v. 1793 julkaisi Ruotsinmaan lehdissä esiintyneitten vaatimusten

johdosta, että Suomenmaan kaikille asukkaille olisi pantava pakoksi luopua äidinkielestään ja oppia ruotsinkieltä. Osoitettuaan, mitenkä semmoisten ehdotusten tekijät ovat yhtä tietämättömiä kuin itserakkaita, ja mitenkä aika, lähempi yhteys sekä selvät edut ovat vähitellen vaikuttaneet ruotsinkielen taidon leviämiseen ilman minkäänlaista pakkoa, hän lopuksi lausuu: "Mutta jos ruotsinkielen oppiminen määrättäisiin koko kansalle välttämättömäksi velvollisuudeksi, ja jos tarkoituksena olisi sen äidinkielen hävittäminen, niin vapaat ihmiset varmaankin katselisivat asiaa aivan toisilla silmillä. Silloin he epäilemättä rupeisivat vertaamaan omia oikeuksiaan ja velvollisuuksiaan muiden lain edessä yhdenvertaisten kansalaisten oikeuksiin ja velvollisuuksiin; ja ajattelevien ihmisten olisi vaikea ymmärtää, että äidinkielen häiritsemätön käyttäminen kuuluu niihin oikeuksiin, joista ihmisen on luovuttava siirtyessään luonnollisesta vapaudentilastaan yhteiskunnan piiriin!"

Kristfrid Ganander.

Milloin ikänä Porthan'in suomalaisia harrastuksia mainitaan, on niihin aina liittyvä hänen työkumppaninsa Ganander'in nimi. Paljoa vähemmän huomatussa asemassa ja verrattomasti vähempilahjaisenakin on tämä mies kansallisen mielensä ja -toimensa kautta ansainnut täysiarvoisen sijan Porthan'in rinnalla suomalaisen kirjallisuuden historiassa.[74]

_Kristfrid Ganander_ oli syntynyt 21 p. Marrask. 1741 Haapajärvellä, jossa isä oli kappalaisena. Tuli ylioppilaaksi 1759, vihittiin papiksi ja määrättiin Pietarsaareen apulaiseksi 1763. Hankittuaan opintojensa jatkamiseksi tarpeelliset varat, palasi yliopistoon 1765, jossa samana vuonna valittiin pohjalaisen osakunnan kuraattoriksi. Saavutti maisteriarvon 1766 ja tuli seuraavana vuonna taas apulaispapiksi, ensin Vaasaan, sitten Laihialle. Sai v. 1775 oman kappalaispaikan Frantsilassa, jossa pysyi, siksi kuin kuoli 17 p. Helmik. 1790.

Jo ylioppilaana oli Ganander alkanut keräillä vanhoja kansan runoja, sananlaskuja ja arvoituksia. Yliopistossa oli hän myös sepittänyt ensimmäiset runokokeensa, osaksi klassillista kuusimitta-runoa, osaksi vanhaa kansanrunoa jäljitellen. Niitä on onnentoivotus väitökseen vuodelta 1763, sekä vuodelta 1766: erään papin jälkimuisto, runo perintöruhtinaan Kustaan (III:n) häihin ja _Riemu-Laulut Runoisissa_ esipuheena Porthan'in teokseen _De Poësi Fennica_. Viimeksimainittu ynnä kaksi myöhemmin painettua,[75] jotka Ganander saman ihastuksen valtaamana on kirjoittanut, todistavat siitä läheisestä ystävyydestä, jonka yhteiset isän maalliset pyrinnöt jo aikaisin olivat solmineet näiden miesten välillä. Sittemmin uskoi Porthan hänelle runsaat runokokoelmansa, joista ynnä omista keräämistään Ganander ammensi ainekset ruotsiksi kirjoitettuun teokseensa suomalaisesta jumalaistarustosta. Tämä _Mythologia Fennica_, painettu v. 1789, ei ole mikään järjesteellinen esitys, vaan ainoasti aakkosellinen luettelo suomen ja lapin kielten tarullisista nimistä selitysten kanssa. Ganander'in selityksetkään eivät osoita mitään tieteellistä arvostelukykyä, vaan on niiden joukossa paljon vertauksia kreikkalaiseen ja skandinaavilaiseen tarustoon, jotka eivät vähääkään pidä paikkaansa. Kuitenkin on Ganander'in teoksella aineskokoelmana pysyväinen arvonsa; siitä sekä Porthan'in julkaisuista voimme, näet, jotenkin tarkoin saada selville, mitä runoja tähän aikaan jo oli koolla. Näissä runoissa ilmautuu myös useita Kalevalan nimiä ja seikkoja. Niin mainitaan loitsuissa Pohjola eli Pimentola paikkana, mihin pahat manataan. Taudin kohtauksissa kutsutaan Pohjolan emäntää tai Pohjolan neittä avuksi. Tunnettu oli runo Väinämöisen syntymisestä, vaikka kerrottuna hänen isästään; niin myös "Sampsa Pellervoisen" kylvö ja "Rutimoraidan" kaataminen sekä Joukahaisen riita Väinämöisen kanssa. Samoin olivat tiedossa: Väinämöisen veneenveisto ja polvenhaava; runo isosta härästä; Kalevan pojan syntyminen, työnteko, paimenessa käynti ja kosto sepän emännälle; Väinämöisen purren itku; laivaretki, jossa Väinämöinen panee Lemminkäisen soutamaan, sekä siihen liittyvä kantelen synty ja soitto; viimein palausta Samporetkeltä muistuttava Joukahaisen kehoitus Väinämöiselle ilontekoon, jota tämä pitää vielä liian aikaisena. Valitettavasti vaan runoja ei ole kokonaisuudessaan painettu; Gananderkin, samoin kuin Porthan'in johdolla Lencqvist, on julkaissut niistä ainoasti otteita, jos kohta paljoa runsaammin ja pitempiä. Mutta tämäkään puute ei vähennä sitä merkitystä, joka Ganander'in teoksella ilmestyessään oli. Vielä kauan sen jälkeen pysyi _Mythologia Fennica_ suomalaisen taruntutkimuksen päälähteenä, niin että siitä v. 1822 oli uusi painos tarpeen vaatima. Edellisenä vuonna oli sitä saksaksi muodostellut, aineenmukaisesti järjestäen ja virolaisia todistuskappaleita lisäten, Tarton ylioppilas _Chr. J. Peterson_ (syntynyt Riiassa 1801 ja siellä kuollut 1822), joten se tuli ulkomaillakin tunnetuksi ja käytetyksi.[76] Myös Kalevalan kokoonpanoon nähden sen vaikutus ei ole vähäiseksi arvattava. Lönnrot siitä itse lausuu Vanhan Kalevalan esipuheessa seuraavin sanoin: "Jo ainaki ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa, eikö niitä Väinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista muisteltavista esivanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä, että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esivanhempainsa runoja siksi saaneen".

Ganander'in tarullinen nimistö oli alkuansa aiottu loppuliitteeksi laveaan suomalais-ruotsalaiseen sanakirjaan, jonka hän kolmattakymmentä vuotta työskenneltyään oli saanut käsikirjoituksena valmiiksi v. 1787. Tässäkin työssä oli hän kaiken aikaa saanut Porthan'ilta apua ja ohjausta; Porthan'in oli aikomus tätä vielä tarkastaa ennen painatusta ja hänen tiedetään Ganander'in kuoleman jälkeen siihen ryhtyneen, vaikk'ei hänkään sitä ennättänyt eläissään loppuun suorittaa. Ganander'in käsikirjoitus, joka on tallella yliopistomme kirjastossa yhdeksänä paksuna nidoksena, on siitä merkillinen, että se sisältää vertailuja viroon, lappiin ynnä muihin sukukieliin, lisäksi vanhaan gootinkieleen, ruotsin murteihin ja venäjään, sekä runsaasti esimerkkejä siihen-astisesta suomalaisesta kirjallisuudesta niinkuin myös kansanrunoudesta. Kriitillisen arvostelukyvyn puute tosin haittaa tätäkin teosta, mutta aineskokoelmana on se ollut siinä määrin täydellinen, että neljääkymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneessä Renvall'in sanakirjassa, jonka päälähteenä se on ollut, on kokonaisiin kirjainjaksoihin ainoasti yksi ja toinen sana tullut lisätyksi.

Julkaisematta on niin-ikään jäänyt Ganander'in suurin ja aakkoselliseen järjestykseen valmiiksi toimitettu sananlasku-kokoelma, jossa Porthan taas oli ollut hänellä avullisena, lähettämällä siihen omista keräelmistään lisiä alussa vuotta 1784 ja ottamalla sen tarkastettavakseen saman vuoden lopulla.[77] Sitä vastoin oli Ganander jo edellisenä vuonna 1783 saanut painetuiksi _Aenigmata Fennica_ eli _Suomalaiset Arwotuxet, Wastausten kansa_, joita sanoo 18 vuoden aikana keräilleensä yksin-omaan kotipuolellaan Pohjanmaalla. Tämä kokoelma sisältää 378 arvoitusta eli, niinkuin toimittaja itse huomauttaa, enemmän kuin millään muulla kansalla siihen aikaan oli kirjaanpantuna.

Myös muinaistieteen alalla on Ganander työskennellyt ja julkaissut muutamia kirjoituksia ruotsinkielellä _Åbo Tidningar_ lehdessä. Tähän aineesen hän viehättyi Laihian kappalaisen Israel Reinius'en apulaisena ollessaan, jonka hautatutkimuksia hän jatkoi ensin Laihialla ja sitten Siikajoen tienoilla. Pahaksi onneksi on hänen kokoomansa muinaiskalusto teillä tietymättömillä, samoin kuin suuri osa hänen käsikirjoituksiaan, niiden joukossa mustalaiskielen sanakirja.[78]

Vielä sopii lisätä, että Ganander on mainittua Tuneld'in maantieteen laitosta varten toimittanut Porthan'ille tietoja useista paikoista, joissa oli oleskellut ja liikkunut.

Näitten tieteellisten töitten ohessa jatkoi Ganander myöhempinäkin aikoina suomenkielen viljelystä, erittäin runouden alalla. V. 1771 hän sepitti hautarunon mainitun Laihian kappalaisen muistoksi sekä painatti _Wanhan Wuoden Muistutuxet, Uuden Wuoden Toiwotuxet_ saman pitäjän asukkaille.[79] V. 1784 hän toimitti kokoelman _Uudempia Uloswalituita Satuja_, joista 151 on suorasanaista ja 15 runomittaista. Ne ovat kaikki opettavaista laatua, n.k. fabuloita, ja suomennettuja latinan, ranskan, saksan sekä ruotsin kielistä; ainoasti pari suorasanaisista (n:ot 129 ja 130) ovat mahdollisesti alkuperäisiä suomalaisia kansansatuja ja siinä tapauksessa ensimmäiset meillä julkaistut. Runomittaiset hän sanoo kokeeksi oman harjoituksensa tähden ja _Pohjanmiesten innon ja maun jälkeen tawallisijn Suomalaisijn Runoihin weisattawaxi_ kokoonpanneensa jo edellisenä kesänä ja lähettäneensä Tukholmaan kuninkaalliselle suomenkielen tulkille maisteri _Abraham Lind'ille, jolla on 120 Suomalaista Satua ennen, nijnkuin hän on kirjan kautta tietä antanut_. Ganander'in suorasanaisissa saduissa on kieli kovin ruotsinvoittoinen; runomittaisissa ei ole sitä vikaa, vaan aine on niissä huonosti valittu ja esitystapa kuivanlainen.

Yleensä ei Ganander'in runollisissa kokeissa ilmau oikeata runo-intoa, ajatukset ovat arkipäiväisiä ja kuvaukset pitkäveteisiä. Mutta runomme koristuskeinoja on niissä taitavasti käytetty ja runomitta hyvin sujuva. Niissä selvästi näkyy tuttavuus muinaisrunoin kanssa, jonka myös siitä heti huomaa, että Väinämöisen ja Ilmarisen nimet usein tulevat mainituiksi. Tämä Ganander'in taito runoin ulkonaisessa rakennuksessa tekikin, että hänen mukaelmansa Vanhan Testamentin runollisista kirjoista, joissa ylevät ajatukset ja kauniit vertaukset olivat ennalta valmiina, tavallista paremmin onnistuivat. Nämät mukaelmat ilmestyivät v. 1786 nimellä _Runo-Kirja_ ja sisältävät Korkean veisun, Taavetin 96:n ja 100:n psalmin, Jobin kirjan 3:n ja 7:n luvun ynnä muutamia Ganander'in omatekoisia runoja; lopussa on Taavetin 133 psalmi virreksi tehtynä. Vielä kauniimmaksi olisivat hänen mukaelmansa tulleet, joll'ei hän olisi liian uskollisesti pitänyt kiinni alkutekstistä; sillä se on häntä varsinkin estänyt runonkertoa tarpeeksi viljelemästä. Hänen omat sepittämänsä runot: _Kirjoitus Luu-karsinan yli, Ajatuxet Kirkko-maalla eli hautaus-sialla_, kaksi hautarunoa ja _Kiween-Pijrroxet haudan päälle_, ovat kaikki vähäpätöisiä.

Viimeinen Gananderin painetuista runokyhäyksistä on _Wenäjän Naima-Wijsu_, suomeksi ja venäjäksi, vuodelta 1787. Se on venäläinen rakkaudenlaulu, jossa useimmat alkukielen sanat ovat aivan ymmärtämättömiksi väännetyt; sen verran siitä kuitenkin saa selville, että hänen suomennoksensa tuskin ollenkaan vastaa alkuperäistä.

Lopuksi on Ganander'in julkaisuihin lisättävä pari käytännöllistä kansankirjaa, nimittäin _Eläinden Tauti-Kirja_ ja _Maan-Miehen Huone- ja Koti-Aptheeki_, molemmat vuodelta 1788, ensimmäiset ja vielä puolen vuosisataa ainoat laatuaan. Näidenkin ruotsinmukainen kieli osoittaa, kuinka suorasanainen kielemme käytäntö oli jäänyt takapajulle.

Ganander'in merkitystä arvostellessa ei myöskään saa unohtaa hänen suoranaista vaikutustaan siihen kansaan, jonka keskuudessa hän eli. Muutamia vuosikymmeniä takaperin vielä puhuttiin hänen entisillä asuinseuduillaan "Ganander'in ajoista" ja kerrottiin hänestä monta juttua, jotka kuvailevat hänen keräilijä-intoaan: kuinka hän uutterasti kokoili runoja ja satuja; kuinka hän kukista ja kovakuoriaisista valmisteli lääkkeitä; kuinka hän kotiin tullessaan aina kuljetti mukanaan, mitä tiellänsä oli käytettäväksi kelpaavaa tavannut, jos ei muuta niin poimimiansa risuja ja perkaamiansa kantoja polttopuiksi. Joku tiesi kertoa, että hän oli "kääntänyt runoille koko Raamatun". Minkä vaikutuksen hänen suomalaiset harrastuksensa yleensä tekivät sen ajan rahvaasen, siitä on säilynyt soma tarina. Ganander'in kerran matkustaessa Turkuun, oli renki, joka hänellä oli mukana, muutaman majatalon väeltä kuullut hänestä seuraavan arvostelun: "kas tuossa koko Suomi tulee!" Kauniimpaa kiitoslausetta ei kukaan Suomen mies ole kansaltansa saanut.

5. Suomenkielisen runouden laatu ja rakenne.

Ganander'in elämäntyön esittäminen on meidät johtanut suomenkielen tieteellisestä tutkimuksesta varsinaisen suomenkielisen kirjallisuuden piiriin. Siinä vaatii etupäässä huomiotamme runollinen puoli, jossa tosin hengellinen laji on yhä koon suhteen voittopuolella, vaan ei enää yksinvaltiaana. Tältä aikakaudelta on meillä jo melkoinen joukko maallisiakin runoja tarkastettavana. Kuitenkin ovat ne vielä suurimmaksi osaksi ainoasti tilapää-runoutta, nimittäin: onnentoivotuksia väitösten ja muiden kirjain tekijöille, riemu- ja sururunoja kuninkaallisten ynnä muiden korkeiden henkilöiden syntymisestä ja kuolemasta tai myös tervehdysvärssyjä heidän käyntinsä johdosta, samaten hää- ja hautarunoja yksityisistä, joissa kaikissa, itse asian luonteen mukaan, on enemmän kaunopuheisuutta kuin oikeata runollisuutta. Näiden ja varsinaisen runouden vaiheella ovat historialliset runot, joista toiset ovat kuivanlaisia riimitettyjä kronikoita, toiset sitä vastoin todella liikuttavat niissä ilmauvan kansallisen innon kautta. Semmoisia, jotka eivät ole jonkun ulkonaisen tilaisuuden johdosta syntyneet, on ani harvoja painettuna. Mutta käsikirjoituksenakin on niitä muutamia säilynyt, ja luultavaa on, että suurin joukko on käsikirjoituksina kadonnut. Sillä on muistettava, että siihen aikaan oli milt'ei mahdoton saada kustantajaa muille kuin uskonnollisille kirjoille ja mainituille tilapäisille julkaisuille, joiden kulungeista esim. väitöksissä asian-omainen itse tai hää- ja hautajais-tilaisuuksissa hänen perheensä piti huolta.

Vaan ennen kuin ryhdymme tarkastelemaan kutakin tämän runouden lajia ja jokaista runoilijaa erikseen, olisi vielä muutama sana sanottava sen ajan runoelmain ulkonaisesta rakennuksesta. Hengelliset virret, jotka olivat veisattaviksi aiotut, noudattavat enimmiten virsikirjassa löytyviä runomittoja; vaikka on niitäkin, jotka ovat rakennetut Suomen vanhaan runomittaan. Maallisissa myös löytyy jolloin kulloin niitä, jotka rakennukseltaan ovat uudempain kielten lauluin kaltaiset. Onpa semmoisiakin, joissa on yritetty taivuttamaan suomenkieltä muinaisiin kreikkalais-roomalaisiin runomittoihin, sekä heksameeteriin että pentameeteriin. Joku näistä on perustettu korolle, mutta useimmat laajuudelle melkein samojen sääntöjen mukaan, joita myöhemmin Eerik Aleksanteri Ingman sekä Lönnrot noudattivat suomennoksissansa klassillisesta runoudesta. Suurena helpoituksena oli kuitenkin sen-aikuisille runoilijoille, että inessiivin päätteenä kirjakielessä oli ainoasti yksi _s_ ja abessiivin päätteenä samoin yksi _t_, joten sujuvien daktylein luku paljon karttui. Daktylina käyttivät he muuten huoleti semmoisiakin sanoja, joiden kaikki kolme tavuuta ovat lyhyet. Koristuksena näissä, niinkuin myös uudempiin runomittoihin rakennetuissa lauluissa ja virsissä, käytettiin alkusointua, useimmiten niin että jokainen säe jakautui kahteen jaksoon eri alkusoinnullaan, esim. näin:

Tuonain temmaisi täst minun muodois muuttuwa Morpheus.

Vaan kirjoittipa joku kuusimitta-runojaan silläkin tavoin, että aloitti säkeen sanat kaikki tyynni samalla kirjaimella, monesti vielä sovitellen rivien alkukirjaimiin oman nimensä taikka sen nimen, jonka kunniaksi teos oli sepitetty. Tämmöiset liian konstikkaat värssyt ovat tietysti aivan mauttomat, ja ne ne ovat ainoat korolle perustetut, esim.

Johana julkinen juur, joca jalosti julistat juttui.

Mutta vaikka siis välistä koeteltiinkin muualta lainatuita vanhempia ja uudempia runomittoja, niin viljeltiin sittenkin maallisissa runokokeissa enimmiten Suomen omaa vanhaa runomittaa. Alussa tätä aikakautta ei sitä kuitenkaan vielä osattu oikein käyttää. Niinkuin ennen on mainittu, katsottiin riimi aivan välttämättömäksi Suomen runoissa, eikä sananjakoakaan osattu panna sopiviin paikkoihin. Haittana oli vielä, että niissäkin käytettiin paljon katkaistuja sanoja. Tätä tapaa sekä Petraeus että Martinius muuten juuri kiittävät, sanoen siitä olevan Suomen runoudessa hyvän helpoituksen, että tarpeen mukaan saa sanoja sekä lyhentää että pitentää esim. _nous(e), lohdut(a), m(in)ulle, ylpey(de)l(lä); valaise-pi, cotona-kaan_.

Vuoden 1700 paikoin alkaa kuitenkin jo ilmestyä puhtaasen vanhaan runomittaan rakennettuja runoja, ja riimilliset, huonot runot katoavat kokonaan noin vuoden 1730 vaiheella. Siitäkin mitä Juslenius eri aikoina on lausunut suomalaisen runon rakennuksesta, näkyy, mitenkä tämä asia selviämistään selvisi.

Väitöksessään _Ahoa vetus et nova_ hän sanoo: "Suomen runossa on 8 tavuuta säkeessä sekä alkusointua, ja pidetään yleensä hyvä huoli sanojen sulosoinnusta. Siihen on nykyisempinä aikoina tullut lisäksi riimi" (jonka hänkin siis piti tarpeellisena).[80] "Runoilua", hän lisää, "talonpojatkin viljelevät yhtä suuressa määrin kuin oppineet; niinkuin muinaiset Arkaadian asukkaat he sepittelevät runoja missä tilaisuudessa ja mistä aineesta hyvänsä". -- Puheessaan suomen ja heprean sukulaisuudesta, 12 vuotta myöhemmin, hän sanoo Suomen runoin aina olevan jaettuina kaksoissäkeihin, joista jälkimmäinen toisilla sanoilla tahi voimakkaammilla kertoo saman ajatuksen; mutta jos välistä useammat säkeet yhteen kuuluvat, niin niissä joko eri osia luetellaan taikka ajatus kiihtymistään kiihtyy. -- Viimeinkin, 32 vuotta tämän perästä, kirjoittaa hän sanakirjansa esipuheessa: "Meillä on omituinen runouden laji, jossa on 8 tavuuta, vaan ei pidetä mitään lukua laajuudesta ja mielellään aloitetaan säkeen kaikki sanat tai joka toinen sana samalla kirjaimella tahi tavuulla. Se on rikas kertomis- ja kiihtymislauseista. Riimi ei sovi Suomen runon luonteesen, vaikka esivanhempamme, muiden kristittyin kansain esimerkkiä noudattaen, ovat sepittäneet riimillisiäkin virsiä. Mutta paljoa paremmat ovat ne runot, joissa he ovat vapaammalla innostuksella laulaneet kotimaan tavalla".

Moni tämänkin jälkeen syntynyt runo on kuitenkin vielä jossakussa suhteessa virheellinen rakennukseltansa. Muutamat arvelivat kuuluvan asiaan aloittaa säkeen kaikki sanat samalla kirjaimella. Toiset, huomatessaan runomme trokeisen luonteen, katsoivat virheellisiksi kaikki säkeet, joissa on sanajakoa, ja pitivät siis tarpeellisena karttaa parittomantavuisia sanoja. Jotkut, nähtyänsä, että voi sanoa sekä _panemaan_ että _panemahan, hartaalla_ ja _hartahalla_, rupesivat sovittelemaan h:ta semmoisiinkin paikkoihin, joihin se ei kuulu, esim.

Linnas samas lujahasa.

Kun se luulo oli yleinen, ett'ei Suomen runo välitä laajuudesta, niin pantiin usein lyhyet tavuut nousuun, pitkät laskuun. Katkonaisia sanoja ruvettiin kyllä vähitellen välttämään, mutta paraissakin runoissa on niitä aina edes joku päässyt joukkoon pujahtamaan. Toisinaan ei runokerrosta tarpeellista huolta pidetty, taikka liitettiin, aivan runomme luonnetta vastaan, lauseet eri säkeissä sidesanoilla toisiinsa.

Vasta Porthan'in teos _De Poësi Fennica_ teki täysin selviksi suomalaisen runous-opin vaatimukset. Täytyy suorastaan ihmetellä sitä tarkkaa korvaa ja hienoa aistia, jolla Porthan osasi eroittaa hyväksyttävät runosäkeet hyljättävistä. Tosin ei hänkään vielä saanut lopullisesti ratkaistuksi kysymystä koron ja laajuuden suhteesta suomalaisessa runossa, mutta hän ei ole myöskään, niinkuin hänen jälkeisensä runo-opin tutkijat tämän vuosisadan alkupuolella, yksipuolisesti pitänyt toista taikka toista määräävänä. Ensiksi mainittuaan, että Suomen runo ei ole säejaksoihin jaettava ja että säkeet ovat kahdeksantavuiset, huomauttaa hän, että siinä tavuilla ei ole niin tarkoin määrättyä laajuutta kuin kreikkalais-roomalaisessa runoudessa. Sillä vaikka runon mitta, sävelmästä päättäen, on trokeinen nelimitta, eivät kuitenkaan säkeet ole aina sen mukaisia. Säännölliset säkeet tietysti olisivat paraat, vaan jos ei muita sallittaisi, niin pantaisiin runoniekoille kovin ahtaat rajat. Oikeasta trokeisesta mitasta poikkeavaisetkin säkeet näyttävät olevan jonkullaisten soinnunlakien alaiset, koska näet sopii sanoa:

Miekka wälkkypi werinen,

vaan ei:

Werinen miekka wälkkypi.

Näistä laeista ei hän sano saaneensa täysin selvää, niin että voisi antaa varmoja sääntöjä; kuitenkin mainitsee hän muutamia tekemiänsä havainnoita: 1) että on parempi käyttää lyhyttä tavuuta pitkän asemesta kuin päinvastoin; 2) että säkeen alussa poikkeus ei ole niin haitallinen kuin lopumpana; 3) että säe ei saa loppua yksitavuiseen sanaan; 4) että säkeen viimeinen jalka ei saa alkaa lyhyellä tavuulla, joka varsinkin loukkaa korvaa, jos vielä sen edellinen tavuu on pitkä. Huomattava on, että Porthan pitää pitkinä ainoasti niitä tavuita, joissa on pitkä ääntiö, kaksoisääntiö tai tavuun sulkeva kerake ja sen lisäksi korko.[81] Korkoa hän eroittaa kahta lajia, pää- ja sivukoron, joista jälkimmäinen paremmin kuin edellinen voi tehdä lyhyen tavuun pitkän arvoiseksi.

Tässä teoksensa ensi osassa Porthan jo varoittaa ylen säännöllistä runomittaa tavoittelemasta karttamalla kaikkia parittomantavuisia sanoja; vaikka itsekin pitää sananjakoa ainoasti hätätilassa luvallisena ja sallittavana poikkeuksena. Myöhemmin tultuaan huomaamaan, kuinka tarpeellinen sananjako on runossa, vaatii hän sitä kaikin mokomin käytettäväksi, koska runo tulee kovin yksitoikkoiseksi, jos jokainen säkeen jalka on eri sanana. Etenkin missä nopeasti kehittyviä tapauksia tai voimallisia tunteita on kuvattava, ovat parittomantavuisia sanoja sisältävät säkeet välttämättömät. Vakavammat asiat kerrottakoon parillisentavuisilla sanoilla, vaan ei sittenkään saa niitä tulla aivan monta säettä jäljekkäin.

Loppusoinnun eli riimin Porthan peräti hylkää tarkoituksellisena kaunistuskeinona ja neuvoo varomaan, ett'ei sattumaltakaan tulisi perätysten paljon samanpäätteisiä säkeitä. Sen sijasta hän kehoittaa käyttämään alkusointua, ei kuitenkaan liiaksi; samoin ajatusriimiä eli kertoa, jota ei saa laiminlyödä, vaan ei myöskään ylenmäärin monistella. Vielä hän huomauttaa, ett'ei lauseen sanoja saa miten tahansa jakaa eri säkeihin, esim. näin:

Mutta joka ombi aina Laiska, ei hän paljon paina.

Semmoinen virhe tekee runon kankeaksi ja on haitallinen kerron käyttämiselle. Suomen runon lyhyt mitta edellyttää yksinkertaista ja mutkatonta lausetapaa.

Runomitan rakennuksen selitettyään rupee Porthan puhumaan runon kielestä, jonka pitää olla selvän ja sujuvan. Ei kuitenkaan sen tarvitse orjallisesti noudattaa puheessa tavallista sanain järjestystä; päinvastoin on sitä soma muutella, erittäin silloin kun runomitta vaatii pitempää sanaa säkeen loppuun asetettavaksi. Varoittaa vielä sanojen katkomisesta, joka on luvallista ainoasti sanan viimeiseen vokaaliin nähden seuraavan sanan vokaalilla alkaessa; sitä vastoin kehoittaa viljelemään h:ta vokaalien välissä, vaikk'ei väärässä paikassa, ynnä muita itämurteen omituisuuksia hyväkseen käyttämään esim. _kaatoa_ (kaataa), _eleä_ (elää), _taitavi_ (taitaa), _valeitta_ (valhetta), _joutununna_ (joutunut).

Samoin kuin Porthan'in tutkimuksessa Suomen runon luonne oli tieteellisesti selvinnyt, alkoi se käytännössäkin melkein virheettömästi sujua. Enimmin siihen lienee vaikuttanut tarkempi tutustuminen kansamme muinaisrunoihin; mutta ett'eivät Porthan'in opetuksetkaan olleet turhaan kaikuneet, näemme, jos vertaamme esim. Ganander'in sekä vasta mainittavan Weman'in runoja ennen hänen teoksensa ilmestymistä ja sen ilmestymisen jälkeen.

6. Hengellinen runous.

Muutama vuosi uuden Raamatun-suomennoksen perästä, v. 1646, ilmestyi uusi virsikirjan painos, joka on sen puolesta merkillinen, että siihen on ensi kerran yhdistetty täydellinen kokoelma nykyisen virsikirjan liitteitä: ajantieto, kirkkovuoden evankeliumit ja epistolat, katkismus, Kristuksen kärsimisen ja Jerusalemin hävityksen historia, sekä rukous-ja käsikirja. Uusia virsiä ei se kuitenkaan sisällä enempää kuin kymmenkunnan, nekin melkein kaikki ruotsista suomennettuja. Painoksen kustantaja oli Turun raatimies Sipri Salko ja sen toimittaja _Joonas Mattiaanpoika Raumannus_. Tämä Raumannus oli syntynyt 1608 Raumalla, jossa isä oli kirkkoherrana, tuli Turun-puolisen Uudenkirkon kappalaiseksi 1640 ja kuoli 1683. Hänestä on se muisto säilynyt, että hän "useampain muittenkin onnistuneitten kokeitten kautta oli tunnettu suomalaisena runoilijana"; mutta näistä "muista" ei ole mitään enää tallella. Myös Raamatun suomennoksessa on hän ollut avullinen siten, että on sen kirjoittanut puhtaaksi ja tehnyt siihen sisällysluettelon.

Hyvin ahkerat kartuttamaan virsikirjaamme olivat molemmat Gezelius-piispat, sekä isä että poika. Heidän kustantamistaan lukuisista painoksista sisältävät runsaimmin lisävirsiä v. 1686 ilmestynyt _Suomalaisten Sielun Tawara_ sekä 1700 ja 1701 vuosien virsikirjat. Viimeksimainittu, joka julkaistiin nimellä _Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja_ ja johon v. 1702 vielä _Yxi Tarpelinen Nuotti-Kirja_, ensimmäinen laatuaan suomenkielellä, liitettiin, on sitten pysynyt muuttumattomana kirkon ja kodin käytännössä aina vuoteen 1886.

Ensiksimainitun painoksen uudet virret ovat melkein kaikki arkkiveisuista kokoonpoimitut; siitä syystä ei ole kumma, ett'ei niiden tekijöistä ole paljon tietoa. Yksi mainitaan _Pärttyli Hordell'in_ suomentamaksi, josta ei tiedetä muuta, kuin että hän oli Tukholman suomalaisen seurakunnan kirkkoherrana vv. 1633-46. Hänen kääntämänsä on toinenkin virsi, joka vasta otettiin 1700 vuoden painokseen. Eräässä lesken lohdutusvirressä muodostavat värssyin alkukirjaimet nimen _Maria Simointytär_, joka luultavasti osoittaa tekijää. Ihmeellisempää on, ett'ei 1700 ja 1701 vuosien painoksiin lisään tulleista virsistä ole nimen-omaista ilmoitusta, kenen kädestä ne ovat lähteneet. Yhtähyvin on sangen todennäköistä, että useimmat, joll'eivät melkein kaikki, ovat _Eerik Cajanus'en_ käsialaa. Niiden koko luonteessa, jopa erityisissä, usein esiin tulevissa puheenparsissa ilmaantuu silmäänpistävä sukulaisuus, niin että ne tuntuvat yhden miehen tekemiltä. Mutta Cajanus'esta on säilynyt maine: "suomalaisen virsikirjan tarkastuksen ja painokorjauksen hänellä olleen työnä". Vielä enemmän tukea saapi tämä arvelu siitä, että hän ahkerasti ja hyvällä taidolla sepitteli onnentoivotus-runoja yliopistollisiin väitöksiin ja että hän oli, niinkuin jo tiedämme, harras suomenkielen tutkija. Eerik Cajanus oli samannimisen Sotkamon kirkkoherran poika, syntynyt v. 1675, pääsi ylioppilaaksi Upsalassa 1692, vihittiin maisteriksi Turussa 1697, määrättiin Turun koulun konrehtoriksi 1698 ja Kruununkylän kirkkoherraksi 1703. Hänen olonsa Turussa sopii siis juuri yhteen mainittuin viimeisten virsikirjanlaitosten ilmestymis-ajan kanssa. Isonvihan aikana oli hän pakoisalla Ruotsissa, tuli takaisin päästyään v. 1722 lääninprovastiksi ja kuoli v. 1737. Jos tässä esitetty arvelu pitää paikkansa, niin on Eerik Cajanus'en nimi muistossa säilytettävä ilman mitään vertaista etevimpänä virsiseppänämme. Samassa myös hän on Hemminkiä lähinnä kaikkein tuotteliain vanhan virsikirjamme tekijöistä; sillä jos luemmekin pois viisi virttä, jotka 1700 ja 1701 vuoden painoksiin ovat tulleet arkkiveisuista, niin ei kuitenkaan hänen osakseen jää vähempää lukumäärää kuin 109.

Jos näitä virsikirjamme lopulliseksi täytteeksi tulleita virsiä lähemmin tarkastelemme, huomaamme pian niiden luonteen olevan ihan päinvastaisen edellisen aikakauden yrityksille. Niissä ilmautuu, näet, yhtä suuri taito kuin toiselta puolen omintakeisuuden puute. 1686 vuoden virsikirjassa on vielä yksi osa uusista virsistä huonomman runomittansa ynnä muun suhteen johonkin määrin edelliseen aikakauteen päin kallistuva; mutta useimmat siinäkin osoittavat jo suurempaa taitoa. Onpa joukossa kymmenkunta v. 1685 ilmestyneestä arkista otettuja, jotka tuntuvat runollisesti samanarvoisilta kuin 1700 ja 1701 vuoden lisävirret. Toiselta puolen osoittautuu vielä joku yhtäläisyys edellisen aikakauden kanssa siinä, että tämän virsikirjan 37 uudesta virrestä 6 on suoraan käännetty saksasta, 3 latinasta ja 5, joita ei tiedetä käännetyiksi ja jotka siis kenties ovat alkuperäisiä. Aivan toinen on laita Cajanus'en toimittamissa molemmissa viimeisissä laitoksissa. Niiden kautta lisään tulleissa 114 virressä on ainoasti yksi alkuperäinen, yksi vapaampi mukailus ja yksi suoraan saksasta käännetty; muut kaikki tyynni ovat 1695 vuoden ruotsalaisesta virsikirjasta. Mutta niinkuin on jo huomautettu, ovat nämät suomennokset kaikkien edeltäjäinsä rinnalla aivan verrattomat. Sanat niissä kulkevat sujuvasti ja kepeästi runomittaa myöten ja ovat enimmiten hyvällä aistilla valitut. Koko lausetavassa iimautuu ylevä, runollinen henki. Myös sisällyksensä puolesta ovat mainitut virret paraita vanhassa virsikirjassamme, sillä useimmat niistä ovat alkuperäisin 17:n vuosisadan jalojen saksalaisten ja ruotsalaisten virsimestarien tekoa. Tosin on niissäkin vielä se vika, että Turun murteen lyhennyksiä on liiaksi käytetty, mutta tämä ei niin suuresti loukkaa toisten suurten etujen rinnalla, ja aikoinaan sitä, niinkuin olemme nähneet, pidettiin päinvastoin erinomaisena etuna.

Yllä mainittu ainoa alkuperäinen virsi, joka tavataan 1700 vuoden virsikirjassa, on tuo tunnettu _ETkös ole Ihmisparca aiwan arca_, runollisessa suhteessa merkillisin tuote koko tällä aikakaudella. Sen tekijä on _Juhana Cajanus_, Eerik Cajanus'en isän serkku. Hänkin oli samannimisen provastin poika, syntynyt Paltamossa v. 1655, tuli Upsalan yliopistoon 1670, jossa myös vihittiin maisteriksi 1679, pääsi seuraavana vuonna ylimääräiseksi filosofian professoriksi Turkuun, vaan ei saanut vakinaista virkaa, siitä syystä että oli taipuvainen Cartesius'en oppiin, ja kuoli nuorena työn ja taudin rasitukseen v. 1681. Erityisenä arkkina oli mainittu virsi tullut painosta heti tekijän kuoleman jälkeen v. 1683.

Joku aika ennen virsikirjan lopullista valmistumista ilmestyi v. 1690 laaja hengellinen runoteos, _Mattias Salamnius'en Ilo-Laulu Jesuxesta_, jonkullainen runomittaan puettu evankeliumi, jaettu 29 runoon ja sisältävä kaikkiaan 2,265 säettä. Se kertoo lyhyesti Jeesuksen syntymisestä, luettelee vielä lyhyemmin hänen työnsä ja rupee sitten kuvailemaan hänen kärsimistään, kuolemaansa ja ylösnousemistaan. Aine on semmoinen, ett'ei mikään runotaito voi kertoa sitä liikuttavammin kuin evankelistain yksinkertaiset, koristelemattomat sanat. Kuitenkin jos tätä runoelmaa omassa lajissaan arvostelemme, niin on meidän myöntäminen, että se on sangen taitavasti kokoonpantu. Varsinkin on siinä vanhan runomme omituisia kaunistuksia, esim. runonkertoa, sopivasti käytetty. Runomitan puolesta on se milt'ei virheetön, jossa asiassa se aikaansa nähden on melkein ainokainen. Kuvaus on välistä hyvinkin elävä ja voimallinen, esim. 6:ssa runossa, joka esittää pakoa Egyptistä sekä 19:ssä ja 20:ssa runossa, joissa Vapahtajan kuolema ja sen yhteydessä tapahtuneet ihmeet ovat kerrottuina. Tämä 19:s runo on siitäkin merkillinen, että vanhain runoin tavalla tekee luonnon kielelliseksi ja mielelliseksi. Aurinko nimittäin Vapahtajaa ristinpuulla pilkattaessa:

Catzoi päälle corkialda, Muutti muotonsa parahan, Caswons pian poies käänsi, Luojan surmasta surusa, Aiwan hämmästyi äkistä, Sanoi suulla surkialla: "Cusas on Ilo enämbi, Cosc' on Luoja cuolemasa? Pitäisköstä paisteheni Laskeman mun lembehimmän Päälle cansan kelwottoman?" Pani poijes Seppelinsä Rijsui puhtahan pucunsa, Suru Mantelin siwalsi, Peitti Silmänsä punaiset.

Vaan kun sitten Vapahtaja vaivoissaan huusi: "Jumala, miksi minut hylkäsit?" niin aurinko tulee jälleen pilvistä häntä lohduttamaan.

_Ilo-Laulu Jesuxesta_ oli jo aikanaan suuressa arvossa, Juslenius'en hyvin kehuvasta lausunnosta päättäen, ja on ollut myöhemminkin Suomen kansan rakkaimpia luettavia, niin että siitä tähän saakka on kaikkiansa 16 painosta julkaistu. Valitettavasti vaan on teksti huolimattoman korrehtuuriluvun kautta yhä huonontunut; vasta viimeisessä, tohtori _K. Grotenfelt'in_ v. 1886 toimittamassa painoksessa on se alkuperäisen mukaan oikaistuna. Paitsi Ilolaulua Jeesuksesta on mainittu Salamnius samana vuonna vielä painattanut sururunon vanhemman Gezelius-piispan kuolemasta. Sekin on rakennukseltaan hyvä, mutta sisällyksen puolesta aivan kuiva elämäkerta.

Kumma kyllä on tämän merkillisen miehen elämästä ollut viime aikoihin asti mahdoton saada vähintäkään tietoa. Aikalaisillansakin näkyy olleen sangen hämäriä tietoja hänestä. Stiernman v. 1719 painetussa _Aboa litterata'ssaan_ sanoo hänen olleen kappalaisena jossain Pohjanmaalla; Juslenius sanakirjansa esipuheessa tosin tarkemmin määrää paikan, asettaen hänet Kalajoen kappalaiseksi, mutta panee hänelle taas väärän ristimänimen Johannes. Ei myös tiedetä koskaan sennimistä pappia löytyneen, ei Kalajoella, eikä koko Pohjanmaalla. Samoin ei ole se nimi tavattavana Sursill'in sukutaulussa, ei Turun yliopiston luettelossa eikä Upsalassa opiskelleitten Suomalaisten joukossa. Vihoviimeksi sitä turhaan on haettu Pohjanmaan henkiluetteloista sillä ajalla. Vasta _K. Grotenfelt'in_ on onnistunut löytää nuoremman Gezelius-piispan muistikirjasta Mattias Salamnius kahdesta paikasta; toisessa hänet mainitaan virkaa odottavien pappien joukossa luultavasti 1690, toisesta käy selville hänen kuolleen Paraisissa 1691, ennen kuin oli vakinaiseksi papiksi päässyt. Että hän jo pitemmän aikaa oli toimittanut papinvirkaa, näkyy eräästä Stiernman'in tiedonannosta, jonka mukaan Mattias Salamnius'en Pähkinälinnassa pitämä ruotsinkielinen ruumissaarna tuli painetuksi Turussa 1681; vaikka turhaan on häntä Inkerinmaankin henkiluetteloista etsitty. Arvattavasti hän on oleskellut opintoaikansa jossain vieraassa yliopistossa, kukaties Tartossa. Todennäköistä myös on, että hän oli kotoisin Pohjanmaalta, jonka kirkkoherroille vanhin painos Ilolaulua on omistettu.

Toinen yhtä laaja hengellinen runoteos on nimeltä _Uudet Hengelliset Runot Läsnä olewaisista Ja Tulewaisista Tiloista_, painettu v. 1766. Sen tekijä on _Simo Achrenius_, samannimisen Sievin kappalaisen poika, syntynyt v. 1729, tullut ylioppilaaksi 1749, ollut kirkkoherran apulaisena Paltamossa ja Pietarsaarella ja kuollut vakinaiseen virkaan pääsemättä 1758. Tämän hänen työnsä tarkoituksena näkyy olleen poistaa kansan vanhat pakanalliset runot samaan runomittaan puetuilla uusilla hengellisillä.[82] Alussa on soma kuusimittainen runo, jossa hän teoksensa omistaa Pohjanmaan papeille. Itse teos, joka sisältää noin 2,300 säettä, on jaettu seitsemään runoon, joista ensimmäinen on kehoitus synnistä heräämään, toinen ja kolmas kuvaus Kristuksen ansiosta, neljäs kuoleman kodista, viides tuomion tulosta, kuudes helvetin valkeasta ja seitsemäs taivaan autuudesta. Esitys on yleensä pitkäveteinen, mutta sitä elähyttää tavallista vilkkaampi mielikuvitus ja harras jumalinen tunne. Varsinkin ensimmäinen runo innokkaasti saarnaa katumusta ja parannusta; neljäs ilmoittaa kammottavalla, vaan voimakkaalla tavalla haudan salaisuuksia; kuudes samaten maalailee helvettiä matoineen, liekkineen. Sanat ovat runollisella aistilla valitut ja sointuvat; runomitta sujuu erittäin hyvin.

Simo Achrenius on sepittänyt vielä yhden hautarunon Lappajärven kappalaisen Tuomas Wilckman'in muistoksi 1758, siinäkin luoden kuolemasta ilmielävän kuvan.

Oho Tuoni tuimuttansi, Cuing' on hahmosi cuwattu? Se on muotos muinanengin: Sinul' on sijwet siniset, Lento keinot cauhistawat; Wirhi wicatet olalla, Julma raudasta rakettu; Cumma kyntilä kädesä Pimiästi palawainen; Tima klasi tiuckuwainen Wasamana wasemmassa Ombi käydesäs kädesä, Josa wähän juoxemata Liene pohjalla poroa; Wielä warmasti waellat Walkeisa waatteisa, Lumen carwan caldaisisa.

Että hänellä oli taipumusta myös leikkisään runouden lajiin, todistaa eräs samana vuonna yliopistolliseen väitökseen painettu onnentoivotus. Tässä runossa, joka on tosin pitkä, vaan aika sukkela, hän opettaa, kuinka tuohiveneitä tehdään Pohjois-Amerikassa ja kehoittaa samallaisia Suomessakin kokoonpanemaan.

Uudempain, virsikirjan mukaisten hengellisten laulujen tekijöistä on huomattavin _Abraham Achrenius_, edellä mainitun setä. Hän oli Someron kappalaisen Simo Achrenius'en pojista nuorempi, syntynyt v. 1706 ja päässyt Turun yliopistoon 1725. Täällä teki hän itsensä pian huomatuksi runolahjansa kautta, jota aluksi ahkerasti viljeli väitöksissä ja muissa akatemiallisissa juhlatilaisuuksissa. Hän kirjoitteli kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi ja suomeksi, ollen viimeksimainitulla kielellä ensimmäisiä ja verrattomasti taitavimpia klassillisten runomittojen käyttäjiä koko tällä aikakaudella. Paitsi maallista runoutta oli hän myös jo siihen aikaan harjoittanut hengellistäkin runoilemista, jonka alalle myöhemmin kokonaan kääntyi. Ollessaan näet kotiopettajana kreivi Creutz'in perheessä Haminassa, sai hän jumalisen rouvan kautta voimallisen herätyksen ja taipui pietistiseen suuntaan. V. 1730 pääsi hän kirkkoherran apulaiseksi Pietarsaareen, 1733 pataljoonan-papiksi Lappeenrantaan. Näillä ajoin kiihtyi hänen jumalisuutensa yhä yksipuolisemmaksi, niin että hän kovan taudin jälkeen v. 1735, luultavasti vahingoksi kirjallisuudellemme, poltti kokonaisen vihkon painamatta jääneitä maallisia runoelmiansa. Vielä enemmän yli kaikkein järjellisyyden rajain saattoi hänet uskonnollinen levottomuutensa Ähtävän kappelissa Pohjanmaalla, johon hän v. 1736 oli määrätty papiksi. Siellä oli silloin pieni uskonnollinen eriseura, joka ei pitänyt lukua kirkon papeista, vaan piti jumalanpalvelustansa itsekseen. Alussa koetteli Achrenius palauttaa heitä kirkon helmaan, mutta se ei hänelle ollenkaan onnistunut; päin vastoin luopuivat kaikki hänen heränneet ystävänsä heidän puolelleen. Jopa yhtyi viimein Achrenius itsekin heihin ja otti eron v. 1740 papin virastaan julkisesti kesken jumalanpalvelusta, hypellen ja huutain saarnastuolissa, riisuen kapan ja kauluksen päältään sekä juosten ulos kirkosta. Teostansa häntä sitten vaadittiin Turkuun vastaamaan, ja asia lykättiin hovioikeuden tutkittavaksi. Hovioikeus osoitti tässä asiassa siihen aikaan aivan harvinaista suvaitsevaisuutta, sillä se vapautti Achrenius'en kaikesta edesvastauksesta, vieläpä ehdoitti, että hänelle annettaisiin papinvirka takaisin, jota hän tyynemmäksi tultuansa oli pyytänyt. V. 1748 suotiinkin Achrenius'elle sitten linnansaarnaajan virka Turussa, ja 1753 pääsi hän kirkkoherraksi Nousiaisiin, jossa kuoli v. 1769, rakastettuna ja kunnioitettuna.

Jo viratonna Turussa oleskellessaan, ja vielä enemmän jälleen vakinaiseen virkaan päästyään, harjoitti Achrenius uutteraa kirjailijatointa sekä ruotsin että suomen kielellä. Ruotsalaisista teoksista on suuri osa jäänyt käsikirjoituksiksi, mutta jälkimmäisiä on painettuna neljättäkymmentä pienempää ja suurempaa. Enimmät ovat runomitallisia; niissä on hän jättänyt Suomen kansalle perinnöksi noin 200 virttä, joista vaan harvat ovat käännöksiä. Useimpia hänen kirjojansa on meidän aikoihimme asti yhä uudestaan painettu; yleisimmin levinneihin kuuluvat _Sionin Juhla-Wirret, Halullisten Sieluin ylöskehoituxexi_, joita ensimmäinen painos ilmestyi v. 1769. Kaikissa Achrenius'en virsissä ilmautuu syvä synnin tunto ja ehdoton turvautuminen Jumalan armoon. Innollisesti hän muutamissa saarnaa parannusta, viitaten sen ajan sotiin ja muihin surkeihin tapauksiin, esim. Lissabonin maanjäristykseen, joita osoittaa Jumalan vihan merkiksi. Toisissa sitä vastoin hän palavalla armon rukouksella ja kaiken oman ansion kieltävällä nöyryydellä heittäytyy Jumalan kasvoin eteen; vielä toisissa kuvailee vastaista autuutta. Tämä läpikäyvä jumalinen into ja tunteen hartaus on tehnyt Abraham Achrenius'en virret Suomen kansalle rakkaiksi, samoin kuin hänen suorasanaisetkin teoksensa, Mutta ankarampaa arvostelua ne eivät mitenkään kestä. Ne ovat melkein poikkeuksetta hirmuisesti pitkäpiimäisiä. Sivuseikat vievät esityksen usein pitkille mutkille ja toisinaan sekoittavat pois koko ajatuksen juoksun. Värssyjä saattaa olla yhdessä virressä 50-60 ja enemmänkin. Monta on virttä, joissa ei ole runollista tunnetta laisinkaan, jotka vaan ovat kuivakiskoisinta, riimeihin pingoitettua saarnaa. Riimiä on niissä hyvin huolimattomasti käytetty, vaikka toiselta puolen on välistä riimin tähden pantu ajatukseen aivan sopimattomia sanoja. Kuitenkin on näitä virsiä joku määrä karsimalla ja parantelemalla voitu ottaa myöhempiin virsikirjan-ehdoituksiin. Nykyiseen uuteen virsikirjaamme on niistä tullut yksi ainoa. Yksi on myös otettu hänen poikansa Nousiaisten kirkkoherran _Antti Achrenius'en_ (1745-1810) toimittamista _Halullisten Sjeluin Hengellisistä Lauluista_, joiden ensimmäistä v. 1790 ilmestynyttä painosta on kymmeniä kertoja uusittu.[83]

Hengellisistä runoilijoista tällä aikakaudella ovat vielä huomattavat veljekset _Frosterus, Jaakko_, Lohtajan provasti (k. 1794) ja _Abraham_, Turun konsistoorin notaari (k. 1766). Edelliseltä on jäänyt 5 virttä, jälkimmäiseltä 10, ja yhdessä he ovat sepittäneet vielä 5; melkein kaikki ovat suomennettuja ruotsista tai saksasta, Ne ovat hyvin valittuja, suomennos on vapaa, usein enemmän mukailevainen. Ajatuksen, kielen ja runomitan puolesta ne ovat kauniita, sujuvaisia; ainoana haittana niissä ovat liiaksi katkotut sanat.

Mainittava on myös Loimaan provasti, sittemmin jumaluus-opin professori ja tuomioprovasti Turussa _Gabriel Lauraeus_ (k. 1753), joka painatti kymmenkunnan ruotsista ja saksasta suomentamaansa virttä nimellä _Muutamia Hengellisiä Wirsiä_ v. 1747. Niitä voisi kyllä muuten pitää hyvinä, joll'ei hän vaan olisi niissä niin onnettomasti polkenut korkoa.

Sitä paitsi tuli joka vuosi, siitä lähtein kuin Suomeen oli saatu omat kirjapainot, joukottain noita jo mainittuja hengellisiä arkkiveisuja, välistä tekijän nimellä varustettuna, mutta vielä useammin nimetönnä, Suurin osa tietysti on aivan ala-arvoista laatua, mutta muutamia on kuitenkin voitu käyttää uuteenkin virsikirjaamme.

7. Maallinen runous.

Jos nyt siirrymme maalliseen runouteen ja aluksi otamme katseltavaksi ne runoelmat, jotka eivät ole minkään erityisen tilaisuuden synnyttämiä, niin pistää meille kohta silmään _Yxi Caunis Suomen-Kielinen Weisu, Talontöille cunniaxi ja ylistöxexi_, jonka ennen mainittu _Gabriel Tuderus_ oli "nuoruudessa ylösajatellut" ja kuuluisa muinaistutkijamme _Elias Brenner_ painoon toimittanut "Suomalaisten suosiolla" v. 1703. Se kuvailee hilpeästi ja taitavasti talonpojan töitä ja elämää. Ruotsin sen-aikuisten lauluseppäin vaikutus näkyy selvästi sen konstikkaissa riimeissä.[84] Tekijän elämäkerta on lyhyesti seuraava. Hän oli Rantamäen kappalaisen Johannes Somerus'en poika ja mainitaan syntyneen v. 1638 Kemissä, johon pitäjään isänsä kuitenkin vasta v. 1649 tuli kirkkoherraksi. Tuli yliopistoon v. 1651, jossa vietti mitä vallattominta elämää, kestäen ylioppilas-aikanaan "useampia tappeluja kuin moni harmaapäinen soturi koko elinaikanaan". Karkoitettuna Turusta v. 1659 tiedetään hänen samana vuonna pyrkineen Upsalan yliopistoon. Missä hän vihdoin papintutkintonsa suoritti, on epätietoista. Mutta papin toimeen päästyänsä Lapin raukoille rajoille, jossa vielä vallitsi pakanuuden pimeys, hän tuliselle toimintahalulleen löysi jalomman tehtävän, kristin-uskon valon levittämisen Suomen Lappalaisille. Hän tuli ensin kappalaiseksi Inariin 1669, sitten kirkkoherraksi Kuusamoon, johon Inarin kappeliseurakunta silloin yhdeksi Lapin seurakunnaksi yhdistettiin, v. 1675 ja viimein Ala-Tornion kirkkoherraksi v. 1684, jossa virassa kuolikin v. 1705.

Toinen talonpoikaista elämää kuvaava runoelma on nimeltä _Huoneen-Speili, Josa Ensin edespannan caickein welgolisus yhteisest Sitten Mitä erinomattain, Perhen-Isänille ja Emänille, Poijlle, Drängeille, Tyttärille ja Pijcoille hywin eli pahoin sopii -- Lyhykäisest Opixi caikille JaloMaxi_. Se ilmestyi ensi kerran v. 1699, ja on siitä sittemmin otettu kymmenkunta painosta, viimeinen v. 1867. Mutta vaikka se siis näkyy olleen kansalle hyvin mieluinen, on se kuitenkin aivan suloton, ikävä loru. Sen tekijä on ilmaissut ainoasti nimensä alkukirjaimet _J.M._

Käsikirjoituksena on samoilta ajoin säilynyt vähäinen runokokoelma, joka sisältää viisi Suomen runomittaan käännettyä Aisopon eläinsatua. Niiden suomentaja on _Juhana Henrik Hoppius_, joka Kaarle XII:n aikana palveli kapteenina sotaväessä, vaan sitten vihitti itsensä papiksi ja tuli kirkkoherraksi v. 1723 Tyrön ja 1729 Tuuterin pitäjään Inkerinmaalla, jossa kuoli v. 1757. Kieli niissä on Inkerin karjalaista murretta.[85]

Painettu kokoelma näitä n.k. fabuloja ilmestyi vasta v. 1777 nimellä _Caxi Neljättä Kymmendä Satua Suomalaisijn Runohin Käätty Wuonna 1775_. Sisällykseltään ne ovat verrattomasti paremmat kuin Ganander'in suorasanaiseen kokoelmaansa liittämät runomitalliset sadut. Kertomustavassakin on enemmän elävyyttä ja sukkeluutta, vaikk'ei niidenkään kärki ole tarpeeksi teroitettu. Niiden tekijä on aivan tuntematon.

Historiallisten runoelmain tekijöistä, joihin meidän sitten on kääntyminen, on ensiksi mainittava _Lauri Pietarinpoika Tammelinus_, sama, jonka jo tunnemme ensimmäisenä sananlaskuin kerääjänä. Hänen kirjoittamansa on _Ajan Tieto Suomenmaan menoist ja uscost, erinomaisest Suomen Pispoist cungin Kuningan ajall, Lyhykäisijn rijmein coottu_ v. 1658. Tämä on ensimmäinen Suomen historian koe kielellämme, vanhaan runomittaan rakennettu, mutta myös riimeillä varustettu; luultavasti oli Messenius'en ruotsinkielinen Suomen riimikronikka ollut siihen yllytyksenä. Niinkuin nimestä näkyy, ovat siinä pääaineena Suomen piispain työt ja toimet. Vaan sisältää se kaikellaisia muitakin historiallisia tietoja kuninkaista, sodista, ruttotaudeista j.n.e. Ylimalkain on se tietysti kuivakiskoinen, mutta loppupuolessa, joka tuli lisäksi toiseen painokseen v. 1671 ja jossa runoilija kertoo oman aikansa tapauksista, on kuvaus usein elävä ja innokas.[86] Runouden alalla on sama Tammelinus vielä tuottanut viisi virttä, jotka ovat painettuina 1674 vuoden virsikirjaan.

Huomiota ansaitseva historiallinen runoniekka tämän jälkeen on _Anterus Aschelinus_, joka ensin oli kolleegana Turun tuomiokoulussa, sitten kappalaisena Askaisissa ja kuoli v. 1703. Hänellä näkyy olleen tavallista runsaampi runolahja, Hänen laulunsa -- varsinaisia runoja hän ei ole kirjoittanut -- ovat kyllä enimmiten liian pitkäveteisiä, ja sanoja katkoo hän aivan armottomasti, mutta niissä ilmautuvat innolliset tunteet ja runolliset vertaukset kohottavat ne kuitenkin tavallista korkeammalle. Hänen teoksiaan on säilynyt virsi suuresta nälästä v. 1697 ja Kaarle XII:n kunniaksi kirjoitettu _Uskollinen Uron-Uhri_ 1703, jotka luultavasti ovat alkuperäisiä. Sitä paitsi on hän v. 1702 suomentanut pöyhkeän sotaveisun nimellä _Suomen Ilo-Ääni_ Narvan voiton yli.

Samasta Narvan voitosta on tallella toinenkin runo, nimittäin _Ilo-Laulu_ vuodelta 1700. Se on sepitetty Oulun kaupungissa, ja tekijän nimen alkukirjaimet ovat _I.G.H.S._ Vanhain kansanrunoin vaikutus näkyy selvästi sanoissa ja sanankäänteissä, jopa kokonaisissa säkeissäkin.[87] Luonteeltaan on tämä runo leikkisä ja pilkallinen. Esitys ei ole historiallisesti uskollinen, vaan on mielikuvitus aineen omaan kaavaansa valannut. Kerrottuansa venäläisen joukon julmasta menettelystä, kuvailee runoilija, mitenkä Kaarle kuningas vähäisen väkensä kanssa tulee avuksi, ja mitenkä tsaari, saatuaan eräältä mieheltään kuulla tämän pienen joukon urhoollisuudesta, heti lähtee pakoon, sillä tekosyyllä, että menee poikaansa pois viemään ja pian tulee takaisin. Kun sitten tappelu alkaa, niin Kaarlen sotamiehet "Suomen tutulla tavalla" lämmittävät saunan ja antavat löylyä vihollisille, jotka eivät sitä kauan kestä, vaan antautuvat vangiksi.

Näissä runoelmissa esiintyvä voitonriemu ja ylpeys muuttui kuitenkin kohta surkeaksi hätähuudoksi, kun Kaarle XII:n kaukana poissa ollessa Venäläiset tulivat hävittäväisenä tulvana maahamme. Tästäkin Suomen kansan kauheimmasta ajasta on useampia runoja jäljellä. Varsinkin näkyvät Suomalaisten sydämessä siihen aikaan vaihtelevat tunteet niistä runoista, jotka on kirjoittanut _Sakari Lithovius_. Ne ovat ikään kuin nääntyvän Suomen povesta puhkeavia syviä huokauksia. Välistä, kun kuvailevat jotain onnellista tapausta, yrittävät ne iloansa osoittamaan, vaan tämä ilon ilmaus on aivan kuin sairaan hymyily, joka omaisiltaan tahtoo salata, kuinka vaikeasti häntä kipu kalvaa.

Sakari Lithovius oli porvarin poika Oulusta, syntynyt v. 1672, tuli ylioppilaaksi 1692 ja maisteriksi 1700, pääsi v. 1702 kirkkoherraksi Nevanlinnaan, josta Venäläisten voitolle päästyä pakeni Ruotsiin, eläen enimmäkseen Tukholmassa köyhänä ja viratonna, kunnes v. 1713 pääsi Ouluun kirkkoherraksi; hän kuoli 1743. Ensimmäinen hänen runoistaan, vuodelta 1715, on onnentoivotus Hessin Fredrikin ja Ulriika Eleonooran häihin. Juhlan vuoksi koettaa runoniekka hetkeksi unohtaa tuskansa, laulaen:

"Sijrry suru Suomalaisten, Parcu poijes Pohjalaisten".

Sillä Fredrikin tulossa näkee hän rauhan toivon ja huudahtaa:

"Otollinen öljynoxa Saata Suomeen suuri Saxa!"

Toisessa runossaan suree hän nuoremman Gezelius piispan kuolemaa, joka tapahtui Tukholmassa v. 1718. Kolmannessa, joka on erinomaisen voimallinen, valittaa hän Kaarle XII:n surmaa. Lopussa kiroo hän Norjan maata, jossa tämä kauhea teko oli tapahtunut.

Neljäs, Ulriika Eleonooran kruunauksesta, vuodelta 1719, ilmoittaa taas vähän toivoa, ja viides Fredrikin kruunauksesta, seuraavalta vuodelta, iloitsee jo lähenevästä rauhasta ja toivottaa hartaasti:

Sota suuri sammucohon, Pahat päiwät paetcohon, Rauetcohon raju ilmat! Muuttucohon murhein mustat, Surkeudet sijrtyköhön! Rauha armas riendyköhön, Riemu runsas ruwetcohon, Auring' armas astucohon Waiwatuita wirwottaman, Lewottomij lohduttaman!

Parempi kuin nämät Lithovius'en riimilliset runot on _Pärttyli Vhaël'in_, jo mainitun kieliopin-tekijän, pyyntö Kaarle XII:lle pian palajamaan raadeltavina olevain alamaistensa avuksi. Tämä runo on niinkuin Vhaël'ilta toivoa sopiikin, rakennukseltaan hyvin hyvä. Se on painettu v. 1714 ja sen nimi kuuluu:

Suomen suruisen Cansan Ynnä Pohjan Peräläisten Waikia Walitus-Runo Alla waiwan waikeimman, Wenäjän werisen Miekan, Tygö CARLEN Callihimman -- -- -- -- -- Runo raudalla rakettu.

Suomi siinä pelolla kysyy, missä sankarinsa niin kauan viipyy, ja huutaa häntä apuun, luetellen kauheita kärsimyksiänsä. Viimein lupaa Kaarlelle täydet verot tuoda sekä kaikin puolin kunniallisesti elää, jos hän vaan tulisi takaisin, ja lopettaa tällä huokauksella, joka yhä välistä pitkin runoa on puhjennut sanoiksi:

Carle Cuuluisin Cuningas, -- Tule Cullanen cotihin, Tuoppas Rauha tullesansi!

Vielä on mainittava samasta aineesta v. 1720 kirjoitettu, mutta vasta 1734 painettu, pitkä kronikantapainen, jonka nimenä on:

Suru-Runot Suomalaiset, Waiwoista walittawaiset Poloisella Pohjan maalla, Ruotzin rannoilla, rajoilla Wallan alla Wenäläisen, Witzan Herran hurscaimman, Kijruhulda kirjoitetut, Muille muistoxi jätetyt, Nämät waiwat nähneheldä Pohjan maalla poicaiselda.

Tekijää ei tähän asti ole tiedetty, sillä nimeänsä hän ei ole ilmaissut; sen verran vaan on ollut selvillä, että hän oli Pohjanmaan pappeja, koska sanoo Affrén'in kapinan tähden tulleensa viedyksi Turun linnaan ja istuneensa siellä 13 viikkoa. Vasta nykyisin on maisteri _A.E. Niemi_ löytänyt Ganander'in sanakirjasta, kahdesta eri paikasta sen tiedon, että tekijä ei ole kukaan muu kuin _Gabriel Joosepinpoika Calamnius_, tilapäisten runojen sepittäjänä ja ainoana, jonka runoja Ruotsin vallan ajalla on tullut yhteen koottuina painosta, vielä mainittava.

Tämä runokronikka sisältää laajan kuvauksen Venäläisten hirmuvallasta 11 eri runossa. Enimmäkseen ovat asiat siinä vaan yksinkertaisesti kerrottuina, mutta itse aine on niin syvästi liikuttavainen, että kuivinkin kertomus vaikuttaisi. Taitavasti on tekijä käyttänyt runomme omituisia koristuskeinoja, ja toisinaan puhkeaa hänen oma tunteensa todella runollisiin huudahduksiin. Ulkomuodoltaan on tämä runo melkein aivan virheetön. Se kyllä on monin paikoin riimillinen, mutta riimiä ei kuitenkaan ole missään väkisin tavoiteltu.

Ensimmäinen runo kertoo, mitenkä Venäläiset maahan tullessaan menettelivät, luetellen ensin tavarain ryöstämiset, sitten lasten viennit ja naisten raiskaukset, viimein nuot kauheat kidutukset. Järjestys on nähtävästi niin pantu, että lukijan mieli aina kovempien kiusojen kuvilla tulisi yhä syvemmältä liikutetuksi. Itse runoilija ei voi olla puhkeamatta parkahdukseen:

Ohoh suurta surkeutta! Ohoh Waiwa waikiata! Weden wäändäpi werisen Selkiöistä silmistäni, Hijen hiuxista hijopi, Poski päästä pusertapi.

Lopulla runoa kuvailee hän Suomalaisten viheliäistä elämää sydänmaissa:

Corwesa oli cotomme, Maantiellä majasiamme, Kirckotiemme kiwistöllä Metzän petoin pesillä, Carhut Cansa cumpanimme.

Tämä runo päättyy, niinkuin kaikki muutkin, sanoilla:

Auta ainoa Jumala, Päästä päiwistä pahoista!

Toinen runo erikseen kertoo kirkkoin ja hautausmaiden ryöstämisestä. Kolmas kuvailee, kuinka alussa vuotta 1716 jo alettiin toivoa helpoitusta, haettiin kaukaa siemeniä ja juhtien puutteessa:

Ucko auralla ajeli, Ämmä äjästä weteli.

Mutta Venäläinen hävitti jälleen kaikki, läpi maan kulkiessaan Kajaanin linnaa valloittamaan.

Neljäs runo puhuu Venäläisten retkistä Länsi-Pohjanmaalle asti; viides heidän menonsa lauhtumisesta, koska pelkäsivät kotiin tulleen Kaarlen kostoa. Mutta kuudes jo valittaa sen toivon raukenemista.

Me cuin calat cawelemme, Madon pojat matelemme Paitzi päättä, Haldiatta, Caitziatta, Catzojatta. -- -- -- -- -- Pian toiwomme todella Mustat menot muuttuwaksi; Mutta muutuit mustemmaksi.

Seitsemännessä on kerrottu "valtakunnan pettäjän" Görtz'in hallituksesta ja lopusta; kahdeksannessa Affrén kappalaisen kapinasta seurauksineen; yhdeksäs on onnentoivotus Ulriika Eleonooran kruunaukseen ja rauhan toivon ilmoitus; mutta kymmenes jälleen kertoilee Venäläisten ryöstöretkistä Ruotsiin. Yhdestoista viimein riemuitsee Hessin Fredrikin kruunauksesta kuninkaaksi. Lopuksi lausuu runoilija:

Ei sanat sanoen puutu, wirret weisaten wähene, Sananlaskusa sanowat Sauwon sywät Suomalaiset. Waan mun puuttupi puheni, Laulu wirteni lakapi; Sillä mulla mustat päiwät. -- -- -- -- -- Muret mieltä muuttelepi, Aiwuan ajatuttapi. -- -- -- -- -- Eipä raiku raskas rinta, Kulje kurjan kurcku torwi, Waicka ainoset asiat Wielä warsin waatisivat.

Isonvihan synnyttämä on vielä Siuntion kirkkoherran _Israel Escholin'in_ (k. 1742) _Walitus Wirsi Suomen surkeudest wänein wallan alla_, kirjoitettu v. 1720 ja painettu v. 1735. Historiallista kertomusta on tässä virressä varsin vähän, enimmäkseen se sisältää tunnustusta, että Suomi on synneillään kaikki vaivat ansainnut, ja huokausta Jumalan puoleen, että niille jo tekisi lopun. Samaan lajiin kuuluu myös tuntemattoman tekemä surullinen veisu Kyrön tappelusta, joka on kahden muun virren mukana painettu v. 1736.

Onpa Pikkuvihakin yllyttänyt runontekoon. Sitä on kuvannut _Jaakko Mardell Widman_, lääninrahaston-hoitaja Vaasassa (k. 1769), v. 1743 pitkässä runossa, jossa on käyttänyt ainoasti paritavuisia sanoja. Runon nimi kuuluu:

Suru Suri Suomalaisen, Parcu Påru Pohjalaisen, Cotoansa culkiesa, Pacon poijes pyrkiesä, Muille maille matcustaisans, Mucaisexi mennesänsä Wältämähän Wenäläistä.

Sama mies on kirjoittanut vielä _Joulu-Laulun_ lapsille.

Jatkon Tammelinus'en Ajantietoon julkaisi v. 1752 apulaispappi Ilmajoella, sittemmin Vähänkyrön kappalainen _Kaarle Rein_, Ilmajoen nimismiehen Juhana Rein'in poika, syntynyt 1712, kuollut 1781. Tämä on oikeaan runon mittaan rakennettu ja loppuu Aadolf Fredrikin käyntiin Suomessa. Sitä paitsi on Rein sepittänyt kolme hautarunoa. Kaikki hänen runoelmansa ovat sisällykseltään vähäarvoiset, mutta ulkoasultaan moitteettomat, ja juuri häneltä sanoo Porthan saaneensa paraat ohjeet tutkimukseensa suomalaisesta runoudesta.

Viimeksi on tämän ajan historiallisista runoilijoista mainittava Marttilan provasti _Jaakko Zidén_, syntynyt Tyrväällä 1754, kuollut 1801, Runeberg'in Vänrikki Stoolin tarinoissa ylistetyn sankarin isä. Hänen runoelmistaan huomattavin on valitusvirsi Kustaa III:n kuolemasta vuodelta 1792, joka 130 värssyn pituisenakin on hupainen lukea. Suomen ja Kreikan muinaistarustosta hän siinä yhtenään ottaa nimiä ja kuvia. Muita runoelmia on häneltä säilynyt _Kaxi Kiitos Laulu Rauhan Edestä_ 1791, sotalaulu vuodelta 1796 ja riemulaulu Kustaa IV:n Aadolfin käynnistä Suomessa, painettu v. 1797. Näissä hänen lauluissaan ei ole juuri runollista suloutta, mutta erinomainen into ja voima. Ikään kuin koskena kuohuen menevät ne menoansa, siitä huolimatta vaikka välistä kolisteluttavatkin sanain tavallista muotoa runomitan kareihin.

Nyt seuraavista tilapäisistä hovi-, hää- ja hautarunoista ei tietysti saa hakea mitään syvempää runohenkeä; sen kieltää itse aine. Tavallisesti ne ovat hyvin juhlallisia, mahdikkailla sanoilla ja pöyhkeillä vertauksilla varustettuja, ja nähtävästi tekemällä tehtyjä. Kuninkaallisista ja muista korkea-arvoisista henkilöistä sepitetyt ovat useimmiten enemmän mielisteleväisiä, kuin mitä meidän aikanamme katsottaisiin sopivaksi. Hautarunot ovat tavallisesti pitkäpiimäisiä vainajain avujen ja ansioiden luetteloita; niissä kuitenkin joskus puhkee esiin syvempikin tunne. Häärunot toisinaan meitä viehättävät leikillisyydellään.

Enimmiten runoilija alkaa sillä, että yllyttää itseänsä laulamaan, ja nämät alkusanat ovatkin usein paraat, hempeimmät paikat koko runossa. Suurella huolella koettaa hän peitellä ja koristella semmoista, mikä paljaaltaan maistuisi kovin kuivalle, esim. vuosilukuja, joita sovitetaan runoksi seuraavaan tapaan:

Wuonna yxi tuhannetta, Sata caxi colmin kerroin, Wijsikymmentä winottu, Wielä päälle palckioxi Kesäcuusa caunihisa.

Myöskin pitää runoilija huolta siitä, että jokainen pääsana saisi sille sopivan mainesanan, esim. _pappein parwesta pyhästä -- wiisauden winheämmän -- Christuxemme kirckahimman_.

Onnentoivotus-runoja oli meidänkin yliopistossamme alusta alkaen ollut tapana liittää väitöksiin ja muihin julkaisuihin. Niiden sepittäjät olivat tavallisesti nuorten maisteriksi pyrkijäin opintokumppaneita, jolloinkulloin yhtyi heihin joku opettajistakin. Ensiaikoina kirjoitettiin niitä melkein yksin-omaan latinaksi. Mutta loppupuolella 1600 lukua alkaa näkyä kreikkalaisia, jopa joskus ihmeeksi heprealaisia, ynnä pian myös saksalaisia, ranskalaisia, italialaisia ja englantilaisia värssyjä; ennen muita sai kuitenkin ruotsinkieli huomattavan sijan. Suomenkielisiä ei löydy monta ennen Isonvihan aikoja, mutta sen perästä ilmestyy niitä koko joukko.

Luonnollisesti ei näissäkään voinut ilmautua todellista runo-intoa; mutta moni niistä on kuitenkin somasti ja sukkelasti kokoonpantu. Väitöksen tekijää niissä ylistetään, kiitetään hänen taitoansa ja oppiansa, jota hän on näyttänyt _Auran ahkerasa ahjosa_, pyrkiessään _Heliconin heltalle, cullatulle cuckulalle_, missä on saava päähänsä _lehtilakin_ tai _wihriöitä kihriöitä_. Muutenkin toivotetaan hänelle onnea ja menestystä tässä ja tulevaisessa elämässä. Enimmiten puhutaan myös itse väitöksen aineesta ja sen tärkeydestä. Toisinaan on runoilija kuulevinansa melua Auran rannoilta, jonka syytä sitten tiedustelee "lauluneidoilta".

V. 1654 perustettiin Turun yliopistoon vakinainen runo- ja ajatustaidon professorin virka, johon seuraavana vuonna nimitettiin _Eerik Justander_ kreivi Brahen suosituksesta, kuuntelematta yliopiston konsistooria, joka hangoitteli kauan vastaan virkaan nimitetyn syntyperän vuoksi. Justander eli _Juusti_, joksi hän suomalaisissa runoelmissaan kutsuu itseään, oli, näet, erään Turun raatimiehen avioton lapsi; hän oli tullut ylioppilaaksi 1645 ja maisteriksi 1653. V. 1667 muutti hän professorinvirastansa kirkkoherraksi Mynämäelle ja kuoli siellä 1678. Häneltä on säilynyt neljä runokoetta, joista ensimmäinen, v. 1650 painettu, on jälkimuisto kolmella kielellä: latinaksi, ruotsiksi sekä suomeksi, kreivi Brahen puolisolle. Kristiina Katariina Stenbock'ille; toinen on samoin hautaruno vuodelta 1652. Kolmas on Viipurin uuden kirkon vihkijäisiin v. 1664 sepitetty _Gratulatio Tavast-Runico-Rythmica_ (Hämäläis-runomitallinen onnentoivotus) ja neljäs _Gratulatio Tavast-Runico-Finnonica_ on onnentoivotus vastamainittavalle lainsuomennoksen tarkastajalle _Antti Pachalenius'elle_, joka oli suomentanut uskonnollisen kirjateoksen _Cantio cygnea_ (Joutsenlaulu) v. 1667.[88] Edellinen on tehty _stante pede_ (seisovalla jalalla), jälkimmäinen on _extemporanea_ (tilapäinen). Kaikki tyynni ne ovat pahanpäiväisintä soperrusta, eivätkä ansaitsisi huomiotamme, joll'eivät olisi ensimmäisiä tällä aikakaudella ja joll'ei niistä näkyisi Suomen oppineilla olleen siihen aikaan tapana edeltäkäsin valmistamattakin sepittää suomeksi runoja. Hävinnyt on Justander'in ruotsista suomentama kometia Tuhlaajapojasta, jota näyteltiin Turun yliopistossa rehtorinvaihdoksen kunniaksi 10 p. Kesäk. 1650. Justander'in ansiot ensimmäisenä asetusten suomentajana tulevat edempänä puheeksi.

Erikseen huomattavia tilapää-runoilijoita tapaamme sitten vasta Isonvihan jälkeisenä aikana. Ensimmäisenä heistä on mainittava _Henrik Lilius_, kirkkoherran poika Messukylästä, syntynyt 1683, tullut ylioppilaaksi 1699 ja maisteriksi 1707, nimitetty kappalaiseksi Pirkkalaan 1709 sekä kirkkoherraksi Längelmäelle 1722 ja Messukylään 1730, kuollut 1745. Hän oli kuuluisa opistansa, puhetaidostansa ja runoistansa, joita myös latinaksi sepitteli. Suomeksi on hän v. 1728 julkaissut kaksi häärunoa ynnä yhdet erittäin kauniit _Kehto-Runot_. Vielä on hän sepittänyt onnentoivotuksen Juslenius'en sanakirjaan, jossa hän sanoo vierasten kielten, myös ruotsin, häneltä jääneen ruostumaan. Se näkyykin hänen runoistansa, että suomi oli hänellä puhekielenä. Kaikki, mitä hän on kirjoittanut, on hyvin sujuvaa sekä kielen että runonrakennuksen puolesta ja runollisessa suhteessa sen ajan parasta tuotetta.

V. 1749, kun Kaarle herttuan, sittemmin Kaarle XIII:n, edellisenä vuonna tapahtuneen syntymän johdosta vietettiin Turussa juhlaa, piti yliopiston dosentti, sittemmin Korpon kappalainen _Kaarle Fredrik Mollerus_, tullimiehen poika Hämeenlinnasta, syntynyt 1715, kuollut 1787, pitkän runopuheen, joka sisältää kokonaista 1.266 säettä. Alussa runoilija kääntyy kuulijoihin, luetellen eri säädyt, ja lausuu ilonsa siitä, että suomi ensi kerran tässä paikassa kaikuu. Sitten hän rupeaa latelemaan, mitä kaikkea Kaarle nimiset kuninkaat, niiden joukossa myös nuo 16:lla vuosisadalla keksityt pakanuuden-aikuiset seitsemän ensimmäistä Kaarlea, ovat Ruotsin valtakunnan hyväksi tehneet. Viimein saavat Aadolf Fredrik ja perintöprinssi Kustaakin ylistystä ja lopussa kehoitetaan pikku Kaarlea esi-isäinsä jälkiä astumaan. Sanat tässä runossa ovat vielä pöyhkeämmät ja sanankäänteet vielä konstikkaammat, kuin mikä siihenkään aikaan oli tavallista. Mollerus on muuten mainittuna vuonna kirjoittanut hautarunonkin.

Kokonainen vihkonen tilapäärunoja ilmestyi v. 1755 nimellä _Wähäinen Cocous Suomalaisista Runoista_. Se sisältää kaikkiansa 12 runoa, nimittäin: yhden hovirunon Aadolf Fredrikin käynnistä Suomessa, yhden onnentoivotuksen Turun vastanimitetylle piispalle, neljä hää- ja kaksi hautarunoa, syntymäpäivä- ja nimipäivä-runon, onnentoivotuksen uudelle rakennukselle ja viimeiseksi yhdet _Valitus Runot minun nykyisen tilani ylitze_. Melkein kaikki ovat runollista arvoa vailla; toisessa häärunoista, joka alkaa säkeillä _Kewät keickuin tuleepi_, on kuitenkin kaunis luonnonkuvaus. Viimeksimainittu valitusruno muistuttaa kokoonpanoltansa loitsurunoa. Näiden runojen sepittäjä, jo mainittu _Gabriel Joosepinpoika Calamnius_ oli syntynyt 1695 Kalajoella, jossa hänen isänsä oli pappina, tuli ylioppilaaksi 1712, vihittiin papiksi Isonvihan aikana Strengnäs'issa ja oli Ylivieskassa silloin kuin hänet vangittiin. Pääsi rauhanpäätöksen jälkeen v. 1724 apulaiseksi ja 1726 kappalaiseksi syntymäpitäjäänsä, jossa virassa kuoli v. 1754. Itse hän siis tätä kokoelmaa ei ole voinut painoon toimittaa, vaan on sen luultavasti hänen poikansa, maisteri _Gabriel Gabrielinpoika Calamnius_, myöhemmin myös suomalaisena tilapää-runoilijana esiintynyt, isävainajansa muistoksi julkaissut.[89]

Porthan'in aikalaisista ansaitsevat, paitsi Ganander'ia, erityistä mainitsemista Kaarle Kustaa Weman, Henrik Achrenius ja Juhana Abrahaminpoika Frosterus.

_Kaarle Kustaa Weman_ oli kihlakunnan-kirjurin poika Liperistä, syntynyt v. 1740. Hän tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1766, väitteli seuraavana vuonna heprean ja suomen kielen sukulaisuudesta ja pääsi väitöksensä nojalla dosentiksi suomenkielessä, ensimmäiseksi kielemme edustajaksi yliopistossamme. Tässä palkattomassa virassa näkyy hän kuitenkin toimineen ainoasti lukuvuoden 1771-72, jolloin piti luentoja runouden ja varsinkin Suomen runon luonteesta. V. 1774 suoritti hän papintutkinnon Upsalassa ja määrättiin seuraavana vuonna sotapapiksi Tukholmaan, jossa häntä mainittu Kaarle herttua sekä tämän veli Fredrik Aadolf käyttivät opettajanansa suomenkielessä. V. 1776 hän nimitettiin kirkkoherraksi Kemiöön, jossa kuoli v. 1803.

Kotiseuduillansa Karjalassa oli hän varmaankin kuullut kansanrunoja ja oppinut niistä taitavaksi runomitan käyttäjäksi. Verraten Ganander'iin, jonka runoissa aina tuntuu vähän teeskelyä, sujuvat hänen runonsa aivan luonnollisesti. Suurempaa runolahjaa tosin ei ollut hänelläkään, mutta hänelle on omituista, että hän viljelee runsaasti kuvia ja vertauksia. Esim.

Nijnkuin tähdet taiwahalla, Ilman kannen kirkastajat, Owat Luojan laitoxesta, Kaikkiwallan katzannosta Toinen toista kirkkahambi, Toinen toisen walaisia, Nijn on ilmoinen Isämme, Maan ja taiwasten tekiä Tehnyt ihmisten iloxi, Koko sugun kunniaxi Aina aikana kunakin, Mustan sumun soatesza, Suuret toimet (= nerot) tähdixemme, Suuret sjelut onnexemme.

Enimmäkseen on Weman kirjoitellut hovirunoja. Niistä mainittakoon perintöprinssin, sittemmin kuninkaan Kustaa III:n häiden johdosta v. 1766 yliopistossa lausuttu ja julkaistu _Riemu Runo Suomalainen_, jossa hän Mollerus'en esimerkkiä noudattaen ylistelee edellistenkin Kustaa kuningasten töitä, sekä kruunausjuhlan kunniaksi v. 1772 Tukholman kaupungin suuressa raastuvan salissa pidetty _llopuhe_. Tämän jälkimmäisen hän samana vuonna julkaisi yhdessä toisen runon kanssa, jossa riemuitsee Kustaan onnistuneesta vallankumouksesta, varustaen molemmat rinnakkain painetulla ruotsinnoksella.

_Henrik Achrenius_, ennen mainitun Simo Achrenius'en veli, oli syntynyt 1730, eli nimismiehenä Kalajoella ja kuoli 1798. Hän oli luonteeltaan ihan toisellainen kuin vanhempi veljensä. Hän oli suuri hulivili ja koiransilmä; hänen runoissaan kuvastuu Kustaa III:n iloinen ja leikkisä, vaan irstas aika. Laulaminen sujui häneltä hyvin liukkaasti sekä vanhalla runomitalla että myös riimiksi. Häneltä onkin jäänyt koko joukko tilapäisiä runoja, joista kuitenkin tällä ajalla tuli painetuksi ainoasti onnentoivotus väitökseen v. 1754, runo Kustaan häistä 1766 ja hallituksen viinatehdasasetusta puolustava runo viinankeitoksesta ynnä siihen yhdistetty _Wiinasta Walitus Wirsi Runo Raukan kuolemasta_ 1777. Myöhemmin julkaistuja[90] ovat nimipäivä- ja kummiruno, "apulaista tarvitseva maanmittari", laulu papin rouville l:nä päivänä Toukokuuta ja _Taivallinen Morsian Tanssi_, joka on paras kaikista. Enimmät näistä ovat leikillistä laatua, muutama oikein rivokin.

_Juhana Abrahaminpoika Frosterus_, ennen mainittujen Jaakko ja Abraham Frosterus'en nuorin veli, syntyi v. 1720 Paltamossa, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1736 ja maisteriksi 1745, sai seuraavana vuonna koulunrehtorin ja pastorin paikan Kajaanissa, muutti sieltä Sotkamon kirkkoherraksi 1763, nimitettiin jumaluus-opin tohtoriksi 1800 ja kuoli 1809. Hän oli hyvä suomenkielen tuntija ja taitaja. Tämän taitonsa on hän varsinkin osoittanut runoissansa, häärunossa vuodelta 1764 sekä v. 1787 painetussa runossa _Jumalan Pyhästä Laista_, jotka samassa todistavat hänessä olleen todellisemman runokirjan kuin kaikissa muissa hänen aikalaisissansa. Näytteenä hänen runotaidostaan olkoon seuraava palanen häärunosta, joka on hyvin kuvaava tälle hempeälle runoudenlajille yleensä.

Cosca läickyi lämmin tuuli, Kilo kijlsi wetten päällä Armahasta auringosta, Sätehistä suloisista, Silloin jouduit juontehesa Linnut meille muilda mailda: Pääskönen pani pesänsä; Wesi lindu wieretteli, Suoritteli sulkiansa, Suositteli sulhastansa. Weden caria caiwostansa, Weden hirmu hauwin poica, Wedäxen sywästä wedestä, Talwi majasta mataapi Kannoille rakendamahan Leickiänsä lämbymäsä, Silloin kätki couckuluunsa, Suunsa tutkamet teräwät. Mehtzot mustisa mecoisa, Ucot uliat urohot, Wuorten nousit notkelmista, Näpittelit näppiänsä, Calliolla calcuttelit, Cutzuit cumpanins cocohon. Teeret tulit tanderelle, Cukertiwat cuusicoisa, Soitit soilla soittimensa. Pyytkin pyörit pensahisa; Linnut pienet parvesansa Kielten kilwasa kihisit, Wisertelit wirsiänsä. Nijnpä hekin häitä laitoit Suwen suodun suosiosa. -- Eipä ihmet ihmisistä, Että hekin ennättäwät Mennä nuorna naimisehen Keskellä kesä sydändä, Caswon caiken cucoistaisa.

Jalosti runollinen esitystavassaan on myös hänen kirjasensa _Hyödyllinen Huwitus Luomisen Töistä_ v. 1791. joka on kansantajuinen luonnon-ilmiöiden selityksen koe, ensimmäinen ja kauan aikaa ainoa suomenkielellä. Tämän vuoksi ynnä myös miellyttävän sisällyksensä tähden on se hyvin useasti tullut uudestaan painetuksi, yhdeksännen kerran v. 1850. Kieli siinä on verrattomasti puhtaampi siihen aikaan tavallista, vaikk'ei kuitenkaan aivan vapaa ruotsalaisuuksista. Ruotsinkielellä on hän samana vuonna julkaissut kertomuksen Sotkamon pitäjästä.

Lopuksi on mainittava, että etevin ruotsinkielinen runoilijamme tällä ajalla, _Frans Mikael Franzén_, on siksi muistanut oman kansansa kieltä, että sille rikkaudestaan on suonut edes yhden murusen. Hän on nimittäin Åbo Tidningar lehteen 28 p. Syyskuuta 1805 painattanut suomeksi mukailemansa ruotsalaisen kansanlaulun "_Bewara, Gud, wår Kung_" nimellä _Weisu Kuningalle Suomen kansalda_.

8. Talonpoikais-runous.

Puheenaolevan aikakauden loppupuolella ilmestyy kirjallisuuteemme omituinen runouden välimuoto, joka on tavallaan kansanrunoutta ja tavallaan taiderunoutta, vaan ei kumpiakaan näiden sanojen varsinaisessa merkityksessä. 18:n vuosisadan keskipalkoilta, näet, alkaa painosta tulla koulunkäymättömäin talonpoikain tekemiä runoelmia. Joku semmoinen on jo vuosisadan alkupuolelta löydettävissä, mutta vasta loppupuolelta niitä tavataan huomattavassa määrin.

Länsi-Suomessa on tämä talonpoikais-runous edellä esitetyn taidetekoisen runouden suoranaista kaikua. Sekin on osaksi hengellistä osaksi maallista laatua; muodon puolesta se noudattaa yksin-omaan uudempia, virsikirjasta opittuja runomittoja.

Talonpoikaisista hengellisistä runoilijoista merkillisin ja tuotteliain oli _Tuomas Ragvaldinpoika_. Hän oli syntynyt Tyrväällä 1724, asuskeli 1760 ja 1770 luvulla enimmäkseen Turussa ja muutti sitten Loimaalle, jossa kuoli 1804. Jo nuoruudestaan vaivaisena ei hän raskaasen työhön kyennyt, vaan elätteli itseään tilapää-virsien sepittämisellä. Niitä on tullut painetuksi noin 130 kappaletta, 48 eri julkaisussa, ja paljon on vielä jäänyt painattamatta. Näissä on ainoasti pari varsinaista virsikokoelmaa, muut ovat hää-, hauta- ja hovivirsiä, mutta nekin kaikki hengellistä laatua. Miellyttävää on nähdä, kuinka Tuomas, vaikka hänellä oli tämmöisien sepittäminen elinkeinona, ei milloinkaan alennu imartelijaksi. Häävirsissä hän ei ylistele pariskunnan avuja eikä kuvaile heidän tulevaa onneansa, vaan puhuu ankarasti avioelämän velvollisuuksista. Hautavirsissä hän samaten harvoin ja silloinkin vaan sivumennen kiittää kuollutta; pääasiana ovat kehoitukset ja varoitukset jälkeenjääneille. Hovivirsissäkin ilmenee sama mieliala. Esim. ilolaulussa Kustaa III:n käynnistä Suomessa hän ensimmäisessä värssyssä kyllä riemuitsee, mutta heti liittää siihen toisen, jossa moittii, että maallista ylimystä niin suuremmoisesti vastaan otetaan, vaan taivaallisen kuninkaan tulosta ei olla milläänkään. Kansalle ovat hänen virtensä olleet hyvinkin rakkaat, mutta erinäistä runollista arvoa ei niille saata antaa. Mielikuvitusta ei hänellä sanottavasti ollut, ja hänen jumalinen tunteensa, jos kohta syvä, ei ole kylläksi innokas antamaan voimaa virsille; enimmissä vallitseekin äly. Sen lisäksi tulee, että ne ovat pitkäveteisiä, ja että niissä riimi ja värssymitta ovat huononlaisia. Pari niistä on kuitenkin korjaamalla ja lyhentämällä otettu uuteen virsikirjaamme.

Yksityisiä hengellisiä virsiä ovat julkaisseet _Juhana Eerikinpoika_ Kasvolan kylästä Paimiosta 1764, _Antti Kreunpoika_ Nousiaisista 1768 ja _Antreas Livon_, kuolemaan tuomittu vanki, 1770.

Maallisten laulujen tekijänä esiintyy _Juhana Juhananpoika Junnila_,[91] kestikievari Ihoden kylässä Pyhämaan pitäjässä. Hän on laulanut Kustaa III:n murhasta 1792, kuninkaasta ja hänen perheestään 1793 ja Kustaa IV:n Aadolfin häistä 1799; kaikki ovat kuitenkin järin huonoja kyhäyksiä.

Itä-Suomessa tämä uudempi kansanrunous on aivan toista luonnetta. Se on kauttaaltaan maallista laatua ja käyttää melkein yksin-omaisesti Suomen kansan vanhaa runomittaa. Että siihenkin herrasmiesten sepittämät runot ovat jossakin määrin vaikuttaneet, on hyvin luultavaa, mutta se on varmaan vanhempi ja on itse paljoa suuremmassa määrin vaikuttanut aikakauden taiderunouteen. Sen juuret ovat etsittävät syvemmältä, entisen kansanrunon maaperästä. Eroitus on kuitenkin myös silmäänpistävä. Tämä uusi laji kansanrunoutta on vanhaan verraten samassa suhteessa kuin esim. Saksan kirjallisuudessa n.k. Meistersänger (käsityöläislaulajat) ritarillisiin laulajiin. Kaikki runollisuus on siitä kadonnut, sisällys ja kuvat ovat aivan arkipäiväisiä; ainoasti satiiri on jonkun-arvoinen.

Ensimmäiset nimeltä tunnetut Itä-Suomen runoniekat ovat Remes-veljekset Kiuruvedeltä, _Matti ja Paavo_, joista edellinen, aikoinaan hyvin kuuluisa, on julkaissut hautarunon Iisalmen provastin Henrik Helsingius'en muistoksi 1757, jälkimmäinen runon veljensä kuolemasta 1765.

Vielä huomattavampi mies on _Pietari Wäänänen_ Kuopion puolelta Murtolahden kylästä nykyistä Nilsiän pitäjää. Hän oli syntynyt 1764, otti isänsä kuoltua kotitalon hoitoonsa 1791 ja saavutti ahkerana ja toimeliaana maanviljelijänä pian paikkakuntalaistensa luottamuksen. Hän oli pitäjässään lautamiehenä ja valittiin v. 1800 talonpoikais-säädyn edusmieheksi Norrköping'in valtiopäiville. Täällä ollessaan julkaisi hän runon Kustaa IV:n Aadolfin kruunaamisesta. Toisen runon sepitti hän Tukholmassa 1805 saman kuninkaan ulkomaan-matkalta palaamisen johdosta. Porvoon valtiopäiville valittuna v. 1809 oli Pietari Väänänen säätynsä enimmin käytettyjä luottamusmiehiä. Niillä tutustui hän myös Suomen uuteen, jalomieliseen hallitsijaan ja kirjoitti Napoleonin sodan jälkeen runon Aleksanteri I:stä, joka toimitettiin Pietariin keisarin itsensä nähtäväksi. V. 1828 muutti hän asumaan Kuopion kaupunkiin, jossa jonkun aikaa eli ruokatavarain kauppiaana. Viimeiset ikävuotensa vietti hän Taipalsaarella, jossa hänen poikansa nimellä _Venell_ oli pappina, ja kuoli siellä 1846.

Toinen _Wäänänen_, vaikk'ei edelliselle ollenkaan sukua, oli _Heikki_ nimeltä, myös _Konsaheikiksi_ sanottu. Hän oli köyhä työmies Oulusta, joka kylästä kylään kulkien elätti itseään viulunsoitolla ja runonteolla. Hän kuoli lämpöiseen uuninkiukaasen, johon oli viinapäissään mennyt makaamaan. Hänen tekemänsä on v. 1801 painettu _Lystillinen Runo-Laulu Sijtä kummasta Kala-Kukosta_, johon oli kissa karvoineen sisään leivottu ja joka Oulun tulliportilla työnnettiin ahneelle tulliherralle kouraan. Myöhemmin on julkaistu runot Kellonkylän Mariasta ja Oulun piioista eli Orjaväestä.[92]

Viimeksi on mainittava kuuluisin kaikista talonpoikaisista runoniekoistamme, _Paavo Korhonen_. Hän on kuitenkin tällä aikakaudella julkaissut ainoasti _Kolme Hengellistä Wirttä_ 1799 ja _Huwittawaiset Hää-Laulut_, luvultaan neljä, uudemmilla runomitoilla, v. 1807. Hänen varsinainen vaikutuksensa, niinkuin yleensä koko tämän runoudenlajin kukoistus-aika, alkaa vasta Suomen erottua Ruotsinvallan alta, jolloin talonpojissakin kansallistajunta herää.

9. Suorasanainen hengellinen ja taloudellinen kirjallisuus. Yleiskatsaus.

Suorasanainen kirjallisuus tälläkin aikakaudella oli vielä melkein yksin-omaisesti hengellistä lajia. Ennen Isoavihaa painettiin varsinkin paljon saarnoja. Saarnantekijöistä näemme taaskin ensimmäisenä _Lauri Pietarinpoika Tammelinus'en_, joka vv. 1644-70 on painattanut kaksi saarna-kokoelmaa ja kolme erinäistä saarnaa. Toisia ahkeria saarnankirjoittajia mainittakoon _Tuomas Rajalenius_, kotoisin Huittisista, joka oli ollut ensimmäisiä ylioppilaita Turussa nimellä _Raja_, sittemmin työskennellyt kolleegana Porin koulussa sekä apulaisena ja kappalaisena kotipitäjässään, viimein kirkkoherrana Tyrväällä kuollut v. 1688; _Abraham Ikalensis_, Ikaalisten kirkkoherra (k. 1675) ja _Kristian Procopaeus_, Loimaan kirkkoherra (k. 1693). Paitsi näitä on vielä joukko semmoisia, jotka ovat julkaisseet ainoasti yhden saarnan kukin. Enimmät näistä saarnoista ovat tilapäisiä hää- ja hautapuheita. Myös suomennettiin silloin Rothovius piispan ruotsinkielinen, 20 saarnaa sisältävä kokoelma.

Samaan aikaan ilmestyi muutamia muitakin mainittavia suomennoksia, esim. tuo kansallemme niin rakas _Juhana Arndt'in Paradisin Yrti tarha_ 1670, josta kahdeksas painos tuli v. 1863; samaten toisenkin mainion saksalaisen pietistin _Juhana Gerhard'in Pyhät Tutkistelemuxet_ 1680, jotka yhdennentoista kerran painettiin uudestaan v. 1875. Tämän jälkimmäisen kirjan suomentaja, meille jo sananlaskuin kerääjänäkin tuttu Lohjan kirkkoherra _Gabriel Tammelinus_ on suomentanut vielä toisen, useat kerrat uudestaan painetun kirjan, nimeltä _Christillinen Muisto-Kirja_ 1679. Suomentajana on vielä mainittava Pirkkalan kirkkoherra _Jaakko Raumannus_ (k. 1678), joka käänsi Augsburg'in uskontunnustuksen 1651 ja Luther'in suuren katkismuksen 1674. Tähän aikaan kuuluu myös vanhemman Gezelius'en _Yxi paras Lasten tawara_, aapiskirja ja katkismus, vuodelta 1666, jota on levinnyt kansaamme noin 70 painosta.

Isonvihan jälkeen on huomattavimpia suorasanaisia hengellisiä kirjailijoita, paitsi jo mainittua Abraham Achreniusta, _Juhana Wegelius_, Tyrvään provastin poika, syntynyt Tukholmassa 1693, tullut Turun yliopistoon 1709, ollut vanhempainsa kanssa paossa Ruotsin puolella, vihitty papiksi 1720, päässyt kappalaiseksi Enontekiäisiin 1721, opettajaksi Tornion kouluun 1726 ja viimein Oulun kirkkoherraksi 1757, jossa virassa kuoli 1764. Hänen postillaansa _Se Pyhä Ewangeliumillinen Walkeus Taiwallisesa Opisa Ja Pyhäsä Elämäsä_, joka ilmestyi kahdessa osassa vv. 1747 ja 1749, kiitetään suuresti. Kolmas painos tuli v. 1848,[93] ja ruotsalaista käännöstä siitä julkaistiin vv. 1853-56. Sama tekijä on vielä toimittanut kirjasen _Yxi Tarpellinen Coetus ja Tutkistelemus Rippi-Wäen Canssa_ v. 1762. Toinen postillan kirjoittaja oli Vehmaan kappalainen _Antti Björkqvist_ (1741-1809). Hänen v. 1801 julkaisemansa _Uskon harjoitus Autuuteen_ on ilmestynyt kuudessa painoksessa ja myös ruotsiksi käännetty. Lisäksi mainittakoon ruumissaarnain kirjoittajina Limingan kirkkoherrat _Mattias Pazelius_ (k. 1771) ja _Tuomas Stenbäck_ (k. 1776) sekä Lapuan kirkkoherra _Iisak Lithovius_ (k. 1788). Paljoa enemmän kuin alkuperäisiä teoksia on tälläkin ajalla käännöksiä, enimmiten ruotsinkielestä. Puoleksi alkuperäinen, puoleksi saksasta suomennettu on Turun kappalaisen, sittemmin Kemin kirkkoherran _Iisak Ervast'in_ (k. 1757) _Rucous-Kirja_ vuodelta 1734, seitsemännentoista kerran painettu v. 1880.

Maallista suorasanaista kirjallisuutta on tuskin nimeksikään ennen Porthan'in vaikutusta. Isonvihan perästä ruvettiin kyllä ahkerasti niin Suomessa kuin Ruotsissakin kirjoittamaan taloudellisista aineista, josta tämä aika sai nimekseen taloudellinen aikakausi. Mutta Suomen kansalle ja kirjallisuudelle niistä harrastuksista ei lähtenyt suurta hyötyä, sillä kaikki semmoiset kirjat toimitettiin ruotsiksi. Suomenkielellä ei ilmestynyt käytännöllisistä aineista koko tällä ajalla enempää kuin pari, kolme pientä vihkosta, niinkuin: _Neuwo Palando-Wijnan Hyödytyxestä ja Wahingosta_ 1747, _Pienden Lasten Tarpellinen Holhomus ja Perääncatzomus_ 1756 sekä _Lyhykäinen Neuwo, Hywihin Ja Sijwollisihin Ihmisten Tapoin, Nuorudelle_ 1761. Paitsi näitä löytyi silloin tällöin joku sentapainen kirjoitus almanakoissa, joita matematiikan professori, sittemmin Turun piispa _Lauri Tammelin_ (k. 1733) oli alkanut toimittaa suomeksi vuodesta 1705. Muutamissa vuosikerroissa on myös hänen tekemänsä, historioitsijoillekin tärkeä kertomus Isostavihasta.

Vasta Porthan'in aikoina saivat umpisuomalaisetkin vähän runsaammalta nauttia sen ajan hengen tuotteita. Almanakoissa alkaa siitä lähtien säännöllisesti ja yksin-omaan ilmestyä taloutta koskevia kirjoituksia. Eri kirjoina julkaistuista käytännöllisistä teoksista ovat _Ganander'in_ molemmat lääkärikirjat ja _Juhana Frosterus'en_ luonnonkirja jo mainitut. Niiden rinnalle ovat vielä asetettavat _Suomenkieliset Tieto-Sanomat_, ensimmäinen sanomalehti-yritys suomenkielellä. Siitä painettiin näytenumero Syyskuulla 1775 (nimellä _Suomalaiset Tieto-Sanomat_) ja sitä toimitettiin koko seuraavan vuoden kuluessa, mutta lakkautettiin sitten tilaajain puutteessa. Sen koko oli puoli oktaavi-arkkia, joka tuli painosta kaksi kertaa kuukaudessa. Lehden ilmestymiseen oli luultavasti antanut aihetta Porthan'in v. 1771 alkuunpanema ruotsinkielinen lehti. Vaan sisällykseltään se erosi tykkänään tästä vanhemmasta virkaveljestään. Se oli näet yksin-omaan aiottu talonpojille ja sisälsi pääasiallisesti kirjoituksia maanviljelyksestä ja karjanhoidosta sekä tavallisimpain ihmis- ja eläintautien parantamisesta, liittäen siihen ainoana henkisempänä lisänä alkeiskurssin maantiedossa. Lehden toimittaja _Antti Lizelius_ oli talonpojan poika Tyrväältä, syntynyt v. 1708, tullut ylioppilaaksi 1732 ja maisteriksi 1735, saanut kolleegan paikan Turun koulussa 1737 sekä määrätty kirkkoherraksi Pöytyälle 1741 ja v. 1769 Mynämäelle, jossa kuoli 1795. Hän oli taitava suomenkielen tuntija, jonka vuoksi hänelle kaksi kertaa uskottiin uutten suomalaisten raamatunpainosten valvominen. Edellisellä kerralla sanotaan hänen oikaisseen monta kohtaa niin hyvin käännöksen tarkkuuteen kuin myös kielen puhtauteen nähden; jälkimmäisellä kerralla oli hänen toimenansa ainoasti k-kirjaimen muuttaminen vanhentuneen c-kirjaimen sijaan. Myös sanomalehdellään ilmoitti hän olevan sen käytännöllisen tehtävän ohella tarkoituksena myös ahkeroida "Suomen kielen selkeydestä, sen omasta, luonnollisesta puhen parresta, painawaisten sanain walitzemisesta ja eroittamisesta, niin myös niitten muista kielistä wuorottuin mahdollisesta wieroittamisesta".

* * * * *

Suomalainen kirjallisuus puheena olevalla aikakaudella on siis moninpuolin kehittynyt, vaan ei likimainkaan niin ripeästi, kuin sen elinvoimainen alku lupaili. Sen suhteellinen merkitys maamme kirjallisessa tuotannossa päinvastoin yhä vähenee. Lukumäärään nähden on suomenkielinen kirjallisuus aikakauden edellisellä puoliskolla, jos sitä vertaa ruotsinkieliseen, enää ainoasti niinkuin yksi kolmeen, tämä latinankieliseen verraten vielä niinkuin yksi kahteen. Isonvihan jälkeen suomenkielisten kirjojen suhdeluku vähitellen jälleen kohoaa kymmenennestä osasta lähes viidennekseen, vaan samalla myös ruotsinkielisten julkaisujen, joka nousee melkein latinankielisten tasalle. Ylivaltansa koko Ruotsinvallan aikana säilytti latina etupäässä tieteellisen kirjallisuuden kielenä, vaikka tälläkin alalla, niinkuin on mainittu, ruotsi v. 1749 asettui sen rinnalle. Mutta varsinaisen kaunokirjallisuuden maassamme anasti ruotsinkieli alun pitäen. Eikä ole liioin ihmeteltävää, vaikka kyllä surkuteltavaa, että ne Suomalaiset, joilla oli runsaampi runolahja, kirjoittivat ruotsiksi. Ennenkin Isoavihaa teki Ruotsissa alkuun pantu kansankielisen taiderunouden viljelys tämän kielen käyttämisen helpommaksi, jota paitsi sillä oli paljoa suurempi hetkellinen kunnia voitettavana. Isonvihan jälkeen tuli lisäksi, että mainittujen Suomalaisten äidinkielenä oli ruotsi, ja että heidän siis olisi ollut vieläkin vaikeampi suomea viljellä, Suomenkieliseen runoiluun, niinkuin olemme nähneet, eivät ryhtyneet muut kuin keskinkertaiset lauluniekat, jotka eivät ruotsinkielellä olisi saaneet ääntänsä kuuluviin.

Suomalainen kirjallisuus, joka oli kansallisen kirkon helmassa syntynyt, pysyi yhä edelleen mitä likeisimmässä yhteydessä kirkon kanssa, sillä melkein kaikki kirjallisuuden harjoittajat tälläkin aikakaudella kuuluivat pappissäätyyn. Tämä seikka oli aivan luonnollinen seuraus maamme sivistys-oloista. Porvarissäädyssä kirjallista oppia siihen aikaan vielä harvoin löytyi, ja muussa virkamiehistössä, niinkuin tiedämme, oli paljon Ruotsista verekseltä tulleita jäseniä, jotka suomea eivät osanneet ollenkaan. Papit yksistään olivat milt'ei kauttaaltaan suomalaista sukuperää, sillä yleinen sääntö oli, että papiksi pyrkijä ainoasti omassa hiippakunnassaan voi saada paikan. Suuri osa heistä oli suorastaan talonpoikais-säädystä lähteneitä ja sukulaisuuden siteitä vahvistivat yhä uudelleen naimisliitot pappein ja talonpoikain lasten välillä, varsinkin Pohjanmaalla, missä mainittu sääty oli itsenäisen asemansa paraiten säilyttänyt. Papit olivat muuten virkansakin kautta enimmän velvoitetut kansan keskellä elämään ja käyttämään sen kieltä.

Ainoasti yhdellä kirjallisuuden alalla, joka vielä on esittämättä, nimittäin lakitieteellisellä, oli koko työ jo siirtynyt milt'ei yksin-omaan maallikkojen käsiin. Vaan siitä työstä on meidän enemmän kiittäminen muutamain yksityisten virkamiesten erityistä asianharrastusta, kuin maahamme perustettujen maallisten virastojen yleistä vaikutusta, niinkuin seuraavasta kyllin selvinnee.

10. Suomenkielen virallinen käytäntö.

Olemme nähneet, mitenkä melkein yksin ajoin hengellisen kirjallisuuden kanssa oli ilmautunut muutamia kokeita kielemme käyttämiseen myös yhteiskunnallisissa ja virallisissa asioissa. Puheenaolevalla aikakaudella on niitäkin paljoa enemmän, vaikka mainituista ulkonaisista syistä työ edistyi hitaasti ja valmistui myöhään.[94]

Suuret ja alinomaiset sodat, joihin yhtenään vietiin tuhansittain Suomen poikia, tekivät sota-artikkelein kääntämisen suomenkielelle tarpeelliseksi. Hallitus ei kuitenkaan joutanut muistamaan tätä kipeää tarvetta, vaan yksityinen mies, Hartikka Speitz nimeltä, täytti sen palkattomalla vaivallaan, vieläpä omalla kustannuksellaan.

_Hartikka Henrikinpoika Speitz_ oli syntyisin Sääksmäeltä, jossa hänen isänsä eli Hollolan ja Satakunnan tuomiokuntien lainlukijana. Hänen opinnoistaan ei ole tietoa, mutta ainakin hän oli taitava latinan ja saksan kielissä. Hän tavataan ensi kerran v. 1623 lainlukijana Korpon ja Mynämäen tuomiokunnissa, vaan menetti jo seuraavana vuonna paikkansa jonkun virkavirheen tähden. Myöhemmin esiintyy hän kaikellaisissa oikeusriidoissa, viimein itse hovioikeutta ynnä sen presidenttiä Juhana Kurck'ia vastaan. Tyytymättömänä päätöksistä, jotka arvattavasti olivat hänelle vastaisia, oli hän heitä moittinut sekä suullisesti että kirjallisesti ja tuomittiin sen vuoksi kuolemaan v. 1645. Tämän tuomion kuitenkin kuninkaan-oikeus v. 1647 helpoitti kuuden vuoden vankeudeksi. V. 1649 tiedetään hänen olleen vielä vankina Hämeenlinnassa,[95] mutta hänet tavataan samaan aikaan taas uusissa riidoissa oikeuden edessä. V. 1654 mainitaan hän jo kuolleena.

Suomennoksensa _Kustaa II:n Aadolfin sota-artikkeleista_ painatti Hartikka Speitz rinnakkain ruotsinkielisen alkutekstin kanssa v. 1642. Siihen työhön hän sanoo, kreivi Pietari Brahelle omistetussa, sekä ruotsin- että suomenkielisessä esipuheessa, ryhtyneensä _ex zelo seu amore Patriae_ (isänmaan kiihkosta eli rakkaudesta) _ennen cachtakymmendä aijastaika sitten_, eli kohta sen jälkeen kuin mainitun kuninkaan sota-artikkelit olivat alkukielellä ilmestyneet v. 1621. Vaikuttimen yritykseensä hän selittää seuraavin sanoin: "_Näky likimittäin Surcoitelldawa olewan, joss eij ne uskolliset Suomen Solldatit -- -- taidais jotakin niistä ymmerdä_". Vielä selvemmin hän tuo esiin ajatuksensa eräässä, arvattavasti myös kreivi Brahelle kirjoitetussa kirjeessä. Hän siinä sanoo kauhistuksella nähneensä, kuinka yksinkertaisten ja ruotsinkieltä taitamattomain sotamies-parkain Suomessa tätä ennen on täytynyt mennä kuolemaan, niinkuin nauta- tai lammaskarjan, rikkomisista sota-artikkeleita vastaan, joiden sisällyksestä raukat eivät ikinä ole saaneet mitään tietoa tai selitystä. Yksistään ruotsinkielisellä nimilehdellä hän ilmoittaa nyt julkaisseensa tämän suomennoksensa Ruotsin hallituksen luultavaksi mielihyväksi, entisen Suomen kenraalikuvernöörin Pietari Brahen antamalla erityisellä luvalla ja isänmaalle sekä erittäin omalle kansalleen suosioksi. Nimensä jälkeen on hän vielä piirtänyt sanat _Tavast-Finlandus_ (Hämäläis-Suomalainen).

Tässä muodossa ei Hartikka Speitz'in suomennosta kuitenkaan suvaittu päästää julkisuuteen. Hänen täytyi toimittaa uusi painos esipuheestansa, joka ei enää ole kreivi Brahelle, vaan "kristilliselle lukijalle" omistettu, ja josta myös valitus suomalaisten sotamiesten surkeasta kohtalosta on kokonaan kadonnut. Samalla kertaa painettiin nimilehtikin uudestaan ja poistettiin siitä sekä ilmoitus kreivi Brahen antamasta suosiollisesta luvasta että sanat "erittäin omalle kansalleen". Sitä vastoin on tekijän kansallisuudenosoituksen jälkeen lisätty _Svecus_ (Ruotsalainen). Näyttää siis melkein siltä, kuin hallituksessa ei olisi oltu oikein hyvillään siitä, että suomalainen mies näin julkisesti ilmaisi kansallisen mielialansa. Tämä on kuitenkin ainoa esimerkki 1600 luvulta semmoisesta suomalaisuuden pelosta.

Seuraavana vuonna 1643 kustansi Speitz painosta useampia _vuoritöitä koskevia asetuksia_, niin-ikään sekä alkukielellä että suomeksi käännettyinä. Mainitussa kirjeessään, joka on vuodelta 1642, hän puhuu myös aikomuksestaan vast'-edes suomentaa koko Ruotsin lain. Että hän tämän aikeensa on toteuttanutkin, siitä on tohtori _K.R. Melander_[96] äskettäin löytänyt varman tiedon eräässä hänen poikansa anomuskirjeessä valtiokanslerille Aksel Oxenstjernalle vuodelta 1648. Siinä, näet, poika rukoilee vapautusta onnettomalle isälleen, jonka ilmoittaa vankeudessaan, valtiokanslerin aikaisemmin antamasta käskystä, suomentaneen koko lakikirjan, paitsi kirkkokaarta. Isänsä puolesta hän vielä pyytää, että valtiokansleri suosiollisesti toimittaisi tämän suomennoksen painoon, ennen kuin suru oli kalvanut katki suomentajan elämänlangan; muuten voisi tapahtua, että tämä ylen tarpeellinen teos jäisi yhä edelleen puolitekoiseksi, Suomenmaalle suureksi vahingoksi.

Valitettavasti kävi pojan ennustus toteen. Hartikka Speitz'in lainsuomennos ei ainoastaan jäänyt painattamatta, vaan sen käsikirjoituskin hävisi teille tietymättömille, niin että siitä jäi jäljelle ainoasti muisto, jonka vasta nykyinen tutkimus on saanut selvitetyksi. Ett'ei se enempää huomiota aikoinaan herättänyt, siihen lienee ollut syynä toinen lainsuomennos, joka Turun hovioikeuden esimiehen Juhana Kurck'in kannatuksella samoihin aikoihin valmistui, ja vaikk'ei sekään päässyt painetuksi, kuitenkin säilyi käsikirjoituksena.

Tämän suomennoksen tekijä oli _Abraham Kollanius_, samannimisen kappalaisen poika Karkusta. Tuli ylioppilaaksi ensin Upsalaan 1636, josta siirtyi Turun uuteen yliopistoon 1640. Pääsi maisteriksi ensimmäisissä vihkiäisissä 1643, vaan ainoasti armoilla ja sillä ehdolla, että vielä täydentäisi tietojansa yliopistossa. Haki v. 1645 notaarin virkaa yliopiston konsistoorilta, mutta sai kieltävän vastauksen, osaksi siitä syystä, että vastoin sitoumustansa oli oleskellut maaseudulla ja laiminlyönyt opintojansa, osaksi puutteellisen ruotsinkielen-taidon tähden. Pääsi v. 1650 hovioikeuden auskultantiksi ja määrättiin alalaamanniksi Karjalan tuomiokuntaan, johon virkaan sai hovioikeuden vahvistuksen 1652. Kun tuo vahvistus Tukholmassa kumottiin, määrättiin hänet seuraavana vuonna Yli-Satakunnan tuomarille lainlukijaksi. V. 1657 pääsi hän uudelleen Karjalan tuomiokunnan alalaamanniksi, mutta joutui kohta esimiehensä kanssa riitoihin palkasta, josta v. 1662 vielä hovioikeuteenkin valitti, ja joutui sen johdosta vähäksi aikaa virattomaksi. Kuitenkin, kun hänen esimiehensä samana vuonna kuoli, ja tämän ottama uusi alalaamanni tuli toiseen paikkaan siirretyksi, sai hän virkansa takaisin. Kollanius kuoli v. 1667 luultavasti kotipuolellaan Karkussa, jossa hänellä oli maatila Karkun kylässä ja jonka kirkkoon hänet haudattiin.

Lainsuomennokseensa oli Abraham Kollanius ryhtynyt jo v. 1645 ja kolmessa vuodessa saanut valmiiksi käännetyksi sekä maan- että kaupunginlain ynnä vielä oikeudenkäynti-järjestyksen. Tämän suomennoksensa lähetti hän sitten, luultavasti presidentti Kurck'in välityksellä, Kristiina kuningattarelle, jonka käskystä suomentamistyö mainitaan tehdyn, sillä pyynnöllä, että se valtion kustannuksella julkaistaisiin. Kuningatar toimitti sen heti Turun hovioikeudelle tarkastettavaksi, ja hovioikeus puolestaan määräsi tarkastajiksi alalaamanni Henrik Jaakonpojan ynnä kolme lainlukijaa Hämeestä ja Satakunnasta, pidättäen esimiehelleen Juhana Kurck'ille ja kolmelle assessorille oikeuden viimeiseksi tutkia vielä heidänkin työtään. Tarkastajat eivät näy ollenkaan tyytyneen Kollanius'en suomennokseen, vaan laskettelivat sen kielestä kaupungilla pilkkaa ja rupesivat itse päästänsä ihan uutta suomennosta valmistamaan. Siitä pilkasta antoi heille hovioikeus, Kollanius'en valitettua, kovat nuhteet, jonka johdosta kaksi heistä luopui toimestaan ja ainoasti mainittu _Henrik Jaakonpoika_[97] ynnä yksi lainlukijoista _Antti Pachalenius_[98] pysyivät työssä. He tekivät kuitenkin työtään hitaasti; vasta v. 1653 ilmoittaa hovioikeus kuningattarelle sen joutuneen valmiiksi. Mutta nyt moitti Kollanius vuorostaan heidän suomennostansa huonoksi, jonka tähden hallitus käski hovioikeuden verrata ja tarkastaa kumpaistakin. Siihen koko työ sitten jäikin. Juhana Kurck, joka oli asiaa hartaimmin ajanut, oli edellisenä vuonna kuollut; uusi komitea piti kyllä asetettaman, mutta assessoreilla ei näyttänyt liikenevän muilta jokapäiväisiltä toimiltaan aikaa milloinkaan tähän tehtävään. Vuoden 1668 valtiopäivillä otti Satakunnan ylisen kihlakunnan edusmies anomuksen muodossa, uudelleen esille kysymyksen Ruotsin lain suomentamisesta, johon hallitus vastasi, että valmis käännös jo oli olemassa, ja että painatuksesta päätettäisiin, niin pian kuin sitä oli ennätetty tarkastaa. Vaan samaan aikaan oli ruvettu miettimään Ruotsin lakikirjan parantamista ja siitä syystä lienee katsottu sopivimmaksi jättää suomennoksen painatus toistaiseksi, siksi kunnes tarpeelliset uudistukset itse alkuteoksessa oli pantu toimeen. Että Kollanius'en lainsuomennos näin jäi painattamatta, oli suureksi vahingoksi ei ainoastaan lainkäytölle, vaan myös kansalliselle edistymiselle maassamme. Sillä Kristiina kuningattaren käskykirjeestä hovioikeudelle näkyy, että tämä suomennos aiottiin asettaa lailliseen arvoon aivan ruotsalaisen alkutekstin rinnalle, ja epäilemättä sen lopullinen tarkastus juuri siitä syystä pidätettiin hovioikeudelle. Jos se olisi aikoinaan valmistunut, niin olisi kukaties maan oma kieli jo silloin voinut tulla lakikieleksi.

Sinnepäin alkoi tähän aikaan asia muutenkin vähän kallistua. Hyvin tavalliseksi tuli, että alituomarit pöytäkirjoihinsa panivat lyhyempiä tai pitempiä lauseita suomeksi, ottaen asian-omaisten sanat sinänsä. Ja vaikka tätä tapaa 1600 luvun lopulla ruvettiin hovioikeuden puolelta kovasti vainoamaan ja kielto toisensa perästä lähetettiin niin tuomarikunnalle yleiseen kuin yksityisille lakimiehille, kesti kuitenkin kauan vielä 1700 luvulla, ennen kuin suomenkieli saatiin pöytäkirjoista kokonaan poistetuksi.

Pian sen jälkeen, kuin Kollanius'en lainsuomennos oli ollut hovioikeuden tarkastettavana, ja mahdollisesti juuri sen johdosta, että hallituksen huomio nyt oli Suomen kansan tarpeihin tässä kohden kääntynyt, ruvettiin myös säännöllisemmin suomennuttamaan ja julkaisemaan virallisia asetuksia. Jo edellisellä aikakaudella oli niitä muutama suomenkielellä painettukin, ensikerran v. 1615; mutta enimmiten oli niiden sisällys tullut ainoasti suullisesti keräjillä tulkituksi tai kirjoitetusta luetuksi julki.

Ensimmäinen asetusten suomentaja oli ennenmainittu runouden ja logiikan professori _Eerik Justander_. Hän suomensi vuodesta 1655 alkaen, virallisesta määräyksestä, vaan kauan aikaa ilman mitään palkkiota, kaikki asetukset, joista arveltiin olevan yhteiselle kansalle apua, ja jatkoi tointansa vuoteen 1667, jolloin muutti pois maalle kirkkoherraksi. Hänen jälkeensä käytettiin 17:llä vuosisadalla ensin erästä toista professoria ja sitten kahta yliopiston konsistoorin notaaria peräkkäin samallaisiin toimiin, joista heille maksettiin säännöllistä palkkaa valtionvaroista.

Suomen kielen yleisestä tilasta tällä aikakaudella puhuessani mainitsin jo yhtenä syynä ylhäisten säätyimme ruotsistumiseen, että niin paljo Ruotsalaisia meidän maahamme tuli virkamiehiksi. Tästä asiasta valittivatkin Suomen talonpojat välistä. Niinpä esim. Hollolan molemmat kihlakunnat v. 1689 anoivat saadaksensa ruotuväkensä upseereiksi vast-edes vaan oman maan miehiä, jotka tunsivat kansan tavat sekä kielen, koska vieraat päälliköt pahoin kohtelivat talonpoikia. Vastauksessansa kuningas kyllä arveli mahdottomaksi ainoasti suomenkielen taidon tähden suoda kellekään viranhaussa etusijaa, mutta lupasi kuitenkin, jos kelvollisia Suomen miehiä (_af Finska nationen_) on hakijoina, erittäin pitää heitä muistissa, Koko 17:llä vuosisadalla näkyykin paljon pannun arvoa suomenkielen taitoon virkoja täytettäessä. Varsinkin tehtiin niin alhaisempain virkain suhteen, joissa oli välittömästi tekemistä umpisuomalaisten kanssa. Mutta on esimerkkejä, jotka osoittavat, että myös korkeampia virkoja hakiessa oli etuoikeus suomenkieltä taitavalla. Useampia semmoisia tapauksia mainitaan hovioikeuden-assessoreiksi pyrkijöistä. Samaten tiedetään monesti tehdyn maaherroja nimitettäissä. Muistuttipa kreivi Pietari Brahe, kun hän Suomeen kenraalikuvernööriksi asetettiin, ett'ei osannut maan kieltä. Ja