v. 1863, ainoasti kahta vuotta aikaisemmin kuin Suomalaisen

Kirjallisuuden Seura ennätti toimittaa painosta aivan uuden suomennoksen.[99]

Muutama vuosi sen perästä kuin Ruotsin laki ensikerran suomeksi painettiin, ilmestyivät myös: _Acta publica, Jotca sisällänsä-pitäwät Ruotzin Waldacunnan Perustus-Lait Arwid Carlbohmilda. Omalla culutuxella. Wuonna 1765. Stockholmisa, Prändätty Kuningallisesa Suomalaisesa Prändisä_.[100]

Vielä saivat Suomalaiset tällä ajalla tutustua kansainvälisiinkin asioihin v. 1790, jolloin Sveitsiläisen _Jacques Mallet du Pan'in_ kirja _Europan Waldakundain Tasa-Woiman Waarasta_ ilmestyi suomalaisessa käännöksessä. Suomennoksen oli tehnyt kuninkaallinen kielenkääntäjä _Eerik Juhana Polon_[101] Kustaa III:n käskystä, joka siihen aikaan valmisteli uutta hyökkäyssotaa Venäjää vastaan.

Tunnettua on, että Kustaa III yleensä koetti suositella Suomalaisia ja ottaa huomioon heidän kansallisetkin tunteensa. Edellä on jo kerrottu, mitenkä hänen nuoremmat veljensä opiskelivat suomenkieltä Weman'in johdolla. Vähäistä myöhemmin, v. 1781, kun hänen poikansa Kustaa Aadolfin piti opetella lukemaan, sai tämä lahjaksi Kruununkylän kirkkoherralta _Eerik Juvelius'elta_ hänen toimittamansa pikkulasten kirjan, jossa on ruotsia ja suomea joka rivillä rinnakkain.[102] Lahjaan liitetyssä kirjeessä tekijä pyytää, että se annettaisiin kruununperilliselle koko Suomen kansan puolesta, ja sanoo tarkoituksenaan olleen näyttää, mikä erinomainen mielihyvä siitä olisi Suomelle, jos hänen kuninkaallinen korkeutensa suvaitsisi oppia myös suomenkieltä, niin että vastaisuudessa voisi puhutella Suomen asukkaita heidän omalla kielellään. Että Kustaa III tähän rohkeaan toivomukseen osasi panna arvoa, osoitti hän matkallaan Suomeen v. 1787, jolloin otti kahdeksanvuotisen poikansa mukaan ja salli tämän suomeksi lausua tervehdyksensä ja vakuuttaa suosiollisuuttansa Suomalaisille. Itse kuninkaastakin on säilynyt se muisto, että hän matkoillaan maassamme on muutamin suomenkielisin sanoin vastannut suomalaisten talonpoikain anomuksiin.[103]

Kuitenkin oli tähän aikaan suomenkielen asema lohduttomampi kuin milloinkaan ennen. Edellämainittu hallituksen lupaus 1738 vuoden anomuksen johdosta, joka koski virkamiesten suomenkielen-taitoa, oli, niinkuin olemme nähneet, varustettu pienellä pakoreijällä, nimittäin: "jos vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat". Sen kautta pysyikin tämä lupaus suureksi osaksi tyhjänä lupauksena. Löytyy kyllä esimerkkejä siitä, että korkeampainkin virkain avoinna ollessa pidettiin lukua hakijain taidosta suomenkielessä, mutta löytyy myös monta esimerkkiä, jotka todistavat päinvastoin. Ja harvoin tapahtui, että hakijain kielitaitoa tutkitutettiin jollakin virkakunnalla. Useimmiten tyydyttiin siihen, että joku yksityinen antoi todistuksen, minkälaisia ne sitten lienevät aina olleetkaan.

Samoilla 1738 vuoden valtiopäivillä oli suomenkielen asialle noussut suoranaisia vastustajiakin. Kun se n.k. suuressa sekreetideputatsioonissa oli ensikerran otettu esille, oli kyllä yksimielisesti tultu siihen päätökseen, että virkoihin Suomessa olisi etuoikeus niillä hakijoilla, joilla muitten yhtäläisten ansioitten ohella oli paras taito maan kielessä ja tieto sen oloista. Mutta kuukautta myöhemmin vaati Turun hovioikeuden presidentti, nuorempi Samuli Åkerhjelm, tosin syntyään Ruotsalainen, vaan Suomen virkamies ja aikoinaan Taneli Juslenius'en kasvatti, tätä päätöstä purettavaksi, koska siitä muka oli vaaraa valtakunnan kokonaisuudelle. Laveassa kirjallisessa lausunnossaan hän muun muassa väittää jo vanhain Ruotsin kuninkaitten harrastaneen Suomen kansan sulattamista ruotsalaiseen, mikäli vaan ovat voineet, sekä perustamalla ruotsalaisia siirtokuntia Suomeen ja suomalaisia Ruotsiin että määräämällä kaikki tuomiopäätökset ynnä muut viralliset asiakirjat yksistään ruotsinkielellä kirjoitettaviksi. Ja vaikk'ei tätä tietä oltukaan päästy tarkoituksen perille, eikä luultavasti koskaan päästäisikään, niin että puutteellista kieliyhteyttä yhä täytyisi sietää, oli hänen mielestään ainakin varottava, ett'ei sen lisäksi vielä katkaistaisi yhteisten virkaetujen sidettä.[104] Seitsemää vuotta myöhemmin lausui Suomea varten asetetun kuninkaallisen kommissioonin jäsen, maamittaustirehtööri Jaakko Faggot, virallisessa ehdoituksessaan Suomenmaan viljelyksen auttamiseksi, julkisesti sen ajatuksen, että Suomalaisten jo olisi aika oppia ruotsin valtakieltä. Että tämä ajatus alkoi olla yleinen Ruotsalaisilla, ilmeni selvästi 1747 vuoden valtiopäiväin asettamassa "deputatsioonissa Suomea koskevia asioita varten". Sen ensimmäinen mietintö, erään Myssy-puolueesen kuuluvan Ruotsalaisen kirjoittama,[105] oli tosin Suomalaisille erittäin edullinen, mutta lopullinen mietintö tuli, Hattu-puolueen kokonaan voitolle päästyä, aivan vastaiseen suuntaan laadituksi. Tässä näet, huomautetaan, mikä etu olisi koko valtakunnalle, jos sen ruotsalaiset ja suomalaiset asukkaat toisiansa ymmärtäisivät, ja mikä helpoitus olisi ruotsalaisten perheitten siirtymiselle Suomeen, joll'ei siellä olisi erinäistä kieltä ja umpisuomalaista jumalanpalvelusta vastuksena. Yhtenä keinona, jolla saataisiin ruotsinkieli Suomessa kotiutumaan, ehdoitetaan, että olisi kehoitettava Suomen rahvasta niillä seuduin, missä sillä on tilaisuutta seurusteluun ruotsinkielisen väestön kanssa, antamaan lastensa oppia ruotsia, jota varten näille valtion kustannuksella olisi vielä toimitettava ruotsinkielisiä aapisia, katkismuksia ja virsikirjoja.[106] Että samantapaisia ruotsalaistuttamis-ehdoituksia jatkettiin Porthan'inkin aikana Ruotsinmaan sanomalehdissä, olemme jo nähneet siitä vastalauseesta, jonka hän katsoi tarpeelliseksi niiden johdosta julkaista.

Jos tämän lisäksi muistamme, että juuri samaan aikaan kansallisuutemme vahvin muuri raukesi, kun ylhäisemmät säätymme kokonaan omistivat vieraan kielen ja siten vieraantuivat omasta kansastaan, niin emme saata olla näkemättä sitä vaaraa, joka kansaamme ja kieltämme uhkasi. Se on kyllä totta, että suomenkieltä yhä ahkerasti tutkittiin, että suomeksi vielä runoeltiin ja kirjoiteltiin. Mutta sitä luultavasti ei olisi kestänyt kovin kauan. Sillä jo v. 1804 Åbo Tidningar, painattaessaan 26:een numeroonsa sen runon, minkä Jaakko Juteini oli sepittänyt Porthan'in kuoleman johdosta, muistuttaa tämän suomalaisen runouden olevan kuolemaisillaan, vaikka toivoo tekijältä vielä useampia onnistuneita yrityksiä sen hyväksi. Muutamien vuosikymmenien kuluttua olisi säätyläistemme kansallistunne ollut arvattavasti sitä samaa mietoa nurkkaylpeyttä, jolla nykyinen Skotlantilainen eroittaikse Englantilaisesta, ja maamme suomenkielinen rahvas olisi vajonnut ylenkatsotuksi Paaria-joukoksi.

Vaan toisin oli säädetty. Suomen kansa joutui uusiin, itsenäisempiin oloihin, ja pian astui suomalainen kansallisuus rohkeasti esiin omaansa takaisin vaatimaan.

KOLMAS LUKU.

Kansallinen eli Fennomaanein aikakausi.

A. Murteitten taistelun aika 1809-1844.

1. Ensimmäinen kansallinen heräys.

Porthan oli kerran ennustamalla sanonut: "Pietarin kaupunki viepi vielä koko Suomen myötänsä!" Ja vanhan tietäjän hautakumpu oli tuskin ennättänyt nurmettua, niin nämät sanat jo kävivätkin toteen. Suomi eroitettiin Ruotsin yhteydestä.

Että tämän vanhan siteen ratkeaminen tuntui kipeältä Suomen miesten sydämissä, sen näyttää Suomen sekä sotaväen että muunkin kansan urhoollinen, vaikka turha, vastarinta valloittajain ylivoimaa vastaan. Mitenkä Suomen miehet, välttämättömän eron tapahduttua, pelolla ja epäilyksellä katselivat sitä uutta rataa, jolle Sallimus oli heidät saattanut, näkyy siitä, että moni heistä, niiden joukossa Porthan'in sulosävelinen opetuslapsi, Franzénkin, muutti majansa Pohjanlahden taakse, entiseen emämaahan.

Mutta tulevaisuuden pelko ei kestänyt kauan, se muuttui tulevaisuuden toivoksi. Jalo valloittaja kutsui, ennen kuin sota olikaan aivan päättynyt, Suomen säädyt kokoon totutulla, vanhalla tavalla, ja samassa kuin hän ilmoitti yhdistäneensä Suomen ijäksi päiväksi muun valtakuntansa kanssa, vakuutti hän omasta ja jälkeläistensä puolesta pitävänsä Suomen kansan uskonnon, perustuslait ja kielen pyhänä, Tähän vakuutukseen hän vielä lisäsi ne sanat, joista Suomen kansa on kiinni pitävä kalleinna tavaranansa, sanat: "koroitettu kansakuntain joukkoon".

Eivätkä keisari Aleksanterin lupaukset pysyneet tyhjinä sanoina. Suomenmaan uusi tila järjestettiin kaikin puolin itsenäiselle kannalle. Suomi sai oman hallituksensa, oman rahapankkinsa, sen sotalaitos pysyi erillään venäläisestä, sen virkamiehiksi ei päässyt tästä lähin muita kuin oman maan miehiä, ja v. 1811 yhdistettiin maamme päärungon kanssa nekin osat, jotka edellisten sotain kautta olivat tulleet siitä eroitetuiksi.

Tästä kaikesta hälveni pian pelko Suomalaisten sydämestä, ja suloisimmat tulevaisuuden toiveet syttyivät sen sijaan. Suomi oli, kadottamatta yhtään ainoatakaan niistä eduista, jotka sille yhteys Ruotsin kanssa oli tuottanut: puhdasta uskon-oppiaan, kaikille oikeutta tasaavaa lakiaan ja vapaata perustuslaillista hallitusmuotoaan, lisäksi saava sen suuren edun, jota vailla se oli Ruotsin vallan aikana ollut, olla eri kansakuntana, olla sisällisissä asioissaan itsenäisenä valtiona. Suomi oli, mahtavan kotkan siipien suojassa nauttien ijän-ikuista rauhaa, saava häiritsemättä edistyä omalla, omituisella tavallaan. Niin ajattelivat, niin puhuivat sen ajan miehet, ja heidän rintaansa paisuttivat ennen tuntemattomalla voimalla kansalliset tunteet.

Myöhempinä aikoina, kun uusi polvi oli noussut, joka ei omasta kokemuksestaan tietänyt eroitusta entisen ja nykyisen tilan välillä, on paljon kiistelty siitä, olisiko Suomessa kansallistunne ja sen kanssa erottamattomassa yhteydessä oleva rakkaus kansan kieleen voinut herätä ja voimistua, vaikka Suomi olisi edelleen pysynyt Ruotsin yhteydessä.

Toivoakseni koko edellinen esitys on sitäkin kysymystä jossain määrin valaissut. Niinkuin olemme nähneet, ei Suomalaisten kansallistunnetta ja rakkautta omaan kieleen oikeastaan ole tarvinnut herättää. Ne eivät ole koskaan olleet aivan sammuksissa, ja epäilemätöntä on, että tälle vuosisadalle omituinen yleinen kansallistunteen kohoominen olisi vaikuttanut meilläkin. Siitä on hyvin todistavainen esimerkki aivan lähellä, Suomenlahden eteläpuolella, jossa kansalliset ja kielelliset seikat olivat sentapaiset, vaikka eivät juuri kuitenkaan yhdellaiset, kuin meidän maassamme. Virossakin nousi tämän vuosisadan alkukymmeninä miehiä, jotka tahtoivat saattaa kansan kielen suurempaan arvoon, tehdä sen viralliseksi ja edes osaksi koulukieleksi. Samoin olisi epäilemättä tapahtunut Suomessakin, vaikka maamme olisi pysynyt Ruotsinvallan maakuntana. Mutta melkein yhtä epäilemätöntä on, että ne sanat olisivat olleet tuuleen puhutut, että ne yritykset olisivat pian jälleen rauenneet, ja että viimein olisi myös meillä tultu siihen päätökseen, että alhainen rahvas kansakoulujen kautta on muutettava samankieliseksi kuin herransa. Muistakaamme, että Ruotsin valtiopäivillä jo oli ehdoitettu Suomen talonpoikain ruotsalaistuttamista sivistyskeinojen avulla, ja ajatelkaamme, että sama menettely, jota on noudatettu vähäisen Ruotsin yhteyteen jääneen suomenkielisen väestön suhteen, olisi voinut tulla koko Suomen kansan osaksi. Kiittäkäämme siis Jumalaa siitä, että Hän, koska Suomen kansa ei omalla voimallaan näy kyenneen kohota sivistykseen, saattoi sen Ruotsin kansan johdon alle, mutta kiittäkäämme myös siitä Jumalaamme, että Hän meidät vapautti kapaloista, kun ne alkoivat tukehduttaa henkeämme!

Muutamia vuosia kesti vielä äänettömyyttä. Suomen kansa, pitkästä horrostilasta herättyänsä, ikään kuin ojenteli jäykistyneitä raajojaan ja hieroskeli unisia silmiään. Vihdoin se tunsi voimansa ja sai silmänsä auki. Silloin tietysti ei voinut olla silmäänpistämättä tuo mahdoton ristiriitaisuus: se oli itse kansana päässyt uuteen arvoon ja asemaan, vaan sen kieli oli yhä edelleen hyljätyssä, sorretussa tilassa, suljettuna pois valtamiesten virkahuoneista, opistojen saleista sekä sivistyneitten seuraelämästä. "Suomen kieli pitää koroittaa Suomen valta- ja sivistyskieleksi; se on Suomen kansan ensi tehtävä!" Se aate leimahti nyt palavilla kirjaimilla Suomen nerollisimpain miesten silmäin eteen. Näin syntyi _Fennomaniaksi_[107] eli suomikiihkoisuudeksi nimitetty kansalliskielellinen liike melkein samassa silmänräpäyksessä Suomen valtion kanssa.

Ensimmäinen, joka tämän uuden aatteen julki lausui, oli ensimmäinen varsinainen suomenkielinen kirjailija, _Jaakko Juteini_. Vuosina 1815 ja 1816 nähdään jo muutamissa hänen runoissansa valituksia maamme herrassäädyn ylenkatseesta kansan kieltä vastaan. Hiukkaa myöhemmin v. 1817 kirjoitti hän siitä aineesta erinäisen runon. Ankara oli tämän runon nimi: _Kivipiirros häpypatsaassa Suomen oppineille_; yhtä ankara oli myös sen sisällys:

Suomen kansa aivan kauan Ravinnut on rakkahasti Omiakin oppineita Pohjaisessa povessansa; Mutta miehet muukalaiset, Lihavina levossansa, Oman onnen kaivellessa Hylkäsivät kotokielen Valistuksen vahingoksi, Häpiäksi kansakunnan, Jok' on tyhmästi jätetty Epäluulon erämaahan; Ehkä ombi oppineilla, Menon tähden mielettömän, Itse häijymbi häväistys, Tämän patsahan tasainen.

Häpeä Suomalaisen kansallistunteen heikkoudesta, sanoo hän niin-ikään v. 1818 ilmestyneen kielioppinsa esipuheessa, estää minua mainitsemasta syitä tuohon anteeksiantamattomaan ylenkatseesen, jota oman maan miehet kilpaa muukalaisten kanssa, parantamattomaksi vahingoksi maamme valistukselle sekä todelliselle hyödylle, ovat vuosisatojen kuluessa osoittaneet äidinkielelleen, vaikka tällä tuskin on vertaa muissa kielissä, Siksi että suomalaisen sivistyksen ratas tulisi saatetuksi enemmän hyvää vaikuttavaan liikuntoon, olisi välttämätöntä, että maan kieli autettaisiin ylös unohduksistansa. Vaikk'ei uskoisikaan suomenkielen koskaan voivan tieteelliseen sivistykseen päästä, ansaitsisi se kuitenkin harvinaisen yksinkertaisuutensa ja sulosointunsa tähden takaisinsaattamista alkuperäiseen puhtauteensa ja viljelemistä, rikastuttamista, niin että sen kautta voitaisiin myös korkeampia, puhdistettuja käsitteitä levittää kansaamme.

Mutta yleisemmin koroitti suomenkiihko äänensä vasta v. 1819. Se tapahtui yliopistossa, joka sitten tuli pysymään kaikkien kansallisten pyrintöjen keskustana. Tämän yleisemmän harrastuksen herättäjänä oli kuitenkin muukalainen, mainio tanskalainen kielentutkija _Erasmus Rask_, joka matkallansa Pietariin v. 1818 viipyi muutamia kuukausia Turussa suomenkieltä oppimassa. Rask oli niitä miehiä, jotka itse voivat innostua ja sen kautta myös innostuttaa toisia. Kun hän tulisimmalla ihastuksella puhui suomenkielen ihmeteltävän säännöllisestä rakennuksesta ynnä sen suloisesta soinnusta ja hartaasti kehoitti Suomen oppineita sitä tutkimaan, eivät voineet nämät sanat olla kaikua herättämättä sydämissä, joissa samat tunteet jo ennestään olivat alulla. Ja hänen sanansa vaikuttivat pian suurempaakin, kuin mitä hän niillä oikeastaan tarkoitti. Hän puhui tietysti ainoasti tieteellisestä tutkimuksesta, mutta Suomalaisten sydämissä sai tämä harrastus kohta kansallisen muodon. Ihmeellinen, voimallinen, riemullinen suomalaisuuden kevättuulahdus kävi Turun yliopiston läpi, joka paikassa elähyttäen rakkautta, toivoa ja intoa. Seuraavat otteet sen aikuisista kirjoituksista todistavat sitä tarkemmin.

Yliopiston apulaisprofessorit _Juhana Gabriel Linsén_ ja _Fredrik Bergbom_ rupesivat v. 1819 toimittamaan kirjallista lehteä, nimellä _Mnemosyne_, jolla etupäässä, niinkuin esipuheessa lausuivat, tahtoivat "herättää halua ihanan, rikkaan ja säännöllisen suomenkielen tutkimiseen". Tämän lehden 60:ssä numerossa tapaamme sangen merkillisen kirjoituksen _Suomalaisesta kansallisuudesta_, pääjuonteeltansa tähän tapaan: Ihmisen arvo on sitä suurempi, mitä omituisempi, itsenäisempi hänen luonteensa; samoin on myös kansojen arvo sitä suurempi, mitä omituisempana, vierailla aineilla sekoittamattomampana ne ovat säilyttäneet kansallisuutensa. Sentähden pitää Suomalaistenkin ruveta pitämään enemmän kiinni kansallisuudestansa. Kiittämättömyyttä se olisi sitä jaloa hallitsijaakin vastaan, joka on niin paljon tehnyt kansallisuutemme säilyttämiseksi, jos tässä asiassa olisimme penseät. Ne, jotka sanovat kansallisuutemme jo niin heikontuneeksi, ett'ei sen uudestaan herättämistä enää voi ajatellakaan, puhuvat näin vasten todellista vakaumustansa taikka rakkaudesta ulkomaiseen. Varsinkin on kansallisuudelle kieli tärkeä, sillä se on kansalaisten yhdistysside, siinä ilmautuu kansan omituinen luonne kaikkein selvimmin. Suomenkielen viljelys on kyllä myöhästynyt, vaan ei ole vielä mahdoton. Tällä viljelyksellä on vaan kaksi estettä. Toinen näistä esteistä on se, että suomi on hylätty sivistyneitten säätyin seuroista ja että sen viljelys kirjakielenä on laiminlyöty. Tästä on ollut suuri vahinko niin hyvin alhaiselle kansalle kuin myös sivistyneelle säädylle; edelliselle sen kautta, ett'ei kukaan voi kansaan vaikuttaa, joka ei osaa sen kieltä perinpohjin, ja jälkimmäisellekin on tullut ansaittu kosto ylenkatseestansa kansankieltä vastaan, sillä kaikella todellisella sivistyksellä pitää olla juurensa kansassa, muuten sen kukoistus lakastuu hedelmiä tuottamatta. Toinen este on ruotsinkielen valta virkakielenä, joka on vielä turmiollisempi, koska kansan asioista päätetään sille käsittämättömällä kielellä. Molemmat nämät esteet ovat kuitenkin niin helpot poistaa, ett'ei siihen olisi tarvis muuta kuin hiukkasen hyvää tahtoa.

Sama henki ilmautuu tässä sanomalehdessä yhä edelleenkin sekä toimituksen omissa että lähetetyissä kirjoituksissa. Niin esim. kuuluu Helmikuun numerossa 1821 päällekirjoituksella _Kirjallisia toiveita_: Ensimmäinen merkki uuden ajan vaikutuksesta Suomenkin sivistykseen on nyt herännyt hartaus kotimaan kieleen, joka vaikutus on niin tärkeä, että siitä päättäen uuden ajan muutkaan vaikutukset eivät voi olla kaukana. Sillä niinkuin ilma ruumiin toimeentulolle, samoin on kieli hengen elämälle välttämätön. Jonkun kielen sortaminen, tapahtui se vierasten tai omaisten kautta, on pyhän temppelin häväistystä. Vieraan kielen valtaanpääsö on kansan surma. Mutta se on rikos koko ihmiskuntaa vastaan, sillä siten on yksi jäsen sukukuntamme sivistysjaksosta poismurrettu ja kokonaisuus tulee vaillinaiseksi.

Nämät Mnemosynen innokkaat puolustukset suomenkielelle eivät olleet suinkaan ainoat; niille kaikui vastaan monta samallaista, yhtä voimakasta tai vielä voimakkaampaa. Rohkeampana entistänsä lauloi nyt Juteini runoelmassansa _Huilun humina_ v. 1820:

Akatemia avara Ombi meillä muukalainen, Koulut vierahat kotona, Laki luja umbinainen. Tällä lailla tohtis' olla Vihollinen vartiamme, Kuuro tehty tuomariksi, Mykkä panduna papiksi.

Ruotsinkielisessä tähän liitetyssä muistutuksessa hän sitten vielä lisää: Siksi että suomenkieli, joka vielä on köyhä tieteellisiä aineita toimittamaan, siihen soveliaaksi tulisi, olisi tarpeellista, että sen viljelystä yleisemmin harrastettaisiin Suomen opistoissa; ja siksi että se lain asioihinkin taipuisi, pitäisi Suomalaisille ensialuksi suoda oikeus jättää paperinsa suomeksi virastoihin.

Vuonna 1819 oli niin-ikään Åbo Tidningar'eissa, joita dosentti Iivar Wallenius ja professori Taneli Myréen toimittivat, asia esitetty kysymysten muodossa: "Eikös pitäisi tuomarein sekä muiden virkamiesten osata maan kieltä? Eikös voisi heitä siihen lainsäännöllä velvoittaa? Eikös oppineillakin ole joku velvollisuus levittää valistusta kansallensa?"

Kaikkein suurimmalla voimalla ja selvyydellä on kuitenkin uusi herännyt kansallisuus-aate ilmilausuttuna dosentti _Aadolf Iivar Arvidsson'in_ sanomalehdessä, _Åbo Morgonblad'issa_, joka tuli ulos v. 1821. Kirjoituksessaan _Kansallisuudesta ja kansallishengestä_ hän lausuu: Samoin kuin yksityisillä on kansoillakin ainoasti siihen määrään arvoa, kuin heissä on selvä ja voimallinen omituisuus. Tätä omituista luonnettansa ovat kaikki vieraan vallan alla olleet kansat enemmän tai vähemmän kadottaneet. Pyhä velvollisuus on meilläkin kaikin voimin suojella sitä vähäistä kansallista omituisuutta, joka vielä on tallella. Vaan kuinkas tämä kansallisuus on suojeltava? Sillä tavoin että rakastamme kaikkea kotimaista ja siihen kaiken työmme perustamme. Kaikkein enimmin pitää meidän suojella ja hoitaa kotimaista kieltämme; sillä niin kauan kuin se on säilynyt, tiedämme olevamme eri kansa. Kielensä kadotettuaan, kansa itsekin on kadonnut. Mutta mitä me teemme kansallisen kielemme suojelukseksi? Yleiseen sitä ylenkatsotaan ja halveksitaan. Sitä pidetään talonpoikais-kielenä, jolla ei tahdota saastuttaa huuliansa; ei huomata, että harmaan, karhean kallion sisässä asuu jalo kulta. Jumalanpalvelus tosin toimitetaan äidinkielellä, mutta oikeus käytetään vieraalla. Oikein hirvittää ajatellessa sitä hairausten ja erhetysten äärettömyyttä, joka on mahdollinen, siitä syystä että suomenkielessä taitamaton tuomari istuu oikeutta. Koska saamme Kaikkivaltiasta lähestyä omalla kielellämme, miksi on Hänen ikuinen oikeutensa salattava ulkomaan sanojen pimeyteen?

Samasta aineesta puhuu yksi lähettäjäkin, lehtori _Eerik Kustaa Ehrström_ kirjoituksessaan. _Suomenkieli kansalliskielenä_. Suomen kansa on Ruotsin yhteydessä saanut uskontonsa, lakinsa ja sivistyksensä; mutta kiitollisuus siitä ei saa estää meitä näkemästä, että saman yhteyden kautta kansan kallein, pyhin tavara tuli turmelluksi. Ruotsinkieli pantiin virka- ja opetuskieleksi. Siitä seurasi, että kansamme jakautui kahteen puoliskoon, joista toinen, ylhäiset säädyt, vieraantui pois suomenkielestä. Viimein pidettiin suomenkielen taitamattomuus sivistyksen tuntomerkkinä. Emmekä nytkään vielä poista päältämme sitä häpeää. Useimmat virkamiehet luulevat kyllin tehneensä, kun vaan tavallisimmista asioista puhuvat niin huonolla kielellä, että sitä tuskin ymmärtää. Sivistyneitten seuroissa ei kuulu suomea; lapsia varjellaan suomea oppimasta; suomen puhuminen tai suomeksi murtaminen pidetään talonpoikamaisuutena. Meidän maassamme valitetaan kotimaan-rakkauden puutetta; mutta kuinka sitä voisi ollakaan olemassa, missä kansan eri säädyt ovat eroitetut eri kielellä.

Sivistyneet säädyt, joiden syystä tämä paha on tullut, ovat myös velvoitetut sitä jälleen poistamaan. Sitä varten on ensiksikin suomenkieli pantava yhteiseksi oppi-aineeksi. Alku on jo kouluissa tehtävä; sillä siinä ijässä on lasten helpompi oppia kieliä, eikä myöhemmin opittu kieli koskaan tule niin rakkaaksi, kuin äidinkielen pitää olla. Mainitun suomenkielen opetuksen voisi aivan hyvin aloittaa jo ensisyksystä. Sitten olisi määrättävä, ett'ei yksikään nuorukainen saisi päästä yliopistosta valtion palvelukseen, ennen kuin on suorittanut tutkinnon suomenkielessä. Vaan ei siinä kyllin: suomi olisi vähitellen myös pantava yhteiseksi opetuskieleksi. Suomenkielisissä paikoissa se kävisikin aivan helposti. Jos vaan ennalta määrättäisiin, milloin mikin aine tulisi luettavaksi kansan kielellä, niin kylläpä tarpeelliset oppikirjatkin ilmestyisivät. Sillä aikaa kerkeäisivät yliopiston professorit valmistautua, niin että voisivat ruveta pitämään luentonsa suomeksi; ensin ne, joiden aineita nuoriso, ensiksi harjoittelee, sitten lakitieteen ja jumaluus-opin opettajat, viimein kaikki. Kirjain puutetta ei huolisi pelätä; eihän yliopistossa luettavat kirjat suureksi osaksi ole ruotsinkielisiäkään, ja kyllä suomalaisia tarpeen mukaan ilmestyisi. Myöskin Haminan kadettikoulussa tulisi samoja kieliohjeita noudattaa kuin muissa opistoissa. Sitten olisi aika määrättävä, jonka perästä kaikkein virkamiesten tulisi käyttää suomenkieltä virallisissa kirjoituksissaan; vaan heti kohta jo pitäisi sallia semmoista käyttämistä niille, jotka niin tahtovat ja voivat. Ei tässä, lopettaa hän viimein, ole tilaa mainita kaikkea, mikä kansallisuuden herättämiseksi ja kansankielen koroittamiseksi olisi tehtävä; mutta suuri tuki tälle työlle epäilemättä olisi, jos naisetkin siihen osallisiksi rupeaisivat.

Ei voi olla ihmettelemättä tosiaan, kuinka selvä jo siihen aikaan oli käsitys Suomen kansan kipeimmästä tarpeesta sekä sen tyydyttämisen keinoista. Ei voi myös olla ihmettelemättä, kuinka helpolta ja pian tapahtuvalta kansamme uudestisyntyminen näytti innostuksen silmissä. Tuon kaksikielisyyden syvän juovan ummistamiseksi, joka alhaisen kansan ja herrassäädyn eroitti, ei Linsén luullut tarvittavan muuta kuin hiukka hyvää tahtoa. Ensisyksynä, arveli Ehrström, pannaan suomi oppiaineeksi kouluihin ja muutamien vuosien kuluttua muutetaan koko opetus- ja virkakieli. Nämät lausunnot olivat nuorukaisen toivelmien kaltaiset, nuorukaisen, joka, maailman rantaa kokematta, todellisuudessa vastaantulevista esteistä ja vastuksista tietämättä, kuvittelee mielessänsä, kuinka hän työllänsä on uudistava koko maailman. Mutta _in natura non dantur saltus!_[108] -- se vanha sananlasku oli tässäkin toteen käyvä. Vuosisatojen kuluessa yhä syvemmälle juurtunutta muukalaisuutta poistamaan ei riittänytkään hiukkanen hyvää tahtoa eikä muutamien vuosien aika.

Suomen kansallisuus oli tosin nyt erinäisessä valtiorakennuksessa saanut vahvan perustuksen ja hartaus oman maan kieleen oli kyllä entisen suhteen levinnyt yleisemmäksi, tullut voimallisemmaksi. Mutta ei tämä hartaus vielä millään muotoa ollut yhteinen. Vaikka sen ajan suomikiihkoiset, innosta sokeentuneina, kerta kertansa jälkeen vakuuttavat kaikkien kansanluokkien olevan yksimielisinä siinä asiassa, niin pääsee kuitenkin heidän omasta suustansa joskus lauseita, jotka päinvastaisen todistuksen antavat. Linsén, siitä puheesta mainiten, jonka arkkipiispa Tengström oli pitänyt Porthan'in muistoksi, sanoo näin: Jos tarvitsisi muuta todistusta siihen, että suomenkielen viljeleminen on tarpeellinen, paitsi sitä yksinkertaista, että se on Suomen oma kieli, niin on etupäässä Porthan'in ajatus tuotava esiin niitä vastaan, jotka hartautta oman maan kieleen eivät pidä muuna kuin poikamaisena maineenhimona ja uusien tavoittelemisena. Samoin Ehrströmkin myöntää niitä olevan paljon, jotka eivät siihen ajatukseen voi taipua, että suomi tulisi sivistys- ja valtakieleksi, paljon taas toisia, jotka tätä kyllä soisivat, vaan arvelevat sen myöhäiseksi ja mahdottomaksi.

Julkisesti eivät nämät mielipiteet kuitenkaan liioin ilmautuneet; luultavasti katsoivat niin hyvin vastustajat kuin epäilijätkin suomikiihkoisten puheet tylyiksi houreiksi, joiden kumoamisella he eivät viitsineet vaivata itseänsä.

Ainoa suomenkielen vihaajaan ajatuksia ilmoittava kirjoitus, nimeltä _Muutamia mietteitä koululaitoksestamme nyt aiotun Suomenmaan kouluin uudestijärjestämisen johdosta_ ja allekirjoitettu --c --s, löytyy v. 1825 Åbo Underrättelser lehdessä. Siinä arvellaan,[109] että kouluissa pitäisi laittaa tilaisuutta Suomen talonpoikain lapsille ruotsinkieltä oppimaan, jos nimittäin ruotsi edelleen tulisi pysymään virkakielenä. Mutta tämän sen yksinvallan sanookin lähettäjä aivan kohtuulliseksi, osaksi maassamme asuvain monien ruotsinkielisten talonpoikain tähden, osaksi vilkkaan kauppayhteyden vuoksi Ruotsin kanssa.

Toivottomain käsityksen selvimmin näemme professori Juhana Jaakko Tengström'in kirjoituksesta _Muutamista Suomen kirjallisuuden ja sivistyksen esteistä_ runokalenterissa _Aurassa_ 1817. Toinen haitta, lausuu hän, on se, että me tosin luonteeltamme ja kieleltämme olemme eri kansa, vaan emme ole koskaan olleet emmekä voi koskaan olla eri valtiona. Tästä tulee, ett'emme historiassa koskaan näe omaa itseämme, emmekä siis siitä voi saada tietoa itsestämme. Samasta syystä seuraa myös, että maassamme on eri kielet vallitsemassa, eikä ole mitään ominaista kirjallisuutta.

Asianhaarat näyttivätkin todella, mikä koski toiveita suomenkielen pääsemisestä voimaan yhteiskunnallisissa oloissa, melkein täydesti antavan oikeutta näille nyt viimeksimainituille arveluille. Todistusta suomenkielen taidosta ei ruvettu vielä pariinkymmeneen vuoteen vaatimaan keneltäkään virkamieheltä, ei edes papeilta. Gripenbergin koulu Haminassa, josta sittemmin kadettikoulu muodostui, oli ainoa, joka jo siihen aikaan otti suomenkielen oppiaineeksi; muihin oppikouluihin se vasta pääsi, muutamilla harvoilla tunneilla, 1842 vuoden koulu-asetuksen kautta. Yliopistossa olivat professoreinsa esimerkistä innostuneet ylioppilaat v. 1820 Turkuun tulleelle uudelle kanslerilleen, suuriruhtinas Nikolaille, tuoneet anomuksen suomenkielen opettajan saamisesta maamme korkeimpaan oppilaitokseen. Vastaus kuuluu tulleen semmoinen, että hallitus kyllä ala-ikäisten poikienkin sekaantumatta osaa pitää huolta maan tarpeista. Muistettava on näet, että juuri siihen aikaan pelättiin ja vainottiin Saksan ylioppilaitten _Demagogiselle Umtriebe_ (kansan-yllytys-vehkeitä) ja luultavasti katsottiin meidänkin rauhallisten nuorukaisten pyyntö saman vallankumous-hengen aikaansaamaksi. Viimein perustettiin kyllä v. 1826 suomen lehtorin virka yliopistoon; mutta professoria siinä aineessa eivät nähneet sen salit, ennen kuin vielä melkein vuosisadan neljännes oli kulunut.

Tämä todellisuuden rautakäden paino näkyy pian masentaneen toivokkaimpienkin rohkeuden. Arvidsson, joka oli rohkein kaikista, oli Mnemosynessä v. 1822 julkaisemiensa _Mietteitten_ johdosta ainaiseksi eroitettuna yliopistosta ja seuraavana vuonna ahdistettuna jättämään maansakin; hänen oma lehtensä oli lakkautettu, ennen kuin se oli vuotensakaan umpeen elänyt. Lopulla 1820-lukua ja koko seuraavan vuosikymmenen kuluessa ei näe enää juuri missään sanomalehdessä kirjoituksia suomenkielen koroittamisesta. Juteinikin oli vaipunut toivottomuuteen ja lauloi _Runotähteissänsä_ v. 1826 katkerasti:

Koskas kuulet kouluissamme Taikka lain tulkinnoissa Oudon kielen kitisevän, Naura nationaliteelle, Virsku vieraille sanoille!

Samoin vielä v. 1840 _Kustaa Renvall_ esipuheessaan suomen kielioppiinsa lausuu ilmi melkein yhtä suuren epäilyksen. Tulevaisuus on näyttävä, sanoo hän, olenko oikein käsittänyt suomenkielen hengen, jos nimittäin suomenkielelle milloinkaan koittaa se onni, että sitä ruvetaan itsenäisesti ja perinpohjaisesti tutkimaan, josta tätä nykyä ei suinkaan ole suurta toivoa. Sitten hän edelleen puhuu siitä, kuinka alhainenkin kansa, herrain esimerkkiä noudattaen, turmelee kieltänsä yhä enemmän. Vuosisadan kuluttua Suomen lapset, totuttuansa pois äidinkielestään, kenties eivät enää tiedäkään, kuinka heidän rehelliset esivanhempansa ovat sitä puhuneet. Vielä olisi kuitenkin, jatkaa hän, tämä mahdollinen auttaa, jos vaan kansalaisissamme, varsinkin korkeammissa virkamiehissä, olisi hyvää tahtoa. Mutta nämät pelkäävät, että suomen koroittamisella tarkoitetaan kaikkein muitten kielten poiskarkoittamista Suomesta. Näin suurta uhria emme millään muotoa vaadi. Istukoot vieraat kielet edelleenkin peräpenkillä, kun vaan sallittaisiin talon omistajallekin toki vähäisen sijaa tuvassa. Ensialuksi ei tarvittaisi muuta kuin: 1) että suomenkieli kaikkiin kouluihin tulisi yhteiseksi oppiaineeksi, ei opetuskieleksi, joksi se vasta pitemmän viljelyksen jälkeen saattanee soveltua; 2) että sallittaisiin kaikkein asian-omaisten sekä suullisesti että kirjallisesti suomeksi ajaa asiansa kaikissa virastoissa, josta seuraa, että virkamiehet pitäisi velvoittaa täydellisesti ja ilman tulkitta ymmärtämään tätä kieltä. _Sata vuotta meidän perästämme, lopettaa hän viimein, pitäkööt jälkeisemme neuvoa ja päättäkööt mitä enempää tässä asiassa voipi tehdä_.

Vähemmin toivoton, mutta kuitenkin sangen vähää vaativainen on professori _Gabriel Rein_ puheessa, jonka hän v. 1842 piti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran vuosijuhlassa: Mitä siis meidän Suomalaisten, erittäinkin sivistyneitten tulisi tehdä kansallisuutemme säilyttämiseksi ja edistämiseksi? Pitäisikö hylätä se kieli, joka tähän saakka on tarjonnut meille sivistyksen hedelmiä? Pitäisikö kohta kaikki sivistys suomenkieliseen muotoon pukea? Ei millään muotoa; se saattaisi meidät takaisin keskiajan raakuuteen. -- Puhuttuansa sitten siitä, kuinka suomenkieli ensin olisi viljeltävä ja valmistettava soveliaaksi sivistyksen välikappaleeksi, lopettaa hän: Meidän silmämme eivät suinkaan saa nähdä sitä puuta, jonka me istutamme, mutta meidän lastemme lapset kenties saavat iloita sen varjossa. Silloin on nyt vielä syntymättömälle sukupolvelle koittava se päivä, jona suomenkieli saa sijansa sivistyneitten kielten joukossa, jolloin sivistynyt luokka, palautuen ylenkatsottuun isänkotiinsa, on ojentava kätensä niin kauan aikaa laiminlyödylle, isäin kielelle uskollisena pysyneelle veljellensä.

Näin vähiin olivat kaksikymmentä vuotta ensimmäisen kansallisen heräyksen jälkeen suomikiihkoisten toiveet käytännöllisessä suhteessa supistuneet; näin nöyränä, ujona ilmautui suomalaisuus siinäkin piirissä, joka, niinkuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, sen työhön oli itsensä nimenomaan pyhittänyt. Ja kuitenkin lausui Rein sanansa ainoasti kaksi vuotta ennen, kuin suomalaisuuden toinen heräys uuteen intoon, uuteen voimaan tapahtui _Snellman'in_ ja _Saima_ lehden kautta!

2. Murteitten taistelu.

Vaikk'ei suomalaisuus yhteiskunnallisella alalla, niinkuin edellisessä näimme, ollut vielä saanut juuri mitään jalansijaa, ei tämä aika ollut kuitenkaan turhaan mennyt. Kielemme, joka tällä ajalla tuli tarkemmin tutkituksi ja vieraista aineksista puhdistetuksi, oli vähitellen valmistunut siksi sivistyksen kannattajaksi, jona sitä nyt meidän päivinämme käytetään.

Omituista vuosien 1809-44 väliselle ajanlohkolle on vanhan, kovin turmeltuneen kirjakielen hylkääminen ja kansan kieleen palautuminen. Pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu, tuli suomalaisen kirjallisuuden harrastajain tunnuslauseeksi, ja: pitää kirjoittaa, niinkuin kansa puhuu maamme sydänpaikoissa, joihin ei vieraan kielen turmeleva vaikutus ole ulottunut. Tämä pyrkimys ei rajoittunut yksistään siihen, että otettiin puhtaita, alkuperäisiä sanoja lainattujen sijaan, että ruvettiin käyttämään perinsuomalaisia lausetapoja ruotsinvoittoisten asemesta, vaan se tarkoitti samassa myös, että ääntämisessä piti kaikin puolin mukailtaman "syvän Suomalaisen" puhetapaa, ja vaati siitä syystä kitkettäväksi pois ne kirjaimet, jotka tekivät suomen oikeinkirjoituksen oudoksi.

_Juteini_ oli tässäkin asiassa ensimmäinen: _c:n, f:n ja q:n sekä x:n ja z:n_ hän kohta hylkäsi, samoin kahden kerakkeen käyttämisen lainasanain alussa. Kirjasessa _Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket_ (Lainakirjaimista suomenkielessä) 1816 hän jo todisti, ett'ei _b:tä, d:tä, g:tä_ vastaavia äänteitä löytynyt alkuperäisessä suomenkielessä, ja ehdoitti siitä syystä nämätkin kirjaimet hylättäviksi. Myös painatti hän v. 1817 vihkosen laulujansa tällä "perustuskielellä", ilman b:tä, d:tä ja g:tä. Mutta myöhemmin hän ne otti jälleen armoihin ja piti niistä sitten lujasti kiinni, kirjoittaen: _parembi, rauda, kuitengin_, ikänsä loppuun asti.

Yhtä uudistushaluinen oli ensialussa myös _Renvall_. Kaksiosaisessa väitöskirjassaan _De orthoëpia et orthographia linguae fennicae_ (Suomenkielen oikein lausumisesta ja kirjoittamisesta) 1810-11 hän vaati yllämainitut kolme kirjainta pois karsittaviksi suomenkielestä, niinkin että kirjoitettaisiin _kuninkas_. Ainoasti _d:n_ suhteen hän epäili, arvellen sen kyllä tieteelliseltä kannalta katsoen sopimattomaksi, vaan käytännössä vaikeaksi siitä luopumisen, koska jo oli niin yleisesti tunnettu. Hän, näet, toivoi kirjakielen kuitenkin pysytettäväksi länsisuomalaisen kansankielen rajoissa, jolle se tähänkin asti pääasiallisesti oli rakennettuna, ja myöhemmällä ijällä tuli hänestä tämän murteen mitä vanki puolenpitäjä.

Mutta pian seurasi jäljessä toisia, jotka tahtoivat kerrassaan hylätä länsisuomen ja rakentaa uutta kirjakieltä itäsuomen murteitten perustukselle. Ensimmäinen heitä oli _Reinhold von Becker_. V. 1820 ruvetessaan toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä _Turun Viikkosanomat_, hän kielen suhteen päätti noudattaa itäsuomen puhetapaa, koska se oli puhtainta, ja koska enin osa Suomen kansaa, paitsi Savossa ja Karjalassa, myös Pohjois-Hämeessä ja Satakunnassa sekä Oulunläänissä Pohjanmaalla, sitä käytti. Eikä hän ainoastaan ottanut siitä paljon uusia sanoja ja muotoja, niinkuin verbien refleksiivisiä taivutustapoja, vaan mukautti oikeinkirjoituksensakin pääasiassa sitä myöten. Paitsi että d armotta tuomittiin pois, kirjoitti hän esim. _kuhtu ja kututaan, saattosi, puhu (= puhui), taitaavat, oikeeks, nähnynnä_.

Vaan niin pian kuin ensimmäinen numero lehteä oli ilmestynyt, nostivat vanhan kirjakielen kannattajat yleisen hätähuudon. Ennenmainittuun _Mnemosyne_ lehteen tuli tulvaamalla kirjoituksia, joissa moitittiin ja haukuttiin Becker'iä, varsinkin oikeinkirjoituksen tähden. Koska meillä kerran on kirjakieli, sanottiin, niin olisi se rikastutettava puhdistamalla ja sanoja lainaamalla murteista, mutta hullutusta olisi kirjakieleksi koroittaa joku viljelemätön murre, vieläpä tuo raaka savolainen. Eikä Becker'in kieli oikeastansa olekaan Savon suomea, vaan itäsuomen ja länsisuomen murteitten sekoitusta, jota lukiessaan tulee ajatelleeksi: tuon kirjoittaja on nähtävästi syntynyt Savossa, mutta sitten muukalaisten parissa kaiken aikansa seurustellut, niin että on unohtanut lapsuutensa kielen ja panee nyt kaikellaisia omiansa sekaan muka kansan suusta otettuina puheenparsina.

Nousipa kuitenkin Becker'ille myös puolustajia, jotka koettivat lauhduttaa vastustajain tuomiota, vaikk'eivät hyväksyneet juuri kaikkia Becker'in uusia kirjoitustapoja. Becker itsekin selitti syyt, joiden tähden oli ruvennut uudistuspuuhiinsa, vaan väsyneenä riitaan rupesi seuraavan vuoden alusta taas käyttämään d:tä, jonka poisjättäminen oli ollut kaikkein pahimpana loukkauskivenä.

Korkeimmilleen kohosi murrekiihko _Kaarle Akseli Gottlundi'n_ kirjoissa, joissa entisten itäsuomalaisuuksien lisäksi nyt vielä tuli uusia kaksois-äänteitä ja _k_ loppuhenkosen merkkinä, esim. _moa, piä_ (= pää), _sanomatak_, ynnä muita samallaisia savolaisuuksia, juvalaisuuksia sekä suorastaan gottlundilaisuuksia; sillä hän todella pani usein omia, aivan olemattomia sananmuotoja, josta aivan syyttä oli moitittu Becker'iä. _Jaakko Fredrik Lagervall'in_ kautta viimein ilmestyivät painettuina itäisten Karjalaistenkin _paklat ja kakrat, putrot ja tetrit_.

Tätä taistelua murteista kesti pari vuosikymmentä. Kukin kirjoittaja noudatti paikkakuntansa murretta pienimmissäkin asioissa. Kun suomalaisiin sanomalehtiin siihen aikaan lähetettiin käsikirjoituksia, tehtiin se hyvin usein sillä nimen-omaisella ehdolla, ett'ei toimitus saisi muuttaa yhtäkään kirjainta. Samassa sanomalehdessä nähtiin sillä tavoin vierekkäin mitä erilaisimpia kirjoitustapoja, ja näytti jo siltä, kuin toivotun paremman kirjakielen sijaan nyt olisi saatu koko joukko paikkakunnallisia nurkkakieliä, taikka ainakin kaksi eri kirjakieltä, niinkuin aikoinaan Räävelin ja Tarton kielet Virossa.

Siitä vaarasta pelasti meidät _Elias Lönnrot_. Nykyinen kirjakielemme, jonka hän lopullisesti vakautti, noudattaa sekin pääpiirteissään länsisuomen äänne- ja muoto-oppia, mutta siihen on otettu itäsuomesta avuksi puhtaampi lauserakennus ja rikkaampi sanavarasto.

3. Suomen ja sen sukukielten tutkimus.

Tämä taistelu kielemme eri murteitten välillä, joka on puheena olevalle ajanlohkolle niin omituinen, että sille hyvin sopii nimeksi _Murteitten taistelun aika_, kuvastuu niissä kieliopeissakin, jotka silloin ilmestyivät ja joista Becker'in ja Renvall'in ovat huomattavimmat.

_Reinhold von Becker_ oli syntynyt 26 p. Jouluk. 1788 Kangasniemellä, jossa hänen isänsä, eron saanut tykkiväen kersantti, asui maanviljelijänä. Tuli ylioppilaaksi Turkuun 1807 ja vihittiin maisteriksi 1810. Määrättiin historian dosentiksi 1813 ja apulaisprofessoriksi samassa tieteessä 1816, toimitti varsinaisen historian-professorin virkaa pitkät ajat ja sai, koska tämä virka kuitenkin toiselle annettiin, professorin arvonimen 1834. Ennen sitä, v. 1829, oli hän asianomaisten kehoituksesta ottanut vastaan suomalaisen kielenkääntäjän viran senaatissa ja toimitti sitä aina vuoteen 1856. Hänen kielitaitonsa kautta saivat silloin asetukset entisestä ruotsinvoittoisesta suuresti poikkeavan, sujuvan ja puhtaan suomalaisen puvun. Becker oli jo lapsuutensa kodissa oppinut selvää suomenkieltä. Tämän taitonsa enentämiseksi hän v. 1819 oli matkustanut Pohjois-Pohjanmaalla ja Suomen Lapissa, vieläpä käväissyt hiukan rajankin takana Venäjän-Karjalassa. Paitsi ennenmainitussa sanomalehdessä, oli hän osoittanut harrastustansa puhtaan kielen hyväksi suomalaisessa kieliopissaan _Finsk grammatik_ 1824. Tämä teos, jossa ensi kerta itämurteenkin omituisuudet ovat esitettynä, tuli sekä muoto-opissa että vielä enemmän lauseopissa perustuskiveksi myöhemmille tutkimuksille suomenkielestä. Becker kuoli 10 p. Kesäk. 1858.

_Kustaa Renvall_ oli rusthollarinpoika Halikosta, syntynyt 23 p. Syysk. 1781. Tuli ylioppilaaksi 1801, vihittiin papiksi 1806 ja maisteriksi 1810 sekä sai v. 1811 suomenkielen dosentin paikan Turun yliopistossa. Koska tämä virka oli aivan palkaton, täytyi hänen henkensä elätteeksi hankkia itselleen toisiakin tuottavampia työpaikkoja. Sittemmin tuli hän kirkkoherraksi Uskelaan 1819, muutti sieltä Ulvilaan 1829 ja kuoli 22 p. Tammik. 1841. Kielioppinsa oli hänellä valmiina jo vuoden 1820 paikoilla, mutta Becker'in kieliopin ilmaantuminen samoihin aikoihin vaikutti, ett'ei hän painattanut omaansa ennen kuin v. 1840. Se ilmestyi nimellä: _Finsk språklära enligt den rena vestfinska dialekten_ (Suomen kielioppi puhtaan länsisuomen murteen mukaan).

Muita suomen kielioppeja tältä ajalta on mainittava vielä "_Strahlmann'in_" v. 1816 painosta tullut ja paitsi sitä _Juteinin_ v. 1818 ilmestynyt. Edellisen tekijä, nimeltä _Juliana Stråhlman_, oli syntynyt 1749 Valkjärvellä, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi Turussa 1767, muutti sieltä Upsalaan 1768, pääsi opettajaksi Viipurin kouluun 1769 ja kirkkoherraksi Valkjärvelle 1780, kuoli 1840. Hänen teoksensa on siitä merkillinen, että se, ollen saksaksi kirjoitettu, kauan aikaa oli ainoana lähteenä, josta oppinut maailma voi ammentaa tietoja meidän kielestämme. Sillä on vielä sekin ansio, että siinä suomenkieltä on verrattu unkarinkieleen. Mutta kokoonpanossaan on se varsin vaillinainen ja epätarkka. Sen vuoksi heti mainittava kielentutkija Sjögren eräässä kirjoituksessa suomenkielestä ja kirjallisuudesta, joka ensin ilmestyi venäläisessä lehdessä ja joka sitten saksaksi käännettynä painettiin uudestaan v. 1821, arveli, ett'ei se täyttänyt, mitä siitä oli toivottu. Mutta tästäkös Stråhlman vasta melua nosti. Suurella kiivaudella koetti hän kohta eri kirjasessa tehdä Sjögren'in syytökset tyhjiksi ja veti tuskissansa kaikennäköisiä, lystillisiäkin todistuksia kielioppinsa muka kelvollisuudesta esiin. Muun muassa huomautti hän, että se oli painettavaksi hyväksytty Pietarin sensuurikomiteassa ja tekijällensä tuottanut Vladimir'in ritariston neljännen luokan kunniamerkin! Kuinka se siis voisi olla huono? Sjögren vastasi vuorostaan hyvin pilkallisesti.

Yhtä rikas kuin kieliopeista oli tämä aika myös sanakirjoista. Ensimmäinen niistä ilmestyi v. 1826 ennen mainitun _Rask'in_ kehoituksesta ja toimesta. Turussa käydessään kevättalvella 1818 oli hän koko innollansa ruvennut puuhaamaan uutta suomalaista sanakirjaa, jonka avulla oppineelle maailmalle kävisi mahdolliseksi suomenkieltä tutkia. Siihen aikaan ei kuitenkaan löytynyt Suomessa kustantajaa, joka olisi uskaltanut niin suureen kirjalliseen yritykseen rahoja panna. Vaan Rask piti asian mielessään vielä Pietariin tultuaan, jossa hän oli päässyt jalon Venäläisen, kreivi _Rumjantsov'in_, tuttavuuteen. Tämän rikkaan tieteitten suojelijan hän helposti suostutti antamaan tarpeelliset varat teokseen, josta sanoi toivovansa niin paljon valaistusta erittäin pohjoismaiden historian tutkimukselle. Sitten hän pyysi toimittajaksi _Renvall'ia_, jonka työkyvyn oli Turussa oppinut tuntemaan; vieläpä lupasi koettaa hankkia hänelle suomenkielen professorin paikan yliopistossa, että voisi panna työhön enimmän osan aikaansa. Jälkimmäiselle tuumalle tuli kuitenkin, niin sanottiin, Suomen valtiovarain riittämättömyys esteeksi; sen sijaan suotiin Renvall'ille mainittu kirkkoherran virka Uskelassa. Renvall oli kaikin puolin sopiva hänelle uskottuun työhön. Umpisuomalaisena lapsuudessaan tunsi hän suomenkieltä hyvin ja oli sittemmin erityisesti antautunut sen tutkimiseen. Vuonna 1811 oli hän matkustellut Savossa ja Karjalassa ja siten oppinut tuntemaan myös itämurteen sanavaroja. Teos tulikin hänen käsissään niin hyväksi ja täydelliseksi, kuin se voi tulla, ennen kuin kansanrunoutemme rikkaat aartehistot avautuivat. Sanojen selityksissä on se vielä tänäkin päivänä kaikista tarkin ja luotettavin. Lähteinään käytti Renvall, paitsi Juslenius'en sanakirjaa, etupäässä Ganander'in, mutta myös Porthan'in, Taivassalon provastin Elias Lagus'en (1741-1819) sekä Juteinin sanakokoelmia. Suomalaiset sanat hänenkin sanakirjassaan ovat selitetyt latinaksi, enimmiten myös saksaksi, harvoin ruotsiksi. Tämä Suomen oloihin nähden outo ja epäkäytännöllinen toimitustapa riippui vieraan avusta sekä ulkomaan tiedemiehiä silmälläpitävästä tarkoituksesta. Saksalaisten selitysten panemisessa mainitaan olleen avullisena _Gabriel Rein'in_, joka siihen aikaan oli nuori maisteri.

Renvall'in sanakirjaa käyttämällä toimitti sitten v. 1838 Pöytyän kirkkoherra _Kaarle Helenius_, virsiseppänä vielä mainittava, suomalais-ruotsalaisen ja ruotsalais-suomalaisen käsi-sanakirjan, joten omain kansalaisten kipein tarve tuli tyydytetyksi. Tätä ennen, niinkuin hän esipuheessa lausuu, oli suomalaisen nuorukaisen, joka tahtoi tietää jotain sanaa suomenkielellä, ollut pakko kääntyä elävän sanakirjan puoleen taikka käyttää Raamatun konkordanssia ja hakea vastaava paikka suomalaisesta Pipliasta; muuten oli hänelle ainoaksi neuvoksi jäänyt ruotsinkielisen sanan viljeleminen suomenkielisellä päätteellä.

_Erasmus Rask_, jolle Suomen kansa niin monessa suhteessa saa olla kiitollinen, on myös uudestaan vireille pannut työn suomen sukukielten alalla. Rumjantsov oli kehoittanut häntä itse matkustamaan Itä-Venäjälle Suomen kansan heimolaisia tutkimaan, mutta hän oli huomauttanut, että joku Suomalainen olisi semmoiseen toimeen soveliain mies. Samaan aikaan kirjoitti hänelle nuori maisteri Sjögren Turusta ja ilmoitti, kuinka suuresti hänen tekisi mieli antautua suomen sukukielten alalle.

_Antti Juhana Sjögren_, suutarin poika Iitistä, syntyi 8 p. Toukok. 1794. Erinomaisen lukuhalunsa ja hyvän älynsä kautta nosti hän jo aikaiseen huomiota, josta syystä isää kehoitettiin panemaan poikaansa Loviisan kouluun. Sen läpikäytyänsä läksi Sjögren Kesäkuussa 1809 jalkaisin Porvoosen ja suoritti loistavalla tavalla pääsötutkinnon kymnaasiin. Täällä hän teki työtä rautaisella ahkeruudella, suuren osan päivää opettaen lapsia elatuksensa tähden ja jatkaen omia opintojaan yön ajalla. Kymnaasin kurssin lopetettuaan sai hän kesällä 1813 pitäjäläistensä hyväntahtoisuuden kautta kokoon hiukan rahaa ja kaikellaisia ruokatarpeita, niin että syksyllä saattoi mennä Turun yliopistoon, tietysti taas jalkaisin, mutta tällä kertaa muonakuorma kanssansa, jota isä omalla hevosella kuljetti. Turussa hän jatkoi samallaista kaksinkertaista työtä kuin Porvoossa, omien lukujensa ohessa opettaen toisia, monesti kahdeksankin tuntia päivässä. Näin elätti hän pääasiallisesti itse itseään ylioppilas-ajallansa, vieläpä lähetteli usein vanhemmillensakin vähän apua. Köyhyydestään huolimatta ei hän edes pyrkinyt suorinta tietä johonkin leipävirkaan, vaan luki maisteriksi, joksi hän seppelöittiin v. 1819. Nyt olisi hänellä ollut tilaisuus päästä lehtoriksi Viipuriin; mutta mieluummin hän vielä jonkun aikaa kärsi puutetta, päästäksensä toiveittensa perille. Hänen kerran käydessään kesäluvalla erään inkeriläisen ylioppilaskumppanin kodissa, oli näet siellä esiintyvä monikansaisuus ja erittäin sikäläiset suomalaiset suuresti vetäneet hänen huomionsa puoleensa, ja hänen täten virinneen halunsa oli Rask'in käynti Turussa pannut ilmi leimahtamaan.

Rask'in kehoittavasta vastauksesta yhä yltyneellä innostuksella, vaikka kyllä juuri sillä hetkellä tarjona oleva tilaisuus meni tyhjäksi, matkusti Sjögren kesällä 1819 Pietariin Venäjän kieltä sekä historiaa tutkimaan, jotka tuolla aijotulla matkalla olivat välttämättömän tarpeelliset. Ensialussa otti hän siellä vastaan kotiopettajan paikan piispa Cygnaeus'en luona ja sittemmin Toksovan pappilassa, voidakseen olla vapaana leipähuolista. Vieläkin parempi aika koitti hänelle, kun Rumjantsov, joka oli hyvin ihastunut hänen ennenmainittuun kirjoitukseensa Suomen kielestä ja kirjallisuudesta, persoonallisesti rupesi häntä suosimaan ja v. 1823 otti hänet suuren kirjastonsa hoitajaksi. Seuraavana vuonna Sjögren viimein pääsi toivojensa luvatulle maalle, ei kuitenkaan venäläisen ruhtinaan, vaan Suomen valtion kannatuksella. Hänen tekemänsä matkasuunnitelma oli sangen avara; se käsitti kaikki meidän heimolaisemme Euroopan-puolisessa Venäjässä sekä vielä lisäksi Samojeedit Aasiassa. Mutta, vaikka matkarahaa myönnettiin ensin kahdeksi ja sitten vielä toiseksi kahdeksi vuodeksi, ei hän ennättänyt suorittaa muuta kuin suunnitelmansa eurooppalaista osaa, eikä siitäkään täydesti enempää kuin Aunuksen, Vienan, Vologdan, Vjatkan sekä Permin läänin tutkimisen. Syynä tähän oli, että hän varsinaisen kielitutkimuksen ohessa tyystin tarkasti kaikki, mitä vaan mainittujen paikkakuntien täydelliseen tutkimiseen kuului: tilastoa, historiaa, kansatiedettä, muinaistiedettä, jopa ilmanvaiheita sekä eläin- ja kasvikuntaakin. Sen ohessa että hän kansan suusta kirjoitteli muistiin runoja ja taruja, muun muassa ensimmäiset itse runopaikoilla Vienanläänissä kirjaanpannut Kalevalan-aineiset runot v. 1825, toimitti hän myös laveita ulosvetoja kaikista eteen sattuvista arkistoista. Tämän matkan kallis-arvoiset ja monipuoliset saaliit tulivat sitten esiin lukuisina pienempinä ja suurempina kirjoituksina: _Muistiinpanot seurakunnista Kemin Lapissa_ ruotsiksi 1828; _Syrjäänin kielen rakennuksesta suomenkieleen verraten_ 1830, _Hämäläisten aikaisemmista asuinpaikoista_ 1831, _Milloin ja miten Zavolotshie ja sen Tshuudit joutuivat Venäjän vallan alle?_ 1832, _Inkerin suomalaisista asukkaista sekä Inkerin nimestä_ 1833, kaikki saksaksi; _Vanhojen Suomalaisten ynnä muiden tshuudilais-kansojen metallitiedosta_ latinaksi 1839, y.m.m. Tällä välin oli jo Sjögren ansioittensa tähden v. 1829 tullut valituksi Pietarin akatemian apulaiseksi Venäjän historiassa ja muinaistieteessä, puolentoista vuoden päästä ylimääräiseksi akatemikoksi sekä kaksi vuotta myöhemmin akatemian kirjaston ulkomaisen osaston hoitajaksi. Siten tuli hänen toimeentulonsa yhä paremmin turvatuksi, mutta toiselta puolen taas palvelus akatemiassa, jonka Sjögren'in tarkkuus teki vielä rasittavammaksi, paljon esteli hänen omia tutkimuksiansa. Seurauksena liiallisesta työstä sai hän v. 1834 pahan silmätaudin, jonka parantamiseksi häntä neuvottiin Kaukason kuumiin lähteihin kylpemään. Kun eivät omat varat riittäneet, pyysi hän akatemialta matkarahaa niillä paikoin asuvain, vielä aivan tuntemattomain Ossetilaisten tutkimista varten. Tässä toimessa häneltä kuitenkin kokonaan unohtui terveyden hoito, sillä huolimatta mistään vaivoista ja vastuksista hän kulki jylhässä vuoristossa raakojen, väkivaltaisten vuorelaisten keskellä, halpa vaatteuksensa sekä suora käytöstapansa ainoana puolustus-aseenaan. Kun hän matkaltansa parin vuoden kuluttua palasi, oli hänen toinen silmänsä kokonaan soennut ja muukin ruumis saanut pahoja vammoja. Mutta toiselta puolen oli hänellä taas runsas tieteellinen saalis muassaan, josta hän 1844 pani kokoon _Ossetin kieliopin_. Kuinka suuren arvon tiedemiehet panivat tälle teokselle, näkyy siitä, että Ranskan akatemia hänelle seuraavana vuonna antoi suuren kultaisen palkintomitalinsa, vaikka kilpailemassa oli kymmenen eri teosta, eikä Sjögren ollut omaansa edes kilpailuun ilmoittanut. Sitä ennen oli hän jo saanut vakinaisen akatemikon paikan.

Näinä samoina aikoina olisi hänellä taas ollut tilaisuus suureen tieteelliseen matkaan Pohjois-Venäjän ja Siperian suomensukuisten kansojen luokse. Silmäinsä huonouden sekä terveytensä ylimalkaisen heikkouden tähden täytyi hänen kuitenkin luopua tuon nuoruudentyönsä loppuunsaattamisesta. Mutta hän ehdoitti sijaansa toisen Suomalaisen, _Mattias Aleksanteri Castrén'in_, ja antoi siten alun tämän nerollisimman kielentutkijamme maineesen sekä sen kautta Suomen kansalle tulleesen kunniaan.

Pienemmälle tutkimusretkelle uskalsi Sjögren itsekin lähteä v. 1846, nimittäin Liivin- ja Kuurinmaalle, ottaakseen selvää muinoin mahtavan suomalaisen kansan, Liiviläisten, tähteistä. Tätä tutkimista hän vielä jatkoi toisellakin käynnillä v. 1852. Sen tulos _Liivin kielioppi ja sanakirja_ ynnä historiallisen ja kansatieteellisen kertomuksen kanssa ilmestyi vasta v. 1861 hänen saksankielisissä _Kootuissa kirjaelmissaan (Gesammelte Schriften)_. Silloin oli tekijä jo useita vuosia levännyt haudassa. Monenkertaiset vilustumiset matkoilla olivat olleet syynä rintatautiin, joka lopetti hänen elämänsä langan 18 p. Tammik. 1855.

4. Jaakko Juteini.

Kysytty on joskus sitäkin: tokko suomenkielinen kirjallisuus olisi päässyt alkuun, joll'ei Suomi olisi tullut eroitetuksi Ruotsista? Tämmöisiin kysymyksiin, mitä olisi voinut tapahtua, jos niin tai näin olisi käynyt, on enimmiten vaikea, milt'ei mahdoton vastata, siitä luonnollisesta syystä että tavallisesti ei löydy todellisia, luonnollisia perusteita, joille vastausta rakentaa. Yllämainitussa asiassa on kuitenkin jonakin vastauksena, että ensimmäinen varsinainen kirjailija suomenkielellä, ensimmäinen, joka ei aivan satunnaisesti silloin tällöin viskannut ulos jotain runoa, vaan oli oikein ottanut runoilemisen ja ylimalkain kirjallisuuden elämäntyöksensä, jo alkoi tointansa ennen vuotta 1809.

_Jaakko Juteini_ oli lähtenyt kansan "syvistä riveistä", niinkuin moni muukin Suomen paraita miehiä. Hän oli syntynyt 14 p. Heinäk. 1781 isänsä omistamassa Jutilan talossa, Rahkoilan kylässä, Hattulan pitäjässä, Hämeessä. Pienenä poikana oli hän muitten kylän lasten lailla viettänyt kesänsä

Metisillä mättähillä, Kultaisilla kunnahilla Mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan keralla.

Mutta isän, Heikki Jutilan, kuoltua ei Jaakko suonut äidillensä rauhaa, ennen kuin pääsi hartaimman toivonsa perille -- kouluhun. V. 1793 vietiin hän siis Hämeenlinnan pedagogiaan. Tässä tietysti oli rehtorin ensimmäinen toimi nuoren tulokkaan saattamiseksi opin tielle, että tuo sivistymätön nimi Jutila muutettiin _Judéniksi_, jonka kirjailijamme sitten pitikin, mutta suomalaisissa kirjoituksissaan kuitenkin aina suomalaistutti _Juteiniksi_. Koulussa oli pojan, niinkuin muitten kansan lasten, taisteltava niitten vaikeuksien kanssa, jotka tulivat oudosta opetuskielestä. Mutta terävällä älyllään voitti hän ne kaikki, niin että hänen, sen perästä kuin vielä oli ollut yhden lukukauden Turunkin koulussa, onnistui syksyllä 1800 päästä yliopistoon. Kymmenen vuotta oli hän nyt "Muusain vikkeläin vesain" kirjoissa, mutta niistä vuosista sai hän yhtähyvin ainoasti vähäisen osan käyttää hyväkseen "Helikon'in kukkulalla" tarjona olevaa oppia. Sillä varattomuuden tähden täytyi hänen kuluttaa enin osa sitä aikaa kaukana Turusta kotiopettajana. Hän oli muutaman vuoden Navon pitäjässä Varsinais-Suomessa, loma-aikoina siellä myös tehden vaarinottoja ilmanvaiheista, joista sai Suomen talousseuralta hopeamitalin. Samoissa opettajan toimissa hän sitten oleskeli ajoittain Juvalla Savossa, Ruokolahdella Viipurin läänissä ja Elimäellä Uudellamaalla. Hyödyttömät eivät kuitenkaan nämät väliajatkaan olleet hänelle ihmisenä ja vastaisena kirjailijana. Sivistyneissä perheissä oppi hän sen opin, jota ei kirjoista voi saada, sivistyneen käytöstavan, jossa suhteessa niinkuin myös hänelle osoitetusta ystävällisyydestä hän oli kaiken ikänsä erittäin kiitollinen vapaaherra Wreden perheelle viimeksimainitussa opetuspaikassa. Paitsi sitä oli Juteinilla näin tilaisuus maamme eri äärillä tutustua kansan eri puhetapoihin. Tämä oli hänelle sanomattomaksi hyödyksi, sillä se vapautti hänet suuresti yksipuolisesta murteellisuudesta kirjoitustavassa, jota hän muuten tuskin olisi voinut välttää, koska silloinen kirjakieli ei suinkaan voinut olla minään esikuvana, vaan juuri oli tuoreen kansanpuheen lähteestä saaduilla varoilla virutettava puhtaaksi.

Alusta aikoi Juteini papiksi, niinkuin meillä rahvaan lapset tavallisesti tekevät. Mutta kietauduttuansa epäilyksiin muutamien uskomme pääperusteitten suhteen, luopui hän rehellisesti tuumastansa. Hän ei tahtonut tulla paljaaksi palkkapapiksi, joka rahan edestä saarnaa toista, kuin mitä itse todeksi käsittää. Kun ei hän voinut täydellä uskolla ja sydämellä antautua tärkeään sielunpaimenen virkaan, päätti hän poiketa toiselle elämän tielle, vaikka kyllä jo oli kuluttanut paljon aikaa pappisviran valmistuksiin ja vaikka hänen varattomuutensa oikeastaan olisi vaatinut häntä mitä joutuisimmin leipään pyrkimään.

Totutulla ahkeruudellansa ryhtyi nyt Juteini siviilivirkamiehille tarpeellisiin opintoihin. V. 1810, ennen kuin hän vielä oli tutkintonsa suorittanut, välähti kuitenkin hänen eteensä yht'äkkiä jo aikaisemman vakinaisen toimeentulon toivo. Äsken perustetussa Suomen hallituskonseljissa oli myös asetettu suomalaisen kielenkääntäjän virka. Juteini sitä haki, ja kaikki ystävät pitivät aivan varmana, että hän sen oli saava. Hän oli jonkun aikaa jo ollut tunnettu suomalaisista kirjallisista kokeistansa ja nyt juuri toimittanut painosta ensimmäisen runovihkonsa. Asian-omaisetkin olivat jo puoleksi luvanneet sen viran hänelle, -- silloin tuli odottamaton este väliin. Juteini oli runovihkossansa hiukan poikennut entisestä epäsuomalaisesta oikeinkirjoituksesta ja kirjoittanut x:n sijasta ks:n, z:n sijasta ts:n. Häntä tahdottiin lupaamaan, ett'ei hän virassa tätä uutta tapaa käytä; mutta hänen omatuntonsa ei sallinut hänen suostua semmoiseen, jota hän vääräksi tiesi. Mahdottomaksi taas toiselta puolen katsottiin virallisissa kirjoituksissa sallia tuommoista uutta hullutusta, joka kaikkea säädyllisyyttä, kaikkea vanhaa, pyhää tapaa vastaan soti. Olisihan sillä annettu itse hallituksen keskustassa sijaa tuolle levottomalle vallankumous-hengelle, joka edellisinä vuosikymmeninä oli koko maailman mullinmallin pannut, koko Euroopan edestakaisin kääntänyt! Virka siis annettiin toiselle.

Epätoivoisena nyt jätti Juteini yliopiston, oli taas kaksi vuotta kotiopettajana juuri Wreden luona Elimäellä, ja otti sitten vastaan ensimmäisen hänelle tarjotun viran. Hänet otettiin näet v. 1812 virkaatekeväksi maistraatin sihteeriksi sekä notaariksi Haminan kaupunkiin. Seuraavana vuonna pääsi hän vakinaisesti samallaiseen paikkaan Viipurissa, johon tämän kaupungin porvaristo, hänen kirjallisten ansioittensa tähden, oli hänet yksimielisesti kutsunut. Tässä matalassa, mutta kuitenkin kohtuullisen leivän antavansa virassa pysyi hän sitten 27 vuotta, kunnes v. 1840 vanhuutensa tähden siitä erosi. Hänen kuntoansa viran toimituksessa todistaa, että hän erotessaan sai porvaristolta hopeamaljan muistolahjaksi.[110] Edelleenkin piti hän vielä eronsa perästä kuitenkin laivamittarin viran, jonka v. 1814 oli saanut, siksi kuin kuolema 20 p. Kesäk. 1855 lopetti kaikki hänen työnsä ja toimensa.

Juteini oli, niinkuin sanottu, tämän sanan oikeassa merkityksessä kirjailija. Viralliset toimensa, vaikka hän niissäkin oli ahkera ja uskollinen, olivat hänelle vaan se vihreä oksa istuinsijaksi, jonka Runebergkin on sanonut välttämättömän tarpeelliseksi jokaiselle laululinnulle. Hänen sydämensä oli kokonaan kiintynyt suomenkielisiin kirjallisiin harrastuksiin. Kaikkein hänen mietteittensä sekä tekoinsa voimallisinna vaikuttimena oli se periajatus, että kukin ihminen on velvollinen harrastamaan yhteistä etua enemmän kuin omaansa. Ja kaiken yhteisen onnen ainoaksi perustukseksi katsoi hän valistuksen, tietoin levittämisen. Mutta niinkuin hän itse lauloi:

Vieraan kielen kylmä valo Hallainen on omaisille; Oman kielen lämmin loiste Vaikuttaapi valistusta.

Sen tähden alkoi hän jo hyvin aikaiseen kirjoitella suomalaisia runoja ja jatkoi tätä tointa ahkerasti myöhäiseen vanhuuteensa saakka väsymättä ja monista hänelle siitä sattuneista vastuksista suuttumatta. Ensimmäiset runokokeensa oli hän sepittänyt nuorena ylioppilaana ja saanut siihen isällistä kehoitusta ja opastusta Porthan'ilta sekä ystävällisiä neuvoja Franzén'ilta. Porthan'in jälkimuisto oli, niinkuin jo näimme, ensimmäinen hänen runojansa, joka tuli painetuksi.

Kohta sen perästä kuin maamme oli Ruotsista eroitettu, v. 1810, tuli jo painosta ensimmäinen kokoelma hänen runojansa nimellä _Kirjoituksia Jak. Juteinilda, I. Runokirjoituksia_. Tämä vihko sisältää 21 runoa, joista useimmat pilallisia. Nähtävästi aikoi Juteini yhteen menoon toimittaa useampia osia, mutta vastoinkäyminen virkaa hakiessa ja siitä seuraava leivättömyys katkaisi joksikuksi aikaa kaiken toivon häneltä. Katkerasti valittaakin hän runossansa _Runolaisille Suomessa_, joka nähtävästi on tähän aikaan kirjoitettu, vaikka se on myöhemmin painettu. Hän sanoo: Nälkä sotii Suomen maassa vasten lahjaa Väinämöisen. Oman voiton pyytäjät ne nousevat kunniaan ja rikkauteen, mutta levein tie leivättömyyteen on sillä edessä, joka koettaa jotakin tehdä yhteiseksi hyödyksi. Minäkin olen köyhyydessäni jo kolme kertaa kuroitellut leipää kohden, mutta kolmasti on minut pudotettu tikapuilta.

Rakastetut runolaiset! Ruunu teille runon tähden Taitetahan tappuroista. Vielä väännetään okainen Panda päähän paistavaangin. Särkekäi siis suruisina Hyvät, pauhaavat pasuunat, Kumisevat kandeleenne, Runot hyljätkäi hyvätkin!

Mutta ei! älkää kuitenkaan lakatko valistuksella kansanne onnea edistämästä!

Runoile siis runolainen, -- -- Soita, laula, Suomalainen, Ehkäs itse nälkään näännyt, Kaadut kandelees sivulle; Palkattomat päivätyösi, Huvitukses hyödyllinen, Ovat onneks' ihmisille.

Eikä Juteini itsekään laannut laulamasta. Kohta kun oli päässyt vakinaiseen virkaan, missä ei enää ollut murhetta jokapäiväisestä leivästä, vaan jäi joku muru ylikin, rupesi hän ihmeteltävällä ahkeruudella taas kirjoja toimittelemaan. V. 1815 ilmestyi kokoelma Juteinin sepittämiä _Uusia sananlaskuja_, jotka 1817 lisättyinä painettiin uudestaan. Vielä tuli v. 1815 _Muistopatsas Suomessa Aleksanderille I_ ja v. 1816 _Suomalainen elli runo ahkeruudesta Suomessa_ sekä _Venäläinen elli runo Pohjan sodasta_. Näistä kolmesta pitkästä runosta on ensimmäinen ylistysruno Euroopan rauhan rakentajalle ja kansain vapauttajalle Napoleon'in "Ilmarisen pojan" ikeestä. Sen kanssa yhteen painettuna oli muiden muassa tuo tuttu laulu: _Eläköön armias_. Toinen kertoilee, kuinka kansain alkuaikoina hajotessa ja levitessä ei kukaan tohtinut mennä kolkoille Pohjan perille. Mutta Suomalainen ei pelännyt; hän meni ja raivasi peltonsa kylmään korpeen. Turhaan koetteli sitten Pohjoinen, kaikkia keinojansa sortaakseen tätä urhokasta valloittajaa. Se lähetti hallan hänen työtänsä hukkaamaan, mutta Suomalainen kylvi uutterasti yhä uudestaan; se laittoi talven nälän kanssa häntä näännyttämään, mutta leivän puutteessaa kokosi Suomalainen itsellensä ravintoa puiden kuorista; se uhitti metsän pedot hänen karjaansa raatelemaan, mutta Suomalainen viihdytti pedot laulullansa taikka, jos ei se auttanut, ryösti heiltä turkit keihäällään; se nosti sodan sekä maalla että merellä hänen päänsä menoksi, mutta Suomalainen piti urheasti puoliansa; se tuotti vihdoinkin kaikellaiset pahat tavat häntä turmellakseen, mutta Suomalaisen raikas, rehellinen mieli ei taipunutkaan niihin. Näin turhaan kaikki koeteltuansa, täytyi Pohjoisen viimein tunnustaa itsensä voitetuksi. Tämän runon kanssa yhdessä ilmestyi myös ensikerran yleiseen tunnettu laulu: _Arvon mekin ansaitsemme_. Kolmas runo, Venäläinen, on kirjoitettu Napoleon'in retkestä Venäjälle. Kaikki kolme ovat nämät runot hyvin ikävät, johon on osaksi syynä itse aineen mahdottomuus, osaksi runojen pitkäpiimäisyys. Kuitenkin ilahuttaa meitä jolloinkulloin kaunis kuvaus, esim. kesän voitosta ja meritappelu Suomalaisessa, Venäläisessä alkupuoli.

Vielä tuli v. 1816 runokokoelma nimeltä _Vaikutuksia Suomalaisen sydämessä_, joka sisältää viisi runoa (niissä runon Runolaisillekin) ja tutun, soman _Laulun elämän nautinnosta_. Kohta sen perästä ilmestyi taas suurempi runokokoelma nimeltä _Pilakirjoituksia_, joka sisältää 29 pilkkarunoa (näissä kuitenkin useampia jo ennen painetuita) ja kaksi laulua; niistä mainittakoon: _Kieldo panettelemisesta, Perukista, Maailman turmeluksesta_ ja _Almusta_, myöskin _Juomalaulu_.

Samana vuonna julkaisi hän vielä aapiskirjan nimellä _Lasten kirja_, jossa poikkesi vanhasta tavasta, että aapiskirjoissa ainoasti piti olla hengellistä lukemista. Tämän täytteenä oli toinen kirjanen _Lyhyt neuvo lapsen opettajalle_. Viimeinkin tuotti vuosi 1816 kaksi ruotsinkielistäkin kirjaa, ennen jo mainitun _Kritik öfver lånebokstäfverna uti finska språket_ ja _Anmärkningar uti finska skaldekonsten_ (Huomautuksia Suomen runon rakennuksesta).

Seuraava vuosi 1817 oli yhtä runsastuloinen kirjallisista tuotteista. Se toi _Lausumisia_ ja _Vilpittömiä kirjoituksia_, joista edellinen sisälsi vakavia runoja, jälkimmäinen virsiä, ei kuitenkaan kirkollisia, vaan deismin perustukselle sovitettuja kehoituksia hyviin tapoihin ja Luojan voiman ylistyksiä. _Ajanviete_ sitä vastaan oli taas enimmäkseen vihko pilkkarunoja ja iloisia lauluja, esim. _Kaipaus ja lohdutus, Omenasta, Kielletystä imusta_. Tämä sama vuosi toi myös kolme suorasanaistakin kirjoitusta: _Puhe lapsen kasvatuksesta, Tutkinnon aineita_ ja _Tutkindo kuolevaisuudesta_, joissa kahdessa viimeksimainitussa on ensimmäiset fllosooflsen kirjoituksen kokeet suomeksi. Vielä tulivat v. 1817 _Perhekunda_ ja _Pila pahoista hengistä_, joissa kumpaisessakin Juteini pilkkaa ja koettaa tehdä tyhjäksi taikauskoa ja epäluuloja. Nämät kirjoitukset ovat siitä merkilliset, että ne ovat puetut näytelmälliseen muotoon, ja siis ensimmäiset sitä lajia meidän kielellämme. Edellinen on huonosti kokoonpantu, mutta jälkimmäinen on useinkin sukkela.

V. 1818 ei Juteini toimittanut muuta kuin vihkon _Valittuja Suomalaisten sananlaskuja_ ja Suomen kielioppinsa: _Försök till utredande af finska språkets grammatik_. Tämä jälkimmäinen, josta jo on ollut sivumennen puhe, on suureksi osaksi vaan järjestämätön kieliopillisten vaarin-ottojen ja ainesten kokoelma, mutta yhtähyvin on sillä se ansio, että se Vhaël'in ajoista oli ensimmäisiä uusia yrityksiä.

V. 1819 ilmestyi taas _Huvitussanomia_, vihko suomennettuja lystillisiä juttuja, ja _Kummituksia_, kertomuksia nähdyistä aaveista luonnollisen selityksen kanssa. Myöskin painatti hän nyt, niinkuin on ennen mainittu, vihkosen laulujansa ilman b:tä, d:tä ja g:tä nimellä _Uusia lauluja perustus kielellä_. Mutta vielä samana vuonna lauloi hän _Lähtölaulunsa elli hyvästijättönsä Väinämöiselle_, jossa ilmoittaa päättäneensä kokonaan lakata runotoimestaan.

Syy tähän Juteinin päätökseen oli seuraava. Niinkuin hänen teostensa luettelosta ja parista esimerkistä on näkynyt, oli Juteinin runotar pääasiallisesti opettavainen. Se enimmiten saarnasi hyviä tapoja ja taisteli turhia ennakkoluuloja vastaan. Yhtähyvin ei se ollut mikään yksivakainen itkusuu, vaan salli leikkiäkin toden vaiheella, salli viatonta iloa, vaikkapa oluthaarikan ja viinalasinkin ääressä, hyväin ystäväin seurassa. Ja opetuksissansa, saarnoissansakin se kaikkein mieluimmin aina käytti aseinaan pilkan teräviä nuolia. Näissä pilkkarunoissaan ei Juteini säästänyt ketään, milloin tuomaria tokaisi, milloin pisti pappiakin. Tohtipa hän laulaa siitä, kuinka tämä

Sielun laskeepi sisälle Iankaikkiseen ilohon, Kosk' on hinda hyppysissä.

Toisessa runossa oli hän piloillaan valitellut maailman muka turmelusta, koska pappi

Kandoi muinen pitkän kaavun, Ett'ei ensingän näkynyt, Suden händä häilyväinen; Mutta nyt on lieve lyhyt, Lyhyt saarnakin suloinen.[111]

Kolmantena mainittakoon vielä _Paha lammas_.

Kummako siis, jos koira älähti, kun kalikka niin kipeästi koski. Eräs pappi, kappalainen _Fredrik Juhana Ahlqvist_ Virolahdella, viimeinkin tuskissaan tarttui kynään ja kyhäsi pitkän runon nimellä _Jälkipuhe muutamista sihtierin J. Juteinin pilkkakirjoituksista_. Tätä runoa levitettiin käsikirjoituksina postin kautta ympäri koko maata, ja tietysti ei jäänyt Juteini itsekään yhtä kappaletta saamatta. Se alkoi:

Voi, Juteini, juttujasi! Villitsijä, veisujasi! Mitäs konna kirjoittelet? Mitäs lasket leuvostasi Aivan ilman ajatusta?

Sitten moittii hän Juteinia katkerasti siitä, että hän oli pilkannut pappeja, uhkaapa rangaistusta esivallan puolelta, joka on luvannut suojella kaikkia säätyjä. Sen lisäksi vielä haukkuu hän häntä juomalauluin tekemisestä ja väärän opin levittämisestä.

Kauan ei Juteini kuitenkaan malttanut pysyä päätöksessään. Jo seuraavana vuonna ilmoitti hän pitkällä runolla _Huilun humina elli takaisin tulo Väinämöisen hyvästi jätöstä_ kyllä jättäneensä kanteleen Väinämöisen huostaan, mutta kuitenkin vielä mielivänsä

Pajupillin pirinällä -- -- Hyminällä hiljaisella Tässä tulkita totuutta.

Yhtähyvin oli hän seuraavina vuosina melkein aivan vaiti. Ainoasti v. 1824 tuli painosta kertomus _Nimipäivä_. Mutta 1826 kiihtyi Juteini taas uuteen runo-intoon. Silloin toimitti hän suuren runovihkon _Runon tähteitä_, joka ei kuitenkaan enää sisältänyt yhtään pilkkarunoa eikä leikkilaulua. Kaikki olivat yksivakaisia mietteitä. Samana vuonna ilmestyi myöskin runo _Kissan poika_, jossa hän moittii pienten kissanpoikain nukuttamisesta veteen; niin-ikään vielä hengellinen runo _Sangari Sionissa_, joka on saman-aineinen kuin Salamnius'en Ilolaulu Jeesuksesta, vaan ei millään muotoa sen vertainen elävässä kuvaamistaidossa. Neljäntenä tämän vuoden tuotteena oli suorasanainen vertaus _Viisauden vaellus maan päällä_. Vuonna 1827 tuli myöskin suorasanainen kirjanen _Erhetyksen vaikutus_, jonka aineena on lapsenmurha. Samana vuonna toimitti Juteini taas ruotsinkielisenkin kirjan _Anteckningar af tankar i varianta ämnen_ (Muistiinpantuja mietelmiä eri aineista), joka tuotti hänelle vielä enemmän harmia kuin kaikki pilkkarunot. Juteinia vastaan nostettiin nimittäin oikeudessa kanne kristin-uskon vastaisten oppien levittämisestä, ja seuraavana vuonna hovioikeuden päätöksestä poltettiin hänen kirjansa julkisesti Turun torilla pyövelin käden kautta.

Mitä itse tuohon tuleen tuomittuun kirjaan tulee, joka enimmäkseen sisälsi mietteitä ja tutkimuksia uskon ja autuuden asioissa, niin on sille tullut kova kohtalo hyvin kuvaavainen sen ajan ahdasmieliselle luonteelle. Sitä ei kyllä voi kieltää, että Juteinin ajatukset monessa suhteessa jyrkästi erisivät vallitsevasta uskon-opistamme, esim. siinä että hän ei tahtonut tunnustaa Kristuksen kuolemaa ristinpuussa armon perustukseksi, arvellen kirkon oppia tästä asiasta jäännökseksi vanhoista uhreista. Mutta eivät Juteinin mietteet kuitenkaan olleet millään muotoa pilkkaavaiset, vaan ilmaisevat totuutta etsivää henkeä, jota olisi ollut kunnioittaminen, vaikka arvelisikin sen olevan eksyksissä.

Juteiniin tämä asian päätös kovin kipeästi koski. Ensi tuskassansa poltti hän kaikki, mitä hänellä oli painamattomia runoelmia, ja lausui taas julkisesti päätöksensä lakata iäksi päiväksi kirjallisista toimista.

Mutta sitä lupausta ei hän kuitenkaan pitänyt tälläkään kertaa paremmin kuin edellisellä. Kun senaatti, johon hän vetosi, oli v. 1831 kumonnut hovioikeuden tuomiopäätöksen, ja kun aika vähän oli lievittänyt sydämen kipua, rupesi Juteini kuitenkin jälleen mielitoimeensa, V. 1833, näet, ruvettiin Viipurissa toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä, nimellä _Sanansaattaja Viipurista_, ja siihen antoi hän yhtenään sekä runoelmia että muita pieniä kirjoituksia, sekä vanhoja että uusia. Alussa ei hän tohtinut panna muuta kuin virsiä ja niiden tapaisia vakaisia runoja, mutta vähitellen näkyy synkeys hänen mielestänsä valjenneen, niin että hän alkoi taas kirjoittaa leikillisiäkin kappaleita. Useammat hänen rakkaus- ja muista lauluistansa ovat tällä ajalla syntyneet. Sanansaattajan ensimmäisissä vuosikerroissa ovat Juteinin antamat runoelmat aina nimetönnä, mutta vv. 1840 ja 1841 on niiden alla nimimerkki V-- s-- (Vanha suomalainen).

V. 1844, kun suomalaisen kansallishengen toinen heräys tapahtui, rohkeni Juteinikin taas ruveta painattamaan runoelmansa omalla nimellään useiksi eri kirjasiksi. Ensimmäisen vihkosen alkuun katsoi hän kuitenkin tarpeelliseksi panna puolustuksen siitä, että hän, vastoin 1828 lausuttua luopumustansa, kuitenkin nyt jälleen oli ruvennut kirjailijatoimiin. Mainittuansa syyksi sen, että tuomionsa oli tullut kumotuksi, sanoo hän pitävänsä vähemmänkin leiviskän maahan kaivamisen luvattomana, varsinkin kun hänellä nyt, virasta erottua, oli paremmin aikaa, ja muutenkin rakkauden äidinkieleen poistavan kaiken epäilyksen. Loppuvuotensa vietti Juteini suomenkielisten teostensa parantelemisella ja järjestämisellä, aikoen ne toimittaa kaikki yhteen kerättynä uudestaan painosta. Siitä hänet esti kuolema, mutta lapsellisella kunnioituksella on hänen poikansa, kielen-opettaja Jaakko Judén, täyttänyt isävainajansa aikomuksen. Vv. 1856-58 ilmestyi painosta yhteensä yhdeksän vihkoa _Jak. Juteinin kirjoja_.

Itse tuon uuden kansallisen herätyksen vaikutuksesta häneen ei ole meillä paljon tietoa. Kirjoituksessa _Pari sanaa suomeksi 1844_ hyväksyy hän sen vaatimuksen, että suomi tulisi virkakieleksi, ja lohduttaa maan ruotsalaisia sillä, että ruotsalaisissa paikkakunnissa virkamiesten tulisi osata myös ruotsia. Mutta toiselta puolen ilmoittaa hän suurta toivottomuutta suomenkielen valtaanpääsöstä, siitä syystä että kaikki kirjamiehet sitä eri tavalla kukin oman puheenpartensa mukaan kirjoittavat ilman tutkimatta, ilman mitään yhteistä kirjoitustapaa. "Ei kuorma kulje matkan päähän, jos ei vetäjät yhtä pidä". Kuuluupa vastahakoisuus tuota kirjallisuudessa ilmautuvaa kirjavuutta vastaan viimein tehneen koko suomalaisuuden harrastuksen ukolle vastenmieliseksi. Suupuheen mukaan, jonka luotettavaisuutta en kuitenkaan voi taata, oli Juteini viime vuosinansa muuttunut melkein suomalaisuuden vastustajaksi.

Sallittakoon minun nyt vielä puhua pari sanaa Juteinin luonteesta ja vaikutuksesta kirjailijana. Todellista runoniekkaa hänessä ei ollut; pikemmin oli hän luotu fllosoofiksi ja puhetaituriksi. Suorasanaiset kirjoituksensa, esim. useammat tutkimukset kirjassa _Tankar i varianta ämnen_, ovat hyvin miellyttävät lukea, sen puolesta että niissä ajatus ilmautuu hyvin omituisessa, välähdyksen tavoin valaisevilla vertauksilla kaunistetussa muodossa. Mutta runoelmissa sitä vastaan on äly liiaksi yksinvaltiaana. Juteini itse on yllämainitussa kirjassaan kokenut myös selittää runouden luonnetta tavalla, joka hyvin valaisee hänen oman runolahjansa luonnetta. Hän sanoo: "Runouden tarkoituksena pitää olla varsinkin ihmiskunnan hyödyttäminen ja parantaminen. Järjen ja tunteen tulee johtaa totuus ikään kuin poltinkohtaan, jossa sen vaikutus on voimallisimpana. Paljas mielikuvituksen runous on kaleidoskoopin eli kaunokiikarin kaltainen, jonka vaihtelevaiset kuvat ja hohtavat värit eivät voi tuottaa pysyväistä mielihyvää, sen tähden että niillä ei ole (hyödyllistä) tarkoitusta".

Tämän Juteinin käsityksen runoudesta tuntien, me emme enää kummeksi, että hänen runoelmansa enimmäkseen ovat runomittaan puettua proosaa, vaikka kyllä innokasta kuvilla ja vertauksilla koristettua proosaa. Aine niissä on enimmiten aivan ajatteellinen, filosoofinen, ja opettavainen tarkoitus silmäänpistävä. Niinkuin olemme nähneet, ilmautui tämä opettavainen tarkoitus alussa paraiten pilkan muodossa. Se oli usein kehoittavinansa pahaan tapaan, tehdäksensä sitä oikein naurettavaksi ja inhoittavaksi. Muutamat näistä pilkkarunoista ovat jokseenkin onnistuneita. Mutta ylimalkain ei Juteinin pilkka kuitenkaan ollut oikein terävä; sen kärki oli useimmiten tylsänlainen. Myöhempinä aikoina ei hän enää kirjoittanutkaan mitään pilkkarunoja, vaan antoi opetuksensa aivan yksivakaisessa muodossa. Seurauksena Juteinin runottaren filosoofisesta, opettavaisesta luonteesta oli myös sen taipumus lyhyihin aforismeihin ja epigrammeihin. Juteini toimitti v. 1844 muun muassa vihkosen omia tekemiänsä sananlaskuja, nimellä _Sananlaskun koetuksia ja runon tähteitä_, ja jätti muutoinkin jäljellensä summattoman joukon pieniä "runon aineita" ja "runon päitä", joiden synnystä tiedetään kertoa, että hän, niin pian kuin hänelle joku ajatus juontui päähän, kohta pani sen muutamilla värssyillä paperille, vaikka hän olisi ollut tulisimmassa työn puuhassa taikka hänen olisi siksi täytynyt sydän-yöllä nousta sängystä. Joutessaan venytteli hän noita pätkiä sitten runoiksi, mutta hyvin moni jäi tietysti alkuperäiseen muotoonsa ja painettiin hänen kuoltuaan semmoisenaan.

Runoissansa on Juteini sotinut kaikkia paheita ja pahoja tapoja vastaan, mutta useimmin ja innokkaimmin moitti hän aina näitä kolmea: omanvoiton-pyyntöä, taikauskoa ja eläintenrääkkäystä. Omanvoiton-pyynnön syyksi hän luki senkin, että ylhäiset säädyt Suomessa olivat hylänneet kansan kielen. Uskoa taikoihin ja kummituksiin pilkkasi ja moitti hän yhtenään ja ylimalkain ei hän uskonnonkaan suhteen sallinut sokeaa, ajattelematonta uskoa. Niinkuin jo on mainittu, seisoi hän deismin kannalla ja oli 18:n vuosisadan hyvää tarkoittavan, mutta pintapuolisen valistusfilosofian edustajia maassamme. Eläimiä hän sanoi ihmisen mykiksi velipuoliksi, arvellen sitä ajatusta, ett'ei eläimillä ole kuolematonta sielua, yhtä vääräksi kuin sitä, että ainoasti aatelismiehet saavat omistaa rälssitiloja. Tämän vuoksi saarnasi hän yhtenään ja kiivaasti, että heitä piti kohdella lempeästi, arvellen syntiseksi esim. metsästystä, jopa melkein eläväin teurastamista ruuaksi. Tämä hänen mielialansa ei näyttäynyt ainoastaan kirjoituksissa, vaan teoissakin; sillä usein tapahtui, että Juteini, nähdessään jonkun talonpojan armottomasti lyövän hevostansa tai muuta elukkaa, antoi pahantekijälle kohta paikalla kelpo selkäsaunan sauvastansa.

Toinen puoli Juteinin runoilijaluonteessa on lapsellinen, viaton iloisuus. Yksi hänen periajatuksiansa oli, että tässä mailmassa hyvää ja pahaa on tasan, ja jos jälkimmäistä toisinaan tahtoo ollakin enemmän, niin pitää tyytyväisyydellä ja toivolla jälleen saattaa vaaka tasapainoon.

Juteinin runoelmia, niinkuin hän usein valittaa, ei ostettu paljon. Mutta muutamat niistä ovat levinneet ympäri koko maan ja tulleet kansan yhteiseksi omaisuudeksi enemmän kuin tuskin minkään muun runoilijamme teokset tähän asti. Semmoisia ovat varsinkin _Suomalaisten laulu Suurelle Ruhtinaalle, Laulu Suomessa (Arvon mekin ansaitsemme) ja Laulu elämän nautinnosta_, jotka aikanaan olivat lauletut ja rakastetut, niin avaralta kuin suomenkieli kaikui.

Vaikka siis hänen kirjansa ylipäätään eivät ole voineet paljoa vaikuttaa kansaan, on kuitenkin yhdessä kohdin hänen kirjallinen vaikutuksensa ollut silminnähtävä ja suuri, nimittäin siinä että hän herätti talonpojissamme kansallistunteen, näyttäen monessa runoelmassansa, että Suomen kansa ei olekaan se halpa, mitätön rahvas, jona sitä on pidetty, vaan että "Arvon mekin ansaitsemme". Myöskin oli hän melkein ainoa, joka ennen vuotta 1844 suomenkielellä katkerasti moitti maassamme vallitsevaa muukalaisuutta kielen suhteen ja innokkaasti vaati suomenkielen koroittamista valtakieleksi. Sen ajan suomalaisissa sanomalehdissä näkyy tosin joskus joku ainoa kirjoitus tästä aineesta, mutta ne harvatkin ovat erinomaisen miedot ja varovaiset. Sentähden sopinee pääasiallisesti Juteinin ansiona pitää, että jo kolmansilla kymmenillä kieliliikkeen ensimmäinen alku ilmausi talonpojissakin, niinkuin näkyy tunnetusta Korhosen runosta.

Juteinin kirjat yhdessä Becker'in Turun Viikkosanomain kanssa ne myös olivat, jotka ensin herättivät nuoren apteekkioppilaan _Elias Lönnrot'in_ hartauden suomenkielen viljelykseen. Näin voimme ensialussa silmin seurata suomalaisuuden menemistä perintönä miehestä mieheen. Uutten ajatusten herääminen on siinä aivan kulkutautien leviämisen kaltainen. Kun ne ovat täydessä voimassa, on ikään kuin koko ilma olisi täynnä tarttumus-ainetta, ja harva voi välttää niiden vaikutusta. Mutta alussa voipi selvään nähdä, kuinka tauti yhdestä sairaasta toiseen tarttuu. Juteinin ansio tässä suhteessa on luultavasti hänen suurin, tiettävästi hänen pysyväisin ansionsa. Hänen kirjoituksensa tuskin nykyään enää tullee toisten kuin tutkijain silmäin alle; hänen enimmin levinneet laulunsa alkavat jäädä unohduksiin runsahampain runoin tähden. Mutta se ansio, että hän on ensiksi herättänyt itsetunnon Suomen talonpojan sydämessä, että hän on viitannut Lönnrot'ille sen tien, jota tämä Suomen kansan onneksi on astunut, se ansio on Juteinilla ijäti katoamatonna,

5. Kaarle Aksel Gottlund.

Juteinin into suomalaisuuden puolesta välittömästi sytytti vielä toisen suomalaisessa kirjallisuudessa merkillisen miehen innon. Ollessaan kotiopettajana Juvalla Juteini kuuli puhuttavan eräästä sen pitäjän herraspojasta, jolla kehuttiin olevan tavattoman hyvät lahjat ja jonka sanottiin yritelleen laulujen sepittämistä niin hyvin ruotsiksi kuin myös joskus suomeksi. Hän haki heti tilaisuuden tätä poikaa kohdatakseen, joka oli vasta noin yhdentoistavuotias, luetti itselleen hänen kokeensa ja puhkesi sitten, häntä käteen tarttuen, näihin sanoihin: "Älä, veikkonen, huolikaan enää ruotsalaisista runoista! Ruotsalaisilla on kyllin niitä, jotka heidän kielellään runoilevat ja heidän puhettaan viljelevät; mutta meidän suomalaisesta puheestamme ei välitä yksikään. Sitä alennetaan ja poljetaan, vaikka se on kaikkia muita suloisempi. Harjoita sinä, poikaseni, ainoasti tätä omaa kieltäsi, niin sinusta tulee aikaa myöten koko mies ja maamiehesi vielä siunaavat sinua!"

Poika, jolle Juteini ne sanat lausui, oli _Kaarle Aksel Gottlund_. Hän oli syntynyt 24 p. Helmik. 1796 Ruotsinpyhtään pitäjässä, jossa hänen isänsä, Mattias Gottlund, oli kappalaisena. Hänen syntymäpaikkansa oli ruotsinkielinen; vanhempain perheessä, sen ajan tavan mukaan, ei myös kuultu suomea. Hän olisi siis saanut aivan ummikkoruotsalaiseksi kasvaa, ell'ei isä, joka oli suomalaista talonpoikaista sukuperää, olisi hankkinut pojalleen pientä suomalaista leikkikumppania Savosta. Suurta apua ei ollut muuten tästäkään, sillä Antti, se oli toverin nimi, oppi kiireemmin ruotsia kuin oppilaansa suomea, ja kaikki puhe heidän keskenään kävi pian edellisellä kielellä. Toiseksi muuttui asia vasta silloin, kun, isän päästyä Juvan kirkkoherraksi, tultiin aivan suomalaiseen seurakuntaan; olipa poika täällä pian jo niin tottunut suomenkieleen, että hän, jos kohta kovin virheellisesti, oli ruvennut sitä pieniin runokokeihinkin viljelemään.

Liikutettuna Juteinin puheesta oli Gottlund lujasti, oikein kädenlyönnillä, luvannut noudattaa hänelle annettua neuvoa. Mutta lapsen mieli on niinkuin lammen pinta; sitä on helppo saada liikkeelle, mutta yhtä helposti myös liikutus jälleen asettuu, jäljettömäksi katoaa, Poika kohta yllämainitun tapauksen perästä lähetettiin Porvoon kymnaasiin; uusissa opinharjoituksissa, uusissa oloissa saatu kehoitus, annettu lupaus pian haihtui mielestä. Toista herätystä oli vielä tarvis.

Gottlund oli, päästyään ylioppilaaksi keväällä 1814 ja opiskeltuaan yhden lukuvuoden Turussa, päättänyt olla kokonaisen vuoden kotonaan. Oli jo syksypuoli, 9 päivä Lokakuuta 1815, kun hän kerran tapansa mukaan lähti metsästysretkelle, kumppaneina kaksi seudun talonpoikaa. Soudettaissa Jukajärven selkää myöten rupesi toinen miehistä laulamaan. Hän lauloi vanhan runon, jota oli muinoin tapana veisata, kun karhun kanssa otteluun mentiin. Gottlund kuunteli ihmetyksellä, ihastuksella runon syviä, synkkiä sanoja. Niissä hän kuuli kaiun kansansa silloin vielä melkein tietymättömissä olevasta muinaisrunoudesta. Hänelle muistui taas mieleen, mitä Juteini oli puhunut suomenkielen ihanuudesta; hänelle muistui myös mieleen, mitä hän itse silloin oli luvannut.[112]

Tästä lähtein alkoi hän ahkerasti keräellä vanhoja runoja, joita siihen aikaan Juvalla, niinkuin ylimalkain Savossa, vielä laulettiin sangen paljon. Kohta levisi huhu tuosta eriskummallisesta nuoresta herrasta, joka vanhan kansan muistoja niin suuressa arvossa piti ja niistä rahaakin maksoi. Talonpoikainen rahvas ajatteli aivonsa halki keksiäksensä, mitä etua hänelle noista "loruista" voisi olla. Muutama selitti sen sillä lailla, että pappilan Kalle varmaankin oli lyönyt vetoa toisen herran kanssa, kumpi heistä määrätyssä ajassa saisi enemmän runoja kokoon. Herrasväkikin nauroi ja pilkkaili luuloitellen, että hän kentiesi vaan käytti runonkeruuta peitteeksi toisille, vähemmän viattomille ajanvietteille. Mutta Gottlund jatkoi työtänsä lakkaamatta, niin kummastelijoista kuin pilkkaajistakin huolimatta, ja latoi arkin arkkinsa perästä kirstunsa pohjaan tallelle. Vähitellen siihen totuttiin, ja viimein myös ulkopitäjiltä sivumatkustavat velhot ja tietäjät alkoivat poiketa Juvan pappilaan runoja "nuorelle herralle" laulamaan. Suurena lohdutuksena ja vahvistuksena tässä pyrinnössään oli Gottlund'ille se seikka, että hänen vanhempansa sitä ensi alusta asti ilman vastahakoisuudetta, pianpa vielä suosiolla katselivat. Kirkkoherra itsekin rupesi tutkimaan suomen kieliopin sääntöjä sekä suomentamaan kirjoja, äiti, joka oli syntyisin Porvoosta ja umpiruotsalainen, oppi rakkaudesta poikaansa vähitellen jokseenkin hyvin ymmärtämään suomea. Kesällä v. 1816 läksi Gottlund opintojaan jatkamaan, tällä kertaa Upsalan yliopistoon, missä silloin vielä oli niin paljon Suomen poikia oppia harjoittamassa, että olivat erinäisenä suomalaisena osakuntana. Kumppaneissa oli useampia Savolaisia, muiden muassa eräs toinen Juvalainen _Abraham Poppius_; heidän kauttansa arvattavasti levisi Upsalassakin tieto siitä, että Gottlund oli kerännyt vanhoja suomalaisia runoja ja niistä tutkinut Suomalaisten muinaisuutta. Se oli syynä tuohon tavattoman suureen luottamukseen ja kunnian-osoitukseen, että professori Palmblad, Ruotsin kirjallisuuslehden _Svensk Litteraturtidning'in_ toimittaja, kääntyi 21-vuotisen nuorukaisen puoleen ja pyysi häntä kirjoittamaan arvostelua äsken ilmestyneestä _Friedr. Rühs'in_ kirjasta _Finnland und seine Beiwohner_ (Suomi ja sen asukkaat). Kukas tämmöiseen toimeen olisi ollut halullisempi kuin Gottlund? Hän kävi kohta työhön käsiksi ja sepitti v. 1817 pitkän, monta lehden numeroa täyttävän kirjoituksen, jossa rohkeasti, ankarasti pohti ja seuloi tuon oppineen saksalaisen mietteitä, erittäin Suomen jumalaistaruista. Sangen vaillinainen, koska siihen aikaan vasta muutamat kultasiruset muinaisesta runoaarteestamme olivat löydettynä, on tietysti tässä ilmautuva Gottlund'in omakin tieto, harhailevainen moni hänen päätöksistään; mutta useammassa kohdin on hän kuitenkin jo osannut oikeaan kohtaan ja luonut uutta valoa aineesensa. Todella profeetallisilta kuuluvat seuraavat sanat, joilla hän koki tuoda esiin käsityksensä Suomen kansan runojen arvosta: "Tämän kirjoittaja tahtoisi väittää, että jos ne kerättäisiin järjesteelliseksi kokonaisuudeksi, muodostukoon siitä sitten kertomaruno tai näytelmä tai mikä muu hyvänsä, niin siitä syntyisi uusi Homeeron ja Ossian'in laulujen tai Niebelungenlied'in vertainen teos; ja omituisen luomisvoimansa loistossa ja kunniassa, heränneenä itsenäisen henkensä tuntoon, suomalainen kansallisuus nostaisi sekä oman että myös vastaisen ajan ihmettelemisen".

Seuraavana vuonna kirjoitti Gottlund yliopistollisen väitöksen, joka sen-aikuisen tavan mukaan oli latinankielinen, _De proverbiis fennicis_. Niinkuin nimi osoittaa, oli hän aineeksi valinnut Suomen kansan sananlaskut, tuoden niitä esiin sata kappaletta, jotka kaikki oli Savosta kerännyt, ja koettaen niitä tieteellisesti järjestää. Samana vuonna 1818 Gottlund myös painatti vihkosen keräilemiänsä runoja, muinaisia ja nykyisiä sekaisin. Tämä oli ensimmäinen painosta tullut varsinainen suomalaisten kansanrunoin kokoelma; Porthan ja hänen aikalaisensa, niinkuin jo tiedämme, olivat ainoasti painattaneet otteita todisteiksi runo-opillisiin ja jumalaistarullisiin teoksiinsa. V. 1821 ilmestyi toinenkin vihko Gottlund'in _Pieniä runoja Suomen poijille ratoxi_. V. 1828 toimitti hän vielä _Väinämöiset_ nimisen kokoelman uudempia Savon talonpoikain runoja. Ne ovat kuitenkin aivan mitättömiä, usein ruokottomiakin; eikä hän sanonutkaan niitä painattavansa niiden runollisen arvon tähden, vaan sivistyshistoriallisina näytteinä nykyis-ajan kansanrunoudesta.

Rühs'in kirjaa lukiessaan oli Gottlund ihmeekseen nähnyt siinä mainituksi, että useammissa paikoin Ruotsissa sekä Norjassa asui Suomalaisia. Tämä tieto suuresti herätti hänen tutkimushaluansa, ja vielä samana vuonna 1817 kesällä läksi hän niille vuoriseuduille, missä heitä sanottiin löytyvän. Sillä kertaa hän kulki Helsinglannin ja Taalainmaan korpiperukat läpi; seuraavalla pitemmällä matkallansa 1821-22 kävi hän suomalaisen asutuksen oikeissa pesäpaikoissa Vermlannissa ynnä myös lähinnä sen maakunnan rajaa olevissa norjalaisissa pitäjissä. Tarkoituksena hänellä oli kuulustella tämän väestön muistoja, ottaakseen selvän siitä, olivatko ne siellä alkuperäisiä asukkaita vai myöhempiä siirtolaisia; hän tahtoi myös tutkia heidän murrettansa ja kerätä heidän runojansa, verratakseen niitä Suomenmaan murteihin ja runoihin, niin että voisi nähdä, tokko ja missä kohdin kieli eron perästä oli muuttunut, ja saattaaksensa heidän runoistansa päättää meidän runojemme vanhuutta ja alkuperäistä muotoa. Gottlund saikin selville, että nuot Suomalaiset vasta myöhempinä aikoina, enimmäkseen Kaarle herttuan aikana, olivat sinne muuttaneet ja että he vielä puhuivat melkein muuttumatonta Savon suomea. Mutta hänen runokeräelmänsä jäivät tutkimatta, vieläpä julkaisematta makaamaan arkun pohjalle, josta ne vasta hänen kuolemansa jälkeen meidän päivinämme ovat uudestaan kaivetut esille. Ainoa vermlantilainen muinaismuistelma, jonka hän itse julkaisi mainitussa väitöskirjassaan, oli suorasanainen toisinto siihen asti aivan tuntematonta Sampo-runoa.

Oleskellessaan näillä salomailla ja tultuaan likempään tuttavuuteen itse asukkaitten kanssa, Gottlund ei voinut olla huomaamatta, kuinka sorretussa tilassa he olivat niin varallisuutensa kuin myös kansallisuutensa puolesta. Heidät oli ennen muinoin houkuteltu pois kotimaastaan "suuresta Suomesta", koska heidän tiedettiin olevan ravakoita korven raivaajia, uutteria uudistaloin rakentajia. Mutta kun myöhemmin Vermlanti varsinkin tuli vilkkaan vuorityön pesäpaikaksi, joka vaati paljon puita, ruvettiin Suomalaisia ahdistamaan sillä syyllä, että heidän kaskenviljelyksensä kovin paljon metsää hävitti. Tällä vuosisadalla heitä tosin ei enää metsän petoin tavalla vainottu niinkuin ennen, mutta yhtähyvin ei ollut heillä vakinaista omistus-oikeutta itseraivaamiinsa tiloihin. Vielä surkeampi oli se, että he eivät saaneet omalla kielellään mitään opetusta, ei edes uskonnollista. Kirkoissa, joihin heillä paitsi sitä oli mahdottoman pitkät matkat, saarnattiin pelkkää ruotsia, josta siihen aikaan enin osa heistä ei ymmärtänyt mitään. Lukukinkereillä lukkari kyllä ajoi lasten päähän muutamia kappaleita ruotsalaisesta katkismuksesta, mutta se unohtui yhtä pian, koska vaan oli koneellisesti opittua ulkoläksyä.

Gottlund'in palavaa sydäntä tämä kansan kurja tila syvästi liikutti, ja koko innollansa ryhtyi hän toimiin asian auttamiseksi. Pieniä runojansa hän jälkimmäisellä matkallaan anteliaasti jakeli; myös oli hän Suomesta useammalta kustantajalta hankkinut tuhansia kappaleita varsinkin hengellisiä kirjoja. Itse hän opetti kansaa niitä lukemaan, missä tämä taito jo oli unohduksiin joutunut. Sen ohessa hän vielä kävi suurempiin, tehokkaampiin puuhiin. Hän toi v. 1823 Tukholmassa parast'-aikaa istuvien säätyjen eteen Ruotsin sekä Norjan Suomalaisten nimessä tehdyn, enemmällä kuin 600 allekirjoituksella varustetun anomuskirjan, jossa mainituille Suomalaisille pyydettiin täysi omistus-oikeus heidän tiloihinsa ja lupa erota eri seurakunniksi, joihin saivat palkata omakielisiä pappeja. Edelliseen pyyntöön suostuttiin helposti, mutta toinenkos se vasta nosti suurta melua! Pitikö keskelle Ruotsin kansaa syntyä vieras itsenäinen kansakunta, valtakunta valtakunnassa? Muutamat Vermlantilaiset suoraan väittivät, ett'ei heidän maakunnassaan muka ollutkaan mitään Suomalaisia; likempänä tehdaspaikkoja asuvat, näet, osasivat myös ruotsia, eivätkä vieraitten kuullen uskaltaneet puhua omaa kieltänsä. Gottlund silloin tuotti eläviksi todisteiksi Tukholmaan kaksitoista miestä, yhden kustakin pitäjästä, Mutta siitä huuto vielä hirveämmäksi nousi. Gottlund kun käveli katua myöten Suomalais-joukkonsa perässään, niin alkoivat pelkurit jo nähdä ilmikapinan edessänsä. Keksittiinpä siinä viimein muka Venäjänkin virittämiä salajuonia, joka tyytymättä siihen, että se oli Suomenmaan ryöstänyt, nyt vielä tahtoi jalansijan oikein Ruotsin keskisydämessä ja siksi oli lähettänyt yhden alamaisensa -- koska Gottlund oli Suomesta -- kansan nostajaksi ja villitsijäksi! Vermlannin Ruotsalaisten omanvoiton pyynti ja muiden lapsimainen pelko olivat näin syynä siihen, että Suomalaisten kohtuulliset toiveet raukesivat tyhjiksi. Mutta Gottlund'in yritys ja nähty vaiva on kuitenkin pysyttänyt hänen nimensä ijäti kulumattomassa, kiitollisessa muistossa Vermlannin sekä Kaakkois-Norjan korpimailla. Sen todistaa se lakkaamaton ystävällinen kirjevaihto, jota noiden seutuin rahvas viimeisiin asti viljeli hänen kanssaan; niin myös parin Vermlantilaisen käynti Helsingissä vanhaa ystäväänsä katsomassa pari vuotta ennen hänen kuolemaansa; niin-ikään viimein kaikkein noista Suomalaisista kirjoittaneiden Ruotsalaisten ja Norjalaisten yksimieliset lauseet. "Gottlund", sanoo yksi heistä, "on nimi, joka kaikissa Vermlannin suomalaismetsissä on tuoreessa muistissa. Kaikki, mitä heille hänen käyntinsä jälkeen on tullut osaksi, esim. veronhuojennukset ja uutten kirkkoin rakentaminen", -- vaikka niissä ainoasti ruotsia saarnataan, -- "luetaan hänen ansioksensa. Tämä suomalainen ylioppilas on näille salolaisille yhtä suuriarvoinen henkilö kuin Kustaa Vaasa Taalalaisille".

Näitten yhteiskunnallisten, puolivaltiollisten pyrintöjen rinnalla pysyivät myös kirjalliset harrastukset yhä edelleen vireillä Gottlund'in mielessä. Upsalassa oli hän jo v. 1819 siellä oleskelevain ylioppilaitten keskuudessa ottanut puheeksi, että kotimaahan palattua ruvettaisiin toimittamaan suomenkielistä sanomalehteä. Tämä oli aiottu sivistyneen säädyn luettavaksi, niinkuin Gottlund sitten kertoi, "poistaivuttaakseen heidän mieltänsä ruotsinkielestä ja käännyttääkseen sitä omaamme". Becker'in alkuunpanemat Turun Viikkosanomat, jotka seuraavana vuonna ilmestyivät, tulivat kuitenkin esteeksi tuuman toteuttamiselle, vaikka kyllä hänen sanomalehdellänsä oli aivan toinen suunta, kääntyessään ainoasti talonpoikaiseen kansaan, ei sivistyneen herrasluokan puoleen, ja tarkoittaessaan ainoasti tietojen levittämistä rahvaalle, ei kansallista herätystä. Sanomalehden sijasta päätettiin nyt yhteisin voimin toimittaa kirja suomenkielellä, joka sisältäisi tieteellisiä tutkimuksia etupäässä omasta maasta, kansasta, kielestä sekä historiasta ynnä myös runokokeita niin hyvin alkuperäisiä kuin suomennoksiakin. Täten tahdottiin raivata tietä suomalaiselle kansalliskirjallisuudelle ylevämmässä merkityksessä.

Toisten lupaamat kirjoitukset viipyivät kuitenkin vuosi vuodelta. Vaan tästä säikähtymättä ryhtyi Gottlund yksinäänkin työhön ja sepitti koko kirjan itse. Hyvä onni oli, että nuoret suomalaiset taiteilijat, jotka olivat luvanneet siihen tarvittavat kuvat piirustaa, veljekset _Magnus ja Vilhelm von Wright_ ja _Robert Ekman_, sekä kivipainajat _H.J. Strömmer_ ja _A. Hård_, paremmin muistivat suomalaista sananlaskua: "sarvesta härkää, sanasta miestä". Käsikirjoituksen valmiiksi tultua eivät olleet sittenkään vielä kaikki vaikeudet voitettuina; kirjan painosta saaminen oli yhä vaikeampi tehtävä. Turhaan Gottlund tarjoili sitä kirjankustantajille sekä Ruotsissa että Suomessa; tieteellistä kirjallisuutta viljelevä yleisö siihen aikaan oli näissä molemmissa maissa niin tuiki vähäinen, että yksityiset harvoin uskalsivat kustantaa semmoisia kirjoja. Yksi kirjakauppias Turussa monen mutkan perästä viimein olisi kuitenkin suostunut, mutta hän vaati, että teos käännettäisiin ruotsiksi, sillä tieteellinen kirja suomenkielellä --sehän toki oli aivan mahdotonta! Samaa virttä myös lauloivat Gottlund'in useimmat sukulaiset, ystävät ja tuttavat niin hyvin Suomessa kuin Ruotsissa. Mutta Gottlund'in luonteen pääominaisuuksia, niin hyvään kuin pahaankin, oli kukistumaton, perisuomalainen itsepäisyys. Esteet ja varoitukset eivät häntä peloittaneet, ne päinvastoin ainoasti kiihoittivat. Hän päätti itse kustantaa kirjansa, tarjoten sen halullisille ennalta tilattavaksi. Itse hän myös, kustannusten säästämiseksi, maalasi kivipiirrokset värillisiksi. Lopullista estettä ei tullut siitäkään, että suurin osa kahden vuoden kuluessa valmiiksi maalattuja kuvia hävisi häneltä eräässä tulipalossa. V. 1831 valmistui viimein paksu nidos _Otavaa eli suomalaisia huvituksia_, jota toinen, hoikempi osa seurasi v. 1832; mutta kolmas osa, joka jo oli pantu painoon alussa vuotta 1833, jäi tulematta tilaajain vähyyden tähden. Seuraavana vuonna 1834 muutti Gottlund Tukholmasta, jossa suurimman osan aikaa Otavaa toimittaessaan oli oleskellut, naineena miehenä takaisin Suomeen, asettuen ensialuksi Kuopioon.

Heti ilmestyessään sai Gottlund'in Otava sangen suuren huomion ja ihmeen osakseen, saipa se tämän huomion ja ihmeen täydestä syystä. Aineet, joita se sisälsi, olivat hyvin taitavasti valitut tarkoituksen mukaan, ollen kaikki sitä laatua, joka voi sivistyneitäkin, oppineitakin miellyttää ja isänmaallisen luonteensa kautta kansallisia tunteita virittää. Ensiksi tulee pitkä esipuhe, jossa Gottlund kertoo omasta henkisestä kehityksestänsä ja syistä, jotka olivat hänet suomalaisuuteen sekä erittäin tähän työhön saattaneet. Nykyiselle tutkijalle se on erinomaisen hauska ja opettavainen lukea, vaikka tämmöistä meillä outoa memoaarein-tapaista laveata itsestään puhumista lieneekin silloin paheksittu. Sitten seuraa tieteellisiä tutkimuksia meidän kansamme muinaisuudesta sekä myös varsinaisesta historiasta, nimittäin: Vanhain Suomalaisten viisaudesta ja opinkeinoista, jossa Gottlund todistuskappaleina tuo esiin suuren joukon Suomen kansan sananlaskuja aineenmukaisessa järjestyksessä; vanhoista kansallisista soittokaluista ja entisestä ajan luvusta; Ritvalan Helka-juhlasta; Kuusiston linnasta sekä kaikellaisista vanhoista muistomerkeistä. Niihin ovat vielä luettavat useammat merkillisten Suomen miesten elämäkerrat. Muinaistieteen ja historian rinnalla on myös vertailevainen kieli- ja kansatiede saanut sijansa. Me löydämme tässä tutkimuksen Venäjän-Karjalaisista ja heidän kielestään sekä virolaisia, vatjalaisia ja lappalaisia runoja suomennoksella varustettuina. Tieteellisten kirjoitusten välissä on myös runsaasti runoelmia sekä omia että käännöksiä. Gottlund näkyy oikein tahtoneen näyttää, että suomenkieltä sopii käyttää vaikka mihin runomittaan ja runouden lajiin. Paitsi vanhan suomalaisen runon mittaa on hän, näet, koetellut monellaisia muinaisklassillisia sekä nykyajan runomittoja, onpa myös yritellyt kaikellaisia konsteja runollisella alalla, semmoisia kuin logogryyfejä ja anagrammeja. Käännöksissä tapaamme muinaisklassillisista Homeeron säkeitä ynnä Anakreon'in runonpäitä sekä Sapphon katkelmia, uudemmista etupäässä Bellman'in juomalauluja, joita Gottlund itsekin useammissa omissa koetti jäljitellä.

Minkä arvoiset olivat sitten nämät ensimmäiset yritykset tieteen ja taiderunouden alalla? Valitettavasti vaatii totuus tähän vastaamaan, ett'ei kyky ollutkaan Gottlund'in voimallisen tahdon mukainen. Hänellä oli liian herkkä mielikuvitus ollakseen tarkka tieteellinen tutkija; hänessä oli liika vähän mielen jaloutta ollakseen oikea runoilija, Tieteellistä epätarkkuutta olisi kuitenkin voinut peittää vilkas, kekseliäs henki, jos se olisi pukeutunut huvittavaiseen, suurelle yleisölle helppotajuiseen muotoon; mutta Gottlund'in kirjoituslaatu tässä oli raskaanlainen ja vielä enemmän rasitettu lukemattomilla muistutuksilla sekä muistutusten muistutuksilla. Runoelmat puolestaan ovat enimmiten kuivia, arkipäiväisiä sisällykseltään ja usein virheellisiä mitaltaan; Gottlund, vaikka hänessä oli mielikuvitus vilkas, oli vailla hienompaa kauneuden aistia. Merkillisenä poikkeuksena ovat vaan _Paimenlaulut_, noin parikymmentä luvultansa, jotka hän sepitti kansassa tavallisiin torvisoiton sävelmiin. Niissä on moniaita raikkaita kaikuja Suomen saloilta, joiden koristelematon, puhtaasta mielestä tuleva suloisuus välittömästi viehättää. Ne levisivätkin siitä syystä kohta kansaan, tullen oikeiksi kansanlauluiksi, ja kansan laulellessa niveltyivät vähitellen pois ne pienet kielivirheet ja epätasaisuudet, jotka niitä painettuina vielä haittasivat,

Kieli tässä Otavassa kaikkein enimmin sai moitetta osakseen. Gottlund näet -- sen hän itsekin nöyrästi tunnustaa -- ei ollut silloin vielä oikein oppinut suomea; se näkyi selvästi tiheissä virheissä ja vielä enemmän sanain sepityksessä. Uudet, oudot alat, joilla hän viljeli suomenkieltä, tietysti vaativat suuren joukon uusia sanoja; mutta niiden keksiminen ei Gottlund'ilta ollenkaan onnistunut, niin että tuskin yksikään on tullut yleisempään käytäntöön. Esimerkkeinä mainittakoon: _kauppakasakka (kontorist), peäpurjehtija (admiral)_ -- ruotsalainen merkitys on aina sulkumerkkeihin pantuna vieressä, joka olikin hyvin tarpeellista, koska ei muuten olisi sanaa ymmärretty. Melkein vielä suuremman moitteen nosti se seikka, ett'ei Gottlund, niinkuin edellä on mainittu, oikeinkirjoituksessaan noudattanut yleistä kirjakieltä, vaan itsepintaisesti piti kiinni siitä periaatteesta, että jokainen kirjoittaisi oman pitäjänsä puhetavan mukaan.

"Ei yrittänyttä laiteta", sanoo vanha suomalainen sananlasku. Sitä olisi ollut mielessä pitäminen Gottlund'inkin teosta arvostellessa. Niin ei kuitenkaan aina tehty; vaillinaisuuksien, virheitten ja tekijän omituisen luonteen tähden ei kyllin otettu huomioon sitä ansiota, joka kuitenkin on Otavalla ikuisena pysyvä, että se kaikkein ensiksi on uskaltanut käydä raivaamaan tietä korkeammalle kansalliskirjallisuudelle meidän kielellämme. Toiselta puolen taas Gottlund'in mieli, kun ei hänen teostaan otettu niin suosiolla vastaan, kuin hän oli toivonut, vaan katkeroittui, ja luonteensa mukaisella ärtyisyydellä hän yhä enemmän kiintyi tuohon yksipuoliseen savolaisuuteensa, jota toiset moittivat.

Tämä hänen murteellisuudenharrastuksensa ei kuitenkaan estänyt häntä saamasta ainoata oman kielen opettajapaikkaa maassamme, suomen lehtorin virkaa Helsingin yliopistossa, joka Keckman'in kuoltua v. 1838 oli tullut avoimeksi. Se seikka todistaa paraiten, kuinka perättömät sittemmin olivat Gottlund'in valitukset alinomaisesta sorrosta, sillä Otavan tähden lykättiin silloin syrjään suomenkieltä todella hyvin taitava mies. Tässä virassa Gottlund pysyi siitä saakka eli vuodesta 1839 elämänsä loppuun asti, joka sammui 20 p. Huhtik. 1875.

Vakavalle aineelliselle pohjalle päästyänsä, oli hänellä jälleen esteetön tilaisuus kirjallisten töittensä jatkamiseen. V. 1840, kun yliopisto vietti olemassaolonsa 200-vuotista juhlaa, painattikin hän suuren eepillisen runoteoksen nimellä _Runola_. Gottlund'ille, joka siinä valittaa yksin laulavansa omalla halveksitulla kielellään, on unissa ilmestyvinään itse Väinämöinen. Tämä lupaa hänet viedä edesmenneitten uroitten maille, missä hän saisi kuulla suomenkieltä alkuperäisessä runsaudessaan. Kuuden portin ja kujan kautta, joiden jokaisen edessä joku -tar päätteinen jumaluusolento tulee vastaan ja sanoo sanottavansa, he viimein ovat saapuvinaan Runolan linnaan, joka on pelkistä runoista koottu. Siellä Gottlund on yrittävinään halailemaan Mieluatarta eli Kaunihitarta, vaan herääkin samassa. Lopussa, hän kehoittaa nuoria, vastavihittyjä maistereita, joille on teoksensa omistanut, runoilemaan suomeksi, että hekin kerran Runolaan pääsisivät. Tämäntapaiset allegooriset runoelmat ovat ylimalkain mahdottomat nauttia meidän aikanamme, mutta lisäksi tulee, että Runola on kokoonpantu ilman vähintäkään runollista taitoa. Sitä paitsi on siinä ruokottomuutta, jota myös Otavan runoissa joskus ikäväkseen tapaa, niin paksulta paikoittain, että oikein iljettää. Ruotsinkielisessä esipuheessa Gottlund selittää ryhtyneensä tähän työhön luodakseen jotain suomalaista tarua, joka vastaisi Kreikkalaisten Olympos- ja Parnassos-myytejä, ja tarkemmin kuvatakseen eri Luonnottarien muotoja, jotka kansanrunoissa ovat kovin vaillinaisesti esitettyinä, ynnä yleensä saadakseen aikaan jotain suurempaa alkuperäistä runoteosta, koska semmoista suomenkielellä ei ole vielä olemassa, jota voisi nimittää täydelliseksi taideteokseksi, eikä yleensä muuta kuin pelkästään lyyrillisiä laulukappaleita,

Tämän kirjoitti Gottlund viisi vuotta sen jälkeen, kuin Kalevalan ensimmäinen painos oli ilmestynyt! Että Lönnrot sillä oli heti saanut paljoa yleisemmän kiitoksen ja kunnioituksen osakseen, kuin itse ikinä sai Otavallaan, ei Gottlund voinut milloinkaan anteeksi antaa, vaan tuon tuostakin puhkesi hänen katkera mielensä ilmi. Kun useat sanomalehdet olivat karanneet kiinni Runolan esipuheesen, puolustelihe Gottlund Helsingfors Tidningar'eissa v. 1843, valittaen, että aina häntä moitittiin, joka kerta kuin Lönnrot'ia ylistettiin. Sanoo sitä kärsineensä kokonaista kolme vuotta, niin että nyt oli jo aika antaa samalla mitalla takaisin. Ei ollut koskaan halveksinut Kalevalaa (kaukana siitä!), vaikk'ei ollut voinut, yleiseen huutoon yhtyen, sitä jumaloida. Rakasti ja kunnioitti myös Lönnrot'ia, niinkuin jokaista totista kotimaan ystävää, -- vaikka moni muu luultavasti oli sille enemmän uhrannut kuin hän, -- mutta ei voinut sietää sitä ajattelematonta ja arvotonta imartelemista, jonka alaiseksi hän ja hänen teoksensa olivat joutuneet. Mitä sitten merkitsee Kalevala ja Kanteletar? Sitä, että Lönnrot, niinkuin moni muu ennen häntä, on kerännyt ja painattanut runoja. Eroitus on vaan siinä, että muut ovat painoon pannessaan valinneet paraita, mutta Lönnrot on mättänyt kerrassaan kaikki. Että hän on järjestänyt erinäiset kansanrunot yhdeksi kokonaisuudeksi -- jonka ajatuksen oikeastaan Gottlund on ensinnä ilmi lausunut -- pidetään Lönnrot'in suurimpana ansiona, mutta siinäpä juuri hän ei laisinkaan ole onnistunut. Jos todella katsotaan sopivaksi nimittää Kalevalan ja Kantelettaren koneellista kokoonpanijaa niiden "toiseksi isäksi", niin olisi johdonmukaista kutsua näiden kirjojen kustantajaa, painajaa, nitojaa ja -- ostajaa niiden kolmanneksi, neljänneksi j.n.e. isäksi!

Runolassaan Gottlund vielä tarjoo tilattavaksi, paitsi Otavan kolmatta osaa, Muistelmia matkoiltansa Ruotsin ja Norjan Suomalais-metsissä, Kielitärtä eli tutkimuksia suomen kieliopin perusteista, Valaistajaa eli asiakirjoja Suomen vanhemman historian valaisemiseksi sekä Seulajaisia, vihkottani ilmestyviä kirjallisia arvosteluja. Mutta kaikki nämät jäivät kannatuksen puutteessa julkaisematta, niinkuin myös useimmat Otavan toisessa osassa painovalmiiksi ilmoitetut teokset.

Sitä vastoin ryhtyi hän Snellman'in herätyksen johdosta toteuttamaan tuumaa, joka oli ollut hänellä mielessä jo ennen Otavan julkaisemista. Hän päätti nyt ruveta toimittamaan sivistyneelle yleisölle suomenkielistä sanomalehteä, joka ilmestyikin v. 1846 nimellä _Suomalainen_ ja jatkui _Suomi_-nimisenä vielä vv. 1847-49. Sekä kirjoitustavan että sisällyksen puolesta on tämä Gottlund'in yritys ihan yksinäistä laatua koko sanomalehti-kirjallisuudessamme. Kieli on tosin aivan toisellaista kuin Otavassa; jos siinä vielä löytyykin joku virhe, on se kuitenkin luontevampi, sujuvampi, tuoreempi, kuin mitä kaikki muut siihen aikaan vielä kirjoittivat. Mutta se on jonkullaista runollista suorasanaisuutta tai suorasanaista runollisuutta, täynnä alkusointua ja runomitallista poljentoa sekä vertauksilla ja sukkeluuksilla höystettyä. Sisällys on yhtä omituinen. Se ei ole nykyaikaisen sanomalehden, sillä päivän tapauksista ja kysymyksistä on tuskin hiiskahdustakaan. Se ei ole myöskään tavallisen kirjallisen lehden; tieteellistä tosin hiukan löytyy, samoin joku määrä runoja ja novelleja sekä omia että toisten lähettämiä, mutta ne eivät enintä sijaa täytä. Valta-aineita on Gottlund'illa oikeastaan kaksi: erittäin arvokkaita muistelmia suomalaisuuden sisällisestä historiasta tämän vuosisadan alkupuoliskolla ja hyvin sukkelia, vaan yhtä suuressa määrin kirjoittajan omasta kuin asian puolesta surkuteltavia kynäsotia muita suomenkielen harrastajia, erittäin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran jäseniä vastaan. Alussa hän tosin oli ilmoittanut tahtovansa elää sovinnossa kaikkein kanssa, mutta koska hänen käyttämäänsä kieltä oli moitittu jo ennen lehden ilmestymistäkin ja yhä moitittiin, niin hän kohta huusi:

Tulkaa pojat painisille, Totta teistä loppu tuloo, Hätäpäivä päälle saapi!

"Mitäpä luulisitte", kysyy hän Suomalaisen 11:ssä numerossa, "koko tämän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran painavan, ellei heillä olisi tätä Lönnrotia, jonka kanssa hyö ovat vehkuroineet -- eipä se maksaisi niin mitään; vähäpäs se maksaa vielä siittennik (meijän silmissämme), sillä myö vaaittaisimme jo paljon semmoiselta miesjoukolta, joka 600 miehen paksusti 15 vuotta on tätä ropottanut!"

_Suomalaisessa_ oli sitä paitsi useita valtiollisia pilajuttuja, joista yhden sen-aikuisia kreikan-uskoisten käännytyshankkeita koskevan, _Uskon kauppias_ nimisen tähden lehti kesken vuotta lakkautettiin. _Suomikin_ oli alinomaa painoesteen alaisena, koska sensori yhä vainusteli salajuonia kaikissa Gottlund'in kirjoituksissa. Häntä peloitti, kun jotain kohtaa ei oikein ymmärtänyt, ja yhtä paljon, jos ajatus tuntui liian selvältä; silloinhan Gottlund veitikka varmaan oli siihen jotain oikein vaarallista kätkenyt. Siitä syystä eivät yhtenäkään vuonna _Suomen_ kaikki viikkonumerot päässeet julkisuuteen; viimeistä vuosikertaa ilmestyi ainoasti 7 numeroa.

Kun _Suomalainen_ kiellettiin, painatti Gottlund loppunumeroin korvaukseksi kirjan _Sampo, runollisto vuonna 1847_. Esipuheessa hän selittää sillä tavoitelleensa suomenkielistä runokalenteria muiden kielten esimerkin mukaan. Erittäin näkyy hänellä olleen siihen yllyttimenä _Fredrik Berndtson'in_ v. 1845 toimittama, ensimmäinen Suomessa ilmestynyt ruotsinkielinen runokalenteri _Necken_. Tämä Sampo sisältää kuudettakymmentä pientä runoa, jotka kuitenkin enimmäkseen olivat jo ennen Otavassa tai Suomalaisessa julkaistuja. Kaikki ne ovat käännöksiä; melkoinen osa on Bellman'in laulujen suomennoksia, joita Gottlund vielä vv. 1863-64 painatti erikseen suuremman kokoelman nimellä _G.M. Fredmannin lauluja ja hiluja_.

Viimeksi on Gottlund'in suomenkielisistä toimituksista mainittava väitöskirja _Jumalasta ja Hänen monenaisesta nimittämisestä moailman erinäisillä kielillä_, jolla hän v. 1850 haki uutta Suomen kielen ja kirjallisuuden professorin virkaa kilpaa Mattias Aleksanteri Castrén'in kanssa. Tällä oli hänen tarkoituksensa vielä voittaa Castrén'in keksintö ural-altailaisesta kieliyhteydestä ja todistaa kaikkein maailman kielten alkuperäinen sukulaisuus. Mutta saman vuoden kieliasetuksen nojalla otettiin koko painos väliaikaisesti takavarikkoon, niin ett'ei Gottlund joutunut sillä edes väittelemäänkään. Kolmea vuotta myöhemmin, Lönnrot'in kanssa samasta virasta kilpaillessaan, kirjoitti hän, kun ei ennättänyt saada lupaa suomeksi väittelemiseen, ruotsinkielisen väitöskirjan _Försök att förklara de finska stamordens uppkomst_ (Yritys selittää kantasanoja suomenkielessä), jossa hän niin-ikään ulotutti kielelliset vertauksensa enempään kuin puoleen tuhatta eri kieleen ja murteesen. Kun tämä taas tuli ala-arvoisena hylätyksi, koetti Gottlund vielä kolmannen kerran August Ahlqvist'in kera onneansa v. 1863. Väitöskirjansa _Forskningar uti sjelfva grundelementerna af det finska språkets grammatik_ (Tutkimuksia suomen kieliopin perus-aineksista) sai hän silloin kyllä hyväksytyksi, vaikka sekin oli mitä hullunkurisinta laatua, mutta ei yli-ikäisenä voinut enää päästä ehdollekaan itse virkaan. Nämät vastoinkäymiset nähtävästi vaikuttivat, että hänen vihansa nyt kääntyi yliopiston opettajistoa vastaan. Koko konsistoori ei muka ollut muuta kuin joukko laiskureita, jotka eivät mitään toimittaneet, hän Gottlund sitä vastoin sai vanhoilla päivillään enemmän aikaan kuin he kaikki yhteensä! Sitä todistaakseen painatti hän vv. 1864-66 paksua kirjateosta nimellä _Läsning för Finnar uti blandade, fosterländska ämnen_ (Lukemisia Suomalaisille sekalaisissa, isänmaallisissa aineissa), joka sisältää kaikennäköistä, mutta ennen kaikkea hänen omia, monia riitajuttujaan.

Ruotsinkielellä on Gottlund sitä paitsi julkaissut historiallisia ja muinaistieteellisiä kirjoituksia sanomalehdissä sekä eri kirjasena tutkimuksen Sampo-tarusta 1872; kaikkia niitä kuitenkin haittaa sama arvostelukyvyn puute. Nuorempana ollessaan oli hän antanut ruotsinkielisiä runoelmiaan useihin Ruotsissa ilmestyviin runokalentereihin; siellä oli hän niin-ikään ruotsiksi painattanut kokeensa selittää Tacitus'en arvostelua Suomalaisista, _Försök att förklara Taciti omdömen öfver Finnarne_, 1834 ja samana vuonna toimittanut rahvaanlehteä _Tidning för Bondeståndet_ ynnä siihen liittyvää lastenlehteä. Ruotsiksi kirjoitetut ovat myös hänen viimeisinä ikävuosinaan painattamansa poleemiset lentokirjaset, esim. _Två flugor i en smäll_ (Kaksi kärpästä yhdellä iskulla) 1867, _Näsperlan_ (Näsäkuokka) 1868 ja _Gud, verlden och menniskan, betraktade från en viss, annan synpunkt_ (Jumala, maailma ja ihminen, katsottuna eräältä _toiselta_ näkökannalta) 1870, joiden nimet jo ovat hyvin kuvaavat hänen kautta koko elämän omituiselle luonteelleen.

Mitenkä on sitten tämä luonne kaikkine ansioineen ja vikoineen oikein käsitettävä? Siihen on Yrjö Koskinen Kirjallisen Kuukauslehden ensimmäisessä vuosikerrassa 1866 vastannut vertauksella, joka asettaa Gottlund'inkin elämäntyön historian valoon. "Synkässä korpimaassa rakentaa toisinaan uutis-asukas töllinsä, raivaa peltonsa, polttaa kaskensa, raataa ja häärää salon herrana, huolimatta miltä hänen työnsä muiden silmissä näyttää. Hänen työalansa on hänen koko maailmansa, hänen ilonsa ja kerskauksensa, ja kaikki hänen apunsa on ainoastaan omassa kyvyssä ja voimassa. Mutta hänen jälkihinsä siirtyy sitten muitakin uutis-asukkaita, tölli ei seiso enää yksinään keskellä korpea; kylä syntyy, syntyy yhteiskunta sääntöinensä, lakeinensa. Silloin on korven rauha pilattu vanhalta korvenpojalta, joka on tottunut itse oikeuttansa tekemään eikä tahdo tietää yhteiskunnan asettamista rajoista. Mutta yhteiskunta käyttää kovaa lakia ja saattaa joskus rangaista rauhanrikkojana sitä samaa miestä, jonka asunto siinä seisoi, ennen kuin yhteiskunta olikaan. Kuka voipi sanoa, mikä on tämmöisessä tapauksessa oikeus, mikä vääryys? Mutta se mielestämme kumminkin on kieltämätöntä, että korpimaan raivaajalle on kunniansa annettava, -- ja semmoisena raivaavana uutis-asukkaana, semmoisena korven karkeana poikana on kirjallisuudessamme Kaarle Aksel Gottlund".

6. Taiderunoilijoita.

Ainoa kirjailija, joka antoi apua Gottlund'in Otavaan, oli nimimerkki _Kallio (Bergh)_. Hänelläkään ei ollut muuta kuin viisi omatekoista pikku laulua tarjottavana. Mutta runollista arvoa on niillä yksin enemmän kuin koko muulla Otavalla.

_Samuli Kustaa Bergh_ syntyi v. 1803 Oulussa, jossa isä oli satulantekijänä. Tuli Turun yliopistoon 1822 ja suoritti Helsingissä tuomarintutkinnon 1830 loistavalla menestyksellä. Kun hän jonkun aikaa oli ollut auskultanttina Vaasan hovioikeudessa, rupesivat silmät heikkenemään niin peloittavalla tavalla, että hänen täytyi luopua kaikesta kirjallisesta työstä, eikä aikaakaan, niin oli hän aivan sokea. Semmoisena eli hän pitkän ajan, vuoteen 1853 asti. Paitsi Otavan toiseen osaan painettuja, on Kallio vielä julkaissut muutamia runoelmia Oulun Viikkosanomissa 1840. Kovin on sääli, ett'ei niitä ole useampia, sillä aikanansa, vasta alkavassa suomalaisessa kirjallisuudessa olivat ne aivan verrattomat. Muutamat niistä, niinkuin _Oma maa_ ja _Ystävälleni (Milloin muistelet minua)_, ovat yleisesti tunnetut ja kauneutensa tähden hyvin suositut. Kallio mainitaan myös olleen harras musiikinharjoittaja, taitava huilunsoittaja.

Yhteydessä Gottlund'in kanssa on jo mainittu hänen pitäjäläisensä ja opintokumppaninsa _Abraham Poppius_, joka hänen kanssaan harrasteli ei ainoastaan suomalaisen kansanrunouden keräystä, vaan myös omintakeista suomenkielistä runoilua. Poppius on tämän ajan onnistuneimpia runoniekkoja, melkein Kallion vertainen ja paljoa tuotteliaampi. Hän oli luutnantin poika, syntynyt Juvalla 30 p. Lokak. 1793. Läpikäytyänsä Porvoon kymnaasin hän pääsi Turun yliopistoon 1813 ja meni sieltä oppiansa täydentääksensä Upsalaan 1817. Näinä ylioppilas-aikoina heräsi hänessä runointo; useimmat hänen runoelmistaan ovat vuosien 1815-22 väliltä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli kuitenkin tieteellistä laatua, väitöskirja _De reciproca conjugationum forma in lingua fennica_ (Suomenkielen refleksiivisistä verbinmuodoista), joka ilmestyi Upsalassa 1818. Poppius tahtoi näin tutuksi saattaa oman kotimurteensa ja sen varoilla rikastuttaa yhteistä kirjakieltämme; mutta hän ei koskaan taipunut Gottlund'in tuumiin, joka jo siihen aikaan harrasti erinäistä savolaista kirjakieltä. Siitä asiasta oli kumppanuksilla alinomainen kina keskenänsä, vaikka he muuten hyvässä ystävyydessä elivät. Seuraavana vuonna oli Poppius'ella tilaisuus ottaa osaa toiseen tieteelliseen, vielä tärkeämpään julkaisuun, joka ensikerran käänsi oppineen maailman silmät kansamme rikkaihin runoaarteihin. Saksalainen oppinut, tohtori _H.R. von Schröter_ toimitti näet Upsalassa käydessään