v. 1812, tuli ylioppilaaksi 1828, vihittiin papiksi 1835 ja kuoli

konsistoorin notaarina Porvoossa 1854.

Niinkuin edellä esitetystä on käynyt selville, ovat uudemman taiderunoutemme kehitykseen vaikuttaneet ensi sijassa vanhat kansanrunot, joihin huomio näinä aikoina yhä enemmän alkaa kääntyä, ja toisessa sijassa viime vuosisadan ruotsalainen (Bellman, Kellgren) sekä muinaisklassillinen runous. Vähemmän on siihen vaikuttanut muiden nykykansain (Shakespeare, Oehlenschläger) sekä Ruotsin uudempi kirjallisuus (Fosforistit, Tegnér). Omassa maassamme kohoavan ruotsinkielisen jättiläisrunoilijan ensimmäisiä kantelenhelähdyksiä oli tällä ajalla vasta vähäinen kaiku _Joutsen_ laulussa päässyt koko Suomen kansan kuuluviin. Tämän Runeberg'in runon suomentaja oli _Kaarle Saxa_, kappalaisen poika Suomussalmelta, syntynyt v. 1796. Tuli yliopistoon 1815, oli vv. 1817-19 opettajana Kajaanin alialkeiskoulussa, pääsi kappalaiseksi syntymäseurakuntaansa 1822, ja kuoli 1849, vuotta ennen Hyrynsalmen kirkkoherraksi nimitettynä. Hänen suomentamiansa runoelmia löytyy useammissa sanomalehdissä sekä oululaisen Frans Iisak Fortell'in v. 1828 julkaisemassa ensimmäisessä osassa _Koottuja suomalaisia lauluja_. Luultavasti on hän myös kirjoittanut sen kertomuksen Suomussalmen kappelista, joka löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä. Paitsi sitä on hän kotipaikoiltaan kokoellut vanhoja runoja, joita jo v. 1823 oli painokuntoisiksi toimittanut nimellä _Muinosia Suomalaisten synty-ja runolauluja_, vaan jotka sitten jätti vanhemman Sakari Topelius'en julkaistavaksi.

7. Vanhain kansanrunoin julkaiseminen.

Olemme nähneet, mitenkä Porthan'in kansalliset harrastukset menivät perinnöksi sille miespolvelle, jonka piti luoda Suomen kansalle uusi kirjakieli ja uusi kirjallisuus. Selvimmin tämä harrastuksen periytyminen on huomattava kansanrunouden alalla. Viimeisenä todistuksena Porthan'in runokeräyksistä on muudan Mäntyharjun rovastille Emanuel Berner'ille osoitettu kirje vuodelta 1801, jossa hän kiittää tämän lähettämistä runoista ja lausuu sen toivomuksen, että saisi käsiinsä myös Aunuksen runoja. Jo seuraavalla vuosikymmenellä tapaamme Poppius'en, Gottlund'in, Arvidsson'in[114] ja Becker'in keräilemässä vanhoja kansanrunoja. Julkisuuteen heidän kokoelmistaan ei kuitenkaan tullut muuta kuin ne pari pientä vihkosta, jotka Gottlund Upsalassa painatti jaellakseen lukemisiksi Vermlannin Suomalaisille, se vähänen, minkä Schröter käytti ulkomaalaisia varten aijottuun kirjakauppa-uutiseensa, sekä muutamat yksityiset sanomalehdissä julkaistut näytteet.

Kunnia siitä, että on ensimmäisenä ryhtynyt toimittamaan täydellisempää suomalaisten runojen kokoelmaa, niiden oman kauneuden tähden ja oman kansan ihailtavaksi, tulee Sakari Topelius'elle, tunnetun suuren ruotsinkielisen runoilijamme isälle.

_Sakari Topelius vanhempi_, niinkuin häntä eroitukseksi samannimisestä pojastaan on tapana kutsua, oli syntynyt Oulussa 13 p. Marrask. 1781; hänen isänsä oli maassamme aikoinaan hyvin kuuluisa kirkkomaalari Mikael Toppelius. Hän tuli ensin Turun yliopistoon, missä nautti Franzén'in ohjausta v. 1797, oli kaksi vuotta kotiopettajana Muhoksessa, muutti Upsalaan 1799, sai samana vuonna Tukholman lääkintä-ylihallitukselta haavuritieteen oppilaan arvon ja määrättiin v. 1801 alilääkäriksi linjalaivaan, joka muun Ruotsin laivaston kanssa läksi merelle Englantilaisia vastaan. Vv. 1803-04 hän Suomen Talousseuran lähettämänä kävi seitsemän kuukautta kestävällä rokotusmatkalla, joka ulottui Pohjois-Savosta aina Kemijärvelle saakka. Sillä matkallaan joutui hän myös taisteluun toista kansan turmiota, sen taikauskoa vastaan. Kemijärvellä esim. hän sukkelalla tavalla rankaisi ylt'-ympäri kuuluisan velhon Matti Kallahanvaaran. Hän tekeytyi, näet, sairaaksi ja kutsutti luokseen noidan. Tämä hyvin yksitotisesti selitti taudin tulevan siitä, että kolmen kirkon väki kävi Topeliusta kiusaamassa, ja kantoi sitten sairaan, joka oli olevinaan kovin heikko itse käydäkseen, selässään kirkkoon. Siellä useammat pitäjän herrasmiehet, Menninkäisiksi puettuina, välkkyvällä fosforilla voideltuina ja päässä sarvet, hyökkäsivät päälle, ryöstivät Topelius'en parantajansa käsistä ja veivät luukammioon, vaan itse poppamiehelle antoivat aika selkäsaunan, huolimatta hänen manauksistaan. Viimein he katosivat ja noidan täytyi kantaa takaisin kestikievariin parannettavansa, joka pitkin matkaa yhä kallisteli itseään syrjälle, niin että kaasi kantajansa lumeen. Päälle päätteeksi ilmoitettiin koko kepponen parast'-aikaa koossa olevalle käräjäväelle, niin että noidan aivan nolattuna ja pilkan-alaisena oli täytymys muuttaa paikkakunnalta.

Oltuaan virkaatekevänä lääkärinä Uudessa Kaarlepyyssä ja Oulussa, jatkoi Topelius opintojaan Lund'issa ja Köpenhaminassa, harjaantuakseen myös eläinlääkärin virkaan, suoritti lääketieteen kandidaatti-tutkinnon 1808 ja palveli sodan ajan saaristolaivastossa. Rauhan tultua pääsi hän köyhäin lääkäriksi Tukholmaan. Suoritettuaan Upsalassa vielä lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1811, palasi hän samana vuonna kotimaahansa, jossa sai kaupunginlääkärin viran Uudessa Kaarlepyyssä ja vuotta myöhemmin myös piirilääkärin paikan samoilla seuduin. V. 1820 keväällä ajoi hän eräällä virkamatkalla jäihin, josta johtunut vilustuminen ainaiseksi mursi hänen terveytensä, kunnes kuolema hänet vapautti 23 p. Tammik. 1831.

Isältänsä, jonka perheessä oli vielä suomi puhekielenä, ja joka kirjoitti sujuvasti suomea, välistä runomitallakin, oli Topelius perinyt rakkauden kansansa kieleen. Isäänsä oli hän myös ylioppilaaksi tultuaan seurannut tämän matkustellessa rokottajana Pohjanmaalla ja mahdollisesti jo näillä matkoilla tutustunut suomalaisiin kansanrunoihin, vaikk'ei niitä vielä silloin liene kirjaanpannut. Missä määrin Porthan on häneen persoonallisesti vaikuttanut, on vaikea päättää, koska hän Turussa on luultavasti vaan yhden lukukauden ollut opiskelemassa. Mutta varmaa on, että Porthan'in herättämä harrastus suomenkieleen ja kansanrunouteen ei ole voinut olla häneen, ainakin välillisesti, vaikuttamatta. Ensimmäisen runonkeräyksensä toimitti Topelius mainitulla virkamatkallaan 1803-04, jolloin hänellä toimensa kautta oli hyvä tilaisuus päästä läheiseen yhteyteen kansan kanssa. Myös siltä ajalta, jolloin hän oleskeli vieraalla maalla, löytyy yksi hänen muistiinpanemansa kansanlaulu, kirjoitettu Lund'issa 1808 arvattavasti jonkun suomalaisen sotamiehen sanelun mukaan. Niin-ikään on hän ollessaan lääkärin-apulaisena Oulussa muutamalla toimitusmatkallansa Pulkkilaan v. 1807 saanut tämän seurakunnan kappalaiselta _Jaakko Frosterus'elta_ kymmenkunnan loitsua sisältävän käsikirjoituksen.

Varsinaiseen keräystyöhön ryhtyi hän kuitenkin vasta Suomeen vakinaisesti palattuaan. Asuen ruotsalaisessa piirikunnassa hän ei tosin voinut virkamatkoillaan tässä suhteessa hyötyä, mutta laajan ystävä- ja tuttavapiirinsä avulla sai hän kootuksi suuren joukon runojen käsikirjoituksia, joita oli tallella monessa Pohjanmaan pappisperheessä, muiden muassa Ganander'in ja Lencqvistt'in keräelmiä. Ja kun mainittu tapaturma hänet koko loppu-ijäkseen kahlitsi sairastuoliinsa, niin onnellinen sallimus johti ikäänkuin lohdutukseksi samaan aikaan hänen luokseen kaksi Vienan läänin kulkukauppiasta, jotka avasivat hänen eteensä ennen aavistamattoman runoaarteiston. Tämä tapahtui 10 p. Kesäk. 1820, ja sen jälkeen alkoi hän varta vasten kutsuakin kotiinsa Venäjän-Karjalan laukunkantajia, kustantaen heidän matkansa ja kestiten heitä, että pysyisivät hyvällä päällä; ne eivät kuitenkaan näy kaikki osanneen runoja laulaa. Etevin Topelius'en luona käyneistä rajantakaisista runontaitajista oli Vuokkiniemen pitäjästä Tsenan kylästä Jyrki Kettunen, joka tuli Uuteen Kaarlepyyhyn alussa vuotta 1821. Kettuselta saatu runsas runosaalis, josta enin osa, esim. pitkä runo Lemminkäisestä sekä Luomisruno ynnä Sammon taonta ja ryöstö sisälsi jotain ennen aivan tuntematonta, epäilemättä vahvisti Topelius'en ajatusta runojen julkaisemisesta. Tämä ajatus oli hänellä todistettavasti jo v. 1819 Becker'in käydessä tekemässä luetteloa hänen kokoelmistaan, mutta vasta vuodesta 1822 alkoi hän toimittaa painosta keräilemiänsä _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_, joita ilmestyi kaikkiansa 5 vihkoa. Apuna toimitustyössä oli hänellä ollut nuorena kuollut veljenpoika _Frans Mikael Toppelius_. Viimeisen vihkon toimittivat v. 1831 hänen kuolemansa jälkeen painoon nuorempi veli _Kustaa Toppelius_[115] ja vastamainittava suomenkielen lehtori yliopistossa _Kaarle Niilo Keckman_.

Niinkuin jo nimestä näkyy, ei Topelius'en kokoelma sisällä yksistään vanhan kansan runoja, vaan myös uudempia, tunnettujen talonpoikaisten runoseppien tekemiä, vieläpä herrasmiestenkin sepittämiä taiderunoja viime vuosisadalta. Kumpaistakin laatua on jokaisessa vihkossa, kuitenkin tarkoin eroitettuna toisistaan. Runoja toimittaissaan teki hän ainoasti pienempiä muutoksia ja tasoitteli vähän oikeinkirjoitusta; mitään yhdenmukaisuutta kielessä hän ei tavoitellut, vaan piti luonnollisena, että runojen kotiperä puheenparresta voitaisiin havaita. Muutaman julkaisemansa runon on hän kahdesta eri toisinnosta pannut kokoon.[116] Paikat, mistä mikin runo on saatu, ilmoittaa Topelius, vaikk'ei aivan tarkoin; nähtävästi hän ei julkaisun tieteelliseen puoleen pannut huomiota ja tapahtui tämä ilmoittaminen vasta toisesta vihkosta alkaen muiden kehoituksesta. Sitä vastoin on hän ensimmäinen, joka on tullut ajatelleeksi, että runomme mahdollisesti eivät olekaan siellä syntyneet, missä ovat näennäisesti täydellisimpänä säilyneet. Toisen vihkon esipuheessa hän lausuu: "Muutamista keksitään myös etelämpi sekä runoin että kansan syntymämaja, koska esimerkiksi Lapin maan rajoilla runo mainittee tammipuusta, joka ei luonnan kasva koko Pohjan maalla".

Suurin merkitys on Topelius'ella kuitenkin sen vaikutuksen kautta, joka hänen julkaisullaan on ollut Lönnrot'iin. Aivan samaan tapaan, näet, Lönnrot julkaisi ensimmäisen matkansa tulokset pienissä vihkosissa, joita ilmestyi kaikkiansa neljä vv. 1829-31, nimellä _Kantele taikka Suomen kansan sekä vanhoja että nykysempiä runoja ja lauluja_. Topelius'en keksintö, että runoja löytyi ulkopuolellakin maamme rajoja, etenkin Vienan läänissä, antoi myös aiheen Lönnrot'in matkustuksiin sinne ja Kalevalan paraitten osien kokoonsaamiseen. Vaan ennen kaikkia omisti Lönnrot Topelius'elta hänen kansallisen käsityksensä. "Vähästä arvosta", se oli Topelius'en periajatus, "on se kansa, joka ei kieltänsä rakasta, sillä kieli on se suuri liitto, se vahva sidet, joka tekee kansan kansaksi, valtakunnan vahvaksi; ja suomen kaunista, taipuvaa ja suloista kieltä, kuka maamme mies sitä ei kalliina pitäisi?"

8. Uudemman kansanrunouden edustajat.

Puheenaolevalla ajalla astuu myös suurempi joukko yksityisiä runoniekkoja kansamme syvistä riveistä kirjallisuutemme rintamaan. Heidän edustamaansa uudempaan kansanrunouteen, niinkuin jo on mainittu, ovat vaikuttaneet sekä vanhat kansanrunot että edellisen aikakauden suomenkieliset, herrasmiesten sepittämät tilapää-runot. Tilapäistä laatua, näet, ovat näiden talonpoikaisten runoniekkojen tuotteet suurimmaksi osaksi: häissä, hautajaisissa, talkoissa ja muissa pidoissa syntyneitä hetkellisiä mielijuohteita eli n.k. improvisatsiooneja. Osaksi ne ovat kuitenkin mietiskelemällä kokoonpantuja. Maamiehen työ on sitä laatua, ett'ei se ajatusta estä muilla aloilla liikkumasta. Pitempien mietelmärunojen sepittämiseen menee usein kauan aikaa, välistä vuosikausiakin. Niin esim. mainitaan erään runoniekan tehneen runoa uudesta kirkosta, jota aloitti silloin, kun sen perustuskivi pantiin, ja johon sitten lisäsi yhä uusia säkeitä, sitä myöten kuin kirkko kohosi.

Vanhemman kansanrunouden vapaata mielikuvituksen lentoa näissä runoissa harvoin tapaa; tavallisesti ne liikkuvat arkipäiväisen todellisuuden piirissä. Niiden tehtävä rahvaamme keskuudessa on ollut sama kuin nykyisen sanomakirjallisuuden, ja aineitten valinta on ollut sen mukainen. Mitä merkillistä pitäjällä tapahtui, siitä piti heti tehtämän runo. Semmoisia runon aineita ovat kirkkoin ja ruukkien rakennukset, järvenlaskut y.m. Runoniekka kuvailee hyvin tarkasti, miten kaikki on tapahtunut, laulaa kirkon penkkinensä, nauloinensa ja ruukin rattainensa, kehrinensä; lopuksi lukee kiitokset työn sekä teettäjille että tekijöille. Näiden aineiden omasta laadusta seuraa, että niistä tehdyt runot eivät ole juuri muuta kuin värssyyn pantua proosaa, kalunkirjoitusta runoksi. Toisia aiheita runontekoon antavat merkilliset luonnon tapahtumat: valitusrunoja syntyy katovuosina, riemu- ja ylistysvirsiä taas hyvän vuodentulon johdosta. Vielä on runoja rakasten pappien ja muitten suosittujen virkamiesten kuolemasta tai poismuutosta. Vaan ei runoniekka aina pysy oman pitäjänsä rajoissa; hän laulaa myös koko kansaa koskevista asioista. Paljon on runoja uusista tärkeistä asioista ja hankkeista, esim. Saimaan kanavasta, kiitoslauluja keisarille, valitusrunoja hänen kuolemastaan, sotalauluja, riemurunoja rauhasta; joskus tapaa historiallisiakin runoja. Kaikista kansallisista aiheista on kuitenkin yksi ollut muita tenhosampi runoniekkoja lauluun nostattamaan: suomenkielen sorrettu tila. Katkerat ja surulliset ovat heidän valituksensa siitä, että kansan kieli on ollut kahleissa pidettynä ja herrojen seuroista ulos suljettuna; korkealle raikkuu heidän riemunsa joka kerta kun joku luonnoton, ikivanha este murtuu; sydämellinen on heidän kiitoksensa kaikille suomenkielen edistäjille ja puolustajille, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Kuitenkaan ei voi kieltää, että paraillakin runoniekoilla on halpa käsitys siitä, mitä kieli kansalle on. He eivät paljoa vaadi, he toivovat vaan, että virkamiehet osaisivat kansan kieltä ja antaisivat paperinsa myös suomeksi.

Kertovaisten runojen ohessa, jotka vastaavat uutisosastoa sanomalehdissä, on vielä opettavaisia runoja, joita voisi verrata sanomalehtien pääkirjoituksiin. Runoniekoilla oli enimmiten suurempi oppi kuin muilla talonpojilla. Raamatun, joka niin kauan on ollut Suomen kansan melkein ainoana tiedonlähteenä, he tavallisesti perinpohjin tunsivat. Lisäksi tulivat ne tiedonmuruset, joita he muutamista siihen aikaan ilmestyvistä viikkolehdistä ja muusta vähäisestä kirjallisuudestamme olivat voineet itsellensä koota. Tällä opillansa he toisinaan hieman kopeilivatkin ja mättivät sitä runoihinsa välistä liiaksi. Opettavaisia runoja on kahta laatua. Niitä on semmoisia, joissa runoniekka ilmaisee tietonsa jostakin aineesta, mielellään loitsurunojen tavalla tunkeutuen syvimpiin syihin ja syntyihin. Toisia on, jotka koskettelevat kansan tapoja. Niillä runoniekat ovat paljon hyvää vaikuttaneet. Sekä yksityisten että koko pitäjäin, maakuntain tai säätyin vikoja ja paheita he vetävät yleisön silmien eteen, milloin pauhaten kuten Juutalaisten muinaiset profeetat ja osoittaen Jumalan rangaistuksena yleisiä onnettomuuksia, niinkuin sotia, kulkutauteja, katovuosia y.m., milloin taas nostattaen kaikki pilkan henget liikkeille. Sarvipäitä kokkapuheita, kirvellyttäviä ivauksia, pisteleväisiä valekiitoksia satelee onnettoman uhrin päälle, sattuen kipeimmille paikoille, arimpiin kohtiin. Moni näistä rangaistusrunoista on uudemman kansanrunoutemme paraita tuotteita. Niitä ovat välistä sepittäneet useammat runoniekat yhdessä, kukin puolestaan lisäten jotakin edellisen jatkoksi.

Sattuupa välistä niinkin, että pilkkaajata toinen virkaveli samoilla aseilla kostaa. Silloin syntyy runokahakka, joka soimausten runsaudessa ja ruokottomuudessa, jos kohta ei aina terävyydessä, vetää vertoja Ruotsin kirjallishistoriassa niin mainiolle Kellgren'in taistelulle Thorild'in kanssa. Valheita ja perättömiä syytöksiä vilskuu näissä kiistelyissä yhtähyvin kuin oppineitten kirjallisissa riidoissa. Välistä vastaaja ei puhu ainoastaan omasta puolestansa, vaan puolustaa kokonaista seurakuntaa tai säätyä, jota toinen on soimannut.

Uudemman ja vanhemman kansanrunoutemme välillä on sekin eroitus, että runon tekijä on nimeltänsä tunnettu. Tätä nimen säilymistä on edistänyt se seikka, ett'ei runoja enää ainoastaan muistin säilytettäväksi uskottu, vaan tavallisesti levitettiin myös kirjoitettuina, jopa painettuina. Itse runosepätkin pitivät lukua siitä, että heidän nimensä tulisi kuuluisaksi. Vielä suurempi on eroitus uudempien ja vanhempien runojen arvossa. Harvoin enää ilmautuu mitään syvempää tuntoa, jalompaa intoa, todellisempaa runohenkeä, joka kerrottavansa ikään kuin kirkastaa. Useimmiten runoniekka esittää ainettansa aivan realistisella tavalla, semmoisena kuin sen luonnossa näkee. Vertauksia ja kuvia on vähän ja nekin harvoin uusia, omituisia; enimmät ovat Raamatusta, virsikirjasta tai vanhoista runoista lainattuja. Jos vertaus toisinaan on uusi, niin sitä sitten yhdessä runossa niin monta kertaa jätkytetään, että se käy ikäväksi. Muutenkin tulevat runot usein pitkäveteisiksi.

Tämän luettuaan moni ehkä kummeksinee, kuinka Suomen uudemmasta kansanrunoudesta sen enempää enää viitsii puhua. Toiselle kielelle käännettynä ei se juuri minkään arvoista olisikaan. Mutta suomenkielen runollinen luonne, sen rikkaus kuvailevista lausetavoista, alkusoinnun sekä kerron suloisuus vaikuttavat sen, ett'ei näitä runoja saata aivan halveksittavina pitää. Jos niissä sitä paitsi tapaamme, vaikka kohta ei syvää eikä ylevää, vaan kuitenkin vakavaa ja harrasta rakkautta hyvään ja toteen, omaan maahan ja kansaan; jos tämän tunteen näemme puettuna koristelemattomaan, mutta lapsellisella yksinkertaisuudella viehättävään kieleen ynnä sujuvaan ja sulavasti soivaan runomittaan; jos muiden huonompain joukosta löydämme rihmallisen semmoisia, jotka pitkäpiimäisyyden kuoresta irti perattuina, kiiltävät kalliina runohelminä, -- niin täytynee Runottaren ihanimpiinkin antimiin tottuneen myöntää, että on oikeus puhua Suomen kansan runollisuudesta vielä tällä vuosisadalla. Rahvaallemme, jolle muinaisten runoin muistosta haihduttua ei olisi muuta runollista ravintoa jäänyt kuin virsikirjan pahanpäiväisesti katkotut ja runnellut laulut tai vielä huonommat, sisällyksensäkin puolesta usein kelvottomat arkkiveisut, on näistä runoista ollut suuri hyöty. Niiden ansioksi on luettava, ett'ei kauneuden tunto Suomalaisissa ole peräti turmeltunut; ne ovat heidän mieltänsä ylentäneet, niin ett'eivät he, niinkuin monen muun maan rahvas, ole kokonaan kiintyneet maallisiin, rahallisiin asioitsemisiin. Muistettava on myös opettavaisten ja pilkkarunoin terveellinen vaikutus kansan tapoihin, kun käydään päättämään, onko näistä runoista Suomen rahvaalle ollut etua.

Uudemman kansanrunoutemme yleistä luonnetta tarkasteltuamme, tulisi meidän siis vielä tutustua muutamiin sen etevimpiin edustajiin. Mitä elämäkertoihin tulee, niin ei kuitenkaan saa mitään erinomaista odottaa, sillä heidän elämänsä on tavallisesti kulunut kaikessa hiljaisuudessa kotipellon pientarilla, kotijärven lainehilla.

Tämän ajan talonpoikais-runoilijoista on osaksi edelliseen aikakauteen kuuluvana jo mainittu _Paavo Korhonen_ eli _Vihta-Paavo_, jonka nimi on ollut laajalti tunnettu sekä talonpojille että herroille. Hänen runonsa ovat levinneet kaikkiin Suomen seutuihin ja yli maan rajainkin samonneet, Inkeriin ja Venäjän Karjalaan saakka. Eivätkä ne ole ainoastaan suusta suuhun kulkeneet; hänen runojansa on myös sanomalehdissä ja erikseen arkkiveisuina tullut painetuksi enemmän kuin minkään muun kansanrunoilijan. Vieläpä on hän ainoa, jonka sepitelmiä on yhteen kerätty ja erinäisenä kirjateoksena julkaistu.

Paavo Korhonen syntyi v. 1775 Vihtajärven talossa Rautalammilla, Hänen laululahjansa tuli ilmi hyvin aikaisin. Ulkonaisena herättimenä hänellä oli eräs nimismies Kokki, niillä tienoilla tunnettu lahjakontti ja rahankiskoja. Tästä hän, näet, laittoi pilkkalaulun, jonka maine heti levisi pitäjälle. Kaikkianne, missä vaan pitoja oli, kutsuttiin häntä sitä laulamaan. Kohta ruvettiin Korhosella muitakin runoja teettämään. Myöhemmin, kun hänen kuuluisuutensa yhä eneni, tuli usein kaukaisista pitäjistä lähettiläitä pyytämään häneltä runoja, etenkin pilkallisia. Vaan eivät Korhosen runot ole kaikki näin teettämällä syntyneet; omaksi huvikseen hän ulkotöillä ollessaan aina sepitteli runoja. Myös on monta semmoista, joita hän pidoissa äkkiä innostuneena laikahti laulamaan. Nämät hupaisen hetken lapset ovat useimmiten sen kanssa kadonneet, kun ei niitä aina älytty eikä keritty paperille panna. Yhtä lyhyt-ikäisiä ovat monet Korhosen kirjoitetuistakin runoista olleet; sillä hän jakeli niitä kenelle hyvänsä huolimatta siitä, mihin ne joutuivat. Mieleltään muutenkin nöyränä ei Korhonen runoelmistaankaan suurta lukua pitänyt. Hävinneiden runojen lukumäärän voi arvata hänen omasta vastauksestansa, kun häneltä kysyttiin, kuinka monta oli kaikkiansa sepittänyt: "saattaisi niitä tulla, mimmoisia lienevätkin, tuo kistullinen, jos kaikki koottuna siihen mahtuisivatkaan!"

Isänsä kuoltua olisi Paavon vanhimpana poikana pitänyt ruveta talon isännäksi; mutta sen kunnian ja edesvastauksen heitti hän nuoremmalle veljelleen, pitäen huoletonta elämää parempana. Tähän päätökseen taisi olla toinenkin syy: hän näet tiesi olevansa viinaan menevä ja pelkäsi talon rappiolle joutuvan, jos itse siinä tulisi hallitsemaan. Mieleisin työ oli hänelle kalastaminen ja metsänkäynti, varsinkin oli hän taitava ketunpyytäjä. Kaikki, mitä saaliistaan sai rahaa, antoi hän säännöllisesti äitinsä haltuun, sillä välipuheella että saisi pari ryyppyä päivässä. Äitiänsä hän viimeiseen asti hellyydellä ja rakkaudella kohteli, ja yleensä eli talonväen kanssa sovinnossa; ennen kärsi pientä vääryyttäkin, kuin rupesi riitelemään. Selvällä ymmärryksellään ja etevällä runotaidollaan, johon tuli lisäksi talonpojissa siihen aikaan harvinainen oppi, olisi hän kohonnut vielä suurempaan maineesen ja arvoon, joll'ei olisi antautunut viinan surkeaan orjuuteen. Itse hän sitä karvaalla mielellä ajatteli, vaan ei kyennyt siitä vapautumaan. Kuinka hän siihen oli joutunut juuri runontekonsa kautta, kuvailee hän seuraavin sanoin:

Palkka mullen maksettihin, Vieteltihin viinan kanssa, Pyyettiin putelin kanssa. -- Se oli opista voitto, Että jouvuin juomariksi, Ratkesin kylänratiksi.

Tämän vian tähden hän ei katsonut itseään kelvolliseksi vieraaksi Herran pöydälle, eikä käynyt enää pyhällä ehtoollisella, sen jälkeen kuin oli ripille päässyt. Kuolema hänet kohtasi syksyllä 1840. Hän oli lähtenyt kalaan, vaan ei ollut tullut takaisin. Useampia päiviä etsittyään löysi hänet veljensä veneestä, jonka tuuli oli syrjäiseen lahdelmaan ajanut. Kuinka yleisen kaipauksen hän jätti jälkeensä, osoittavat ne runot, joita hänen muistokseen tekivät monet runoniekat, paitsi muita _Fredrik Cygnaeus_ ruotsinkielellä.

Kääntykäämme nyt tarkastelemaan Paavo Korhosen runoja, joita Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella Lönnrot toimitti painosta v. 1848. Niistä näemme, että häneltäkin puuttuu ylevämpää runointoa. Mutta terävällä ymmärryksellään hän asiat selvästi esittää, välistä elävästi kuvaillen ja aina hyvää puolustaen. Kun sen lisäksi näemme, että hän runsaista oppivaroistansa osasi runoihin panna säätyveljilleen tuntemattomia ja miellyttäviä tietoja, niin emme voi sitä kummeksia, että nämät häntä niin suuressa arvossa pitivät. Vielä on hänelle ansioksi luettava, että hän runoja tehdessään malttoi mielensä eikä niitä liiaksi venyttänyt. Kertovaisten runojen joukossa on hänellä kaksi 1808 vuoden sodasta, useampia kirkonrakennuksista ynnä muista seurakunnan hankkeista, yksi 1817 vuoden riemujuhlasta, jossa hän lyhykäisesti esittää uskonpuhdistuksen koko historian. Opettavaisissa runoissaan panee hän useimmiten neuvonsa vanhan ukon suuhun, joka kummastuksella ja mielikarvaudella katselee nykyisen maailman menoa. Siten kuvaa esim. runo _Turhuudesta_ elämää kirkkomäellä. Lystillinen monin paikoin on runo _Viinasta_. Moiterunoista mainittakoon runo _Mustilaisista_ ja varsinkin _Herrojen kyytiajosta_. Jos hän näissä säälimättä rankaisi syyllisiä, niin hän toisissa esiintyi aina valmiina puolustamaan säätyänsä ja maamiehiänsä, milloin heitä syyttömästi soimattiin, esim. runossa _Savonmaan herjaamisesta_. Kiitosrunojakin on hän paljon kirjoittanut sekä herrasmiehille että talonpojille, muiden muassa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle. Näille ovat myös sukua ne valitusrunot, joita hän on kirjoittanut keisari Aleksanteri I:n ynnä muiden kuolemasta. Kalevalan sankareista on kaksi Korhosen sepittämää runoa, nimittäin _Väinämöisen veljenpojasta_ ja _Ilmarisesta_ (hevosen kengittäjänä). Mutta turhaan niistä etsii jälkeäkään Kalevalan ihanteellisesta maailman käsityksestä ja runollisesta esitystavasta. Siinä vaan ovat nämät runot Kalevalalle sukua, että niissä paljon loitsitaan ja kaikki kalut ovat eriskummaisia. Niinpä esim. Väinämöisen veljenpoika kasvattaa oravaa hevoseksi, joka terävin kynsineen hyvin kelpaa liukkaalla jäällä liikkumaan; yhtä ihmeelliset ovat ajoneuvotkin: rahkeet tervaksista, vemmel karhun rintaluista j.n.e. Viimeksi on mainittava, että jo Korhonen kirjoitteli myös uudenmuotoisia lauluja.

Luonnollista oli, että Korhosen esimerkki vaikutti lähinnä hänen omiin pitäjäläisiinsä. Ei voikaan mikään muu pitäjä Suomessa ylpeillä niin monesta tunnetusta runoniekasta kuin Rautalampi, ja pienempiä sanaseppiä on siellä löytynyt milt'ei joka kylässä. Paitsi Paavo Korhosen omaa tytärtä _Anna Reetaa_, joka muun muassa on kirjoittanut isänsä kuolemasta, ovat vielä Ihalainen ja molemmat Lyytiset nimeltänsä tunnetut.

_Juhana Ihalainen_ syntyi v. 1798 erään loisvaimon aviottomana lapsena ja sai jo pienenä poikasena itse elätellä henkeään kerjäämällä pitkin pitäjää. Myöhemmin rupesi hän ensin renginpalvelukseen, jossa oli kuusi vuotta, ja sitten, jouduttuaan kovan taudin alaiseksi, räätälin-ammattiin; mutta yhä jatkuva tauti hänet teki tähänkin työhön kykenemättömäksi, niin että hänen täytyi loppu-ikänsä taas elää ruotivaivaisena toisten armoilla. Puuttuva kasvatus saattoi hänet alussa huonoille teille, varkauteen, josta hänelle tuli raippavitsa-rangaistus. Vaan aikaisin hän näkyy kääntyneen vakaisiin ajatuksiin, niinkuin hänen runonsa näyttävät, jotka kaikki ankarilla, joskus pilkansekaisilla sanoilla moittivat kansassa vallitsevia pahoja tapoja. Hän kuoli v. 1856.

_Pentti Lyytinen_, talollisen poika, oli syntynyt v. 1783. Tuli v. 1813 kotivävyksi Toholahden kestikievariin, jonka sitten peri omaksensa. Paraalla iällänsä oli hän lautakunnan jäsenenä ja kuudennusmiehenä. Juoppouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua näistä luottamusviroista. Paria vuotta ennen kuolemaansa jätti hän kestikievarinkin toimen ottopojalleen. Hän kuoli v. 1871. Lyytinen osasi kirjoittaa, vieläpä hyvin kauniisti n.k. helmikirjoitusta,[117] joten hänen runojansa on säilynyt suuri joukko. Painettuna löytyy moni niistä Viipurin Sanansaattajassa ja Maamiehen Ystävässä sekä Suomettaressa. Luonteeltaan oli Lyytinen hyvin iloinen ja leikillinen, jopa hiukan kevytmielinen. Se ilmautuu myös monessa hänen runossaan, esim. tuossa lystillisessä laulussa _Kestikievarin viran painosta_. Huomattava on. että hän usein, hyljäten vanhan kansallisen runotavan, viljeli uudempia, virsikirjasta mukailtuja värssy mittoja.

Hänen veljensä poika _Opatti Lyytinen_, syntynyt Vesannolla Rautalammin kappeliseurakunnassa 1832, kuuluu oikeastaan vasta seuraavaan aikaan. Tämäkin on kirjoittanut, paitsi runoja, myös lauluja, jotka häneltä jo sujuvat paljoa paremmin kuin miltään vanhemmalta runoniekalta. Hänellä on hellempi tunne ja ylevämpi runo-into kuin aikaisemmilla runolaulajilla. Uudemman taiderunouden vaikutus häneen näkyy selvästi. Hänen nuoruuden kyhäelmiänsä on painettuna Suomettaressa 1855-56 ja Lasten Suomettaressa 1856; niistä mainittakoon _Linnun laulu_ niminen. Myöhemmin näyttää hänen runosuonensa ehtyneen, joku ainoa runopätkä löytyy julkaistuna Kuopiossa ilmestyneessä Savo-lehdessä.[118]

Kun v. 1845 eräs pietarilainen taiteilija oli kutsuttu Helsinkiin Elias Lönnrot'in muotokuvaa maalaamaan, päättivät muutamat kansanrunouden ystävät samalla miehellä kuvauttaa myös joitakuita kansanrunoilijoita. Ylioppilas _Sakari Cajander_, innokas suomalaisuuden ja suomalaisen kirjallisuudenkin harrastaja,[119] lähetettiin heti semmoisia hakemaan ja hän toi niitä kolme: _Olli Kymäläisen, Pietari Makkosen ja Antti Puhakan_. Sekä Porvoossa että Helsingissä otettiin heidät hyvin kohteliaasti vastaan. Heitä vietiin katselemaan kaikkea, mitä vaan erinomaista oli nähtävänä, heitä käytettiin ylioppilaitten kokouksissa ja heille pidettiin suuria juhlapitoja. Joka paikassa he lauloivat runojansa, ja Kymäläinen kanneltakin soitteli. Heidän yhteisestä kuvastansa julkaistiin jo samana vuonna jäljennös mainitussa _Necken_ nimisessä kalenterissa.

_Olli Kymäläinen_, mökkiläisen poika, syntyi Leppävirroilla v. 1790, muutti Heinävedelle 1840. Täällä oli hän kauan aikaa myllärinä Karvion maakartanon tiluksilla, Runontekoon mainitaan hänen ruvenneen 47 vuotiaana, siis vasta muutamia vuosia ennen muuttoansa, ja hänen ensimmäinen runonsa olleen kotipitäjän "Leppävirtain puolustus" Kuopiolaisten moitteita vastaan. Loppu-ijällään hän luopui myllärin ammatista ja rupesi torppariksi. Maanviljelyksen heitti hän kuitenkin kokonaan perheelleen, itse sepitellen kaikellaisia koneita, johon hänellä oli erityinen taipumus. Hän kuoli v. 1855. Kymäläinen on verrattomasti etevin kaikista tämän vuosisadan talonpoikaisista runoilijoistamme; sen myöntänee jokainen nykyisen kansanrunoutemme tuntija, vaikka ei suostuisikaan Runeberg'in ylistyssanoihin tälle runo veljellensä: "jos sinä, Olliseni, kirjoittaa osaisit, niin tulisi sinusta paljoa etevämpi runoseppä, kuin minä olen". Valitettavasti on kirjoitustaidon puute vaikuttanut sen, että useimmat hänen runoistansa ovat jälleen unohtuneet ja kadonneet, Hänen laulutoverinsa Sormunen, joka enimmät kuului osanneen, oli naidessaan kerettiläisvaimon luvannut, ett'ei semmoisiin muka jumalattomiin renkutuksiin enää puuttuisi, ja olikin melkein kaikki unohtanut, kun niitä häneltä tiedusteltiin. Jommoinenkin joukko on niitä kuitenkin saatu kootuksi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistoon. Runoilu sujui Kymäläiseltä yleensä hyvin helposti ja sulavasti; varsinkin kuvailee hän luonnon ihanuutta lämpimällä tunteella. Meille säilyneistä runoista on erittäin kaksi tässä suhteessa huomattavaa: _Kiitos Luojalle hyvästä vuoden tulosta_ Viipurin Sanansaattajassa 1840 ja _Runo Punkaharjusta_ Necken-kalenterissa 1845. Myös tiedetään Kymäläisellä olleen kauniin äänen ja hänen laulua hartaasti harjoitelleen.

_Pietari Makkonen_ syntyi v. 1785 Hanhijärven talossa Kerimäellä, Hänen nuoruutensa ja yksi osa mies-ikääkin kului köyhyydessä, mutta sitten hän tuli ahkeran työn kautta varakkaaksi. Äidiltä opittuansa lukemaan, ahmaeli hän kaikkia kirjoja, mitä vaan sai käsiinsä. Runoja ja lauluja hän varsinkin luki mielellään, josta sai kauneudelle herkän korvan ja tunnon. Myöhemmin myös kynätaitoon harjaannuttuaan, tuli hän halukkaaksi itsekin kirjallisuutta kartuttamaan. Lukiessaan ei hän milloinkaan umpisilmin uskonut, mitä kirjoissa sanottiin, vaan mietiskeli ja tutkiskeli, soveltuiko kirjan-oppi kokemukseen. Minkä tällä tavalla oli todeksi havainnut, sen hän puki runon muotoon muillekin opiksi. Kuitenkin oli hän jo 50 vuoden vanha, kun hän kirjoitti ensimmäisen runonsa. Aihe siihen oli seuraava. Makkosen kotikylään oli tullut juoppo koiransilmä nimeltä Kokki, joka oli siellä alkanut tehdä kolttosiaan. Tästä Makkonen suuttui ja päätti rangaista häntä pilkkarunolla. Vaan ei toinenkaan ääneti ollut, ja siitä syntyi heidän välillänsä julma runokahakka, jossa ei sanoja säästetty. Viimein he sopivat keskenään, eikä Makkonen sen koommin enää kenellekään antanut runojaan Kokista; jälkimmäinen ei ollut yhtä jalomielinen. Makkonen rupesi nyt sepittämään runoja muistakin aineista ja tuli siitä taidostaan sangen kuuluisaksi. Kelvollisuutensa tähden oli hän muutenkin hyvässä arvossa pitäjäläistensä kesken, niin että valittiin kuudennusmieheksi sekä kirkon rakennuskassan hoitajaksi. Hän kuoli v. 1851. Naimisistaan oli hänellä poika _Antti_, joka oli myös perinyt isänsä runolahjasta.

Laadultaan ovat Makkosen runot enimmäkseen opettavaisia; hän niillä tarkoittaa säätynsä valistumista, väärien luulojen häviämistä ja tapain parannusta. Tämä runolaji on tavallisesti kuivanlaista ja kylmäkiskoista, koska siinä on enemmän älyllä sijaa kuin tunteella. Mutta Makkosen opetusrunoja lämmittää se, että niissä selvästi näkyy, kuinka hartaasti hän soisi kansansa edistymistä ja sivistymistä. Niissä myös viehättää elävä kuvaustaito, hilpeä leikillisyys, joka usein vähän pilkaksikin kääntyy. Runossaan _Viinan töistä_, jonka tähden pääsi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseneksi, hän viinaa ikäänkuin ihmistä puhuttelee, moittien sitä kavaluudesta ja konnankujeista; sitten vielä surkuttelee viinapannua, viinan äitiä, joka sikiönsä pahain töiden tähden on vankeuteen pantu ja saanut kruunun leiman poskeensa. Kuno _Ukkosesta_, joka pelon-alaisille lapsille selittää tämän ilmiön syntyä, sisältää kauniin luonnonkuvauksen. Semmoisissa runoissa, joissa itse ainekin on runollisempi, esiintyy Makkosen runolahja vielä selvempänä, niin esim. runoissa _Ilolaulu Suomen kielen kasvannosta_ (Necken-kalenterissa) ja _Ei ou yksin elänyttä_ (vastaus Gottlund'ille), samaten laulussa _Suomen kielestä_ sekä runossa _Punkaharjusta_, jos se nimittäin, niinkuin muutamat arvelevat, olisi hänen eikä Kymäläisen tekemä.

Toisia molempia melkein miespolvea nuorempi on _Antti Puhakka_. Hän oli syntynyt Kontiolahdella 24 p. Huhtik. v. 1816. Isältänsä, jonka kuollessa hän oli ollut vasta 15-16 vuoden vanha, oli hänelle jäänyt perinnöksi korpeen äsken perustettu uudistalo ja useammat ala-ikäiset sisarukset. Miten hänen piti tulla toimeen, miten elättää koko sitä joukkoa? Näissä mietteissä käveli hän synkällä salolla, kolkossa korvessa, ja tuska ahdisti hänen rintaansa. Mutta yht'-äkkiä tuntui, kuin olisi jää hänen sydämmessään puhjennut, ja siitä kumpusi ensimmäinen runo. Hän lauloi kuinka: "Isä heitti itkemähän, äiti tänne ärjymähän -- maalle muulle mustemmalle, -- joss' ennen metsän petoset --karhut kiljui kankahalla -- peurat juoksi poikinensa".

Läksi sinne, läksi tänne, Mustat puut mukana kulki, Hongat huojui kumppalina: Rimmit suuret liikkumatta, Korvet kylmät kuokkimatta.

Se oli Puhakan runolähteen synty. Lohtuneena, virkistyneenä hän palasi kotiin. Siellä hän tarttui työhön sillä innolla ja voimalla, jota ei mikään este voi tieltä kääntää. Semmoiseksi oli isä, ankara mies, häntä pienestä pitäen kasvattanut. Muutamien vuosien kuluttua oli talo jo hyvässä kunnossa.

Samaa rohkeutta ja jäykkyyttä kuin korpitalon isännäksi ruvetessaan, osoitti Puhakka myöhemminkin monessa tilassa. Siihen aikaan hänen kotiseudullaan jokainen, joka kosia tahtoi, aina pyysi erästä puoliherraa avukseen. Joll'ei tämä ollut matkassa, niin oli muka turha vaiva yrittääkään, se oli yleinen ajatus. Mutta Puhakka, kun läksi taloonsa emäntää pyytämään, otti uhallakin vaan tavallisen talonpojan puhemiehekseen ja asia onnistui kuitenkin aivan hyvin, josta mainitun herrasmiehen arvo ainaiseksi aleni. Muissakin suhteissa hän aina mielellään taisteli joutavia ennakkoluuloja ja taikauskoa vastaan. Niin esim. kerran, sairaana ollessaan, tuotti hän luokseen mainion tietäjän sillä tekosyyllä, että tämä häntä parantaisi; mutta tarkoitus ei ollutkaan mikään muu kuin saada oikein selvää poppamiesten kaikista konsteista, että sitä paremmin voisi niitä pilkata ja tehdä tyhjäksi.

Pienestä pojasta oli Puhakalla ollut erinomainen tiedonhalu. Kirjoittamaan hän oppi lukkarilta, vaikka häntä seurakunnan silloinen pappi siitä muka joutavasta työstä epäsi. Myöhemmin hän mainitulta ylioppilas Cajander'ilta sai kirjoja, joiden avulla opetteli oikein kirjoittamaan. Muutamista näistä kirjoista sai hän myös ohjeita runonrakennukseen, josta hänelle oli paljon iloa. Mutta sanomattomaksi nousi hänen ihastuksensa, kun hän samalta ylioppilaalta sai Kalevalan ja Kantelettaren. Vanhoihin kansanrunoihin oli hän jo sitä ennen kotitienoillaan tutustunut ja itsestään ruvennut niitä keräilemään. Myöhempinä aikoina hankki hän itselleen vähitellen kokonaisen kirjaston, sitä myöten kuin alkava suomalainen kirjallisuus karttui, eikä pitänyt sitä yksistään omaksi hyödykseen, vaan lainaili ympäri pitäjää, huolimatta siitä että kirjat pahoin kuluivat.

Kirjoitustaitoansa hän rupesi käyttämään myös muuhun paitsi runontekoon. Siihen aikaan juuri Pohjois-Karjalassa ahkerasti ostettiin verotaloja perinnöksi. Puhakka, kun hänkin samaa hankiskeli, paljoksui sen virkamiehen vaatimuksia, joka semmoisia asioita talonpojille tavallisesti toimitteli. Hän yritti itse ja sai nähdä, että maksut olivat monta vertaa vähemmät, kuin mitä asian-ajaja ilmoitti. Se tieto levisi, ja tästä alkaen pyysi moni talonpoika Puhakkaa asiamiehekseen sekä näissä että muissa asioissa.[120]

Sama, silloin harvinaisempi kirjoitustaito ynnä myös hänen terävä älynsä teki, että Puhakalle yhä enemmän uskottiin kunnallisia toimia. Milloin sen maakunnankin hyödyksi oli jotain puuhattavaa, otti hän aina siihen osaa; niinpä on hän esim. Höytiäisen laskemisessa ollut osallisena. Siitä alkaen kuin meillä valtiopäiviä on pidetty eli vuodesta 1863 aina vuoteen 1882, paitsi vuonna 1867, on Puhakka ollut Liperin tuomiokunnan edusmiehenä talonpoikaissäädyssä, jossa hän vilkkaasti ja puheliaasti, välistä runomitallakin, otti osaa keskusteluihin, harrastaen edistystä ja vapautta kaikilla aloilla. Toisellekin puolelle Suomen rajaa on hänen vaikutuksensa ulottunut, sillä Vienan ja Aunuksen läänistä Kontiolahden kautta suurin joukoin kulkevissa Karjalaisissa kuuluu hän paljon vahvistaneen kansallisuuden tunnetta. Hän kuoli 30 p. Maalisk. 1893.

Puhakan runoissa ei ilmau varsinaista runo-intoa; hän ei osaa Kymäläisen tavalla kuvailla luonnon ihanuutta, eikä niinkuin Makkonen koristella runojansa kuvilla ja vertauksilla. Hän esittää asiat aivan semmoisina, kuin ne todellisuudessa ovat, mutta hän ne osaa niin elävästi ja humoristisesti tuoda ilmi, että niitä kyllä huviksensa lukee. Oikea mestari on hän pilkkarunoissa; niiden kautta hän varsinkin on kuuluisaksi tullut ja niiden tähden häntä on kovasti pelättykin. Paha vaan, että suuri osa vitsailee semmoisia kohtia kansan elämässä, ett'ei niitä sovi julkaista. Muutamia vuosisatoja takaperin, Fischart'in ja Rabelais'in aikoina, olisivat ne naurattaneet ylhäisimpiäkin seuroja; mutta nykyinen hienompiaistinen aika ei niitä enää sietäisi. Vaikka painattamattomina, ovat kuitenkin nämätkin, niinkuin muut Puhakan pilkkarunot, osaksi kirjoitettuin kopioin kautta, osaksi suusta suuhun levinneet, ja vaikuttaneet terveellisesti kansan tapoihin. Eikä hän ainoasti talonpoikien pahoja tapoja runoissansa ruoskitse, rohkeneepa hän myös herrojenkin, virkamiesten, vikoihin ryhtyä, jolla myös on paljon hyvää aikaan saanut. Paras kaikista hänen pilkkarunoistaan, jonka kautta hän tuli tunnetuksi ympäri koko Suomen, on _Tuhman Jussin juttureissu_. Se kuvailee kaikkia niitä vastuksia, jotka kohtaavat suomalaista talonpoikaa, kun virkakielenä on sille vieras kieli. Vähemmän onnistuneet kuin vanhan runomitan käyttämisessä, jossa Puhakka on harvinaisen taitava, ovat hänen kokeensa uudemmilla runomitoilla; kuitenkin on hänen laulujensakin joukossa yksi laatuaan aivan verraton, nimittäin tuo syvätunteinen, kaikessa yksinkertaisuudessaan sydämen pohjaa liikuttavainen _Surulaulu 1850 vuoden kiellosta_. Puhakan runoelmia löytyy useita painettuina sanomalehdissä; hänen jälkeensä jääneitä käsikirjoituksiansa on suuri kokoelma Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran hallussa.

Muita talonpoikaisia runoniekkoja tunnettiin Savon puolella: _Paavo Tuovinen_ Maaningalla, joka 1820 luvulla on kirjoittanut runon _Suomen kielen sorrosta_ ja toisen _Suonen kielen kasvannasta; Taavetti Savolainen_ Kuopiossa, joka muun muassa on sepittänyt sururunon Paavo Korhosen kuolemasta; _Iisakki Pietikäinen_ Pielavedellä ja _Vilho Laitinen_ Suonnejoella. Karjalan puolella esiintyivät: Liperissä _Olli Karjalainen eli Karjaliini_, syntyisin Kerimäeltä, joka on kuvannut oman elämänsä _Kulkurunossa_ ja lähettänyt Lönnrot'ille, paitsi omia, myös vanhan kansan runoja; _Pentti Hirvonen_ Rääkkylässä, joka on kyhännyt kuvauksen _Professori Lönnrotista_ lääkärinä; _Lassi Mähönen_ Tohmajärvellä Värtsilässä, etupäässä laulujen tekijä. Pohjanmaalta olivat _Elias Tuoriniemi_, seppä Pyhäjärvellä, joka eli noin vuoden 1810 vaiheilla ja jolta on painettuna Topelius'en kokoelmassa yksi _Juttu juomareista_, toinen _Suuresta tupakan puutteesta_, kolmas _Kirpusta_ ("tämä on juoru joutavasta, työ on tehty tyhjän eestä"); sekä _Benjamin Seppänen_ ja lukkari _Eerik Bisi_ Suomussalmella, joiden runoja, niinkuin myös edellä mainitun Pietikäisen, löytyy Lönnrot'in Mehiläisessä.

Huomattava seikka on, että nämät kaikki, samoinkuin Pohjois-Hämeesen kuuluvan Rautalammin runoniekat, ovat _savolaisen asutuksen alueella_ syntyneet ja kasvaneet. Itse he mielellään runoissaan ilmoittautuvat Savolaisiksi ja käyttävät usein runonkerrossa _Savo_ nimitystä vastineena käsitteelle _Suomi_; esim. Korhonen:

Suvaitseeko Suomen kansa, Salliiko Savon isännät,

ja Puhakka:

Päästeä Savon sanoille, Sitehistä Suomen kielen.

Syystä siis sopii uudempaa kansanrunouttamme pitää nimenomaan savolaisena ilmiönä.

Tämäkin kansanrunous on nykyisin jo vanhentunut. Muinainen runomitta ei enää luontevasti ja virheettömästi suju, ja entinen runolaatu on kadottanut yhteiskunnallisen merkityksensä. Mutta onko Suomen kansan runohenki siihen sammuva? En sitä usko! Runollisuus on Suomen rahvaan luonteesen ja mieleen niin syvälle juurtunut, ett'ei sitä milloinkaan saa kokonaan irroitetuksi. Niinkuin Saimaan umpivedet Suomen sydämessä ovat meren yhteyteen auenneet, niin on Suomen ja erittäin Savon rahvaan tähän asti syrjässä piillyt sivistys tuhannen kanavan kautta tullut yhteyteen maailman sivistyksen äärettömän ulapan kanssa. Suomen talonpojankin näköala aukenee; ylevämpiä, avarampia ajatuksia herää hänen mielessään ja hänen sydämensä aallot kohoovat korkeammalle läikkymään. Nämät uudet tunteet, uudet mietteet eivät vielä ole runoksi puhjenneet; mutta kerran tulee laulu jälleen kaikumaan Suomenniemellä heleämmin, suloisemmin, runsaammin kuin milloinkaan ennen![121]

9. Uuden suomalaisen virsikirjan hanke.

Oli luonnollista, että se kansallinen ja kielellinen uudistus, joka Suomen erottua Ruotsista on kaikilla kirjallisuutemme aloilla havaittavana, ulottui myös hengelliseen kirjallisuuteen. Erittäin kääntyi huomio virsikirjamme moniin ja suuriin puutteihin. Lisäkehoituksen antoi vielä v. 1817 uskonpuhdistuksen muistoksi vietetty riemujuhla, jossa tilaisuudessa asetettiin komitea myös suomalaisen virsikirjan parantamista varten. Vanhain, pidettäviksi päätettyjen virtten korjaukset toimitti tämä komitea pääasiallisesti itse; mutta sijaan pantavien ja muuten lisättävien aikaansaamiseksi se myös kehoitti muita asiaa harrastavia olemaan avullisina. Se julisti useampana vuonna kaksi palkintoa virsikokoelmista, jotka vähintäin sisältäisivät 20 kelvollista virttä. Näin karttui vuosien kuluessa melkoinen joukko hengellisiä lauluja, joiden tekijöistä tai suomentajista ovat erittäin mainittavat: Ulvilan provasti Pentti Jaakko Ignatius, Pöytyän provasti Kaarle Helenius ja Kalajoen provasti Juhana Frosterus. Myös komitean esimies, arkkipiispa Jaakko Tengström, on itse monta virttä sepittänyt ja toisten tekemiä muodon puolesta silittänyt.

_Pentti Jaakko Ignatius_, virsikirja-komitean jäsen, syntyi v. 1761 Tuusulassa, jossa isä toimitti kirkkoherran virkaa iso-isän puolesta, Tuli ylioppilaaksi 1775 ja vihittiin papiksi 1780. Pääsi kirkkoherraksi Ulvilaan, monessa muussa seurakunnassa sitä ennen palveltuaan, v. 1824 ja kuoli 1827. Oli johtajia siinä liikkeessä, joka Lounais-Suomessa nousi vastustamaan Ruotsinvallan loppuaikoina yleistä uskonnollista välinpitämättömyyttä ja tapojen turmelusta. Hänen kokoelmansa _Uusia suomalaisia kirkkovirsiä_, joka ilmestyi v. 1824, sisältää 230 virttä, niissä 47 alkuperäistä ja muut mukaelmia. Vaikka ne ylipäänsä eivät osoita mitään suurempaa runollista kykyä, on niistä kuitenkin 8 katsottu sen arvoisiksi, että ovat otetut nykyiseen virsikirjaamme. Paitsi näitä virsiä on Ignatius, joka mainitaan olleen aikansa etevimpiä saarnamiehiä, julkaissut muutamia saarnoja sekä suomen että ruotsin kielellä. Ruotsiksi on hän vielä toimittanut painosta pari taloudellista kirjoitusta, toisen katovuosien kovain seurausten välttämisestä Pohjois-Suomessa, toisen viinan vaikutuksesta kansan työntekoon ja tapoihin.

_Kaarle Helenius_, sanakirjan tekijänä jo aikaisemmin mainittu, syntyi