v. 1847 ja samana vuonna esitettiin Kuopiossa seuranäytelmänä, antaen

näin ensimmäisen alun draamalliselle taiteelle suomenkielellä.

Tämän näytelmän juonessa, lausuu Snellman arvostelussaan,[171] vallitsee satunnaisuus, jota päähenkilö taitavasti käyttää hyväksensä. Aluksi Jussi Oluvisella ei ole muuta tuumaa kuin ruveta herraksi, jonka vuoksi hän lähtee vaan matkalle, ilman mitään ennakolta mietittyä suunnitelmaa. Vasta Hölmölän kestikievarin nöyrä käytös ja puhe saattavat hänet esiintymään silmänkääntäjänä. Siten juoni, jos kohta se on peräti yksinkertainen, tulee täyteen uusia, arvaamattomia seikkailuja. Ja vaikka sen kehitys on satunnaisuuden vallassa, niin seuraa kuitenkin kaikki kestikievarin ja Oluvisen omasta luonteesta varsin johdonmukaisesti. Nämät luonteet, niinkuin myös sivuhenkilöjen, ovat aivan tosiperäisiä, ja koko kuvauksen perustuksena on se historiallinen totuus, että meillä ulkomaalainen on merkinnyt yhtä kuin herra, Suomalainen samaa kuin talonpoika.

Silmänkääntäjällä on todellisen komedian ansiot siinäkin, että se on täydesti tasapuolinen. Se ruoskii toiselta puolen talonpojan herrastelemisen halua ja herkkäuskoisuutta, mutta toiselta puolen myös herrassäätyä näyttämällä, kuinka talonpoikakin, kun vaan on kyllin rohkea ja hävytön, on jo täysi herra. Hienointa siinä on, että Oluvinen tämän hyvin tietää ja vielä itseksensä nauraa sille vähäiselle taidolle, jota tähän tarvitaan. Yksityisistä koomillisista kohtauksista mainittakoon se, jossa kestikievari piiallensa osoittaa raamattua tuntevansa, sekä se, että silmänkääntäjän kummallisia eläviä ei tunneta tavallisiksi kotieläimiksi, vaikka niitä nimen-omaan näiden näköisiksi sanotaan. Liiaksi kouriin tuntuva burleski eli ilvehtivä aines kuitenkin vaikuttaa, ettei Silmänkääntäjä enää oikein sovellu nykyisen teaatterimme näyttämölle.

Niin-ikään Kanavassa julkaistuna oli _Antonius Putronius_, Suomen oloihin hyvin sukkelasti sovitettu mukailus Holberg'in näytelmästä Erasmus Montanus. Myöhemmin suomensi Hannikainen _Näytelmistöä_ varten Schiller'in huvinäytelmät _Selima_ (Turandot) ja _Liukaskielinen_ (Parasit) 1861 sekä ranskankielestä _Pietar Patelin'in_ 1864. Toisia suomennoksia on ollut Suomalaisen Teaatterin käytettävänä, vaikka eivät ole painosta ilmestyneet, esim. laulunäytelmä _Preciosa_; julkaisematta jääneet ovat myös alkuperäiset: _Lapsuuden ystävät_ ja _Neitsyt Siiri_ (Brahe).

Ensimmäinen Hannikaisen novelli, joka erikseen tuli painetuksi, oli _Serkukset, jutelma Ulla tädiltä_ 1848; alkuluonnos siihen oli, näet, erään naisen tekemä. Myöhemmin ilmautui muutamia hänen novellejaan _Talvikukkasia_ nimisessä kokoelmassa 1865. Viimeksi vanhoilla päivillään julkaisi hän kaksi vihkoa _Jutelmia läheltä ja kaukaa_ 1882-84. Hannikaisen novelleissa on ranskalaisen kertomistavan kepeys, sujuvaisuus ja jännittäväisyys; tapaukset seuraavat toisiaan nopeasti, eikä esitys ole koskaan pitkäveteistä. Mutta hän ei pidä huolta luonteiden kehityksestä, ei myöskään paikan ja ajan värityksestä; mitä hän kertoo, voisi olla tapahtunutta missä ja milloin hyvänsä. Välistä panee hän toimeen aivan mahdottomia yhteensattumuksia. Hannikaisen kertomukset kuuluvat siihen novellikirjallisuuden lajiin, jota nimitetään följetongi- ja sensatsiooni-kirjallisuudeksi. Jotkut niistä ovat aiheeltansa historiallisia, esim. _Salojärven kukkanen_ (Nuijasodan ajoilta), _Torkel ja Viipurin linna_ sekä _Ukon kertomus_. Toiset ovat kansan-elämästä otetut, niinkuin _Kruunutilalainen_. Enimmät kuitenkin liikkuvat keskisäädyn piirissä, esim. _Punainen lähde_ ja _Pitäjän pappi_.

Hannikaisen runokokeet eivät ole erittäin huomattavia. Ne ovat enimmäkseen suomennoksia ja saksalaisen koulukasvatuksen vaikutuksesta suureksi osaksi valitut Schiller'in ja Göthe'n pienistä runoelmista.

Paitsi kaunokirjallista on Hannikainen julkaissut yhtä ja toista muutakin kansantajuiseen kirjallisuuteen kuuluvaa. Sitä lajia on esim. _Pitäjäänkirjasto_ 1869. Hannikaisen suomennoksista mainittakoon vielä _Viron satuja_ 1847 ja samana vuonna ilmestynyt _Asian-ajaja_, ensimmäinen lainopillinen käsikirja suomenkielellä.

V. 1879 otti Hannikainen eron virastansa ja asettui maatilalleen Parikkalaan, jossa vielä elää ijäkkäimpänä suomalaisuuden kunniavanhuksista.

4. August Ahlqvist.

Pikemmin kuin mitä Snellman saattoi toivoakaan, ilmautui myös ensimmäinen sitä uutta polvea, joka oli oppinut suomenkieltä rakastamaan ja jolla alkoi olla taitoa sitä käyttää. Jo _Saima_-lehden ensimmäisessä vuosikerrassa ilmestyy muutaman suomenkielisen runon alla ja seuraavassa vielä useammin nimimerkki _A. O...n_ tai _A. Oksanen_, joka nykyään on meille kaikille tunnettu August Ahlqvist'in runoilijanimenä.

_August Engelbrekt Ahlqvist_ oli syntynyt 7 p. Elok. 1826 Kuopiossa ja tullut, tässä kaupungissa saatuansa opin alkeet, ylioppilaaksi 1844. Ensimmäiset kaksi vuotta oli hän kuitenkin vähävaraisuuden vuoksi poissa yliopistosta kotipaikoillansa. Tämän ajan käytti hän toimittaakseen painosta ensimmäisen maantieteen oppikirjan Suomalaisia varten, _Geografia eli maan-opas_, jonka oli jo koulupoikana suomentanut, v. 1844 ja seuraavana vuonna vielä toisen kääntämänsä koulukirjan _Yhteinen historia lyhykäisesti Suomen kansalle_. Hänen samoihin aikoihin _Saima_-lehdessä julkaisemansa runokokeet olivat enimmäkseen suomennoksia Runeberg'in idylleistä ja epigrammeista; nämät ilmestyivät v. 1845 myös yhteen kerättyinä nimellä _Runoelmia Runeberg'ilta_.

Pääkaupunkiin vihdoin päästyänsä otti Ahlqvist luonteelleen ominaisella innolla ja voimalla osaa kaikkiin yliopisto-nuorison kansallisiin harrastuksiin. Savokarjalaisen osakunnan v. 1846 julkaisemaan toiseen vihkoon _Lukemisia Suomen kansan hyödyksi_ saatiin häneltä suomennokset Runeberg'in _Pilven veikkoa_ sekä Almqvist'in novellia _Putkinotkon uudispaikka_ (Grimstahamns nybygge). Toisen Almqvist'in novelleista _Kappelin_ hän oli suomentanut samana vuonna aloitettuun _Annikka_-sarjaan. Sitä paitsi oli hän Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran lähettiläänä kesällä 1846 käynyt Suomen Pohjois-Karjalassa keräilemässä runoja Lönnrot'in uutta Kalevalan laitosta varten. Seuraavana vuonna Ahlqvist antoi Suomettareen, jonka perustajia hän oli, paitsi runoelmia, sekä alkuperäisiä että suomennettuja, tuon ihmeen kauniin ja syväaatteisen _Sadun_ Suometar-neidosta ja tämän sisaruksista. Mainittuna vuonna hän myös matkusteli Itä-Pohjanmaalla sekä Vienan läänissä näiden maakuntain kielimurteita tutkimassa.

Mutta varsinaisesti kielitieteen alalle antautui Ahlqvist vasta filosofian kandidaatti-tutkinnon suoritettuansa v. 1853. Käytyänsä kesällä 1854 yhdessä _Kaarlo Slöör'in_ kanssa runonkeruulla Käkisalmen puolella sekä Pohjois-Inkerissä, oli hän ruvennut tutkimaan Länsi-Inkerissä asuvain Vatjalaisten kieltä, josta tuloksena oli Suomen Tiedeseuran toimituksissa seuraavana vuonna ruotsiksi ilmestynyt _Vatjan kielioppi_. Nähtävästi oli Lönnrot, jolta hän oli saanut apua ja neuvoa jo ensimmäisissä kirjallisissa yrityksissään, vaikuttanut tähän hänen harrastustensa suuntaan. Osaltansa lienee siihen myös vaikuttanut Castrén'in kuolema ja hänen töittensä keskeytyminen. Ahlqvist katsoi häpeäksi Suomen kansalle, jos tämä perintö jäisi vieraille, ja päätti siitä syystä uhrata kaikki voimansa suomen sukukielten tutkimiseen. Oli kuitenkin yksi, joka ei voinut hyväksyä tätä hänen päätöstänsä, ja se oli Snellman. Arvostellessaan mainittua vatjan kielioppia Litteraturblad'issaan 1856 Snellman surumielin lausuu: "Yhä enemmän kasvaa uusien kielioppien luku suomen sukukielten alalla; myös Ahlqvist on nyt lopullisesti tullut kieliopin-tekijäksi. Arvostelija ei voi sitä asiata auttaa; haikealla tunteella täytyy hänen nähdä niin monen voimat kuluvan suomen kielioppiin ja kielentutkimukseen. Tuntuu siltä, kuin ahkeroittaisiin saadakseen ajoissa hautapatsasta valmiiksi sille kielelle, joka sen alle on haudattava. -- -- Ahlqvist on sekä suomennoksissaan että omissa vähäisissä kyhäyksissään osoittautunut, kirjoituslaatuun ja kieleen nähden, paraita toiveita antavaksi suomalaiseksi proosakirjoittajaksi. Hän on myös antanut hyviä lupauksia uuden-aikaisesta suomenkielisestä runoudesta, ja hänen kaunis _Savolaisen laulunsa_ on varmaankin kauan kaikuva. Hän on kenties vielä joskus hetkeksi palaava näihin nuoruutensa harjoituksiin; mutta hänen koko elämänsä ponnistus on nyt kuitenkin kääntynyt aivan toiseen suuntaan, ja se työala, jonka hän on valinnut, Venäjällä asuvain suomalais-heimojen kielten tutkiminen, vaatii kyllä useamman kuin yhden miehen koko voiman".

Snellman'in ennustus kävi jossakin määrin toteen, sillä tieteen palvelus tuli tästä lähtien Ahlqvist'in varsinaiseksi työksi, ja ainoasti lomahetkiä saattoi hän enää omistaa Runottarelleen. Sitä kielellistä tutkimusmatkaa, jonka hän oli aloittanut Inkerissä, kesti melkein yhtämittaa lähes viisi vuotta. Syksyllä 1854 oli hän oleskellut Tarton kaupungissa, opiskellen vironkieltä ja tutkiskellen virolaista kirjallisuutta. Muistona siitä ajasta on hänen kirjoituksensa _Viron nykyisemmästä kirjallisuudesta_ 1855 vuoden _Suomi_-kirjassa. Keväällä 1855 hän läksi Aunukseen Vepsäläisten kieltä tutkimaan, josta tehdyt muistiinpanot, _Anteckningar i nordtschudiskan_, sitten painettiin Suomen Tiedeseuran toimituksiin 1859. Kotimaassa vähän käytyänsä, meni hän alussa vuotta 1856 uudelleen matkoille. Kazan'in kaupungissa sekä sen ympäristöillä hän tämän vuoden opiskeli Tatarien, Tshuvasshien ynnä myös vähän Tsheremissien kieltä. Seuraavan vuoden alusta hän siirtyi Simbirsk'in lääniin Mordvalaisten keskuuteen, mutta palasi loppupuolella vuotta takaisin Kazan'iin. Täältä hän matkusti keväällä 1858 vielä edemmäksi Siperian puolelle ja kävi ensin Voguuleja, sitten Castrén'ilta tutkimatta jääneitä Pohjois-Ostjakkeja, ja kotimatkallansa viimein Permiläisiäkin tervehtimässä.

Matkoilta palattuansa suoritti Ahlqvist filosofian lisensiaatti-tutkinnon 1859, jota varten jo v. 1854 oli julkaissut väitöksen suomenkielen tutkimuksen historiasta ennen Porthan'ia, _Bidrag till finska språkforskningens historia före Porthan_. Seuraavana vuonna tuli hän suomalaisten kielten dosentiksi yliopistoon. Dosenttiväitöksen aineena oli hänellä moksha-mordvan verbioppi, _Läran om verbet i mordvinskan mokscha-dialekt_; koko tämän murteen kielioppi tuli painosta saksankielisenä Pietarissa 1861 ja sai seuraavana vuonna tiedeakatemialta palkinnon. Hedelmänä hänen matkoiltansa on myös kirjoitus _Venäläisiä sanoja suomenkielessä_ 1857 vuoden Suomi-kirjassa. Käytyänsä vielä kielitieteellisellä opintomatkalla Tanskassa, Saksassa, Itävallassa ja Unkarissa vv. 1861-62 Ahlqvist painatti Suomi-kirjaan ruotsinkielisen kirjoituksen _Unkarinkielen sukulaisuudesta suomenkielen kanssa_ 1863. Samana vuonna hän nimitettiin Lönnrot'in jälkeen professoriksi Suomen kielessä ja kirjallisuudessa.

Epäilemätöntä on, että Ahlqvist sillä ajalla, jonka nämät kieliopilliset työt kuluttivat häneltä, olisi voinut paljoa suuremmassa määrin suoranaisesti hyödyttää kirjallisuuttamme. Mutta yksin noista matkustuksista Venäjälläkin on karttunut kirjallisuudellemme huvittavaiset matkakertomukset, jotka ensin eri kirjeinä ihastuttivat Suomettaren lukijoita huumorillisilla kuvauksillaan meille oudoista oloista ja sitten v. 1859 ilmestyivät uudestaan painosta eri kirjana nimellä _Muistelmia matkoilta Venäjällä vuosina 1854-1858_. Paitsi sitä ei runouskaan jäänyt Ahlqvist'ilta aivan unohduksiin. Professoriväitöksen aineena oli hänellä _Suomalainen runous-oppi_, tosin etupäässä _kielelliseltä kannalta_, ja yhä välistä oli häneltä saatu edes suomennoksia vieraitten kielten paraista runoteoksista. 1856 vuoden Suomi-kirja sisältää kauniin käännöksen Runeberg'in runoelmaa _Döbeln Juuttaassa_, ja juhlassa, jota v. 1859 täällä vietettiin suuren saksalaisen runoilijan Schiller'in muistoksi, luki Ahlqvist suomentamansa _Laulun kellosta_.. Seuraavana vuonna 1860 painatti hän kaikki sepittämänsä omat runoelmat ynnä muutamat käännökset yhteen kirjaksi nimellä _Säkeniä_. Ja kun tähän aikaan oli ruvettu Helsingissä harrastamaan näytelmäin esittämistä suomenkielellä, yhtyi Ahlqvist siihen harrastukseen siten, että suomensi mainittuna vuonna Benedix'in ilveilyksen _Riita-asia_ (vapaasti mukailemalla) ja Molière'n komedian _Väkinäinen naiminen_ ynnä v. 1863 Näytelmistöä varten Schiller'in tragedian _Kavaluus ja rakkaus_. Työläässä professorinvirassaankin, johon ensi vuosina 1863-65 liittyi Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran sihteerin toimi ja loppu-aikoina 1884-87 yliopiston rehtorin tehtävät, Ahlqvist aina löysi aikaa kaunokirjalliseen tuotantoon. Jo v. 1863 tuli uusi lisätty painos _Säkenien_ ensimmäistä "parvea" ja toinen parvi seurasi 1868. Sen jälkeen ilmestyi molemmista vähennetty ja enennetty laitos 1874 sekä neljäs enennetty painos 1881; niissä on uudestaan painettuna myös hänen promotsiooni-runonsa, ensimmäinen suomenkielinen, vuodelta 1869.[172] Kutsuttuna 1863 vuoden virsikirja-komitean jäseneksi Ahlqvist julkaisi _Virren-ehdotuksia taikka 76 virttä_, osiksi entisistä korjailtuna, osiksi vast'uudesta suomennettuina, 1866. Vielä toimitti hän painosta _Valittuja Suomen kansan sananlaskuja_ selityksillä nuorisoa varten 1869 sekä _Uuden suomalaisen lukemiston_ 1873.[173]

Myös tieteellisen tutkimuksensa Ahlqvist tästä lähtien suuntasi siten, että siitä olisi mahdollisimman suuri hyöty kirjakielellemme. Sensuuntainen teos on _Suomen kielen rakennus, vertaavia kieliopillisia tutkimuksia_, jossa Ahlqvistin laajat tiedot sukukielissä ovat käytetyt suomenkielen hyväksi. Siitä valmistui kuitenkin ainoasti ensimmäinen osa, _Nominien synty ja taivutus_, v. 1877. Samassa tarkoituksessa toimitti hän _Kieletärtä_ eli "tutkimuksia, arvosteluja ja muistutuksia Suomen kirjallisuuden ja kielitieteen alalta", kaikkiaan seitsemän vihkoa, vv. 1871-75 sekä perusti v. 1876 yliopistonuorison keskuudessa _Kotikielen seuran_. Tämän nuorison suomenkielen opintojen edistämiseksi oli hän v. 1869 painattanut _Suomalaisen murteiskirjan tahi lukemisia viron, karjalan, vatjan, vepsän ja liivin kielillä_.

Vasta vv. 1877 ja 1880 katsoi Ahlqvist voivansa lähteä uusille tutkimusmatkoille Ostjakkein ja Voguulein keskuuteen. Eikä hän näiden matkojen kielitieteellisistä tuloksista ennättänyt eläissään julkaista muuta kuin ensimmäisen osan teostansa _Ueber die Sprache der Nord-Ostjaken_ (Pohjois-Ostjakkein kielestä) 1880. Saadakseen kokonaan antautua monien edellisiltäkin matkoilta suorittamatta jääneiden kokoelmainsa toimittamiseen, oli hän täysinpalvelleena ottanut eron yliopistosta 1888 ja juuri saanut voguulilaisen sanakirjansa painokuntoiseksi,[174] kun kuolema hänen työnsä keskeytti 20 p. Marrask. 1889.

Ahlqvist on kirjallisuutemme historiassa pääasiallisesti runoilijana arvosteltava. Hänen ensimmäiset runokokeensa ovat Snellman'in herättämän innostuksen vaikutuksesta syntyneet. Niissä ilmaantuu syvä isänmaallinen tunnelma. Yleisimmin tunnettu on _Savolaisen laulu_, jäljennös Runeberg'in Maamme-laulua; mutta runollisessa suhteessa etevämpiä ovat useat muut, niinkuin _Tuopa tuopi tuiman tunnon, Silloin saisi Tuoni tulla_ ja _Miksikä aina suret?_ Ihmeellistä vaan on, että näissä on niin epätoivoinen mieliala, joka myös hänen suorasanaisessa _Sadussansa_ ilmenee.[175] Ahlqvist ei nähtävästi tohtinut vielä toivoa menestystä suomalaisuuden pyrinnöille. Rohkeammaksi koroittuu hänen äänensä vasta runossa _Suomen valta_ (Nouse, riennä Suomen kieli!), joka on kirjoitettu 1860, samana vuonna kuin Säkenien ensimmäinen parvi ilmestyi. Tässä Säkenien osassa on myös joukko lempilauluja, jotka eivät kuitenkaan vedä vertoja hänen isänmaallisille runoilleen. Sitä vastoin on hänen kaikkein paraita tuotteitansa ballaadi _Koskenlaskijan morsiamet_. Säkenien toisessa parvessa olisi odottanut tapaavansa jo enemmän voitonriemua suomalaisuuden edistymisestä. Mutta senkaltaisia runoja ei ole monta, oikeastaan ei muuta kuin runo _Porthan'in kuvapatsaan paljastettua_, sekin laimea ja kuiva. Isänmaallisia runoja on vielä _Unelmia_, vaikk'ei se ole entisten vertainen, ja _Kun 1734 vuoden laki tuli uudestaan suomennettuna ulos_, joka myös on varsin kaunis. Hyvin tuntuvasti vaikutti Ahlqvist'in runouteen hänen ja muitten suomenmielisten välillä yhteen aikaan vallinnut eripuraisuus. Runosta _Päivä koittaa!_ näkee hänen arvelleen toisten olevan väärällä tiellä, panevan liian äkisti pois vanhan; samaan suuntaan käyvät runot _Valtiollista_ ja _Meidän vieraissa-käynnit_. Monesti puhkeaa esiin syvä persoonallinen katkeruus, esim. _Lapsuuteni paikoilta_ ja _Eräsnä katkerana hetkenä_; usein myös tyytymättömyys omaan itseensä ja ankara sisällinen taistelu, niinkuin runoissa _Kynälampi_ ja _Sydämeni asukkaat_, Siihen liittyy vielä välistä epäilys omasta työstä ja sen merkityksestä: _Eräänä syntymäpäivänäni, Mun kesäni_. Joskus tämä mielen rauhattomuus antaa sijaa hurjalle nautinnonhalulle, _Kerran viinikellarissa_; mutta toisena hetkenä se pakoittaa runoilijaa hakemaan lohdutusta ja apua ylhäältä: _Nosta silmäsi!_ Tältä ajalta ei ole hänellä lempilauluja, mutta sen sijaan liikuttavia kuvauksia perhe-elämän iloista ja suruista.

Niinkuin kaikesta näkyy, on Ahlqvist puhtaasti lyyrillinen, subjektiivinen runoilijaluonne. Hän on niitä runoilijoita, lausuu eräs arvostelija,[176] jotka ovat "niin täydellisesti yhdistäneet runollisuutensa kehkiämisen heidän oman sielunsa historiaan, että kirjansa ovat heidän sydämmensä kohtausten tarkkoja peilikuvia. Tunnollisuutensa (tunteellisuutensa) on hänen kuvaus-aistiansa rikkaampi, soinnullisuus on hänen runoudessaan muodostustaitoa etevämpi. -- Hänen runollinen näkyalansa ei ole juuri avarampia; ihmishengen ja ulkomaailman korkeimpia kysymyksiä hän karttaa, mutta sydämmen sisälliseen maailmaan hän on kokonaan kotiutunut. Sukkeluuttakin puuttuu häneltä kokonaan. -- Säästäväisesti, melkein liiankin säästäväisesti hän käyttää loistavia kuvia ja mietelmiä".

Vertauskuvien käyttämisessä on Ahlqvist silminnähtävästi seurannut Suomen kansanrunoutta. Sen sekä Runeberg'in runouden vaikuttamaa on myös hänen selvä, yksinkertainen esitystapansa. Kieli on hänellä niin runollista ja sointuvaa, että hän siinä kauan on pysynyt esikuvana. Samaa kielitaitoa on hän osoittanut monessa runokäännöksessään, erittäin _Laulussa kellosta_, jossa hän on alkuteoksen vaikeita ja vaihtelevia runomittoja mestarillisesti jäljitellyt. Virsien suomentajana ja sepittäjänä sitä vastoin ei hän ole mitään erinomaista saanut aikaan.

Moni suuri runoilija ei ole ollut yhtä etevä proosakirjailijana; niin on myös Ahlqvistin laita. Hänen _Satunsa_ on tosin hyvin kaunis ja kirjoitustavan puolesta muita parempi. Mutta hänen suorasanaiset käännöksensä eivät ole vapaat ruotsalaisuuksista eivätkä vailla jonkinlaista kankeutta. Samat puutteet haittaavat myös _Muistelmia matkoilta Venäjällä_, jotka kuitenkin sisällyksensä puolesta ovat hyvin hupaisat lukea. Niissä Ahlqvist antaa havainnollisia kuvauksia elämästä Venäjällä, vaikka suomensukuisista kansoista, oikeista tutkimuksen esineistä, sen sijaan varsin vähän tietoja, paljoa vähemmän kuin Castrén matkakertomuksissaan. Enemmän kansatieteellistä ainesta sisältää hänen myöhemmiltä matkoiltansa kirjoitettu kertomus _Unter Wogulen und Ostjaken_ (Voguulein ja Ostjakkein keskuudessa) 1883, mutta vahingoksi nuorelle suomalaiselle kirjallisuudellemme se, samoin kuin hänen hauska tutkimuksensa länsisuomalaisten kielten sivistyssanoista _De vestfinska språkens kultur ord_ 1871 ja siitä uudistettu laitos _Die Kulturwörter der westfinnischen Sprachen_ 1875, ei ole suomeksi ilmestynyt.[177]

5. Suomettaren miehet.

Syksyllä 1846 järjestettiin savokarjalaisen ylioppilasosakunnan keskuudessa kuraattorin _Sakari Joakim Cleve'n_[178] esimiehyydellä erityinen suomalainen "osake" eli osasto, jonka tarkoituksena oli koota "kaikki suomen kirjoittamista ja puhuntaa halustavat ja rakastavat" yhteisiin keskusteluihin "äitinkielellä". Tämän suomalaisseuran pöytäkirjoissa, joita toimitti ylioppilas _Fredrik Polén_, esiintyy ikäänkuin yrityksen hyvänä haltijana usein _Suometar_,[179], milloin riemuitsevana jäsenten lukuisasti ollessa koolla, milloin vähälukuisille näyttäytyen "epäilevän, sulhoansa odottavan morsiaisen tapaan toivon lempiöillä kyynälillä silmissänsä".

Seuraavan vuoden alussa, 12 p. Tammik. 1847, perustivat kolme seuran innokkaimmista jäsenistä, ylioppilaat _August Ahlqvist, Taneli Europaeus ja Paavo Tikkanen_, yhdessä länsisuomalaisen kandidaatin _Antero Varelius'en_ kanssa, suomenkielisen viikkolehden ja antoivat sille yhteisen lemmittynsä, _Suomettaren_, nimen. Sangen uskallettua tosin oli, varsinkin siihen aikaan, jolloin ei vielä ollut tavallista nähdä naisia kaikissa viroissa, että tämmöisen nuoren neitosen annettiin ryhtyä toimiin, joissa niinkuin näimme, eivät miehisemmätkään voimat aina kestäneet. Mutta kenties luotettiin juuri Suomettaren nais-etuuksiin, arveltiin, että ankarimmissakin herroissa toki löytyisi sen verta kohteliaisuutta, ett'eivät heti kohta panisi tukkoa suun eteen, jos tyttölapsen kieli joskus liikkuisikin vähän liian vapaasti.

Kuinka paljon perää tässä toivossa oli, näytti kyllä pian kokemus. Mutta toisessa tuumassaan Suomettaren miehet eivät erehtyneet. Tähän asti, niinkuin olemme nähneet, suomenkielisiä lehtiä oli lentänyt milloin mistäkin Suomen sopukasta; vaan pääkaupungissa ei ollut suomalaisuudella vielä yhtään jalansijaa. Suometar vasta otti Helsingin asuntopaikakseen. Sydän, se ikäänkuin naisen pettämättömällä luonnollisella aistilla päätti, on ensin valloitettava; kyllä kaikki muu sitten saadaan samassa.

Tässä maamme henkisessä sydänpaikassa Suometar alkoi tärkeän, monivaiheisen elämänretkensä. Alussa se ei huolinut paljon muusta kuin tieteistä ja taiteista. Paitsi että päälehdenkin sisällys melkein kokonaan tätä laatua oli, seurasi sitä vielä kerran kuukaudessa lisälehti, joka pelkkää kaunokirjallisuutta, vieraista kielistä suomennettuja novelleja, sisälsi. Eikä se ollut kumma, kun muistamme, että Suomettaren ensimmäiset toimittajat olivat kaikki nuoria yliopistolaisia.

Mutta tuli sitten toinen vuosi, tuo usein mainittu 1848, jolloin ei Suometar-neitokaan valtiollisesta riehunnasta säilynyt. Se lykkäsi tieteet ja taiteet loukkoon ja alkoi pitää pitkiä saarnoja vallankumouksista ja tasavalloista, Kossuth'ista, Cavaignac'ista, Lamartine'sta ynnä muista kansanvillitsijöistä ja kapinannostajista. Eikä siinä kyllin, se oli ruvennut, Kanavan varoittavasta esimerkistä huolimatta, omassakin maassa kaikellaisia parannuksia vaatimaan, ennen kaikkea sitä, että suomenkieli oli koroitettava luonnolliseen asemaansa meidän maassamme.

Kaksi vuotta ja vähän päälle kesti tätä puuskaa Suomettaren päässä. Sitten se äkkipäätä -- 17:nnessä numerossaan 1850 -- jätti sekä estetiikat että politiikat ja alkoi siitä lähtien syöttää lukijoillensa pelkkää Piplian historiaa, ynnä joskus vaihetukseksi vähän neuvoja maanviljelyksestä. Ja 26:nteen numeroonsa se viimein jätti kaikki puheensa kesken. Me jo tiedämme, mikä kova pakko oli tähän vaikenemiseen syynä.

Sitä ihmeellisempää on, että Suometar heti seuraavan vuoden alussa rohkeni jälleen koroittaa ääntänsä, toimittaakseen Suomen kansalle tietoja edes "luvallisista aineista". Hyväksi onneksi näitten luvallisten aineitten raja vähitellen taas väljeni. Tästä nyt alkava vuosikymmen oli Suomettaren paraan kukoistuksen ja kunnian aika. Maisteri _Fredrik Polén_, joka Toukokuussa 1851[180] oli ruvennut lehden toimitukseen yhdessä dosentti _Herman Kellgren'in_ kanssa ja 1853 vuoden alusta ottanut koko toimituksen huolekseen, oli keksinyt kaksi sangen tehokasta keinoa lukijapiirinsä laajentamiseksi. Hän rupesi, näet, antamaan tilaajain kerääjille joka 11:nnen kappaleen lahjaksi, ja hän kehoitti talonpoikiakin lähettämään lehteen kertomuksia oman pitäjänsä asioista. Minkä suotu etu edellisissä, sen kunnianhalu jälkimmäisissä vaikutti; pitihän toki saada naapuritkin lukemaan, mitä meidän talon mies oli kirjoitellut. Paitsi sitä vaikutti, ilman kehoituksittakin, uteliaisuus näkemään, mitä kuulumisia omasta pitäjästä "aviisissa" oli. Tuli sitten vielä samaan aikaan Itämaan sota lisäksi, jonka tapaukset niin likeltä meitäkin koskivat, ja olivat joka miehelle haluttavat tietää. V. 1851 oli Suometar uudelleen alkanut 91:llä, sano yhdeksälläkymmenellä yhdellä tilaajalla! V. 1854 niitä oli jo 2000, seuraavana vuonna 4100 ja v. 1856 viimein 4600.

Täydesti Suometar tätä menestystä ansaitsikin. Se leikkipuhe, jota sen monien talonpoikaisten kirjeenvaihtajien johdosta silloin laskettiin, että Suometar on sanomalehti, jota koko Suomen kansa toimittaa koko Suomen kansalle, sisälsi kalliin totuuden. Sillä nuot maalaisten kirjelähetykset, vaikka monesti vähäpätöiset ja mitättömät, kuitenkin melkein jokainen toivat kortensa lisäksi siihen täydelliseen ja tarkkaan tietoon omasta maasta ja kansasta, niiden tarpeista ja mielipiteistä, jota paitsi paraiten ajatellut parannustuumat ovat paljaita pilvilinnoja. Ja näiden "lähetettyjen" kirjoitusten rinnalla tuli Suomettarelle runsaasti toisellaisiakin, jotka sisälsivät tiedolla ja taidolla sepitettyjä kyhäyksiä mitä erilaisimmista aineista. Kaikki ne nimet, joita nyt ylpeydellä luettelemme suomalaisuuden etutaistelijain niminä, loistavat tällä vuosikymmenellä Suomettaren palstojen koristuksena. Enimmän sijan täyttävät tietysti päätoimittajain omat kirjoitukset, Polén'in sekä Tikkasen, joka v. 1856 oli palannut toimitukseen.

_Polén'in_ sujuva kynä esitti helppotajuisella tavalla niitä monellaisia aineita, joista sanomalehden pitää puhua; _Tikkanen_ kirjeissään Jukka Lintuselle levitteli tietoja erittäin valtiollisista asioista. Näiden rinnalla nähtiin vielä _Ahlqvist'in_ huvittavia matkakertomuksia ja ihania runoelmia: _Forsström_ pöytäkirjain ja muiden virallisten kirjoitusten kaavoilla valmisteli kansan kieltä viralliseksi kieleksi; _Antti Manninen_ sekä entinen Kanavan toimittaja _Hannikainen_, jotka talonpoikaisen kansamme oloja tunsivat tarkemmin kuin "herrat Helsingissä", osoittelivat parannusta vaativia kohtia meidän yhteiskunnassamme. _Yrjö Koskinen_ viimein alkoi jo silloin näyttää sitä taitonsa ihmeteltävää monipuolisuutta, joka Suomen kansalle kaikissa sen riennoissa on niin tukevana ja ankarana apuna ollut. Välistä toi hän historiallisissa kertomuksissa esi-isiemme teot ja tilan ikään kuin silmien eteen; välistä ryhtyi hän nykyis-ajan polttavimpiin kysymyksiin käsiksi, niinkuin vaivaishoitoon ja kansakouluun. Erään kerran hän Gyldén'in korkokartan avulla loitsi ylös ammoisten aikojen peiton alta elävän kuvan Suomenmaasta siltä ajalta, kun tämä vielä oli Suomensaarena; toisen kerran taas hän vei mukanaan ulos maailman äärettömään avaruuteen katsomaan niitä ihmeitä, joita se sisältää. Mutta loistavin oli aina hänen neronsa, vaikuttavin hänen äänensä, kun tuli puheiksi Suomen kansan kipein tarve, korkeamman opetuksen ja virallisen hallinnon saaminen omakieliseksi. Hänen kirjoitustensa kautta Suometar oli luonteensa uudestaan muuttanut, oli pukenut sotahaarniskan päälleen ja tullut siksi suomalaisuuden Orleans'in neitsyeeksi, joka rohkeasti, riemullisesti johti meitä voitolle.

Ulkomuodoltaankin oli Suometar nyt uljaampi, kuin koska se ensi kerran uskalsi astua yleisön silmien eteen. Se oli vähitellen kasvanut milt'ei kahta vertaa kookkaammaksi. V. 1863 se jälleen pieneni, vaan alkoi sen sijaan ilmautua kahdesti viikossa, ja vuosina 1864-65 se jo ilmestyi jokaisena arkipäivänä, maailman suurten lehtien tavalla. Näinä vuosina se oli ensin _Tikkasen ja Hannikaisen_, sitten jälleen _Polén'in_ johdon alla.

Mutta pian sai Suometar kokea, ett'eivät sen voimat vielä kestäneet niin raskaan taakan kantamista. Sitä myöten kuin se suureni, oli sen myös täytynyt kallistua. Ja tämä viimeinen suurennus ja kallistus olivat olleet niin äkilliset, ett'eivät lehden ystävät ja kannattajat jaksaneet sen mukana seurata. V. 1866 täytyi Suomettaren siitä syystä kokonaan lakata ilmestymästä, eikä sen seuraavina kamalina katovuosina ollut yrittämistäkään uudelleen esiintyä. Vasta v. 1869 uskalsi sen tytär _Uusi Suometar_ lähteä emonsa jälkiä astumaan.[181]

Suomettaren miehet, niinkuin heidän elämäkerroistansa selviää, olivat mitä erilaisimpia luonteiltaan, taipumuksiltaan ja lahjoiltaan. Mutta yhtäläinen heissä kaikissa oli rakkaus Suomen kansaan sekä alttius sen palvelukseen, ja juuri tämä rakkaus on säilyttänyt niin pienten kuin suurten nimet historiamme lehdillä. Kadehdittava oli todella tämä aika, jolloin hyvä tahto ja oikea harrastus riitti vähäkykyisemmänkin työntekijän muistoa ikuistuttamaan.

Suomettaren perustajain elämäkerroista on _Ahlqvist'in_ edellä esitetty.

_Taavetti Emanuel Taneli Europaeus_ oli syntynyt 1 p. Jouluk. 1820 Savitaipaleella, jossa isä[182] oli kirkkoherrana. Heti ylioppilaaksi tultuaan 1844, jota ylemmäksi oppiarvossa ei koskaan pyrkinyt, antautui hän innostuksella kansallisen tieteen palvelukseen. Hänen runonkeräys-matkansa vv. 1845-48 ja niiden suuremmoiset tulokset ovat jo tulleet puheeksi Lönnrot'in uuden Kalevalan-laitoksen yhteydessä. Itse on hän julkaissut ainoasti _Pieni Runoseppä_ nimisen "kokouksen paraimmista Inkerinmaan puolelta kerätyistä runolauluista ynnä johdatuksia runon tekoon" 1847. Sitä paitsi on hän painattanut