Part 15

Sekä Bergbom että Ida Basilier olivat vielä saapuvilla Suomalaisen seuran ensimäisessä kuukausikokouksessa uutena vuonna, Z. Topeliuksen syntymäpäivänä tammik. 14. Laulajatar esitti siinä arian "Noita-ampujasta", Klaran laulun "Egmontista" ja Achtén kanssa duetton "Trubadurista". Niinikään olivat molemmat läsnä sanomalehdistön satavuotisjuhlassa 16 p. tammik., jossa J.V. Snellman kehotettuaan Ida Basilieria laulamaan talutti hänet lavalle ja lausui kirjailijoille tapahtuvan onnen saada juhlassaan kuulla kauniimpia säveleitä mitä isänmaalla oli tarjottavana.[68]

Ohimennen mainittakoon, että Suomalainen seura edelleen kuukausittain toimitti iltamiaan, joissa esitettiin kirjallista ja soitannollista hyvää, mutta ei mitään draamallista. Sentähden ei liene tarpeen lähemmin puhua seuran elämästä tällä kevätkaudella, vaikka se ei suinkaan ollut yhdentekevä teatteriinkaan nähden. Pitihän se vastaiseksi koossa sen piirin, jonka avustus ja harrastus oli ollut välttämätön ehto entisille näytännöille ja tulevaisuudessa oli tukeva teatterin ensi askeleita. Iltamista oli vuosikokous, joka pääsiäisten vuoksi sekä pitkällisten valmistusten tähden lykkääntyi 19:een p. huhtik., muita merkillisempi. Siinä esitettiin Faltinin johdolla suuri mieltäkiinnittävä sävelteos, nimittäin Andreas Rombergin säveltämä Schillerin "Laulu kellosta", joka käsittää pitkän sarjan osaksi varsin kauniita soolo- ja köörilauluja. Tämä oli suurenmoisin, puhtaasti soitannollinen, yritys, mitä ylipäätään seurassa toimeenpantiin, ja onnistui se oivallisesti.

Tammikuun viimeisellä viikolla tapaamme Bergbomin Pietarissa. Siihen aikaan täytyi vielä yliopistoon kuuluvien pyytää lupa ulkomaille matkustamiseen itse kanslerilta, ja kun Bergbom ei kotona ollessaan ollut hankkinut itselleen semmoista lupaa ja passia, oli hänen pakko täällä odottaa toista viikkoa ennen kuin kaikki oli selvillä. Hukkaan tämä odotusaika ei kumminkaan mennyt, sillä Eremitashin taidekokoelmat ja suurkaupungin oopperanäytännöt tarjosivat hänelle paljon uutta ja mieltäkiinnittävää, vaikka hän, niinkuin kirjeistä näkyy, kerran ennenkin oli käynyt Pietarissa.[69] Asunto hänellä oli vanhan toverin ja ystävän August Hagmanin luona, joka, 1868 muutettuaan Pietariin, oli siellä toiminut P. Marian seurakunnan koulujen inspehtorina, sekä opettajana ja vihdoin 1870 perustanut sanomalehden Pietarin Sanomat. Suomenmielinen henki, jota Hagman koetti levittää, oli kuitenkin tuottanut hänelle voimakkaita vastustajia (joskaan ei venäläisten kesken). Bergbom surkutteli sitä mahdollisuutta, että Hagmanin täytyisi jättää toimialansa Pietarissa, joka tositeossa oli suurin suomalainen kaupunki, siellä kun asui 20,000 suomalaista.

Varhaisin, matkalta säilynyt kirje on osoitettu (27/1) Florellille. Siinä Bergbom vielä muistelee sanomalehdistön juhlaa. "Sinua kaivattiin piirissämme, olisit varmaan tuntenut itsesi onnelliseksi, sillä en monestikaan ole ollut juhlassa, jossa tunnelma olisi ollut parempi ja lämpimämpi. -- Snellmanin puheen olet kai lukenut; Basilierin laulu on harvoin helkkynyt niin raittiisti ja vilkkaasti kuin silloin." -- -- "Matkani Helsingistä Pietariin meni erittäin hyvin, vaikka ajoin kolmannessa luokassa. Siellä on riittävän mukavaa, ja sitten kun vaunut lämmitetään, ei ole palelemisen pelkoa." Tämän jälkeen kirjoittaja kertoo näkemistään oopperoista:

"Päähuvitukseni on ollut [italialainen] ooppera, joka todella on erinomainen. Olen ollut siellä kolme kertaa: 'Martha', 'Othello' ja 'Hugenotit'. Iloiset, kodikkaat sävelmät Marthassa viehättivät minua erittäin tällä kertaa, sillä kaikki meni reippaasti ja eloisasti. Volpini (Martha) on kaunis, hyvin iloinen, siro, miellyttävä laulajatar, mutta ei mikään suuruus, joksi pietarilaiset tahtovat häntä. Hänen laulussaan on tahti ja harmonia, joka vaikuttaa hyvin, mutta luovaa kipinää hänessä ei ole. Pidin hänestä paljon, kumminkaan mitenkään asettamatta häntä ensi riviin, 'Kesän viime ruusun' hän lauloi keskinkertaisesti, eikä läheskään niin hienosti kuin Perelli, jonka ennen olen kuullut siinä roolissa. Barbara Marchisiolla (Nancy) on ihana, syvä, suuri altti-ääni. Millainen hän on laulajattarena, sitä en voi sanoa, sillä siksi on osa liian mitätön ja sopimaton hänen kokonaan traagilliselle luonteelleen. Everardi (Plumkett) oli oivallinen niinkuin aina, mutta Corsi (Lyonel) valitettavasti ei mikään Calzolari, vaikka muutoin kunnioitettava laulaja. Mikä 'Marthassa' erikoisesti tyydytti minua, oli se, että tempot toisessa näytöksessä otettiin aivan niinkuin meidän sitä esitellessämme, eikä niinkuin ruotsalaisten esiintyessä kesällä."

"'Othellossa' sain kuulla Pattin. Olin maksanut yhden ruplan paratiisipiletistä, joka muuten maksaa 25 kop. Kuumuus oli melkein sietämätön. Päätäni pyörrytti kauheasti -- onneksi istuin taaimmaisella penkillä. Kaasuvalokin häiritsi minua. Ja kuitenkin ahmin korvillani suloisia, lempeitä, kellonheleitä säveleitä. Kyllä hänen äänensä kuitenkin on ihmeellinen -- varsinkin keskiäänet, eikö sinustakin? Ja kaikki on niin kevyttä, vapaata ja helmeilevää niinkuin säveleet olisivat vesipisaroita, jotka juosta lirisevät vuorenrinnettä alas. Monginikin (Othello) on aika etevä laulaja. Täysin uudenaikainen ääni, voimakas, Verdin kylläinen, väräjävä. Hänenkin esityksessään oli paljo moitittavaa, se oli epätarkkaa, joskus liioiteltua, joskus jokapäiväistä, mutta sittenkin oli siinä hehku ja brio, joka ehdottomasti veti mukaansa ja sai kuulijan antamaan anteeksi silloin tällöin epäpuhtaan äännännän. 'Hugenoteissakin' olin ihastunut häneen, vaikka sekä virheet että ansiot siinä esiintyivät räikeämmin. Hänen esityksensä neljännessä näytöksessä oli loistava. Hänen näyttelemisensä on hänen laulunsa tapaista, mutta niinkuin italialaisilla yleensä laulua ala-arvoisempi. Siinä kohden on laita italialaisessa oopperassa jotenkin sama kuin viimein käydessäni täällä, s.o. näytteleminen on keskinkertaista ja yhteisnäyttöä ei ole ollenkaan. Tämä häiritsi varsinkin 'Hugenoteissa', joka kuitenkin tuotti minulle yhden nautintorikkaimpia iltoja elämässäni: Volpini (Margareta), Perelli (Urbain), Steller (suuri loistava ulkomuoto ja ääni, mutta jäykkä -- Nevers), Bagagiolo (Marcel) kaikki kolme hyviä! Valentinena ei esiintynyt Sass, niinkuin olin odottanut, vaan Carlotta Marchisio. Pietarissa näytellään ooppera niin että Valentine esiintyy vasta toisessa näytöksessä kuningattaren suuren arian jälkeen. Volpini, kauniina ja sirona kuin ainakin, niiasi par'aikaa ja kiitti apploodeista, kun astuu sisään -- rouva Agardh 'Naurettavissa kohtauksissa'. Käynti, liikunnot, puku, ulkonäkö -- erehdyttävän yhdenlaatuiset. Odotin vain että hän contra-e'llä alkaisi 'Lottaa', silloin olisi kuvittelu ollut täydellinen. Mutta kolmannen näytöksen jälkeen olin kääntynyt ja neljännen jälkeen ihastunut. Hänessä ei ollut ainoastaan tuota italialaista kirkuma-intohimoa, vaan todella sielu, joka vapisi kirkunnassa, ja sentähden tämä ei myöskään koskaan tullut rumaksi. Hän lauloi niin lämpimästi ja ilmehikkäästi, että usein tunsin sydämeni kuumenevan. Muutoin ei tyttöparassa ole mitään viettelevää. Hänen äänensä ei ole läheskään niin loistava kuin hänen sisarensa, Barbaran, ja hänen näyttelemistänsä ei kannata arvostellakaan. Hänen pää- ja lähes ainoa liikuntonsa oli hakea kirppuja rinnan alta ja sitten sirottaa saaliinsa kaikille neljälle ilmansuunnalle. Mutta sittenkin on Carlotta Marchision Valentine oleva yksi kauniimpia ja rakkaimpia teatterimuistojani. Hänellä oli tuota omituista traagillista, joka vaikuttaa minuun epäsuotuisissakin olosuhteissa. Muutoin hänen laulunsa ei ole epätarkka kuin Monginin vaan oivallisesti koulutettu. Tänään menen venäläiseen oopperaan kuullakseni 'Faustin', Levitzkaja Gretcheninä ja Lavroffskaja Siebelinä. Sitä paitse olen ollut baletissa ja nähnyt Granzou'n, joka todella on verraton lumoavaan sulouteen ja viehkeyteen nähden, sekä ranskalaisessa teatterissa (Le roman d'un jeune homme pauvre). Worms mestarillinen ja Stella Colas mieltäkiinnittävä, vaikka maneerimainen, mutta yhteisnäyttöä olen ennen nähnyt parempaa."

Ensimäisestä kirjeestä Berlinistä Emille sisarelle otamme muutamia lisäpiirteitä. Käynti venäläisessä oopperassa virkisti Bergbomin toiveita suomalaiseen teatteriin nähden. Levitzkajalle oli taputettu hurjasti ja hänet oli huudettu esiin noin 12 kertaa, mutta sekä äänensä että laulutapansa eivät suinkaan olleet Basilierin vertaisia, ja muutkin laulajat olivat "semmoisia, jommoisia meillä ei ollenkaan olisi vaikea saada". -- Seuraavana päivänä Bergbom oli rautatiellä vastaanottamassa Ida Basilieria, joka kreivinna Adlerbergin kehoituksesta oli viipynyt Helsingissä laulaakseen kreivinnan toimeenpanemissa arpajaishuveissa 24 p. tammikuuta.[70] Siitä hyvästä oli ylhäinen rouva suositellut laulajatarta kälylleen Pietarissa, eräälle toiselle kreivinna Adlerbergille, joka oli pääkaupungin johtavia naishenkilöltä ja itse etevä laulajatar. Yhdessä neiti Basilierin kanssa Bergbom vielä kuuli oopperat "Ballo in Maschera" ja "Lucrezia Borgia". Pattista Bergbom puhuu sisarelleenkin ihastuksella. Hän kiittää hänen teeskentelemättömyyttään, mutta "tuo erinomainen, sydämen sisimmästä lähtenyt innostus, joka traagillisella lumousvoimalla vapisuttaa rintaamme, puuttui ainakin hänen Desdemonaltaan, mutta eihän se kuulu hänen alaansa ja miksi silloin vaatiakaan sitä." -- Ida Basilierista mainitaan vielä, että hän sai kauniin tervehdyksen Pietarin sanomissa, ja että suomalaiset miettivät, kuinka saada hänet laulamaan klubissaan. Kreivinna Adlerbergin välityksellä hän ehkä voisi saada engagementin Varsovassa, "ellei hän tule Helsinkiin suomalaiseen oopperaan". -- "Uskon varmaan, että voimme häneen luottaa; hän puhui sinusta ystävyydellä ja kunnioituksella, joka ei ollut teeskenneltyä. -- Hän sanoi sinun vaikutuksesi häneen olevan niin suuren, että joka asiassa hänen ensimäisiä ajatuksiaan on, 'mitä sanoisi siitä Emilie Bergbom?' Minä puolestani sanoin, että en moneen vuoteen ollut nähnyt sinua niin mieltyneenä kehenkään vieraaseen kuin häneen, mikä näytti suuresti miellyttävän häntä." -- Ida Basilier jäi kevätkaudeksi Pietariin, jossa hän jatkoi opintojaan rouva Nissen-Salomanin johdolla sekä myöskin lauloi kreivinna Adlerbergin edessä. Kreivinna, joka itse oli saanut opetusta Bosiolta ja Garcialta, oli näet ihastuneena laulajattaren ääneen tarjoutunut hänelle opettajattareksi.

Helmikuun 2 p. Bergbom oli valmis lähtemään. Lämpömittari osoitti -27° ja asemalla hän sai kuulla, ettei toisenkaan luokan vaunuja lämmitetty. Hagman kehoitti häntä jäämään ja odottamaan lauhkeampaa säätä, mutta "lujamielisenä otin rohkeasti kolmannen luokan piletin Eydtkueneniin asti, josta voisin matkustaa toisessa luokassa, jos pakkanen tuntuisi sietämättömältä. Se maksoi 10 ruplaa. Mutta kyllä minä sen matkan muistan. Kun tultiin asemille, vapisin niin että tuskin jaksoin kaataa kurkkuuni kahvia tai teevettä. Minulla oli neljä toveria Pietarista: kaksi kauppamatkustajaa, nuori saksalainen kotiopettajatar Moskovasta ja vanha rouva karmosiinivärisessä kapotissa ja puuhkiossaan pullo varsin arveluttavaa laatua." Ainoastaan Bergbom ja toinen kauppamatkustaja kestivät rajalle saakka, ja Eydtkuenenissa Bergbom niin virkistyi, että hän yhä jatkoi matkaansa kolmannessa luokassa.

"Enkä tuota kauppaa katunut", jatkaa hän kertomustaan, "vaunu täyttyi vähitellen saksalaisilla Landwehr-sotilailla, joiden puheet ja kertomukset sodasta olivat niin eläviä, niin olosuhteita valaisevia, että harvoin olen ollut viehättävämmässä seurassa. Suurin osa heistä oli haavoittuneita, yksi oli menettänyt sormensa Gravelotten tappelussa, toinen silmänsä Belfortin edustalla, kolmas joutunut rammaksi Sedanissa. Yksi oli käynyt hautaamassa vaimonsa. 'Tautiko hänet tappoi?' kysyin minä. 'Ei, hän kuoli surusta ja kurjuudesta', vastasi hän hiljaa. Kaikki olivat täynnä rohkeutta, mutta toivoivat ja halusivat kovasti rauhaa. Olen tuskin nimeksikään huomannut tuota suurisuista röyhkeyttä, jonka luulin olevan täydessä kukoistuksessa ja joka saksalaisissa sanomalehdissä niin loukkaa meitä. Eräs sotamies (nassaulainen talonpoika) selitti kyllä, että Saksanmaa voi vielä asettaa kaksi vertaa enemmän sotamiehiä, jos tarvitaan, mutta sen hän sanoi paremmin innostuksesta kuin ylpeydestä." --

Matkalla sattui Bergbomille se onnettomuus, että hänen vasen kätensä joutui väliin, kun vaunun ovi suljettiin. Käsi paisui kohta liikkumattomaksi, ja ensimäisinä päivinä se tuotti hänelle semmoisia tuskia, että hän, vaikka oikea käsi oli terve, vaivoin sai kirjoitetuksi sen kirjeen (7/2), josta nämä tiedot on otettu.

Kun käsi oli alkanut parantua, Bergbom vuokrasi itselleen asunnon Friedrichstrassen varrella (n:o 3, kolm. kerros), ja sieltä hän lähetti sisarelleen toisen kirjeensä (19/2), jossa hän esittää Berlinin ensimäiset vaikutelmat.

Suuresti Bergbom, joka kotona aina oli ollut uskotun sisarus- ja ystäväpiirin ympäröimänä, kaipasi omaisiaan. Kun hänellä ei ollut ketään, johon olisi voinut luottamuksella liittyä, yksinäisyyden tunto häntä painosti. Hän oli huomannut, sanoo hän, olevansa vielä piintyneempi "kotikissa" kuin -- ukko Benin[71] mukaan -- Heurlin. Tietysti tähän vaikutti, vaikka Bergbom ei suorastaan sitä sanokaan, kipeä käsi, joka teki että hän kauan oli avun tarpeessa. Humoristisesti hän kertoo, kuinka vaikea hänen oli pukea kaulus ja mansetit päälleen ja lisää sitten -- "niin, rakas Emilie, vääntele nyt käsiäsi niin paljo kuin tahansa ja valittele 'että noista lapsista on ainoastaan surua', niin on kaikki kumminkin niin tapahtunut enkä minä ole sille mitään voinut". -- Hänen palvelijattarensa, jonka saksa ei kaukaakaan muistuttanut Goethen kieltä, joka puhutellessaan Bergbomia vuorotellen käytti kolmea, neljää toisintoa hänen nimestään, oli kuitenkin sääliväinen kipeää kättä kohtaan ja ehdotti tavan takaa yhä uuden hevoskeinon vamman parantamiseksi. Mutta yksinäisyydestä ja kaikesta muusta huolimatta Bergbom sanoo viihtyvänsä melko hyvin: "täällä on niin äärettömän paljo nähtävää, kuultavaa, opittavaa ja nautittavaa -- elämä esittäytyy täällä katsojalle niin verrattoman suurenmoisemmissa kuvissa kuin siellä kotona, että todella tuntuu virkistävältä antaa tuulen viedä pikkukaupungin tomu päältään."

Harjoitellakseen saksankielen puhumista, Bergbom oli alkanut ottaa puhetuntia erään nuoren lakimiehen, tri Gottsteinin luona. Tämä oli älykäs ja rakastettava ja kykeni antamaan oppilaalleen yleiskatsauksia Saksan valtiolliseen ja yhteiskunnalliseen elämään, jossa paljo oli Bergbomille hämärää, syystä kun kaikki sodan tähden oli joutunut käymistilaan. Sitä paitse Gottstein Berlinissä syntyneenä ja kasvaneena tiesi yllin kyllin jutella pääkaupungin kirjallisista, valtiollisista ja taiteellisista merkkihenkilöistä, niin elävistä kuin vainajista. Kaunokirjallisuuden tuntemuksessa oli Bergbom etevämpi, eikä hän siis sillä alalla tarvinnutkaan opastusta. Gottstein oli myöskin ottanut saattaakseen Bergbomin preussilaisen edustajakunnan istuntoihin. Valtioelämän painopiste oli kyllä nykyään Versaillesin pääkortteerissa, mutta opettavaista oli kuulla Laskerin, Dunckerin, Virchowin y.m. puhuvan, vaikkapa toisarvoisistakin aineista. Mieltäkiinnittävän tuttavuuden Bergbom oli tehnyt näyttelijässä, nimeltä (Emmerich) Robert, joka oli Berlinin teatterin[72] ensimäinen Heldenliebhaber ja etevin sen nuoremmista jäsenistä. Oltuaan Berlinissä ainoastaan kaksi vuotta oli hän jo kohonnut yleisön suosikiksi ja kannatti klassillista ohjelmistoa, erikoisesti Schilleriä.

"Minua hän on viehättänyt", sanoo Bergbom, "enemmän kuin kukaan muu näyttelijä täällä (paitse luonnollisesti semmoista suuruutta kuin Döring) enkä tiedä kuinka voitaisiin näytellä Don Carlosta, Mortimeria 'Maria Stuartissa' ja Melchthalia 'Wilhelm Tellissä' ihastuttavammalla hehkulla ja ideaalisemmalla lennolla. Hänen tulevaisuutensa on kieltämättä niin lupaava kuin 23-vuotias näyttelijä voi pyytää. Persoonallisesti hän on ystävällinen, vaatimaton, rakastettava ja lapsellinen. Tapasin hänet sattumalta muutamassa ravintolassa samana iltana, jolloin olin nähnyt hänet Don Carloksena, enkä voinut olla puhuttelematta häntä ja kiittämättä häntä siitä nautinnosta, jonka hän oli tuottanut minulle. Me puhelimme sitten kauas yön selkään, ja sen jälkeen olen pari kertaa tavannut hänet samassa paikassa. Hän on pyytänyt saada käydä luonani (ja minä tietysti hänen luonaan), sitten kun hänen aikansa tulee vapaammaksi. Prinssi Georg (kirjallinen dilettanti kuninkaallisessa perheessä -- kenties olet kuullut hänen 'Fedrastaan') on näet kirjoittanut erään tragedian, 'Cleopatran', joka hovin ja suljetun piirin edessä on näyteltävä tämän viikon lopulla. Robertilla on siinä miehinen päärooli, ja kun hän sitä paitse näyttelee Schauspielhausissa, täytyy hänen luopua kaikista vieraissakäynneistä siksi kun prinssin tragedia on laskettu teloiltaan. Hänellä on jotakuinkin tietoja Suomesta ja suomalaisista oloista, sillä Zürichissä, jossa hän on aloittanut teatteriuransa, hän on asunut samassa pensionissa kuin suomalaiset insinöörimme (Frosterus, Gummerus, Stenberg y.m.) ja ollut läheinen tuttu heidän kanssaan."

Kirjastossa Bergbom jo oli työskennellyt muutamia päiviä, vaikka hän ei vielä ollut täysin kotiutunut. Erittäin kohteliaita oli siellä oltu, niinkuin muissakin julkisissa paikoissa. "Aivan toisin kuin Helsingissä, jossa kerran maailmassa en saanut Heinen teoksia, 'sillä kalliimpia tuotteita ei anneta tuntemattomille'."

Ilmoituksissa tavallinen kerskaus: "Berlin wird Weltstadt", samanniminen ilveilys (Posse) Wallnerteatterissa sekä matka-käsikirjojen käyttämä Berlinin mainesana "Euroopan kolmas kaupunki" antoivat Bergbomille aihetta verrata Berliniä ja Pietaria toisiinsa. Suurisuuntaisuuteen ja loistoon nähden hänestä jälkimäinen oli voitolla. Nevskin prospekti oli mahtavampi kuin "Unter den Linden", ja ulkonainen ylellisyys ajopeleissä ja puvuissa niinikään paljoa suurempi Pietarissa, jota paitse luonto on Nevan virrassa antanut sille myötäjäiset, jotka tekevät sen useimpia muita kaupunkeja rikkaammaksi. Mutta Berlinillä oli kuitenkin älykkäisyyden leima, joka herätti kunnioitusta. Kuninkaallinen linna teki verrattomasti syvemmän vaikutuksen kuin ylellisesti loistokas Eremitashi, ja kun Nikolain taikka Barclay de Tollyn muistopatsaat korkeintaan taiteellisen tekotapansa kautta kiinnittivät mieltä, oli mahdoton olla välinpitämätön Ranchin Friedrich-muistomerkin edessä, sillä pronssista puhui sama aate, sama henki, joka on elähyttänyt mallin ja taiteilijan -- Preussin aate. Oli kyllä usein arveltu, että kaikki tunnettujen ja tuntemattomien kenraalien pystykuvat olivat tyhjää, teeskenneltyä koreilua, mutta viimeisen vuoden tapaukset todistivat Preussin olleen oikeassa kunnioittaessaan suuria sotilaitaan, sillä niissä oli kuitenkin elänyt se kallionluja velvollisuudentunto, joka oli asettanut henkisesti vähimmän lahjakkaan saksalaisia heimoja kansakunnan etupäähän. Bergbom myöntää että kaikki se, joka ulkonaisesti ihannoitsee elämän ja antaa sille värikkään leiman, oli huonosti viihtynyt tässä ilmassa, mutta olihan Saksalla ollut riittävästi semmoistakin Weimarissa ja Münchenissä; Berlinissä se oli oppinut, että sillä oli muutakin tehtävää kuin "näytellä Hamletin osaa kansakuntain joukossa maailmannäyttämöllä".

Edelleen Bergbom vertaa Eremitashin taidekokoelmia Berlinin museoon. Edellinen voittaa loistoisuudellaan ja kenties osaksi taideteostensa arvollakin -- Eremitashissa kun usein tapaa kymmenittäin tauluja mestareilta, joilta Berlinissä oli joku ainoa. Mutta kumminkin hengitti Berlinin museossa kokonaan toista ilmaa. Taideteosten järjestelyä ei ollut määrännyt mukavuus taikka loistonpyynti, vaan melkein uskonnollinen kunnioitus taidetta kohtaan, sen voimaa ja merkitystä kohtaan elämässä. Kaikkialla näyttäytyi punainen lanka, joka symbolisesti ilmaisi taiteen yhteyden ihmiselämän ja historian suurimpien kysymysten kanssa, kaikkialla ilmaantui kunnioitus ja ihailu älykkäisyyden ja hengen voimaa kohtaan, ulkonaisen voiman vastakohtana.

Luvaten vast'edes puhua laajemmin sekä museosta (joka kuitenkin näyttää jääneen tekemättä) että teatterista, Bergbom tästä jälkimäisestä kirjoitti seuraavaa:

"Että siihen [teatteriin] nähden en ole hukannut aikaani, voit arvata siitä mitä olen nähnyt: Schauspielhausissa: 'Don Carloksen', 'Wilhelm Tellin' (unohtumaton ilta), 'Maria Stuartin' (keskinkertainen) sekä Spielhagenin erittäin herttaisen 'kyläkertomuksen' 'Hans und Grete' (sopisi hyvin suomalaisen teatterin ohjelmistoon). Oopperassa olen nähnyt: 'Don Juanin' (mallikelpoisesti, Lucca Zerlinana), 'Jessondan' (myöskin oivallisesti näytelty), 'Mustan Dominon' (Lucca) ja 'Sevillan parturin' (jotenkin heikosti esitetty). 'Parturin' ja 'Mustan Dominon' jälkeen seurasi kaksi balettia: isänmaallinen '70:nes syntymäpäivä' ja koomillinen 'Robert und Bertrand'. Molemmat kerrat kun olen kuullut Luccan, on minulla ollut ilo seisoa jonossa 2,5 tuntia klo 8:sta aamulla, ja kun vihdoin pääsin luukulle, oli minun tyytyminen kalliisiin ja huonoihin piletteihin. Lucca on näet vasta näinä viikkoina esiintynyt lapsivuoteensa ja sitä seuraavan kuumeen jälkeen. Häntä ei nyt ole kuultu puoleen vuoteen, ja sentähden on ihme, jos saa piletin. Jollei ole halua liassa ja sateessa odottaa jonossa, joka tavallisesti ulottuu kadulle noin helsinkiläisen kortteerin pituudelta, niin ei ole muuta neuvoa kuin ostaa pilettijuutalaisilta, jotka vaatimattomasti ottavat noin 5 tai 6 Thaleria permantopiletistä. Siten olen saanut kuulla Luccan, Mallingerin ja Betzin, mutta Berlinin molemmat ensi tenorit Wachtel ja Niemann ovat vierailumatkoilla ja palaavat vasta kolmen, neljän viikon päästä. Olen kyllä kuullut neljä tai viisi n.s. ensi tenoria, mutta toinen on ollut toista keskinkertaisempi. Ei yksikään ole ollut edes Arnoldsonin vertainen."

Ne kuukaudet, joiksi Bergbom oli sattunut tulemaan Berliniin, olivat valtiollisesti mitä merkillisimpiä Saksan historiassa, ja hänellä oli onni nähdä vastasyntyneen "maailmankaupungin" semmoisina hetkinä, jolloin kansanhenki vastustamattomasti näyttäytyi innoissaan.

"Spree-Athen", Bergbom sanoo kirjeessä Uudelle Suomettarelle 8 p:ltä maaliskuuta (johon esityksemme tässä nojaa, syystä kun yksi kirje Emilie sisarelle näiltä päiviltä on kadonnut), "'Spree-Athen' ei ole niitä kaupunkeja, jotka helposti kiihtyvät innostukseen. Jo luonto on markilaisen hiekan ja tasaisuuden kautta antanut kansalle jonkinlaisen flegmaatillisen kuivuuden, ja tuo humanistain, hegelianein ja Jung-Deutschlandin kouluja käynyt Berlin on tähän kansallisavuun lisännyt ivailevan kylmyyden vivahduksen, jonka korkein ihanne ja edustaja Kladderadatsch on. Sentähden kun sanoma Parisin antaumisesta tuli, otettiin se vastaan suosiollisella hymyllä, ihan kuin se olisi ollut mitä luonnollisinta juttua maailmassa; myöskin uusi keisarinarvo synnytti enemmän huonoja sukkeluuksia kuin innostusta ja ylpeyttä. Toista oli kun maanantaina 27 p. helmik. sanomalehtipojat aamulla juoksivat pitkin katuja huutaen 'Friedensnachrichten' noiden tavallisten 'Siegesnachrichtenien' sijasta, silloin ihmiset niinkuin tenhosauvalla koottuina yht'äkkiä täyttivät kadut ja torit."