v. 1871 jälleen lakkautettiin, asettui Tuokko Vihdin pitäjään ja toimi

yksin-omaan kirjallisella alalla. Vv. 1878-82 hän oli Jyväskylässä _Päijänne_-lehden toimittajana. Viimeiset ajat hän asui vuoroin maaseudulla, vuoroin Helsingissä, jossa kuoli 8 p. Helmik. 1896.

Tuokon pääteos on _Saul_, murhenäytelmän mukainen runoelma viidessä näytöksessä, joka ilmestyi v. 1868. Sen ohella on hän julkaissut joukon lyyrillisiä runoja, joista mainittakoon _Birger Jarl'in linna_. Ne ovat kaikki hajallansa kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita, Maiden ja Merien takaa lehdessä, Suomettaressa, hämäläis-osakunnan albumeissa j.n.e. Näissä samoissa on myös sangen suuri joukko suomennoksia vieraskielisestä lyyrillisestä runoudesta; niin-ikään Annikan viidennessä osassa 1872, jossa paitsi Franzén'in _Selma-lauluja_ y.m. on Runeberg'in _Hauta Perhossa_ ja Tegnér'in _Aksel_. Vielä on mainittava, että Tuokko on ollut etevimpiä osan-ottajia _Vänrikki Stoolin tarinain_ suomennostyössä. Kokonaan kirjallisuuden palvelukseen antauduttuaan on hän suomalaista teaatteria varten suomentanut paljon näytelmiä sekä ooperanlibrettoja, joista jälkimmäiset enimmäksi osaksi ovat painetut, niinkuin myös Runeberg'in perhenäytelmä _En voi_ 1880. Julkaisematta sitä vastoin ovat vielä kaikki muut näytelmäsuomennokset, joista mainittakoon: Schiller'in _Maria Stuart_ ja _Wallenstein_ sekä Topelius'en _Regina von Emmeritz_.[211] V. 1859 Tuokko kävi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran antamalla apurahalla Länsi-Inkerissä runoja keräämässä, josta matkasta kirjoitti kertomuksen Suomi-kirjaan 1860.

_Saul_ näytelmän aine, lausuu _Fr. Cygnaeus_[212] laveassa ja seikkaperäisessä arvostelussaan, on hyvin valittu, koska se, paitsi että on syvästi traagillinen, on tuttu koko Suomen kansalle. Toiselta puolen on tapaus tarpeeksi kaukana meistä sekä ajan että paikan suhteen, joten mielikuvituksella on valta sitä jossakin määrin vapaasti esitellä, todellisuuden vaatimuksineen heti päälle tunkeumatta. -- Tuokolla vaan valitettavasti ei ollut ollenkaan draamallisuuteen taipumusta runoilijaluonteessaan. Siitä syystä hän ei ole osannut antaa tälle näytelmälleen lyhyyttä ja ytimekkäisyyttä, joka olisi pannut siihen voimaa ja pitänyt sen koossa. Äärettömän pitkät ja ikävystyttävät ovat siinä monoloogit, erittäin Doeg'in, ja dialoogit eli vuoropuhelut ovat monesti vaan useain yksinpuheitten jaksona. Lisäksi ovat henkilöjen luonteet heikosti ja epäselvästi kuvatut. Saul on väliin julma, väliin jalo; eikä hänellä ole sitä sankarisuuruutta, joka nämät molemmat vastakkaiset ominaisuudet yhdistäisi kokonaisluonteeksi. Tuntuu aivan siltä, kuin runoilija olisi pelännyt hänen joutuvan liian syylliseksi ja sen vuoksi antanut hänen toimintansa kokonaan riippua Doeg'in neuvoista. Ei edes Doeg ole luonnistunut, hän on yksin-omaan ilkeä. Onnistuneita ovat tässä näytelmässä ainoasti lyyrilliset kohdat. Viehättävästi on kuvattuna David'in ja Mikal'in rakkaus, samoin David'in ja Jonathan'in ystävyys. Tässäkin, niinkuin kaikissa Tuokon runoelmissa, on erinomaisen kaunis, runollinen ja sujuva kieli sekä hyvin täydellinen riimi. Ainoasti lauserakennusta vastaan sopii muistuttaa, että se on toisinaan vähän hämärä.

_Evald Ferdinand Jahnsson_, laivurin poika, syntyi Kivimaan kappelissa 22 p. Syysk. 1844. Käytyään koulua Turussa tuli ylioppilaaksi 1864 ja maisteriksi 1869. Suoritti jumaluus-opillisen tutkinnon 1885. Eli väliaikaisena koulun-opettajana ja pappina eri paikoissa, viimeksi vuodesta 1887 vakinaisena kolleegana Turussa, jossa kuoli 7 p. Syysk. 1895.

Jahnsson on kirjoittanut kaunokirjallisia teoksia, sekä ruotsiksi: _Korpens berättelser_ (Korpin kertomuksia), 3 vihkoa, 1873-81, historiallisen novellin _Rådmannens dotter_ 1878; että suomenkielellä, jolla hän julkaisi ensimmäisen kertomuksensa _Herra Niilo_ 1870; sitten näytelmät _Lalli_ 1873, _Bartholdus Simonis_ 1881, _Raatimiehen tytär_ 1882 ja viimein romaanit _Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa, kertomus Tuomas piispan ajoilta_ ynnä _Muuan suomalainen soturi Kristiina kuningattaren aikakaudelta_, molemmat 1884. Hänen kirjailijatoimensa on siitä merkillinen, että hän on valinnut aineensa oman maamme historiasta. Jossain määrin on hän myös osannut saada kuvauksiinsa tarpeellista ajan ja paikan väritystä, ainakin mitä ulkonaisiin seikkoihin tulee. Näytelmissä on dialoogi vilkas ja moni kohta hyvin keksitty, esim. se että Lallin vaimo on kristitty; samoin Lallin viipyminen kuolevan vaimonsa luona viimeisen taistelun kestäessä, jonka vuoksi häntä luullaan petturiksi ja Suomalaiset pakenevat. Toisia luonnottomia kohtia kuitenkin löytyy; niitä on esim. Kertun kuolema tarkoituksetta ulos ovesta viskatun miekan kautta. Mutta luonteet eivät ole kyllin selvästi ja eheästi kuvatut, ne usein ikään kuin heiluvat sinne tänne. Lalli esiintyy vuorotellen urhoollisena ja heikkona, voimallisena ja velttona, jalona ja julmana.[213] -- Bartholdus'essa ja Annassa samoin vaihtelee rakkaus ja viha monta kertaa, eikä ilmaudu, että olisi edellisestä tunnelmasta seuraavalla kerralla mitään jäljellä. Toimintakin on hajanaista; se ei johdu henkilöitten luonteesta, vaan seuraavat tapaukset toisiansa usein hyvin satunnaisesti. Ei yksikään hänen näytelmistänsä ole oikein menestynyt näyttämöllä, paraiten kuitenkin Bartholdus Simonis. Myös hänen romaaneissaan voi huomata samat ansiot ja virheet. Kekseliäisyyttä tapausten sovittamisessa häneltä ei puutu, ja kertomustapa on hänellä sujuva. Mutta luonteet ovat aivan yleisin piirtein kuvattuja, niissä ei ole mitään yksilöllistä omituisuutta. Tapauksissa taas on paljon luonnotonta, tekemällä tehtyä.

_Minna Canth_, omaa sukua _Johnsson_, syntyi Tampereella 19 p. Maalisk. 1844. Isä oli silloin työmiehenä pumpulitehtaassa, mutta siirtyi sitten kauppiaaksi Kuopioon, jossa tytär kävi läpi ruotsalaisen tyttökoulun. V. 1863 tuli Minna Johnsson ensimmäisten oppilaiksi pyrkijäin joukossa Jyväskylän seminaariin. Siellä hän v. 1865 meni naimisiin seminaarinlehtorin Juhana Ferdinand Canth'in kanssa. V. 1879 kuoli mies ja jätti jälkeensä seitsemän ala-ikäistä lasta, joiden toimeentuloa turvatakseen rouva Canth seuraavana vuonna muutti Kuopioon, ruvetakseen kauppaliikettä pitämään. Täällä hän kuoli 12 p. Toukok. 1897.

Miehensä eläissä jo oli hän osoittanut kirjallista harrastusta. Lehtori Canth'in toimittaessa _Keski-Suomea_ 1874-75 ja _Päijännettä_ 1878 oli puolisonsa hänellä tässä työssä avullisena. Rouva kirjoitti Päijänne-lehteen muun muassa muutamia pieniä jutelmia kansan-elämästä, joista kolme painettiin uudestaan kokoelmaan _Novelleja ja kertomuksia_ 1878. Ne eivät vielä herättäneet minkäänlaista huomiota, vaikka yksi niistä _Ensimmäiset markkinat_, oli hyvinkin onnistunut. Yleisemmin huomatuksi ja tunnetuksi tuli Minna Canth vasta _Murtovarkaus_ nimisen näytelmänsä kautta, joka Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta sai Kristiinan kauppiaan Vilhelm Parmasen lahjoittaman palkinnon 1881 ja ilmestyi painosta 1883. Tämän jälkeen on hän julkaissut näytelmät _Roinilan talossa_ (Suomalaisen teaatterin palkitsema 1883) ja _Työmiehen vaimo_ 1885.[214]

Molemmat ensiksi mainitut näytelmät liikkuvat, samoin kuin Aleksis Kiven Nummisuutarit ja Kihlaus, kansan-elämän pohjalla, Kuitenkin on heidän välillänsä suuri erilaisuus huomattava. Minna Canth'illa on enemmän kirjallista sivistystä, hän on myös epäilemättä saanut enemmän tutustua teaatterin vaatimuksiin. Juoni on hänellä kekseliäämmin sommiteltu ja mutkikkaammin kokoonpantu. Toiminta on nopeammin edistyvä ja dialoogi vilkkaampi; ei ole liikanaisia välitapauksia, eivätkä puheet ole pitkäveteisiä. Kiven näytelmissä tavattavat eepilliset ainekset eivät siis tässä ole haitaksi. Mutta toiselta puolen kaipaa Kiven henkilöjen täyttä, kaikenpuolista reaalisuutta ja elävyyttä. Minna Canthin näytelmät eivät näet ole, niinkuin Kiven, etupäässä luonteenkuvauksia, vaan on niissä juoni pääasiana. Yhtä hyvin on myös Minna Canth edes muutamia luonteita erinomaisen mestarillisesti kuvannut. Murtovarkaudessa on Hoppulainen iloisen ja hyväntahtoisen, mutta heikon, huomispäivästä huolimattoman velikullan kuva, täydesti savolainen tyyppi, leikkipuheineen, sananlaskuineen ja runoineen. Hän ei tosityöhön kykene:

Milloin laiska työn tekee? Talvella ei tarkene, kesällä ei kerkiä, syksyllä on suuret tuulet, keväällä vettä paljon.

Kuitenkaan ei hänelle voi olla hymyilemättä, ei häneen voi olla mieltymättä. -- Roinilan talossa on Sillankorvan Anna oikea juoruakan perikuva, joka hirveästi hätiköi päästäksensä kertomaan ja tekee kaikki siinä toivossa, että saisi kupillisen kahvia tai viinaryypyn palkaksensa. Hyvin kuvattu on myös jumalinen, tämän maailman menoon tyytymätön Leena. -- Muissakin henkilöissä löytää usein sattuvia piirteitä, semmoisia ovat noita Murtovarkaudessa sekä Roinilan talossa pohjalainen Mauno ja leikkisä Elli. Mutta monesti myös tapaa talonpojille aivan sopimatonta sentimentaalisuutta, joka lisäksi vielä pilaa luonteenkuvausta: Murtovarkaudessa Helenan ja Niilon, Roinilan talossa Annan. Jälkimmäisessä on Olli liian yksipuolisesti paha,

Juoni _Murtovarkaudessa_ on ylimalkain taitavasti keksitty. Vanhat isännät päättävät lastensa, Niilon ja Loviisan, naimisesta. Loviisa on siihen hyvinkin taipuvainen, eikä Niilokaan heikkoudessaan pane vastaan. Kohtaus lapsuutensa ystävän Helenan kanssa, joka on palannut kaupungista monivuotisen palveluksen jälkeen, tekee kuitenkin Niilolle asian aivan mahdottomaksi. Loukkaantunut Loviisa kääntyy noidan puoleen. Tämä toimittaa murtovarkauden ja jättää Helenan huivin, jonka on hänen kodistaan salaa vienyt, varkauspaikalle. Helena, joka vähäistä ennen on sitonut saman huivin isänsä haavoittuneen käden ympäri, tämän lähtiessä ulos yöllä noidan viinankeitosta huolta pitämään, luulee sen tähden isäänsä varkauteen syypääksi ja ottaa rikoksen päälleen, kun häntä siitä syytetään. Noita koettaa vielä enemmän hyötyä rahat takaisin toimittamalla, mutta Hoppulainen sattuu näkemään, kun hän ne sitä varten kätkee, ja tekee hänelle kepposen, joka saattaa hänet vahingossa itse ilmaisemaan tekonsa. Sivutapauksista, jotka näytelmän kehitykselle ovat tärkeitä, mainittakoon pojan parantaminen lehmän asemesta toisessa näytöksessä, joka erehdys noidassa kypsyttää päätöksen ryhtyä johonkin erinomaiseen tekoon maineensa ylläpitämiseksi. Milt'ei tarpeeton sitä vastoin on koko neljäs näytös, niinkuin eräs arvostelija[215] on huomauttanut. Muutamia mahdottomiakin tapauksia löytyy tässä näytelmässä: ainoasti puoli tuntia varkauden jälkeen jo tuodaan vanginkuljettaja Helenaa kiinni ottamaan; Helena vankikammiossaan aukaisee ikkunan ja puhelee sen kautta Hoppulaisen kanssa; Niilo pääsee Helenan luokse vankihuoneesen; tuskin on asia ilmi tullut, niin Helena jo on irti. Luonnoton on myös noidan pöydällä musta kirja.

_Roinilan talossa_ syttyy satunnainen riita talon tyttären Annan ja renkimiehen Maunon välillä, joka molemminpuolisen ylpeyden kautta kiihtyy, niin että vihassa eroavat toisistansa. Olli, joka on hankkinut itselleen talon salaamalla nuoren tytön hyväksi tehdyn testamentin ja suostuttanut Roinilan isännän lupaamaan hänelle tyttärensä, saa aikaan, että Mauno tulee talosta pois ajetuksi. Talon poika Eero, joka on Maunon ystävä, juoksee hänen perässään, pyytääkseen häntä palaamaan. Kiihdyksissään on Mauno juonut päihinsä ja joutunut tappeluun, jonka Olli on pannut toimeen. Eeroa, joka on ollut muassa, ei kuulu useaan päivään takaisin. Olli tuo Sannan, joka kertoo kosken sillalla kuulemansa sanat ja näyttää rannalta löytämänsä Eeron lakin. Tämän johdosta ajetaan Maunoa takaa ja otetaan hänet viimein kiinni. Itse hän luulee tappelusta syytteesen joutuneensa, muut kuvittelevat murhasta olevan kysymyksen. Kaikki selviää, kun Eero tulee elävänä kotiin ja tuo vielä kaivatun testamentin mukanaan, jonka olemassa olosta oli saanut tietoa juuri mainitun tappelun aikana.

Sekä Murtovarkaudessa että Roinilan talossa vilisee kansan sukkeluuksia, pistopuheita ja sananparsia, joita on hyvin osattu sekaan panna. Ne ovat yhtä sattuvia kuin Kiven näytelmissä, mutta hienompia, joka on osaksi tekijän, osaksi myös kuvattavan Savon kansan ansioksi luettava.

_Työmiehen vaimossa_ on Minna Canth astunut jättiläisaskelen eteenpäin. Aine on siinä paljoa suuremmoisempi, taistelu syvemmin traagillinen. Se kuuluu ennen mainittuun pohjoismaiseen realistiseen suuntaan, joka tarkoittaa aikakauden heikkouksien ja vikojen parannusta. Tämmöinen tarkoituskappale saattaa olla ikävä ja, vaikka hetkeksi mieltä kiinnittäisi, pian vanheta, mutta semmoisestakin voi oikea nero luoda mestariteoksen. Kerrassaan mahtava, masentava on tämän kappaleen vaikutus näyteltäissä. Arvostelijat ovat tosin väittäneet, ett'eivät eri kohtaukset siinä ole sidotut yhteen samalla välttämättömällä syyn ja seurauksen täytymyksellä kuin esim. Ibsenin draamoissa, mutta kyllä ne seuraavat kuitenkin johdonmukaisesti ja luontevasti toisiansa. Toiminta on ylimalkain hyvin järjestetty. Kohta ensimmäisessä näytöksessä astuu esiin sulhasen kevytmielisyys ja halpamaisuus; selvästi tulevat näkyviin paheen siemenet, joista ei voi koitua muuta kuin pahoja hedelmiä. Toisen ja seuraavain näytösten aikana ne ilmaantuvat aina voimakkaammassa muodossa; vaikutus ja jännitys yhä kiihtyvät, siksi kuin viimeisen leiväntoivon vienti miehen kautta ynnä siitä seuraava epäluulo ja uhka herrasväen puolelta tekevät onnettoman Johannan mielipuoleksi ja tuottavat hänelle kuoleman. Useissa paikoin on pikkuseikoilla erinomaisesti enennetty vaikutusta, esim. morsiamen uloshuutamisella ja hurraamisella juuri tuskan hetkenä; niin myös Topon humalaisilla renkutuksilla samassa kuin Johanna tulee hulluksi.

Kuvaus on yhtä voimallinen, kuin valitettavasti tosi. Naisen sortuminen tapahtuu osaksi puutteellisten lakien, osaksi väärien tapojen ja kansankäsitteiden vaikutuksesta, joihin hän itse ottaa osaa. Miehen ja naisen siveellisyydestä vallitsevat eri käsitteet ovat elävästi esitetyt. Riston selittäessä luvalliseksi huviksi narrata tyttöjä --jotka syyttäkööt itseänsä, jos heidän hullusti käy -- muut tytöt vaan nauravat. Syystä kuitenkin on työväen elämässä viina suuremman sijan saanut. Mies ottaa vaimonsa säästöt ja juo ne suuhunsa, vieläpä anastaa tilatun kankaankin. Jumalinen Leena Kaisa kyllä ei hyväksy Riston juoppoutta, mutta arvelee Johannan olevan siihen syypään. Samoin häissä ei kukaan moiti Ristoa, mutta kun Johanna tahtoo purkaa, käyvät kaikki hänen kimppuunsa. Muutamia luonnottomuuksia tässäkin näytelmässä tapaa: Johanna menee heti tainnoksiin saatuansa selville sulhasensa petoksen toista vastaan; Risto on kohta valmis kosimaan toista, vaikka vaimon ruumis on vielä talossa; luonnoton on myös kosto revolverilla.

Luonteen kuvauksista on _Johannan_ erittäin onnistunut. Hän on lempeä ja alttiiksiantava, mutta samalla heikko luonne. Hänen syyllisyytensä on siinä, että viehättyy menemään uljaalle ja reippaalle Ristolle, vaikka ei voi olla aivan tietämättä tämän taipumuksesta kevytmielisyyteen. Juoppo ei Risto kuitenkaan ennestään taida olla, siksi tulee hän vasta sitten, kun saa niin paljon Johannan säästämiä rahoja käsiinsä. --_Homsantuu_, mustalais-tyttö, on tulinen ja tarmokas luonteeltansa. Hänessä, joka on sortoon ja ylenkatseesen tottunut, ei petos tee masentavaa vaikutusta, se häntä ainoasti kiihoittaa; mutta lopulta se vie hänetkin turmioon. Mestarillista on näiden molempain naisluonteiden asettaminen vierekkäin; Homsantuussa on vaan liikanainen hellyys Ristoa kohtaan. -- _Risto_ ei oikeastaan ole paha luonteeltaan, vaikka kevytmielinen ja itsekäs. Mutta viinanhimo ja väärään tapaan perustuva usko, että hänellä on oikeus ottaa vaimoltansa kaikki, tekee hänestä hirmuvaltiaan. Kuitenkin on hän melkein liian kurjaksi tehty. -- _Toppo_ on täydellinen ajattelemattoman juopottelijan tyyppi. Hän ei kykene auttamaan edes silloin, kun Johanna tulee mielenvikaan. Yleensä tuntuu tässä siltä, kuin Minna Canth'in olisi vaikea miehissä uskoa ja löytää mitään hyvää.

10. Novellin- ja romaaninkirjoittajia. Loppukatsahdus.

Aleksis Kiven aikalaisista ovat alkuperäisten kertomusten kirjoittajina esiintyneet _Kaarle Jaakko Gummerus_ ja _Theodolinda Hahnsson_, joille _Pietari Hannikaisen_ rinnalla tulee tienraivaajain kunnia erittäin novellikirjallisuutemme alalla.

_Kaarle Jaakko Gummerus_ on syntynyt 13 p. Huhtik. 1840 Kokkolassa, jossa isä oli pappina. Tuli ylioppilaaksi 1861 ja maisteriksi 1869. Pääsi suomen ja ruotsin lehtoriksi Jyväskylän alkeis-opistoon 1875. On nimimerkillä _--l--b--s_ kirjoittanut sangen suuren joukon novelleja, jotka ovat julkaistuina Suomettaressa 1862-66, kuvalehdessä Maiden ja Merien takaa, Uuden Suomettaren alku-vuosikerroissa sekä myöhemmin hänen omissa toimittamissaan sanomalehdissä. Erikseen ovat painetut seuraavat kertomukset: _Veljekset_ 1862, _Rahvaan tytär, miljoonain hallitsia_ 1868, _Ylhäiset ja alhaiset_ romaani 1870, _Peritäänkö vihakin?_ 1877; useampia on myös tullut ilmi yhteisellä nimellä _Alkuperäisiä suomalaisia Uuteloita_, 3 nidosta, 1863-73. Suomentanut on Gummerus, paitsi muuta, pari tanskalaisen Holberg'in näytelmää _Jeppe Niilonpoika_ ja _Don Ranudo di Colibrados eli Köyhyys ja Ylpeys_ Näytelmistöä varten 1863 ja 1867. Vielä suurempi merkitys kuin alkuperäisen kertomakirjallisuutemme alalla on hänellä ollut opettavaisten rahvaanlehtien toimittajana. Jo nuorena ylioppilaana oli hän yhdessä August Hagman'in kanssa v. 1863 pannut alkuun _Luonnotar_ nimisen kuukauslehden, joka ei kuitenkaan vuotta kauemmin elänyt. Kymmenen vuotta myöhemmin 1873 ryhtyi hän yksinään toimittamaan _Kyläkirjastoa_, parina ensimmäisenä vuonna Helsingissä ja sitten Jyväskylässä. Sen yhteydessä on hän vuodesta 1878 julkaissut _Kyläkirjaston Kuvalehteä_ sekä vuodesta 1881 tämän lisänä vielä _Lasten Kuvalehteä_.

Gummerus'esta lausuu muudan arvostelija Kirjallisessa Kuukauslehdessä:[216] "Hän osaa kertoella sujuvasti ja taitavasti, hän keksii pian vaihtelevaisia juonia, hän taitaa yhtä hyvin esitellä huvittavia kuin liikuttavia tapauksia. Kuitenkin eräs huolettomuus ja pintapuolisuus estää näitä avuja lukijaan täydellisesti vaikuttamasta. Usein, kun mielihyvällä seuraamme jotain jännittävää seikkaa, tämä yht'äkkiä katkaistaan jokapäiväisimmällä käänteellä, ja usein, kun jonkun päähenkilön mieliluonne lupaa meille viehättävän kehityksen, hän yht'-äkkiä muuttuu tavallisimmaksi romanisankariksi. Kuitenkaan emme saa vähäpätöisiksi arvostella semmoisia kansantajuisia romanikirjailijoita, kuin _--l--b--s_ on, vaikka kenties heidän ansionsa runollisuuden korkeampien vaatimusten mukaan ei liene erittäin huomattava. He tarjoovat jokapäiväistä kirjallista leipää suurelle ihmisluokalle, joka tuskin, paitsi virsikirjaansa, lukee muita kirjoja kuin romaneja, ja vaikuttavat siis mahtavasti yleisön sivistykseen sekä siveyden että runollisuuden puolesta".

_Sofia Theodolinda Hahnsson_, kappalaisen tytär, omaa sukua _Liman_, syntyi 1 p. Helmik. 1838 Kiikan kappelissa Tyrvään pitäjää. Muutti v. 1848 Pälkäneelle, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Sieltä hän v. 1864 meni naimisiin maisteri _Juhana Adrian Hahnsson'in_ kanssa. Kokkolasta, missä hänen miehensä oli suomenkielen kolleegana, siirtyivät he v. 1871 Hämeenlinnaan.[217] Theodolinda Hahnsson on ollut uuttera kirjailija. Hän on kirjoittanut novellit: _Haapakallio_ 1869, _Kaksoisveljekset_ 1870, _Kuuselan kukka_ 1872, _Muistoja Naantalista_ 1874 ja _Mäkelän Liisu_ 1880 sekä näytelmät: _Ainoa hetki_ 1873, _Savon jääkäri_ ja _Viinantehtailija_, molemmat 1877. Myös on hän toimittanut vihkon _Pikku kertoelmia_ 1878, enimmäkseen mukaelmia ynnä kokoelman entisiä julkaisujaan nimellä _Kotikuusen kuiskeina_ 1884.[218]

Theodolinda Hahnsson'in teoksissa on ansiona sujuva kieli, soma ja miellyttävä esitystapa, lämmin ja teeskentelemätön tunne sekä puhdas isänmaallinen ja siveellinen henki. Siitä syystä ne ovatkin olleet hyvin suosittuja, niin että useammista on jo ilmestynyt toinen painos. Yhtähyvin ei niillä suurempaa taiteellista arvoa ole. Henkilöjen luonteet ovat kovin ihanteellisia; niitä on koetettu kuvata niin herttaisen suloisiksi ideaali-ihmisiksi, että niitä on vaikea toisistansa eroittaa. Satunnaiset kohdat vaikuttavat myös liian paljon tapausten kehkiämiseen. Enimmän tuntuvat nämät puutteet tietysti näytelmissä.

* * * * *

Täyteen taiteellisuuteen pääsi novellikirjallisuutemme, joka enemmän kuin mikään muu kirjallinen ala on riippuvainen jokapäiväisen puhekielen kehityksestä, vasta sitten kohoomaan, kun suomenkielisissä oppikouluissa kasvatettu uusi polvi valmistui sitä viljelemään. Eikä kirjailijanimien _Samuli S(uomalaise)n, Juho Reijosen, Juhani Ahon ja Teuvo Pakkalan_ lukijakuntana ole enää ainoastaan oppimaton suomalainen rahvas tai harvalukuinen suomalaisuuden harrastajain joukko, vaan taajat suomenkielisten sivistyneitten ja sivistyvien rivit, niin voipa sanoa koko Suomen kirjallinen yleisö, sillä ruotsinkielisellekin nämät nimet sekä alkuteosten että käännösten kautta ovat hyvin tunnetuiksi tulleet.

_Kaarlo Kustaa Samuli Suomalainen_, juvelisepän poika, syntyi Pietarissa 8 p. Helmik. 1850. Suomalaisen seurakunnan koulun läpikäytyänsä lähetettiin hänet koulunjohtajan Kaarlo Slöör'in toimesta, joka pojan hyvät lahjat huomasi, Jyväskylän suomalaiseen alkeis-opistoon. Ylioppilaaksi tuli hän v. 1868, maisteriksi 1873 ja määrättiin matematiikan lehtoriksi uuteen Kymölän seminaariin 1880.

Suomalainen on ollut erittäin ahkera ja tuottelias kirjailija. Alkuperäisiä on seuraavat teokset: _Novelleja_ kaksi sarjaa 1876 ja 1885; lasten kirjat _Lauri ja Aina_ 1875, _Pikku joululahja_ (yhdessä Suonion kanssa) 1878 ja _Lapsuuden ajoilta_ 1881; molemmat ensimmäiset vihkot _Venäjää_ Kansanvalistus-seuran toimittamissa Maantieteellisissä kuvaelmissa 1878. Lukuisista suomennoksista, joissa harva vetää vertoja Suomalaiselle, mainittakoon: Vernen _Matkustus maan ympäri 80:ssä päivässä_ ja Sandeaun _Lokkiluoto_ 1874, Hevésyn _Räätälinkisälli Andreas Jelkyn merkilliset elämänvaiheet neljässä maailman-osassa_ 1875, Auerbach'in _Avojalka_ 1876, Pushkin'in _Kapteenin tytär_ 1876, Gogol'in _Taras Bulba_ 1878 ja _Kuolleet sielut_ 1882, Topelius'en _Nuoruuden unelmia_ 1879, Turgenjev'in _Metsämiehen muistelmia_ 1881 ynnä _Kuningas Lear arolla_ 1886. Vielä on Suomalainen ollut osallisena Vänrikki Stoolin tarinain suomentamisessa, julkaissut _Suomalaisia oikeakielisyys-keskusteluja ajan ratoksi suomenkieltä suosiville Suomen naisille_ kaksi vihkoa 1885-86, toimittanut kaikellaisia luonnontieteellisiä ja käytännöllisiä kirjoja suomeksi sekä perustanut Sortavalassa oman lehden, nimellä _Laatokka_, v. 1882, itse toimittaen sitä vuoteen 1884.

Suomalaisen ensimmäiset Novellit ovat enemmän kaikua luetuista ulkomaisista kirjoista kuin alkuperäisiä sanan täydessä merkityksessä. Ne ovat näppärästi keksittyjä ja sukkelasti kokoonpantuja sekä sujuvasti esitettyjä, mutta ovat tekemällä tehtyjä, eivätkä siitä syystä tunnu luonnollisilta. Poikkeuksena on kuitenkin syvätunteinen _Halla-aamu_ niminen kertomus, joka perustuu kertojan omaan elämänkokemukseen. --Jälkimmäisessä novellisarjassa on suuri edistys huomattava. Siinä on todellisia kuvauksia elämästä, joita on esitetty joko leikillisessä muodossa, esim. _Kalalta_, taikka liikuttavalla tavalla, esim. _Piispan Ellu_. Tässä viimeksimainitussa on hiihtoretki suden jäljissä erinomaisen taitavasti kuvattu. Siinä myös ilmenee Suomalaisen kristillinen käsityskanta, että pahankin Jumala voi kääntää hyväksi.

_Juho Reijonen_, maakauppiaan poika, syntyi Nurmeksessa 27 p. Huhtik. 1855. Tuli ylioppilaaksi Kuopion suomalaisesta lyseestä 1872 ja vihittiin papiksi 1881. Pääsi kappalaiseksi Virolahdelle 1890. Julkaisi ensimmäiset kertomuksensa _Koitar_-albumissa 1880. Erikseen on ilmestynyt _Vaihdokas_, kuvaus vanhan kansan elämästä, 1884[219] sekä _Kertoelmia_, kolmessa vihkossa, 1884-85.[220] Näissä hänen pienissä kertomuksissaan ilmaantuu hieno, runollinen tunne.

_Juhani Aho_, kappalaisen poika, oikealta nimeltänsä _Brofeldt_, syntyi Lapinlahdella 11 p. Syysk. 1861 ja tuli ylioppilaaksi 1880 Kuopion suomenkielisestä lyseestä. Hänen ensimmäinen julkaisunsa oli _Sipolan Aapon kosioretki_, Helppohintaisessa novelli- ja romanijaksossa 1883 (samana vuonna ollut Uudessa Suomettaressa). Seuraavat kertomukset: _Siihen aikaan kun isä lampun osti_ ja _Kello_, ilmestyivät Kansanvalistus-seuran kalentereissa 1884-85. Itsenäisinä teoksina tulivat v. 1884 vielä painosta _Rautatie, Kievarin pihalla ynnä Muudan markkinamies_ sekä v. 1885 _Papin tytär_.[221]

Juhani Aho kuuluu niihin nykyajan realistisiin kirjailijoihin, jotka tahtovat niin perin tyystin ja tarkkaan kuvata todellisuutta, niinkuin se maailmassa on ja ilmautuu, kaikkine pienine haaroineen ja vielä pienempine haarukoineen. Tällä kertomistavalla on suuret vaaransa jos etunsakin. Se vetää tapausten ja henkilön kuvaukset olemattomasta pilvimaailmasta alas tähän todelliseen, joka, jos kohta monta kertaa matoinen, kuitenkin monta vertaa enemmän vetää puoleensa myötätuntoisuutemme, koska se on omanäkemämme, omakokemamme. Kaikki siinä tuntuu meistä niin tutulta, niin kodikkaalta ja sen kautta niin hauskalta. Mutta toiselta puolen voi kertomus välistä niin kokonaan vaipua pienoisuuksiin, että itse pääasia jääpi peittoon. Voipi toisinaan noiden pikkuseikkain kuvaaminen niinkin tulla pääasiaksi, ett'ei kertoja huomaa jättäneensä ytimen, aatteen paikan tyhjäksi. Edellisestä hairauksesta huomaa Juhani Ahon kertomuksissa joskus jälkiä. Hyvin harvoin hän kuitenkin on pitkäveteinen, ja ajatuksensa hän aina pitää koossa. Hänen kertomuksensa, niin pienet kuin suuret, ovat kaikki täydellisiä yhtenäiskuvia. Erityisseikat, ainakin tärkeimmät, ovat ikäänkuin jäsenet elävässä ruumiissa, joita ei saisi silpoa pois sen kokonaisuutta vahingoittamatta, ja joilla on kullakin tehtävänsä sisällä vallitsevan hengen tarkoitusten täyttämisessä.

_Rautatie_ on paraana esimerkkinä semmoisesta kirjasta, jossa on kovasti vähän kerrottuna, vaan jota ei kuitenkaan voi olla mielenkiinnolla loppuun lukematta. Kertomuksen läpikäyvänä aatteena on tuon oudon ihmeen, rautatien, vaikutus takasalolaisen mieleen; sitä vaikutusta edistävät ja enentävät kaikki kerrotut pikkuseikat, siksi kuin viimein ei mieli enää voi malttaa, täytyy mennä tätä kummaa katsomaan ja koettamaan. Tuo yhä suureneva vaikutus on suurimpia ansioita tässä kuvauksessa ja se se luopikin koko joukon tapauksia -- vaikka semmoisia oikeastaan ei ole olemassa; sillä ne ovat sisällisiä, mielessä kehittyviä, eivätkä ulkonaisia, silmin nähtäviä. Huomatkaamme, kuinka ensimmäinen sanoma rautatiestä tulee Matille pehtorilta: se ei vaikuta muuta kuin suuttumusta, huulten kokoonpuristusta; luonteeltaan luulokas Suomalainen pelkää itseään narrattavan. Mutta kun provasti ja hänen pruustinnansa asian todeksi vakuuttavat, silloin ei auta tietysti enää epäileminen; täytyy, kuin täytyykin, uskoa. Ei kuitenkaan vielä sillä ole herännyt uteliaisuus tuota laitosta omin silmin näkemään: "tiedänhän minä, minkälainen se on, kun provasti on selittänyt". Matkalla Matti tapaa miehen, joka on ollut sen rautatien teossa, vaan se on taas muka narrailemista, kun ei, näet, se mies ollut seppä. Matti päättää olla ajattelematta koko asiaa, kun ei siitä kuitenkaan tahdo oikein selvää saada. Mutta ihmeen vetovoima on liian suuri, se tunkeutuu väkisenkin ajatuksiin. Taas tulee ihminen vastaan, joka puhuu rautatiestä ja kysyy, onko Matti sitä jo nähnyt. Ukko parka joutuu pahaan pulaan: ei huolisi valehdella, eikä kehtaisi tunnustaa, ett'ei tunne, minkä jo kaikki muut näkyvät tuntevan. Hän pelastaa itsensä nyt tuommoisilla epämääräisillä vastauksilla, jommoisia kansassamme usein kuulee: "liehän tuota jo jotain nähnyt". Yksinpä tiellä sitten sattuvat tähdenlennotkin vaikuttavat samaan suuntaan. Eihän niitä ennen tullut näin paljon kerrassaan; mahtaa olla maailman lopun enteitä samoin kuin tuo rautatiekin. Kotona tekisi tietysti mieli kohta kertomaan uutista akalle, mutta toiselta puolen estää se pelko, että jos hän sen ajaa valheeksi. Käydään saunassa, syödään illallista, eikä Matti vielä puhu mitään, vaikka kielen kantaa hirveästi kutittelee. Yöllä ei hän saa unta levottomuudeltaan. Seuraavana päivänä viimeinkin puhkeaa, ja aivan oikein arvattu: Liisa ei usko mitään, sanoo ukon tulleen narratuksi. Mutta yhtähyvin hänessäkin tuo kerran kylvetty siemen itää. Hän vuorostaan ei saa unta; seuraavana aamuna hän keksii asian päästäksensä käymään oikein peräämässä tuota uutista.

Yhteistä tälle ja pienemmille Juhani Ahon kertomuksille on myös herttainen, leikkisä mieliala, joka tekee vähäistä pilaa kuvattavien henkilöjen pienistä heikkouksista, niitä pahoin ivailematta. Niinpä on laita jutussa oppipojasta, joka ylpeilee uudesta kellostansa; niin lystissä kertomuksessa vanhanpojan Sipolan Aapon myöhäisestä kosioretkestä; niin tarinassa kestikievarista, joka mahtavaa nimismiestä kyllä kumartelee, vaan muille matkalaisille on röyhkeä; niin myös mainiossa kuvaelmassa isän lampunostosta. Mestarillisesti on viimeksimainitussa saatettu silmiemme eteen tuo pikkuinen turhamaisuus, että piti sanottaman: tässä talossa oli ensimmäinen lamppu pappilan ja kauppamiehen jälkeen; sitten samasta ylpeydestä tuleva isännän suuttumus Pekka-ukolle, joka vielä päreen itselleen sytytti, vaikka lamppu jo katosta paistoi; viimein Pekan välinpitämätön vanhoillisuus, joka on niin hidas uutta hyvääkin älyämään ja omistamaan. Tässä kertomuksessa, samoin kuin Rautatiessä on vielä se erinäinen ansio, että uuden ja vanhan ajan yhteentörmäys tekee ne tavallaan historiallisiksi. Kuvattu yksityinen tapaus saa sen kautta syvemmän merkityksen koko kansassa tapahtuneen tapainmuutoksen osoitteena.

Aivan toista luonnetta kuin ylempänä mainitut on _Munaan markkinamies_. Tässä emme tapaa samaa kevyttä huumoria; tässä on edessämme synkästi surullinen ja syvästi liikuttava murhenäytelmä. Pääpersoonana on luontonsa vaatimuksesta korkealle yrittävä, mutta ympäristönsä tylyyden ja kylmäkiskoisuuden kautta aina alaspainettu ja viimein sorrettu henki. Hyvälahjainen, tietoja janoova poika jääpi ilman opitta, siitä syystä että on syntynyt avion ulkopuolella. Sattumalta hänelle käteen joutunut Kanteletar kehittää hänessä kumminkin yhden luonnonlahjan, taipumuksen runoiluun. Mutta mitä hän siinä suhteessa saa kaunista aikaan, siitä ei huolita kuitenkaan. Ikäväksi sanovat hänen ensimmäisiä yrityksiänsä paimenkumppanit, sopimattomiksi hänen virsiänsä hurskas Johanna. Oma vaimo ei edes huomaakaan, että on jotakin hänen kuultensa laulettu. Yksistänsä ilkeät pilkkarunot ja rivot laulut löytävät aina illastelevan yleisön. Melkein jokapaikassa häntä muutenkin kohdellaan tylysti tai niinkuin outoa ihmettä. Kerran vaan hän tulee lempeään, ystävälliseen piiriin, mutta siitäkin onneton rakkaus hänet jälleen ulos survaisee. Ei ole kumma, jos semmoisissa oloissa sydämen paremmat tunteet kuivuvat pois, ja hänestä tulee roisto sekä renttu. Tässä surullisessa elämäkerrassa on paljon Kullervon kohtalon sukuista, ja Sampan lähtö isän kodista pilkka- ja kostolaulua kajahutellen, niin että kaikki kansa kummastuen katsoo hänen jälkeensä, muistuttaa mieleemme Kullervon riemusoitannan Ilmarisen emännän tapon jälkeen.

Huomattavaa edistys-askelta Juhani Ahon kirjailijauralla edustaa _Papin tytär_, ei ainoastaan kertomistavan vilkkauteen ja ytimekkäisyyteen nähden, vaan myös siihen katsoen, että tässä on suunniteltuna suurempi kokonaisteos. Kuitenkin ilmautuu kertomuksessa vielä jonkunmoinen kokoonpanon heikkous, joka osoittautuu siinä, ett'ei periaate aina ole oikein yhdenmukainen, eikä päähenkilön luonne aivan selvä. Periaatteena siinä näkyy olevan ihmisen luonnollisen vapaudentunnon ponnistaminen masentavaa, väärin ymmärrettyä kasvatusta sekä tavallisen elämän kahlehtivaa vaikutusta vastaan ja sen lopullinen sortuminen, kun on havainnut taistelun mahdottomaksi. Suurella taidolla on kuvattu, kuinka vanhemmat kumpikin tavallaan koettavat kukistaa tyttäressä havaittua taipumusta ruveta aitumukseksi tytöille tavallisesti sallittuja ahtaita rajoja vastaan. Isä vaan käsittää ulkopinnan; hän pilkkaa puuhunkiipeämistä, kun katsoo semmoiset mieliteot tyttölapselle sopimattomiksi. Äiti, joka tyttäressä näkee oman nuoruutensa uudestaan haudasta nousevan, tunkeutuu syvemmälle itse sieluun. Hän arvaa nuo oudot ulkonaiset ilmiöt levottoman, ulos ja ylös pyrkivän hengen osoitteeksi. Hän ei oikein tiedä mitä tehdä -- hänen oman kasvatuksensa aikaansaama perinjuurinen itsenäisyyden puute on mestarillisesti kuvattu -- muisto muinaisista omista haluista ja ikävöimisistä tahtoisi häntä myöntyväisyyteen taivuttaa, ja hän antaakin jonkun ajan asiain mennä menoansa. Mutta sitten häntä kuitenkin taas peloittaa.

Joka sillä lailla lapsena alkaa, sen luonnossa on jotain, joka ei vanhempana tyydy -- -- -- Ehkä olisi parempi tukehuttaa semmoinen jo alussa, niinkuin hänelle itselleenkin oli tehty -- ett'ei se pääsisi mieleen juurtumaan koko elämän ajaksi -- -- -- Olihan hänenkin täytynyt silloin ja täytynyt aina jälkeenpäin.

Ja niin hän aina kielii isälle, joka koettaa poistaa kaikki ankaruudella ja ivalla. Tuota haaveksimista ja ikävöimistä tavallisuuden rajain ulkopuolelle ei kuitenkaan saa tukehtumaan tytössä; ainoasti rakkaus vanhempiin saadaan kylmenemään ja lapsen iloinen sydän umpeen sulkeutumaan. Semmoisena hän tulee kouluun, jonne isä hänet lähettää hienoja kohteliaisuuden tapoja oppimaan. Lähtöhetkellä äiti mielessään surkuttelee tyttöstänsä, kun ajattelee, kuinka tämä kuvailemisissaan kouluelämästä ja suuremmasta maailmasta on pettyvä. Sillä siellä kukistaminen vasta alkaa: "vaikka parastahan lieneekin, että se tapahtuu ajemmalla". Ja sitä kukistamista jatkuu koulussa vielä armottomammin kuin kodissa, mutta se tapahtuu tavalla, joka ei ole oikein edellä kerrotun kanssa yhteydessä. Koulussa tosin Ellin toiveet ja tunteet tulevat usealla tavalla armottomasti loukatuiksi; mutta aniharvoin se tapahtuu luonnollisen hilpeyden tai haaveksivaisuuden tähden, useimmiten on syynä hänen maalaispukunsa ja hänen taitamattomuutensa kaupungin lasten huvituksissa, tanssissa sekä kiistelemisessä. Vastakohta ei ole tässä Ellin oman luonteen ja tavallisen, arkipäiväisen elämän, vaan kömpelyydessään sisällisesti kelvollisen moukkamaisuuden ja ulkoasussaan hienomman, mutta samassa turhamaisen seuraelämän välillä. Sen vuoksi kouluajan kuvaus, niin taitava ja hauska kuin se onkin, tuntuu hiukan vieraalta tässä yhteydessä.

Ellin luonne ei myöskään tule oikein selville. Perusteena nähtävästi pitää olla tavallisuudesta ulos pyrkivä henki. Lapsuuden aikana onkin aivan luonnollista, että se näyttäytyy paljaana tyhjänä haaveksimisena. Mutta ihme on, ett'ei kouluajalla, jolloin koulukirjain ohessa kaikellaista muuta kirjallisuutta sanotaan olevan tarjona, luultavasti myös, vaikk'ei siitä puhuta, kehittymisen tilaisuutta muulla tavalla, se sittenkään saa mitään sisällystä. Tosin mainitaan sivumennen Ellin mieltyneen lukemiseen, niin että mielellään vielä olisi jatkanut lukujansa, mutta siitä ei sitten kotona tulekaan enää puhetta, ei edes hänen toiveissaan ja ikävöimisissään. Hän vaan haaveksii yhä eteenpäin ilman mitään tarkoitusta. Silloinkin kun ylioppilas herättää kaikellaisia ajatuksia, ei niillä ole sen enempää sisällystä. Pois --ulos -- noista ahtaista ummehtuneista oloista! Siinä on kaikki. Mihin --mitä varten -- mitä tekemään? siihen emme saa mitään vastausta, Tämä kaiken todellisen sisällyksen puute suuresti vähentää meidän mieltymystämme Elliin ja hänen kohtalonsa surkuttelemista. Mitä elämistä ansaitsevaa hänessä oikeastaan kukistetaan? Onhan jokseenkin yhdentekevää, onko tyhjä olemassa vai ei. Ja paitsi sitä: kukistetaanko häntä oikein täydellä todella? Ainakaan kotiintulon jälkeen ei kukaan häntä enää kukista. Äiti tosin ilmoittaa oman mielipiteensä, että runoelmain lukeminen on syntiä, vaan ei nimen-omaan kiellä sitä; isä päinvastoin siihen kehoittaa. Tyttö noudattaakin aivan omaa tahtoansa. Tulee sitten apulaisen kosinta, jota isä suosii ja josta äitikin arvelee, että siihen on paras suostua, koska ei tytöt tavallisesti kuitenkaan saa sitä, jota tahtoisivat; mutta ei kumpikaan vähääkään pakoita. Kihlaus tulee toimeen tytön oman vapaehtoisen myöntymisen kautta, kun hän kuulee, että ylioppilas, johon hän on mieltynyt, on häntä muistamatta lähtenyt pitkille matkoille. Voisi arvella, että Ellin tahto edellisen kautta jo on niin kukistettu, ett'ei hänellä ole mitään voimaa vastustaa. Edellinen kehitys koulussa ja kotiintulon jälkeen ei kuitenkaan anna siihen arveluun mitään syytä. Tekijä tahtoo nähtävästi tehdä hänestä jonkunlaisen ahtaitten olojen marttyyrin, mutta siksi on Elli liian pehmeröinen; hän ei murru, hän vaan omaa kehnouttansa vaipuu maan tasalle, johon hän täydellisesti kuuluukin. Äiti sitä vastoin on todella semmoinen marttyyri: häneltä on kielletty kaikki luonnollinen ilo, kaikki maallinen hengenkehitys, kaikki oma tahto. Siksi hän on tullut niin murtuneeksi, itselöttömäksi raukaksi. Vaan tyttären olot ovat suurimmaksi osaksi olleet toiset.

Markkinamiehessä ja Papin tyttäressä ei Juhani Aho vielä esiinny aivan täydellisenä taiteilijana, mutta kuitenkin kirjailijana, joka on mestariksi kehittymäisillään. Näissä teoksissa myös ilmenee hänen taipumuksensa pessimismiin, joka katselee maailmaa sen synkältä puolelta.

_Teuvo Oskar Pakkala_, kultasepän poika, isän nimeltä Frosterus, syntyi Oulussa 9 p. Lokak. 1862, tuli ylioppilaaksi Oulun suomalaisesta alkeis-opistosta 1882. On kirjoittanut kertomukset _Lapsuuteni muistoja_ 1885 ja _Oulua soutamassa_ 1886.[222]

Lopuksi on vielä puheiksi otettava eräs suorasanaisten kirjailijain luokka, joka on uusi ja meille omituinen, nimittäin kansankirjailijain s.o. kirjailijain, jotka kuvaavat talonpoikaisen kansan elämää itse siihen kuuluvina. Tällä ilmiöllä, joka muualla on ollut aivan satunnaista laatua, on meidän kirjallisuudessamme suuri ja pysyväinen merkitys. Yhdessä vanhain kansanrunoilijain ja uudempain talonpoikaisten runoniekkain kanssa nykyiset kansankirjailijat edustavat sitä henkistä voimaa, joka kansamme "syvistä riveistä" on eri aikoina pyrkinyt esille. Ja tuskinpa mikään muu kansa on siinä määrin itse välittömästi luonut kirjallisuutensa kuin Suomen kansa.

Mitenkä outo tämä uusi kirjallinen ilmiö kuitenkin alussa myös meikäläisille oli, näkyy parista arvostelusta, jotka ensimmäinen ja etevin kansankirjailijamme, _Pietari Päivärinta_, sai osakseen, kun hänen perhe-elämällinen kertomuksensa _Elämäni_ julkaistiin Kansanvalistus-seuran toimituksissa 1877. Toinen arvostelijoista, Östra Finland'in toimittaja lehtori _Vilhelm Gabriel Lagus_ tutkistelee siinä uskossa, että tämä Päivärinta on sama kuin Kansanvalistus-seuran silloinen sihteeri _Jaakko Päivärinta_ (alkuperäiseltä nimeltä _Svan_), hyvin tarkoin, missä määrin oppineen maisterin on onnistunut asettua "vanhan talonpojan kannalle", tullen siihen päätökseen, että kertomukselta puuttuu luonnollisuutta ja henkilönmukaisuutta! Toinen, professori _Yrjö Koskinen_ arvostelee teosta Kirjallisessa Kuukauslehdessä[223] yleensä hyvin edullisesti, mutta johtuu lopussa siihen ennustukseen, ett'ei tekijä, joka vaan tilapäisesti, niinkuin kertomus osoittaa, oli kirjantekoon ryhtynyt, enää tulisi yrittelemään mitään senkaltaista. Vieläpä lisää: "tuskin saamme sitä vahinkonakaan pitää; sillä arvattavasti se ei kahdesti onnistuisi!" Mutta tokko taisi kukaan siihen aikaan arvata, että Pietari Päivärinnasta tulisi niin tuottelias kirjailija, kuin hän sitten on ollut, ja että hän saisi niin lukuisia seuraajia, kuin hänen jälkeensä on tullut.[224]

_Pietari Päivärinta_, huonemiehen poika, syntyi Ylivieskassa 18 p. Syysk. 1827. Oli ankaran kasvatuksen alaisena pietistisessä kodissaan ja sai jo aikaisin omalla työllään ansaita leipänsä. Meni naimisiin 22 vuotisena tyhjin käsin, eläen ensin vieraan huoneen nurkassa ja ostaen sitten velaksi osan Ylikorpi-nimisestä uudistalosta, jossa vähitellen vaurastui. Ahkeran työnteon ohella opetteli lukkariksi; äidiltänsä hän oli perinyt kauniin lauluäänen, isä oli aikoinaan hänelle kustantanut opettajan vielä harvinaisessa kirjoitustaidossa. Pääsi lukkarinsijaiseksi Alavieskaan 1856 ja vakinaiseksi lukkariksi Oulunsaloon 1861 sekä kotipitäjäänsä Ylivieskaan 1868. On sittemmin ollut monessa luottamustoimessa m.m. edusmiehenä kaikissa kirkolliskokouksissa vuodesta 1876 ja valtiopäivillä vuodesta 1882 vuoteen 1891.

Päivärinnassa kyti jo varhain vastustamaton lukuhalu, jota hän koetti tyydyttää hankkimalla itselleen niitä vähiä kirjateoksia ja aikakautisia julkaisuja, joita siihen aikaan suomeksi ilmestyi. Alavieskassa ollessaan hän ensiksi rupesi kirjoittelemaan sanomalehtiin. Oulunsalossa kesäkyntöä tehdessään heräsi hänessä ajatus yrittää panna kokoon kansan muistelmia eräästä Isonvihan aikuisesta tositapauksesta nimellä _Seurakunnan-kosto_, joka painettiin Oulussa 1867. Varsinaisen kirjailijauransa aloitti hän kuitenkin vasta v. 1876. Silloin oli hän taittuneen jalan tähden vuoteen-omana ryhtynyt kyhäämään kertomusta _Elämäni_, ottaakseen osaa Kansanvalistus-seuran julistamaan palkintokilpailuun paraimmasta talonpoikaisen kansan kotielämää kuvaavasta teoksesta. Tällä hän ei tosin saavuttanut täyttä palkintoa, mutta sai kuitenkin vähemmän palkkion sekä lisäksi tekijänpalkan, kun se seuraavana vuonna painettiin.

Sen jälkeen on Päivärinta julkaissut: _Elämän havainnoita_, ensin Suomen Kuvalehdessä 1879-80, sitten eri sarjana viisi vihkoa, vv. 1880-84;[225] historiallisen jutelman _Pentti ja Inka_ Kansanvalistus-seuran kalenterissa 1882; kuvaelmat kansan-elämästä _Naimisen juoruja_ 1882, _Tintta-Jaakko_ ja _Torpanpoika_ 1883, _Kylään tullessa_ 1884 sekä _Minä ja muut, Sakeus Pyöriän kertomuksia_ 1885.[226]

Pietari Päivärinta on, niinkuin sanottu, itse kansan mies; mitä hän kansan elämästä tuo esiin, sen on hän omin silmin nähnyt ja kuullut. Milloin hän tämän rajan yli menee, niinkuin jutelmassa _Pentti ja Inka_, ei hänen enää onnistu kuvaileminen. Enimmiten hän kertoo matkoilla tavanneensa lukijalle esitettävät henkilöt. Tekijän oma persoona tulee siten alati näkyviin, josta on kertomukselle sekä etua että haittaa. Päivärinnan tapa kuvata on yksinkertainen, luonnollinen, vaatimaton. Juoni ei ole mutkikas eikä erittäin kekseliäs, mutta sen sijaan on hänellä tarkka silmä ja terävä huomio sekä kyky luoda hyvin esiin pääkohdat. Kieli on raikasta ja mehevää; lauserakennuksessa on vieno sointu.

Päivärinta on syvästi perehtynyt kansan oloihin ja käsitystapoihin. Me näemme silmiemme edessä Pohjolan kansan pinnaltaan karkeana, vaan sisällisesti jalona. Me näemme sen taistelun kovaa ja antimistaan niukkaa luontoa vastaan; etenkin kiinnittävät huomiotamme uudistalollisen ponnistukset oman huoneen saamiseksi ja omantakeisen toimeentulon hankkimiseksi. Me näemme vielä sen raakuuden ja taikauskoisuuden rehoittavana, mutta myös siinä heräävän pyrkimyksen sivistykseen ja valistukseen ja lopuksi kansallisen hengen valveutumisen. Päivärinnan teosten saattaa siis yleensä sanoa kuvastavan Suomen kansan sisällistä kehitystä tällä vuosisadalla. Samoin kuin Kiven Seitsemällä veljeksellä, on niillä, paitsi kaunokirjallista merkitystä, lisäksi tämä sivistyshistoriallinen arvo.

Enin osa Päivärinnan kertomuksia on pieniä, tilapäisiä situatsiooni-kuvia, joissa ulkopiirteet ovat hyvin selviä, keskustelut ja niissä ilmenevät luonteet omituisia. Varsinkin on kansannaisen sieluelämä syvällä ja hienolla käsityksellä kuvattuna, esim. _Vaimoni_, jonka vertaista tuskin uskoisi siinä säädyssä löytyvän. Pitemmissä kertomuksissa pistävät viat ja vaillinaisuudet enemmän silmään. Niissä haittaavat toiminnan yhtäjaksoisuutta monet ja laveat sivutapahtumat ja syrjämietteet ynnä yleensä esteettisen suhtaisuuden puute.

Päivärinta on kansamme kaikista tunnetuin ja suosituin kaunokirjailija. Hänen kirjallisen toimensa vaikutus maassamme kohoovaan valistukseen ei ole siitä syystä vähäksi arvattava. Myös ulkopuolella maamme rajoja on se ensinnä kääntänyt huomion suomalaisen proosakirjallisuuden, samoin kuin aikoinaan Kalevala runoutemme, olemassa oloon.

* * * * *

Viimeisinä vuosikymmeninä on suomenkielinen kirjallisuutemme alkanut varttua siksi, mitä omantakeinen kansalliskirjallisuus muissa maissa on. Myös suhteellisesti -- maassamme ilmestyvään ruotsinkieliseen verraten, latinankielisestä ei ole enää puhettakaan -- on se kasvanut ja yhä kasvamassa. Eikä toisin voi olla; sillä se, mikä niin aavistamattoman korkealle kohotti ruotsinkielisen kirjallisuuden vuosisatamme keskivaiheilla -- mainittakoon ainoasti Runeberg'in _Fänrik Ståls sägner_ (Vänrikki Stoolin tarinat) 1848 ja 1860 sekä Topelius'en _Fältskärns berättelser_ (Välskärin kertomukset) 1853-67 -- oli suomalaisen kansallisuuden aate. Mutta kun mainittu kirjallisuus isänmaallisuuden elähyttämänä aikansa on vaikuttanut maamme sivistyneihin, luoden heihin suomenmielisyyttä, on aivan luonnollista, että tämä aate ulkomuotonsa, kielensäkin puolesta suomalaistuu. Mitä uusiin kirjallisiin tuotteihin tulee, on painopiste jo siirtynyt suomalaiselle puolelle.

Nimien luettelo.

Teetetty käytännöllistä tarvetta varten. Sisältää milt'ei yksin omaan kotimaisia nimiä. Niistäkin on joitakuita tarpeettomia karsittu, sekä yleensä ainoasti asiallisempiin kohtiin viitattu.

A.

Aboicus, kts. Tammelinus. Achrenius, Abraham 69, 132-4. Achrenius, Antti 134. Achrenius, Henrik 150. Achrenius, Simo 130-2. Aejmelaeus, Niilo 242. Agricola, Mikael 20-1, 25-6, 28-38, 39, 53. Ahlholm, Juhana 278. Ahlqvist, August Engelbrekt 311, 315-6, 342, 366-74, 375, 378, 383. Ahlqvist, Fredrik Juhana 210. Aho, Juhani 462-8. Akiander, Mattias 358. Almberg, Antti Fredrik 379. Aminoff, Torsten Kustaa 393. Appelgren, Simo Vilho 276. Arckenholz, Juhana 78. Arvidsson, Aadolf Iivar 186, 190, 235, 237, 244, 316, 328. Aschan, Pekka 358. Aschelinus, Anterus 137. Asp, Kaarle Henrik 108. Aspegren, Anterus 93. Aspelin, Eliel 426. Aspelin, Juhana Reinhold 405. Avellan, Edvin 394-5. Avellan, Kustaa Aadolf 394.

B.

Becker, Reinhold von 194-5, 196, 247, 273-5, 280, 295. Berg, Olli 412-3. Bergbom, Fredrik 183. Bergbom, Kaarlo Juhana 373, 398, 445-8, 458. Bergh, Samuli Kustaa 234. Berndtson, Fredrik 231, 341, 395. Berner, Emanuel 244 (vrt. Viite n:o 182.) Bisi, Eerik 265. Bjelke, Tuure Pietarinpoika 22, 55. Björkqvist, Antti 157. Blom, Eerik Juhana 447. Blomstedt, August Frithiof Oskar 393-4. Borenius, Aksel August 403. Borenius, Aleksanteri Ferdinand 342. Borg, Kaarle Kustaa 283. Brahe, Pietari 162, 167-8. Brakel, G. A. 303, 305. Brenner, Elias 80, 135. Brofeldt, kts. Aho. Buraeus, Andreas 24. Budde, Jöns 27. Bång, Pietari 96. Bäckvall, Juhana 414-5.

C.

Cajan kts. Kajaani. Cajander, Paavo Eemil 399, 415. Cajander, Sakari 258, 262, 341. Cajanus, Eerik 77, 96, 126-8. Cajanus, Juhana 128, 248. Calamnius, Gabriel Gabrielinpoika 148. Calamnius, Gabriel Joosepinpoika 141-3, 148. Calamnius, Juhana Viktor 400, 452. Calonius, Mattias 170. Cannelin, Kustaa 171, 358. Canth, Minna 452-7. Carlbohm, Juhana Arvid 171. Carstenius, Henrik 146. Castrén, Kaarle Alfred 405-6. Castrén, Mattias Aleksanteri 202, 285, 312, 316, 339, 349-55. Cederberg, Juhana Antero 28, 42, 52, 137. Choraeus, Mikael 72. Chrons, Eerik Antero 244. Churberg, Valdemar 348. Cleve, Sakari Joakim 374-5. Collan, Fabian 313, 340. Collin, Fredrik 78. Corander, Aksel Gabriel 12-3, 357. Corander, Henrik Konstantin 356-7. Costiander, Malakias 421-2. Creutz, Kustaa Filip 72. Crugerus, Henrik 75. Cygnaeus, Fredrik 255, 329, 333-4, 341, 424, 427, 450.

D.

Dahlberg, Thure Juhana 421. Danielson, Juhana Richard 399. Donner, Otto 77, 402-4. Durchman, Frans Oskar 271.

E.

Eerikinpoika, Juhana 154. Ehrström, Eerik Kustaa 186-9. Eklöf, Juhana Henrik 342. Elimaeus, Olavi 46. Elmgren, Sven Gabriel 52, 361. Emlekyl, kts. Nervander. Enlund, Juhana 450. Erkko, Juhana Henrik 416-20. Ervast, Iisak 157. Escholin, Israel 143. Eurén, Kustaa Eerik 322, 357-9. Europaeus, Pietari Aadolf 380. Europaeus, Taavetti Emanuel Taneli 314-7, 375, 380-1.

F.

Favorinus, Gregorius 53, 75. Finno, kts. Suomalainen. Fleming, Klaus Hermanninpoika 59. Floman, Vilhelm 358. Florinus, Henrik 71, 98. Fogel, Martin 81. Forseen, Samuli 169-170. Forsius, Sigfrid Aronus 59. Forsman, August Valdemar 113, 117. Forsman, Jaakko Oskar 390, 398-9, 400-1. Forsström, Kaarlo Ferdinand 347, 386-7. Fortell, Frans Iisak 243. Franzén, Frans Mikael 72, 110-1, 152, 179, 206, 245, 329, 447, 449. Frese, Jaakko 72. Frosterus, Abraham 134. Frosterus, Jaakko 134. Frosterus, Juhana Abrahaminpoika 150-2. Frosterus, Juhana Eerikinpoika 268.

G.

Gadd, Pietari 106-7. Ganander, Kristfrid 113-9. Geitlin, Juhana Gabriel 358. Genetz, Arvi Oskar Kustaa 413-4. Gezelius, Juhana vanhempi 126, 157. Gezelius, Juhana nuorempi 87, 89, 126. Giers, Kaarle Robert 106-7. Godenhjelm, Bernhard Fredrik 398-9, 401-2, 412, 426. Gottlund, Kaarle Aksel 108, 195, 217-34, 298. Granlund, Juhana Fredrik 238-9. Grotenfelt, Kustaa 56, 58, 60, 70, 129, 130, 148, 258. Gummerus, Kaarle Jaakko 458-9.

H.

Hagman, August 458. Hahnsson, Juhana Adrian 459. Hahnsson, Sofia Theodolinda 459-60. Hallenius, Gregorius 96. Hallenius, Mattias 80, 96. Hallsten, Aleksanteri Kustaa Julius 239, 342. Hannikainen, Pietari 362-6, 378, 383, 408-9. Hannikainen, Pietari Juhani 420-1. Hausen, Reinhold 27. Hedman, Klaus 94. Heickell, Jaakko 276. Heikel, Henrik 342. Heikel, Iivar August 100. Helenius, Kaarle 198, 267-8. Helsingius, Markus 52. Hemminki 27, 46-9. Hertzberg, Rafael 97. Hirvonen, Pentti 264. Hjelt, August 93, 103, 105. Hoffman, Henrik 53. Hoppius, Juhana Henrik 136. Hordell, Pärttyli 126. Hultin, Tekla 112.

I.

Idman, Niilo 72, 79. Ignatius, Kaarlo Ferdinand 404. Ignatius, Pentti Jaakko 267. Ihalainen, Juhana 256. Ikalensis, Abraham 156. Ilmoni, Immanuel 240, 281. Ingenpoika, Hannu 60-1. Ingman, Antero Vilhelm 270-3, 279, 339. Ingman, Eerik Aleksanteri 239-40, 280, 300, 338.

J.

Jaakonpoika, Henrik 164. Jahnsson, Aadolf Valdemar 348. Jahnsson, Evald Ferdinand 451-2. Junnila, Juhana Juhananpoika 154. Juslenius, Taneli 73, 77-81, 83-100, 121-2, 168. Justander, Eerik 146-7, 166-7. Juteini, Jaakko 108, 174, 182, 185, 190, 193, 198, 202-17, 218, 277. Juusten, Paavali 27, 39-41, 59, 102. Juvelius, Eerik 171. Jännes, kts. Genetz.

K.

Kajaani, Juhana Fredrik 277, 309. Kallio, kts. Bergh. Kallio, Aukusti Herman 459. Karjalainen, Olli 264. Keckman, Kaarle Niilo 247, 275, 279, 281-3. Keiser, Henrik 70. Kellgren, Abraham Herman August 340, 377, 383, 386. Kemell, Klaus Juhana 270, 276. Kiljander, Kaarle Martti 342-3, 347, 356. Kilpinen, kts. Schildt. Kivi, Aleksis 422-445. Kollanius, Abraham 163-6. Koplijni, Jöran 116. Korhonen, Anna Reeta 256. Korhonen, Paavo 155, 216, 253-6, 265, 296, 316, 338. Kramsu, Kaarlo Robert 421. Kreunpoika, Antti 154. Kroell, Samuli 60. Krohn, Julius Leopold Fredrik 1-15. Kukkonen. Alpertti 257. Kurikka, Matti 445. Kurki eli Kurck, Juhana 22, 161, 163-5. Kymäläinen, Olli 258-9, 261.

L.

Lagervall, Jaakko Fredrik 195, 240-2. Lagus, Elias 198. Lagus, Wilhelm Gabriel 58, 161. Laitinen, Vilho 264. Lauraeus, Gabriel 134. Leinberg, Kaarle Gabriel 31, 60, 75. Lencqvist, Eerik 104. Lencqvist, Kristian Eerik 104. Lilius, Aukusti 371. Lilius, Henrik 147. Lillienstedt, Juhana 66-7, 72. Lind, Abraham 117. Lindfors, Juhana Martti 279, 280, 283. Linsén, Juhana Gabriel 183, 280, 328. Lithovius, Iisak 157. Lithovius, Sakari 138-9. Livon, Antreas 154. Lizelius, Antti 158-9. Lyytinen, Opatti 257. Lyytinen, Pentti 257, 296. Löfgren, Niilo Viktor Alfred 379. Lönnrot, Elias 107, 115, 195, 216, 229, 231, 249, 258, 264, 269, 276-9, 283-5, 286-327, 343, 375.

M.

Makkonen, Pietari 258, 259-61. Malmberg, kts. Mela. Manninen, Antti 378, 387-8. Mansikka, Pietari 407-8. Martinius, Mattias 76, 121. Martti, herra 55-6, 58. Maxenius, Gabriel 96. Mela, Aukusti Juhana 399. Melander, Kurt Reinhold 52, 163. Melartin, Eerik Gabriel 280. Melartopaeus, Pietari 47, 52. Mennander, Kaarlo Fredrik 103. Meurman, Agathon 316, 390, 395-6, 399. Meurman, Otto 316. Moller, Arvid 80. Mollerus, Kaarle Fredrik 147-8. Munster, Sebastian 25. Murman, Juhana Vilhelm 358. Myréen, Taneli 185. Mähönen, Lassi 264.

N.

Nervander, Eemil Fredrik 379, 425. Nervander, Juhana Jaakko 280, 425. Niemi, August Robert 107, 141, 248, 327. Nordström, Juhana Jaakko 59, 280. Nylander, Abraham 385.

O.

Oksanen, kts. Ahlqvist. Oppman, Romulus Mauno 358.

P.

Paasonen, Heikki 459. Pachalenius, Antti 146, 165. Pakkala, Teuvo Oskar 489. Paleen, Eerik Juhana 170. Palmén, Ernst Kustaa 399. Palmén, Juhana Philip 321. Paulinus, kts. Lillienstedt. Pazelius, Mattias 157. Perander, Juhana Julius Frithiof 398, 401, 427. Petraeus, Aeschillus 44, 53, 74-6, 121, 168. Pietikäinen, Iisakki 264-5. Pipping, Fredrik Vilhelm 282. Pohto, Matti 282. Polén, Fredrik 315, 348, 375, 377-9, 384-5, 398. Polon, Eerik Juhana 171. Poppius, Abraham 220, 234-7. Porthan, Henrik Gabriel 71, 99, 100-13, 114-6, 122-5, 179, 281. Procopaeus, Kristian 156. Puhakka, Antti 258, 261-5. Päivärinta, Pietari 469-72. Pärttylinpoika, Kristian 52.

R.

Raa, Hedvig Charlotta 447. Ragvaldinpoika, Tuomas 153. Rahkonen, Aleksanteri 410-1. Rajalenius, Tuomas 84, 156. Rask, Erasmus 183, 197-200. Raumannus, Jaakko 157. Raumannus, Joonas Mattiaanpoika 125. Reijonen, Juho 462. Rein, Gabriel 100, 191-2, 198, 280, 346. Rein, Kaarle 144. Rein, Kaarle Gabriel Thiodolf 338, 360, 399, 404-5. Reinholm, Henrik August 315. Remes, Matti 154. Remes, Simo 154. Renqvist, Henrik 408. Renvall, Kustaa 116, 191, 193, 196, 198, 322. Rindell, Edvard 377. Roos, Samuli 343. Roschier, Jaakko 269. Rosenbom, Fredrik Juhana 105. Rothman, Albin 392. Rothovius, Iisak 53, 65. Rothsten, Frans Vilhelm 348. Rudbeck, Eero 392-3. Rudbeck, Olavi vanhempi 80. Rudbeck, Olavi nuorempi 78, 81. Rühs, Friedrich 220-1, 328. Runeberg, Juhana Ludvig 238, 243, 259, 280, 293, 323, 329, 338, 340, 343, 367, 370, 372-3, 383, 395, 413-5, 422, 447, 449, 473. Räty, Antti, 408-9.

S.

Saarinen, J. 356. Salamnius, Mattias 128-130. Salmelainen, kts. Rudbeck. Salonius, Yrjö 170. Santala, kts. Slöör. Sarelius, Johannes 110. Savolainen, Taavetti 264. Saxa, Kaarle 243, 276. Schiefner, Anton 318, 353. Schildt, Volmari Styrbjörn 339, 355. Schroderus, Eerik 61. Schrove, Uno Otto Gabriel von 420. Schröder, Konstantin 407. Schröter, H. R. von 235. Seppänen, Benjamin 265. Setälä, Eemil Nestor 33, 39, 46, 75, 80-1, 96, 100, 148, 399, 400. Sigfridinpoika, Johannes 59. Simonanpoika, Kaarle, kts. Helenius. Simonpoika, Kirri, kts. Helenius. Simontytär, Maria 126. Sirelius, Sakari 315. Sjögren, Juhana Antti 197, 199-202. Sjöström, Aksel Gabriel 328. Slöör, Kaarlo Aleksanteri 7, 10, 367, 393, 410, 461. Snellman, Juhana Vilhelm 192, 293, 327, 334-8, 343, 347-8, 359-62, 364, 368, 395, 480 Sorolainen, Eerik Eerikinpoika 50-4. Speitz, Hartikka 161-3. Stenbäck, Lauri Jaakko 271, 329, 341. Stenbäck, Tuomas 157. Stenvall, kts. Kivi. Stiernhjelm, Georg 81. Stiernkors, Maunu 25. Stodius, Martti 53, 75. Strahlenberg, Philip Johann von 81. Stråhlman, Juhana 197. Sundergelt, Olavi 75. Suomalainen, Jaakko 22, 42-5, 53. Suomalainen, Kaarle Kustaa Samuli 399, 460-2. Suomalainen, Olavi Yrjönpoika 60. Suonio, kts, Krohn. Svenonius, Enevald 77. Szinnyei, Joszef 379.

T.

Tammelin, Lauri 158. Tammelinus, Gabriel 98, 156. Tammelinus, Lauri Pietarinpoika 98, 137, 144, 156. Tandefelt, Otto 268. Tapaninpoika, Mikael 33. Tarvanen, kts. Tandefelt. Teitti, Gregorius 52. Tengström, Jaakko 110, 268-9. Tengström, Juhana Jaakko 189. Tengström, Juhana Robert 340. Thuronius, Antti 66. Ticklén, Eero 238. Ticklén, Kustaa 278. Ticklén, Pietari 237, 276. Tigerstedt, Kaarle Konstantin 340. Tikkanen, Paavo 340, 342, 375, 378, 382-4, 387. Tolpo, Niilo Maunu 344. Topelius, Sakari vanhempi 105, 243, 245-9, 297, 301. Topelius, Sakari nuorempi 329, 340, 415, 450, 461, 473. Toppelius, Frans Mikael 247. Toppelius, Kustaa 247, 276. Toppelius, Oskar 446. Trapp, Robert 343. Tröster, J. 81. Tudeer, Eemil Oskar 399. Tuderus, Gabriel 96, 135. Tulindberg, Eerik 112. Tuokko, kts. Törneroos. Tuomaanpoika, Ljungi 56-8. Tuomaanpoika, Valentinus 60. Tuoriniemi, Elias 265. Tuovinen, Paavo 264. Törneroos, Antti 449-51.

V.

Vallenius, Iivar 185. Vallin, Juhana Fredrik 278. Vanaeus, Juhana 93. Varelius, Antero 343, 375, 381-2. Vasenius, Kustaa Valfrid 60, 135. Vasström, Niilo 72. Vechter, Esaias 173. Vecksell, Josef Julius 415. Vegelius, Juhana 157. Velin, Juhana 81. Vernan, Kaarle Kustaa 148-150. Vesth, Mattias Johannis 39. Vexionius, Mikael 48, 66. Vhaël, Pärttyli 81-3, 94-5, 139 Vichman, Yrjö 394. Vidman, Jaakko Mardell 143. Virenius, Vilho Kustaa 276. Vuorinen, kts. Berg. Väänänen, Heikki 155. Väänänen, Pietari 154-5.

Y.

Yrjänänpoika, Tuomas 46. Yrjö-Koskinen, Yrjö Sakari 14, 60, 233, 346-8, 378 ,388-92, 399, 470.

Z.

Zidén, Jaakko 144.

Viiteselitykset:

[1] Nimitettiin ylimääräiseksi professoriksi suomen kielessä ja kirjallisuudessa v. 1885. Hoiti vv. 1884-8 varsinaisen professorin virkaa vielä seitsemän lukukautta.

[2] Kolmas painos: _Suonion kootut runoelmat ja kertoelmat_ ilmestyi 1882.

[3] Seitsemäs v. 1895.

[4] Kansantajuisiin kirjoituksiin on lisättävä _Suomen suku_ 1887.

[5] Mainittava on myös historiallinen monografia _Maksimilian Aukusti Myhrberg'istä_, joka ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 1875 ja eri kirjana 1881 (Mainioita miehiä n:o 2).

[6] Lisättävä: _Lappalaisia tekstejä sanakirjan kanssa_ 1885.

[7] Oli silloin jo valmiiksi painettu, mutta tuli kirjakauppaan vasta 1883.

[8] Myöhemmin myös Die Gelehrte ehstnische Gesellschaft'in kutsumana.

[9] Uusi suomalaisen virsikirjan ehdoitus hyväksyttiin kuitenkin 1886:n vuoden kirkolliskokouksessa vähäisillä muutoksilla.

[10] Vuoteen 1883.

[11] Myöhemmissä painoksissa on painovirheitten luku suuresti lisääntynyt.

[12] Kts _R. Hausen_. Bidrag till Finlands Historia I. s. 70 ja 117. Viimeksimainitulla sivulla tavataan myös verbinmuoto: _ymberi käypi_.

[13] Painetuksi ne tulivat vasta lopulla 16:tta vuosisataa (1582) nimellä: _Piae Cantiones ecclesiasticae & scholasticae veterum episcoporum in inclyto regno Sueciae passim usurpatae_; toisessa (1625 vuoden) painoksessa on _passim_ sanan sijalla: _praesertim Magno Ducatu Finlandiae_.

[14] Toinen _Manuale Aboense_, ilman painopaikkaa vuodelta 1522, on kirkkoherra _J.A. Cederbergin_ toimesta tullut uudestaan painetuksi v. 1891.

[15] Täydellisen kopion siitä on julkaissut professori K.G. Leinberg v. 1884.

[16] Vrt. muistutusta Juusten'in katkismukseen.

[17] Suomenkielisinä mainittakoon _Satehixi peijuen sappi, Poudixi Cuum kehä_ ja _Pyhe Clemet Taluen too, Petarin Stoli Keueen szoo, Vrbanus Kesen ensin alka, Sykysyn Bertholmeus palka_, joista edellinen (päällekirjoituksella _Judicium finnonum_) on nähtävästi kansanomainen sananlasku.

[18] Uudestaan painettuna ne löytyvät _E.N. Setälän_ ja _K.B. Wiklund'in_ julkaisemassa ensimmäisessä osassa Suomen kielen muistomerkkejä.

[19] Samallaisia t-päätteisiä monikon akkusatiivin muotoja tavataan kuitenkin myös _West'illä_ ja _Finnolla_, josta voisi päättää, että niitä Lounais-Suomessakin siihen aikaan käytettiin.

[20] Kts. _E.N. Setälän_ esipuhetta ennenmainittuun kokoelmaan Suomen kielen muistomerkkejä I.

[21] "Suomenkieleen tulkittu" tai "suomenkielen tulkitus". Jälkimmäisessä tapauksessa sana "uudistettu" selvästi tarkoittaisi käännöstyötä ja viittaisi aikaisempaan (Agricolan?) suomennokseen. Kirjan nimi ei ole alkuperäisessä oikeinkirjoituksessaan säilynyt.

[22] Löytäjä oli kirjoittaja itse. Sittemmin on löytynyt Suomalaisen alkuperäinen (?) käsikirjoitus, joka talletetaan yliopistomme kirjastossa. Se on virsien puolesta täydellinen, mutta esipuhetta vailla. Upsalan kappaleen on uudestaan painattanut _J.A. Cederberg_ v. 1893.

[23] Muita suomen lounaismurteen omituisuuksia Suomalaisen kirjoissa mainittakoon esim. illatiivimuodot _laupiutten, wärytten_ ja kielteinen taivutus verbein imperatiivissa _älkän rijdelkän, älkän olcon_.

[24] Ensimmäistä painosta on kauan pidetty kadonneena, kunnes sen _E. N. Setälä_ löysi Upsalan kirjastossa v. 1893. Samalla matkallaan tapasi hän Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa kolmannenkin, tähän asti kateissa olleen virsikirjan-laitoksen, joka ilmestyi v. 1621 _Wiburin Pispan M. Olonin Elimaeuxen tiedhost ia soosiost_. Sama Elimaeus on myös julkaissut suomalaisen evankeliumi- ja epistola-kirjan v. 1618. Niinkuin hänen nimensä osoittaa, oli hän luultavasti Elimäen pitäjästä itäiseltä Uudeltamaalta kotoisin ja siis syntyänsä suomalainen. V. 1609 tiedetään hänen tulleen Tukholmaan koulun-rehtoriksi, v. 1612 päässeen kirkkoherraksi saman kaupungin Isoonkirkkoon sekä nimitetyn v. 1618 Viipurin piispaksi, jossa virassa hän kuoli v. 1629. Hänen painattamansa kirjat ovat kielen puolesta huomattavat, sillä tahtoen suomea kirjoitettavaksi tavalla, _ioca ey ainoastans lässä Turkua asuillen, mutta mös Hämäläisillen, Savolaisillen, Carijalaisillen, ia Pohialaisillen yhteinen ia hyvin ymmärdettävä ombi_, on hän kieleensä ottanut joitakuita itäsuomalaisuuksia. Hänen apumiehensäkin julkaisutyössä, _Tuomas Yrjänänpoika_, Tukholman seurakunnan kappalainen, oli itäsuomalainen (Suomal. Kirjall. Seuran Keskustelemukset 7/11 1894).

[25] _Pietari Henrikinpoika Melartopaeus_ oli syntynyt Turussa, eli kirkkoherrana Kemiössä vv. 1558-85, toimitti sitten koulunrehtorin virkaa Strengnäs'issä Ruotsinmaalla. Määrättiin piispa Erik Sorolaisen pyynnöstä tuomioprovastiksi Turkuun v. 1594, vaan muutti v. 1605 jälleen Ruotsiin, jossa hänelle tuli superintendentin paikka tarjoksi Mariestad'issa. Siellä hän kuolikin v. 1610.

[26] Erityisyytenä Hemmingin kielessä on myös potentsiaalin käyttäminen, jota aikaisempain kirjailijain kielessä aniharvoin tapaa. Tämä verbin-muoto ilmaantuu sekä aktiivisena että passiivisena, vieläpä konditsionaali- ja optatiivi-muotoihin yhdistyneenä, esim. _lieneis, cantaneos, älvös hyljäne_.

[27] Kts. Historiallinen Arkisto X. s. 118 (_K.E. Melander_) ja XII. s. 32 (_S.G. Elmgren_) sekä Finland 1889 n:o 254 (_J.A. Cederberg_).

[28] Vrt. suomenkielisten sanojen ja lauseitten kirjoittamista keskiaikaisissa asiakirjoissa sekä herra Martin ja Ljungi Tuomaanpojan heti alempana mainittavissa lainsuomennoksissa.

[29] Edellinen on kuitenkin 1685 vuoden Raamatun painoksesta melkein kokonaan hävinnyt, säilyen ainoasti kahden u:n välissä esim. _sugun_. -- Eroitus vanhan ja uuden oikeinkirjoituksen välillä on vielä siinä, että kahdella kirjaimella merkittyjä pitkiä vokaaleja esiintyy enimmäkseen ainoasti sanan ensitavuussa; etempänä kuitenkin yleisesti nominien illatiivi-sijassa. Tässä kohden on Agricola paljoa vapaammalla kannalla. Syy on nähtävästi kielellinen, valtaan päässeen lounaismurteen vaikuttama.

[30] Kielellisen näytteen herra Martin maanlain-suomennoksesta on tohtori _K. Grotenfelt_ julkaissut Virittäjässä (II. s. 21) v. 1886.

[31] Ruotsinkielellä, jolla esipuhe on kirjoitettu: _hauer ingen wissheet med sig, ty hon är af allahanda finsko saman hemtat_.

[32] _K. Grotenfelt'in_ huomauttama edellämainitussa julkaisussa.

[33] Samaa todistaa eräässä Kaarle IX:n aikuisessa lakiehdoituksessa oleva määräys Suomessa asuvain aatelisten suomenkielen taidosta. _Och äger en Frälsisman thesse tungemål medh rätta kunna skrifwa och lääsa: Swenska och Finska, ther i han fadder är, Latin och Tydska_ (aatelismiehen tulee oikein osata lukea ja kirjoittaa seuraavia kieliä: ruotsia ja suomea, missä hän on syntynyt, latinaa ja saksaa). Huomattava on, että tämän lain-ehdoituksen toimittamiseen otti osaa kolme suomalaista aatelismiestä. Toisessa ehdoituksessa Ruotsin valtakunnan laiksi, joka samaan aikaan oli tekeillä, vaan jonka valmistamisessa yksin-omaan ruotsalaiset miehet olivat osallisena, ei tavata vastaavaa määräystä (_J.J. Nordström_, Handlingar rörande Sveriges historia II. 1. s. 46; vrt. Uusi Suometar 25/2 1894).

[34] Tekijän elämästä tiedetään, että hän v. 1580 kirjoittautui oppilaaksi Braunsberg'in Jesuiitta-kolleegioon ja sieltä lähetettiin Vilnan akatemiaan v. 1587, josta myöhemmin pääsi kaunopuhujaksi Puolan kuninkaan hoviin. Paitsi mainittua suomenkielistä runoa on hänen opintoajaltaan myös muutamia latinan- ja kreikankielisiä säilynyt (_K.G. Leinberg_, Historiallinen Arkisto XI. s. 177).

[35] _Grotenfelt_, Historiallinen Arkisto XII, s. 2-7.

[36] _V. Vasenius_, Historiallinen Arkisto IX, s. 290.

[37] _Yrjö Koskinen_, Historiallinen Arkisto I. s. 94.

[38] Samaa todistavat ne lentokirjaset, joita oli liikkeillä Turun piispan vaalissa v. 1756 ja joissa yhtä ehdokkaista nimen-omaan sillä puolustettiin, että hän oli Suomalainen. Ne näkyvät herättäneen Ruotsin hallituksenkin huomiota, koska niiden johdosta tuli sekä tuomiokapitulille että yliopistolle kuninkaallinen kirje, jossa käsketään poistamaan kaikki kansallisen tyytymättömyyden syyt ja samalla ankarasti kielletään tekemästä eroitusta ruotsalaisen ja suomalaisen kansallisuuden välillä. Mainituissa käskykirjeissä lausutaan myös ilmi se huoli, että nämät aatteet juurtuisivat yliopiston nuorisoon, jossa oli oireita siihen suuntaan näkynyt, ja että ne nuorten virkamiesten mukana kulkeutuisivat maaseuduille sekä siellä yhä laajemmalle leviäisivät ja menisivät perintönä lapsillekin. (_A.H. Snellman_, Pohjalaisen osakunnan historia II. s. 202-9).

[39] Kts. _K. Grotenfelt_, Historiallinen Arkisto XII. s. 9.

[40] Åbo Tidningar 1793, n:o 13. Turun porvariston silloisia sekakielisiä oloja hyvin kuvaavat ovat pari vv. 1732 ja 1735 painettua _Eskola Gubbens Wisor_ (Eskolan ukon laulua), uudestaan julkaistut v. 1865.

[41] Suomeksi keskellä kieliopin latinaista esipuhetta!

[42] Tätä kielioppia on kauan pidetty kaikista ensimmäisenä. Parista aikaisemmasta yrityksestä on kuitenkin meillä nykyisin vähän tietoa. V. 1580 mainitaan erään jesuiitaksi kääntyneen suomalaisen papin _Olavi Sundergelfin_ saaneen toimeksi kirjoittaa suomen kieliopin, jonka avulla katolinen katkismus oli sitten suomennettava (_K.G. Leinberg_, Historiallinen Arkisto XI. s. 174). Toinen maine suomen kieliopista löytyy kuuluisan filosoofin _G.W. Leibniz'in_ jälkeenjääneiden muistoonpanojen joukossa. Sen tekijäksi ilmoitetaan _Henrik Crugerus_ Turusta, jonka nimisiä henkilöitä tunnetaan parikin: toinen v. 1591 Turun tuomiokirkkoon haudattu _Henrik Juhananpoika Crugerus_ ja toinen Naantalin kappalaisena vv. 1643-52 esiintyvä _Henrik Crugerus_. (_E.N. Setälä_, Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan, _Suomi_-kirjassa III, 5. s. 238-9.)

[43] Ensimmäinen, joka yliopistossamme on vertaillut suomenkielen sanoja heprean- ja kreikankielisiin, oli ruotsalainen professori _Enevald Svenonius_ vv. 1658-62 ilmestyneessä väitöskirja-sarjassa _Gymnasium capiendae rationis humanae_ (Ihmisjärjen vangitsemisen harjoitusta). Kts. _O. Donner, Öfversikt af den Finsk-Ugriska språkforskningens historia_ s. 74 ja 82.

[44] Kts. _E.N. Setälä, Lisiä, Suomi_ III. 5. s. 259-271.

[45] Nimellä: _Kort Beskrifning öfwer Est- och Lifland, jemte undersökning om Dessa Länders Inbyggares, i synnerhet det Estniska och Finska Folkslagets Ursprung_.

[46] Suoranaisia vertailuja suomen ja unkarin kielten välillä olivat tehneet jo 1600 luvun jälkimmäisellä puoliskolla saksilainen _J. Tröster_ Siebenbürgen'issä Unkarissa, hampurilainen _Martin Fogel_ ja ruotsalainen _Georg Stiernhielm_: molemmat viimeksimainitut olivat niiden välisen sukulaisuudenkin selville saaneet. Ruotsalaisista olivat vielä 1700 luvun alussa tätä kysymystä käsitelleet nuorempi _Olavi Rudbeck_ sekä _Philip Johann von Strahlenherg_, joka Venäjällä sotavankina ollessaan tutustui useimpiin suomalais-ugrilaisiin kansoihin. Suomalaisista on ennen Porthan'ia tutkinut unkarinkieltä ainoasti _Juhana Welin_. hänkin Ruotsissa oleskellessaan. Welin oli kirkkoherran poika Lapualta, tuli ylioppilaaksi Turussa 1724 ja määrättiin apulaisprofessoriksi fllosoofiseen tiedekuntaan. Läksi v. 1735 Tukholmaan, jossa oleskeli kaksi vuotta ja kirjoitti lavean vertailun suomen ja unkarin kielten sanastojen välillä kuninkaallisen kirjastonhoitajan _Kustaa Benzelstiernan_ kehoituksesta v. 1736. Jatkoi sitten matkaa ulkomaille, eikä liene sieltä palannut kotimaassa käymään, vaikka v. 1738 määrättiin vakinaiseksi logiikan ja metafysiikan professoriksi Turun yliopistoon. Hänen mainitaan saaneen surmansa Pariisissa muutamassa tulipalossa v. 1744. (Kts. _Setälä_. Lisiä, Suomi III, 5. s. 183, 211, 255-9, 271-6).

[47] Löytyy ruotsinnettuna _Suomi-kirjassa_ I. 1 (1811).

[48] Edempänä teoksessaan hän samalla tavoin liioitellen kiittelee kaikkia oman maan tuotteita, innokkaasti puolustaen kotimaista teollisuuttakin. Niinpä hän esim. kehuu suomalaista liinavaatetta Sleesiassa ja Westphal'issa valmistettua paremmaksi, melkeinpä hollantilaistakin, vaikk'ei sitä tahdo suorastaan väittää, ett'ei herättäisi kateutta!

[49] _A.H. Snellman_. Pohjalaisen osakunnan historia II. s. 197.

[50] Että Juslenius on käyttänyt hiippakuntansakin papiston apua, todistaa eräs jälkikirjoitus Porvoon tuomiokapitulin kiertokirjeesen vuodelta 1736, joka säilytetään Tuusulan kirkon kopiokirjassa (_Aug. Hjelt_, Pari muistoa Suomen kielen tutkimisesta viime vuosisadalla, Virittäjässä II. s. 89).

[51] Kts. Finlands minnesvärda män I. s. 97.

[52] Sen sijalle ja osaksi vielä rinnalle tuli uusi "Kristin-oppi" hyväksytyksi vasta 1893 vuoden kirkolliskokouksessa.

[53] Ainoa tietty kappale tätä arkkia löytyy yliopistomme kirjastossa.

[54] Löytyy vielä laulettuna Inkerissä, jossa tavallisesti alkaa _Anterus ylimön poika, ylimmäisen miehen poika_ (_J.K._, Ennen tuntematon ritariballaadi Suomen keskiajalta, Valvojassa 1885 s. 517). Itä-Suomessakin on siitä katkelmia säilynyt.

[55] Että se olisi ollut toisinto runoa "Suomettaren kosijat" (kts. _Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana_ s. 109) on mahdoton olettaa, sen jälkeen mitä tästä runosta on tekijän omissa Kalevalan-tutkimuksissa selville saatu.

[56] Tuderus'en ruotsinkielellä kirjoitettu kertomus Kemin Lappalaisten pakanallisesta epäjumalan-palveluksesta ja niiden käännyttämisestä kristin-uskoon tuli painetuksi vasta v. 1773. Mahdollisesti on Bång Tuderus'elta saanut senkin pitemmän karhurunon, jonka v. 1675 lähetti kirjeessä _Lapponia_ teoksen kuuluisalle tekijälle _J. Scheffer'ille_ Upsalaan (kts. _E.N. Setälä_. Pari suomalaista poimintoa Upsalan yliopiston kirjastosta).

[57] Viimeksimainitun veli _Gregorius Hallenius_ on väitöksessään v. 1741 painattanut katkelman Piispa Henrikin surmarunoa, joka on tältä ajalta säilynyt myös muutamissa käsikirjoituksissa (kts. _E.N. Setälän_ julkaisua _Länsi-Suomi_ sarjassa II).

[58] _J.K_., Ensimmäiset painetut Kalevalan runot. Kirjallinen Kuukauslehti 1870 s. 47.

[59] Kts. Suomen Museo 1894 s. 45.

[60] Kts. _Rafael Hertzberg. Vidskepelsen i Finland på 1600 talet_ (s. 58-68). Välistä ovat kirjurit loitsun sanoja väärentäneetkin siinä hurskaassa luulossa, että niissä pitäisi jotain oikein pahaa piillä; niin on esim. säe _satehet sateleman_ (s. 64), jos tarkastaa pöytäkirjan tekstiä, selvästi päälle kirjoittamalla korjattu synkeämmäksi _sadatet sadaleman_, ikäänkuin olisi puhe "sadatuksesta".

[61] Paitsi _Gabriel Rein'in_ v. 1864 julkaisemaa elämäkertaa, on tässä käytetty _E.N. Setälän_ Lisiä suomalais-ugrilaisen kielentutkimuksen historiaan (Suomi III. 5) ja _I.A. Heikel'in_ Filologins studium vid Åbo universitet (Åbo universitets lärdomshistoria 5) ynnä toimittajan omia muistiinpanoja.

[62] Taikka, niinkuin suurempia, vihkottain ilmestyviä teoksiansa, ainoasti väitöstilaisuudessa puolustaa ja painosta kustantaa. Tällä tavoin saatiin siihen aikaan moni tärkeä teos julkaistuksi, joka muuten varojen puutteessa olisi täytynyt jättää painattamatta.

[63] _.A. Hjelt_, Virittäjä II. s. 90. -- Mennander oli syntynyt 1712 Tukholmassa, jossa isä oli suomalaisen seurakunnan pastorina, opiskeli Turussa ja Upsalassa, sai Turun yliopistossa fysiikan professorin viran 1746, siirtyi jumaluus-opilliseen tiedekuntaan 1752, nimitettiin Turun piispaksi ja yliopiston sijaiskansleriksi 1757 sekä Upsalan arkkipiispaksi 1775, jossa virassa kuoli v. 1786. Mennander, joka oli innokas Suomen luonnon ja historian tutkija, on suuressa määrin Porthan'in harrastuksiin vaikuttanut. Myös suomenkieleen hän oli tieteellisesti perehtynyt; kolmannessa, uudelleen korjatussa Raamatun-painoksessa, joka v. 1758 ilmestyi, on hänellä huomattava ansio. Hänen arvokkaat suomalaista kielentutkimusta, Suomen historiaa ja maantiedettä koskevat kokoelmansa joutuivat Turun yliopiston kirjastoon, jonka mukana valitettavasti paloivat v. 1827.

[64] Porvarin poika Turusta, syntynyt v. 1719, tullut ylioppilaaksi 1735, maisteriksi 1745 ja dosentiksi 1746, vihitty papiksi ja määrätty Karjalohjalle samana vuonna, muuttanut Piikkiöön 1748, Taivassaloon 1749, Sauvoon 1754, Turkuun 1756, Karjalohjalle takaisin 1764 ja viimein Orivedelle 1773. jossa kuoli hiippakuntansa vanhimpana pappina 1808.

[65] Molemmat löytyivät hänen jälkeensä jääneestä arvokkaasta käsikirjoitus-kokoelmasta, josta ainakin suuri osa vanhemman _Sakari Topelius'en_ lahjoittamana joutui yliopiston kirjastolle, mutta hävisivät nekin nähtävästi Turun palossa v. 1827. Vanhempi Lencqvist on muuten _Åbo Tidningar_ lehdessä julkaissut suuren joukon kirjoituksia etupäässä Suomen historian, mutta myös kieli- ja kansatieteen sekä maantieteen, tilaston ja taloustieteen alalta. (Kts. _Aug. Hjelt'in_ kirjoittamaa elämäkertaa Historiallisessa Arkistossa IX. s. 35).

[66] _Julius Krohnin jälkeen jääneistä muistoonpanoista_ I. Valvojassa 1890 s. 543. Mainittu _Giers_ oli syntynyt Kokemäellä v. 1741, tuli ylioppilaaksi 1760 ja maisteriksi 1769, määrättiin virkaatoimittavaksi kolleegaksi Poriin 1771 ja vakinaiseksi Turkuun v. 1784, jossa virassa kuoli 1791. Ikänsä Länsi-Suomessa eläneenä hän tuskin itse lienee muistiinpannut noita kolmea muutakaan runoa; yhden, järjestyksessä viimeisen, hän ilmoittaakin saaneensa esimieheltänsä professori Gadd'ilta.

[67] Ainoasti pari historiallisen runon katkelmaa on Porthan'in käsialalla säilynyt ynnä yksityisiä säkeitä hänen kieliopillisissa ja sanakirjallisissa muistiinpanoissaan. Aivan äsken on kuitenkin _A.R. Niemen_ onnistunut löytää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa kaksi huomattavaa kopiota Porthan'in aikuisista runokeräelmistä (kts. _Suomi_ III. 14).

[68] Näistä kopioista _Gottlund'in_ tekemä, jota säilytetään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran arkistossa, ulottuu S-kirjaimen alkuun ja sisältää alun toista tuhatta sananlaskua. Toinen, Vaasan hovioikeuden-assessorin _Kaarle Henrik Asp'in_ (1781-1846), oli ollut lainana Lönnrot'illa hänen toimittaessaan painosta Suomen kansan sananlaskuja (vrt. tämän kirjan esipuhetta sekä Asp'in kirjettä Lönnrot'ille 1/XI 1840). Porthan'in kokoelmia on myös _Juteini_ julkaisussaan käyttänyt (kts. mainittua Asp'in kirjettä) sekä _Ganander_ julkaisemattomassa käsikirjoituksessaan (kts. sitä). Sitä paitsi on satoja yksityisiä sananlaskuja Porthan'in ja Ganander'in sanakirjallisissa kokoelmissa, näytteinä sanojen käytännöstä, säilynyt.

[69] Toinen 292 + 22, toinen 583 sananlaskua sisältävä; talletetaan samassa kotelossa kuin yksi irtonainen lehtinen Porthan'in omalla käsialalla kirjoitettuja ruotsinkielisiä sananlaskuja.

[70] Niin myös v. 1769 painetusta tshuvasshin kieliopista, jota kieltä siihen aikaan usein luettiin suomalais-ugrilaisten joukkoon.

[71] Se eli vv. 1771-78 ja 1782-85 ja sitä jatkettiin nimellä _Åbo nya tidningar_ 1789 ja _Åbo tidningar_, Jaakko Tengström'in ja Franzén'in toimittamana, 1791-1809. V. 1803 oli Porthan ryhtynyt uuden kirjallisen lehden hankkeesen, josta hänen kuitenkin täytyi luopua hallituksen epäluulon tähden.

[72] Niistä on Suomalaisen Kirjallisuuden Seura uudestaan painattanut valikoiman, nimellä _Henriä Gabrielis Porthan Opera selecta_ I-V. 1859-73.

[73] Löytyy uudestaan painettuna _Tekla Hultin'in_ v. 1892 julkaisemassa kokoelmassa _Suomalaisuuden herätys_.

[74] Täydellisen elämäkerran, josta tähän on useita lisätietoja ynnä loppukuvaus otettu, on _A.V. Forsman_ julkaissut Joukahaisen X:ssä vihkossa.

[75] Vanhemman _Sakari Topelius'en_ kokoelmassa _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_ I. s. 47 ja 50.

[76] Painettuna se on ilmestynyt Tallinnassa 1821 eri kirjana sekä _J.H. Rosenplänter'in_ aikakauskirjassa _Beiträge zur Kenntniss der ehstnischen Sprache_ XIV (Pärnussa 1822).

[77] Siitä on säilynyt Mikkelin pormestarin _Julius Nygren'in_ v. 1865 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle lahjoittama kopio, josta voi nähdä Ganander'in omien sananlaskujen, luvultaan noin 1,400, olleen ainoasti sivun toiselle puolikkaalle kirjoitetun ja Porthan'in lisien toiselle palstalle vastaaviin paikkoihin järjestetyn. -- Apumiehenään itse keräystyössä nimittää Ganander kohta mainittavassa Runo-kirjassaan Kruununkylän räätälin _Jöran (Yrjö) Koplijnin_, joka _niinkuin tarkka Suomen kielen ystäwä_ oli lähettänyt hänelle _Suomalaisia Sananlaskuja_.

[78] Muinaiskalut joutuivat kulkupuheen mukaan Englantiin. Ainakin tiedetään hänen nuoremman poikansa Tuomaan isänsä kuoltua lähteneen Ruotsiin ottaen mukaansa kaksi kirstullista jälkeen jääneitä kirjoituksia, siinä toivossa että saisi ne myödyksi ja kustannetuksi, vaan kun tämä toivo petti, ruvenneen merimieheksi ja purjehdittuaan 28 vuotta palanneen Maalahdelle, jossa eli loppuikänsä suuressa kurjuudessa.

[79] Edellinen on _A.V. Forsman'in_ löytämä ja julkaisema; jälkimmäinen hävisi Turun palossa 1827.

[80] Oikeastaan "rythmi" eli värssytahti riimillisissä runoissa.

[81] Porthan'in aikuisessa kirjakielessä (vrt. Muistutusta Raamatun kielestä) tavataan pitkävokaalisia tavuita vielä verrattain harvoin ensi tavuuta etempänä. Sitä paitsi lienee hän huomannut, ett'ei runokielessä yleensä käytetä pitkävokaalista korotonta tavuuta. Eroitusta pitkien ja lyhyitten i-diftongien välillä ei hän tuntenut, jonka vuoksi päättää virheellisiksi joitakuita oikeitakin säkeitä; mutta näkyy semmoista eroitusta kaivanneen, kun lausuu hyväksymisensä murteelliselle kirjoitustavalle: _waiwanen_ (pro: _waiwainen_).

[82] Loitsurunoista lainattuja säkeitä tavataan heti ensimmäisen runon alussa: _Tule töitäs tundemahan, Waiwojas walittamahan_; samoin sivulla 46: _Kiroon kirjawan tywehen, Sala (!) laudan lappehesen, Cus' ei luutoinda lihaa, Suonettoinda pohkiota_.

[83] Tämä n.k. _Pikku Sioni_ on, samoin kuin isän toimittama _Iso Sioni_, tullut kansallemme suosituksi laulukirjaksi niihin liittymäin kansan-omaisten sävelmäin kautta, jotka ovat verrattomat ja vielä odottavat arvonsa mukaista sisällystä.

[84] Tätä painettaissa huomautti t:ri _V. Vasenius_, että sama runo löytyy jo v. 1685 ruotsiksi julkaistuna Tuderus'en nimellä, jonka tiedetään ruotsinkielellä painattaneen vielä yhden runon v. 1697 ja kaksi v. 1702 (kts. _P. Hansell_, Samlade Vitterhetsarbeten XVI. s. 37). Suomalainen on selvästi mukailu ruotsalaisesta. Siitä seuraa kysymys: oliko suomentaja Tuderus itse vai ehkä _Elias Brenner_, jonka kääntämät ainakin lienevät Ovidius'en säkeet nimilehdellä?

[85] Kts. _J.K._, Muutamia Esopin eläinsatuja suomeksi Ison Vihan ajoilta, Kirjall. Kuukausl. 1873. s. 83.

[86] Uudestaan on se julkaistu _J.A. Cederberg'in_ toimesta v. 1891.

[87] Esim. _Itze ilman HERRA JESUS, Aiwan autuas Jumala, Piti Pilweszä Käräjät, Selkiäszä selwät Neuwot_.

[88] _Se on Meidän Herran Jesuxen Christuxen wijmeisest puhest, Ristin päälle rippuesa_. Alkuteoksen on ruotsiksi kirjoittanut Porvoon kirkkoherra _Henrik Carstenius_.

[89] Kts. _K. Grotenfelt'in_ uutta julkaisua käsinkirjoitetun kopion mukaan sekä esipuhetta _Suomi_-kirjassa III. 3. Kappaleen itse kirjaa löysi _E.N. Setälä_ Upsalan kirjastossa (Suomal. Kirjall. Seuran Keskustelemukset 7/11 1894).

[90] Vanhemman _Sakari Topelius'en_ vanhojen runojen ja nykyisempien laulujen kokoelmassa.

[91] Hänen nimensä tavataan sekä näin kirjoitettuna että muodossa _Jonila_, joka lienee ruotsalaisen oikeinkirjoituksen mukaan väännetty.

[92] Vanhemman Sakari Topelius'en kokoelmassa.

[93] Neljäs v. 1896.

[94] Kts. _J.J. Tengström_, Finland och Finska lagöfversättningarna, _Suomi_ II. 2-4, ja _W.G. Lagus_. Om Finska lagöfversättningar, Tiedeseuran _Bidrag'eissa_, uusi sarja 6.

[95] _J.W. Buuth_. Historiallinen Arkisto X. s. 356.

[96] Historiallinen Arkisto XII. s. 392.

[97] Näkyy olleen korkea-arvoinen mies. Asui Akaan pitäjässä ja mainitaan viimeksi v. 1660.

[98] Oli ensin lainlukijana Satakunnassa, viimein alalaamannina Karjalan tuomiokunnassa, kuoli 1670 luvulla. _Cantio Cygnean_ suomentajana edellä mainittu.

[99] _G. Cannelin'in_ vuodelta 1865. Vielä kerran perinpohjin uudistettu suomennos, ilmestyi saman seuran toimesta v. 1896.

[100] Tämänniminen kirjapaino, jonka omistaja Juhana Arvid Carlbohm näkyy olleen, esiintyy ensikerran mainittuna vuonna 22/4 päivätyssä kuninkaallisessa julistuksessa.

[101] Rusthollarin poika Hollolasta, syntynyt 1740, tullut ylioppilaaksi Turkuun 1759, palvellut Tukholman virastoissa ja käytetty muun muassa suomenkielen tulkkina sotaoikeuksissa sekä uusien sota-artikkelein suomentajana, lopulla ikäänsä päässyt raatimieheksi Helsinkiin, jossa kuoli 1821.

[102] Se painettiin mainittuna vuonna Tukholman kuninkaallisessa suomalaisessa kirjapainossa nimellä _En liten Barna-Bok. -- Yxi Pieni Lasten-Kirja_.

[103] Kts. Historiallinen Arkisto VI. s. 217.

[104] Tämä lausunto ei kuitenkaan jäänyt ilman vastalauseita Suomalaisten puolesta, joista pontevimmin esiintyi Turun edusmies, kauppias _Esaias Wechter_. Kts. _K.A. Castrén_, Kirjallinen Kuukauslehti 1872, s. 1.

[105] Nyköping'in provastin _Serenius'en_, joka kuoli piispana Strengnäs'issä 1776 ja oli pappissäädyn etevimpiä jäseniä. Tämä mietintö sisältää muun muassa seuraavat määräykset suomenkielen eduksi: "Kaikkien Suomen virkamiesten, jotka ovat välittömästi tekemisissä alhaisen rahvaan kanssa, niinkuin alituomarein, kruununpalvelijain ja tullivirkamiesten sekä sotaväen alapäällikköjen, tulee olla maassa syntyneitä taikka kumminkin maan kieleen pystyviä, niin ett'eivät tarvitse tulkin apua puhutellessaan talonpoikia ja porvareita. Samoin tulee Turun hovioikeudessa ja yliopiston kaikissa tiedekunnissa 2/3 jäsenistä olla maan omia miehiä sekä alempien virkamiesten ilman poikkeusta, ja niidenkin, jotka ovat Ruotsalaisia syntyperältään, pitää välttämättä osata suomenkieltä. Lisäksi on pidettävä huoli siitä, että kaikissa Tukholman kolleegioissa on ainakin yksi jäsen Suomalainen sekä alemmista virkamiehistä kaksi tai useampia suomenkieltä taitavia". (_E.G. Palmén_, Historiallinen Arkisto VI. s. 164-172).

[106] Kts. _Yrjö Koskinen_, Suomen kansan historia s. 429.

[107] Ensikerran tämä nimi esiintyy Ruotsissa v. 1810 ilmestyneessä aikakauskirjassa _Lyceum_, sen ensimmäisessä vihkossa.

[108] Luonnossa ei tapahdu hyppäyksiä.

[109] Numerossa 71.

[110] Samana vuonna seppelöittiin hän yliopiston riemujuhlassa kunniatohtoriksi fllosoofisessa tiedekunnassa.

[111] 1856 vuoden painoksessa: Saarna sitäkin lyhembi!

[112] Näin Gottlund itse esittää asian Otavassa (s. VII). Kuitenkin mainitsee hän päiväkirjassaan jo 9 päivänä Heinäkuuta panneensa kirjaan loitsurunoja. Epäilemättä oli hän saanut herätystä myös edellisenä lukuvuonna Turun yliopistossa, jossa Porthan'in työn muisto vielä eli ja jossa hänen vanhemmista tovereistaan ainakin Poppius, Sjögren ja Arvidsson suomalaista kansanrunoutta harrastivat. Tämä seikka ei kuitenkaan vähennä mainitun tapauksen merkitystä, sillä Gottlund'in senjälkeisen keräystyön tulokset, kaikkiansa noin 700-800 runoa, olivat moninverroin suuremmat kuin kenenkään muun ennen Lönnrot'ia.

[113] _Suomi_-kirjassa II. 6. s. 255.

[114] _Aadolf Iivar Arvidsson_ oli syntynyt 7 p. Elok. 1791 Padasjoella, jossa isä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1810, vihittiin filosofian maisteriksi ja tohtoriksi 1815 ja nimitettiin yleisen historian dosentiksi 1817. Kirjoitti muistiin muutaman kansanrunon jo koulupoikana 1808 Laukaalla, jonne isä oli tullut kirkkoherraksi. Suuremman joukon kansanrunoutta hän keräsi kesällä 1819 yhdessä Haapaniemen lehtorin _Eerik Antero Chrons'in_ kanssa Pohjois-Savossa. Samalla matkalla tutki hän suomenkieltä, jota jo lapsuudesta hyvin osasi, ja otti innokkaasti osaa siihen taisteluun, joka syntyi Becker'in Viikkosanomain johdosta, asettuen useimmissa kysymyksissä nykyajan kannalle. Myös vironkieleen hän tähän aikaan tutustui ja julkaisi _Rosenplänterin_ aikakauskirjassa XV kirjoituksen _Ueber die ehstnische Ortographie_. jossa hän osoittaa puutteet Virolaisten vanhassa oikeinkirjoituksessa ja kehoittaa heitä suomenkielistä noudattamaan. Ruotsiin siirtymään pakoitettuna meni hän Tukholman kuninkaallisen kirjaston palvelukseen 1825 ja yleni sen esimieheksi 1843. Kotona käydessään v. 1827 hän vielä jatkoi suomalaisen kansanrunouden keräyksiään. Paljoa enemmän tunnetuksi on hän kuitenkin tullut ruotsalaisten kansanrunojen julkaisijana (_Svenska fornsånger_ 3 osaa 1834-42) sekä ruotsinkielisten Suomen historiaa koskevien tutkimustensa kautta; myös ruotsinkielisenä runoilijana oli hän aikoinaan huomattu. Valtiollisena kirjailijana esiintyi hän pari kertaa Ruotsissakin (_Suomi ja sen tulevaisuus_ 1838 ja _Suomen nykyinen valtiomuoto_ 1841, salanimillä _Pekka Kuoharinen_ ja _Olli Kekäläinen_, molemmat ruotsiksi). Arvidsson kuoli käynnillä kotimaassaan, Viipurissa 21 p. Kesäk. 1858.

[115] _Kustaa Toppelius_ oli syntynyt Oulussa 1786, suoritettuaan opintonsa Upsalassa määrättiin v. 1812 apulaisprofessoriksi Tukholman lääkärinopistoon, josta kuitenkin jo 1815 haki pois kaupunginlääkäriksi Ouluun, ainoasti kotimaahan takaisin päästäkseen; tässä vaatimattomassa virassa hän kuoli 1864. Hänen urhokas osanottonsa Ruotsin sotiin vv. 1808-14 sekä hänen tarmokas yhteiskunnallinen toimintansa, varsinkin Oulun palossa v. 1822 ja 1832-33 vuosien kadon aikana ovat kerrottuna kuvalehdessä _Maiden ja Merien takaa_ 1865. Erittäin vielä harrasteli hän Suomen kielen ja kirjallisuuden kohottamista sen alhaisesta tilasta, järkähtämättömästi uskoen, että ne olivat pääsevät valtiaiksi Suomessa, ja itsekin ottaen osaa työhön tämän asian puolesta. Luultavasti on hän auttanut veljeänsä runojen keräyksessäkin, ja sitä paitsi on hän kirjoittanut suomenkielellä koko joukon omia runoja ja lauluja, joista useimmat ovat tavattavana Oulun Viikkosanomain ensimmäisissä vuosikerroissa; erikseen painettu on runo _Oulun kaupungin palosta_ 1832. -- Myös _vanhempi Sakari Topelius_ on nuoruudessaan sepitellyt runoja sekä suomeksi että ruotsiksi, vaikk'ei häneltä ole muuta painettu kuin ruotsinnos Juhana Cajanus'en virttä.

[116] Tarkan tutkimuksen Sakari Topelius vanhemman runokeräyksistä on _A.R. Niemi_ julkaissut _Suomi_-kirjassa III. 13.

[117] Ikään kuin pieniä helmiä perätysten pistelemällä.

[118] Eräs vieläkin nuorempi runoniekka Rautalammilla. _Alpertti Kukkonen_, syntynyt v. 1835, on kirjoittanut runon näistä kaikista _Entisistä Rautalammin runoniekoista_. Kts. _K. Grotenfelt'in_ julkaisemaa teosta _18 Runoniekkaa_ 1889, joka on elämäkerrallisilla tiedoilla varustettu ja huolella toimitettu valikoima kansanrunoilijaimme runoja ja lauluja.

[119] _Sakari Cajander_, samannimisen kruununvuodin poika Leppävirroilta, oli syntynyt 6 p. Huhtik. 1818 ja tullut ylioppilaaksi 1843. Opetti ylioppilastovereilleen suomenkieltä sekä piti heille esitelmiä Kalevalasta ja Kantelettaresta. Julkaisi mainittuna vuonna 1845 _Lemminkäinen kokohon haravoitu, joutomiesi Sakari Sakarinpojalta_ I, joka sisältää uudempia kansan runoja ja tarinoita. Toinen v. 1847 ilmestynyt osa kertoo vuoropuhelussa _Mustialasta_ ja maanviljelyksestä, jonka tutkimukseen hän kokonaan antautui. Myös vaatetuksessa ja puheessa hän halusi esiintyä suomalaisena talonpoikana. Sittemmin hän siirtyi Ruotsiin, jossa eli suurimman osan ikäänsä, käyden tutkimusmatkoilla Tanskassa, Englannissa y.m. Ruotsiksi ilmestyivät hänen enimmät julkaisunsa tällä alalla, suomeksi vaan kaksi kirjasta: _Lyhykäisiä osoituksia Suomen maan viljelyksessä_ 1853 ja _Lyhykäisiä osoituksia Suomen emännille lehmäkarjan sekä maidon hoidossa ja juuston teossa_ 1856. Ruotsinkieliset ovat myös hänen valtiolliset kirjoituksensa, joista muudan oli niin arveluttavaa laatua, että se Ruotsissa poltettiin. Keväällä 1895 hän palasi kotimaahansa, jossa oli joskus ennenkin käväissyt, ja oleskeli jonkun aikaa Helsingissä pitääkseen luentoja maanviljelyksestä. Mutta kuolema, joka hänet kohtasi Porvoossa 9 p. Toukok., teki lopun hänen levottomasta elämästään.

[120] Väitteessä, että hän asian-ajajana olisi välistä poikennut oikeuden suoralta tieltä, ei siitäkään syystä saata olla perää, että hänen täytyi olla hyvin varoillaan herrasmiesten suhteen, jotka eivät suopeilla silmillä katselleet, mitenkä kansa heidän ohjistaan irtautui. Tämä oikaisu, josta saa kiittää erästä asiantuntijaa, on toimittajan velvollisuus julkaista, koska mainittu erehdys löytyy kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita ja saattaisi eksyttää vastaisia tutkijoita. Yleisesti tunnettua onkin, että ne, jotka tavalla tai toisella vähempiosaisten aseman parantamista harrastavat, joutuvat epäluulon ja panettelun alaisiksi parempiosaisten kesken, joiden on etuoikeuksistaan vaikea luopua.

[121] Tätä kalenterissa Mansikoita ja Mustikoita v. 1860 lausuttua ennustusta näkyy tekijä v. 1885 pitämissään luennoissa alkaneen epäillä, koska kirjoittaa: "Olisi ollut tulevaisuuden toivoa, vaan ei ole toteutunut. Kansan runous näkyy hukkuneen yhteiskunnallisiin ja asioitsemispuuhiin". Kuitenkin tekijä jo itse huomauttaa siitä suorasanaisesta runoudesta, jota nykyiset kansankirjailijamme niin etevällä tavalla edustavat, ja viimeisinä aikoina on myös uudempain runomittain käyttämisen taito, mallikelpoisen kirjallisuuden ja kansan-opistojen kautta, silminnähtävästi edistynyt. Vastainen runoutemme ei kuitenkaan enää tule jakautumaan talonpoikaiseen ja herrassäädyn harjoittamaan, vaan on oleva yhtä ja samaa kansallista taiderunoutta.

[122] Sen suomentaja _Otto Tarvanen_ (Tandefelt) on useita muitakin hyödyllisiä ja huvittavaisia kansankirjasia toimittanut. Hän oli kapteenin poika, syntynyt Tarvolassa Saarijärvellä 1811, tuli ylioppilaaksi 1830, eli posti-virkamiehenä ja kuoli Rantasalmella 1860.

[123] Sekään ei saanut työtänsä lopullisesti vahvistetuksi, vaan asetettiin 1876 vuoden kirkolliskokouksessa vielä kolmas komitea, esimiehenä tämän kirjan tekijä. Tämä komitea sai ehdoituksensa vähäisillä muutoksilla hyväksytyksi toisessa kirkolliskokouksessa 1886.

[124] Papin poika, syntynyt Kuivaniemellä 1813, tullut ylioppilaaksi 1831 ja vihitty papiksi 1835. Ollut apulaisena useassa paikassa, vuodesta 1842 Isossakyrössä. Samana vuonna eroitettu kuudeksi kuukaudeksi virastaan luvattomain hartauskokousten pitämisestä. Päässyt kirkkoherraksi Koivulahteen 1858, Iihin 1867 ja viimein v. 1875 Vöyrille, jossa kuoli 1880. On yhdessä Ingmanin kanssa vielä julkaissut _P. Raamatun ja Lutheeruksen oppi_ selitettynä _vastoin sen kavaloita vääräntäjiä näinä aikoina Suomenmaalla_ 1848, ja sitä paitsi yksin suomentanut Lutherin kirjan _Lyhyt tapa tutkia kymmeniä käskyjä, uskoa ja Isä meitää_ 1844.

[125] Painettuina ne löytyvät Kirjallisessa Kuukauslehdessä 1871 ja albumissa _Kaikuja Hämeestä_ 1872.

[126] _Simo Vilho Appelgren_ oli syntynyt v. 1786 Säräisniemellä, jossa isä oli kappalaisena, tuli ylioppilaaksi 1803 ja maisteriksi 1810, pääsi Ouluun kolleegaksi 1813 ja rehtoriksi 1825, nimitettiin kirkkoherraksi Kokkolaan 1838 ja kuoli 1854.

[127] _Kustaa Vilho Virenius_, papin poika Säkkijärveltä, oli syntynyt 1798, tullut ylioppilaaksi 1815 ja maisteriksi 1819, päässyt Viipuriin vankilansaarnaajaksi 1820 ja kappalaiseksi 1824, sekä v. 1836 kirkkoherraksi Uudellekirkolle, jossa kuoli 1864.

[128] _Juliana Fredrik Kajaani_ oli Sotkamon nimismiehen _Juhana Cajan'in_ poika, syntynyt 1815 ja tullut ylioppilaaksi 1832. Harrasteli luonnontieteitä ja filosofiaa, mutta kääntyi jumalisen äitinsä kuoltua 1837 uskonnolliselle alalle ja vihittiin papiksi 1842. Kauan muuteltuaan pitäjästä pitäjään apulaissaarnaajana, heikkona terveydeltään ja aineellista puutetta kärsien, sai hän viimein v. 1857 kappalaisenpaikan Piippolassa, jossa pysyi kuolemaansa saakka 1887. Ylioppilaana hän Lönnrot'in seurassa v. 1836 matkusti Venäjän-Karjalaan, kooten paitsi runoja melkoisen joukon satujakin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjistä. Suomen historiastaan toimitti hän myöhemmin uuden, lavennetun ja täydennetyn painoksen, josta ensimmäinen _Pakanuuden ja paavin-uskon ajat_ käsittelevä osa ilmestyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksissa 1846. Valitettavasti hän ei hermosairaudeltaan saanut tätä miellyttävää teostansa jatketuksi. Samasta syystä ei hän vuoden 1863 jälkeen voinut enää virkaansakaan hoitaa.

[129] _Kustaa Ticklén_ oli ennenmainittujen kahden Ticklén'ien veli, syntynyt Pyhäjärvellä 1807, tuli ylioppilaaksi 1825, vihittiin papiksi 1830, oltuaan opettajana Turussa ja Porissa pääsi kappalaiseksi Vesilahdelle 1837, siirtyi sieltä muuanne 1850, mutta palasi v. 1858 sinne takaisin kirkkoherraksi, jossa virassa kuoli 1882.

[130] _Juhana Ahlholm_ oli torpparin poika Oulaisista, syntynyt 1802, tuli ylioppilaaksi 1825 ja samana vuonna papiksi, pääsi v. 1840 vakinaiseen kappalaisenvirkaan Lappajärvelle, jossa kuoli 1875.

[131] _Juhana Fredrik Wallin_ oli räätälin poika Turusta, syntynyt 1799, tuli ylioppilaaksi 1819 ja papiksi 1820, pääsi opettajaksi Turun alkeiskouluun 1824 ja kymnaasiin 1830 sekä kirkkoherraksi Kaivolaan 1841 ja kuoli 1850.

[132] _Martti Juhana Lindfors_, Kiteen kirkkoherran poika, oli syntynyt Porvoossa 1800, tullut ylioppilaaksi 1818, maisteriksi 1823 ja suorittanut lääkärintutkintonsa 1825. Vihittiin lääketieteen tohtoriksi 1832, oli vv. 1836-47 piirilääkärinä Kuopiossa, mutta erosi sitten virastansa, harjoittaen yksityistä lääkärin tointa ja käyttäen joskus joutilaat hetkensä suomenkielen opettajana Kuopion kymnaasissa. Otti jälleen vastaan piirilääkärin-viran v. 1860 Pielisjärvellä, mutta erosi siitäkin 1866 vanhuutensa tähden, eläen viimeiset vuotensa Kuopiossa 1869. Otti neuvottelevana jäsenenä hartaasti osaa Snellman'in Saima-lehden toimitukseen. Julkaisi Litteraturblad'issa 1852 sangen nerokkaan vertausjutun _Väinämöinens resa till Antero Vipunen_ (Väinämöisen matka Vipusen luo).

[133] Näin on tämä tapaus kerrottuna _Maiden ja Merien takaa_ lehdessä 1864 s. 12. Vähän toisin sen esittää _A.V. Ingman_ Muistelmissaan (Kirjall. Kuukausl. 1871 s. 219): "Eräänä pyhäaamuna Lokakuulla vuonna 1830 oli kaksi suomalaista maisteria, Elias Lönnrot ja Martti Lindfors, toistensa kanssa Helsingissä vilkkaassa keskustuksessa eräästä vanhasta suomalaisesta kirjasta, jonka uudestaan painamista Lindfors katsoi tarpeelliseksi, ja tästä hetken aikaa tuumailtuansa veikkonsa Lönnrot'in kanssa, joukahti hänen mieleensä kyllä kummallinen ajatus: hän sanoi yht'-äkkiä kiiltävin silmin, katsoen toverinsa totisiin kasvoihin: minäpä keksin keinon; kuuleppas! me asetamme suomalaisen kirjallisuuden seuran Helsingissä ja niin me kyllä saamme suomalaisia kirjoja painetuksi".

[134] _Eerik Gabriel Melartin_ on hartaana suomalaisuuden ystävänä tässä erikseen huomattava. Hän oli kappalaisen poika Kärkölästä, syntynyt 1780, tuli ylioppilaaksi 1797 ja maisteriksi 1802 sekä dosentiksi Kreikan kirjallisuudessa 1804. Muutti seuraavana vuonna Viipuriin saksalaisen lyseen opettajaksi ja määrättiin v. 1810 kaikkien Viipurin läänin oppilaitosten tarkastajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1814; sitä ennen v. 1812 oli hän saanut jumaluus-opin professorin viran Turussa. Nimitettiin viimein arkkipiispaksi 1833 ja kuoli 1847. Jo 1825 vuoden koulukommissioonissa koetti hän saada suomenkieltä oppiaineeksi alkeiskouluissa ja ehdoitti suomenkielisten oppikirjain toimittamista sitä varten, että vastaisuudessa voitaisiin opetustakin suomeksi toimittaa. Hänen jälkeensä jääneissä papereissa löytyy myös kirjoitus ministerivaltiosihteerille vuodelta 1837, joka sisältää ehdoituksen suomenkielen viralliseksi julistamisesta. Suomenkieli olisi määrättävä käytettäväksi "tuomio-istuimissa, opistoissa, hallinnollisissa virastoissa y.m. maan virallisena kielenä ruotsin asemella, paitsi ruotsalaisissa seurakunnissa, missä itse rahvas käyttää viimeksimainittua kieltä". Kuitenkin olisi asian järjestämistä varten 15 tai 20 vuoden määräaika säädettävä, "jonka kuluttua suomenkieltä on yksin-omaisesti käytettävä kaikissa tiloissa, missä ruotsi nyt on käytännössä". (Kts. Gottlund'in Suomi-lehteä 1846 ja Biografista Nimikirjaa).

[135] Ainoa palkkio, jonka Keckman koko sihteerin-ajallaan sai Seuralta, oli 200 paperiruplaa (= 228-9 Smk.) kerta kaikkiaan.

[136] Tästä sai alkunsa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran v. 1857 julkaisema Luettelo suomeksi präntätyittä kirjoista, jolla täydellisyyteen nähden ei ole vertaistansa maailman kirjallisuusluetteloissa. Sen tekijä oli Fredrik Vilhelm Pipping, kauppiaan poika Turusta, syntynyt 1783, tullut ylioppilaaksi 1799 ja maisteriksi 1805. nimitetty seuraavana vuonna Kreikan kirjallisuuden dosentiksi ja v. 1814 professoriksi tieteitten historiassa ynnä yliopiston kirjastonhoitajaksi, jossa virassa pysyi vuoteen 1845, kutsuttu v. mi kirkollis-asiain päälliköksi senaattiin ja sieltä eronnut 3855, kuollut 1868. -- Merkillinen ja muistettava auttaja hänen työssään oli eräs talonpoikainen mies, kirjansitoja ja kulkukauppias Matti Pohto, syntynyt Ylistarossa 1817 ja surmattu kirjainhaku-matkalla Viipurin pitäjässä 1857, samana vuonna jolloin Pipping'in luettelo valmistui.

[137] Lönnrot'in lähdettyä Helsingistä tulivat Seuran ruotsinkieliset keskustelemukset ilman mitään erityistä päätöstä myös samalla kielellä kirjaan pannuiksi. Ruotsinkielisinä pysyivät Seuran pöytäkirjat aina vuoteen 1861. Silloin oli taas yliopistoon palannut Lönnrot esimiehenä ja sihteerinä hänen läheisin nuorempi ystävänsä, ylimääräinen suomenkielen lehtori ja kielenkääntäjä senaatissa _Kaarle Kustaa Borg_.

[138] Viimeinen (20:s) osa tätä jaksoa on vuoden 1860 ja ilmestyi v. 1862. Toinen (1883-87) ja kolmas (vuodesta 1888 vielä jatkuva) ovat yksin-omaan suomenkielisiä.

[139] Hänen isänsä _Eerik Losteen_ oli suomalainen sotamies KarjaIohjan emäseurakunnasta.

[140] 27 päivältä Marrask. 1823 Rantasalmen rovastille _Joakim Aadolf Cleve'lle_; oli yksi niitä harvoja, jotka hänen matkansa merkityksen jo siihen aikaan täysin ymmärsivät.

[141] _G.A. Brakel, Väinämöinen, lyriskt försök i tre akter_, Tukholmassa 1829.

[142] Tosin kansanrunon perustuksella, vaan päinvastaisessa järjestyksessä.

[143] Lönnrot'illa oli se käsitys, että kansanrunon _Marjatta_ (oik. Marjetta eli Marketta) tarkoitti _Neitsyt Maariaa_ ja Metsolan (vasta uudessa Kalevalassa: Karjalan) kuninkaaksi ristitty poika itse Vapahtajaa. Siitä syystä hän jo vanhassa, ja vielä enemmän uudessa, Kalevalan-laitoksessa yhdisti tähän runoon osia Luojan virrestä. Väinämöisen poislähtöön on nimen-omaan Lönnrot'in lisäämää kanteleen jäljelle jättäminen viimeisen kerran laulettua. Samantapainen loppukohtaus löytyy muuten ennenmainitussa (s. 303 Muist.) _Brakel'in_ ruotsinkielisessä laulunäytelmässä, jossa päähenkilö, _Väinämöinen_, kristin-uskon ja ruotsalaisvallan voitolle päästyä, sulkeutuu hautakumpuun, jättäen kuitenkin sen kukkulalle kantelensa heläjämään. Myös Esaias Tegnér'in saman-aikuinen _Frithiofs saga_ (Frithiof'in satu), joka ilmestyi v. 1825, viittaa viimeisessä laulussaan uuden uskon tuloon ja voittoon.

[144] Mainitussa ballaadissa tyttö lopettaa itsensä hirttäymällä aittaansa.

[145] Niinkuin Ahlqvist on osoittanut, koetti Lönnrot jäljitellä klassillisten kielten, kreikan ja latinan, synteettistä (yhdisteellistä) lausetapaa.

[146] _Fabian Collan_ oli syntynyt 1817 Iisalmella, jossa isä oli kirkkoherrana. Tuli ylioppilaaksi 1834 ja vihittiin maisteriksi 1840, nimitettiin historian dosentiksi 1843, siirtyi saman aineen lehtoriksi Kuopioon 1844 ja palasi v. 1850 yliopistoon filosofian apulaisprofessoriksi, jossa virassa kuoli jo seuraavana vuonna. Oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerinä vv. 1841-44 ja toimitti samaan aikaan _Helsingfors Morgonblad'ia_, josta tuli innokas suomalaisuuden äänenkannattaja ja tienraivaaja Snellman'in _Saima-lehdelle_. On paitsi lukuisia historiallisia, valtiollisia ja filosofisia kirjoituksia julkaissut pari tutkimusta suomalaisen mythologian alalta, nimittäin: _Väinämöisestä ja Ilmarisesta_ sekä _Bjarmeinmaasta ja Pohjolasta_, molemmat ruotsiksi Helsingfors Morgonblad'issa 1838 ja 1839.

[147] _Henrik August Reinholm_ oli syntynyt 21 p. Maalisk. 1819 Raumalla, jossa isä eli maaviskaalina. Tuli ylioppilaaksi 1837 ja filosofian kandidaatiksi 1844 sekä maisteriksi 1847, vihittiin papiksi 1854 ja saavutti tohtorin-arvon 1857. Palveli Viaporin luterilaisen seurakunnan pappina vuodesta 1856 kuolemaansa asti 15 p. Kesäk. 1883. Oli Suomen monipuolisin muinaismuistojen keräilijä. Runojen kerääjänä oli hän aikanansa ainoa, joka pani myös niiden löytöpaikat tarkoin muistiin; sillä ei ainoastaan Lönnrot ja Europaeus, vaan myös tiedemiehet semmoiset kuin Castrén ja Ahlqvist olivat tämän tärkeän seikan milt'ei kokonaan laiminlyöneet. Tutkijana ei Reinholm ollut yhtä etevä ja vielä lisäksi hitaanlainen valmista aikaan saamaan. Hänen suomenkielisistä julkaisuistaan mainittakoon: _Suomen kansan laulantoja_ I, Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantama 1849, _Suomalaisia kasvunimejä_ 1850 vuoden _Suomi_-kirjassa, sekä ruotsinkielisistä väitöskirja _Om finska folkens fordna hedniska slägt- och dopnamn_ (Suomalaisten kansojen muinaisista pakanallisista suku- ja ristimänimistä) 1853. Julkaisematta jääneistä kokoelmista, joita on sata paksua kääryä Muinaismuisto-yhdistyksen hallussa, on huomattavin _Ilokas, Suomen kansan ajanviettoja_ vuodelta 1851.

[148] Teos valmistui vasta v. 1851 nuoremman veljen _Agathon Meurman'in_ loppuun saattamana; Lönnrot'in työtä oli jatkanut _Taneli Europaeus_.

[149] Tästä toimitti Lönnrot vielä lyhennetyn laitoksen kouluja varten