äänellään puoltaen Bergbomin hakemusta, että hän teki niin, vaikka se ei ollut saanut samaa suosiota niiden puolelta, joiden etupäässä olisi pitänyt puhua sen edestä. Professori siinä tieteessä, jota Bergbomin tutkimukset tarkoittivat, C.G. Estlander, ei konsistorin pöytäkirjasta päättäen katsonut hakemuksen ansaitsevan sanallakaan mainitsemista, puhumattakaan puoltoäänellä kannattamisesta.

Kun Emilie Bergbom sai tietää, että Kaarlon hakemus siis kolmannen kerran oli jäänyt huomioon ottamatta, oli hän niin pahoillaan, että hän ei voinut itse kirjoittaa veljelleen, vaan jätti Ossianin asiaksi toimittaa tälle jobinpostin. Tämä kirje näyttää hävinneen, mutta meillä on se kirje, jossa Kaarlo ensiksi puhuu sisarelleen pettyneestä toivostaan. Se on kirjoitettu Venetsiasta 10 p. kesäkuuta:

"Rakas, kallis Emilie! -- Kun minä, niinkuin päätetty oli, seurasin Augustaa ja Heurliniä Leipzigiin, aioin kohta palata Berliniin. Silloin tuli hetki, jolloin sain tiedon hakemukseni turhuudesta. Hävinnyt illusiooni! Tuntui tosin raskaalta, hyvin raskaalta, sillä sydämeni oli antautunut unelmaan että voisin, vielä viipyen vuoden ulkomailla, hankkia sivistykselleni sen ryhdin ja mehun, jonka se vielä tarvitsee. Mutta sitä tunnetta lievensi kuitenkin se suloinen luottamus, että Te kaikki siellä kotona pidätte minusta: kiitä Ossiania hänen kirjeestään, oli paraimpia hetkiä elämässäni kun sen luin, kiitä Jaakkoa, kiitos sinullekin, rakas sisar. Omistaa semmoisia ystäviä ja olla niiden kanssa vetää vertoja parin tusinan museon ja oopperan näkemiselle. Persoonallisesti olen täysin lohduttanut itseäni, johon ei vähimmin ole vaikuttanut se, että Waldemar [Eneberg] ystävä oli stipendin saaja[80] -- -- Sitä vastoin en kiellä, että suunnittelemani matka olisi ollut erinomaisen siunausta tuottava tutkimuksilleni. Tiedät että tulevaisuuteni päätehtävänä olen pitänyt kirjoittaa eurooppalaisen kirjallisuuden historian 19:llä vuosisadalla. Suurten kansojen ja skandinavilaisiin kirjallisuuksiin olen jotenkin perehtynyt; venäläiseen voin helposti tutustua Helsingissä, mutta juuri muut pienet (Unkarilaisen, tshekkiläisen, vlamilaisen, hollantilaisen) olisin ehdottamallani matkalla hyvin oppinut tuntemaan; koettaa päästä niiden perille kotimaassa tuottaisi kauheasti työtä. Jättäkäämme kuitenkin tämä ikävä aine. Kun sain tietää että minun täytyy syksyllä palata kotia, mietiskelin näin. Jos nyt tällä mielialalla palaan Berliniin, niin menehdyn ikävästä. Ensi aikoina en voi tehdä työtä kun kaipaan Augustaa ja Heurliniä, mieluummin tahdon juoda täyden siemauksen maljasta ja sitten laskea sen kädestäni. Tahdon, vaikka vain hetkisen -- se tulee kai olemaan ainoa elämässäni -- nähdä Italian. Tullus Eneberg oli erittäin innostunut, Heurlin tuli kuin toiseksi ihmiseksi, kun Italia mainittiin, lyhyesti, me päätimme olla hetken onnellisia houkkoja, ollaksemme koko tulevan vuoden sitä ymmärtäväisempiä."

[Ja sitten seuraa tämä dityrambi, joka liittyy ylempänä luettuun matkakertomukseen:] "Nyt olen täällä, edessäni on Lido satoine gondoleineen, oikealla Canale grande muistoineen, palatseineen, ruhtinaineen, kirkkoineen, näen dogeinpalatsin kohoavan ylevyydessään, San Marcon tornit heloittavat auringossa, Piazzettalta kuuluu laulua ja melua -- kaikki mitä me elämämme romanttisissa hetkissä olemme unessa nähneet. Venetsia on suuri -- äärettömän suuri. Ei ylellisyys, ei loisto, eivät muistot yksistään tee sitä siksi vaan näköala maailmansivistykseen, joka siellä avautuu, yhtyneenä ankarimpaan kansalliseen väriin. Edellinen ominaisuus eroittaa sen semmoisista kaupungeista kuin Berlin, Wien, Madrid, jälkimäinen semmoisista kuin Lontoo, Parisi, Rooma. Puhun tietysti muistojen Venetsiasta, ei nykyisestä, jota vähän tunnen."

Loppupuoli tästä kirjeestä on myöskin mieltäkiinnittävä, mutta ennen kuin se siteerataan, on huomioon otettava eräs Emilien ensimäinen kirje tuosta samasta pettyneestä toivosta. Siinä tapaamme seuraavan kohdan:

"Snellman piti eräänä päivänä pitkän esitelmän sinusta ja pyysi minun rehellisesti sanomaan sinulle terveisiä häneltä ja kehottamaan sinua jättämään estetiikka; 'ei kelpaa, ei kelpaa meidän maassamme, kiittämätön ja leivätön ala, leivätön ala'. Mutta jättääkseni hänen puhetapansa ja ollakseni lyhyt, niin hän pyysi minun sanomaan sinulle, että sinun tulee noudattaa hänen esimerkkiänsä; hänkin taisteli kauan, kauan; hän yritti siksi kun hän oli 37 vuotta! Ja viimeisenä kolmena vuotena oli hänellä 200 ruplan kirjallinen apuraha. Hän tuli 10 vuotta myöhemmin kuin sinä! 'Miehen voima kuluu, voima kuluu, pyytäkää hänen katsomaan minua.'"

"Minä huomautin silloin, ettet sinä eikä sinun maasi koskaan uskaltanut toivoa sinusta tulevan semmoista kuin hän, mutta hän keskeytti minut mutisten jotain: 'paljo parempi, paljo parempi.' -- 'Jos hän edes olisi historioitsija!' -- Hän puhui hellästi ja lämpimästi sinusta ja pyysi minun sanomaan, että mitä ennen alistuu (resignerar) sitä parempi; nuoruus ei tiedä mikä paino jalassa taloudelliset huolet ovat; se sitoo miehen itsenäisen toiminnan. -- Kentiesi teen väärin esiintuodessani hänen sanansa, mutta ne tulivat sydämestä ja sentähden on kai syytä että ajattelet niitä. Tosin on kauheaa että sinun täytyy ajatella lehtorin virkaa."

Kaarlo sai Emilien kirjeen kirjoittaessaan tuota kirjettä Venetsiasta, josta jo tunnemme alkupuolen, ja hän päätti sen sitten seuraavaan tapaan:

"Kirjeesi, jossa puhut Snellmanin ystävällisyydestä minua kohtaan, sain hetki sitten. Olen ylpeä hänen rakastettavaisuudestaan, sillä en uskonut hänellä olevan aavistustakaan minusta. Olen pannut hänen sanansa sydämelleni, mutta en aio sokeasti seurata niitä. Hänentapaisille titaaniluonnoille on huudettava: 'alistu', mutta minunlaatuinen hento luonto veltostuu helposti, jos se väistyy taistelussa. Jos ilman muuta alistun, ei minusta tule Snellman vaan Oskar Toppelius. Kaikessa tapauksessa aion pitää Snellmanin sanat mielessäni ja syksyllä ruveta auskulteeraamaan normaalikoulussa. -- -- Sano terveisiä Cygnaeukselle laguneilta, Rialtolta, Foscarilta, Morosinilta, Giorgionelta ja Canovalta, Tizianin Assuntalta ja Byronin Haydéelta, Maninin haudalta ja Uga Foscolon katafalkilta; on tuntunut hyvältä, että hän on puhunut puolestani".[81]