v. 1669, holhoojahallituksen jäsenenä neuvotellessaan Kaarle XI:n

kasvatuksesta, oli hän sitä mieltä, ett'ei olisi hyödytöntä, jos nuori kuningaskin oppisi jonkun verran suomenkieltä. Samaan aikaan, ei kuitenkaan tiettävästi seurauksena tästä, oli erästä Suomalaista Abraham Thauvoniusta, entistä Turun yliopiston professoria, joka siihen aikaan oli Narvassa superintendenttinä ja sittemmin tuli Viipuriin piispaksi, pyydetty kuninkaan opettajaksi, vaikk'ei hän sitä kutsumusta noudattanut.

Mainittu _Pietari Brahe_, jonka hallitus-aika "kreivin ajan" (s.o. hyvän ajan) nimellä on näihin asti säilynyt kiitollisen kansamme muistissa, edustaa joka suhteessa jalointa suuntaa Ruotsin hallituksen huolenpidossa Suomen kansan hyväksi. Hänellä ei ollut, näet, Suomalaisten ulkonainen vaurastuminen ja sivistyminen yleiseen ainoana huolena, vaan hän harrasti myös erittäin meidän kansallisuutemme luonnollista varttumista ja meidän kielemme edistymistä. Jo ensikirjeessään valtionholhoojille, jossa hän yliopiston ja koulujen perustamisen otti puheiksi, veti hän pääsyynä esiin sen, että ainoasti tällä keinolla "voidaan saada itse tästä kansasta nousemaan hengellisiin sekä muihin virkoihin soveliaita miehiä". Käytännössäkin hän sitten, missä vaan oli mahdollista, koki kaikin tavoin edistää maan omien lapsien pääsyä virkoihin. Esittäessään esim. Justander'ia yliopiston professoriksi, hän siitä erittäin huomautti, että tämä oli "Suomalainen kansallisuudeltaan, jotka sillä maan-äärellä paraiten tulevat toimeen ihmisten kanssa". Kun ruotsalainen mies v. 1642 oli otettu lainlukijaksi Käkisalmen lääniin, hän sitä taas kovasti moitti ja käski vaihtaa toiseen, joka oli oloihin ja kieleen perehtynyt. Samana vuonna hän muistutti Viipurin läänin kuvernööriä lääninsihteerin vaalissa katsomaan sitä, että viransaaja molempia kieliä osaisi. Hartaasti hän myös suosi suomenkielen viljelystä, tutkimista ja käyttämistä kaikilla aloilla. Tarpeellisten varain hankkimisessa Raamatun suomennosta varten oli hänellä paljon osaa. Äsken jo mainitsin, että sota-artikkelein julkaiseminen suomeksi tapahtui hänen myötävaikutuksellaan. Petraeus suomalaisen kielioppinsa esipuheessa niin-ikään sanoo sen kirjoittaneensa kreivi Brahen kehoituksesta ja todistaa hänen aina huolehtineen yhteistä etua, alamaisten onnea ja "että tämän kansan kieli tulisi kuuluisaksi". Hyvin huomattava on myös kreivi Brahen lausunto vuodelta 1666, jolloin yliopiston hallituksen puolesta oli tehty pyyntö saada joku Saksalainen professoriksi, siksi että tämä varsinaisen tieteensä ohessa voisi omaa kieltänsä Suomalaisille opettaa. Hän siihen kyllä suostui, mutta lausui samalla, että olisi vielä parempi, jos Suomessa asuvat Saksalaiset ja Ruotsalaiset oppisivat suomenkieltä, jolla on "sangen hieno puheenlaatu" (_elegantia dictionis_), ja että "muukalaisten taivuttaminen siihen olisi meidän maakunnillemme kunniaksi".

Eivät kuitenkaan kaikki Ruotsin valtiomiehet näin ylevästi ajatelleet. Erittäin jos oli joku runsastuloinen virka maassamme pois-annettavana, jäi kansamme etu muiden näkökohtien tähden heiltä liiankin usein valvomatta. Kohta Isonvihan jälkeen alkaa taas tiheään kuulua valituksia sen johdosta, että umpiruotsalaisia yhä pääsi maahamme virkamiehiksi. Vuoden 1731 valtiopäivillä anoivat suomalaiset talonpojat saadaksensa joko suomenkieltä taitavia tuomareita taikka vannotettuja tulkkeja joka kihlakuntaan. Kuningas heille vastasi, ett'ei valtionvarojen vähyys sallinut jälkimmäistä, mutta lupasi pitää huolta edellisen haitan poistamisesta. V. 1734 valitti Porvoon hiippakunnan papisto piispa Juslenius'en sekä Helsingin kirkkoherran Juhana Forskål'in kautta, ja v. 1738 talonpojat uudelleen samasta asiasta; edelliset vaatien asetuksia suomennettaviksi tulkkien kautta jälkimmäiset, että kaikkein heidän virkamiestensä piti osata suomea. Vastauksessansa jälkimmäiseen anomukseen sanoi kuningas jo antaneensa käskyn uuden (1734 vuoden) lakikirjan ynnä muidenkin Suomen yhteiselle kansalle tarpeellisten asetusten suomentamisesta ja lupasi myös panna tuomareiksi sekä muiksi virkamiehiksi Suomessa suomenkieltä taitavia miehiä, milloin vaan asianhaarat sekä hakijain muu taito ja virkavuodet sen sallivat. Porvoon papistolle oli kuningas jo v. 1735 vastannut asettaneensa virallisen, vannotun tulkin asetusten suomentamista varten. Tämän tulkin vaikutus alkaakin pian selvästi näkyä. Vv. 1721-39 oli tullut lähes sata asetusta suomen kielellä; vv. 1739-66 jo ilmestyi niitä enemmän kuin 300.

Ruotsin lain suomennoskin tuli jonkun ajan kuluttua painetuksi, vaikka tosin myöhemmin ja toisella tavalla, kuin mitä oikeastaan oli luvattu. Yksityinen mies se taas oli, joka kyllä yllämainitun kuninkaallisen käskykirjeen aiheesta, mutta ilman mitään virallista velvoitusta tai kehoitusta rupesi siihen toimeen. Tämä mies oli lääninsihteeri _Samuli Forseen_. Hän oli Lohjan kirkkoherran Juhana Forsenius'en poika, tuli ylioppilaaksi 1706 ja maisteriksi 1712, otettiin samana vuonna konsistoorin notaariksi sekä seuraavana varasihteeriksi yliopistoon, pääsi v. 1714 sihteeriksi Turun ja Porin läänin maaherran kansliaan ja oli Isonvihan aikana paolla Ruotsissa. Kohta rauhan tultua muutti hän jälleen takaisin Suomeen ja otti ahkerasti osaa läänin rappiolle joutuneitten asiain uudestaan kuntoon panemiseen. Turhaan parempia virkoja haettuansa ja muitakin vastoinkäymisiä kärsittyänsä -- v. 1728 kadotti hän tulipalossa vasta valmistuneen talonsa ynnä kaiken omaisuutensa ja joutui sen kautta velkoihin -- kuoli Forseen v. 1744. Hänen lainsuomennoksensa, johon hän oli ryhtynyt 1736, tuli jo v. 1738 käsikirjoituksena valmiiksi ja lähetettiin, ynnä painettu näytearkki, kuninkaalle hovioikeuden kautta. Mutta Forseen parka pettyi toivossa saavansa jotakin palkkiota työstään. Kruunu ei ruvennut kustantamaan edes painatustakaan, vaan ehdoitti, että Forseen itse pitäisi huolen sen julkaisemisesta, jossa tapauksessa hänelle olisi suotu siihen teokseen yksinomainen painattamis-oikeus. Tähän ehdoitukseen ei Forseen voinut suostua, koska ne 300 talaria, mitä hänellä oli vuotuista palkkaa, eivät riittäneet oman lukuisan perheenkään elättämiseen. Eräs kirjanpainaja, jolle teos sitten tarjottiin, vaati, että hallitus takaisi sille tuhat tilaajaa. Tuosta nyt käski hovioikeus kaikkia alaisiansa virkamiehiä ja pyysi myös konsistooreja tilaajoita keräämään. Tilauslistoja olikin koko joukko palautunut, ja Porvoon tuomiokapituli, jolle osa teosta oli arvosteltavaksi lähetetty, oli jo tehnyt siihen muistutuksensa, kun Lappeenrannan sota keskeytti kaikki. Forseen itse kuoli, niinkuin näimme, heti sodan päätyttyä. Turhaan anoi hänen leskensä jotain korvausta valtionvaroista; hallitus vaan vastasi, että palkitseminen oli sen asia, joka ottaisi teoksen kustantaaksensa. Ei hovioikeus myöskään joutanut tarpeen mukaan tarkastamaan tätä suomennosta, jonka tähden se viimein ehdoitti, että oikeuksien Suomessa oli edelleenkin noudatettava ainoasti ruotsinkielistä alkutekstiä; kuitenkin oli sen mielestä hyvin suotavaa, että suomennos yksityisenä apukirjana tulisi painetuksi. Viimein ilmestyikin Forseen'in teos v. 1759 painosta hovioikeuden notaarin _Yrjö Salonius'en_ kustannuksella, jolle hänen vävynsä, protokollasihteeri _Eerik Juhana Paleen_, perillisten puolesta oli myönyt painattamis-oikeuden. Suomentajan nimeä siinä ei ole mainittu, vaan ainoasti kustantajan, jota siitä syystä kauan aikaa on luultu itse kääntäjäksi.

Tämä Forseen'in suomentama _Ruotsin Waldacunnan Laki_ on sitten ollut toista sataa vuotta lainkäyttäjäimme apuneuvona ja on sen ajan kuluessa epäilemättä tehnyt paljon hyötyä, jos kohta sen kieli on ruotsinvoittoista, eikä se siis ole sen puolesta yhtään verrattava Ljungi Tuomaanpojan suomennoksiin. Toinen painos, joka ilmestyi v. 1808, on tosin mainion lain-oppineen _Mattias Calonius'en_ "vastauudesta ylitsekatsoma ja moninaisesti parantama", mutta kieltä ei siinä ole juuri sanottavasti korjattu. Viides painos sitä tuli julkisuuteen vielä