v. 1601, sanoo hän tähän työhön ryhtyneensä, kuultuaan, että Kaarle

herttua halusi saada semmoisen kirjan toimitetuksi, ynnä myös monen Suomen aatelisen ja aatelittoman kehoituksesta. Itselläänkin on hänellä ollut hyvä tilaisuus huomata, kuinka usein hyvät ajatukset pahimmalla tavalla väännetään, kun ei toisen kieltä ymmärrä. Sillä monasti on tuomarinviroissa suomalaisia miehiä, jotka eivät oikein taida ruotsinkieltä, saatikka laissa käytettyjä vanhan-aikuisia puheenparsia; samaten pannaan usein tuomareiksi suomalaisiin kihlakuntiin ruotsalaisia miehiä, jotka huonosti osaavat suomea. Paitsi sitä on Ruotsissakin monin paikoin työansiolla Suomalaisia, joille välistä sattuu oikeudenkäymisiä. Lopuksi sanoo hän tässä käännöksessä enimmiten käyttäneensä sitä kieltä, mitä puhutaan Turussa ja Turun ympäristössä, Pohjois-Suomessa ja Pohjanmaalla, jonka kielimurre onkin kaikista puhtain ja selvin sekä kautta koko Suomenmaan paraiten ymmärrettävä, kun sitä vastoin Uudenmaan suomi on ruotsinvoittoista, Viipurin ja Savon suomi Venäjän-Karjalan kielen sekaista ja Hämeen suomi aivan epämääräistä, kaikellaisista suomen murteista koottua.[31]

Ljungi Tuomaanpoika antoi käsikirjoituksensa v. 1602 Kaarle IX:lle, kun tämä Pohjanlahden ympäri palasi Ruotsinmaalle. Myöhemmin, v. 1609, suomensi hän myös _Kaupungin lain_. Kuningas lupasi toimittaa molemmat painon kautta julkisuuteen. Huolenpidon siitä uskoi hän hovikanslerille, lain-opintohtorille Niilo Chesnecopherus'elle, ennen mainitun suomenvihaajan tohtori Anteruksen sisarenpojalle. Mutta kauas ei työ päässytkään edistymään, vaan lakkasi, kun 1 1/2 arkkia maanlaista oli saatu painetuksi. Syyksi siihen on mainittu Kaarle IX:n kuolema ja se ahdinkotila, johon valtakunta oli joutunut hänen loppuvuosinaan. Seuraavana sotaisena aikakautena menivät valtionvarat muihin tarpeihin, ja Ljungi Tuomaanpojan lainkäännökset saivat maata arkiston hyllyllä, kunnes ne viimein meidän aikoinamme tulivat painosta v. 1852 W.G. Lagus'en toimesta, ei enää käytöllisen tarpeen täyttämiseksi, vaan kirjallishistoriallisena ja kielitieteellisenä kummana.

Kielensä puolesta ovat Ljungi Tuomaanpojan suomennokset erittäin selvät ja sujuvat; ne osoittavat tuntuvaa kielemme edistystä Agricolan ajoilta. Pohjanmaan rannikkomurteen omituisuuksia on vokaalin heittyminen h:n edeltä muodoissa semmoisissa kuin _tarphexi, silthan, tulkhan, turmelthin_. Oikeinkirjoituksessa ilmaantuu samallaista ruotsalaisen kirjoitustavan vaikutusta kuin herra Martillakin, esim. _åma; hirffuen, luffuata_ (= hirven, luvata); _nytt, märänn_.

Sekä herra Martin että Ljungi Tuomaanpojan maanlain-suomennoksessa on vielä huomattava eräs hyvin omituinen kohta.[32] Käräjän-asian kaaren 11:nnessä luvussa sanotaan ruotsiksi: _Och ägher Laghman vppå alla sina Dooma Breff gifiva å Swensko_. Sen on herra Martti suomentanut: _Ja twle lakimiehen caicken duomioittens päälle aina kirian anda ruotzin eli swomen kielen_; samoin Ljungi Tuomaanpoika: _Silloin tule laamannin caickein domiottens pälle kiria anda maan kielellä_. Nähtävästi oli suomi aijottu viralliseksi kieleksi maassamme, vaikka sitä aikomusta ei milloinkaan toteutettu.[33]

8. Loppukatsahdus uskonpuhdistuksen aikakauteen.

Kaikki tällä aikakaudella ilmestynyt suomenkielinen kirjallisuus oli käytännöllistä luonteeltaan. Historialliset ja muut tieteelliset teokset toimitettiin latinan tai ruotsin kielellä. Juusten'in vieraskielisistä kirjoituksista on jo ollut puhetta. Mainittava on vielä _Klaus Hermaninpoiha Fleming'in_, Kaskisten herran, ruotsinkielinen aikakirja, ulottuva vuoteen 1591, sekä latinankielinen kertomus tapauksista Suomessa Sigismund'in aikana, jonka tapainen ruotsiksikin löytyy. Myös _Sigfrid Aronus Forsius'en_ tähti- ja luonnontieteelliset tutkimukset: almanakat, astroloogiset ennustukset, Physica (käännös latinasta) ja Minerographia ovat kaikki ruotsinkielellä kirjoitetut.

Ainoa tältä ajalta mainittava kaunokirjallinen teos on niin-ikään ruotsinkielinen. Sen nimi on: Hanhi kuningas (_Gåås Kong_), lystillinen ja hupainen runoelma Martin päivän hanhesta, Viipurin-karjalaisen Johannes Sigfridinpojan ruotsintama ja painattama Tukholmassa 1619.

Paitsi näitä tuli vielä painosta koko joukko väitöskirjoja, joita suomalaiset miehet ulkomaiden yliopistoissa julkaisivat, sekä erityisissä tilaisuuksissa pidettyjä saarnoja, etenkin hautapuheita. Useimmiten ne kirjoitettiin latinaksi, joskus myös ruotsinkielellä. Samoilla ynnä muilla vierailla kielillä sepitettiin ne tilapäiset runot, joita oli tapana painattaa yleisten ja yksityisten juhlien muistoksi. Suomenkielisiä runoja ei ole tiedossamme useampia kuin neljä. Ensimmäinen niistä on suomalaisen jesuiitan _Valentinus Tuomaanpojan_ riemuruno Sigismund kuninkaan tulosta Vilnaan v. 1589, joka painettiin Jesuiitta-opiston oppilaiden toimittamaan juhlajulkaisuun.[34] Toinen löytyy kahden, latinan- ja ruotsinkielisen onnittelurunon jäljessä, jotka on kirjoitettu Turun koulun rehtorin Jaakkima Stutaeus'en häiden kunniaksi v. 1609, vaan painettu vasta 1611 Wittenberg'issä. Tekijäksi ilmoittautuu ylioppilas _Olavi Yrjönpoika Suomalainen_ Huittisista, joka vieraalla maalla oli sairastunut pitkälliseen tautiin ja sen kautta joutunut kovaan raha-ahdinkoon, kun eivät kotolaisetkaan hänelle apua lähettäneet. Runon edellä on suorasanainen kappale, jossa hän selittää, minkä johdosta oli runonsa painattanut: _ETtä täsä siaa oli, eikä paljan Paperin edhest Färmäjän Raha anda täytynydh ja ettei Breiweiä cummingan enä, näjemmä, cwlla eli totella_. Kolmantena sopii pitää kuuden säkeen pituista häärunoa, joka tavataan liitteenä saman miehen v. 1610 sepittämässä latinankielisessä onnentoivotuksessa. Se on niin-ikään painettu Wittenberg'issä, jossa tekijä kuoli v. 1613.[35] Neljännen suomenkielisen runon on kamariviskaali _Samuli Kroell_ kirjoittanut v. 1624, harjoittaessaan opintoja Rostock'issa, erään yliopistosta maisterin-arvolla eroavan Ruotsalaisen kunniaksi. Tämäkin on julkaistu yhdessä muunkielisten runojen kanssa.[36]

Viimeksi on huomattava Korsholman voudin _Hannu Ingenpojan_ v. 1564 tilikirjaansa muistiinpanema loitsuruno ruttoa vastaan,[37] joka on merkillinen aikaisimpana näytteenä vanhoista kansanrunoistamme ja esimerkkinä sen-aikuisten virkamiesten taikauskoisuudesta. Mainittu Hannu Ingenpoika tiedetään kolmea vuotta myöhemmin olleen syytteen-alaisena vilpillisestä virantoimituksesta ja tuomitun hirsipuuhun, niin ett'ei hänen loitsuluvuistaan näy suurta apua olleen.

* * * * *

Uskonpuhdistuksen aikakausi on kumminkin ollut ainoa meidän aikaamme asti, jolloin suomenkielinen kirjallisuus on voinut vetää vertoja maassamme ilmestyneelle vieraskieliselle. Lukumäärältään se oli yhtä suuri kuin ruotsinkielinen, -- latinankielinen oli tosin kahta vertaa lukuisampi, -- mutta tärkeydessä se oli molempien tasalla.

Kaikissa tapauksissa oli tämän kirjallisuuden kautta suomenkieli saatettu kirjakieleksi ja pelastettu vajoamasta raa'aksi talonpoikaismurteeksi. Mitä kielestämme muukalaisetkin alkoivat arvella, näkyy seuraavasta lausunnosta _Eerik Schroderus'en_ toimittamassa latinais-ruotsalais-saksalais-suomalaisessa sanakirjassa vuodelta 1637. "Ei ole suomen kieli niinkään viljelemätön, kuin muutamat luulevat, koska sillä löytyy painettuna useimmat sekä Vanhan että Uuden Testamentin kirjat, vieläpä virsikirja ja katkismus, ja päivä päivältä yhä karttuu. Eikä se ole uusi ja nykyisin keksitty, vaan on heti Suomen kansan ensi syntymisestä alkain tähän päivään saakka, monen vuosisadan kuluessa, säilynyt eheänä, rikkomattomana; sitä ei ole saanut hävitetyksi venäläinen naapuri eikä Suomen maan valloittanut ruotsalainen".

TOINEN LUKU.

Fennofiilein aikakausi 1642-1809.

1. Suomalaisen kansallistunteen heikkeneminen ja suomenkielen syrjäytyminen.

Se aikakausi, jonka olemme jättäneet taaksemme, ja se, joka nyt aukeaa silmiemme eteen, ovat aivan erilaiset luonteeltaan sekä valtiollisessa että kirkollisessa suhteessa. Vaikka maakuntain itsenäisyys Kustaa Vaasan kautta oli hyvin supistunut, kävi kuitenkin Suomi kirkollisissa asioissaan edelleenkin omaa tietänsä. Myös valtiollisessa suhteessa oli maamme kahdesti 16:lla vuosisadalla melkein itsenäisenä, nimittäin niinä vuosina, jolloin se oli Juhana herttuan hallittavana, ja niinä vuosina, joina marski Klaus Fleming taisteli Kaarle herttuata vastaan. Tällä aikakaudella on asiain laita ihan toinen. Keskikaikkisuus pääsi Ruotsinvallassa yhä suurempaan voimaan, ja hallinnon ohjakset yhdistyivät yhä enemmän Tukholmaan. Kirkollisissakin oloissa ja toimissa loppui kaikki itsenäisyys. Eerik Sorolaisen kuoltua määrättiin nimen-omaan Ruotsalainen Iisak Rothovius Turun piispaksi sillä tarkoituksella, että kirkolliset laitokset Suomessa saataisiin Ruotsin mallin mukaan järjestetyiksi, ja siitä ajoin ovat kaikki toimenpiteet tälläkin alalla uskollista Ruotsalaisten tekoin matkimista.

Hallinnollinen keskikaikkisuus yksinään jo oli omiansa laimentamaan Suomalaisten erinäistunnetta, mutta tähän laimentumiseen oli paitsi sitä vielä monta muutakin syytä.

Edellinen puolisko puheenaolevaa aikakautta oli Ruotsin paraan loiston ja voiman aika. Sen sotajoukot kulkivat voittajina Venäjän, Puolan, Saksan ja Tanskan maiden halki: Sen rajat laajenivat yhä kaikille haaroille, ja vähällä oli koko Itämeri rannikkoineen joutua Ruotsin yksin-omaiseen valtaan. Sen nimeä pelättiin ja kunnioitettiin suuresti koko Euroopassa. Näyttipä yhteen aikaan siltä, kuin pitäisi Tukholman tulla Euroopan henkiseksikin keskuspaikaksi. Kristiinan loistoisessa hovissa nähtiin kuuluisain valtiomiesten ja sotapäällikköin rinnalla Cartesius'et, Hugo Grotius'et ja muita sen ajan kirkkaimpia tiedon kynttilöitä.

Tämän vallan rakentamisessa, tämän loisteen sytyttämisessä oli Suomalaisilla ollut runsas osansa. Useammat näiden aikain sodissa mainioimmat päälliköt olivat Suomesta sukuisin; Suomen poikia seisoi tuhansittain kaikissa tappeluissa Ruotsalaisten rinnalla. Nämät sankarityöt eivät olekaan jääneet aivan palkinnotta. Ne synnyttivät Ruotsalaisissa kunnioituksen tunteen, joka ilmaantui monessa Ruotsin hallituksen toimessa Suomen hyväksi. Paras palkinto niistä oli kuitenkin se, että ne nähtävästi kohottivat kansamme siitä arkipäiväisyydestä, johon pienissä oloissa elävät ihmiset välttämättömästi vaipuvat.

Selviä ilmauksia suomalaisen kansallisuuden arvossa pidosta ei siltä ajalta puutu. Ruotsalainen Turun professori Mikael Wexionius kirjassaan _Epitome descriptionis Sueciae, Gothiae, Fenningiae & subjectarum provinciarum_ v. 1650 puhuu Ruotsin, Gootin ynnä Suomen liitosta ikäänkuin useampain valtakuntain yhteydestä. Suomalainen professori Antti Thuronius puheessaan, jonka piti Kustaa Bjelke'lle, kun tämä palasi lähettiläsmatkaltaan Moskovasta v. 1659, sanoo hänen tuoneen rauhan koko "Suomen maailmalle" (_Orhi Finnico_). "Suomen kunnia" on nimenä eräällä kreikkalaisella kuusimitta-runolla, jonka suomalaisen papin poika Johannes Paulinus ylioppilaana Upsalassa julkaisi v. 1678. Tässä meille leimahtaa vastaan ilmeinen rakkaus kotimaahan ja kaikkeen kotimaiseen. Ei missään ole senvertaista luonnonkauneutta, tuskin Thessalian muinoin maailman mainiossa Tempe-laaksossa. Herkkuja maa kyllä ei anna, vaan eipä niistä huolitakaan. Suomen miehissä ei ole petosta eikä vilppiä, eikä sanalla sanoen mitään vikaa. Jalosukuisiakin miehiä on Suomi kasvattanut, niinkuin Kurkeja, Horn'eja, Fleming'ejä ja Creutz'ejä, ja Suomen sotureja on nähnyt sekä Germaania että Kimbria (Saksa ja Tanska). Ken voisikaan kieltää, muu kuin kateus, huudahtaa runoilija, että Suomalaiset ovat avaran maailman etevimpiä kansoja! Mutta toiselta puolen oli Suomen silloisessa tilassa melkein välttämätöntä, että tämän ajan tapahtumat enemmän heikensivät kuin vahvistivat suomalaista kansallistunnetta. Meidän pitää muistaa, että kaikki, mitä Suomalaisetkin tekivät, kävi yhteisellä Ruotsin nimellä, Ruotsin valtakunta lisääntyi voitetuista maakunnista, ei Suomi; Käkisalmen lääniä ja Inkerinmaata ei yhdistetty, niinkuin olisi luonnollista ollut, meidän maahamme, vaan saivat ne eri hallinnon. Ruotsi oli kohonnut suurvallaksi, jonka ääni kaikui mahtavana Euroopan asioissa; Suomi oli sen rinnalla vajonnut mitättömäksi maakunnaksi. Ruotsin maine levisi ympäri maailman ääriä; Suomalaisista erikseen eivät muukalaiset tietäneet usein mitään. Ruotsin suuruutena, Ruotsin loistona tuli Suomalaisille itselleenkin heidän yhteisen urhoollisuutensa palkka rakkaaksi, ja sitä muistellessa tuli heille itse Ruotsalais-nimikin yhä omaisemmaksi.

Vielä paljoa enemmän sekaantui Suomalaisten kansallistunne toisesta seikasta, joka on läheisessä yhteydessä sekä voimaan pääsevän keskikaikkisuuden että myöskin Ruotsinvallan sen-aikuisen suuruuden ja loiston kanssa. Ruotsissa saatavat korkeat virat ynnä Tukholman hovin loisto houkuttelivat nimittäin pois Suomesta melkein kaikki vanhat, suuret aatelissukumme. Vähitellen vieraantuivat he kokonaan pois kotimaastaan, muistellen sitä ainoasti silloin, kun he sieltä saivat huvituksiinsa tarpeelliset rahat köyhiltä lampuodeiltansa. Eikä mennyt Ruotsiin ainoastaan sukuaateli, vaan sinne siirtyivät aatelittomistakin kaikki, joilla oli etevämmät luonnon lahjat, niinkuin samainen Johannes Paulinus, sittemmin ansioittensa tähden ruotsinkielisenä runoilijana ja valtiomiehenä aateloittu nimellä Lillienstedt.

Lisäksi tulee, että juuri tähän aikaan tulvasi ääretön Ruotsalais-joukko Suomen maahan. Korkeimmissa viroissa ei vuosisadan aikaan nähty melkein yhtään Suomen miestä. Niinpä ei suotu Turun hiippaa Suomalaiselle ennenkuin v. 1728, siis enemmän kuin sata vuotta Eerik Sorolaisen kuoltua. Ja Viipurinkin piispoista sillä ajalla olivat puolet Ruotsalaisia syntyperältään. Turun hovioikeuden jäsenistä ennen Isoavihaa oli kaksi kolmatta osaa Ruotsista kotoisin. Ruotsalaisia olivat luonnollisesta syystä olleet melkein kaikki Turun yliopiston ensimmäiset professorit, mutta edelleenkin oli ennen Isoavihaa aina vaan puolet heitä oman maan miehiä. Myös ylioppilaista oli alussa enin osa Ruotsalaisia, ja vaikka Suomalaisten luku pian eneni, tuli kuitenkin yhä edelleen monta nuorukaista meille meren tuolta puolelta, siitä syystä että elanto Turussa oli huokeampi.

Tämä Suomalaisten virtaaminen Ruotsiin ja Ruotsalaisten virtaaminen Suomeen oli epäilemättä voimallisimpana syynä kansallisen erinäistunteen heikontumiseen ja häviämiseen maassamme. Paraimmat henkiset voimat, joista olisi voinut olla turvaa ja tukea kansallisuudellemme, katosivat yhä pois maastamme, ja kun kaikki ylemmät arvot ja paikat nähtiin olevan Ruotsalaisten yksin-omaisuutena, niin ruvettiin omaa kansaansa halvempana, huonompana pitämään. Jolloinkulloin tulee jo tähän aikaan näkyviin ilmeinen ylenkatse kansallisuuttamme kohtaan. Niinpä esim. oli