v. 1819 kokoelman suomalaisia kansanrunoja painosta niin hyvin

alkukielellä kuin saksaksi käännettyinä, nimellä _Finnische Runen_, ja tässä työssä oli hänellä, suomenkieltä aivan taitamattomalla, Poppius, joka itsekin oli kotipuolellaan keräillyt runoja v. 1813 ja sananlaskuja v. 1815, hyvin tarpeellisena apumiehenä.

Yliopistoluvut päätettyänsä Poppius v. 1823 vihittiin papiksi Tukholmassa, missä sai apulaisviran suomalaisessa seurakunnassa. Mutta jo kaksi vuotta myöhemmin toi hänet oman maan ikävä takaisin Suomeen. Ensin pääsi hän linnapapiksi Viipuriin 1825 ja siitä sitten v. 1833 syntymäpitäjänsä Juvan kappalaiseksi. Tässä virassa hän pysyi kuolemaansa asti, joka hänet kohtasi 19 p. Kesäk. 1866.

Ensimmäiset runokokeensa painatti Poppius v. 1821 Arvidsson'in lehteen _Oskyldigt Ingenting_, jota jaettiin ennen vuoden loppua lakkautetun Åbo Morgonblad'in tilaajille. Pari kappaletta antoi hän myös samaan aikaan ilmestyvässä Mnemosynessä julkaistavaksi. Sittemmin lähetteli hän runoelmiansa aina suomenkielisiin lehtiin. Muutaman hän vähää ennen lähtöänsä Viipurista ennätti painattaa vasta perustettuun Sanansaattajaan. Tipahtipa niitä myöhemminkin joskus mainittuun lehteen sekä Maamiehen Ystävään, Kanavaan ja Suomettareen. Poppius'en jälkeen jääneitten paperien seassa on myös muutamia hengellisiä runoelmia ja mahdollista on, että joku osa Sanansaattajassa löytyvistä nimettömistä virsistä ovat hänen tekemiänsä. Mutta ylimalkain ei hänen runolahjansa näy olleen siihen lajiin taipuvainen.

Poppius, niinkuin on mainittu, on paraasta päästä vaan nuoruuden innossansa runoillut. Sittemmin leipähuolet, virkatoimet ja kaikkein enimmin yleisön silloinen kylmäkiskoisuus suomalaiselle laulannolle masensivat hänen äänensä. Kokonaan ei hän sentään luopunut runonteosta vanhoillakaan päivillänsä. Häneltä on jäänyt jälkeen keskeneräinen näytelmäkoe, joka on kirjoitettu 1850 luvulla. Ja vielä vuosikymmen myöhemminkin, muutamia vuosia ennen kuolemaansa, tervehti hän Suomen uudestaan herännyttä perustuslaillista elämää pitkällä runolla, verraten valtiopäiviä Kalevalan Sampoon. Samoin myös harjoitteli hän viimeisiin asti suorasanaista kirjallista tointa. Hänen suomentamansa on saksalaisen Zschokke'n kirja _Viinamyrkystä surullinen tarina_, joka ilmestyi Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1844. Tekeillä oli hänellä muun muassa kertomus miehestä, joka Kaarle herttuan vihaa paeten v. 1599 muutti yhteen Saimaan saareen ja siellä eli yksinään kuuluisan Robinson'in tavalla. Niin-ikään alkoi hän kirjoittaa Juvan pitäjän kertomusta, jota varten oli tarkoin kerännyt lisiä kaikista hänelle käsiin sattuvista painetuista lähteistä.

Poppius'en viimeisiä toimia vielä oli runoteostensa parsiminen ja korjaileminen. Koko joukko niistä löytyy parannetussa muodossa puhtaaksikirjoitettuna hänen paperiensa joukossa. Nähtävästi aikoi hän, uuteen toivoon kiihtyneenä suomalaisuuden voimallisemmasta edistymisestä elämänsä loppuvuosina, painattaa kaikki runoteoksensa yhteen vihkoon. Sen hankkeen, niinkuin useammat yllämainitut, keskeytti häneltä kuolema; mutta sittemmin on Savo-Karjalainen Osakunta, joka ylpeydellä lukee tämänkin raatajan suomalaisuuden uutismaalla omaksensa, täyttänyt vainajan tahdon julkaisemalla hänen kootut runoelmansa _Koitar_ nimisen albumin ensimmäisessä osassa 1870.

Jo Arvidsson suuresti kiittää Poppius'en ensimmäisiä julkaisuja. "Nämät runoelmat todistavat", hän lausuu niitä esittäessään lehtensä lukijoille, "että muinainen suomalainen henki vielä voi herätä ja, kumminkin yhdessä miehessä, jo on herännyt, ja että neron voima saattaa sulattaa sen yhteen uudempain taiteenmuotojen kanssa". Näissä sanoissa on paljon totta. Poppius'en runoiluun näkyy kansanrunoutemme syvästi vaikuttaneen. Mieluimmin hän käytti vanhaa suomalaista runomittaa ja käytti sitä suurella taidolla, joka osoittaa, että se oli hänelle lapsuudesta hyvin tuttua. Hänen runoelmistaan enimmät ovat aivan kuin Kantelettaren runoja; ne ovat koruttomia, mutta tuntehikkaita, ja niissä on sama suloisesti tuoksuva henki, esim. _Poika ja tyttö, Epäilys, Jos ma laulaja olisin_; joukossa on kuitenkin joku kuivakiskoisempikin, Juteinin runojen tapainen. Toisinaan hän koettaa kansallista runomittaamme vielä kehittää, osaksi samaan malliin kuin Juhana Cajanus, esim. _Kukkaisten taivas_; tai muulla tavalla, niinkuin esim. runossa _Rakkautta kaipaava_. Poppius'en runoelmissa joskus ilmaantuva epäselvyys ja hämäryys lienee Ruotsin n.k. fosforistisen suunnan vaikuttama. Aiheensa hän valitsi, paitsi luonnosta ja elämästä, myös klassillisesta tarumaailmasta, esim. _Laurin saalis_ ja _Punnittu Amor_. Myöhemmällä ijällä tuli lisäksi kansallinen aines, niinkuin runossa _Laulun huomen_, joka ilmestyi v. 1845, heti Snellman'in herätyksen jälkeen, samoin v. 1861 painetussa, terävässä pilkkalaulussa _Valistuksen vaikutus_ sekä mainitussa valtiopäivä-tervehdyksessä.

Saman-aikuisia lyyrillisiä runoilijoita mainittakoon vielä veljekset _Ticklén_, Pyhäjoen Pyhäjärven kappalaisen pojat. Vanhempi veljeksistä, _Pietari Ticklén_, oli syntynyt 1792, tuli Turun yliopistoon 1811, vihittiin papiksi 1815 ja seppelöittiin maisteriksi 1823, oli enimmän ajan opettajana Oulussa, kunnes v. 1829 pääsi Teuvan pitäjän kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1838. Hänen lyyrillisiä runoelmiansa löytyy Oulun Viikkosanomien parissa ensimmäisessä vuosikerrassa.

Nuorempi veli _Eero Ticklén_ oli syntynyt 1794, tuli ylioppilaaksi 1815, vihittiin papiksi 1817 ja kuoli kappalaisena Kärsämäellä 1827. Ainoa hänen sepittämänsä runo on _Neidon valitus_, joka on painettuna vanhemman Sakari Topelius'en julkaisemien vanhojen runojen ja nykyisempien laulujen joukossa. Tälle on tullut se kunnia osaksi, että Runeberg sen käänsi ruotsiksi, luullen sitä kansanlauluksi, niinkuin hän itse tunnustaa Helsingfors Morgonblad'issa 1832. "Minulla on tätä ihanaa runokappaletta ruotsiksi kääntäessäni ollut sama tunne, kuin sillä, joka yrittää kukkaiskasvia kiskoa irti ja siirtää yhdestä maaperästä toiseen. Joka hetki olen pelännyt vahingoittavani sen hentoja juuria --käyttääkseni vertausta -- ja hienoja lehtiä, ja toivotonna epäillyt, olenko sitä voinut varjella niin, ett'ei siinä olisi liiaksi oman käteni hävittävää jälkeä".

Bellman'in lauluja suomensi, paitsi Gottlund'ia myös _Juhana Fredrik Granlund_. Hän oli syntynyt aviottomana lapsena 8 p. Maalisk. 1809 Porin kaupungissa, josta kuitenkin äitinsä kanssa pian muutti Vesilähteen asumaan. Pari vuotta käytyänsä täällä olevaa Ahlman'in koulua, lähetettiin hän puotipojaksi Turkuun. Siinä virassa löysi hän, vaikka oli tehtävissään varsin ahkera, yhtähyvin myös aikaa kirjojen lukemisen, jopa pienien laulujen sepittämiseen, josta kumppanien kesken sai liikanimen "piispa". V. 1842 pääsi hän tehtaanhoitajaksi Porin seuduille. Mutta pian kyllästyi hän päällikkyyden moniin harmeihin ja palasi rauhallisempaan, jos kohta alhaisempaan kirjanpitäjän virkaan. Tällä kertaa otti hän paikan Frenckell'in kirjapainossa. Säästäväisyydellään kokosi hän vähäisen summan, jolla v. 1850 osti neljänneksen Lillja'n kirjapainosta, ja v. 1856 tuli hän, niin-ikään kaupan kautta, koko Frenckell'in kirjapainon isännäksi.

V. 1837 oli Granlund painattanut _Muutamia käännöksiä C.M. Bellman'in lauluista_, jotka ovat Gottlund'in suomennoksia verrattomasti etevämmät. Sittemmin julkaisi hän myös omia runoelmia, enimmäkseen leikillisiä Bellman'in tapaan, esim. _Punssipullon kuolemasta_, mutta myöskin totisempia, esim. tuon kauniin _Kevälaulun_ ("Touon aika lähenee") 1845. Edelliset ovat laatuansa paraita, mitä suomenkielellä on kirjoitettu. Nämät runoelmat ovat osaksi koottuina hänen painattamassaan _Vähäsessä laulukirjassa_, jota on ilmestynyt useita painoksia vuodesta 1856. V. 1848 julkaisi Granlund Suomen oloihin sovittamalla mukailemansa näytelmän, nimellä _Sisaren sukkeluus_. V. 1849 hän suomensi Hallstén'in _Lyhyen Suomen historian ja maantieteen_, joka painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustannuksella ja oli ensimmäisiä suomenkielisiä koulukirjoja. Paitsi näitä on hän osaksi itse kirjoittanut, osaksi suomentanut koko joukon pieniä rahvaankirjasia. Myöskin sanomalehtiä on hän ajoittain toimittanut, nimittäin _Tähteä_ 1864-67 ja _Kristillisiä sanomia_ 1869. Granlund kuoli 14 p. Jouluk. 1874 naimatonna, suvutonna, joten hänen säästämänsä varat joutuivat valtion omaksi; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle oli hän tosin aikonut lahjoittaa omaisuutensa, mutta ei tullut ajoissa testamenttiaan kirjoittaneeksi.

Vanhan klassillisen runouden suomentajana kilpaili menestyksellä Gottlund'in kanssa _Eerik Aleksanteri Ingman_. Hän oli maamittarin poika, syntynyt Lohtajalla 14 p. Helmik. 1810, tuli ylioppilaaksi Turkuun vähää ennen paloa, joten alkoi vasta Helsingissä opintonsa, vihittiin maisteriksi 1836, suoritti lääketieteen lisensiaatti-tutkinnon 1838. Määrättiin samana vuonna kaupunginlääkäriksi Kristiinaan, mutta palasi v. 1842 jälleen Helsinkiin, apulaisprofessoriksi yliopistoon. V. 1858 hän pääsi varsinaiseksi lääketieteen professoriksi, mutta kuoli muutama kuukausi nimityksen jälkeen 14 p. Toukok. 1858.

Ensimmäisessä yliopistollisessa väitöskirjassaan v. 1832 hän jo oli yrittänyt suomennosta Iliaadin ensimmäisestä laulusta, rakentaen siinä värssymitan tavuitten laajuudelle, kreikkalaisen ja roomalaisen runouden tapaan, jota myös piti alkuperäisesti suomalaisena. V. 1834 hän samalla tavalla käänsi koko vihkon Anakreon'in lauluja sekä yhden Sapphon sepittämän. Kirjoittipa hän itsekin pienen alkuperäisen kuusimittaisen idyllin _Elias ja Anna_ (Lönnrot'in Mehiläiseen 1837), joka kuitenkin on runollisessa suhteessa aivan mitätön. Täten antoi hän alun siihen värssynrakennuksen tapaan, joka sitten noin 30 vuotta vallitsi suomalaisessa runoudessa. Tieteellisesti esitti hän ajatuksensa tästä aineesta lyhyesti väitöksessään, laveammin sitten Snellman'in Litteraturblad'issa 1852 kirjoituksessa _Om finsk hexameter_ (Suomalaisesta kuusimitta-runosta).

Sama perisuomalaisuuden harrastus osoittihe siinä hänen mielipiteessään, että vieraskieliset historialliset sekä maantieteelliset nimet pitäisi vääntää suomen kielen omien äännelakien mukaisiksi ja niin esim. kirjoittaa _Pulonja_ (= Boulogne), _Tanssikki_ (= Danzig), _Luorita_ (= Florida), _Keeveli_ (= Gefle), _Ismirna_ (= Smyrna). Tämä kirjoitustapa tuli käytäntöön yhdessä Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painattamassa yleishistoriassa, mutta hylättiin kuitenkin pian mahdottomuutensa tähden.

Myöskin omassa tieteessään yritti Ingman käyttää rakasta suomenkieltänsä. Hän painatti Suomen lääkäriseuran toimituksiin v. 1849 suomeksi tutkimuksen: _Ovatko taudit itsenäisiä olentoja?_ Tämä kirjoitus, jossa hän vastusti yhtä professori Immanuel Ilmon'in Pohjoismaiden tautihistoriassaan esittämää periajatusta, antoi aiheen ankaraan sanakiistaan, jossa Ilmoni myös moitti sitä, että Ingman tieteellisessä tutkimuksessa, joka ei ollut talonpojille aiottu, oli käyttänyt tuota oppineille ylen tuntematonta suomenkieltä.

Vielä on Ingmanista mainittava, että hän eräällä ulkomaan matkallansa poikkesi Unkariin ja oppi Magyarein kielen, josta on suomeksi kääntänyt Vörösmarty'n kuuluisan herätyslaulun.

Suomenkielisen näytelmärunouden ainoana edustajana tällä ajanlohkolla, joll'emme ota lukuun Juteinin näytelmäntapaisia kertomuksia, on _Jaakko Fredrik Lagervall_. Hän oli kappalaisen poika, syntynyt Kontiolahdella 19 p. Heinäk. 1787. Isänsä virkauraa hän ei kuitenkaan jatkanut, vaan palasi iso-isän kersantti Oxeman'in ammattiin. Hän sai v. 1805 rustmestarin paikan Karjalan jääkäriväessä, jolloin luultavasti samassa muutti perityn sukunimensä siksi komeammaksi, jolla häntä sitten aina on mainittu. V. 1806 hän koroitettiin kersantiksi ja otti semmoisena osaa 1808 vuoden sotaan. Oravaisten tappelun jälkeen hän tuli sairaaksi ja jätettiin erääsen tienviereiseen taloon hoidettavaksi; mutta sieltä läksi väki pian itsekin piiloon salolle ja Lagervall jäi ihan yksikseen autioon tupaan. Hyväksi onneksi korjasivat hänet kuitenkin jäljestä tulleet Venäläiset ja veivät sairashuoneesen. Kun sodan loputtua uusi pestattu Suomen sotaväki asetettiin v. 1812, sai Lagervall luutnantin paikan jääkärirykmentissä ja koroitettiin v. 1817 kapteeniksi. V. 1827 muutettiin Suomen jalkaväen rykmentit tarkk'-ampuja-pataljooniksi, jolloin Lagervall samalla arvolla jatkoi palvelustaan kuudennessa niistä, V. 1830 muutettiin neljä noista pataljoonista meriväeksi ja silloin Lagervall sai eronsa. Hän vuokrasi nyt Koitsanlahden kuninkaankartanon Parikkalassa ja ryhtyi maanviljelykseen. Vanhoilla päivillään sokeaksi tultuaan, meni hän asumaan vävynsä luokse Saimaan kanavan rannalle. Viimein muutti hän syksyllä 1865 Helsinkiin, jossa kuoli 7 p. Marraskuuta.

Nuoruudessaan jo oli Lagervall oppinut useampia vieraita kieliä. Myöhemmin rauhallisessa Parikkalassa oli Lagervall'illa kyllin joutoaikaa hänelle nähtävästi rakasta kaunokirjallisuutta lukemaan, ja sai hän siitä myös yllytystä omiinkin runollisiin kokeihin. V. 1831 ilmaantui _Satu Sallisesta_ ja _Uni_, joista edellinen on eepillinen runo eräästä hänen omakeksimästään muinaisesta Suomen sankarista, jälkimmäinen mukailus muutamasta Oehlenschläger'in runoelmasta. V. 1834 painatti hän _Ruunulinnan_, Suomeen Kurkijoen tienoille sovitetun mukailuksen Shakespeare'n Macbeth'ista. Vuosi 1847 toi neljä pientä, alkuperäistä näytelmää, useimmat vanhain piplian-aineisten mysteerioin tapaisia: _Tuhkapöperön, Kainin, Josephin ja Judithin_. Näiden lisäksi tulee vielä mainita pari pienempää runoa Lönnrot'in Mehiläisessä ja Kanavassa sekä _Jaakot_, v. 1855 ilmestynyt suorasanainen kertomus Stenius-kirkkoherrain toimista Pielisjärven seudun viljelyksen edistämiseksi. Ruotsiksikin on hän kirjoittanut kaksi eepillistä runoelmaa, sangen lavean _Brudskaran_ (Hääjoukko) 1831 ja pienemmän _Blindt allarm, ett studentäfventyr_ (Tyhjää melua, ylioppilaskepponen) 1838, sekä _En Karelsk jägares sorgliga minnen_ 1866 (suorasanaisia muistelmia Karjalan jääkäriväestä Kustaa III:n ja IV:n aikana).[113]

Lagervall'illa ei oikeastaan ollut runoilijan lahjaa, vaikk'ei voi kieltää hänellä löytyneen hiukan kuvitusvoimaa. Hänen runoelmansa ovat kaikki jokseenkin arkipäiväisiä, mikä erittäinkin pistää silmään Ruunulinnassa, jossa on alkuteoksesta ainoasti ulkotapaukset, vaan ei rahtuakaan sen runollisesta hengestä. Suurena haittana oli myös, että hän tässä, niinkuin muissakin näytelmissään, käytti kansamme vanhaa runomittaa, joka kertonsa kautta tulee kovin pitkäveteiseksi. Hänen kokeillaan on kuitenkin se merkitys, että ne ovat ensimmäiset näytelmärunouden yritykset suomenkielellä. Siitä syystä levisi ainakin Ruunulinnan maine ulommaksi oman maan rajoja. Ruotsissa ja Englannissakin kerrottiin kirjallisissa aikakauskirjoissa se ihme, että oli ilmestynyt _Bunulinus, murhekuvaus_, suomenkielinen mukailus Macbeth'ista!

Suorasanaisesta kaunokirjallisuudesta, joka tässä yhteydessä sopinee mainita, ei, paitsi Juteinin teoksia, ole muuta huomattavaa kuin v. 1838 ilmestynyt pieni kertomus kansan elämästä, nimeltä _Haaksirikko, suomalainen perustuskielinen taru_. Juoni on siinä mitä yksinkertaisinta lajia, kuvaus tuntuu sangen vaillinaiselta ja puolinaiselta ja esitystapa paikkapaikoin liiaksi saarnailevalta. Kuitenkin on sillä kunnia olla ensimmäinen alkuperäisen novellin koe suomenkielellä. Sen tekijä _Niilo Aejmelaeus_ oli koulun-opettajan poika Vaasasta, syntynyt