Part 11

Ensi hetkellä näytti kai reima-askeleelta eteenpäin se odottamaton tapaus, että Kaarlo Bergbom heinäkuulla 1869 valittiin ruotsalaisen teatterin johtokunnan jäseneksi, vaikka se pian osottautui harha-askeleeksi. Asianlaita oli seuraava. Keväällä, samaan aikaan kun suomalaiset näytännöt tapahtuivat, hajosi ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistys, ja teatterin olemassaolo näytti vähän aikaa arveluttavalta. Yritys oli tuottanut tappiota, ja sen jatkamiseksi katsottiin enennetty valtioapu välttämättömäksi. Ennen oli teatteri saanut valtiolta 12,000 mk orkesterin ylläpitämiseksi; nyt pyydettiin 16,000 mk itse teatteria ja 4,000 mk teatterikoulua varten, siis yhteensä 20,000 mk. Tästä summasta myönnettiin 16,000 mk ja uusi kannatusyhdistys muodostui, joka heinäkuun lopulla kokoontui valitsemaan johtokuntaa. Tässä tilaisuudessa eräs kaupungin varakkaimpia liikemiehiä, jonka avustus oli teatterille tärkeä, puolusti Bergbomin valitsemista, ja niin tämä tuli pormestari, tri W. Zilliacuksen ja varatuomari K.A. Weckströmin (toimitusjohtaja) rinnalle johtokunnan kolmanneksi jäseneksi, niinkuin sanottiin, kirjalliseksi neuvonantajaksi.

Bergbomin toimesta tässä uudessa asemassa on vähän tietty, ja se mikä tiedetään todistaa hänen joutuneen vieraaseen ympäristöön, johonka hänen oli mahdoton kotiutua. -- Jo ennen näytäntöjen alkua hän huolehtien teatterikoulun tulevaisuutta koetti saada Nervanderin laitoksen johtajaksi, sillä O. Toppelius, joka tähän saakka oli tehtävää hoitanut, oli, nimitettynä kreikankielen lehtoriksi, muuttava Vaasaan. Tarkoitus oli järjestää koulu mitä säästäväisimmin, jotta varat eivät kesken loppuisi. Opettajina toimisivat ainoastaan rouva Raa ja Gröneqvist, ja musiikkiopetus jätettäisiin kokonaan pois, koska neiti Mechelin, jonka varassa se viimeksi oli ollut, aikoi syksyllä lähteä Parisiin. Nervander kieltäytyi kuitenkin ja kehoitti Cygnaeuksen neuvon mukaan -- "hajoittamaan koko hökötyksen". Ja siihen asia lopulta menikin, sillä syyskuulla U. S. kertoo: "Teatterikoulu on joku aika sitte hajoitettu, mistä syystä emme tiedä. Rouva Raa on kuitenkin hyväntahtoisesti ottanut johtaakseen koulun oppilaita." Tämä viimeinen tarkoittaa kai sitä, että joillekin vanhoille oppilaille annettaisiin edelleen johtoa itse näyttelemistaidossa, mutta uusia ei otettaisi vastaan eikä myöskään enää vaivattaisi entisiä suomenkielen opetuksella. Siihen päättyi siis yritys, josta kymmenen vuotta varhemmin oli niin suuria toivottu!

Ymmärrettävää on, että Bergbomin ollessa Uuden teatterin johtokunnan jäsenenä ajateltiin niiden toiveiden toteuttamista, jotka suomenmieliset niinkauan olivat kohdistaneet ruotsalaiseen näyttämöön. Olihan aina vuodesta 1847 luultu, että kotimainen ja suomalainen teatteri olisi syntyvä ja kehittyvä sen yhteydessä. Nyt, jos koskaan, oli se tapahtuva. -- Itse asiassa on meille säilynyt kirjallinen seikkaperäinen suunnitelma miten teatterin toiminta olisi järjestettävä, jotta tuo päämäärä saavutettaisiin. Se on Nervanderin kirjoittama ja hänen ilmoituksensa mukaan pääasiassa syntynyt neuvotteluista hänen ja Emilie Bergbomin välillä, koska ehdotusta ei katsottu sopivaksi suorastaan esittää Kaarlon tekemänä. Toiselta puolen on luonnollista, että Emille ei ehdottanut mitään, joka olisi ollut veljelleen tuntematonta saatikka vastenmielistä. Suunnitelmasta mainittakoon tässä vaan seuraavat pääkohdat:

Teatteriseura jaettaisiin kolmeen osastoon, joista ensimäinen yksinomaisesti ruotsalaista näyttämöä varten tarkoitettu, käsittäisi silloisen seuran etevimmät kyvyt, toisen jäsenet toimisivat etupäässä suomalaisella näyttämöllä ja kolmannen olisivat avullisia sekä ruotsalaisissa että suomalaisissa näyttämöissä. Kaikki toisen ja kolmannen osaston jäsenet olisivat tietysti kotimaalaisia. -- Ensimäisenä vuonna annettaisiin ainoastaan 2 tai 3 suomenkielistä näytäntöä kuukaudessa. -- Teatterin johto uskottaisiin johtokunnalle, jossa paitse toimitusjohtajaa ja esimiestä olisi kolme ruotsalaista ja kolme suomalaista johtajaa. -- Teatterikoulu ylläpidettäisiin lähimmässä yhteydessä teatterin kanssa ja johdettaisiin pitäen silmällä samassa määrässä ruotsalaista kuin suomalaista näyttämöä. -- Orkesterissa olisi opetusta annettava kotimaisille oppilaille. -- Erityinen kannatusyhdistys perustettaisiin takaamaan teatterille 1000 markan tulo kummastakin jokaisen suomenkielisen ohjelman kahdesta ensimäisestä näytännöstä.

Tuskin tarvinnee sanoa, että ehdotus ruotsalaisella taholla arvosteltiin "epäkäytännölliseksi", ilman että tarjouduttiin neuvotteluihin, joista olisi voinut käytännöllisempää syntyä. Myöhemmän kokemuksen nojalla saattaa kumminkin sanoa, että tarkoitettu yhteistoimi, jos se olisi saavuttanut ruotsalaisen teatterin johtajain ja ystäväin hyväksymisen, epäilemättä varmemmin olisi hyödyttänyt niitä, jotka meillä tahtovat ylläpitää ruotsalaista kulttuurimuotoa, kuin suomenkielisiä. Edellisillä olisi luultavasti nyt kotimainen näyttämö, jota heillä ei vieläkään ole; mutta suomalainen osasto olisi tuskin ruotsalaisen yhteydessä kehittynyt yhtä ripeästi kuin itsenäisenä ja vapaana. Tämän ohella on mainittava, että Bergbom yksityisesti oli ryhtynyt keskusteluihin eri henkilöitten kanssa, jotka, vallassäätyymme kuuluvina, liittyen noihin kotimaisiin osastoihin, olisivat avanneet niiden kehitykselle aavistamattomia mahdollisuuksia. -- Kun Bergbomille oli selvinnyt, että hän teatterin johtokunnan jäsenenä ei voisi mitään aikaansaada kotimaisen taiteen hyväksi, ja kun muissakin kohdin erimielisyyttä oli ilmaantunut, hän jo ennen joulua vapaaehtoisesti luopui jäsenyydestään.

Kenties tärkein tulos koko tästä episoodista Bergbomin elämässä sisältyy seuraavaan kaskuun. Eräänä päivänä Bergbom hyväntahtoisen, mutta aitoruotsalaisen puvustonhoitajattaren kanssa tarkasteli joitakuita teatterin pukuja. Niiden joukossa oli osa ollut kovin likaisia ja repaleisia, niin että Bergbom ei voinut olla kysymättä: "Kuka voi tuommoisiin pukeutua?" -- "Kyllä ne suomalaisille kelpaa!" vastasi naivisesti rouvasihminen. Silloin, kertoi Bergbom myöhemmin, vakaantui hänessä ajatus että suomalaisilla sittenkin on oleva oma teatterinsa!

Verrattomasti tärkeämpi tapahtuma kuin Bergbomin lyhyt toimi Uuden teatterin johtokunnassa oli suomalaiseen näyttämöön nähden Suomalaisen Seuran perustaminen 15 p. lokakuuta 1869. Tämänniminen seura ja eräs toinenkin nimeltä "Suomen ystäväin seura" olivat jo ennenkin tällä kymmenluvulla Helsingissä syntyneet ja toimineet; mutta niiden päämääränä oli ollut suomenkielen käytännön laajentaminen, jota vastoin uudella seuralla oli erikoisena tarkoituksena edistää suomalaisuuden asiaa taiteen alalla, ja siinä kohden sen toimi tulikin sangen merkilliseksi. Tuskin tarvinnee mainita, että tämmöisen seuran perustaminen oli seuraus ennen kerrotuista tapahtumista. Eräässä kirjeessä samalta syksyltä Bergbomille tavataankin lause: "Voit tuntea itsesi onnelliseksi, Suomalainen seura on milt'ei välittömästi saanut alkunsa viimekeväisistä suomalaisista seuranäytännöistä."

Ensimäinen, joka esitti ajatuksen tämmöisen seuran tarpeellisuudesta, oli säveltaiteilija Lorenz Nikolai Achté, ja kokous sen perustamista varten pidettiin mainittuna päivänä seurahuoneella. Saapuville oli tullut noin 60 henkeä molempaa sukupuolta, enimmäkseen yliopistopiireistä. Ehdotusta kannatettiin suurella innostuksella ja yksimielisesti päätettiin perustaa seura, joka toimintaan nähden jaettaisiin kolmeen osastoon: draamallinen, soitannollinen ja kirjallinen. Niiden jäsenten, joilla oli halua ja kykyä olla osallisina taiteellisessa toimessa, tuli ilmoittautua toiseen tai toiseen osastoon; muut muodostaisivat seuran passiivisen pohjajoukon. Seuran toimi ja julkinen esiintyminen oli tapahtuva suomenkielellä, mutta tämän kielen taito ei ollut välttämätön jäseneksipääsyn ehto, jos pyrkijällä vain oli mielihalua ja intoa itse asiaan. Kokouksia, joiden ohjelmaan kukin osasto vetäisi kortensa, pidettäisiin kerran kuukaudessa, jota paitse silloin tällöin julkisiakin esiintymisiä toimeenpantaisiin. -- Kun näistä pääkohdista oli sovittu, valittiin yhdeksänhenkinen johtokunta, jonka jäseniksi tulivat: draamallista osastoa varten rouva M. Krohn (jonka sijaan sittemmin astui rouva M. Ahnger) ja Kaarlo Bergbom, soitannollista osastoa varten neiti Therese Decker ja L.N. Achté, kirjallista osastoa varten professori A. Ahlqvist ja dosentti J. Krohn sekä passiivisten puolesta Emilie Bergbom, dosentti O. Blomstedt ja ylioppilas V. Löfgren, Myöhemmin johtokunta keskuudestaan valitsi Ahlqvistin esimieheksi ja Löfgrenin sihteeriksi ja rahastonhoitajaksi.

Jo ensimäiset iltamat todistivat, että seuraa perustaessa ilmaantunut innostus oli oikeaa laatua. Ensi illaksi tiistaina 16 p. marraskuuta kokoontui seurahuoneen suureen saliin 350-400 henkeä. Silloin hyväksyttiin ehdotus säännöiksi ja valittiin Fredr. Cygnaeuksen syntymäpäivä, huhtikuun 1, seuran vuosipäiväksi. Ohjelmaan kuului paitse Ahlqvistin esitelmää "Katoavista luonnonkansoista" kaksi Suonion julkaisematonta runoelmaa, "Karkuri" ja "Purjehdusretki", jotka runoilija itse lausui, laulua -- Achtén johtamia mies-kvartetteja ja sekaäänisiä lauluja -- ja tanssia. Draamallisella osastolla ei tällä kertaa vielä ollut mitään tarjottavana; mutta huhu kertoi, että Weberin "Preciosaa" oli alettu harjoittaa. Eikä huhu ollut perätön. Jopa aiottiin saada ooppera valmiiksi ennen joulua, mutta erinäiset vastukset sen estivät. Silti saatiin toisessa iltamassa vähän esimakua siitä mikä oli tulossa. Siinä, 9 p. joulukuuta, esitettiin näet neljä kööriä ja yksi soololaulu "Preciosasta". Mutta muutenkin oli toisen iltaman ohjelma ensimäistä vaihtelevampi. J. Krohn piti vilkkaasti esitellyn, mieltäkiinnittävän esitelmän Genève-järven ihanista seuduista, rouva Raa lausui Oksasen "Koskenlaskijan morsiamet" ja rouva Mina Ahnger lauloi erittäin miellyttävästi kaksi uutta Ernst Fabritiuksen Suonion sanoille säveltämää kaunista soololaulua (toinen vieläkin paljo laulettu "Ainoa hetki").[56] Tämän lisäksi oli kuvaamataidekin edustettuna pienellä näyttelyllä. Seuran jäsenten omistamia taideteoksia oli järjestetty nähtäväksi: pari Takasen muovailemaa rintakuvaa, Sjöstrandin tekemä J.V. Snellmanin muotokuva pientä kokoa, valokuva Wl. Schwertskoffin lasimaalauksesta Kaarina Maununtyttären hautakappelia varten sekä erinäisiä vanhempia ja uudempia maalauksia.

Jälkimäisessä iltamassa nähtiin saapuvilla myöskin A. Meurman, siihen aikaan harvinainen vieras pääkaupungissa, mutta juuri näinä vuosina yleisemmin tunnetuksi tullut etevien, kansan elinkysymyksiä käsittelevien kirjoitustensa kautta Kirjallisessa Kuukauslehdessä. Hänen kunniakseen toimitettiin kohta paikalla pidot, jotka tulivat aavistamattomaksi jatkoksi iltamalle. O. Blomstedt, Th. Rein, O. Donner y.m. pitivät tervehdyspuheita vieraalle, jolle H. D. joku aika ennen oli keksinyt arvonimen "Kangasalan oraakeli" ja joka vastasi tapansa mukaan niin että vakavatkin ajatukset esiintyivät luontaisen huumorin verhossa.

Näin Suomalainen seura virkeästi ja hilpeästi aloitti toimensa. Jäsenten luku nousi ensi vuonna 518, joista 217 naista ja 301 herraa. Jäsenluettelo käsittää jotenkin kaikki sen ajan "fennomaanit" Helsingissä. Että näiden joukossa tapaa semmoisiakin, jotka sittemmin ovat eksyneet kauas suomalaisuuden tieltä, on kai -- inhimillistä. Cygnaeus ja Charlotte Raa mainitaan kunniajäseninä. Yleisesti tunnetuista miehistä mainitsemme, paitse muuten jo kertomuksessamme esiintyneitä, vain Z.J. Cleven, Z. Topeliuksen, Yrjö Koskisen, B.A. Godenhjelmin, B.O. Schaumanin, K. Collanin, jättäen nimiluettelon tarkemman tutkimuksen jollekin tulevalle suomalaisuuden historioitsijalle. -- Kohta on näyttäytyvä, että Suomalaisen seuran toimi oli oleva niin sanoaksemme johdanto kansalliseen teatteriin.

* * * * *

Ennen kuin erotaan merkillisestä vuodesta 1869, käytämme tilaisuutta esittää lukijoillemme kaksi Pohjanmaalta päin tullutta laululintusta, jotka syksyllä kävivät Helsingissä ennustaakseen läheistä taiteenkevättä, tarkoitamme Ida Basilieria ja Emmy Strömeriä.

Ida Basilier[57] oli täällä jo ennestään tunnettu, sillä 20-vuotiaana hän oli, vietettyään lapsuutensa Kalajoella ja käytyään koulua Kokkolassa, Ouluun muuttaneesta, soitannollisesta kodistaan 1867 tullut Helsinkiin saadakseen opetusta neiti E. Mecheliniltä ennen kuin toukokuulla s.v. ensi kerran lähti Parisiin. Jo ennen lähtöään hän huhtikuulla oli esiintynyt eräässä simfoniakonsertissa, mutta vuoden päästä hän, harjoitettuaan opintoja sekä yksityisesti että konservatoorissa Masson johdolla, antoi täällä 4 p. kesäkuuta 1868 ensi kerran itsenäiset laulajaiset -- hätää kärsivien hyväksi -- sitä paitse laulaen pari kertaa näytösten välillä ruotsalaisessa teatterissa. Kun hän syksyllä 1869 tuli Helsinkiin, oli hän jo toisenkin vuoden opiskellut Parisissa ja kahtena kesänä antanut konsertteja eri kaupungeissa. Hän oli siis hyvin tunnettu. Konserttiinsa 25 p. lokakuuta kokoontuikin 700 hengen kuulijakunta, ja hän lauloi, sanoo eräs innostunut arvostelija, "mestarillisesti ja yleisön mieltymys oli sanomaton". Joskin näissä sanoissa on liikaa, niin ilmaisevat ne kuitenkin millä mielin laulajatarta kohdeltiin, ja varmaa on, että hänen heleä, paraimmassa koulussa kehitetty sopraniäänensä ja raitis, vilkasluontoinen laulutapansa olivat omansa tuottamaan hänelle kriitillisemmänkin yleisön suosion.

Kun neiti Basilier tällä kertaa oli lähtenyt Oulusta Helsingin kautta vielä mennäkseen yhdeksi vuodeksi Parisiin, oli hänen matkatoverikseen ruvennut toinenkin laulajatar, Emmy Strömer,[58] joka opiskeltuaan neiti Mechelinin luona oli valmis alkamaan lauluopintojaan tuolla maailmankaupungissa Seinen varrella. Hänkin, nyt 19-vuotias, esiintyi julkisesti Helsingissä 5 p. marraskuuta laulaen ruotsalaisessa teatterissa Regina von Emmeritzin näytösten välillä. Hänellekin tuli osaksi mitä vilkkaimpia suosionosoituksia, ja "Yksin istun" huudettiin da capo. Muutoin sanotaan tämän laulajattaren herättävän "mitä suurimpia toiveita varsinkin draamallisen laulannon alalla" -- arvostelu, joka jos mikään osui oikeaan. -- Vastedes saamme nähdä mitkä merkkisijat näillä kahdella laulajattarella on suomalaisen teatterin historiassa.

* * * * *

Edellisessä luvussa kerrotun päätöksen mukaan Bergbom keväällä 1869 oli hakenut Aleksanterinstipendiä ulkomaanmatkaa verten. Matkansa päätarkoituksena hän oli maininnut kirjallisten ja taideolojen tutkimisen Saksassa ja Ranskassa, jonka ohella hän ilmoitti aikovansa Böhmissä, Unkarissa ja Belgiassa sekä Norjassa koettaa ottaa selkoa niistä teistä, jotka vuosisadan kansallisuusharrastus oli valinnut luodakseen kansallisen kirjallisuuden ja taiteen. Tätä suunnitelmaa piti tiedekunta liian laajaperäisenä kuitenkaan kieltämättä puoltolausettaan. Samaa mieltä oli C.G. Estlanderkin, joka siitä huolimatta konsistoorissa antoi äänensä Bergbomille, syystä kun tämän kirjalliset ansiot olivat suuremmat kuin muitten hakijain ja kun hän eri kirjoituksissa oli osottanut laajoja tietoja uudemmassa kirjallisuudessa ja hyvää esteettistä arvostelukykyä. Enemmistö ei kuitenkaan asettunut tälle kannalle. -- Bergbomin toivo oli siis pettynyt, ja hän jäi kotiin. Matkustamisen omilla varoilla teki isän kuolema syksyllä ainoastaan arveluttavammaksi, sillä senaattori Bergbom, jolla oli ollut suuri perhe ylläpidettävänä, ei jättänyt jälkeensä sanottavaa omaisuutta.

Keväällä 1870 Bergbom uudisti hakemuksen. Matkasuunnitelma oli pääasiassa sama, paitse että hän sanoi olevansa aikeissa kirjoittaa 19. vuosisadan runouden ja taiteen historian, josta hän julkaisisi ensimäisen osan väitöskirjana dosentuuria varten. Tällä kertaa Estlander ei ainoastaan ollut Bergbomia puoltamatta, vaan näytti hän lausunnossaan olevan sitä mieltä, että tämä ei kykenisi kyseessä olevaan tehtävään. Hän näet moittii, että hakija oli ottanut tutkittavakseen "päivän vaihtelevia, vaivoin arvosteltavia ilmiöitä, jotka ovat vaikeat selvittää semmoisellekin tutkijalle, joka on vakaannuttanut metoodinsa kirjallisuuden ja taiteen vanhemmilla aloilla, mutta ovat aivan arveluttavia semmoiselle, jolla vielä on metoodinsa kehitettävänä". Emme tiedä missä määrin tämä lausunto ja mielipide, joka vähintäänkin osoittaa kuinka vähän Bergbomin kyky ja luonteenlaatu oli konsistoorissa tunnettu, oli ratkaiseva; mutta kaikissa tapauksissa annettiin stipendi nytkin eräälle toiselle hakijalle. Ainoa, joka muistuttamalla Bergbomin innokkaita harrastuksia kansallisen draamallisen taiteen synnyttämiseksi ehdottomasti puolsi hänen hakemustaan, oli Yrjö Koskinen, mutta se ei vaikuttanut mitään asian päätökseen. Bergbom jäi vielä täksikin vuodeksi kotia.

Mieskohtainen vastoinkäyminen kääntyi eduksi suomalaisen teatterin asialle, sillä se mitä Bergbom tänä vuonna suoritti sen hyväksi ei suinkaan ollut yhdentekevää sen tulevaisuuteen nähden. Kuinka hän tähän aikaan oikeastaan ajatteli teatterin perustettavaksi nyt, kun hän itse ja muut varmaankin olivat luopuneet kaikista toiveista saada mitään toimeen ruotsalaisen teatterin välityksellä ja avulla, sitä emme tarkoin tiedä. Kumminkin näyttää hän ainakin ajoittain jo miettineen näyttelijäseuran kokoamista. Siihen viitataan eräässä kirjeessä tammikuulta; mutta sama kirjoittaja mainitsee huhtikuulla Gröneqvistin ryhtyneen puuhaamaan suomalaista teatteriseuraa, joka 12-henkisenä rouva Raan kanssa syksystä alkaen kiertelisi maaseuduilla virittääkseen innostusta aatteeseen. Kuitenkaan Gröneqvist ei toiminut Bergbomin tietämättä, vaan he päinvastoin neuvottelivat yhdessä. Kaikesta tästä ei vielä tullut mitään, mutta nämä epämääräisetkin tiedot todistavat kysymyksen vireilläoloa.

Vastaiseksi pysyttiin Suomalaisen seuran asettamissa rajoissa, ja Bergbom osasi sitenkin aikaansaada varsin huomattavaa. Edellisestä tiedämme, että "Preciosaa" harjoitettiin, mutta puhenäytäntökin oli tarpeen. Rouva Raa oli edelleen taipuvainen suomaan apuansa, mutta mistä saada sopiva kappale? Suuri, koko illan näytelmä ei voinut tulla kysymykseen, sillä jos taiteilijatar olisikin ottanut näytelläkseen pääosan jossakin semmoisessa draamassa, niin olisi ollut mahdotonta arvokkaasti täyttää muut roolit. Ei ollut muuta neuvoa kuin kirjoittaa uusi näytelmä, jossa olisi yksi rouva Raalle sopiva päärooli ja muita helpompia sen ympärillä, ja niin Bergbom tekikin sepittäen lyhyessä ajassa 2-näytöksisen murhenäytelmän, "Paola Moroni". Tämän draaman näyttelemisellä draamallinen osasto, niinkuin alempana on kerrottava, aloitti julkisen toimintansa.

Näytelmä "Paola Moroni", sommiteltu "saksalaisen aiheen mukaan", luo eteemme kiihkoisan ja verisen kuvaelman, jonka taustana ovat Guelfien ja Ghibellinien hurjat puoluetaistelut 13:nnella vuosisadalla Italiassa. Ghibellinien päämiehen, Ezzelino da Romanon, poika Manfred on tappelun telmeessä joutunut hänen verivihollisensa Giordano Moronin linnaan, mutta tämän tytär Paola, joka rakastaa nuorukaista, pelastaa hänet. Tämä lemmenteko ei kumminkaan tuota onnea, sillä omituisesta asianhaarain yhtymisestä Paola tulee siihen vakaumukseen, että Manfred on väärinkäyttänyt hänen luottavaisuuttaan pettääkseen hänet ja syöstäkseen koko hänen perheensä turmioon, ja hän pistää tikarin rakastajansa rintaan ja kohta sen jälkeen, saatuaan tietää että tämä oli viaton, omaansakin. Ezzelino, joka verikohtauksen aikana on valloittanut linnan, saapuu parahiksi paikalle nähdäkseen Paolan kuolemassa yhtyvän jo hengettömään Manfrediin. -- Kahteen näytökseen tekijä on puristanut intohimoista kuohuvan toiminnan, joka helposti olisi riittänyt neljäksi tai viideksikin. Luonnollista on, että siitä on kärsinyt ei ainoastaan luonnekuvaus, henkilöt kun esiintyvät ihan valmiina, vaan myöskin toiminta, joka alusta alkaen on tulisen jännittävä -- tilaa ei ole ollut asteettaiseen kehitykseen. Mutta siitä huolimatta on kaikki riittävästi perusteltua, kohtaukset seuraavat toisiaan ankaran johdonmukaisesti ja kokonaisuuden leimaa tunnelma, joka on intohimoisen kansan ja aikakauden omainen. Tässä sekä tenhokkaiden situatsionien keksimisessä ja hillityn lyhyessä, täsmällisessä vuoropuhelussa, joka ei lainkaan ole runollisuutta vailla, käy hyvin ilmi, kuinka tekijässä luontaiseen draamalliseen kykyyn liittyi perinpohjainen teatterintuntemus. Tietty on, että Bergbom itse ei pitänyt tätä teostaan suuriarvoisena. Olihan se tavallaan "tilapäinen" tekele; mutta sittenkin se antaa aihetta valittamaan, että hänen tuotteliaisuutensa siihen päättyi.

Paitse tätä näytelmää, joka kirjoitettiin, näyteltiin ja painettiinkin (Kirjalliseen Kuukauslehteen) samana vuonna, Bergbom tähän aikaan suunnitteli kotimaista oopperaa. Jo ylempänä mainitun nuoren säveltäjän Ernst Fabritiuksen kanssa, joka suurella innolla otti osaa Suomalaisen seuran soitannollisiin harrastuksiin, hän asiasta neuvotteli. Fabritius oli halukas koettamaan kykyänsä, ja Bergbom laati seikkaperäisen suunnitelman oopperaan, jonka aiheeksi oli valittu "Elinan surma" runo Kantelettaresta. Tästä on säilynyt kaksi eri toimitelmaa, joista kumpikin käsittää neljä näytöstä. Otamme tähän myöhemmän toimitelman.

Ensin oli Bergbomin aikomus antaa toiminnan alkaa Sääksmäellä helluntaina, Helkajuhlassa. Sinne oli kokoontunut paljo maalaisväkeä, ritareja, kauppiaita sekä matkustavia, ja tämä yleisö avaa oopperan alkajaisköörillä. Ritarien joukossa loistaa mahtava Laukon herra, Klaus Kurki, joka on tullut keräämään tovereja ja liittolaisia sotaretkelle lappalaisia vastaan; nähtyään suloisen Elinan neitsyeitten saatossa hän tämän vanhemmilta pyytää neitoa puolisokseen. Vanhemmat suostuvat ilolla, mutta Elina ainoastaan vastahakoisesti ja itkien luopuu nuoruutensa rauhasta. Myöhemmässä toimitelmassa on tämä värikäs alkukuvaelma uhrattu ja toiminta niin supistettu, että Elina jo on Laukon emäntänä, kun ooppera alkaa.

Henkilöt: Klaus Kurki (baritoni); Elina Kurki (soprani), Uolevi, "ylimystrenki" (tenori); Kirsti, hänen sisarensa. Kurjen entinen rakastajatar (mezzo-soprani); Maunu, Kurjen asemies (tenori); Pater Hemming, Elinan kotipappi (basso); Antti, vanha talonpoika (basso); Tuovi, noita-akka (altti).