Part 1

SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA I

Teatterin esihistoria ja perustaminen

Kirj.

ELIEL ASPELIN-HAAPKYLÄ

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia. 115 Osa.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, Helsinki, 1906.

SISÄLLYS:

Tekijältä. I. Ennen vuotta 1869. II. Kirjalliset edellytykset. III. Emilie ja Kaarlo Bergbom. IV. "Lea" ja Suomalainen seura. V. Kaarlo Bergbom ulkomailla vuonna 1871. VI. Suomalaisen teatterin perustaminen 1872.

Tekijältä.

Kun Kaarlo ja Emilie Bergbom keväällä 1905 erosivat Kansallisteatterin johdosta, ilmoitettiin jäähyväisjuhlassa, että näyttelijäin ja teatterin ystäväin kesken oli koottu 2000 markkaa Suomalaisen Teatterin -- kunniavieraiden elämäntyön -- historian aikaansaamista varten. Sittemmin annettiin nämä rahat Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle pyynnöllä, että Seura ottaisi asian ajettavakseen. Täysin oivaltaen yrityksen kansallisen merkityksen Seura suostuikin siihen ja ryhtyi viipymättä keräämään aineksia teokseen. Ennen pitkää oli niitä kokoontunut niin runsaasti, että tehtävän suoritus alkoi näyttää mahdolliselta, ja silloin Seura uskoi sen allekirjoittaneelle.

Näiden toimien tuloksena tarjotaan täten yleisölle ensimäinen osa Suomalaisen Teatterin historiaa, jossa on esitetty teatterin esihistoria ja perustaminen. Luonnollista on, että lukija samalla toivoo saavansa tietää minkalaatuiseksi ja -laajuiseksi teos kokonaisuudessaan on suunniteltu. Siitä on kumminkin tätä nykyä mahdoton antaa täsmällisempiä tietoja kuin seuraavat. Teatterin historia v:sta 1872 v:een 1905 jakautuu kerrottavien harrastusten ja vaiheiden laatuun nähden kahteen jaksoon, joista toinen käsittää teatterin alkuajan ja Suomalaisen oopperan toimen s.o. tapahtumat 1870-luvun loppuun ja toinen 1880- ja 1890-luvut ja uuden vuosisadan ensi vuodet. Tämän mukaan on toisen ja kolmannen osan sisällys ikäänkuin itsestään määrätty. Vaikeampi on jotakin varmaa sanoa näiden osien laajuudesta. Kumminkin on tekijä arvioinut, että jos toinen osa ei tule niin laajaksi kuin ensimäinen, niin paisunee sitä vastoin kolmas osa kahta vertaa suuremmaksi. On kyllä eri syistä luonnollista, että esitys on supistettava mitä lähemmäs omaa aikaa tullaan, mutta kolmannessa osassa on niin pitkä aika kuvattavana, että se lyhyestikin kerrottuna vaatii paljo tilaa.

Varsinaista historiaa seurannee vihdoin neljäntenä ja viimeisenä osana järjestelmällinen selonteko ohjelmistosta, luettelo näyttelijöistä lyhyine elämakerrallisine tietoineen ynnä koko teoksen aineisto, joka tekee sen käyttämisen mukavaksi. Näin suunniteltuna kasvaa teos ehkä laajemmaksi kuin moni on ajatellut, mutta toiselta puolen on huomattava, että teatterin toimi esiytyäkseen oikeassa valossaan vaatii jotenkin seikkaperäistä kertomusta. Ainoastaan siten on tuleva selville, minkä tärkeän "lehden" Suomalainen teatteri muodostaa maamme sivistyshistoriansa. Kuinka pian nämä jälkimäiset osat valmistuvat, jääköön tarkemmin määräämättä. Tekijä on kyllä koettava mahdollisuuden mukaan jouduttaa työtä, mutta jos varsinkin kolmas osa tulisi kauemmin viipymään, niin ei vahinko liene kovin suuri, koska teoksen edellisiä osia voi varsin hyvin lukea ilman että jatko on kohta käsillä.

Tekijä katsoo mieluiseksi velvollisuudekseen jo tässä Seuran ja omasta puolestaan kiitollisuudella mainita ne arvoisat henkilöt, jotka kirjeiden ynnä muiden asiakirjojen lähettämisellä hyväntahtoisesti ovat edistäneet tätä kirjallista hanketta:

rouva _Augusta af Heurlinin_ kautta on saatu Kaarlo ja Emilie Bergbomin jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;

lehtori _A. Almberg_ ja maisteri _E. Nervander_, jotka kumpikin aikoinaan ovat keränneet aineksia Suomalaisen teatterin historiaa varten, ovat antaneet kokoelmansa tarkoitukseen käytettäväksi, jota paitse jälkimäinen on lähettänyt paljon kirjeitä sekä yksityisiä muistoonpanoja ja tietoja;

rouva _E. Wahlströmin_ kautta on saatu asessori F. Wahlström vainajan teatteria koskevat jälkeenjääneet paperit ja kirjeet;

ja vihdoin on protokollasihteeri _Sanfrid Aejmelaeus_ antanut joukon hänen hallussaan olleita ainetta koskevia asiapapereita;

Edelleen ovat rouvat _Hedvig Charlotte Winterhjelm, Ida Basilier-Magelsen ja Emmy Florell, neiti Betty Elfving, valtionarkeoloogi J.B. Aspelin, valtioneuvos M.A. Bergh, teatterinjohtaja Jalmari Finne ja kauppias W. Parmanen_ Kristiinan kaupungista lähettäneet kirjekokoelmia taikka yksityisiä kirjeitä.

Täydellisyyden vuoksi mainittakoon lopuksi, että näin kerääntyneiden ainesten ohella lähteinä on käytetty ja käytetään sanomakirjallisuutta, teatterin arkistoa ja kirjastoa sekä myöskin tekijän omia muistoonpanoja ja kirjekokoelmia.

Koska epäilemättä vielä monen yksityisen säilyssä on kirjeitä ynnä muita teatterin toimintaa ja sen palveluksessa olleiden taiteilijain elämää valaisevia muistoonpanoja, pyydetään nöyrimmästi, että kukin puolestaan antaisi vähäpätöisiltäkin näyttävät ainekset tekijän käytettäväksi. Muistettakoon, että suurikin kokonaisuus syntyy pelkistä pikku tiedoista.

Rauhalahdella, elokuussa 1906.

_Eliel Aspelin-Haapkylä_.

I.

Ennen vuotta 1869.

Jos kerrottavana olisi näytelmätaiteen historia Suomessa täydessä laajuudessaan, olisi pitkä taival edessämme. Silloin olisi ehkä aloittaminen kansanrunoudestamme, jolta, niinkuin hää- ja karhunpeijaisrunot osottavat, ei puutu draamallisia alkuaineksia, taikka ainakin 1600-luvun päämäärältään opettavaisista koulunäytelmistä, joiden joukossa ihmeeksi nähtiin joku suomenkielinenkin[1] ja joita 1700-luvun loppupuolella seurasivat kiertelevien ruotsalaisten näyttelijäjoukkojen parhaasta päästä katsojain huvitusta tarkoittavat näytännöt. Edelleen tulisi silloin 1800-luvulta tehdä selkoa ei ainoastaan ulkomaalaisten, niin ruotsalaisten kuin saksalaistenkin, teatteri- ja oopperaseurojen vierailuista eri kaupungeissa, vaan myöskin vuosisadan keskivaiheilta alkaen eri paikkakunnilla ilmaantuvista, hajanaisista mutta lukuisista ruotsalaisista ja suomalaisista seuranäytännöistä sekä yrityksistä aikaansaada pysyviäkin yhdistyksiä ja laitoksia näyttämötaidetta varten. Koska kumminkin esityksemme tarkoittaa yksinomaan ensimäistä varsinaista suomalaista teatteria, sitä nimittäin joka nyt on kansallisteatterimme, on se tämän aineen mukaan rajoitettava.

Vuonna 1827 Helsinki sai ensimäisen teatteritalonsa sijoitettuna siihen osaan nykyistä esplanaadia, joka ulottuu Mikaelinkadulta "Uuteen teatteriin". Tässä vaatimattomassa puurakennuksessa, joka myöhemmin, muutettuna Arkadiahuvilan alueelle Espoon tullin ulkopuolella, "Arkadiateatterina" oli tuleva suomalaisen näyttämön ensimäiseksi kodiksi, esittivät ruotsalaiset ja saksalaiset näyttelijäseurat milloin näytelmiä milloin oopperoita. Toistakymmentä vuotta kului ennenkuin uskallettiin julkilausuakaan ajatus kotimaisen teatteriseuran perustamisesta. Se tapahtui 1844, ja aatteen rohkea esittäjä oli A(gathon) M(eurman), joka silloin 18-vuotiaana ensi kerran esiintyi julkisuudessa.[2] Kotimainen teatteri, hän arveli, tekisi meidät riippumattomiksi ruotsalaisista, tukkisi ainakin yhden kultasuonen, josta rahaa vuotaa ulkomaille, ja saisi luultavasti suomalaisetkin kirjailijat sepittämään alkuperäisiä näytelmiä. Näin puhuessaan nuori lähettäjä kuitenkin käytti niin epämääräistä lausetapaa, että lehden toimittaja, Z. Topelius, syystä huomautti ettei tietänyt, tarkoittiko hän ruotsinkielistä vai "täysin kansallista, suomenkielistä teatteria". Jälkimäinen, hän lisäsi omasta puolestaan, haamoittaa sumuisessa etäisyydessä, mutta edellinen on mahdollinen.

Samana vuonna kun Meurman ensikerran otti puheeksi kotimaisen teatterin tarpeellisuuden maassamme, Snellman korotti äänensä Saima lehdessään herättääkseen kansalaisiaan itsetietoisuuteen ja kaikinpuoliseen, omaperäiseen harrastukseen. Suomalaisesta teatterista hän kyllä ei kirjoittanut, mutta välillisesti hän kuitenkin vaikutti siihen että ajatus kansallisesta näyttämöstäkin yhä useammin julkilausuttiin. Varsinkin näyttää se olleen vireillä Pietari Hannikaisessa, joka Saima esikuvanaan perusti Kanava lehden Viipurissa 1845. Siinä hän jo ensi vuoden helmi- ja maaliskuulla julkaisi alkuperäisen, kaksinäytöksisen ilveilyksen "Silmänkääntäjä eli Jussi Oluvisen matka Hölmölään" (erikseen painettuna 1847) ja seuraavana vuonna (1846) viisinäytöksisen komedian "Antonius Putronius", mukailemalla tehty suomennos Holbergin alkuteoksesta "Erasmus Montanus". Paitse näitä kappaleita, jotka, niinkuin alempana saamme nähdä, ovat tulleet näyttämöllä esitetyiksi, tavataan Kanavassa muitakin näytelmiä sekä siellä täällä hajanaisia lauselmia, jotka ilmaisevat kuinka Hannikainen kaipasi suomenkielistä näyttämöä. Siten hän joulukuulla 1846, kertoessaan että Viipurissa par'aikaa ruotsalainen teatteriseura näytteli ylipäätään huonolla menestyksellä, huomauttaa, että "se onkin luonnollista, sillä kaupungin asukkaat ovat enimmäkseen suomalaisia, osalta myös venäläisiä ja saksalaisia; ruotsia osaavat vain virkamiehet ja käsityöläiset." Mainittuaan että saksalaiset teatterijoukot ovat olleet milt'ei suositummat kuin ruotsalaiset, hän lisää: "Suomalaisen teatterin luulisimme täällä edullisemmaksi -- mutta mistäpä se tuli!" -- Kanavan kolmannessa ja viimeisessä vuosikerrassa -- vuoden 1847 lopulla se lakkautettiin niinkuin Saima edellisenä vuonna -- kohtaamme todistuksen, että Hannikainen ei ollut aivan yksin ikävöidessään suomalaista teatteria. Hänen hyvä ystävänsä majuri J.F. Lagervall, "Ruunulinnan" tekijä, julkaisi näet siinä[3] kirjoituksen "Suomalaisesta Kuvaistosta", jossa hän lämpimästi puolustaa suomenkielisen "kuvaiston" (teatterin) perustamista. "Mikä siihen olisi esteenä?" kysyy hän. Onhan kielemme kaunista ja sulavaa. Esteet tulevat "penseyvestämme ja typeryyvestämme", päättää hän itse. Me emme muka tahdo tulla osallisiksi niistä sadoistatuhansista ruplista, jotka muukalaiset kuljeksivine teatterijoukkoineen vievät, mennen "matkaansa kuin kissa saaliineen ja nauravat meijän yksinkertaisuuvellemme, että mikä heillä on huonointa se on meille ylen hyvä". -- Tarvittaisiin vaan miestä, joka kykenisi johtamaan ja valitsemaan seurueeseen kelvollisia jäseniä. Vastuksia kyllä olisi -- sen Lagervallkin myöntää -- "vaan hän kuitenkin viimein vuiskan [voiton] veisi". Eräässä kirjeessä Lönnrotille (1 p:ltä maalisk.) Lagervall vähän ennen oli puhunut samasta asiasta ja silloin innostunein, liikuttavin sanoin, jotka nostavat tämän nykyään melkein unohtuneen miehen korkealle jokapäiväisyyden yli. Ensin esitettyään luulonsa, että "Ruunulinna" ja vielä paremmin hänen myöhemmät draamatekeleensä sopisivat näyttämölle, hän jatkaa:

"Naurat! minulla on tosi. Lienetkö nauranut, koska minä avasin solmun näyttäen että suomeksikin voipi kuvauksia kirjoittaa. Ja ennen kymmentä vuotta meillä pitää niitä löytyä sata. Haneeni [Hannikainen] ja minä voimme toimittaa puolet niistä. Nauraisit jos joku varustaisi suomalaisen kuvaiston, vaan ilosta nauraisit kun näkisit miten hän hapsisi rahoja sääveliinsä [kukkaroonsa], joita nyt muukalaiset kokoilevat ja menevät häntä suorana kuin kissat saaliineen. Kuin moni löytäisikään siinä toimialansa, ja rahat jäisi kotiin. Minä tuota miestä tahtoisin palvella palkatta, kirjoittaa, kiljua ja sotia hänen puolestaan. Vuosikymmenistä tätä ennen en uskaltanut sinullenkaan tätä toivoa ilmoittaa. Nyt on jo ilmoituksen aika ja siitä näen, että täyttymyksen aika ei mahda olla loittona." --

Lönnrot vastaa tähän luontonsa mukaan vakavan tyyneesti: "Hyväpä jos toivosi suomalaisen kuvaiston toimeensaamisesta puoliksikaan toteutuisi; jo minä olisin siitäkin iloinen".[4]

Suomenkielisenä ja vieläpä maaseutukaupungissa ilmestyvänä Kanava luonnollisesti ei vaikuttanut laajalti. Tärkeämpi oli sentähden että Z. Topelius Helsingfors Tidningar'issa puoli vuotta Lagervallin jälkeen otti selvemmin ja perusteellisemmin suunnitellakseen teatterin tulevaisuutta Suomessa, pitäen silmällä kumpaakin kieltä.[5] Ensiksi olisi, niin runoilija tuumi, perustettava pysyvä teatteriseura, jonka jäsenet hankittaisiin Ruotsista, mutta se olisi oleva vain välikappale kotimaisen teatterin aikaansaamiseksi. Kun ruotsalaiset näyttelijät viipyisivät täällä pitemmän ajan, he ensiksikin oppisivat tuntemaan maata ja kansaa ja samalla myös esittämään niitä näyttämöllä, ja edelleen he kunnollisina ihmisinä vähitellen saisivat katoamaan poroporvarillisen ennakkoluulon näyttelijänammattia kohtaan, niin että lahjakkaat nuoret miehet ja neitoset epäilyksettä antautuisivat siihen. Kun kotimaisia kykyjä olisi liittynyt seuraan, oltaisiin päästy alkuun. Kotimaiset näyttelijät joko jo ennestään osaisivat taikka helposti oppisivat suomea, ja silloin aloitettaisiin niin, että ruotsalaisiin alkuteoksiin sovitettaisiin joku suomalainen laulu tai kohtaus. Jokainen ymmärtää että tämä ei olisi edullista taiteelle, mutta välitysasteena olisi sillä merkitystä. Sen kautta näet totuttaisiin kuulemaan suomea näyttämöltä ja sen jälkeen voitaisiin esittää pienempiä ja vihdoin isompiakin kappaleita samalla kielellä. Kun olisi tultu niin kauas, olisi aika toisistaan erottaa ruotsalainen ja suomalainen näyttämö, vaikka kuitenkaan ei kokonansa, vaan niin että ne edelleen toimisivat saman johdon alla ja taloudellisestikin olisivat yhteydessä keskenään. "Suomella olisi silloin kansallisteatteri ruotsalaisen ohella." -- "Olkoon niin", kuuluu loppumietelmä, "että tämä toivomus monen mielestä on harhaluulo. Meistä se on jotakin enempää, ja nojaamme siinä kohden Unkarin esimerkkiin, jossa saksan ylivalta on tuskin ollut vähempi kuin ruotsin meillä. Ei ainoakaan isänmaanystävä pidä toivoa suomalaisen kirjallisuuden syntymisestä tyhjänä unelmana; miksi siis epäillä suomalaisen näyttämötaiteen mahdollisuutta?"

Nämä loppusanat todistavat Topeliuksen suunnitelman syntyneen J.V. Snellmanin luomasta hengestä ja luottamuksesta kansalliseen tulevaisuuteen. Itsessään oli ehdotettu menettely epäkäytännöllinen, mutta siitä huolimatta pitivät parikymmentä vuotta eteenpäin kaikki, jotka miettivät suomalaista näyttämöä, kiinni Topeliuksen julkilausumasta perusjohteesta, että nimittäin suomenkielinen teatteri oli alkunsa saava ja kehittyvä ruotsalaisen teatterin yhteydessä ja suojissa.

Jo maaliskuulla 1848 kerrotaan samassa lehdessä, että aikomus oli kevään kuluessa Helsingissä toimittaa seuranäytäntöjä, joiden ohjelma olisi osaksi suomen- osaksi ruotsinkielinen, ja suomalaisista näytelmistä mainitaan nimeltä "Sisaren sukkeluus", (J.F. Granlundin, Gemptin mukaan, kirjoittama) "leikinteko" yhdessä näytöksessä. Tästä aikeesta, jonka luultavasti Topeliuksen kirjoitus oli aiheuttanut, ei kuitenkaan näy mitään tulleen. Ja onhan se itse asiassa ymmärrettävää, että Topelius ruotsinkielisenä runoilijana ei suoranaisesti ole mitään mainittavaa tehnyt aatteensa toteuttamiseksi, mutta silti hän, toimien kotimaisen ruotsalaisen teatterin hyväksi, epäilemättä on enentänyt suomalaisenkin näyttämön edellytyksiä.

Seuraavan vuosikymmenen alkuvuodet muodostuivat oikeaksi loistokaudeksi Helsingin teatterin historiassa. Kymmenluvun ensi näytäntökautena oli teatteri Pierre Delandin ja kolmena seuraavana kyvykkään Edv. Stjernströmin vuokraamana. Tämä ei kuitenkaan ollut pääasia, vaan se että useita eteviä kotimaisia teoksia esiintyi näyttämöllä. Topeliuksen draama "Viidenkymmenen vuoden jälkeen" näyteltiin 14 p. maalisk. 1851 ja "Regina von Emmeritz" 13 p. huhtik. 1853, joista jälkimäinen saavutti erinomaisen menestyksen. Mutta aikalaisten todistusten mukaan oli F. Berndtsonin näytelmä "Elämän taistelusta", ensi kerran näyteltynä 19 p. toukok. 1851, jo sitä ennen herättänyt tavattoman isänmaallisen innostuksen, kun itse Döbeln "vanne otsallansa" Porilaisten marssin kaikuessa astui näyttämölle. Kumminkaan ei yhdelläkään mainitulla runollisella ilmiöllä ollut ratkaiseva merkitys. Se on näet oikeastaan Topeliuksen sepittämän ja F. Paciuksen säveltämän oopperan, "Kaarle kuninkaan metsästyksen", ensi ilta Helsingin ränstyneessä puuteatterissa, 24 p. maalisk. 1852, josta uusi aikakausi on luettava teatteriolojemme historiassa. Osat olivat kotimaisissa käsissä, tosin ei ammattitaiteilijain, vaan yksityisten helsinkiläisten taiteenharrastajain, ja isänmaallisen runo- ja sävelteoksen loistava menestys herätti ennen kuulumattoman innostuksen näyttämötaiteeseen. Pidoissa näytännön jälkeen se puhkesi ilmi hehkuvissa puheissa, ja maljoja tyhjennettiin kotimaisten näyttämötaiteilijain, kotimaisen kirjallisuuden ja ennen kaikkea uuden, pian rakennettavan kiviteatterin onneksi. Kaikki tämä kuviteltiin läheisessä tulevaisuudessa toteutuvaksi ja rohkeasti merkittiin osakkeita ehdotetuksi rakennusyhtiöksi.

Topelius mainitaan puhujain joukossa, mutta sitä ei sanota, muistuttiko hän sinä iltana suomenkielisestäkin teatterista. Tuskin hän sitä tekikään, koska hän unohti sen innokkaasti kirjoittaessaan lehteensä: "Että pääkaupungin ja maan sivistynyt yleisö niin vilkkaalla myötätuntoisuudella on vastaanottanut hra Paciuksen teoksen, tuottaa kunniaa sen arvostelukyvylle ja aiheuttaa iloisia toiveita. Siihen sisältyy tietoisuus, että maassamme säveltaiteelle ja näyttämölle, jopa koko taiteelle, uusi aika koittaa."

Eikä ihme että suomalainen näyttämö unohtui. Kannattiko siitä puhuakaan aikana, jolloin suomalaisen näytelmän painattaminenkin oli kielletty!

Kumminkin toinen runoilija, Fredr. Cygnaeus, jo seuraavana vuonna kosketteli asiaa. Tutkimuksessaan "Traagillinen aines Kalevalassa" hän pitää Kullervoa todistuksena siitä, että Suomen kansan runotar ei ollutkaan, niinkuin oli väitetty, yksinomaan eepillinen eikä edes ainoastaan eepillinen ja lyyrillinen, vaan myöskin draamallinen.[6] Ja kun sama taiteenystävä -- joka lähes kymmenen vuotta varhemmin oli sanonut Parisissa nauttineensa suurta näyttämötaidetta "sydän täynnä uskoa, että Suomellakin voisi olla draamallinen taide" -- yhä samana vuonna laajassa kirjoituksessa esittää mietteitään teatterin tulevaisuudesta Helsingissä,[7] hän ottaa Kullervon lähtökohdakseen: tästä vastasyntyneestä ilmiöstä levisi muka valoa pimeään ympäristöön samoinkuin Correggion Betlehemin yötä kuvaavassa taulussa valo nähdään lähtevän lapsesta. Hän selittää pätevillä syillä, miksi ja kuinka näyttämötaide välttämättömästi on rakennettava kotimaiselle ja suomalaiselle perustalle, joskin käyttämänsä sana "finsk" saattaa tarkoittaa yhtä hyvin ruotsin- kuin suomenkieltä. Ainoastaan yhdessä kohden käy ilmi, että Cygnaeus todella piti kansamme kieltä mielessään. Hän puhkee näet seuraaviin sanoihin: "Jos Suomi siinä määrin olisi isäntä omassa talossaan, että ne, jotka voivat tulla kysymykseen kun teksti on kirjoitettava ja musiikki sävellettävä johonkin oopperaan, voisivat pitää ja käyttää maan kieltä varsinaisena äidinkielenään. Jos", jatkaa tekijä välissä puhuttuaan Topeliuksen harvinaisesta runoilijakyvystä, "hänelle olisi suotu käyttää lahjojaan sepittääkseen oopperatekstin, jonka aine olisi otettu esim. Kalevalan Lemminkäisepisodista, kiitollisimmasta, mikä minkään maan runoudessa on tarjona, niin olisi äidinkielemme samassa astunut ainakin yhden seitsenpenikuorma-askeleen kehityksen ja kunnian tietä." Kumminkin oli Cygnaeuksen mielestä tämä tuuma niinä aikoina mahdoton toteuttaa ja melkein haaveellisempi kuin ajatus tarkoituksenmukaisen taiteentemppelin synnystä.

Vielä vuosikymmenen viimeisenä vuonna Cygnaeus palasi aineeseen, ja silloin hän puhui suoremmin.[8] Eräässä lehdessä oli kirjoitettu pysyvän teatteriseuran tarpeellisuudesta, ja sen johdosta hän nyt lausui, että hänen mielestään oma teatteriseura ehkä helpoimmin saataisiin siten, että "näyttämö kerrassaan tehtäisiin täysin suomalaiseksi, niin kielen kuin muunkin puolesta". Kumminkin hän jälleen vetäytyi kannattamasta omaa ajatustaan, sillä eihän suomenkielellä ollut olemassa muuta kuin yksi ainoa näytelmä -- "Silmänkääntäjä" -- ja sekin kovin arvoton. Yritys olisi siis kokonaan epätoivoinen.

Miten tämän lieneekin, juuri näinä vuosina, jolloin kanuunain jyskeen tauottua ja uuden hallitsijan noustua valtaistuimelle valtiollinen taivaamme oli alkanut seljetä, kuultiin ensi kerran suomenkieltä näyttämöltä. Ylioppilaitten kesken oli perustettu draamallinen yhdistys eli "yli-oppilasten näytelmä-yhtiö", ja se toimitti marraskuulla 1857 ensimäisen näytäntönsä, jonka varsinainen ohjelma oli ruotsalainen, mutta jonka ohella ylioppilas Julius Krohn lausui "Döbeln Juuttaalla" suomeksi käännettynä. Seuraavan vuoden huhtikuulla sama yhdistys toimitti rakennettavan ylioppilastalon hyväksi neljä kertaa uudistetun näytännön, jossa paitse ruotsalaisia kappaleita näyteltiin Hannikaisen "Silmänkääntäjä". Tämä kappale oli jo 1847 esitetty Kuopiossa, mutta Helsingissä se oli uusi ja sai nyt kunnian olla ensimäinen suomenkielinen näytelmä, joka täällä on näyttämöllä nähty. Edelleen näyteltiin huhtikuun lopulla ja toukokuun alussa 1859 melkoista vaativampi kappale viisinäytöksinen "Antonius Putronius eli Antti Puuronen", alkuansa Hannikaisen tekemä ja nyt A. Ahlqvistin ja O. Joppeliuksen korjaama mukaelma Holbergin komediasta "Erasmus Montanus". Pääosassa esiintyi suurella menestyksellä ylioppilas (sittemmin senaattori) S.W. Hougberg.[9] Viimeinen sarja näitä ylioppilasnäytäntöjä annettiin toukokuulla 1860, jolloin suomeksi esitettiin R. Benedix'in yksinäytöksinen, Ahlqvistin mukailema ja kääntämä huvinäytelmä "Riita-asia" sekä "Antonius Putronius", jolla vieläkin oli viehätysvoimaa.

Loistavin menestys oli 1859 v:n näytännöillä, ja silloin määräsivät ylioppilaat enimmän osan tuloista, 500 ruplaa, pohjarahastoksi Helsingissä perustettavaa teatterikoulua varten, "jossa suomalaisille oppilaille annettaisiin näyttelijöille tarpeellista opetusta". Alempana saadaan nähdä mitä tästä kauniista alotteesta koitui.

Nämä ylioppilasnäytännötkin, joissa suomen- ja ruotsinkieli soivat rinnakkain näyttämöltä, olivat tavallaan ennen mainitsemamme "Kaarle kuninkaan metsästyksen" nostaman innostuksen kannattamia. Sodanjälkeisinä vuosina oli näet teatteri-into pääkaupungin yleisössä uudestaan virkistynyt, ja juuri näinä aikoina rakennettiin se kiviteatteri, joka silloin oli haamoittanut mielikuvituksessa, ja 28 p. marrask. 1860 se juhlallisesti vihittiin tarkoitukseensa. Vaikka juhlaohjelma melkein kauttaaltaan oli ruotsinkielinen, ansaitsee se kuitenkin huomiotamme sentähden että jok'ainoa numero perustui aitosuomalaiseen aiheeseen. Aluksi soitettiin F. von Schantzin säveltämä uusi Kullervo-uvertyyri, sitten seurasi Cygnaeuksen kirjoittama Kalevalanaiheinen ja osaksi -mittainenkin ruotsalainen alkajaisruno ja sen jälkeen Julius Krohnin sepittämä, niinikään Kalevalaan nojaava, suomalainen tervehdysrunoelma sekä vihdoin Topeliuksen laatima ja Paciuksen säveltämä satunäytelmä "Kyypron prinsessa", jossa on vapaasti käsitelty juuri se Kalevalan aihe, Lemminkäistarina, jota, niinkuin ylempänä on kerrottu, Cygnaeus oli niin suuresti kiittänyt ja jonka hän oli ikäänkuin suositellut Topeliukselle. Näyttää siltä kuin olisivat kaikki ohjelmanumerojen luojat olleet saman harhaluulon vallassa kuin suomalainen runoilija, kun hän pitäen uutta taloa rakennettuna Suomen runottarelle riemastuneena tervehti palannutta Väinämöistä:

"Terve tänne, Väinämöinen, Taas nyt soittamahan! Terve, käyrä kanteloinen. Taasen kaikumahan! Ilollen nyt ilot tuntuu, Riemullen nyt riemut! Heitä pois jo huolihuntu, Koko Suomenniemyt!"

Syystä kun puoluejako 1850-luvulla oli tuskin alullaan, silloinen innostuskin näyttämötaiteeseen oli ollut yhteinen kaikille taiteenystäville eikä senvuoksi ajateltukaan muuta kuin että saavutettu voittokin olisi yhteinen. Niille, jotka toivoivat osan siitä lankeavan suomenkielisenkin näyttämön puolelle, oli kumminkin 1860-luku tuottava katkeran pettymyksen.