Part 17

"Toisen luokan naisnäyttelijät jätän sikseen. Tärkeämpi kuin naishenkilökunta on miehinen. Etupäässä seisoo kaksi eurooppalaismaineista nimeä, (Theodor) Döring ja (Ludvig) Dessoir, suurimpia vastakohtia muutamissa seikoissa, mutta yhtäläisiä toisissa, kummallakin on loistavin puoli taiteilijauraa takanaan. Dessoir on hyvin kivuloinen, hän on liiaksi vaivannut itseään vierailumatkoilla, hänen aivonsa eivät kärsi raskasta työtä, hän sekaantuu silloin helposti ja lankeaa tylsyyteen, joka lähenee mielipuolisuutta. Sillä ajalla kun olen ollut Berlinissä, hän on näytellyt ainoastaan 7 kertaa (2 kertaa Narciss Rameauna, 2 Ludvig XI 'Gringoiressa' ja 3 Cambensina). Luonnollisesti olen nähnyt hänet kaikissa näissä rooleissa, etupäässä Narcissina, jonka hän on luonut ja jossa häntä tähän saakka pidetään voittamattomana ja saavuttamattomana. Hänen kykynsä tehdä havainnolliseksi sieluntiloja onkin todella ihmeteltävä. Jonkunlaisella katkeran vahingoniloisella, taipumattomalla johdonmukaisuudella hän nyhtää luonteen hajalle, paljastaa sen sydänjuuriin asti ja asettaa sen havainnollisessa alastomuudessa yleisön eteen. Hän on hyvässä ja huonossa merkityksessä realisti. Hän on todellinen sydämenjuuriin saakka, mutta kaipaa sitä sovittavaa huumoria, joka leikkien kultaa katkeran todellisuuden. Hänen näyttelemisessään on pelottava vakavuus. Tyyliä hänellä ei ole, vaan ainoastaan maneeria ja siinä hän muistuttaa Dahlqvistia. Tämä voittaa kuitenkin Dessoirin ulkonaisessa voimassa samoin kuin Dessoir on suurempi sisällisessä psykoloogisessa analyysissä. Kuinka todella suuri hän oli Narcissina voin ymmärtää siitä, että minä vasta silloin huomasin kuinka kurja kappale itse asiassa on. Olin aina pitänyt sitä hyvin mieltäkiinnittävänä, mntta nähdessäni kuinka Dessoir niin sanoakseni kauheasti elähytti sen kyynillisen sentimentaalisuuden, jolla Brachvogel on varustanut sankarinsa, havaitsin myöskin kuinka äärettömästi näyttelijä siinä kohosi tekijän jokapäiväisyyttä korkeammalle. Dessoir on taituri sanan korkeimmassa, mutta osaksi myöskin sen alemmassa merkityksessä. Tämä näyttäytyy esim. siinä, että hän näyttelee itsekseen, välittämättä yhteisnäytöstä. Vahinko että hän ei enää jaksa näytellä Kuningas Learia eikä Macbethia, Molemmat on ilmoitettu hänen näyteltävinään, mutta valitettavasti on ollut pakko peruuttaa näytännöt."

"Döring on samoin kuin Dessoir luonnenäyttelijä, mutta toista lajia. Kun Dessoirissa ihmettelee rohkeaa, herättävää analyysia, Döring asettaa ensi hetkessä luonteen eheänä ja valmiina katsojan eteen; jos hän ei kohta tapaa oikeaa sävyä, niin jää se tapaamatta. Luulisi että kuka tahansa voi näytellä niinkuin Döring, niin luonnollisesti ja raittiisti hän käy rooleihinsa käsiksi; siinä kohden hän suuresti voittaa Pierre Delandin, jota hän muutoin joissakin määrin muistuttaa. Mutta kaikella luonnollisuudellaan Döring on kaukana antamasta semmoisia muotokuvia, jotka näyttävät näköisiltä sentähden että niistä puuttuu terävämpiä luonteenomaisia piirteitä, päinvastoin on hänen huumorinsa rohkea, melkein shakespearemäinen. Paha kyllä en ole saanut nähdä häntä hänen suurissa traagillisissa luonnerooleissaan (Shylock ja Mefistofeles), mutta mainiompaa Poloniusta, Justia ('Minna von Barnhelm'), Piepenbrinkiä ('Journalistit'), Angeloa ('Emilia Galotti') en voi ajatella. Olisi liian laajaperäistä läpikäydä kaikki hänen roolinsa, sillä hän näyttelee usein."

"(Brichard) Kahle on aivan nuori näyttelijä, mutta on jo hankkinut itselleen kunnioitetun nimen. Hän on noin 25 vuotta ja näyttelee jo Kuningas Learia y.m.s. rooleja. Hän ei ole ainoastaan koulunkäynyt vaan oppinutkin, hän oli toivorikkaimpia filoloogeja yliopistossa ja esiintyi silloin niin loistavasti yhdessä niistä kreikkalaisista näytännöistä, joita ylioppilaat tavasta toimittavat, että häntä yksimielisesti kehoitettiin rupeamaan näyttelijäksi. Hän on kehittynyt Lauben johdolla. Kahle on ennen kaikkea mietiskelevä taiteilija, joka vivahdus luonteessa on yhteydessä peruskäsityksen kanssa, ei mitään ole jätetty riippuvaksi sattumuksesta taikka bravuurista. Niinä hetkinä kun hän ihastuttaa, hengen voima riemuitsee, sillä luonto on kohdellut häntä äitipuolen tapaan, hän on pieni, vähäpätöinen, ruma, hänen äänensä ei ole miellyttävä eikä mahtava, mutta hän on tosiaan semmoista puuta, josta veistetään luonnenäyttelijöitä. Hänen Learinsa näytti hänen kykynsä voimalliset ja heikot puolet kirkkaimmassa valossa. Niin kauan kuin Lear on valtava kuningas. Kahle oli hervoton, mutta mielipuolisuuden mukana hän kasvoi sekunti sekunnilta ja tuntiessaan Cordelian hän oli todella ihastuttava. Pienissä rooleissa hän mielellään antaa liikaa, jonka tähden semmoisilta haamuilta puuttuu raittiutta, ne ovat liian teennäisiä, varsinkin komediassa. -- (Siegwart) Friedmann on samoin kuin Kahle aivan nuori ja niinikään aika kyvykäs, mutta Kahlen vastakohta siinä että hän on loistava pikkurooleissa (esim. hänen Domingonsa 'Don Carloksessa' on erinomainen, niin myös Gessler), mutta suurissa hän kaipaa sitä välttämätöntä daimoonillista tahdonvoimaa, joka tekee että traagillinen olija murtuu eikä taivu. Hänen Edmundinsa 'Kuningas Learissa' oli oikea käsityksen puolesta, mutta liian kuivakiskoinen. Tämän näytäntökauden jälkeen hän lähtee pois Berlinistä, koska häntä muka ei oikein ymmärretä, ja itse asiassa hänellä on paljo epäkiitollisia rooleja."

"Berliniläisteatterin Heldenspieler (sankarinäyttolijä), tuki ja enimmin käytetty jäsen on (Karl Gustav) Berndal. Jos tahtoo nähdä laitoksen virheineen ja ansioineen yhden henkilön edustamana, niin on hän otollisin esimerkki. Luonto on varustanut hänet hyvillä lahjoilla, mutta oikeata, korkeinta, luovaa neronkipinää hänessä ei ole. Hän ei ole myöskään nerollisen mietiskelyn kautta etevä näyttelijä; hän onnistuu syvimmissäkin tehtävissä, mutta ainoastaan sentähden että hän välttää syvyydet. Hänen käsityksensä on selvä, joskus liian selvä, vapaa kaikesta teeskennellystä nerokkaisuudesta, mutta vapaa myöskin niistä hämmästyttävistä salamoista, jotka heittävät kokonaan uuden valon roolin ylitse. Jos kuvittelet Åhmanin omistavan hyvän, jalon luonteen (sillä tämä vaikuttaa aina näyttelemiseen, saarnattakoon sitä vastaan kuinka paljo tahansa), sivistystä, sorean vartalon, soinnukkaan äänen, ihanteellisuutta, niin voit jotenkin ajatella mitä Berndal on. Hän ei ole kielteisesti kunnioitettava taiteilija s.o. että häneltä vain puuttuisi häiritseviä virheitä (niinkuin Erhartt ja Kessler), ei, hän on todella luova taiteilija, mutta hänen luomiensa äiti on aina ollut taiteellinen kohtuullisuus eikä taiteellinen tuli. Yksinkertaisissa luonteissa, joissa ei tarvita tuota säteilevää, rikkaampaa nerollisuutta, on Berndal täysin onnistunut. Hänen Wilhelm Telliänsä en ole unohtava enkä myöskään hänen Odoardo Galottiansa. Mitä jännitetyimmällä mielenkiinnolla minä myöskin seurasin hänen Hamletiansa ja Filip II, ja sydämestäni yhdyin lukuisiin kättentaputuksiin, jotka hän niistä niitti, mutta en kuitenkaan voinut salata itseltäni, että hän oli ollut koskettelematta vaikeimpia kohtia näiden kahden luonteen esittämisessä. -- Sietämätön on herra (Emil Hermann) Karlowa, jolla on toinen puoli traagillista rakastaja-alaa. Hänellä on jonkunlainen kamarineitsyeenkauneus, joka miellyttää yhtä osaa naisia, ja alkuaan sangen voimakas ääni, jonka hän kuitenkin on turmellut teeskentelyllä. Muuten on hänen käsitystavassaan tekopaatosta ja jokapäiväisyyttä, jotka ovat sietämättömiä. Komediassa hän esiintyy jollakin loikomaisella mukavuudella, jota hän pitää siroutena. Nyt olen alkanut vähän tottua häneen, mutta ensin oikein epäilin mennä teatteriin, kun näin hänen nimensä ohjelmassa. Saksalaisiin kohdistetun yleisen moitteen, että ne suosivat huutavaa paatosta, olen huomannut olevan aiheettoman. Karlowaan nähden on se kuitenkin aivan paikallaan. Hänen Posansa muistutti todella Pousettea, ainakaan ei roolin käsitys ollut vähääkään henkevämpi."

"Herra (Theodor) Liedtke näyttelee siroja rakastajia komediassa taikka saksalaisen teatterikielen mukaan bonvivants-rooleja. Hän on sangen kunnioitettava kyky, puhelee oivallisesti (harvinainen taito täällä), hänellä on paljo huumoria ja hän suoriutuu aika hyvin tragedioistakin. Valitettavasti harvoin näkee ikävämpää lakeijanaamaa kuin hänellä on, mikä tietysti häiritsee, kun hän näyttelee mustassa frakissa eikä voi parantaa ulkonäköänsä historiallisella naamarilla. Hänen kunniakseen on sanottava, että hän näytellessään on kokonaan vapaa tuosta veltosta dandyismista, jonka avulla teatterisankarit frakissa tavallisesti luulevat herättävänsä mielenkiintoa. -- Mutta parhaimman olen jättänyt viimeiseksi, suosikkini teatterissa, Robertin. Hänet pitäisi sinun nähdä, häntä kohtaan pitäisi sinun näytellä. Kas, siinä on eloa, hehkua, intohimoa, runoutta, ihanteellisuutta! Hänen rinnallaan on Fritiof [Raa] retoorisen kylmä ja kuiva. Tulee nähdä Robertin näyttelevän Schilleriä, toisin sanoen runoutta, joka on sukua hänen oman luontonsa kanssa. En tiedä kuinka määrittelisin hänen luonteensa -- hän on nuoruus, haaveellisuus, usko ihanteelliseen. Hän on Don Carlos, jolle rakkaus ja vapaus ovat yhtä, Mortimer, jolle kauneus ja uskonto ovat yhtä, Ferdinand, jolle totuus ja rakkaus ovat yhtä. Tiedän olevani kokonaan epäkriitillinen Robertia kohtaan, mutta olen onnellinen että voin niin olla. Tiedän että hänen tekniikkansa ei ole niin kehittynyt kuin yleiseen berliniläisnäyttelijäin, mutta mitä merkitsee tekniikka neron rinnalla. Kun hän ei saa tehtävää, joka kiinnittää hänen mieltään, on hän hervoton. Mutta -- vielä kerran, näkisit hänet kun hän näyttelee Schilleriä!"

"Toisen luokan näyttelijöissä on useita, jotka ansaitsevat huomiota (esim. Wiinler vanhoissa, rehellisissä ukkorooleissa, Holler (?) toisen arvoisissa rakastajarooleissa, Krause luonneosissa, Hiltl koomillisissa j.n.e.), mutta kävisi liian laajaksi tehdä selkoa kaikista."

"Ensi luokan koomillista näyttelijää ei ole. Hyvin tuntuva puute. Nykyään täällä vierailee herra (Heinrich) Oberländer täyttääkseen tätä alaa. En ole vielä nähnyt häntä, mutta huomenna olen hänet näkevä Hackländerin 'Geheime Agent'ssa'."

"Kaksi taiteilijaa on sairastanut tällä ajalla: neiti Augsberger (Jeanne d'Arc, Donna Diana etc.) ja hra Dahn. Jälkimäinen näyttelee jotenkin samoja rooleja kuin Karlowa. Vaikka siis en ole nähnyt heitä, en luule että he muuttaisivat kokonaiskäsitystäni Berlinin näyttämöstä." --

Tässä yleiskatsauksessa osoittautuu mestaruudeksi kehittyneenä se kyky arvostella näyttämötaiteilijoita, käsittää ja määritellä heidän kunkin erikoisluonteensa, josta ensimäinen näyte on tunnettu v:lta 1864 (kts. ylemp. s. 94). Emme muista koskaan kirjallisuudessa kohdanneemme samanlaatuista esitystä, jossa luonnekuvaus olisi suoritettu suuremmalla tositaiteen rakkaudella ja rikkaammalla värittelyllä. Bergbom ei ole noudattanut mitään opittua akateemista metoodia eikä ylipäätään kuivia teoriioja, vaan hän on menetellyt niinkuin hänen alkuperäinen syvä tunteensa ja nerollinen taiteenymmärryksensä ovat vaatineet. Toisin sanoen noissa lyhyissä täsmällisissä piirteissä, joilla hän luo taiteilijakuvan havainnolliseksi, ei esiinny oppineen esteetikon taituruus sovelluttaa tietojaan tosielämän ilmiöihin, vaan synnynnäisen draamallisen runoilijan psykoloogisen tarkka silmä. Runoilijaluonto ilmaantuu muutoin siinäkin, että Bergbom on ainoastaan ystäviensä hyödyksi ja nautinnoksi tuhlannut näitä luonnekuvauksiaan. -- Erityistä huomiotamme ansaitsee, että milloin siellä milloin täällä joku välilause ilmaisee, että Bergbom nauttiessaan ja yhä syvemmin oppiessaan tuntemaan näyttämötaidetta aina piti mielessään suomalaista teatteria. Edellisissäkin otteissamme on se jo tullut näkyviin ja pitkän kirjeen lopussa rouva Raalle kohtaamme seuraavan muistutuksen: "Pane merkille pikkunäytelmiä, jotka sinusta sopisivat suomalaiselle teatterille, varsinkin jos niissä on joku loistorooli sinulle. Vahinko että [Anzengruberin] 'Der Pfarrer von Kirchfeld' ei ollenkaan sovellu oloihimme."

Huhtikuun 24 p. Bergbom kirjoitti laajanlaisen kirjeen Uudelle Suomettarelle, jossa hän tekee selkoa Saksan valtiollisista puolueista, semmoisina kuin ne esiintyivät ensimäisillä valtiopäivillä sodan jälkeen. Hän aikoi myöskin luoda kuvauksen etevimmistä kansakunnan edustajista, mutta se jäi tekemättä samoin kuin keskeneräiseksi jäi eräs laajempi kirjoitussarja Saksan kirjallisuudesta 1848-70, jonka hän oli aloittanut Kirjallista Kuukauslehteä varten.[74] Syy miksi kirjalliset tulokset tästä ulkomaanmatkasta supistuivat niin vähään, on alempana selitettävä. Nyt on kerrottava eräästä kiertomatkasta, jolle Bergbom lähti toukokuulla ja joka ei ainoastaan tuottanut hänelle erinomaista huvia vaan samalla melkoisesti laajensi hänen käsitystään eurooppalaisesta taide- ja kulttuurielämästä. Aihetta matkaan antoi lähinnä hänen sisarensa ja Oskar af Heurlinin tulo Berliniin. Vietettyään häänsä 10 p. toukokuuta nuori pari oli kohta lähtenyt häämatkalleen, ja siihen Kaarlokin sitten liittyi.

Kiertomatkastaan Bergbom palattuaan Berliniin laati Emilielle (25/6) 38 sivua käsittävän kirjeen, jossa hän on esittänyt "matkakertomuksen peruspiirteet". Siitä otamme ne kohdat, jotka ovat kuvaavimmat kirjoittajaan itseensä nähden:

"Toukokuun 16 p. Heurlinin ystävällinen katse herätti minut. Olin tietysti edellisinä päivinä, oli aika mikä tahansa, juossut asemalla enkä odottanut heidän tulevan aamulla. Iloni oli sanomaton. Tunnet luontoni. Kiviin ja kantoihin, katuihin ja taloihin -- lyhyesti siihen mitä sanotaan luonnoksi en koskaan ole ollut kiintynyt. Minulle isänmaa on ihmiset ja etenkin ihmiset, joita rakastan. Koti-ikäväni -- jota usein olen kovasti tuntenut -- ei koskaan ole tarkoittanut muuta kuin ihmisiä, ei hetkeäkään muuta kuin ihmisiä, se oli sentähden rauhoitettu kun sain nähdä ainakin joitakuita niistä, joista pidän. Minulle oli siis tämä viikko Berlinissä todella onnellinen, ja se olisi ollut sitä enemmänkin, jos Augusta ja Heurlin olisivat paremmin olleet voimissaan." -- --

"25 p. tulimme Leipzigiin -- vanha kunnioitettava, viehättävä kaupunki. Museo sisältää oikeita aarteita, vaikka se on pieni. Varsinkin eräs Delarochen taulu, Napoleon Fontainebleaussa, on kauniimpaa mitä olen nähnyt. Suuren sielun traagillista epätoivoa, kun se murtuu, en ole koskaan nähnyt niin sydäntä kouristavasti esitettynä kuin siinä -- en runossa, en kankaalla. Jos olisin maalaaja, matkustaisin varmaan Leipzigiin ainoastaan tämän taulun tähden. Teatterissa näimme Shakespearen 'Romeo ja Julian' (ihastuttava vasta-alkaja Juliana, Frankenfelt, mutta ei mikään löntäre) ja Mozartin 'Tituksen'. Olen mielissäni että olen nähnyt jälkimäisen, joka niin harvoin esitetään, mutta muuten se oli niin epämozartilaisesti ikävä kuin mahdollista -- vanhaan italialaiseen, Rossinintakaiseen kaavaan. Thomaskirkossa kuulimme ihania Bachin ja Hauptmannin hengellisiä sävelteoksia, jotka eräs diletanttikööri suoritti niin mestarillisesti, että harvat taiteilijat ovat tuottaneet minulle niin puhdasta nautintoa. Tunsi että se nojasi satavuotisiin taiteellisiin traditsioneihin. Samassa kirkossa kuulin tri Arendin saarnaavan, jota sanotaan Saksan kenties parhaimmaksi nykyaikaiseksi hengelliseksi puhujaksi. Lämmin, rauhallinen, ystävällinen helluntaiesitelmä, mutta taivaan avarasti erillään siitä mitä meillä sanotaan saarnaksi. Noin toisen puolen aikaa hän puhui sodasta ja tapauksista Parisissa [kommunikapinasta]. Ei mitenkään loukkaavasti taikka katkerasti. Oikeastaan hän ei saarnannut, vaan esitteli ja selvitteli asioita. Hänen liikuntojaan olisi meillä pidetty sopimattomina ja teatterimaisina, täällä ne tuntuivat luonnollisilta. Kirkossa herätti huomiotani, että siellä oli enemmän miehiä kuin naisia (aivan toisin kuin meillä) ja että varsinainen 'matamiyleisö' oli harvalukuisempi kuin meillä."

"Sunnuntaina 28 p., iltapäivällä tulimme Dresdeniin. -- Jotta emme kadottaisi aikaa, menimme kohta katsomaan katolista kirkkoa -- loistava, mutta prameileva. Ehtoolla näimme Wagnerin 'Meistersinger'. Vaikk'ei se vedä vertoja Tannhäuserille taikka Lohengrinille, on siinä ihania, äärettömän viehättäviä kohtia, täynnä raikkainta runollisuutta. Mutta kun sitten tulimme kotia, pelkäsin menehtyvämme väsymyksestä -- yksi saarna, kolmen tunnin matka, kahden tunnin kävely, yksi katolinen jumalanpalvelus ja neljä tuntia Wagnerin musiikkia samana päivänä -- myönnät kai, että se on enemmän kuin ihmishermot kestää. Vielä seuraavana päivänä olimme niin väsyneet, ettemme jaksaneet käydä muualla kuin Brühlin terrassilla, joka ei kumminkaan saavuttanut tunnustustamme. Se muistutti niin onnettomasti Kaivopuistosta. Dresden on pikkukaupunki, huolimatta tuhansista vieraista, jotka siellä käyvät. Seuraavat päivät kuluivat etupäässä museossa, joka voitti kaikki odotukseni. -- Puhumatta Sixtiniläisestä madonnasta taikka Correggion 'Yöstä', saa monesta muustakin mestarista vasta täällä aavistusta, miksi ne ovat niin mainiot. Rubensin esim. käsitin vasta täällä (en ollut vielä nähnyt hänen loistavia luomiaan Münchenissä ja Wienissä). Nyt olen oikein ihastunut Rubensiin, joka ennen oli minulle melkein vastenmielinen. Mielenkiintoni ja aistini kuvaamataiteisiin nähden ovat ylipäätään matkallani suuresti kehittyneet, enkä suinkaan pidä sitä vähimpänä tuloksena ulkomailla-olostani. Enimmin on Dresden vaikuttanut siihen, sillä Berlinissä (ja vielä enemmän Pietarissa) näyttää taide joltakin ulkonaiselta, päälle liisteroidulta; Dresdenissä tuskin muistaa, että taulut eivät ole syntyneet Elbekaupungissa taikka että niillä on ollut joku toinen tarkoitus kuin koristaa kuninkaallissaksilaista museota. Tuskin oli museo hetkeäkään auki meidän siellä olematta. Hauskaa oli nähdä kuinka ihastuksemme nousi keskinäisyyden kautta, Tullus Eneberg[75] sanoi että hänelle avautui uusi maailma, josta hänellä ei ole ollut aavistustakaan, niin hurmaavaa hänestä siellä oli. Ainoastaan Jahnsson oli nähtävästi enemmän mieltynyt runsaihin ja hyvämakuisiin kotletteihin Café français'issa kuin kaikkiin madonnoihin maailmassa. -- -- Uusi teatteri on vastikään aloitettu. Semper johtaa rakennustyötä. Nyt näytellään tilapäisessä ladossa. Näin pari hyvästi esitettyä huvinäytelmää, Gounodin 'Faust' ja siinä uuden nuoren tähden, neiti Zimmermannin, jolla luultavasti on oleva loistava tulevaisuus, Auberin 'La part du diable' ja, niinkuin jo mainitsin, 'Meistersinger'. Augusta ja Heurlin ovat jo yhtä kiihkoisia Wagneriaaneja kuin minä."

"Matka Dresdenistä Müncheniin oli miellyttävä, malgré kolmatta luokkaa. Samassa junassa seurasi näet joukko ranskalaisia vankeja, jotka palasivat kotimaahansa, ja ne tuottivat meille sanomatonta huvia. Rakastettava, viehättävä kansakunta se sittenkin on kaikkine heikkouksineen! Ne olivat tyytyväisiä siihen tapaan, jolla heitä oli vankeudessa kohdeltu, varsinkin ne, jotka olivat olleet Saksenissa. 'Ah, les saxonnes ont des coeurs extrèmement tendres!'[76] selitti yksi ja piteli kahta piiansormusta, jotka oli saanut muistoksi. Heidän käytöksessään, puheessaan oli jotain herttaisen lapsellista -- kaukana saksalaisesta vakavuudesta ja röyhkeydestä. Olin kerrassaan ihastunut heidän puheluunsa, joka oli mitä Darvisimmin hullunkurista ja sydämellisen lapsellista. Mutta en ollenkaan ihmettele, että saksalaiset ovat heidät voittaneet. Ranskan kansakunta mahtaa olla fyysillisesti huonontunut, sillä ruumiinrakennukseltaan heikompia kuin ne sotamiehet, jotka olen nähnyt täällä Saksassa (ja olen niitä nähnyt jotenkin paljon), en ole muualla tavannut. Pieniä, kutistuneita ja heikkoja, niin että olen hämmästynyt, ainoastaan poikkeukselta joku lujempi. Minä itse en suinkaan ole isoläntä ja kuitenkin harva näkemäni ranskalainen sotamies on ollut yhtä roteva, eikä kenties ainoakaan niin harteva kuin minä. Mutta suuri eloisuus ja jonkunlainen tanssiva sulo liikunnoissa. Hofissa (baijerilainen raja-asema) sattui omituinen kohtaus. Tuli vastaan suuri juna täynnä saksalaisia sotilaita, jotka palasivat Ranskasta. Sankat kansanjoukot tervehtivät heitä. Heidän vaununsa olivat peitetyt seppeleillä ja kukilla. Kun nyt ranskalaiset ja saksalaiset sotamiehet kohtasivat toisensa, syntyi kauhea nauru, mutta sattuma käsitettiin humoristisesti, saksalaiset tarjosivat olutta ranskalaisille ja iloisesti juotiin veljien tapaan samasta seidelistä. Sotilaselämälläkin on toki silläkin runollisen inhimilliset puolensa."

"Kesäkuun 2 p. tulimme Müncheniin. Kaupunki ansaitsee näkemistä, kuinka paljo sitä onkin moitittu. Ettei keinotekoisempaa kaupunkia ole maan päällä, on tosi; on kuin se olisi rakennettu turisteja eikä tavallisia asukkaita varten, niin kohoaa loistorakennus loistorakennuksen rinnalla, samalla kuin kadut ovat autiommat kuin Porvoossa. Mutta Ludvig kuninkaan harrastus tehdä München taidekaupungiksi, niinkuin Firenze loistoajallaan, osoittaa niin nerollisia pyrintöjä, että hänelle on anteeksi annettava että hän ei menestynyt. Totta on, että hän taidekiihkonsa tähden on laiminlyönyt muuta, mutta kuinka moni hallitsija ei ole tehnyt samoin vähemmän jaloista syistä ilman että häntä on siitä soimattu. Samoin on minusta aivan väärin nauraa nykyistä kuningasta. Jos hän olisi irstailija niinkuin Ruotsin kuningas, tyhmä kuin Würtembergin, hulluuteen saakka ylpeä kuin exhannoverilainen, katsoisi jokainen sen olevan niinkuin pitää, mutta olla musiikkihaaveilija, sitä pidetään sopimattomana. Hän on kuitenkin elämänsä kahtena tärkeimpänä hetkenä, sodassa ja Döllingerin asiassa, osoittanut lujuutta, jonka vertaista harvalla hallitsijalla on ollut. Döllingerin juttu[77] kiinnitti tietysti kaikkien mieliä Münchenissä, mutta millainen yleinen käsitystapa oli, siitä en saanut selkoa, sillä vierasta kohtaan koetti tietysti jokainen olla niin vapaamielinen ja valistunut kuin mahdollista. Niin paljon kuin kunnioitankin 'Telingerin' (niin lausutaan nimi Münchenissä) luonnetta, epäilen kuitenkin suuresti piileekö hänessä uusi Luther, niinkuin Pohjois-Saksassa luullaan, siksi hän on liian oppinut ja liian epäkäytännöllinen. Kirkonkokousten auktoriteetin asettaminen lahovaa paavin valtaa vastaan ei juuri osoita erittäin produktiivista oppositsionia. Münchenissä on varsin kauniita, kaikentyylisiä kirkkoja, ja vaikka ne usein näyttävät olevan rakennetut ei seurakunnan vaan arkkitehdin tähden, niin ne kuitenkin miellyttävät sen vuoksi, että ne seisovat protestantisten kirkkojen kuivan alastomuuden ja katolisten kirkkojen liiallisen loiston keskivälillä. Useimpien oville oli kiinnitetty julistuksia Döllingerin epäuskon johdosta, uhkauksia, häväistyksiä, selityksiä, hurskaita huokauksia, kaikki arkkipiispan suostumuksella, joka nyt hartaudellaan tahtoo saada unohtumaan, että hän itse muinoin on ollut uskonkappaleen vastustajia."

"Jos tahtoisin tehdä selkoa Glyptoteekissä ja molemmissa Pinakoteekeissä saamistani vaikutelmista, en koskaan pääsisi loppuun, sillä niin paljo oli niissä katsomisen arvoista ja opettavaa. Suuri vahinko että aika ei myöntänyt yhdistää tutkimista katsomiseen. Sanomattomasti kiinnitti minua [vanhassa Pinakoteekissä] Boisseréen kokoelma muinaissaksalaisia maalauksia, ainoa joka vetää vertoja ja kenties voittaa mitä sillä alalla tavataan Berlinin museossa, jossa van Eyckin lempeät, suloiset, uskolliset enkelit aina ovat olleet erikoisena silmänherkkunani. -- Teatterissa näimme Grossen draaman 'Albrecht Dürer' (keskinkertaisesti näyteltynä, jos luen pois Possartin, joka oli mestarillinen), erään sievän Putlitzin komedian ja 'Noita-ampujan'. -- Maxina lauloi tenori Vogel, jota pidän eurooppalaisena suuruutena. Pehmeydessä ja lämpimässä täyteläisyydessä olen kuullut vain yhden tenorin, joka voittaa hänet (Calzolarin), tunnollisuudessa laulua kohtaan en ketään."