Part 12

_Ensimäinen näytös_. Näyttämö Laukon iso asesali. Varustettuja sotilaita, Maunu ja Uolevi sisällä esiripun noustessa. Sotilaat alkavat köörillä, joka tyyliltään on raikas, sotaisen marssintapainen. He ilmaisevat Klaun valmistauvan sotaretkelle lappalaisia vastaan veroittaakseen näitä. Köörin lopetettua kehoittaa muuan sotilas Maunua laulamaan heille jotakin ajanvietteeksi siksi kun Klaus saapuu. Maunu laulaa luontehikkaan ja humoristisen ballaadin, jossa kerrotaan kuinka Klaun kantaisä, Matti Kurki, kerran kaksintaistelussa surmasi jättiläismäisen venäläisen ja siitä sai palkinnoksi Laukon kartanon. Ballaadin kertoen kööri yhtyy. Klaus tulee. Lausuntolaulu hänen ja Uolevin välillä. Uolevi pyytää saada Klaun asemesta johtaa retkeä lappalaisia vastaan ja lausuu syrjäkohdassa tämän toivon syntyneen hänessä, syystä kun oli rakastunut Kiaun puolisoon Elinaan ja sentähden ikävöi pois. Klaus, jossa sitä vastoin viikinkiluonne on ylinnä, vastaa Uoleville kieltäen. Resitatiivista (joka on oleva lyhyt) kehittyy aria, jonka Klaus laulaa. Andantessa Klaus ilmaisee ystävyytensä Uolevia kohtaan sekä antaa tälle täyden oikeuden hänen poissaollessaan hallita ja vallita mielensä mukaan. Allegrossa, jonka aikana asemiehet pukevat varustuksen hänen päälleen, Klaus laulaa urhoollisesta kalvastaan ja julkilausuu taisteluhalunsa. Arian jälkeen Elina ja Pater Hemming astuvat sisään. Sotilaat poistuvat. Kvartetti Klaun, Uolevin, Hemmingin ja Elinan kesken, joka kehittyy jotenkin tähän tapaan: ensin Elina yksinlaulussa rukoilee Klausta jäämään, sillä hän aavistaa pahaa. Klaus horjuu jo. Silloin Hemming esiintyy ja kehoittaa häntä lähtemään retkelle, koska lappalaiset ovat pakanoita ja kastettavat, Uolevi jälleen ilmaisee tuskansa kun on pakoitettu näkemään Elinan ja Klaun keskinäisen rakkauden. Kvartetti päättyy yhteislauluun, joka on oleva tyyliltään hyvin soinnukkaan sulava. Elina menee kappeliin rukoillakseen Jumalalta onnea Klaun yritykselle, Uolevi ja Hemming seuraavat häntä. Kirsti tulee ja on pahoillaan siitä että Klaus ei ole jättänyt hyvästi hänelle. Klaus vastaa kylmästi väsyneensä häneen. Kirsti muistuttaa häntä kaikista hehkuvista uskollisuudenvaloista ja pyytää saada seurata häntä ja taistella hänen rinnallaan. Lemmenhuumauksessaan hän lankeaa polvilleen ja suutelee palavasti hänen kättään. Samassa tulee Elina, Hemming, Maunu ja kööri sisään. Syvästi loukattuna tahtoo Elina poistua, mutta Klaus estää hänet työntäen ylenkatseellisesti Kirstin luotaan. Ylpeänä ja vihan valtaamana Kirsti nousee ylös ja sanoo olevansa Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina, vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä. Klaus, Elina, Hemming ja kööri julkilausuvat yhteislaulussa mielipahansa Kirstin käytöksestä. Klaus käskee Kirstin osoittamaan kunnioitustaan hallitsijatartansa, Elinaa, kohtaan. Täynnä mustasukkaisuutta ja raivoa Kirsti vastustelee, mutta Klaus pakottaa hänet. Se draamallisempi kvartetti, jonka tämä kohtaus on aiheuttanut, kehittyy Uolevin tulon kautta, joka ilmaisee kaikki olevan valmiina lähtöä varten, soinnukkaaseen loistavaan loppu-yhteislauluun, tyyliltään sentapainen kuin viimeinen kööri Kaarle kuninkaan metsästyksessä.

_Toinen näytös_. Jylhä metsäseutu saaressa. Yö. Esiripun noustessa on joukko pakanallisia suomalaisia kokoontuneena salassa viettääkseen uskonnollista juhlaansa. Kööri, jossa rukoillaan Hiittä ja yön pimeitä valtoja. Kööriä seuraa ballaadintapainen soolo, jossa vanha (noita-akka) Tuovi kertoo miten Väinämöinen toisten hyvien suomalaisten jumalien kanssa pakeni pois, kun valkea Kristus tuli maahan; ainoastaan Hiisi ja yön pimeät vallat jäivät jälelle, ja sentähden he vihasta kristityitä kohtaan palvelevat näitä. Kun ballaadi on päättynyt, laulaa kööri jälleen ensimäisen laulunsa. Kirsti tulee. Duetto Kirstin ja Tuovin kesken. Kirsti kertoo miten häntä oli häväisty ja vaatii kostoa Tuovi lupaa kostoa, jos hän luopuu Kristuksesta ja antautuu Hiidelle ja hänen valloilleen. Silloin on hän (Kirsti) saava voimaa taikakeinoilla mielensä mukaan vahingoittaa vihattua kilpailijaansa. Vähän epäiltyään Kirsti suostuu. Tuovi käskee hänen silloin uhrata tuleen ristin, jota kantaa rinnallaan. Siinä hetkessä kun Kirsti on noudattamaisillaan neuvoa, kuuluu näyttämön takaa helluntaivirsi, joka soi kaukaa, Laukosta. Kirstin epäilys uudistuu. Pakanat alkavat silloin uhriköörinsä. Molemmat köörit taistelevat hetken keskenään rohkeissa soinnuissa; -- vihdoin pakanat voittavat, virsi katoaa vähitellen kuulumattomiin ja Kirsti heittää ristinsä tuleen. Kohtaus päättyy hurjaan kosto-allegroon.

(Näyttämön muutos.) Laukon puutarha. Perällä kappeli. Kuutamo. Kappelista tulevat nuoret tytöt virittävät köörin. He menevät. Uolevi tulee ja laulaa ariassa julki hehkuvan lempensä. Elina astuu ulos kappelista. Duetto hänen ja Uolevin kesken. Elina kehoittaa Uolevia sulostamaan kaunista iltaa laulamalla. Uolevi laulaa kansanlaulun tapaisen romansin, jossa hän ikäänkuin kierrellen ilmaisee tunteensa. Lopulta hän ei voi hillitä itseään, vaan heittäytyy polvilleen, keskeyttää romansin ja tunnustaa intohimoisessa allegrossa lempensä. Elina työntää hänet luotaan, mutta intohimonsa sokaisemana Uolevi ei välitä hänen närkästyksestään, vaan tahtoo syleillä häntä. Hurja ilkkunauru taka-alalta keskeyttää kaksinlaulun. Se on Kirsti Hämmästyneenä Uolevi päästää irti Elinan, joka rientää pois. Duetto Uolevin ja Kirstin välillä. Kirsti lupaa Uoleville, että tämä on saava Elinan omakseen, jos hän lupaa kaikessa totella hänen käskyjään. Uolevi lupaa. Esirippu.

_Kolmas näytös_. Klaun sotateltta. Klaus ja Maunu. Maunu ilmoittaa sanansaattajan tulleen Laukosta. Kirsti saatetaan sisään. Duetto Kirstin ja Klaun välillä. Kirsti kertoo Elinan pettäneen puolisonsa ja tehneen häpeällisiä lemmentarjomuksia Uoleville. Klaus vannoo kauhean koston, jos Kirsti on puhunut totta. Kirsti lupaa todistaa sanansa ja väittää voivansa loihtia salaisenkin päivän valoon. Loihtu. Kirsti vaatii pahuuden valtoja näyttämään mitä oli tapahtunut sekä (hän lisää pianissimo) myöskin mitä ei ollut tapahtunut. Taka-ala avautuu ja Laukko näkyy. Uolevi nukkuu puutarhassa. Elina lähestyy, kumartuu hänen ylitsensä ja suutelee häntä tulisesti. Vihan vimmassa syöksee Klaus kalpa kädessä näköä kohti, mutta samassa se häviää. Ariassa Klaus lausuu päätöksensä olevan rangaista uskotonta puolisoaan ja tuomitsee hänen aviorikoksestaan ansainneen rovio-kuoleman.

(Näyttämön muutos.) Laukon tupa. Väki leikkii ja tanssii. Miehet tuovat esiin ammutun karhun, jolle lauletaan ilkkuvia lauluja. Antti laulaa laulun, jossa hän kehoittaa karhua menemään metsään ja houkuttelemaan toverinsa tulemaan lämpimään tupaan, jossa heitä hyvin vastaanotettaisiin. Elina tulee ja ottaa osaa väen iloon. Kirsti saapuu. Hän koettaa uhkamielisesti suututtaa Elinaa, mutta tämä pysyy lempeänä. Kööri uhkaa Kirstiä. Silloin tämä syyttää Elinaa, että hän on tahtonut vietellä Uolevia. Kööri tahtoo vihastuneena hyökätä Kirstiä vastaan, mutta samassa tulee Klaus Uolevin ja sotilaitten seuraamana. Klaus lausuu Elinan syylliseksi. Tämä kysyy hädissään, onko Uolevikin syyttänyt häntä. Uolevi vastaa myöntäen ja Klaus tuomitsee Elinan roviolla poltettavaksi. Menehtyen vaipuu Elina maahan, ja kööri laulaa surkutellen hänen kohtaloaan.

_Neljäs näytös_, Laukon vankila. Elina tuudittelee lastaan. Yö. Elinan tuutilaulu, joka allegrossa muuttuu palavaksi rukoukseksi. Ovi aukeaa. Uolevi. Hän on lahjonut vahdit ja tarjoo Elinalle tilaisuuden paeta. Elina kieltää, hän tahtoo mieluummin kuolla viattomana kuin elää syyllisenä. Uolevi rukoilee häntä intohimoisella lemmellä. Elina pysyy horjumattomana. Uolevi tahtoo väkisin viedä hänet pois. Elina huutaa apua Jumalalta. Uolevi sanoo hänen olevan hänelle Jumalaa kalliimpi. Silloin Elina riuhtaisee itsensä irti, asettuu lapsen kätkyen taakse ja rukoilee liikuttavassa cavatinassa Uolevia kunnioittamaan hänessä äitiä, jollei hän kunnioita naista. Häpeän valtaamana Uolevi ryntää ulos. Elinan naispalvelijat ja neitsyet tulevat saattaakseen häntä mestauspaikalle. Heidän valituksensa päättää kohtauksen.

(Näyttämön muutos.) Avonainen kenttä Laukon kartanon edustalla, tyrmä taka-alalla. Kööri laulaa surunsa Elinan kuolemasta. Klaus tulee. Kööri rukoilee armoa Elinalle, mutta Klaus kieltää. Elina saatetaan sisään. Hän jättää hyvästi kaikille, jopa Klaullekin, jolle hän antaa anteeksi, ja viimein lapselleen. Hänet viedään tyrmään, joka sytytetään palamaan. Munkit laulavat requiem. Uolevi tulee rientäen paikalle, tunnustaa lyhyessä ariassa, että Elina oli viaton; kun hän ei eläessään saanut häntä omakseen, tahtoo hän ainakin kuolla hänen kanssaan. Samassa hän karkaa tyrmälle, joka siinä hetkessä romahtaa maahan ja peittää hänet raunioonsa. Kirsti, Klaus ilmaisevat lyhyissä huudahduksissa katumuksensa ja epätoivonsa, kööri kaihonsa. Esirippu.

Että tämä mieltäkiinnittävä yritys jäi keskeneräiseksi, ei ollut enemmän Bergbomin kuin Fabritiuksenkaan syy. Tosin tiedämme, että jälkimäinen ennen pitkää terveydellisistä syistä oli pakotettu luopumaan soitannon viljelyksestä, jota hän oli tutkinut Leipzigissä ja johon hän oli näyttänyt perehtyneensä sekä viulunsoittajana että pienempien sävelteosten luojana; mutta kenties olisi hän vielä pystynyt säveltämään tämän kotimaisen oopperan, jos olisi tavattu ketterä runoseppä, joka olisi kyennyt valamaan libretton valmiiseen muotoon. Kun Bergbom itse ei siihen kyennyt, jäi asia sikseen. -- Eräästä Emilie Bergbomin kirjeestä Kaarlolle (2/7 1871) nähdään, että aikomus oli ollut saada ooppera valmiiksi valtiopäivien ajaksi 1872. Nimirooli oli aiottu Ida Basilierille, ja juuri tämän kysymys, milloin ooppera valmistuu, antoi Emilielle aihetta mainita asiasta veljelleen, joka silloin ollessaan Berlinissä ymmärrettävästi ei voinut mitään tehdä siihen. -- Parikymmentä vuotta myöhemmin tuli sama kotimainen traagillinen aihe toisessa muodossa näyttämölle. Se esiintyi silloin puhedraamana ja toisen tekijän nimellä; kumminkin oli Bergbomilla osansa siinäkin teoksessa, niinkuin vastedes on tarkemmin esitettävä.

* * * * *

Suomalaisen seuran kuukausikokoukset eli iltamat jatkuivat entiseen tapaan. Vuoden ensimäiset olivat tammikuun 29, maaliskuun 3 ja huhtikuun 1 p. Ohjelmista mainittakoon vain, että joka kerta oli tarjona E. Fabritiuksen, K. Collanin ("Suksimiesten laulu"), R. Faltinin ja J.R. Laethénin uusia sävellyksiä, että maaliskuun iltamassa rouva Raa lausui Orleansin neitsyeen jäähyväissanat kotiseudulleen ja että vuosijuhlassa, jossa O. Blomstedt piti esitelmän Unkarin kansallisrunoilijasta Petöfi Sándorista, ohjelman alkupuoli oli kokoonpantu unkarilaisista soitto- ja laulukappaleista ja esitettiin kaksi nuorena kuolleen, nerokkaan norjalaisen R. Nordraakin sävellystä suomalaisille sanoille (toinen Oksasen "Epäilijä").

Kolme päivää viimeksi mainitun illan jälkeen, se on huhtikuun 4, oli draamallisen osaston ensimäinen näytäntö ei Arkadia- vaan Uudessa teatterissa -- erinäisistä syistä, joiden esitys on näyttävä mitä vastuksia Bergbomilla ja hänen harrastuksissaan osallisilla askel askeleelta oli voitettavana. "Paola Moronin" ensi illan esihistoria kerrottakoon sitä mieluummin kun meillä sattumalta on luotettava asiakirja lähteenä ja sitä voidaan pitää monen muun samantapaisen välinäytöksen perikuvana. Näytännön edellisenä päivänä eräs "Kansallisen teatterin ystävä" Hufvudstadsbladetiin lähettämässään kirjoituksessa oli kysynyt, oliko niissä huhuissa perää, jotka sanoivat ruotsalaisen teatterin johtokunnan rettelöineen rouva Raan esiintymistä vastaan. Kysymyksen johdosta Bergbom Suomalaisen seuran draamallisen osaston puolesta laati asiallisen selityksen tapahtumista, joka ei kuitenkaan tullut julkisuuteen, mutta joka nyt säilyneenä hänen paperiensa joukossa tarjoaa tarkat tiedot asiain menosta.

Muistutettuaan ensin kuinka ruotsalaisen teatterin johtokunta edellisenä keväänä oli pakottanut "Lea"-näytännön toimeenpanijat kohtuuttomasta hinnasta vuokraamaan Uuden teatterin ja osoitettuaan kuinka ruotsalaisen näyttelijättären epäitsekkyys oli vastakohtana (hän kun ei vaatinut mitään korvausta avustaan) kotimaisen teatterijohtokunnan menettelylle, Bergbom kertoo, että kesällä 1869 muodostunut uusi kannatusyhdistys oli perusjohteenaan lausunut, että ohjelmisto vast'edes pääasiassa oli kokoonpantava keveistä laulukappaleista ja iloisista huvinäytelmistä. Tämän johdosta valiokunta, jonka asiana oli tehdä välikirjat näyttelijäin kanssa, ehdotti että rouva Raan palkka, syystä kun hän enimmäkseen esiintyi murhenäytelmissä ja ylemmissä komedioissa eikä siis enää tulisi niin usein näyttelemään, alennettaisiin 5,000:sta 4,000:teen markkaan. Näyttelijätär, joka juur'ikään oli Ruotsista saanut kaksi paljo edullisempaa tarjousta, ei tahtonut suostua palkanvähennykseen, mutta taipui vihdoin kun hänelle kuviteltiin teatterin hänen eroamisensa kautta taiteeseen nähden joutuvan häviöön. Sitä paitse valiokunnan edustaja omasta ja muittenkin puolesta lupasi korvaukseksi hyväksyä ne ehdot, jotka rouva Raa ehkä muutoin tahtoi määrätä. Näyttelijättären ainoa ehto oli, että hänen myönnettäisiin "ilman esteitä" esiintyä kuusi kertaa suomalaisissa näytännöissä. Hän toivoi myöskin että tämä merkittäisiin välikirjaan, mutta valitettavasti jäi se tekemättä, ja rouva Raa tyytyi selitykseen että suullinen lupaus olisi täysin sitova. -- Tällä suullisella sopimuksella, huomauttaa Bergbom, oli kumminkin samallainen kohtalo kuin useimmilla muilla semmoisilla -- se nimittäin että sitä ymmärrettiin eri tavoin. Kun rouva Raa oli suostunut avustamaan Suomalaisen seuran draamallista osastoa parissa näytännössä Arkadiateatterissa, vaati Ruotsalaisen teatterin johtokunta, että näytännöt tapahtuisivat Uudessa teatterissa, sillä niin se ymmärsi lupauksensa taikka niin katsoi se olevansa oikeutettu käsittämään sen, koska Arkadiateatterista ei oltu mitään puhuttu. Rouva Raa puolestaan piti tätä vaatimusta lupauksen rikkomisena ja pyysi eronsa. Siihen ei kuitenkaan myönnytty, vaan oli kuin olikin Suomalaisen seuran draamallinen osasto pakotettu näyttelemään Uudessa teatterissa. Vuokraksi määrättiin, niinkuin "Lea"-illastakin, 850 mk taikka määrätty maksu jokaisesta myydystä piletistä. Jälkimäinen maksutapa olisi voinut olla edullisempi, mutta toinen vaihtopuoli hyväksyttiin sentähden että teatterin johtokunta silloin otti pitääkseen huolta tarpeellisista järjestystoimista. -- Kertomus päättyy tietoon, että teatterin toimitusjohtaja oli uhannut erota, jos asiasta kirjoitettaisiin sanomiin.[59]

Itse näytännöstä, jonka ohjelman päänumero oli "Paola Moroni", Bergbomin 2-näytöksinen murhenäytelmä, saamme seikkaperäisiä tietoja eräästä Nervanderin kirjoittamasta "kirjeestä ystävälle Paltamossa".[60] Kirjeen alku on sangen kuvaava:

"Pelkäämättä väärinkäsitystä uskallan kirjoittaa Sinulle muutamia sanoja suomalaisesta näytännöstä Uudessa teatterissa. Julkisesti ilmilausuttuna olisi tietysti vielä vähänkään vilkkaampi mielenkiinto siihen kaikkea muuta kuin comme-il-faut. Te maalaiset voitte kai kamminkin siistissä seurassa iloita siitä, ettei meillä epäsuotuisimmissakaan oloissa väsytä jatkamaan alotettaa tulevaisuudentyötä kansallista näyttämöä varten. Toisin on meidän, pienen maan suuren pääkaupungin asukkaitten laita, me olemme liian läheltä sukua naapuriemme, ruotsalaisten ja venäläisten, kanssa, ollaksemme uskollisesti noudattamatta heidän, onneksi heidän omassa maassaan yhä enemmän käytännöstä joutunutta, tapaansa säälivällä ja ylhäisellä mielihyvällä katsella kotimaisen kulttuurityön ensimäisiä kömpelöitä ja tottumattomia kokeita. Mutta samoinkuin naapurikansoissamme tavataan meilläkin haaveksijoita, jotka eivät luovu päämäärästään, sekä joltinenkin osa yleisöä, joka huolimatta tee- ja samppanjaseurojen kritiikistä todellisella hartaudella seuraa suomalaisen teatterinäytännön menoa, vaikka esteettinen nautinto ei olisikaan ylen suuri."

Kaipaako tämä selitystä? "Lea" oli mieltäkiiimittävä "probleemi" (H. D.), mutta se että tahdottiin jatkaa suomalaisten näytäntöjen toimittamista oli ilmeistä -- maniiaa, kiihkoa! Ja sen mukaan oli yleisön mieliala muuttunut. Yleisö, sanoo Nervander, näytti vieraalta, vanhat tutut teatterissakävijät olivat poissa, ja niiden sijassa nähtiin parhaasta päästä akateemisten piirien edustajia, permannon ja koko toisen rivin täyttivät ylioppilasten tummat, sankat parvet. Orkesterin virkaa hoiti Floesselin johtama kaartin soittokunta; teatterin oma orkesteri ei ollut katsonut arvonsa mukaiseksi esiintyä avustajana.

"Oikealla kättentaputus-myrskyllä tervehdittiin kunnioitettua näyttelijätärtä. Puku oli mustaa samettia, täpötäyteen helmitetty. Kummallakin olkapäällä oli tähden muotoinen jalokivikoriste. Mitä jännitetyimmällä tarkkaavaisuudella kuuntelee yleisö joka sanaa, jonka ylistetty taiteilijatar lausuu läsnäoleville rakkaalla suomenkielellä. Ensi hetkessä huomaa, että hän ei julkilausu koneellisesti opittua läksyä. Oikea ajatus esiintyy joka lauselmassa ja ilmaantuu usein hienoimmassa puheen värittelyssä. Omituisesti vaikutti kuulla suuren sarkapukuisen kansan kielen siten soivan näyttämöltä, kielen korkeimmalta foorumilta, sivistyneen taiteilijan huulilta ja roolissa, joka liikkui elämän ylimmissä kysymyksissä. Ääntämisessäkin, joka viime keväisessä 'Lea'-näytännössä tuntuvasti osoitti ulkomaalaista, huomattiin nyt hyvin vähän vierasta. Kiitos olkoon taiteilijan näyttämökyvyn ja lausumistaidon esiintyi kieli jaloimmassa muodossaan, ja epäilemättä jokainen käsitti näytännön suurimman merkityksen olevan siinä kauniissa tulevaisuudenkangastuksessa, jossa ruotsalainen taiteilijatar näytti meille vastaisen suomalaisen näyttämön."

Täytteeksi näyteltiin "Yökausi Lahdella", laulunsekainen ilveilys 1:ssä näytöksessä (E. Labichen "Une chambre à deux lits"), joka, niinkuin teatteriarvostelijain on tapa sanoa, tuotti katsojille oikean naurujuhlan.[61] -- Kun rouva Raa lähti teatterista, seisoi ulkona häntä vastaanottamassa lukuisa joukko ylioppilaita. Taiteilijatarta tervehdittiin eläköön-huudolla ja sitten hänet laulun kaikuessa saatettiin kotia. Erotessaan saattojoukostaan rouva Raa lausui suomeksi: "Minä kiitän sydämellisesti! Minun sydämeni tulee aina lempeästi sykkimään Suomen edestä."

Suomalainen seura ei semmoisenaan enää kokoontunut huhtikuulla, mutta ainakin välillisesti koski sitä se konsertti, jonka soitannollisen osaston johtaja, Achté, 21 p. antoi yliopiston orkesteriyhdistyksen avulla. Siinä esitettiin muun muassa uusi suuri teos: Kuningas Davidin 84:s virsi, jonka soittajaisten toimeenpanija itse oli soolille, kööreille ja orkesterille säveltänyt.

Tämän jälkeen suomalaisen yleisön odotukset kohdistuivat "Preciosaan", joka vihdoin torstaina 12 p. toukokuuta oli esitettävä Arkadiateatterissa. Oliko ilta valittu Snellmanin syntymäpäivää silmällä pitäen vai muusta syystä, sitä emme tiedä, mutta varmaa on että näytäntö muodostui juhlaksi. Ei toki sentähden että C.M. von Weberin romanttinen, laulunsekainen näytelmä olisi ollut yleisölle uusi -- sillä 12 vuotta ennen oli se jo seuranäytäntönä näytelty Helsingissä ylioppilastalon hyväksi, puhumatta siitä että sen ihana, helppotajuinen musiikki muutoinkin oli kaikkien tuntema -- vaan sen vuoksi, että "Preciosa" nyt ensi kerran esitettiin suomenkielellä ja että yritys siis oli uusi rohkea askel eteenpäin siihen suuntaan, johon oli alettu ponnistaa.

Ja tälläkään kertaa odotukset eivät ainoastaan tulleet tyydytetyiksi vaan voitettiin. Köörit, joissa 50 herraa ja naista esiintyi, olivat erinomaisesti harjoitetut, ja orkesteri Richard Faltinin johtamana toimitti tehtävänsä yhtä oivallisesti. Niinikään suoritettiin näytelmän draamallinen puoli varsin viehättävästi. Eritoten on mainittava, että Preciosa itse -- neiti Ottilia Meurman -- hurmasi katsojia ei yksistään kauneudellaan ja suloudellaan, vaan myöskin sorealla suomenkielellään. Onko ihme että katsojain ihastus lähestyi kiehuma-astetta ja että Bergbomin sanotaan esiripun laskettua koko köörin edessä syleilleen Preciosaa!

Toisen kerran Preciosa annettiin 17 p. toukokuuta Uudessa teatterissa, joka nyt kun ruotsalainen teatteriseura oli vierailumatkalla Turussa, oli saatu vuokrata 350 markasta. Somemmassa ympäristössä ja soitannollisessakin suhteessa edullisemmassa paikassa näytännön vaikutus oli vielä parempi kuin ensi iltana. Tuskin tarvinnee sanoa, että teatteri oli täpösen täynnä ja yleisön mieltymys täydellinen. Mutta jos katsojat olivat innostuneet, niin olivat toimessa osalliset sitä samassa määrässä ellei enemmänkin. Ja sentähden ei tarvittu muuta kuin että eräs naisista (rouva Mina Ahnger) ehdotti, että näytäntö vielä kerran uudistettaisiin rouva Raan hyväksi, niin kaikki siihen riemulla suostuivat. Kahdesta esiintymisestään suomalaisissa näytelmissä taiteilijatar tähän saakka ei ollut saanut mitään rahallista korvausta. Syy siihen oli tietysti lähinnä se, että, niinkuin edellisestä tiedämme, tulot oli visusti korjattu toisiin taskuihin, mutta toiselta puolen sekin, että hän, hyvin tietäen kuinka kaikki muutkin uhrautuivat kansallisen asian hyväksi, ei ollut mitään pyytänytkään vaivastaan. Emilie Bergbom, joka paremmin kuin muut tiesi, miten rouva Raa käsitti toimensa suomalaisen taiteen palveluksessa kunnianasiaksi, oli mainittuun ehdotukseen nähden ensiksi vastustavalla kannalla; mutta muitten innostus voitti kaikki epäilykset. "Preciosa" näyteltiin siis vielä 22 p. toukokuuta sanotun tarkoituksen hyväksi, ja näytäntö muodostui mitä kauniimmaksi kunnianosoitukseksi rouva Raalle, joka itse ruotsalaisen teatteriseuran mukana oleskeli Turussa.

Näytäntö alkoi siten että Berndt Ahnger lausui Fredr. Cygnaeuksen sepittämän alkajaisrunoelman.[62] --

Jokapäiväisestä hälinästä -- tähän tapaan runoilija julkilaulaa mietteensä ja tunteensa -- olemme kerääntyneet tänne kokeaksemme, kykeneekö Preciosa vielä niinkuin ennen runottaren asunnossa tenhokkaasti iloon, rauhaan ja sovintoon yhdistämään mitä elämä on hajoittanut. Ulkona kysyttänee kenties, joko taas Weberin jaloa luomaa häväistään, joko taas sävelteoksista ihanin heitetään raakalaiskielen mustalaisjoukon raadeltavaksi? Teistä, jotka olette tänne kokoontuneet, tämä näyttämö on kuin keväinen lehto, joka valmistaa kukoistustaan kiertääkseen seppeleen Suomen ohimoille. Ja niinkuin kevään valo on tämä laulukin, jossa kielemme puhuu yhdessä jumalten kielen kanssa, herättävä vastakaikua laaksoissamme ja täyttäen sieluja johtava niitä pois alhaisesta. Parempaa laulu ei sentään voisi vaikuttaa kuin karkoittaa veljesriita, muistuttaa kaikkia, että tämä maamme on yhteinen isänkotimme, jossa olemme kasvaneet yhdeksi kansaksi ja saaneet yhteisen päämäärän, kumpaa kieltä puhummekin on kohtalomme yhteinen: jos pelastus on mahdollinen, me pelastumme yhdessä; jollei -- me vaivumme samaan hautaan. Sadat äänet yhtykööt samaan sointuun, se joka häiritsee sointua rikkoo ei vain itseänsä, vaan kokonaisuutta vastaan. Kun hajoatte täältä, nuoren laulun ääni mielessä, kertokaa paljo kärsineelle kansalle, että se kieli, joka tähän saakka on lepattanut katkotuin siivin, on riemulla leijaava saloilla ja vainioilla, että äänet, joidenka paljas puhe on musiikkia, että sivistys, suloisen tunteen ja kauneuden kantamana, täällä ovat rakentaneet jalon liiton luonnon kanssa ja aateloineet suomenkielen, niin että se esiintyy pelvotonna ja moitteetonna.

Mutta kun iloitsemme aateluudesta, jonka suomenkieli on tällä näyttämöllä voittanut, niin on meidän muistaminen Sinua, jota niin usein olemme ylistäneet. Näytellen kuningattaren osaa kuninkuutesi ei perustunut ainoastaan rooliin, vaan neroosi, jonka avulla kuninkaallisesti tulkitsit elämän ilot ja surut. Ja kuninkaallista oli sekin kun Sinä nähtyäsi, kuinka kansan kieltä ylenkatsottiin sen oman lieden ääressä, henkesi runsaalla lahjalla rohkaisit sitä vaatimaan oikeuttansa. Sitä lahjaa tämä maa ei unohda, ja sen antaja Charlotte Raa on muistossa elävä; ja kun täällä uneksitaan näyttämön tulevaisuutta, on hänen kuvansa antava unelmalle loistoa.

Samana iltana allekirjoitettiin seuraava rouva Raalle osoitettu kirje: