l. Hora-gales, kumminkin jätti luodun maailman hoidon kaikissa

yksityis-seikoissa lähimmäiselle miehellensä, Varaldeolmai'lle.[549] Tämän nimen edellinen jäsen on skandinavilainen sana verld = maailma (Karjalaisten puheentavan mukaan _ilma_); jälkimmäinen sana merkitsee ihmistä. Maailman varsinainen hoitaja, edellisestä tiedosta päättäin myöskin luoja, on siis _ilman ihminen_. Mutta ylempänä esitetyissä lappalaisissa kertomarunoissa on kahdessa paikassa _Ilmaratsche_ ( = Ilmarainen) mainittu maailman valtiaan l. isän ylimmäisenä palvelijana.[550] Nähtävästi on siis tämä ennen ollut varalde-olmain oikeana, lappalaisena nimenä.

Paljoa selvempänä on Lapissa tieto Ange-Patäita vastaavista nais-jumalista. Mader-akka (peri-emä), joka asui "keskimmäisessä ilmassa", muodosti itsessänsä ihmisten, porojen sekä muittenkin eläväin olentoin alku-idut. Jos siitä oli naaraspuoli tuleva, antoi hän sen sitten tyttärellensä Sar-akalle (luomis-akalle, Luonnottarelle), jos uros-puoli, Juks-akalle (joutsi-akalle). Näistä tyttäristä oli erittäin Sar-akka Lapissa suurimmassa kunniassa. Hän suojeli raskauden tilassa olevia naisia sekä eläviä, ja auttoi synnytyksessä.[551]

Kaikki yllä-esitetyt mordvalaiset myytilliset tarut ovat saadut suorasanaisessa muodossa. Tähän asti julistetuista[552] Mordvan lauluista emme voi saada paljoa lisää; löytyypä yhtähyvin niissäkin samoin kuin myös tavallisissa kansansaduissa joskus hämäriä muistelmia. Niin esim. yhdessä laulussa[553] metsämies tahtoo ampua sorsaa pesältä. Mutta tämä kieltää: "älä ammu, sillä minä _olen suuren jumalan lähettiläs, suuren kuninkaan suuren tyttären hoitilas_. Jos tapat, niin höyheneni lentävät ympäri taivasta, munani kuoret ympäri maata". Toisessa[554] muu lintunen laulelee huolissaan: "jos teen pesäni tammen latvaan, niin siihen ukkonen iskee, sitä tuuli turjuttaa; jos teen karjalaituimen laidalle, niin siellä on paimenet; jos teen pellolle, niin puhdistava (kitkevä?) vaimo ottaa pois munat." Edellisessä luulisi olevan jäljen maailman luomisessa apuna olevasta sorsasta; mahdollisesti myös munan muruin ja höyhenten hajoominen tarkoittaisi maailman munan murenemista. Jälkimmäinen tuskin kuulunee tähän yhteyteen, vaan kaikissa tapauksissa on kertomustapa samankaltainen kuin Kalevalan sotkan lennon kuvauksessa, joka ei myös tiedä, minne munia.

Parissa muussa laulussa näkyy taas ilmautuvan joku muisto Wäinämöisen isosta tammesta. Mordvalainen näet laulaa mahdottomasta _koivusta, jonka juuret ovat levinneet ympäri koko maapallon, oksat ympäri taivaan_, ja jonka lehdet ovat kämmenen, urvat piiskanvarren kokoiset.[555] Myös muutamassa suorasanaisessa sadussa kasvaa tammi taivaasen asti.[556]

Yksi merkillinen laulu kertoo _humalan synnyn_. Missä syntyi, missä kasvoi humala? Kosteassa paikassa se syntyi pajustossa. Tuuli sen puhalsi joen rannalle, keittohuoneesen, jossa olutta keitetään, sammion laitaan. _Siellä alkoi humala puhutella ruista: ruis-emonen, ruis-emonen, annas nyt kun saatamme puhumattomat puhelemaan, tappelemattomat tappelemaan, tanssimattomat tanssimaan_.[557]

Useammissa häälauluissa taas on vertauskuva, joka hyvin muistuttaa mieleen erästä kohtaa virolaisessa Salme-laulussa. Morsian on näet näkevinään unta, että päivän jumala on hänen oikealla puolellansa, kuun jumala vasemmalla, ukkonen hänen päänsä yli, ukkosen ympärillä tuikkivat tähtöset. Tähän uneen hänelle annetaan selitys: päivä on anoppi, kuu appi, ukkonen nuori miehensä, tähdet langot ja kälyt taikka myös tuleva suuri lapsijoukko.[558]

Paitsi tätä sisältävät Mordvalaisten häätavat yhtä ja toista, joka yksityisiä paikkoja Kalevalassa selittää ja sen kautta todistaa niissä ilmautuvan käsityksen vanhaksi, alkuperäisesti suomalaiseksi. Kihlajaisissa esim. ei mordvalainen kosija suostu syömään eikä juomaan, ennen kuin päättävä suostumus-sana on lausuttu.[559] Vierasten tulee häihin tuoda mukaansa runsaasti ruokavaroja talon kustannusten helpoitukseksi.[560] Hääreki koristetaan mitä komeimmalla tavalla; siitä oikein tehdään ennalta varsinainen suostumus, ja monesti vedetään sittemmin sulhanen oikeuteen, jos ei ole lupaustansa siinä suhteessa täyttänyt.[561] Vertaa tähän Ilmarisen vaatimusta, saadakseen ennen ateriaa nähdä omaansa: huomaa hänen koreata rekeänsä; samoin Lemminkäisen muistutusta Pohjolassa, kun ei hänelle olutta suoda, että hän toki oli runsaammin kuin muut tuonut ohria.[562]

Tscheremissitkin kertovat luomisesta samaa, mitä Mordvalaiset. Juma, ylijumala, toimittaa sen työn, nuoremman veljensä Keremet'in avulla. Tämä myös sorsana noutaa manteren veden pohjasta, ja vuoret syntyvät hänen suustaan ulossyljetyistä mutalönteistä. Ihmisen luomisesta on niinikään juuri sama taru.[563] Muutamat tutkijat tuovat paitsi sitä esiin merkillisen nimen _Kala l. Kava_, joka tarkoittaa Juman käskyjä toimittavaa ja Tscheremissein selityksen mukaan kristittyin enkeleihin verrattavaa haltijaa. Toisessa paikassa mainitaan vielä _Kaba Juma_, "jumalan ylimmäinen pyhimys" ja hänen äitinsä.[564] Yksi tutkija sanoo Kaba-Juman varsinaisesti kaskenpolton suojelijaksi.[565] Nämät haltijat suuresti muistuttavat meille mieleen _Kapeita_, jotka Ganander'in mukaan aurinkoa pimenemisestä varjelevat, Kave-ukkoa, joka syntyi samoin kuin painetussa Kalevalassa Wäinämöinen,[566] sekä Kavetta, Ilman impeä. -- Samat luomistarut tavataan viimein vielä myös tatarilais-sukuisissa Tschuwascheissa, Wolgan Suomalaisten lähimmissä naapureissa.[567] Tietävätpä Tschuwaschit sen lisäksi kertoa _Kebe_-haltijoistakin, jotka heitä auttavat.[568]

c. Perman ryhmässä.

Tästä Suomen suvun haarasta emme saa paljon aineesemme kuuluvia tietoja. Syrjänit sekä Varsinais-Permalaiset ovat jo kaikki kristityt ja pakanallisen uskonsa jokseenkin unohtaneet; Wotjakeista on tosin yksi osa pakanoita, mutta heidän tarunsa ovat vielä liian vähän tutkitut.[569] Merkillinen on kuitenkin Syrjänein ja Wotjakein ylijumalan nimi _In-mar_, joka meidän Ilmarista vastaa.[570] Maailman luomisesta kuuluu muutamilla Wotjakeillakin olevan sama taru kuin Wolgan Suomalaisilla.[571] Mutta useimmilla ei ole siitä mitään tietoa, ainoasti ihmisen synnystä ja syntiinlankeemuksesta kertomus, joka perusteeltaan nähtävästi on osaksi kristillinen. Ainoa huomattava omituinen piirre siinä on se, että pahaan kiusaava henki Keremet (l. Schaitan) sanotaan In-mar'in nuoremmaksi veljeksi, joka alussa oli hyvä.[572]

Lauluja kaikilla tähän ryhmään kuuluvilla kansoilla on varsin vähän. Syrjäneillä on kuitenkin häävirtensä, jotka muutamissa piirteissä muistuttavat suomalaisista. Ensimmäisenä hääpäivänä laulettavassa lausuu tyttö vanhemmilleen:

Oudon isän, äidin luokse aiotte minua, Oudon veikon ja siskon luokse ajattelette; Sadan pään ymmärrystä vaaditaan heidän luonaan, Kumartavin päin on heidän kanssaan eläminen. Jos kohtaa minua onni ja menestys, Ja jos ei kohtaa minua onni ja menestys, En koskaan unhota elämää isän, äidin luona.[573]

Sitten, kun kaikki sukulaiset ovat kokouneet, jatkaa hän:

Kaiken onneton jätän tänä päivänä; Itsenäinen hyvä mielivaltani lakkaa; Hyvän elämäni isän, äidin luona jätän, Laihona jätän elopaikkani, Jätän hyvän leivän syömäpaikan, Jätän hyväin vaatetten pitopaikan, Jätän uinailu-paikkani, Jätän kultaisen hyvän kukkulan liepeen. Keskitietä minä vaelsin teidän luonanne tallaellen, Viherjäisenä minä vaeltelin hyvällä vainiolla, Nauraen vaeltelin silein kasvoin.[574]

Ja viimein vielä hän jättää hyvästi kaikille omaisilleen, kaikille lapsuudesta tutuille paikoille:

Hyvästi kahdenpuolinen valkea huoneheni, Hyvästi kasvinpaikkani, jossa kasvoin kuin laiho, Paikka, jossa kaunistuin pajun kuoren muotoiseksi, Hyvästi, läheinen naapuristo, hyvät naapurit.[575]

Yhtä paljon, jos ei vielä enemmän näkyy kuitenkin näissä Syrjänein häävirsissä venäläistä vaikutusta, ja Varsinais-Permalaiset laulavat häissä ainoasti Venäjän kielellä.[576]

d. Ugrilais-ryhmässä.

Tämä heimolaistemme viimeinen ryhmä on meistä kaikkein kaukaisin niin hyvin asuntopaikkaansa kuin myös kieleensä nähden; mutta yhtähyvin tarjoo se meille taruissaan melkein suurempia ja useampia yhtäläisyyksiä omien laulujemme kanssa kuin molemmat edelliset, paljoa läheisemmät haarat. Syy siihen on aivan selvä ja samassa hyvin valaisevainen varsinkin Permalais-ryhmästä saatuin tietojen niukkuudelle. Pohjan perillä pysyneet Ugrilais-kansat, Vogulit sekä Ostjakit, ovat vielä suureksi osaksi pakanoita ja siis paremmin säilyttäneet muinaisuutensa. Tähän tulee sitten vielä lisäksi, että onni saattoi näiden kansojen luokse tarujen keräämiseen tavattomasti taitavan tutkijan, Unkarilaisen Regulyn.[577] Paha vaan, että kaikki ostjakinkieliset keräelmänsä niinkuin myös suuri osa vogulilaisista (eteläiset) vielä ovat painattamatta, selittämättä. Mutta tähän asti selvillä olevistakin jo saamme mitä runsahimman, tärkeimmän saaliin.

Merkillisin tässäkin taas on luomistaru.[578] Alussa, kertovat Vogulit, oli mies ja vaimo. Numi Taarom isä, Taarom ukko (ylijumala) laski heidät taivaasta alas _hopealankaisessa kätkyessä, rautalangan päässä_. Numi Taarom nosti sitten _kovan alatuulen (eteläisen), joka tuon pariskunnan ajoi ylimeren päähän, ja taas kovan ylituulen (pohjaisen), joka ajoi alimeren päähän. Koska tämä levoton liehuminen alkoi heille käydä vaivaksi_, loi ylijumala heille kodan suuruisen palasen maata asuinsijaksi. Sen päällä he taas _ajelivat meren toisesta päästä toiseen_. Heidän kodastansa nainen _kerran meni ulos, tuli raskaaksi_ ja sitten synnytti pojan, jolle pantiin nimeksi _Elem-pi, Ilman poika_.[579] Tämä tuskautui tuohon loppumattomaan ajelemiseen merellä, muutti itsensä oravaksi ja kiipesi ylös taivaasen Numi Taarom'ilta neuvoa ja apua rukoilemaan. Sieltä sai hän sorsan ja koskelon nahan sekä käskyn sukeltaa meren pohjaan ja noutaa sieltä mantereen luomiseen tarpeellinen muta. Elem-pin ensimmäinen sukellusyritys sorsan muodossa ei onnistunut; _mutta koskelona sukeltaissaan hän sai meren pohjasta kolme kourallista mutaa. Ensimmäisestä hän loi joet ja ojat, toisesta järvet, kolmannesta metsät ja nurmet_. Näin luotu maa oli kuitenkin vielä vahvuutta vailla; se keikkui ja läikkyi, se pyöri ja hyöri yhä. Silloin Elem-pi köytti sen ympäri Numi Taarom'in hopeakupulaisen vyön, Ural'in vuoriharjun,[580] ja sai niin tavoin manteren pysyväiseksi. Joka kerta käyden Numi Taarom'ilta neuvoa pyytämässä, jatkoi Elem-pi näin luomistansa. Multaa ja lunta yhteensekoittamalla laittoi hän ihmisen sekä kaikellaiset nelijalkaiset ja linnut. Kalat sitä vastaan hän sai valmiina taivaasta, istutti ne vaan erilaisiin vesihin. Nyt hän opetti luomiansa ihmisiä jousella metsäriistaa ampumaan, patomuksilla, merroilla, nuotilla kaloja pyytämään, joten he saivat ruokaa sekä pukimia. Hän asetti myös avioliiton, jakaen ihmiset pariskuntiin. Mutta heitä rupesi sen kautta pian liiaksikin karttumaan, niin ettei metsänriista eikä veden anti enää riittäneet heitä elättämään. Silloin toi Elem-pi taivaasta Kulj-ater'in alas, joka on tautien ja kuolon alku. Sen jälkeen oli eloon jääneillä ihmisillä kyllin ravintoa ja kaikellainen onni.

Tässäkin luomistarussa tapaamme taas mitä suurimman yhdenkaltaisuuden suomalaisen kanssa.[581] Aivan kuin Kalevalan Ilman impi Elem-pin äitikin (miehensä kanssa) ensin leijuilee keski-ilmassa, sitten ajelee tuulta myöten meressä. Uiskenteleminen kodansuuruisen maapalasen päällä taas muistuttaa mordvalaisen Tschim-Pas'in ajelemista kiven päällä. Numi Taarom'in luoma alkuvaimo sitten menee kodasta ulos ja tulee siellä raskaaksi, arvattavasti tuulen kautta, niinkuin suomalainen vastineensa. Pojan syntymisen seitsemän vuorokauden jälkeen voisi verrata Wäinämöisen ilmaantuloon seitsemänsadan vuoden kuluttua. Näin syntynyt Elem-pi l. Ilm-pi sitten luopi maailman, samoinkuin Wäinämöinen tai Kave Kalevalassa, vaikka tämän työn toimitustapa enemmän soveltuu yhteen mordvalaisen tarun kanssa. Mutta luomisessa apuna oleva sorsa, sotka on kaikilla kolmella kansahaaralla yhteinen. Sitten Elem-pi luopi elävät niinkuin Suomen Luonnotar, kasvattaa metsät ja niityt sekä opettaa ihmisille metsästyksen ja kalastuksen, samoin kuin Wäinämöinen ja Tschim-Pas edistynempään sivistyskantaan kuuluvat maanviljelyksen ja veneenkulun taidot. Viimein vielä on huomautettava yksi merkillinen pieni seikka. Elem-pin vanhemmat laskee Numi Taarom alas hopealankaisessa kätkyessä, rautaisen kahleen päässä. Tämäkin ajatus on tuttu suomalaiselle tarulle, vaikka toiseen yhdistykseen muutettuna. Tuli, joka monesti sanotaan auringon pojaksi, oli ensin taivaassa Ilman immen hoidettavana; se tuuti, heiluskeli siellä niinkuin Taarom'in luomat alku-olennot,

Kultaisessa kätkyessä, Hihnoissa hopeisissa.[582]

Sama ajatus ilmautuu Voguleilla toiseenkin taruun sovitettuna. Numi Taarom'in impi, karhu, eli alkuaan taivaassa hopea-ortisessa huoneessa, vaskisessa, autuaassa pesässä, istuen kirjatulla istuimella, leikiten kauneilla hopealeluilla. Menipä kerran Numi Taarom ulos metsästykselle ja kielsi impeänsä, ettei se hänen poissa-ollessaan kävisi ulkona. Mutta karhu tietysti kuitenkin pistäiksen ulos ovesta ja katsoo alas alamaailmoille. Sielläpä vasta on ihmeitä: koko maa täynnä makeita marjoja, kaikki puut täynnä herkullisia käpyjä, ja nurmikolla aivan impi-karhun kaltainen uroskarhu leikkimässä! Kotiintultuansa rankaisee Numi Taarom tottelematonta tytärtänsä sillä, että panee hänet _hopea- ja kulta-lankaiseen kätkyesen, köyttää sen vaskisen langan päähän_ ja näin laskee alas _keski-ilmoihin heilumaan_. Siellä _tuulet ajelevat kätkyttä meren päästä toiseen_ ja karhu-paralle tulee _laulujen viimeinen tuska, tarinoiden viimeinen vaiva_. Lopuksi Numi Taarom laskee karhun kokonaan alas maan päälle, ennustaen hänelle hänen vastaista elämätänsä. Karhu on löytävä runsaasti marjoja sekä käpyjä, hänellä on oleva virkana ihmisten valojen kuuleminen ja valapattojen repiminen. Talven tullen on hän sitten menevä lepomajaansa, josta metsästäjä hänet löytää, tappaa ja saattaa kotiinsa suuren kunniaan. Karhu siellä asetetaan nelilautaiselle vuoteelle, _hänen kuononsa ja kämmenensä peitetään hopealla, lepuutetaan pehmeälle silkille ja veralle_. Viimein, koska määrätyt 4-5 juhla-yötä ovat kuluneet, viedään karhu ulos ja hän palajaa sitten ylös taivaasen Numi Taarom'in luokse, tuoden saadut uhrit kanssansa.[583]

Paitsi tätä karhunsynty-runoa on Pohjois-Voguleilla[584] neljä muutakin karhunlukua, jotka otson elämää maan päällä kuvaavat.[585] Ensimmäisessä niistä Numi Taarom'in poika, karhu, syksyllä ma'ata pannessaan, _peittää kunniallisen nahkansa kuuluisilla kattehilla, mainioilla peittehillä_. Toisessa metsästäjä tulee miehen ja naisen jalan käymättömälle pyhälle järvelle, siellä hän näkee _suuren kiven_ -- "huoneellisen ihmisen suuren huoneen" -- jossa ei ovea, ei ikkunata. Sieltä kuuluu ääni, joka hänelle karhun polun neuvoo. Sillä välin karhu tapaa _Metsän ukon_ ja saapi häneltä käskyn, miten pitää elää, kuinka kulkea. Kesäkauden syötyänsä marjoja ja siitä lihottuansa tulee hänen mennä _jumaloittavan suuren akan_ kolmelautaiseen korkeaan aittaan levolle, jossa tämä akka hänelle pitkän talvisen ajan kuluksi laulaa hänen loppukohtalonsa vaiheet.

Tässä olemme siis samassa löytäneet sangen merkillisiä, toisinaan sanasta sanaan yhtäpitäviä vastineita suomalaisille karhunpeijais-lauluille. Aivan kuin Vogulin karhu, niin Suomenkin mesikämmen laskee Rahakarvansa"[586] levolle kultaisille sijoille, säteriselle sängylle".[587] Suuri, jumaloittava akka on nähtävästi meidän Mielikki, metsän emäntä, ja Metsän ukko tietysti ei voi olla kukaan muu kuin itse Tapio. Luultavasti hän on sama, joka asuu "kivisessä linnassa" ja neuvoo metsämiestä.[588] Tapetun karhun komeat peijaiset Voguli-kylässä ovat niin-ikään melkein kuin mukaillut meidän runostamme. Yhtä vaan me vielä kaipaamme: vakuutusta karhulle, ettei metsästäjä suinkaan ole hänelle vahinkoa tehnyt; itse hän muka on horjahtanut syksyisillä liukkailla poluilla ja surmannut itsensä.[589] Mutta luultavasti on tämä seikka ainoasti sattumalta jäänyt pois niistä toisinnoista, jotka Regulylle olivat käsiin tulleet; sillä muista kertomuksista tiedämme Vogulienkin karhunpeijaisissaan aina pyytävän anteeksi saaliiltansa.[590]

Luomistarussa mainittu ilman poika kenties vielä esiytyy toisellakin nimellä. Erään kertomuksen mukaan näet Numi Taarom alussa loi useampia jättiläisiä, joita sitten mainittiin Numi Taarom'in pojiksi. He olivat hyvin suuret ja sotaisat sekä mainioita loitsijoita. Sankaritöittensä jälkeen he aina nukkuivat mahdottoman pitkiä aikoja, Viron Kalevinpojan tavalla.[591] Jokaisella Voguli-heimolla on yksi tämmöinen Taarom-pi suojelushaltijanansa; mutta kaikilla yhteinen varjelija on Numi Taarom'in nuorin poika Sarnju-ater (kultapäällikkö), joka myös mainitaan Lunt-ater'in (hanhi-päällikön) nimellä, _koska lentelee ympäri metsähanhen muodossa_.[592] Tämä seikka näkyy liittävän hänet yhteen maailmaa luovan Ilmanpojan kanssa. Muutamassa suorasanaisessa tarinassa taas Sarnju-ater lentää kaarneena ja sanotaan myös _Päivän pojaksi_.[593] Sarnju-ater'in laulussa[594] puhutellaan niin-ikään tuo kultainen ruhtinas "maata myöten kulkevaksi ihmiseksi, nousevan päivän säteileväksi ruhtinaaksi". Siitä kaikesta ei sopine päättää muuta, kuin että Ilman poika, maan luoja, on auringon haltija.

Kulj-ater'ista, joka jo luomistarussa tuli mainituksi, löytyy useampia muitakin sangen merkillisiä tietoja. Kulj-ater'in virressä,[595] joka veisataan tälle haltijalle pidettävässä juhlassa, tulee hän esiin Numi Taarom isänsä talossa, seitsemällä vaskikatolla peitettyyn linnaan suljettuna, kahleilla sidottuna. Sieltä kerran katsahtaissaan ulos maan päälle, rupeaa hänkin ikävöimään tänne alas. Taarom ensin ei päästäisi häntä, sanoo: "koska ihmiselle määrätyn ijän hetki tulee, silloin lasken ihmisiä syövän, suurisilmäisen Uotpet'in[596] alas". Mutta, tottelemattoman poikansa alin-omaisista kärttämisistä suuttuneena, tempaa hänet Taarom viimein jalasta ja viskaa mereen. Tässä Kulj-ater saapi _turvapaikan madekalan nenässä_.[597] Toisissa lauluissa Kulj-ater kertovärssyissä usein asetetaan yhteen Térn'in kanssa, esim.

Térn ylhäältä sinkoo, maanpinnalla kulkee, Kulj maan alipuolta kulkee;

taikka myös:

Térn'istä vapaasen kansaan laskit Térn'in alas, Kulj'ista vapaasen kansaan laskit Kulj'in alas.[598]

Tämä _térn_ merkitsee _tautia_, erittäin tarttuvaa ruttoa, joten se hyvin sopii yhteen kuoloa tuottavan Kulj-ater'in kumppaliksi; mutta samassa se myös on virva_tuli_ ja tér-njäl on taivaalla lentävä noidan nuoli. Täten näemme siis Kulj-ater'in putoomisessa taivaasta ja piilemisessä kalassa luultavasti jotakin meidän tulensynnyn tapaista. Eikä ole tuo tulen yhteys tautien kanssa suomalaisellekaan käsitykselle suinkaan outo. Ilmassa kulkevat tähdenlennot luullaan meilläkin noidan nuolina äkillisten tautein tuottajiksi. Sama ajatus arvattavasti niin-ikään ilmautuu taudin lumouksessa, jossa sairaan kylvettäjä rukoelee Jumalaa:

"Pyyhi pois pyhät kipunat, Pyhät saastat sammuttele".[599]

Tulensynty-runostamme vielä tiedämme, että tuli

Ensin poltti paljo maita, Paljo maita, paljo soita, Sitten vierähti vetehen, Aaltoihin Aluenjärven.

Tämä sitten siitä

Kuohui kuusien tasalle, Ärjyi päälle äyrähien, Tuon tuiman tulen käsissä.[600]

Raudansynnyssä taas, jonka likeisen yhteyden edellisen kanssa Castrén jo huomautti, on puhe siitä, kuinka

Meri kuivi, taivas kuivi Sinä suurna poutavuonna, Tulivuonna voimatonna.[601]

Sama käsitys kenties tulee vastanamme Vogulien tarussa seitsemän kesää, seitsemän talvea yhtämittaa raivoavasta kulovalkeasta, joka poltti maata ja jonka jälkeen seurasi ääretön kiehuvan veden tulva. Siihen hukkui enin osa ihmisistä sekä kaikki luontokappaleet; tulvan laskeuttua täytyi Numi Taarom'in uudestaan luoda sekä manteren elävät että myös veden kalat.[602]

Viimein vielä on Voguleilla jotain Vipusen-tarun kaltaista. Eräs matkalainen tulee vanhan ukon mökkiin. Tämä, kun huomaa vieraansa olevan nälässä, ottaa sukset, ottaa joutsensa nuolineen, avaa vanhan äitinsä suun levälle, hiihtää sinne sisään ja palajaa jonkun ajan kuluttua jälleen, kantaen metsäriistaa selässänsä.[603]

_Ostjakeilta_ saadut, Regulyn tuomat laulut ja tarut ovat, niinkuin tiedämme, vielä kääntämättä. Muut siellä käyneet tutkijat eivät ole löytäneet taikka ei kumminkaan julkaisseet mitään, josta meille olisi apua.[604]

_Magyareilta_ ei ole edes mitään saaliin toivoa. Vanhasta uskonnosta ovat he vaan enään säilyttäneet pari nimeä, esim. _föld anyan_ (maan-emän), _Manó'n_ (Manan), kolme parantavaa neitoa (Luonnotarta), jotka ilmautuvat eräässä loitsussa,[605] vaan ei mitään taruja. Yhtä tyhjät yhtäläisyyksistä Kalevalan kanssa ovat myös Magyarein sadut, paitsi mitä koskee yleiseen kaikkien tai kumminkin itämaisten kansain saduissa löytyviä kohtia. Semmoisia ovat esim. se kuvaus tytön kauneudesta, että rinnoilta kuu kumottaa, otsalta päivä, poskipäiltä taivaan tähdet; samoin noidan edestä pakenevan käsky kumppalilleen katsahtamaan taaksensa ja kun tämä sanoo näkevänsä pilven longan, selitys että se onkin heitä tavoitteleva vihollinen; kuolleen herättäminen elämän vedellä j.n.e.[606]

II. Kalevalan kaltaiset aineet ural-altailaisen sukukunnan muissa heimoissa.

Siperian matkoillansa oli Castrén'in onnistunut saada muutamia lauluja ja tarinoita Samojedeilta sekä Altai-vuoriston Tatareilta. "Jos", sanoo hän näistä, "tatarilaiset sankarilaulut vertaamme suomalaisiin tahi samojedilaisiin, niin huomaamme sangen merkillisiä yhtäläisyyksiä niin hyvin kokonaisuudessa kuin myös monessa erinäisessä kohdassa. Ensiksikin on tuo käsityksen suunnattomuus niissä kaikissa yhteinen omituisuus, tuo Suomen lauluissa nähtävä luonnon rikkaus hopeasta ja kullasta, nuot taivaankorkuiset puut, nuot elävät, jotka ruumiillansa meret, manteret peittävät, nuot urhot, joiden huutaessa meri kuohahtaa, maa järähtää, vuoret halkeaa -- ne kaikki ja paljon muuta lisäksi tavataan melkein sanasta sanaan tatarilaisissa sekä myös, vähän karkeammassa muodossa, Samojedein sankarilauluissa. Suuri sukulaisuus ilmautuu niin-ikään tuossa tuntehikkaassa elävyydessä, jonka mainittuin kansain runot luovat luontokappaleisin, suoden jokaiselle linnulle ja kalalle, jokaiselle pensaalle, kivelle ja aidaksellekin sydämen, joka tuntee iloa, surua ja kaipausta. Monta vertauskohtaa tarjoovat vielä näiden kolmen kansan runot, mitä loitsu-uskoiseen käsitystapaan tulee. Siinä suhteessa tahdomme huomauttaa, että myös Tatareissa loitsutaidon s.o. viisauden voima on suuremmassa arvossa kuin miekan. Usein kuljetaan maat, manteret läpi viisaan neuvon haussa, ja monesti heikko vaimokin saa ikivoittoisen urhon voitetuksi viisautensa kautta. Tähän voimme vielä lisäksi muistuttaa, että Tatarienkin käsityksen mukaan _laulu_ on viisauden ylin ilmaumisen tapa. Ei ole sitä olentoa luonnossa, joka voipi laulun voimaa vastustaa. Olen kuullut Tatarien suurella hartaudella kertovan, kuinka taivaan seitsemän Kudai'ta (ylijumalaa) istuvat pilven sakaralla, kuullellen kanteleen mukasoinnulla laulettuja ihania runoja. Sanotaanhan Aina'inkin (Manalaisten) kohottaivan maan sisästä rintaansa myöten, saadakseen ihaella soiton ja laulun säveliä, jotka myös viekoittavat luokse ilman linnut, veden kalat ja metsän elävät, vieläpä liikuttavat vuoriakin ja kovia kallioita. Kenelle, tätä kuullessaan, ei muistuisi mieleen Wäinämöisen laulu, silloin kun ikirunojamme ensikertaa helisteli uuden, hau'in leukaluusta sepitetyn kanteleensa kieliä!"[607]

a. Samojedeissa.

Toisessa paikassa sanoo hän erittäin Samojedeista: Paitsi loitsu-uskontoansa ovat Tom-joen Samojedit myös säilyttäneet sankarilauluja. Samankaltaisia löytyy myös pohjoisissa Samojedeissa sekä Ostjakeissa -- onpa Suomen Kalevalakin ainoasti katsottava kauniiksi kukaksi, joka noista Samojedein lauluissa jo piilevistä siemenistä on kehkiynyt. Kalevalan sankarit tavallisesti lähtevät taisteluun, nuoren neidon sydäntä ja kättä omakseen saadaksensa, ja sama on myös yleisin aine Samojedein lauluissa. Ja kun samojedilaiselta laulajalta kysymme, kuinka muuten niin perin halvaksi katsottu vaimo voi lauluissa olla jaloin urhotöitten tarkoitusperänä, niin hän epäilemättä vastaa seuraavilla sanoilla: "Hamasta esi-isien ajoista on meillä pidetty se tapa pyhänä, ettei saa ottaa vaimoa omasta heimokunnasta, vaan vieraasta. Mutta eri-heimokunnat ennen muinoin tavallisesti olivat vihollisuudessa keskenään, jonkatähden monesti oli vaikea hyvällä saada vaimo itsellensä. Ei ainakaan häntä saatu ilman naimislunnaita, jotka olivat sangen kalliit muinoin tavallisen monivaimoisuuden ja siitä tulleen naimattomain naisten vähyyden tähden. Päästäkseen tuosta maksusta ottivat väkevät miehet itselleen vaimoja oman kätensä oikeudella". Kalevalassa taas sanotaan Pohjolan neidon _kauneus_ vaikuttimeksi, joka viekoitti sankarit ulos taisteluihin ja vaaroihin. Lunnaista ei kukaan pyrkinytkään vapaaksi. Näin on siis Suomen runossa puhtaampi, jalompi henki kuin samojedilaisessa; mutta luultavasti ovat kuitenkin kaikki runojaksot Kalevalassa, mitkä Wäinämöisen, Ilmarisen tai Lemminkäisen kosintaretkiä kuvaavat, saaneet alkunsa samasta mutaisesta lähteestä kuin Samojedein naimispyynti-laulut. Kumminkin on huomattava asia, että myös Kalevalassa kosittava neito kuuluu vieraasen, viholliseen heimokuntaan eikä häntä saada ilman kalliita lunnaita (Sampoa). Muitakin pienempiä yhtäläisyyksiä ovat Suomen ja Samojedin runot täynnä läpiläpitsensä.[608]

Todisteeksi tuopi hän sitten esiin kaksi samojedilaista sankarirunoa. Tuota yhtäläisyyttä pienemmissä seikoissa, josta hän puhuu, ei kuitenkaan ole kovin paljon. Lukematta alin-omaisia muuttumisia eläviksi sekä kuolleitten herättämisiä noitavoiman kautta, joita yleiseen saduissa voi tavata, rajoittuvat vertaamiseen syytä antavat kohdat seuraaviin harvoihin. Edellisessä laulussa sankari _jo kätkyessä on aika mies_ ja rupeaa ajattelemaan naimista. Hän ottaa miekan sekä joutsen ja lähtee _ratsastamaan ilman kautta kotkan selässä_, niinkuin Wäinämöinen ensimmäisellä Pohjolan retkellänsä. Kuninkaan linnoille päästyään laskeikse kotka puuhun ja sankari kiipee, soopelin haahmossa, alas maahan. Ansiotöitä ei häneltä vaadita, jos ei sitä tahdottane lukea semmoiseksi, että neidon veljet kaksittain käyvät hänen kimppuunsa ja painimisella koettavat hänen voimiansa. Häitten jälkeen hänen täytyy taistella koko sankarijoukkoa vastaan, jotka myös olivat tulleet samaa kaunotarta kosimaan. Sillä aikaa nuorikko lentää kotkansa selässä tiehensä. Sankari rientää jäljestä ja _hänen kotkansa iskee rintansa niin kovasti siihen linnaan_, johon neito on pakonsa ottanut, _että vaskikatto särkyy_. Tätä kenties voitaisiin verrata yhteen, häärunoistamme, jossa suuri kotka nokallaan iski miesten linnaan, vaan ei päässyt sisään, koska siinä oli rautakatto. Samoin esti hänet naituin vaimoin vaskikatto. Mutta neitten linnassa oli vaan liinakatto, jonka hän helposti puhkaisi ja näin muodoin sai tilaisuutta iskemään paraan neidon parvesta.[609] -- Samojedilais-sankari ei silläkään saanut vaimoaan takaisin; hänen täytyi nyt taistella linnan vartijoita vastaan. Suurella vaivalla pääsi hän viimein voitolle nuoren lankonsa avulla, joka riensi hätään, kotkansa kannattamana. Kovan ponnistuksensa jälkeen _nukkui sitten sankari seitsemän vuotta yhtä mittaa_, siis vielä kauemmin kuin Kalevinpoikakin, joka siinä taidossa oli aika mestari. Toisessa laulussa tulee sankarille veljensä avuksi, _kiitäen tuulen voimalla_, niinkuin Ilmarinen Pohjolaan. -- Samojedein saduissa[610] niin-ikään tapaamme yhden ja toisen Kalevalaan vivahtavan seikan, enimmiten kuitenkin ainoasti aivan yleisiä, kaikissa tällaisissa kertomuksissa ilmitulevia.[611] Omituinen sitä vastaan on seuraava keskustelu kahden sisaren välillä. Toinen niistä oli kuollut ja toinen tiedusteli häneltä noitarummun avulla, mihin paikkaan hän mieluimmin haluaisi hautansa. Kuusikkoonko? -- Ei, sillä siellä käy niin paljon väkeä, jotka häiritsevät lepoa. -- Koivikkoonko? -- Ei; siellähän ihmiset yhä käyvät hakkaamassa halkoja. -- Männikköönkö? -- Eipä siihenkään; siellä käyvät lapset taittamassa oksia.[612] -- Johonkin määrään muistuttaa tämä Lemminkäisen ja äidin neuvoittelua soveljaasta piilopaikasta.[613]

Toisessa kohdassa taas Castrén kertoo jotakin Wäinämöisen lopullisen lähdön kaltaista. Muinais-aikoina eli maan päällä Urier niminen mies, mestari Tadibein (noitien) joukossa, semmoinen, jonka vertaisia ei tämän aikuinen maailma enää saakaan nähdä. Jos oli joku poro kadonnut, tai tavaraa varastettu, taikka terveys, rikkaus, mikä onni hyvänsä hankittava, niin siihen oli Urier'illa taitoa, jos kelläkään. Mutta viimein, koska metsän riista, peuranjäkälän saalis ja poroin sikiäväisyys yhä väheni maan päältä ja sen sijaan varkaus, petos, ynnä muu paha ihmisissä eneni, valjasti Urier neljä poroa reen eteen ja läksi vaimoinensa pois tästä matoisesta maasta taivaasen.[614]

Niinkuin tästä näkyy, ei ole yhtäläisyydet Samojedin ja Suomen hengentuotteitten välillä ylen monet eikä ylen suuret. Siihen vielä tulee lisäksi, että yllä esiintuoduissa sankarilauluissa, jotka ovat Etelä-Samojedeiltä saadut, ilmautuu niin kokoonpanossa yleiseen kuin myös yksityis-seikoissa silminnähtävä, läpikäyvä sukulaisuus läheisten Tatarien runoin kanssa. Pohjois-Samojedein "jättiläislaulut", joista ei Castrén tuo esiin esimerkkiä, kuuluvat olevan ihan toista laatua. Myöskin sanotaan niissä sankarit Sjadubeä'iksi (jättiläisiksi), jota vastaan eteläisissä niiden nimenä on _Mádur_, nähtävästi lainattu tatarilaisesta _Matyr'istä l. Batyr'istä_.[615] Täysi syy on siis otaksua, että Etelä-Samojedit vaan ovat mukailleet naapuriensa lauluja.

b. Tatareissa.

Arvaamattoman runsaaksi sitä vastaan tulee saalihimme, niin pian kun nyt siirrymme vielä edemmäksi, Tatarien alalle, ja täälläkin kohtaa meitä taas heti tuo vanha tuttavamme, luomistaru.[616] Alussa, niin kertovat Altain Tatarit, jotka eivät ole vielä Muhammedin oppiin kääntyneet, vaan säilyttäneet vanhan loitsu-uskontonsa, oli ainoasti vettä; _ei ollut mannerta, ei taivasta, ei aurinkoa eikä kuuta_. Alku-ulapan ylitse lenteli Jumala, lenteli hänen kanssansa myös yksi ihminen, _molemmat mustien hanhien muodossa_. Ihminen kerran ylpeydessään pyrki Jumalaa korkeammaksi, josta suuttuneena tämä hänet sysäsi taivaasta alas mereen. Täällä masentui ihminen nöyräksi ja rukoili apua. Jumala silloin lausui: "syntyköön kivi!" ja meren pohjasta heti kohosi _kivi, jonka päällä ihminen saattoi purjehtia vesien pinnalla. Jumala tuosta käski hänen sukeltaa pohjaan ja noutaa sieltä mutaa_. -- Manteren luominen tapahtuu sitten aivan kuin Mordvalaistenkin tarussa, sillä pienellä eroituksella, että Jumalan apulaisen ulossylkemistä lönteistä ainoasti syntyy soitten mättäät. Jumala nyt sanoi alku-ihmiselle: "sinä olet synnillä saastutettu ja kaikkien sinun alamaistesi mieli tulee yhtä pahaksi; minun alamaiseni sitä vastaan tulevat pyhiksi. He saavat nähdä auringon, he saavat nähdä valon. Oikea Kurbystan[617] on oleva minun nimeni; sinun nimes olkoon tästä lähtein Erlik (paha henki). Se ihminen, joka syntinsä minulta peittää, olkoon sinun; se, joka itsensä synnistä erottaa, on minun omani". -- Kasvoipa nyt uudesta manteresta pitkä, oksaton puu. "Oksaton puu ei ole hauska katsella", virkkoi Jumala, "kasvakoon siihen yhdeksän oksaa, joka oksan juurelle yksi ihminen, joka ihmisestä eri-kansakunta". Siihen syntyi samassa, paitsi ihmisiä, myös nelijalkaisia, lintuja, kaikkia, joissa on henki. Erlik pyysi itselleenkin jonkun osan tuosta elävien paljoudesta, vaan ei Jumala antanut. Tuosta suuresta puusta ihmiset saivat ravintonsa; mutta heidän oli ainoasti lupa syödä hedelmiä itäänpäin kallistuvista oksista; kielletylle puolelle oli Jumala asettanut koiran ja käärmeen vartijoiksi. Vaan kerta, kun käärme oli nukahtanut, pujahti Erlik sen sisään ja houkutti ihmiset syömään kielletystä hedelmästä. Siitä karisivat heidän ihonsa peittävät karvat pois ja he rupesivat häpeemään. Jumala nyt tuomitsi käärmeen ihmisen ikivihollisuuden alaiseksi ja vaimon synnyttämään tuskalla sekä kivulla. Erlik pantiin kolmannen maakerroksen alle, pimentolaan asumaan, johon ei päivä paista, eikä kuu kumota. Jumala myös ilmoitti: ei tulevansa enään itse langenneitten luotujensa puheille, vaan lupasi kuitenkin lähettää Mai-Teren[618] heille kaikellaista hyödyllistä neuvomaan. _Tämä Jumalan lähettiläs opetti sitten ohran_, räätikän, sipulin y.m. _viljelyksen_.

Jonkun ajan kuluttua sai Erlik jälleen Jumalan lepytetyksi ja luvan rakentaa taivaan vahvuuden asunnoksensa; siellä hän sitten eli sukunsa kanssa. Mutta yksi jumalinen ihminen, Mandischire nimeltään, pani sen ihmeeksi, että viettelijän piti taivaassa riemuita, vaikka hänen kauttansa syntiin syöstyn ihmiskunnan täytyi vaivalla elättää henkeänsä täällä alhaalla. Hän läksi senvuoksi sotaan Erlik'iä vastaan ja särki hänen linnansa Jumalalta saadulla keihäällä. Taivaallisen linnan kappaleet putosivat alas maan päälle, ja niistä ovat nuot monet täällä nähtävät kivet, kalliot ja vuoret saaneet alkunsa. Erlik'in suku samassa myös hävitettiin. Hän rupesi sentähden jälleen luomaan itsellensä uusia alustalaisia; hän teki palkeen, pani pihdit alaisimelle ja rupesi vasaralla päälle lyömään. _Ensin syntyi hänen ahjostaan sammakko, sitten käärme, karhu, metsäkarja, pari pahaa henkeä ja viimein kameli_. Jumala nyt viskasi Erlik'in aseet tuleen, ettei syntyisi enempää saastaisia eläviä. Mutta pihdeistä ja vasarasta kuitenkin vielä muodostui rotta, palkeesta haikara.

Sitten lausui Jumala omaluomillensa ihmisille: "Olen teille antanut karjaa, ruokaa, kirkasta vettä; eläkää te nyt siivosti minun mielikseni! Podo-Sünkün lähetän _kiinnittämään aurinkoa ja kuuta paikoillensa_. Mandischiren _käsken opettaa teitä onkimaan, hamppua kehräämään, nuottaa kutomaan, venettä rakentamaan, pyssyä kruuteineen sepittämään ja niillä oravia ampumaan!" Näin tapahtuikin, _vaan yhtenä päivänä tuuliaispää vei Mandischiren pois maan päältä_.

Tom-joen varrella asuvat Tatarit[619] puolestaan tarinoivat: "Muinoin, muinoin suuri Pajana loi ihmisen, vaan ei osannut luoda häneen sielua. Hän meni siis suuren Kudain (ylijumalan) luokse semmoista pyytämään ja asetti sillä välin koiran vartijaksi." Tämän jälkeen jatkautuu taru aivan kuin Mordvalaisilla, ainoasti sillä eroituksella, että Schaitan'in nimi tässä on Erlik ja että Kudai viimein tuomitsee uskottoman vartijan "koiran elämään" s.o. että häntä jokainen saa piestä, vaikkapa kuolijaksi.[20]

Pää-asiallisesti on siis Altailaisten luomistaru samallainen kuin Volgan rantalaisilla, vaikka osaksi täydellisempi ja alkuperäisempi.[621] Senvuoksi ei olekaan tarvis uudestaan vertailla kaikkia sen kohtia suomalaisiin runoihin. Siinä olkoon kyllin, että otamme huomioon Erlik'in takomisen, jossa, samoin kuin Ilmarisen työssä, ilmautuu erilaisia tuotteita yksi toisensa perästä. Mandischiren katoominen tuuliaispäässä, sen jälkeen kun hänen toimensa täällä on täytetty, saattaisi taas vastata Wäinämöisen lähtöä.

Sankarirunoissansa Tatarit, niinkuin Castrén jo huomautti, sangen usein laulavat uljaita, vaarallisia retkiä kauniitten neitoin saamiseksi. Näissäkin ilmautuu jo tuo korkeampi käsityskanta, jonka meidän kuuluisa tutkijamme Kalevalalle omisti, sillä nämät kosintoretket eivät ole ulkonaisen pakon vaatimia ryöstämisiä, vaan ritarillisia sankaritöitä, joihin neidon kauneus on innon sytyttänyt. Tämä ihanuus on välistä kuvattu melkein samoilla sanoilla kuin meidän runoissamme: Jos hän tännepäin katsahtaa, ovat kasvot kirkkaat niinkuin kuu, jos tuonne, niin paistavat auringon tavalla. Lihan läpi luu näkyvi, luun läpi ydin näkyvi; koko teltan neito valaisee kauneudellaan.[622] Mutta ylpeyskin on monesti tämän ihanuuden vertainen. Neidoilla on naimis-asioissa usein oma mielensä. Kerran veli ei sano uskaltavansa päättää sisarensa kädestä, koska tämä on häntä itseään vanhempi.[623] Toisessa tapauksessa ei tyttö huoli isänsäkään tuomasta kosijasta, vaan vastaa rohkeasti: "ennen ottaisin vaikka karhun salolta, vaikka kannon kankahalta!"[624]

Joskus vaaditaan kosijalta ansiotöitä. Yhden sankarin esim. täytyy, päästäkseen toivonsa perille, sitoa tiukusia kolmen lehtikuusen joka lehteen ja lisäksi vielä täyttää koko saari karhuilla sekä susilla.[625] Toista käsketään noutamaan erästä kiveä meren pohjasta. Välisti pannaan useammat kosijat kilpaa ratsastamaan taikka joutsella ampumaan.[626] Mutta tämmöiset ehdot eivät ole tavalliset; useammin on vaara siinä, että sankarin ensin täytyy voittaa kilpakosijansa verisellä tappelulla. Tämmöinen taistelu tekeekin tatarilaisen sankarin mielestä kosimisen ainoasti sitä hupaisemaksi; pääsisällyksenä lauluissa ei olekaan useimmiten kosimiset, vaan ritarilliset retket, joissa vaarat ja tappelut haetaan oman hauskuutensa ja tuottamansa maineen tähden. Tässä suhteessa on siis ainoasti meidän Lemminkäinen, sekin oikeastaan sanoissansa, tatarilaisten veljiensä tapainen.

Nämät jälkimmäiset ovat ko'oltaan sekä kaikissa liikunnoissaan samallaisia jättiläisiä kuin Viron Kalevinpoika. Kahden sankarin tapellessa maa kiikkuu, kalliot halkeaa ja meri kuohahtaa äyräittensä yli.[627] Saman vaikutuksen tekee heidän paljas ratsastuksensa,[628] jopa huutonsakin.[629] Eräässä sadussa jää sankarin hevosesta ijäksi jälkiä kallioon.[630] Heidän piiskanläiskähdyksestäänkin taivas pimenee ja musta maa keikahtaa.[631] Kaukaa nähden luullaan lähenevä tai makaava urho usein korkeaksi vuoreksi.[632] Mutta jos he taistelussa tai muuten retkillänsä eivät säästä voimiaan, niinpä on heillä joutessaan myös ihmeellinen lepäämisen mahti. Jos he joskus 3-9 päivää nukkuvat, on se vaan pikkuista koiran unta; mutta monesti he eivät herää ennen kuin 1-9 vuoden kuluttua.[633] Kukkuissansa he kuorsaavat, niin että kuuluu taivahasen asti.[634]

Paitsi sankareita ja heidän ratsujansa ilmaantuu muitakin suunnattoman suuria olentoja. Onpa erittäin Pohjolan mainiolla sonnilla, jonka pää Kemissä keikkui, Hämehessä häntä heilui, täällä täydet vertaisensa "sini-härässä", minkä maha maata laahaa, sarvet pilviä puhkaisevat,[635] taikka mustassa mullikassa, Altain isännässä, minkä alihuuli maan puita pureksii, ylihuuli taivaan tähtiä nuolee.[636]

Juuri samoilla äskenmainituilla sanoilla on niin-ikään summattoman Ker-jutpa kalankin suun avaruus kuvattu. Siitä säikähtymättä astui kuitenkin nuori sankari lähemmäksi, kiinnitti alihuulen maahan, ylihuulen taivaan kanteen, ja meni kalan sisään. Halkaistuaan sen vatsan, sai hän sieltä ulos paljon hopeaa ja kultaa, paljon karjaa ja rikkautta, minkä kaiken Ker-jutpa oli niellyt.[637] Juuri sama seikka tapahtuu toisessa laulussa Tschylan-Khan-jättiläiselle.[638]

Lähinnä tässä tietysti johtuu mieleen tuo jättiläisvaimo vogulilais-sadussa, jonka sisässä metsästetään; mutta tämä tulee samassa näiden toisintoin kautta varmemmin yhteenliitetyksi Vipusen kanssa. Viimein, jos vielä jäisi hiukankin epäilystä, niin poistaa sen muutama suomalainen runo, jossa Ilmarinen, pyytäessään Pohjolan kaunista tytärtä, joutuu suuren hau'in nieltäväksi, vaan sen vatsassa takoo rautanokkaisen linnun, joka hakkailee hauin vatsaa, siksi kun tämä suostuu antamaan Ilmariselle kaunoisen Katrinan.[639]

Useammissa tatarilaisissa lauluissa ja tarinoissa näemme muutamia seikkoja, jotka meidän Kullervosta muistuttavat. _Poikanen kaksipäiväisenä jo särkee kätkyensä_ ja lähtee kaloja pyytämään.[640] -- Eräs nuori sankari kuusivuotisena leikitessään aina joka napsahduksella tappaa jonkun kumppaneistaan.[641] Senvuoksi hän pistetään puolikkoon ja viskataan mereen, mutta pääsee onnellisesti rannalle.[642] -- _Turhaan yritetään tappaa kolmevuotista poikaa, josta pahaa pelätään_. Miekat, keihäät, nuolet, joita häntä vastaan käytetään, eivät tee hänelle mitään vahinkoa.[643] -- Muutamassa Kirgiseiltä saadussa suorasanaisessa tarinassa[644] ruhtinas, joka eräältä paimenelta tahtoo ryöstää hänen kauniin vaimonsa, lähettää nuoren miehen noutamaan karhun sekä pantterin maitoa. _Paimen ilman vahinkoansa tuokin koko lauman karhuja ja panttereita kotiin, ajaa tarhaan_ ja lypsää niinkuin lehmiä. Mutta ruhtinas kiireesti käskee hänen toimittaa ne metsään takaisin, _sillä tullessaan olivat ne tehneet hirmuisia tuhoja sekä karjalle että kansalle_. Sen jälkeen yritetään hävittää häntä toisella tavalla, _kasataan kokoon 80 kuormaa puita, sytytetään tämä rovio ja viskataan hänet liekkiin_; mutta hänen vaimonsa lentää sinne kyyhkysenä ja kantaa hänet pois.

Toisissa taas on kaikellaisia Lemminkäis-taruun vivahtavia kohtia. Muutamassa laulussa vaimo kysyy mieheltänsä, joka synkkämielisenä istuu: "Alten-Khan,[645] sä valittuni, _etkö ole saanut mitään syötävää vai eikö vaattees ole sinulle mieltä myöten? Vai onko hevoses pilatta?"[646] Toisessa on pari lasta murhattu ja vartijoita asetettu haudalle. Heidän varsansa lähtee heitä hakemaan, tulee tytön haamussa haudalle, _laulaa niin ihanasti, että kaikki metsän elävät sekä ilman linnut rientävät sinne kuulemaan ja että vartijain valppaus nukahtaa_. Sen lisäksi juottaa hän heitä viinillä. _Näin muodoin saa hän lapset maasta kaivetuiksi ja jälleen henkiin herätetyiksi_.[647] -- Usein _elähytetään_ näissä lauluissa _kuolleet elämänveden avulla, jolloin heräävät "entistä parempina"_.[648] -- Khan Pydäi _lähtee sotaretkelle. Tiellä sattuu hänelle suuri tuli esteeksi, jonka hän sammuttaa sillä keinoin, että taivaasta sadattaa lunta yhdeksän vaaksan paksulta_. Sen jälkeen hän vielä _saa kiinni kolme karhua_ sekä _pyytää valaskalan_ sinisestä merestä.[649] -- Kerran on 40 poikaa ja neitosta yhdessä _kisailemassa; kesken iloa ryntää sankari sinne ja ryöstää yhden neitosista_.[650] -- Sankari ampuu yhden _nuolen_ koivuun ja sanoo: _jos sen sulkaset karisevat tai sen väri vaalenee, niin on ystävä kuollut_![651]

Toisinaan myös kohtaamme Kullervo- ja Lemminkäis-runoihin kuuluvia tapauksia yhdessä, samaan tapaan kuin lappalaisessa Pischa-Paschassa. Khan Pildäi _kaatuu sotaan_ molempia Moos'eja vastaan. _Isän kuolon jälkeen syntyy leskelle poikanen_. Vähän vartuttuaan kysyy tämä äidiltä, missä hänen isänsä on, vaan ei saa vastausta. Hän menee sitten leikkimään kylän lapsien kanssa ja voittaa kaikki. Siitä suutuksissaan pilkkaavat häntä kumppalit: "jos olet mokoma sankari olevinas, miks'et lähde isääsi kostamaan?" Hänen kysyessään ilmoittavat pojat isän surmaajain nimet. _Nyt nuori sankari menee äitinsä luokse ja pyytää hevosta, lähteäksensä taisteluun. Turhat ovat kaikki äidin varoitukset. Viimein vanhus-parka valittaa: "nyt mies-jurtta (teltta) meillä jää kylmille; äitisi jätät tänne itkemään!"[652] -- Kaksi khan'ia (ruhtinasta) kihlaavat vasta toivossa olevat lapsensa keskenään. _Toinen näistä khaneista kuolee_ ja toinen sitten, _kun lapset ovat syntyneet_, peruuttaa lupauksensa, kun ei tahdo antaa tytärtänsä turvattomalle orvolle puolisoksi. Pieni Kosy Körpöz sillä välin kasvaa ja varttuu tavallista vahvemmaksi. Leikitessään hän voittaa kaikki kylän lapset. Yksi näistä tuosta sanoo hänelle: "jos minä tuommoinen sankari olisin, menisin sinuna ryöstettyä morsianta omakseni ottamaan." Kotiin tultuansa Kosy Körpöz pyytää äitiänsä nisujyviä paistamaan. Äiti täyttää pyynnön ja antaisi ne hänelle kauhalla; mutta poika rukoilee antamaan kädellä. Kun äiti senkin tekee, _pitää häntä poika kädestä kiinni, siksi kun äidin, jota kuumat jyvät kovin polttavat, täytyy ilmoittaa_, kuka Kosy Körpöz'ille luvattu morsian on ja mihin hän on viety. Nuori sankari tuosta _pyytää ja saa äidiltä isän hevosen, miekan, keihään sekä joutsen_, ja lähtee kosiotielle.[653] Muutamassa toisinnossa, jonka alkupuoli on melkein samallainen, _äiti_ lopussa _kaikin mokomin epää poikaansa lähtemästä tuolle vaaralliselle retkelle_. "Jos et palajaisi", vaikeroi hän, "enkä enempää saisi nähdä sinua, niin en enää tahtoisi elääkään koko tässä talossa. _Huomaa mitä vaaroja sinulle tielläsi tulee vastaan_: ensin kohtaa 40 sutta, kuinka selviät niiden kynsistä? -- kuinka sitten pääset tiheikön taakse, josta hiirikään ei voi läpi pujahtaa? -- kuinka joudut vuoren tuolle puolle, jonka ylitse ei kukaan vielä ole kiivennyt? -- kuinka viimein uit tuon äärettömän meren toiselle rannalle?"[654] Pienen vivahduksen Wäinämöisen laulun vaikutukseen olemme jo äsken nähneet, silloin kun varsa-tyttö lauloi haudan vartijoille. Sama käsitys ilmautuu muutamissa muissakin lauluissa. Eräs vaimo pukeutuu joutsenhaamuun; kun hän sitten oikeata siipeänsä liikahuttaa, niin helähtää siitä 40 laulua, jos vasempaa, niin 70 laulua. _Sitä kuullessaan kaikki ilman linnut pysähtyvät kesken lentoansa ja ihastuvat, kaikki maan elävät seisahtuvat kesken juoksuansa ja itkevät_.[655] -- Muutama sankari taas _soittaa kanteleella_ 40 laulua _niin ihmeen ihanasti, että vanhoiltakin ihmisiltä kyyneleet vieree pitkin poskia ja linnut kolme kertaa lentävät hänen ympärinsä, kauemmin saadakseen ihaella noita säveleitä_.[656]

Pienempinä yhtäläisyyksinä lisättäkööt tähän vielä: että täälläkin joskus _kotka kantaa sankaria_, niinkuin Wäinämöistä,[657] että eräälle pariskunnalla rakennetaan Pohjolan häätuvan kaltainen, _pilviin saakka ulottuva, kullalla ja hopealla koristettu uusi teltta_.[658] Niin myös tuo Castrénin jo huomauttama ylimalkainen suuri rikkaus jaloista metalleista ja silkistä sekä monet alin-omaiset loitsimiset. Viimein vihdoin useammat kaikille saduille yhteiset kohdat: neitoin lentäminen joutsenpuvussa y.m. Huomattava on sitä vastaan ettei Tatarein eikä Kirgisein häälauluilla ole vähintäkään yhtäläisyyttä Kalevalassa olevien kanssa_.[659]

c. Mongoleissa.

Myöskin mongolinsukuiset Burjatit Irkutsk'in seuduilla tuntevat monesti kerrotun luomistarumme. Alussa, sanovat he, oli ääretön meri, ja sen pohjassa mutaa sekä savea. Jumala käski valkoisen kakertajan sukeltamalla noutaa ylös näitä aineita. Kakertaja ne levitti meren pinnalle mantereksi, jolle sitten kasvoi kaikellaisia kasveja.[660] Heillä on niin-ikään sama taru, kuin Tatareilla, ihmisen luomisesta. Siinä he vaan hiukan poikkeevat, että paha henki ei houkuta vartioivaa koiraa pois turkin lupauksella, vaan karkoittaa hänet hirmumyrskyllä.[661]

Niinkuin tiedämme ovat Mongolit nyt Buddhan-uskolaisia. Yllämainitut kertomukset, jotka eivät Buddhalaisten luomistarun kanssa ole missään yhteydessä,[662] ovat siis taikka vanha muisto entisiltä noita-uskonnon ajoilta, taikkapa myös tatarilaisilta naapureilta saadut.[663] Mongolien nykyisessäkin opissa on kuitenkin yksi merkillinen seikka, jota ei saata olla puheeksi ottamatta. Buddhan-uskonnon mukaisessa luomistarussa on näet puhe ihmeellisestä _Sambu_-baraka-nimisestä puusta, joka kasvaa keskellä suurta merta ja jonka makeat, suuret hedelmät ovat taivaan haltijoitten ravintona.[664] Tätä puuta tahtoi jo Grimm[665] aikanaan nimen puolesta vetää meidän Sammon verroille, eikä voi kieltää, että siinäkin selityksessä on yhtä ja toista viehättävää. Onhan muutama Sampoon kuuluva seikka nähtävästi likeisessä yhteydessä suuren tammen kanssa. Jälkimmäisenkin oksat antoivat ikuisen onnen, latvat ikuisen tai'an, lehvät ikuisen lemmen. Kumpaisenkin kappaleita (muruja, lastuja) putoo mereen, jossa tuulen ajona kulkevat ja viimein saapuvat rannalle ihmisten käytettäviksi.[666]

Mongolien sankarilauluissa Bogdo-Dschangar'ista[667] ja Bogdo-Gässär-khan'ista[668] on yleisen luonteen puolesta joitakuita yhtäläisyyksiä tatarilaisten ja suomalaisten runoin kanssa. Niissä ilmautuu sama mielikuvituksen suunnattomuus. Dschangar'in palatsin huippu esim. on vaan kämmenen vertaa matalampi ilman kantta; Khongor-sankarin selkälihasten väliin katoisi kameli kuormineen näkymättömiin; kaksi urosta pitää puoltansa kahden kesken kuusi vuotta lakkaamatta 7,000 vihollista vastaan; Scharra Gurgo hallitsee 70 miljonaa maata y.m. Myöskin nähdään sama komeus: kultaa, hopeaa sekä silkkiä loistaa kaikissa kaluissa ja puvuissa. Mutta siihen loppuukin vertaamisen tilaisuus; aineesensa ja tapausten eriseikkoihin nähden ovat mongolilaiset laulut tatarilaisistakin hyvin erilaiset.

III. Kalevalan kaltaiset aineet indo-germanilaisessa heimokunnassa.

Kaukaisilta Itämailta on meidän nyt taas palaaminen takaisin Suomen kansan likirajoille. Me olemme koettaneet poimia kokoon ne yhteiset, vanhasta kodista tuodut muistot, jotka vielä säilyvät avaralle hajonneen heimomme monissa haaroissa sekä sen kaukaisemmissakin sukulaisissa. Mutta yhtäläisyys käsitteissä ei riipu yksistään yhteisestä sukuperästä ja yhteisestä alkukodista. Pitkällinen yhdessä-eläminen ja tiheä kanssakäynti voi usein tehdä naapuruksina asuvain, toisilleen aivan vieras-sukuistenkin kansain maailmankäsityksen ja tarut, niinkuin myös niille perustuvat kansanrunot sangen yhtäpitäviksi. Senvuoksi emme saa päättää tutkimusretkeämme ural-altailaisen sukukunnan piirihin, vaan on se välttämättömästi vielä jatkettava Suomalaisten kanssa jo ikivanhoista ajoista likeisissä suhteissa olleen indo-eurooppalaisenkin heimokunnan alalle.

a. Germaneissa.

Ennaltakin voisi jo luonnollisista syistä arvata, että Suomalaisissa liikkuville taruille ei voi missään indo-eurooppalaisessa kansakunnassa löytää niin paljon ja niin läheisiä vastineita, kuin Germaneissa, joiden vaikutuksen alla meidän kansamme on ollut hamasta tietyn historian alusta. Tarkempi tutkimus näyttääkin tämän ennakkopäätöksen täydeksi todeksi.

Kohta Kalevalan ensimmäisen käännöksen ilmauttua, Saksalainen Grimm[669] jo huomautti melkoisen joukon yhtäläisyyksiä tässä suomalaisessa runoelmassa ja Germanein taruissa, esim. Sammon ja Grotte-myllyn, viisauden taistelut Wäinämöisen ja Joukahaisen sekä Odin'in ja Vafthrudner'in välillä, Wäinämöisen käynnin Vipusen vatsassa ja Odin'in Valan haudalla y.m. Samoin Castrén[670] toi uudestaan esiin nämät samat vertailut, osoittaen sen lisäksi vielä suuren sukulaisuuden Lemminkäisen surman ja Balder'in kuolon, Pohjolan emännän Louhen ja Asain vihollisen Lokin, Kalevalan pääsankarin Wäinämöisen sekä Germanein ylijumalan Odin'in luonteen ja tointen välillä. Myöhemmin on maisteri Alcenius[671] lähemmin ja laveammassa määrässä selittänyt Lemminkäis-runoin yhdenkaltaisuuden Balder-tarun kanssa ja provessori Donner täällä,[672] akatemikko Schiefner[673] Pietarissa, sekä herrat Schott[674] Mannhardt[675] ja Kuhn[676] Saksassa kukin keksineet lisäksi muutamia uusia yhteenvivahtavia piirteitä. Näihin edellisiin töihin niinkuin myös uusiin lähdetutkimuksiin perustuu tässä nyt seuraava vertailus.

Merkillinen on Germanein (samoin kuin ylimalkain Indo-Eurooppalaisten) jumalaistarussa taipuvaisuus kolmilukuun. Luomisjutussa ja myös joskus muuallakin näemme yksissä toimissa Odin'in (ilman), Hoenir'in (veden) ja Lokin (tulen), joita jättiläisissä vastaavat Kári (tuuli), Oegir (vesi) ja Logi (tuli).[677] Juuri samallaisen kolminaisuuden, vaikka vielä vähemmin täydellisesti personoittuna ja luonnonperustuksestaan eronneena tapaamme suomalaisessa raudansynty-runossa:

Ilma on emoja ensin, Vesi vanhin veljeksiä, Rauta nuorin veljeksiä, Tuli kerran keskimmäinen.[678]

Tässä on vaan käytännöllisen tarpeen tähden rauta pantu lisäksi nuorimmaksi veljeksi ja ilma sen sijaan muutettu kaikkien emäksi. Kári-jättiläisen lapsina mainitaan sitten _Frosti_ (pakkanen), Jökull (jäätikkö), Snör (lumi) y.m.[679] Näistä on kumminkin ensimmäisellä suomalainen vastineensa. Pakkasen luvussa[680] sanotaan näet pakkanen "Puhurin pojaksi". -- Myöhemmin tuo alkuperäinen germanilainen jumala-kolminaisuus muuttui osittain toiseksi. Odin (ilma) pysyi paikallaan; mutta Hoenir'in (veden) sijaan tuli Tyr tahi Freyr (molemmat auringon jumalia) ja Lokin ruvettua Asain viholliseksi, otti Thor (ukkonen) hänen asemensa.[681] Jumalain kolminaisuuksia vastasivat sitten myös samallaiset sankaritaruissa; niin esim. Völunder-laulun kolme veljestä: Völunder, Eigil ja Slagfidr. Ensinmainittu näistä oli kuuluisa seppä, toinen tarkka joutsimies. Kolmannesta eivät vanhat tarinat tiedä mitään erinäistä taitoa mainita; mutta myöhemmistä, siihen vivahtavista saduista päättää Simrock, hänen olleen syvä-oppisen lääkärin, s.o. muinais-ajan käsityksen mukaan loitsijan.[682] Selvä on myös veljesten synty tuosta ensimmäisestä jumala-kolminaisuudesta; sillä Odin oli runoin ja loitsuin taitaja, Hoenir nimitetään "nuolikuninkaaksi" ja Völundr on seppänä tulen hallitsija samoin kuin Loki, paitsi sitä samassa myös vasaramies niinkuin Thor. Toiselta puolen ei voi olla huomaamatta silmäänpistävää yhtäläisyyttä Kalevalan kolmen pääsankarin kanssa, joista Wäinämöinen oli paras loitsija ja lääkäri, Ilmarinen ijan-ikuinen takoja ja Lemminkäinen on ainoa sankarirunoelmassamme ilmauva metsästäjä.[683] Painetussa Kalevalassa he eivät tosin, ainakaan kaikki kolme, tule esiin veljeksinä, mutta useissa toisinnoissa kerrotaan heidän syntynsä yhdestä emosta,[684] ja yksi Europaeus'en tuoma runopalanen kuvaa kunkin omituiset toimet tällä tavoin:

Kolm' oli meitä veljeksiä: Toinen kaaren kalkuttaja, Yks oli hirven hiihdännässä, Kolmas venon veistännässä.[685]

Huomatkaamme että luomisessakin on kolme osallisna, nimittäin Wäinämöinen ja Ilmarinen, sekä, kumminkin oman puheensa mukaan, Joukahainen.

* * * * *

Ruvetkaamme nyt tällä perustuksella tarkemmin vertaamaan kutakin meidän sankareistamme vastineisinsa Germanein taruissa.

Ensisilmäykseltä tosin näyttää tyyni, vakaa _Wäinämöinen_, "Suvantolainen", ihan toisellaiselta kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin, niinkuin on selitetty, osoittaa vimmaa (Wuth), ja joka ennen muinoin sotatanterilla riehui sekä vielä nytkin kansan luulon mukaan myrskyisinä syksy-öinä kauhealla pauhinalla ratsastaa läpi ilman joukkionsa kanssa.[686] Mutta molempien perusteena on kuitenkin sama _ilma_; se on Odin'in valtakunta, se on Wäinämöisen synnyttäjä. Germani on vaan luonteensa mukaan enemmän vetänyt näkyviin ilman rajun puolen, Suomalainen sitä vastaan tyynen. Huomattava on sen lisäksi, ettei Odinkaan edusta turmiollista myrskyä, vaan sitä, joka asettaa vaihtelevat säät vakavaisiksi. Tästä selviää, kuinka hänestä voitiin sanoa, että hän sanallaan tyynnyttää meren aallot,[687] samoin kuin meillä _Väinämöisen tieksi_ sanotaan venejuova tyyneksi tulleella järven selällä. Alkuansa oli Odin myös päivänpaisteen ja viljavuuden suoja, vaikka se virka sitten siirrettiin Freyr'in omaksi. Wäinämöinen on Kalevalassa yhä vielä maanviljelyksen keksijä ja suojelija. Mutta eivätpä ole myös Odin'in sotaisat työtkään hänelle aivan oudot. Sen osoittavat jo vähän hänen taistelunsa Pohjolan kansaa vastaan; sen todistaa vielä enemmän seuraava loitsurunon pala:

Vaippa vanhan Wäinämöisen, Kaapu kauka-Lappalaisen, Sepä tänne tuotakohon Suurilta sotakeoilta. Veripellon pientarilta, Jonka suojasta sotisin, Jonka tappelen takoa.[688]

Juuri tämä pitkä, leveä kaapu on Odin'in ainainen tunnusmerkki ja hänkin joskus käyttää sitä mielisankareinsa suojelukseksi. Niin esim. pisti hän Hadding-kuninkaan sen alle peittoon ja kuljetti hänet kanssansa merien, maitten yli.[689] Tuulen hallitsijana oli Odin'illa valtaa merenkin yli; kuitenkaan ei hän ollut oikeastaan veden, vaan pikemmin merenkulun jumala. Hän osasi sanallaan kääntää pois tuulet ja asettaa aallot, etteivät tehneet aluksille vahinkoa.[690] Hänen omakseen arvelivat monet Skidbladnir-laivan,[691] jolla aina oli myötätuuli, minne ikinä se meni. Joskus ratsastaa taas Odin hevosellakin aaltoja myöten, samoin kuin Wäinämöinen ensimmäiselle Pohjolan retkelle lähtiessään.[692]

Vielä suurempi on yhtäläisyys Wäinämöisen ja Odin'in viisaudessa, niinkuin myös heidän runo- ja loitsutaidossansa. Syvän oppinsa osoitti jälkimmäinen esim. _keskustelussaan Vafthrudnir-jättiläisen kanssa_,[693] joka tuntuu aivan kuin toisinnolta meille tutusta kilpaväittelystä Wäinämöisen ja Joukahaisen välillä. Vafthrudnir'in kysymykseen, kuka hän on, vastaa hän, olevansa _Gangrader_ (matkailija) nimeltään, joka aivan vastaa Kalevalan kertomusta, että Wäinämöinen, Joukahaista kohdatessaan.

Oli teittensä ajaja, Matkojensa mittelijä.[694]

Vafthrudnir nyt vieraaltaan kyselee kaikellaisia taivaan ja maan kappalten nimityksiä. Sitten taas Odin vuorostaan tiedustelee jättiläiseltä noita syntyjä syviä, maailman alkuasioita, sekä myös viimeisten aikain salaisuuksia. Tässä näemme siis, aivan kuin Kalevalassa, edistymisen pintapuolisesta muistotiedosta syvempään syitten käsittämiseen. Kaikkiin osaa viisas Vafthrudnir vastata, paitsi viimeiseen kysymykseen. Tästä tuntee hän viimein kenenkä kanssa hän on sanasilla. "Kuoloon tuomitun huulilla", huudahtaa hän säikähdyksissänsä, "puhuin tietoni muinais-ajoista; mutta nyt on viisauteni tullut koetetuksi Odin'ia vastaan. Sinä olet _ikiviisain maailmassa_!" Nämät loppusanat ovat melkein puustavista puustaviin samat kuin Wäinämöisen ainainen maine "tietäjä ijan-ikuinen". Vafthrudnir on säikähtynyt, senvuoksi että tietää tuhonsa olevan lähellä, sillä jättiläiset muuttuivat _kiviksi_, jos heitä viivytettiin puheilla, siksi kun päivä koitti. Näinpä Wäinämöinenkin viimein laulaa Joukahaiselle kivikengät jalkaan, hänen hevosensa rantakiveksi.

Viisautensa todisteita on Odin paitsi tätä myös jättänyt jälkimaailmalle vanhan Eddan Hávamál'issa (korkeassa laulussa), sekä Lodfafnir'in laulussa. Samaa tarkoittavat nähtävästi Wäinämöisen alin-omaiset loppumoraalit Kalevalassa ja niin-ikään hänen erikseen säilyneet sanansa_.[695] Mutta jos Wäinämöisen taistelu Joukahaisen kanssa oli paljoa syvempi germanilaista vastinettansa, niin ovat toiselta puolen nämät hänen viimeksimainitut lausehensa arkipäiväisintä laatua ja kaukana Eddan elämän-ohjeitten ylevästä jaloudesta.

Loitsutaitonsa oppi Odin silloin, kun hän yhdeksän[696] päivää, ilman syömättä, ilman juomatta, riippui Yggdrasil-saarnissa. Senjälkeen sanottiin hän loitsulukujen isäksi.[697] "Runoja osaan", kehui hän sitten, "_joita ei edes kuninkaan puolisot taida, eikä mikään ihmislapsi_".[698] Melkein sanasta sanaan yhtäpitävästi ylistää Kalevalakin vanhan tietäjänsä taitoa:

Ei ole laulut lasten laulut, Lasten laulut, naisten naurut; Ne on partasuun urohon, Joit' ei laula kaikki lapset, Eikä pojat puoletkana, Kolmannetkana kosijat.[699]

Myöskin osasi Odin, niinkuin yleisesti Suomen noidat, antaa ruumiinsa ma'ata kuolleena (lovessa), jolla aikaa sielu lintuna, kyynä tai kalana kulki kaukaretkillä.[700]

Yhtähyvin ei ollut Odin, vaikka niin suuri noita, kaikkitietävä eikä kaikkivaltias enempää kuin meidän Wäinämöinen. Hänen täytyi, jos tahtoi tietää tulevia asioita, _kuulustella niitä kuolleilta_. Vegtamsqvidassa ratsastaa hän Hel'in asunnoille (Tuonelaan) ja tulee Valan (velhon) haudalle. Hän herättää vainajan loitsuluvuilla ja _sauvallansa_ kuolemanunesta, aivan kuin Wäinämöinen Vipusen tuuralla pistämällä. Vala on pahoillaan tästä häiritsemisestä. "Minua peitteli lumet, ja piekseli sateet, ja kasteli kasteet -- kuollut olin jo kauan!" sanoo hän Odinille. Vipunen oli niin-ikään jo kauan maannut nurmen alla, niin että suuria puita oli kasvanut hänen päällensä. Tässäkin näemme siis jonkun yhtäläisyyden Kalevalan kanssa, vaikka muuten sivuseikat Wäinämöisen käydessä sanoja Vipuselta saamassa ovat sangen erilaiset. Eroitusta on myös siinä, että Odin lähtee Manalan majoille koko maailman säilymistä tai häviötä koskevilla asioilla, Wäinämöinen sitä vastaan aivan joutavan, yksityisen tarpeen tähden.

Loitsurunoin kanssa oli muukin runous likeisessä yhteydessä. Odin mainitaan senvuoksi yleiseenkin runo- ja laulutaidon keksijäksi. Kaikki, mitä hän puhui, oli rakettu semmoisiksi riimeiksi, joita nyt lauletaan ja sanotaan runoelmiksi; siitä syystä pantiinkin hänelle sekä hänen papeilleen nimi _sangesmede_ (runosepät).[701] Mutta niin suuressa määrässä, kuin Wäinämöisen, ei nähdä kuitenkaan enää Odin'in harjoittavan tätä taidetta; se oli tullut siirretyksi hänen myöhemmin muodostuneelle pojalleen Bragelle sekä hänen tyttärelleen Sagalle. Näistä ei ole kummastakaan mitään jälkeä suomalaisissa runoissa; mutta Virolaiset tuntevat Wanemuisen tyttären _Jutan_ (jutt = juttu = saga), jonka hiukset otettiin kanteleen kieliksi ja jonka huntu näytti kaikki tapahtuneet seikat.[702] Löytyypä kuitenkin muutamia jälkiä siitä, että Odinkin ennen muinoin oli ollut suuri laulu- ja soittomestari.. Ne löytyvät enimmiten sankarilauluissa, joissa, niinkuin Mannhardt nerokkaasti on huomauttanut, usein vanhemmat jumalaistarun piirteet säilyvät, kauan sen jälkeen kun uskonnolliset laulut, kansan käsityksen aikaa myöten muuttuessa, jo ovat saaneet toisen muodon.[703] Gudrun-laulussa Horant laulaa niin lumoovasti, että sitä kuullaksensa pikku linnut herkeävät omasta viserryksestään, metsän elävät syömästä, kalat ja madotkin rientävät likemmäksi.[704] Mutta Hiarrandi, josta tämän Horant'in nimi on muodostunut, onkin yksi Odin'in liikanimistä. Saxon historiassa[705] taas sokea Hother, ihmiseksi tehty Balder'in veli ja surmaaja Höder, ihastuttaa ja viekoittaa kaikkia Balder'in leirissä laulullansa, soitollansa. Vaan sokea Höder, niinkuin Simrock näyttää,[706] on hyvin likeisessä yhteydessä tois-silmäisen Odin'in kanssa. Vielä lisätodisteena on ruotsalaisen vedenhaltijan Näck'in ihmeellinen soitanto, jolla hän voipi puita tanssittaa, koskia seisahuttaa; sillä Hnikar l. Nikuz ovat myös Odin'in liikanimiä, ja edellisellä hän, niinkuin tiedämme, tulee myrskyä asettamaan. Perusteena tällä Odin'in musiikkitaidolla on alkuaan myrskyn voimallinen sävel, jonka kuuluessa puut kumartavat, aallot nousee meren pohjasta.[707]

Tässä lueteltuin monien ja tärkeitten asiallisten yhtäläisyyksien lisäksi voimme viimein vielä tuoda esiin heidän nimiään yhteen liittävän seikan. Liivinmaan rannalla on näet pieni saari, jolla on kaksi nimeä; Viron ruotsinkieliset saarelaiset sanovat sen _Odinsöksi_, Virolaiset puolestansa _Osmasaareksi_.[708] Mutta Osmalaiseksi Kalevala nimittää Wäinämöistä sangen monessa paikassa ja sille likeinen _Asmund_ on Odin'in monien sivunimien joukossa lueteltu.[709]

* * * * *

_Ilmarisella_ ei ole Germanein jumalais-tarussa oikein selvää vastinetta. Loki tosin on tulen hallitsija, niinkuin Ilmarinen sen pitelijä; Loki myös kyllä hankkii Asoille kaikki heidän kalleutensa: Odin'in peitsen, Thor'in vasaran, Freyr'in kultaharjaisen karjun, Freyjan kultavitjat y.m.; mutta hän ei niitä sepitä itse, vaan taottaa ne kääpiöillä.[710] Enemmän yhtäläisyyttä on Ilmarisella Thor'in, ukkosen jumalan kanssa, kun hän useimmissa tulensynty-luvuissa iskee

tulta taivahasta. Ilmarinen on niin-ikään takonut ilman kannen[711] ja virolaisen tarun mukaan[712] kiinnittänyt taivaan valot; Thor puolestaan on kumminkin kiinnittänyt Örvandil'in varpaan sekä Thiassin silmät tähdiksi taivaasen ja Mannhardt tästä tahtoo päättää, että hänet entisinä aikoina on mahdettu pitää auringonkin (taivaan suuren silmän) asettajana paikoillensa.[713] Onpa muutamia saksalaisia lauluja, vaikka kyllä myöhäisempiä, joissa on puhe _taivaallisesta sepästä_.[714] Tämä ilman rautio ei kuitenkaan välttämättömästi tarkoita Thor'ia. Asuivat alkuaan pilvi-vuoressa myös kääpiöt, jotka olivat kuuluisat takomistaidostansa. Muutaman tarun mukaan olivat he _auringon ja kuun_ sepittäneet _ja ne taivaan kanteen kiinnittäneet_.[715] Erittäin on mainittu yksi heistä, nimeltä _Lofar l. Loft_ (= ilma), siis nimeltään meidän sepän kaima.[716] Perijuurtansa oli yllämainittu mainio takoja Völunderkin alfein s.o. kääpiöin sukua.[717]

Kaikki nämät yhtäläisyydet rajoittuvat kuitenkin ainoasti yleisimpiin piirteisin; ihan toiseksi sitä vastaan muuttuu asian laita, niin pian kun me, jumalaistarut jättäen, siirrymme sankaritarinain alalle, joissa entiset jumalalliset olennot jo ovat vedetyt alas maan päälle täysiksi ihmisiksi.

Vilkinatarina (Vilkina-saga) kertoo meille, kuinka Vilkinamaan kuningas Vilkinus eräällä meriretkellään _ihastui kauniisen veden neitoon, josta hänelle syntyi_ Vade-jättiläinen.[718] Tämä, sitten vuorostaan naituansa, sai pojan, nimeltä Velint ja päätti siitä tehdä _työntekijän, ei sotasankaria_, sillä hän oli itsekin rauhan mies. Hän antoi hänet siis oppiin kahden kääpiön luokse, jotka asuivat _Kallovan_ (l. myös Ballovan) vuoressa. Nämät osasivat raudasta, kullasta sekä muista metalleista takoa vaikka mitä kaluja tahansa. Heidän johtonsa alla oppi Velint niin taitavaksi sepäksi, ettei maailmassa missään hänen vertaansa. Kerran hän läksi matkoille ja tuli meren rannalle. Siellä hän _koversi ison puun onteloksi_, astui sen sisään kaluineen päivineen ja _kulki näin tuulen työntämänä, aaltoin ajelemana Pohjoiseenpäin_, siksi kun saapui Juutinmaan rannalle, Niding kuninkaan hoviin.[719] Täällä hän joutui kiistaan kuninkaan sepän kanssa, kumpi heistä olisi taitavampi, ja päätettiin, että Velint mestarityöksensä takoisi miekan, hoviseppä rautapaidan. Mutta kun Velint tahtoi taontaan ryhtyä, ei löytyneetkään hänen sepänkalunsa siitä kätköstä, maakuopasta, johon hän ne maalletullessaan oli talteen pannut. Nyt muisti hän oudon herran tulleen hänelle vastaan likellä sitä paikkaa, johon hän aarteensa piiloitti; tämä mies se varmaan oli kalut vienyt. Kaikki hovinherrat nyt kutsuttiin kokoon, mutta ei Velint tuntenut yhtään heistä varkaaksensa. Silloin _hän takoi kultaisen kuvan, joka oli ihan sen herran näköinen_, ja asetti sen etuhuoneesen. Iltahämärässä ohitse astuessaan huomasi kuningas siinä sen kuvan ja huusi iloisesti: "jokos olet, Regin, tullut takaisin retkeltäsi?" Niin hyvin oli kuva tehty varkaan muotoiseksi. Tällä lailla saatuaan kalunsa takaisin rupesi Velint vihdoin työhön.[720] Hän takoi kelpo miekan, _johon kuningas suuresti ihastui. Mutta Velint ei ihastunutkaan_; hän viilasi miekan puruiksi, pani ne _maidon sekä jauhoin_ sekaan ja syötti vellin _linnuille_. Näiden sonnan pani hän sitten ahjoon raudan lisäksi ja sai tällä tavoin syntymään miekan kahta vertaa kaunihimman. _Kuningas jälleen ihastui suuresti; vaan Velint ei ihastunut_, teki vielä kerran saman tempun. Näin syntyi vihdoin kolmannella kerralla miekka, joka myös tekijänsä tyydytti. Hän koetti sitä nyt sillä lajilla, että viskasi _villahöytäleen_ veteen, joka, koska se hiljaa virtaa myöten kulkiessaan sattui miekan terää vasten, leikattiin kahteen puoliskoon.[721] Voitettuaan hovisepän pääsi Velint itse tämän virkaan ja takoi tästä lähtein Niding'ille kaikellaisia tarvekaluja. Lähdettiinpä sitten kerta kaukaiselle sotaretkelle ja huomasi kuningas iltaa ennen ratkaisevaa tappelua, että hänen _voitonkivensä_ oli unohtunut, _joka aina tuotti onnea kaikissa sodissa_. Tuskissaan _lupasi kuningas tyttärensä sille, joka yön kuluessa hänelle tuon kiven toisi_. Velint sen nouti kotoa ennen tappelupäivän koittoa, mutta eipä kuningas nyt tahtonutkaan täyttää lupaustansa. Seppä parka ajettiin pois maanpakolaiseksi ja kun hän, silmittömässä rakkaudessaan kuninkaan tyttäreen, kuitenkin vasten kieltoa tuli takaisin, leikattiin häneltä kinnersuonet poikki, niin ettei hän enää kyennyt astumaan. Näin vaivaisena täytyi hänen istua pajassansa ja takoa kuninkaalle. Mutta, raudan kiehuessa ahjossa, kiehui aina myös kostonhimo hänen sydämessään. Kun kuninkaan tytär kerran tuli pajaan, rikkimennyttä sormustansa laitattamaan, _turmeli Velint hänet väkisin_. Samoin hän sitten houkutti luokseen kuninkaan pienet pojat, tappoi ne ja _takoi heidän luistaan juoma-astioita, kynttilänjalkoja_ y.m. _kuninkaan pöytää varten_.[722] Viimein vielä hän laittoi itselleen _siivet_, kohottihe niillä kuninkaan ikkunan eteen ja ilmaisi kaikki kostotyönsä, jonka jälkeen lensi pois omalle maallensa takaisin.[723]

Ensisilmäyskin ilmaisee meille tässä koko joukon Kalevalaan vivahtavia seikkoja. Me tapaamme Ilmarisen takoman kultakuvan, vaikka tosin toisessa muodossa. Miekan sepityksessä on Velint aivan yhtä ankara teoksilleen kuin Ilmarinen kultaneidon taonnassa. Vaikka muut niihin hyvinkin ihastuvat, huomaa hän niissä yhä vikoja ja viskaa ne uudestaan ahjoon, lisä-aineksilla sekoitettuna, että tulisivat oikein erin-omaisiksi. Sammon takomista ei sovi tähän verrata, koska sen kuvaus painetussa Kalevalassa on juuri kultaneidon runosta otettu. Mutta Sammon alku-aineet ovat kaikkityyni tavalla tai toisella edustettuna.[724] Ohran jyvää ja maholehmän maitoa vastaavat raudan sekaan pannut jauhot sekä maito, joutsenen kynää linnut, joille sekoitus syötettiin, ja uuhen untuvakin tulee esiin tuossa villahöytäleessä, millä miekan terä koetettiin. Näillä yhtäläisyyksillä ei kuitenkaan liene kovin suurta todistusvoimaa, koska ne suomalaiseen Sampo runoon nähtävästi ovat tulleet toisista runoista, ja itse Sammon valmistuskin on myöhempi muodostus. Sammon ihmevoimaa ja sen hankinnasta luvattua neitoa muistuttaa tuo juttu voittokivestä, vaan ei tämä yhtäläisyys yhtähyvin liene muuta kuin satunnainen. Viimeinkin Velint'in lento kotimaalle voisi olla jossain yhteydessä sen tavan kanssa, jolla Ilmarinen ensikertaa tulee Pohjolan tuville, "tuulen teitä, ahavan ratoa myöten"[725] jos kohta kyllä tämä ei ilmau muissa toisinnoissa kuin luultavasti nuoremmissa.

Kuninkaan tyttären tuloa Velint'in luokse yhtä koristeitansa korjauttamaan vastaa Annikin juoksu pajaan sekä pyyntö että hänelle sormuksia y.m. taottaisiin. Vastauksessaan Ilmarinen muun muassa lupaa päällispangan _parantaa_.[726] Vielä likempi Velint'in tarinaa on inkeriläinen laulu manteren sepän l. Ismaron käynnistä Saaressa.[727] Kostotöitä voisi vastata Ilmarisen (Kojosen pojan) menetys ryöstettyä neitoa kohtaan, kun hän silpoo hänet palasiksi ja viepi rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[728] Vilkinatarinaan on tämä kostotapa luultavasti tullut Niflungasagasta, jossa Gudrun puolisolleen Atlelle, kostoksi veljensä surmaamisesta, syöttää hänen poikiensa sydämet.[729] Mutta luultavammin on koko se seikka suomalaisiin runoihin saatu eräästä venäläisestä laulusta.

Paitsi tässä osoitettuja sisältää tarina Velint'istä vielä Wäinämöistäkin koskevan pienen seikan. Velint'in tulo Juutinmaalle ontelossa puussa on hyvin sen kaltainen kuin Wäinämöisen ensimmäinen Pohjolan retki, jolloin hän uiskenteli meressä tuulen ajona, "kuusisna hakona, petäjäisnä pehkiönä".[730]

Vilkinatarina on sangen myöhään, vasta 13:lla vuosisadalla tullut käännetyksi Saksasta Islannin kielelle.[731] Mutta useammat siinä kerrotut seikat löytyvät myös jo Vanhassa Eddassa, Völundar-qvidassa, joka luetaan kaikkein vanhimpien joukkoon,[732] ja muistettava on, ettei Edda koskaan kerro mitään tarua täydelleen, vaan ainoasti muutamia erittäin liikuttavia kohtia, olettaen loput tunnetuiksi. Koska nyt vuorostaan tämän Völunder-laulun tutkittavaksi otamme, niin tapaamme siinä vielä yhden merkillisen seikan, josta ei Vilkinasaga enää tiedä. Völunder näet tulee veljiensä kanssa järven rannalle. Siellä he tapaavat kolme Valkyriaa (lentävää sotaneitoa), jotka hetkiseksi ovat riisuneet joutsenpukunsa. Näiden pukimien ryöstämisellä saavat veljekset neidot omiksensa; mutta muutamien vuosien kuluttua ikävystyvät neidot rauhaiseen koti-elämään ja lähtevät kerran, miesten par'-aikaa ollessa metsäretkellä, _jälleen joutsenina lentoon_. Sangen lähellä tätä näkyy olevan Suomen runon kertomus Ilmarisen väkisin ryöstetystä, uskottomasta morsiamesta, jonka hän vihastuksissansa viimein muuttaa ijäti lenteleväksi kalalokiksi, siis myös merilinnuksi.[733] Samaa tarua myös nähtävästi tarkoittaa Viron runo, jossa Läänen leski aamulla varhain karjamaalta löytää teeren munan, kanan sekä variksen pojan. Niistä sitten kasvoi Salme neito, Linda neito sekä pieni orjapiika, joista tähden poika nai ensinmainitun, Kalevi keskimmäisen.[734] Kalevin kuoltua Suomen noita ryöstää Lindan, niin että yhtenä iltana, Kalevinpoikien palatessa metsältä, runsas saalis olalla, koti on autio ja tyhjä.[735]

* * * * * *

Vilkinatarinassa taannoin huomasimme muutamia Sampoa hämärästi muistuttavia seikkoja.[736] Mutta selvästi ja samassa muodossa kuin nykyisessä Kalevalassa ilmautuu se skandinavilaisessa Grotte-laulussa[737] ja siihen liittyy vielä lisäksi useampia pikkukohtia, jotka tekevät tämän tarun ihmeesti yhtäläiseksi Wäinämöisen ryöstöretken kanssa. Tanskassa, niin kertoo Grotte-laulun edellä käyvä suorasanainen selitys, eli ennen muinoin kuningas Frode, mahtavin kaikista Pohjoismaiden valtiaista. Hänellä oli _käsikivi, joka jauhoi mitä ikinä vaan jauhattaja tahtoi_. Tätä kiveä vääntämään, joka oli sangen raskas, osti Frode Ruotsista kaksi jättiläis-vaimoa, Fenjan sekä Menjan, _ja jauhatti heillä kultaa, rauhaa sekä onnea_. Ahneudessaan ei hän koskaan suonut orjillensa joutoaikaa kauemmin, kuin he lauloivat yhden laulun. Siitä vihoissansa _lauloivat_ Fenja ja Menja Grotte-laulun ja _jauhasivat samassa sotajoukon_, niin että yöllä Mysingr niminen merikuningas tuli rannalle ja tappoi Froden. Voittaja vei sitten kaikki saaliit, niissä myös Grotten sekä molemmat jättiläis-tytöt, kanssansa. Matkalla _käski hän heitä suoloja jauhaamaan_, ja kun he sydän-yön aikana kysyivät, eikö jo olisi suolaa kylliksi, niin hän vaan tylysti käski jatkaa työtä. Silloin he miesten nukkuessa jauhasivat suolaa niin ylenmäärin, että laiva _Grotten kanssa upposi meren pohjaan_; siitä asti on sitten merivesi aina ollut suolainen. -- Itse orjain laulussakin on vielä muutamia huomattavia kohtia. Fenja ja Menja _lauloivat siksi, kun Frode väkensä kanssa oli nukahtanut uneen.[738] Laulun päätettyään jauhasivat orjat niin kovasti, että kivenpuu katkesi ja _käsitovi lensi kahtia_.[739]

Tässä on meillä siis Kalevalan Sampo ilmi-elävänä edessämme, johon Ilmarinen oli takonut

Laitahan on jauhomyllyn, Toisehen on suolamyllyn, Rahamyllyn kolmantehen.[740]

Ilmarinenkin oli väkisin saatettu Sammon taontahan, samoin kuin jättiläisnaiset jauhatustyöhönsä. Pohjolan väen nukuttamisella Wäinämöisen laulun kautta ja tähän retkeen tarpeellisen väen luomisella loitsulla on kumpaisellakin selvä vastineensa. Samoin myös Sammon rikkumisella ja uppoomisella meren pohjaan. Vielä enemmän skandinavilaisen tarinan mukainen on suorasanainen selitys, jonka venäjänkarjalaiset runonlaulajat kysyttäessä välistä lisäävät: mereen jauhomaan jäi se ijäkseen, tuohon Valkeaanmereen. Suoloja jauhoi viimeksi, sitä nyt yhä jauhoo. Ei voi vettä juoda, niin suolainen on meri.[741]

Saksassakin on saduissa säilynyt muutamia muistoja Grotte-tarusta, todistaen että se oli tuttu ympäri koko germanilaisen kansakunnan. Köyhä mies ryöstää taistelulla paholaisilta käsikiven, joka jauhoo ruokaa, kultaa, kaikkea, mitä hän haluaa. Viimein hän sen myöpi laivurille, joka sillä jauhattaa suoloja, siksi kun laiva myllyineen uppoo mereen ja tekee meren suolaiseksi. Myöskin saksalaisissa kansanlauluissa on puhe myllyistä, jotka yön kuluessa tahi joka aamu jauhovat hopeaa sekä kultaa.[742] Westphalissa sanotaan linnunrata taivaalla myllytieksi ja arvellaan auringon päivällis-ajalla seisovan sen keskellä. Siebenbürgen'in Saksalaiset nimittävät sen jauhotieksi. Molempien nimien arvelee Kuhn[743] tarkoittavan, että linnunrata on tie, jota myöten päästään koitteessa kultaa ja hopeaa jauhovalle myllylle s.o. auringolle.

Viron runoissa, niinkuin tiedämme, ei ole selvää tietoa Sammosta. Kalevinpojan suuri meriretki tarkoittaa tiedonhalun tyydyttämistä, on löytöretki. Juuri samallainen tavataan myös myöhemmässä skandinavilaisessa tarinassa. Kuningas Gormos, kertoo tanskalainen munkki Saxo 13 vuosisadan alussa,[744] tahtoi isiltä perityn uskaliaisuutensa pikemmin näyttää _luonnon salaisuuksien tutkimisella_, kuin sota-aseilla. Hän päätti siis mennä Geruthus'en maalle, josta oli saanut kuulla Thulen asukkailta. _Geruthus'en sanottiin olevan äärettömästi rikkaan, mutta tien hänen luokseen täynnä kaikellaisia vaaroja_, tuskin kuoleman-alaisille mahdollisen. _Piti purjehtia valtamerta, sikskun aurinko ja tähdet katosivat näkymättömiin takaiselle taivaan rannalle, kulkea yhä edemmäksi alinomaisessa pimeydessä. Oppaaksi vei Gormos kanssansa Thorkil'in_, joka tuon kaiken oli hänelle kertonut. Tämä kokenut mies _käski rakentaa tavallista vahvemman_ laivan. _Merellä ajellessa tuli nälkä, koska eväät loppuivat_. Hyväksi onneksi kuultiin samassa kaukainen rantamainingin kohina ja päästiin saareen, _jossa laituimella olevasta karjasta tarpeellinen määrä teurastettiin_. Yöllä karkasi matkalaisten päälle suuri joukko jättiläisiä, joiden oma karja oli. _Yksi muita suurempi, nuijalla varustettu, kaalasi kauas mereen, laivoille asti ja uhkasi surmaa, siksi että hänelle lepytys-uhriksi annettiin yksi mies kustakin laivasta. Sieltä purjehdittiin vielä edemmäksi äärimmäiseen Bjarmiaan, _jossa on alin-omainen pakkanen eikä kasva mitään viljaa_. Siellä nähtiin kultasilta, joka erotti ihmisten ja jättiläisten maat. Sen sillan takana näkyi mustan pilven näköinen kaupunki, Geruthus'en asunto, jonka portilla hirveä karhu väijyi, katto oli keihäistä, lattia käärmeistä; siinä oli siis toisilla sanoilla sanoen Manala.

Kalevinpoika niin-ikään, aikoessaan tiedustella maailman perimmäistä äärtä, rakennuttaa sitä varten tavallista vahvemman aluksen. Purjehtiessaan joutuvat retkeläiset tiheään sumuun, joka seitsemän yötä, seitsemän päivää peittää heiltä paistavan päivän ja tuikkivat tähdet. Viimein päästään oudolle rannalle, joka tunnetaan Lapiksi ja josta saadaan viisas tietäjä Varrak oppaaksi. Eräässä maassa, mihin he sitten saapuvat, viepi nuori jättiläisneito muutamia vakomaan ulos lähetettyjä miehiä esiliinassaan kotiinsa, mutta kantaa ne sitten isänsä käskystä jälleen takaisin, kaalaten merta laivaan asti. Edemmäksi kulkiessa purjehditaan jäälohkareitten lomitse, hirmuisella pakkasella. Sitten tullaan kultamaalle, jossa kukot kultaa syövät, hanhet loistavaa hopeaa; sen jälkeen Koirankuonolaisten rannalle, joita vastaan sotiessa Kalevinpoika menettää hyvän ratsunsa ja vimmassaan kiroo maan, ettei se enää saisi kasveja kasvattaa, ei viljanjyviä valmistaa. Siellä tavattu tietäjä varoittaa häntä vielä kauemmaksi pyykimästä, sillä tuo Kalevinpojalle kotona neuvottu maailman ääripaikka, missä avaran ulapan rannalla kaisloja ja vuohenmiekkoja kohoaa, on Manalan salaportti, Tuonen tupien veräjä.[745]

Yksi pieni seikka Kalevinpojan retkestä on vielä viimein lisättävä. Jättiläinen, kun hänen tyttärensä on tuonut muutamia Kalevinpojan miehistä hänelle näytteeksi, panee heidät arvoituksille ja tuntee heidät älykkäistä vastauksistaan ihmisiksi. Tähänkin löytyy taas vastine Gormos'in tarinassa. Thorkil näet, kun kuninkaan käskystä toistamiseen on lähtenyt Pohjan äärimmäisille perille, eksyy siellä vallitsevassa pilkkopimeydessä eikä osaa enää takaisin kotimaalle. Utgardiloki, jonka luokse hän vihdoin sattumalta saapuu, lupaa hänelle neuvoa tietä, jos Thorkil lausuisi kolme kieltämätöntä totuutta.[746]

Jos sitten taas edelliseen retkeen palaumme, niin näemme siinä auringon jäämisessä matkalaisten taakse tapauksen, joka meille on tuttu lappalaisesta Päivänpojan retkestä. Toisen kohdan tapaamme taas varsinaisesti suomalaisissa runoissa. Se on nimittäin veneretkeläisten nälkä ja lihanpyynti useammissa Inkerin ja Viipurin puolen toisinnoissa. Samaa kuvaa myös Lemminkäisen kolmas onnistumaton retki Pohjolaa vastaan. Hänkin ottaa avukseen kumppalin, Tieran l. Kuuran, jäätyy kiinni keskimerelle Pohjolan emännän nostaman pakkasen voiman kautta ja joutuu viimein Nälkäniemeen, missä ei ole lihaa eikä kalaa.[747] Gormos'in retki, Simrock'in epäilemättä oikean selityksen mukaan, on vaan ihmis-maailmaan alas vedetty ja monilla sivuseikoilla lisätty toisinto Thor'in retkistä Utgardilokin ja Geirröd'in luokse.[748] Ylläviitattu Lemminkäis-runo todistaa, että myös Thor'in käynti Hymir'in luona[749] on kumminkin suomalaisiin toisintoihin antanut aihetta. Hymir'in sisään-astuessa kotiinsa näet _jäätiköt paukkuvat ja hänen oma partansa on härmässä_. Illalliseksi _syöpi Thor niin paljon härän lihaa_, että jättiläinen _pelkää talon varain loppuvan_ ja viepi Thor'in seuraavana päivänä kanssansa kalastamaan.

Myöskin Kalevalan kertomus kuun ja auringon joutumisesta Pohjolan valtaan sekä vapauttamisesta Wäinämöisen kautta on alkuperäisessä muodossansa, johonka me inkeriläisen toisinnon kautta tutustuimme,[750] sangen likeistä sukua erään Thor'ia koskevan tarun kanssa. Suomalaisessa runossa on hänen nimensäkin säilynyt. _Turo_, tuima mies kavala, nukuttaa neidot (toisinnossa: noidat), jotka taivaan valot vankeudessa pitävät, ja saattaa ne takaisin paikallensa, virkahansa. Skandinavit puolestaan tarinoivat muutaman jötunin (jättiläisen) tarjouneen Asoille rakentamaan linnoituksen heidän asuntonsa ympäri, sillä ehdolla että _saisi auringon, kuun_ sekä Freijan _omaksensa_. Työn piti valmistua yhdessä talvikaudessa, muuten luvattu palkka oli menetetty. Väliin tulleen esteen kautta jääpikin rakennus keskenvalmistamatta ja Thor tappaa itse mestarin.[751] Tämän tarun muodon päättää kuitenkin Mannhardt myöhemmäksi ja arvelee taivaan valoin alkuaan todella joutuneen Asain vihollisen valtaan, josta Thor ne päästi ja toi takaisin. Todisteeksi osoittaa hän muun muassa pari värssyä Voluspássa, joissa Asat neuvottelevat: kukahan lienee sekoittanut koko ilman turmeluksella ja _antanut pois kuun sekä auringon jötuneille?[752]

Virolaisten sankari-runoelmaan on vielä sekaantunut koko joukko Thor-taruja, joista ei meidän Kalevalamme tiedä mitään. Kalevinpoika, Thor'in tavalla, kaalaa syviä vesiä,[753] rakentaa siltaa[754] ja taistelee noitia, samoin kuin hänen germanilainen veljensä jättiläisiä vastaan.[755] Nukkuvalta Kalevinpojalta varastaa noita miekan,[756] samoin Thor'ilta Thrymr-jättiläinen vasaran.[757] Tuo törkeä juttu noitatytöstä ja vedenpaisumuksesta, johon Kalevinpoika on hukkumaisillaan,[758] on samallainen kuin Thor'ille tapahtunut seikka matkalla Geirröd'in luokse.[759] Pikkumiehen lennättäminen jättiläisten tuvassa[760] on nähtävästi vaihdos siitä, kuinka Geirröd syöksi Thor'in tuoleinensa ylös lakeen.[761] Kalevinpojan kravustaminen, kokkahonka vapana, kokonainen hevosen raato syöttinä[762] on niin-ikään laimentunut toisinto siitä tarusta, missä Thor Ymir'in luona pistää häränpään koukkuunsa ja onkii Midgård-käärmeen ylös meren pohjasta.[763] Kalevinpojan sukeltaminen kaivoon, haltijan tyttären sormusta noutaaksensa, ja myllykiven nostaminen sieltä[764] on saksalaisen myöhemmän sadun välityksen kautta sukulaisuudessa Thor'in kattilantuonnin ja Skrymer'in kalloon turhaan yritettyin vasaranlyöntein kanssa.[765] Kertomukset Kalevinpojan ja hänen kumppaniensa häränkeitosta Manalan portilla, hänen molemmista käynneistänsä Manalassa, jossa äiti-vainaja häntä neuvoo ja hän juopi voimavettä,[766] ovat viimein myöskin muuttuneita Thor-taruja, muodossa, joka lähinnä on yhtäpitävä slavilaisissa kansoissa hyvin yleisen sadun kanssa.[767]

Samoin on _Lokista_, vaikkei hän vastaa Ilmarista, paljon muita jälkiä Kalevalan runoissa.

Kavaluutensa tähden uhkaavaa kostoa peläten pakeni hän viimein erämaahan kosken äyräälle. Sielläkin uskalsi hän ainoasti yöllä istua piilopirtissänsä, päivällä muutti itsensä aina loheksi ja kätkeytyi virran pohjaan. Yhtähyvin, vaikka näin turvattuna, oli hän alin-omaisessa pelossa ja mietiskeli yhä mitä keinoja Asat mahdollisesti voisivat keksiä, häntä kiinnisaadaksensa. Kerran _yhtenä yönä_ hän otti _pellavalankaa_ ja solmi sen silmukoiksi, niin että _nuotta syntyi_. Samassa hän kuitenkin näki Asain lähenevän ja viskasi teoksensa tuleen, etteivät he hänen uutta pyydystänsä ottaisi ja käyttäisi häntä vastaan. Mutta _tuhkaan_ jäi ruutuisia jälkiä silmukoista, joiden mukaan Kvasir, viisain Asoista, kutoi nuotan. Asat vetivät nyt yhden apajan ja Thor kaalasi keskivirtaa nuotan jäljessä. Vaan Loki _piili kahden kiven välissä ja nuotta meni ylitse_. Sentähden sidottiin nuottaan kiveksiä, _jotta se pohjan tapaisi_. Loki nytkin yritti hypätä, mutta Thor koppasi hänet kiinni.[768]

Tässä tarussa ei pintapuolisinkaan katsahdus voi olla huomaamatta läpikäyvää yhtäläisyyttä suomalaisen tulen-synnyn kanssa. Tulisoronen oli, taivaasta pudottuaan, vierähtänyt Aluenjärveen, jossa sen sinervä siika nieli; tämä sitten vuorostaan joutui kulean kuujan (s.o. lohilajin) ja se taas halean hau'in kitaan. Wäinämöinen ja Ilmarinen ensin kutovat niinisen, katajaisen nuotan, ja lähettävät Kalevan kansan vedäntään; mutta ei saada sitä kalaa, mitä tahdottaisiin. Kylvettiin nyt tuhkaan siemen, josta yhtenä kesäisnä yönä pellava kasvoi, leikattiin, liotettiin ja loukutettiin, kehrättiin langaksi ja kudottiin nuotaksi. Tällä läksivät Wäinämöinen ja Ilmarinen itse apajalle; mutta ei puuttunut halea hauki sittenkään heidän käsiinsä. Täytyi laittaa nuotta suuremmaksi, vetää apaja syvemmältä, ennen kuin pyytäminen vihdoin onnistui. Mutta kalaa aukaistessa pujahti tulikipuna vielä kerran karkuun ja poltti paljon maita, siksi kun viimein tavattiin kahden kannon välistä.[769]

Färö-saarilta saadussa laulussa,[7770] tapaamme näiden lisäksi vielä pari yhtäläisyyttä, joita ei ollut Eddassa. Eräs jättiläinen tahtoo tappaa talonpojan poikaa; mutta tämän pyynnöstä Odin _yhdessä yössä kasvattaa ja kypsyttää_ ruispellon pakenijalle piilopaikaksi. Jättiläinen rupeaa noukkimaan tähkäpäitä; silloin Hönir muuttaa pojan höyheneksi ja kätkee hänet keskelle joutsenkarjaa. Jättiläinen puree joutsenilta kaulat poikki; silloin Loki lähtee pojan kanssa merelle, _onkii kalan, onkii toisen, kolmannenkin, ja tähän viimeiseen kätkee pojan_ mätijyvän muodossa. Jättiläinen _onkii pois kaikki kolme kalaa_, soutaa rantaan, _perkaa kalat ja saapi jo mätijyvän käteensä_. Mutta Lokin neuvosta _pujahtaa poika yht'-äkkiä rannalle ja lähtee kepein jaloin juoksemaan_, mitään jättämättä.[771]

Viimein vielä kertoo saksalainen satu[772] kuinka kipunasta syttyi suuri kulovalkea, joka tahtoi polttaa koko maata; mutta puro sattui vastaan, johon hypättyään tuli ei päässyt enään edemmäksi. Harmissaan rupesi se kuitenkin vaivaamaan estäjäänsä, niin että _puro tuskissansa vääntelihe_ välin sinne, välin tänne, aivan kuin Aluenjärvi suomalaisessa luvussa ja sitten myös kalat, jotka kipunan nielivät.[773] Ylläkerrotulla tavalla saatuaan Lokin valtahansa, kiinnittivät Asat hänet kolmeen kallioon yhden hänen poikansa suolilla, jotka _samassa muuttuivat raudaksi_. Hänen ylitsensä asetettiin myrkkyä tippuva käärme, jonka suun alla Lokin vaimo pitää maljan; mutta kun hän sen aika ajoin tyhjentää ja silloin joku pisara sattuu Lokin kasvoihin, niin tämä tuskissansa _vääntää itseään niin kovasti, että koko maa järähtää_.[774] Vähää ennen oli myös hänen poikansa Fenrir-susi tullut kahlituksi. Asat _toivat hänelle vahvan kahleen ja pyysivät häntä koettamaan sitä päällensä_; tietysti se muka ei voisi niin väkevää petoa kiinni pitää, ja siitä oli hänelle tuleva laaja maine, suuri kunnia. Fenrir-suden houkutti turhamainen ylpeys; hän suostui ehdoitettuun koetukseen. Ensimmäisen kahleen hän repäisi poikki, vaikka se oli raudasta; samoin toisenkin, vielä paksumman; mutta kun hän sitten kytkettiin kolmannella, joka oli kokoonpantu kissankäpälän kapseesta, naisen parrasta ynnä muista sellaisista mahdottomista aineista, niin hän jäi, kun jäikin, vangiksi.[775]

Tästä on silminnähtävästi jälkiä tuossa tunnetussa runossa Luojan kuolennasta.[776] Poikansa kuolon jälkeen menee Maaria haudalle ja rukoilee aurinkoa:

"Paista hetki heltehesti, Toinen himmesti hiosta, Kolmansi koko terältä!"

Ja aurinko totteleekin pyyntöä, lentää alas ja nukuttaa vartijat:

Nuoret miekkojen nojahan, Vanhat vasten sauvojansa, Keski-ijän keihä'ille.

Viimein vielä se pehmittää hautakivet, niin että Kristus pääsee ulos. Hän pukeutuu nyt kerjäläiseksi ja menee Hiiden kylään. Siellä hän näkee, kuinka pajassa taotaan rautakahletta ja saa tietää sen olevan aiotun Jumalan pojan uudestavangitsemiseksi. Seppä kuitenkin valittaa, ettei oikein tiedä Kristuksen kaulan mittaa. Kerjäläinen sanoo sen olevan juuri yhtä pitkän ja leveän kuin sepän oman kaulan. Näin houkutetaan rautio pistämään päänsä renkaasen, jonka Kristus äkkiä painaa lukkoon; senjälkeen kiinnittää hän kahleen kallioon yhdeksän syllän syvälle ja lausuu sepälle:

"Kilju nyt kivi kovaksi. Karju rauta karkeaksi. Pysy siinä sen ikäsi,

kunnes ei ole enää kuuta tai aurinkoa, ei maata eikä ihmisiä!" Hiiden seppä on epäilemättä yhtä Lokin kanssa, joka kahlittiin Balder'in kuolon tähden. Kiven ja raudan koveneminen läheisesti muistuttaa meille Lokin vangitsemisessa tapahtuneen suolien muuttumisen raudaksi; kahleen koettaminen sepän kaulaan on taas Fenrir-suden kytkemisestä mukailtu.

Viron runoissa Kalevinpoika kiinnittää voitetun Manalan haltijan, Sarvikko-taaton, kahleella kallioon.[777] Ja lopulla hänelle itselleenkin tulee samallainen kohtalo osaksi. Hänen kätensä, jolla hän Manalan portin on halkaissut, jääpi jälleen kokoon-iskevien kallioitten väliin ja sankari vangiksi. Turhaan yrittää hän välistä temmaista kättänsä sieltä irti, jokaisella ponnistuksellaan, samoin kuin Loki, synnyttäen maanjäristystä. Hänen täytyy Taaran päätöksen mukaan pysyä siellä Sarvikon vartijana, kunnes kerran maailman lopussa tuli sulattaa häntä kiinnipitävät kalliot.[778]

Lokia ovat useat jo ennen verranneet meidän Louheemme, Pohjolan emäntään. Yhtäläisyyttä niiden välillä ilmautuukin varsin tuntuvasti useissa tärkeissä kohdissa. Näennäinen vaan on se, joka nähdään siinä, että Louhi alussa on Kalevalaisten ystävä, sitten vihollinen, samoin kuin Loki Asain.[779] Sillä Louhen nimi tavataan vaan yksi ainoa kerta epillisissä runoissamme. Mutta loitsuissa se on hyvin yleinen. Loki oli Hel'in, Manalan haltijattaren, niinkuin myös noiden hirviöitten, Fenrir-suden ja Midgård-käärmeen isä.[780] Meidän loitsuissamme[781] Loviatar synnyttää kaikki pahat, kuolettavat taudit. Mutta Loviatar ei ole mikään muu kuin Louhiatar, Pohjolan emäntä.[782] Se sama Loviatar myös synnyttää suden[783] ja Louhiatar koiran;[784] viimein vielä on Syöjättärellä, joka joskus myös Pohjolan emäntänä ilmautuu, tavallisesti osa käärmeen synnyssä.[785] Pohjolan emäntä sen lisäksi hyvin monessa loitsussa nimen-oman sanotaan Manalan hallitsijaksi. Ei voi siis olla epäilemistä Louhen ja kuolon valtakunnan kuningattaren yhteydestä. Toiselta puolen taas Hel'in asunto Niflhem sanotaan olevan äärimmäisellä Pohjan perällä, ijänikuisen pakkasen kodissa.[786] Molempien ulkomuotokin on kuvattu samoilla sanoilla. Hel on musta karvaltansa ja sokea; Loviatar mustallainen, umpisilmä.[787] Sen lisäksi tulee, että Loki itsekin joskus, Utgarda-lokina, sekoitetaan tyttärensä kanssa ja kuvataan Manalan hallitsijaksi.[788] Ilmaantuupa Loki paitsi sitä kerran naisen muodossa, sinä jättiläis-akkana, joka ei suostu itkemään Balder'in kuoloa ja sillä estää hänen palaumistaan ylämaailmoille.[789] Vihdoin on myös merkillinen yhtäläisyys Lokin ja Louhen nimissäkin huomattava, jonka jo Castrén oli osoittanut.[790]

Meidän _Lemminkäisen_ työt ja kohtalot ovat useissa kohdissa hyvin senkaltaiset kuin Skandinavein Freyr'in ja Balder'in. Kerran, niin vanha Edda laulaa,[791] nousi Freyr ylös Odin'in korkealle istuimelle, josta silmä kannatti koko maailmanpiirin yli. Sieltä hän kaukana jättiläisten maassa näki neidon, jonka käsivarret paistoivat, antaen loistoa, sekä ilmalle että merelle. Silmittömäksi ihastuneena lähetti Freyr palvelijansa Skirner'in tätä neittä hänen omakseen kosimaan. Lähettiläs ratsasti sinne kaikellaisten vaarain läpi: ensin kohtasi hän _savuavan ihmeellisen tulen_, sitten _vihaisia koiria_, jotka olivat aituuksen porttiin sidottuna. Portin edessä oli myös _karjapaimen_ vartijana. Puhemiehen pyyntöön _Gerda-neito ensin antoi jyrkän, kieltävän vastauksen_. Turhaan tarjosi Skirner kalliita lahjoja, turhaan heilutteli Freyr'iltä lainattua _tulista miekkaa_ (päivän sädettä). Vasta kun hän uhkasi mahtavilla loitsuillansa laulaa Gerdan inhottavan Tursaan morsiameksi, antoi tyttö viimein suostumuksensa. -- Tätä tarua kertoissansa osoittaa Simrock jälkiä siitä, että se nykyisessä muodossaan on myöhempi toisinto; alkuaan oli Freyr itse käynyt kosimassa.[792] Samassa Simrock myös näyttää toteen, että tuo jättiläisten maa oikeastaan on Tuonela. Täten me saamme oikeuden toisistakin kuolleitten asuntoa koskevista taruista ottaa lisään piirteitä Gerdan kodin kuvaamiseksi. Fjölsvinsmál'issa on se, paitsi liehuvalla tulella ja vihaisilla koirilla, myös _rautaisella aituuksella_ suojeltu.[793] Toisessa paikassa kerrotaan tämän _aidan olevan käärmeen seljillä läpipunotun_;[794] ja viimein, yksi, tosin myöhempi tarina lisää vielä, _että jokaisen seipään nenään oli ihmisen pää pistetty_.[795] -- Ennen kosimistaan oli Freyr, Skirnis-laulun mukaan, _tappanut Bele-jättiläisen, Gerdan veljen_, jonka johdosta on huomattava, että germanilaisissa taruissa jättiläiset sangen usein ilmautuvat _lohikäärmeen muodossa_. Mainitussa runossa ei ole semmoisesta muuttumisesta tosin mitään puhetta; mutta sankarilaulussa, jonka useat katsovat saman runon myöhemmäksi muodostumaksi, Sigurd tappaa lohikäärmeen, ennen kuin liehuvan tulen läpi pääsee Sigrdrifan luokse.[796]

Me olemme siis tässä tavanneet kaikki pääseikat, joilla Kalevalassa Lemminkäisen toinen retki Pohjolaan on kuvattu. Hänkin ratsastaa tulisen kosken ja palavan kuopan yli. Hän tapaa Pohjolan veräjällä verenhimoisia karhuja sekä susia.[797] Pohjolan aituus on rautainen, teräksinen,

Keihä'illä seivästetty, Maan ma'oilla aiastettu, Käärmehillä vitsastettu.

Nämät käärmeet olivat vaan selästänsä kiinni aidassa, sillä oli

Heitty hännät heilumahan, Pääkurikat kuilumahan.

Poikin puolin itse porttia makasi hirmuinen lohikäärme,

Pitelämpi seinähirttä, Paksumpi kujapatsasta.

Viimeinkin oli pihamäki täynnä seipäitä, miehen pää joka seipäässä. Sisään tultuansa Lemminkäinen tappoi Pohjolan isännän, joka oli kositun neidon isä, siis lähisukulainen, vaikkei veli.[798]

Näihin yhtäläisyyksiin Lemminkäisen ja Freyr'in välillä liittyy vielä toisia, yhtä suuria, jotka hänestä tekevät Balder'in vastineen. Tätä emme saakaan kovin kummeksia, sillä Freyr ja Balder olivat keskenään mitä likintä heimoa, oikeastaan saman luonnon-ilmiön, päivänpaisteen, ilmauksia. Balder oli paras kaikista olennoista, niin että hänestä ainoasti hyvää oli puhuttavana; hän oli niin kaunis ja kirkas, että loisti ja välkkyi, ja niin lempeä, että häntä kaikki rakastivat.[799] Samaten Edda monessa paikassa Freyr'istäkin laulaa, että hän on paras Asoista, jalo luonteeltaan ja tavoiltaan, niin ettei hänessä ole mitään moitteen sijaa; hän ei ketään impeä eikä miehen vaimoa itketä; hän on loistava, kirkas ja siunausta tuova.[800] Aivan kuin hänen molemmat germanilaiset veljensä oli meidän Lemminkäinenkin ylenmäärin kaunis ja yleiseen rakastettu, kumminkin naisissa. Onpa itse hänen nimensäkin otettu juuri samasta _lempeydestä_, joka oli Freyr'in ja Balder'in pää-ominaisuutena.[801] Mutta jo on aika että me käännämme huomiomme erinäisiin taruihin Balder'ista.

Hänellä, niin Eddat tarinoivat,[802] oli kerta ollut _pahaa ennustava unennäkö_. Vähää ennen olivat niin-ikään Thrain ja Dain kääpiöt _unissaan_ saaneet aavistuksen salaa lähenevästä surusta. Sankarit Valhallassa, Odin'in taivaallisessa salissa, näkivät Nannan, _Balder'in puolison, surevan_. Samoin Idun-neiti, joka kaikki synnyt, ijänmäärät sekä loput tiesi, itki, jumalien kysymyksiin vastaamatta. Yhteisessä neuvottelussa päätettiin näistä enteistä, että kaikkein lemmityiselle Balder'ille mahtoi olla kuolema tulossa. Sitä estääksensä _meni hänen äitinsä ulos ja vaati pyhän valan kaikilta luonnonvoimilta sekä luontokappaleilta_, tulelta ja vedeltä, kiviltä ja metalleilta, maalta puittensa, käärmeittensä, lintujensa ja nelijalkaistensa kanssa, niin myös taudeilta. Kaikkein piti vannoa, etteivät tee vahinkoa Balder'ille. Ainoasti _mistel-vesalta ei otettu mitään valaa_, koska se Frigg'in, Balder'in äidin mielestä oli liika nuori ja mitätön. Näin pidettyänsä huolen lemmikkinsä turvallisuudesta, tulivat jumalat jälleen iloisiksi, rupesivat huvitteleimaan leikeillä. He asettivat Balder'in pilkkutauluksi, ammuskelivat häntä, ken nuolella, ken peitsellä, ja riemuitsivat siitä, kuinka kaikki aseet, häntä väistäen, lensivät ohitse. Mutta häijy Loki otti mistel-vesan ja antoi sen Balder'in _sokealle_ veljelle Höder'ille, kehoittaen häntäkin yrittämään ampumista ja luvaten hänelle suunnittaa asetta. _Söder ampui ja samassa Balder, mistel-vesan lävistämänä, kaatui kuolijana maalian_. Kun ensihämmästys ja tuska tästä arvaamattomasta tapaturmiosta vähän oli asettunut, kysyi Frigg: kuka Asoista hänelle mielennouteeksi tahtoisi ratsastaa Tuonelaan ja _koettaa eikö saisi Balder^ia lunastetuksi Hel'in vallasta_. Siihen tarjoutui _Hermoder_, Odin'in uljas poika. Hän ratsasti yhdeksän yötä syviä, pimeitä notkoja, joissa ei voinut mitään silmin nähdä, siksikun saapui _Gjöll-virralle_, jonka sillan kohdalla Módgudr-neiti istui vartijana. Tämä tiedusteli tulijan nimeä sekä sukua, kummastellen miksi hän ajoi Hel'in tietä, vaikkei hänen näössään ollut kalman merkkiä. Jonkun aikaa näin lähettilään kanssa puheltuansa, neuvoi neito hänelle kuitenkin tien Hel'in asunnolle_,[803] joka oli vielä perempänä Pohjosessa. Hermoder'in hartaisin rukouksiin suostui viimein Hel, mutta ainoasti yhdellä ehdolla. Hän lupasi antaa Balder'in takaisin, jos tämä todella oli niin yleiseen rakastettu, kuin mitä huhu kertoi; siitä se oli näkyvä, jos saataisiin kaikki, mitä taivaassa ja maan päällä on, hänen kohtaloansa itkemään. Frigg'in pyynnöstä itkivätkin nyt Balder'ia kaikki kappaleet ja olennot, kaikki luonnonvoimat ja jumalat; yksin vaan vanha jättiläisvaimo Thökk, jonka muotoon Loki oli pukeunut, kieltäytyi itkemästä, ja senvuoksi täytyi Balder'in, suureksi suruksi jumalille sekä kaikille luoduille, maailman loppuun saakka jäädä Manalaisten valtaan.

Verratkaamme nyt tähän mitä Kalevala laulaa Lemminkäisen surmasta. Kun hän ilmoittaa aikomuksensa lähteä Pohjolaan, varoittivat häntä niin hyvin äitinsä kuin vaimonsakin, ja jälkimmäinen sanoo nähneensä pahaa ennustavan unen:

"Tuli ahjona ajeli Aivan ikkunan alatse; Siitä tuiskahti tupahan, Siltalau'oista lakehen, Ikkunasta akkunahan".[804]

Tässä ilmautuu siis se pieni erilaisuus, että Eddassa uni on kääpiön sekä itse Balder'in näkemä, Kalevalassa taas peloittaa Kyllikkiä. Mutta saksalaisessa Niebelungenlied'issä, jonka useat arvelevat Freyr- ja Balder-taruista muodostuneeksi, näemme _Kriemhild-neidon, Sigfried'in vastaisen puolison, levottomana pahan-enteisten uniensa tähden_.[805] Kriemhild'in mielikuvitelmain sisällys on tosin aivan toisellainen kuin Lemminkäisen vaimon näkeminen; hänen edessään näet kaksi kotkaa iskee nuoreen, jaloon haukkaan, jonka he repivät palasiksi. Mutta toisessa Sigurd-laulun muodostuksessa Högnin vaimo Kosthera koettaa aivan Kyllikin unen kaltaisella enteellä evätä miestänsä seuraamasta Giukinpoikia Atlin pitoihin. "Leimuava liekki", kertoo hänkin, "söi sinun hurstiasi, korkealle kohosi tuli, läpipolttaen minun salini".[806]

Pohjolassa Lemminkäinen loitsii kaiken väen vahingoittamattomaksi. Ainoasti eräs umpisilmäinen karjapaimen jääpi koskematta, joka Lemminkäisen mielestä on liian katala, koska on nuoruudessansa luonnottomia ilkitöitä tehnyt. Tämä kaikkein lumoaminen, paitsi yhden halveksitun, likeisesti muistuttaa mieleen Frigg'in vannotukset. Vielä selvempi yhtäläisyys ilmautuu useammissa loitsuluvuissamme, joissa raudalta, karhulta y.m., ennen kuin heille luomisessa täysi voima suodaan, vaaditaan vala, etteivät rupea väärinkäyttämään sitä lahjaa ihmisten eikä karjain vahingoksi.[807] Syyt mistel-vesan laiminlyömiseen ja paimenen jättämiseen näyttävät tosin ensin erilaisilta; edellinen oli muka liian pieni, jälkimmäinen kovin inhottava. Mutta Simrock'in todennäköisen selityksen[808] mukaan onkin mistel-vesa oikeastaan ja pikemmin tullut hylätyksi _luonnottomuutensa_ tähden (koska se toisissa paikoissa kasvaa ilmassa eikä maassa). Täten tämä syy sitten täydesti vastaisi paimenen kammomista hänen luonnotonten tekojensa vuoksi. Mutta vielä lähempänä mistel-vesaa on itse surma-ase, jolla karjapaimen tappaa Lemminkäisen, nimittäin tuo outo "umpiputki". Sekin oli jäänyt lumoamatta; katkerasti valittaa Lemminkäinen kuolinhetkellänsä, ettei hän, varustaessaan itseään kaikkea muuta vastaan, ollut muistanut äidiltänsä kysyä loitsua tämän vesan tekemää vikaa vastaan.[809] Äidin mainitseminen varjeluslukujen tietäjänä liittää tämän tarun vielä likemmin skandinavilaiseen, missä Frigg poikansa puolesta kaikki toimittaa.

Eräässä kertovärssyssä[810] tulee umpiputken sijasta esiin toinenkin kuolettamisen välikappale, nimittäin vesikyy. Sama elävä ilmautuu sitten myös Sigurd-lauluissa kumminkin yhden etevän uroon, jos kohta ei pää-sankarin, surman syynä. Niissä kaikissa Kriemhild'in veli Gunnar l. Günther saapi loppunsa käärmekuopassa.[811]

Halveksittu paimen on muuten silminnähtävästi sukua tuolle karjankaitsijalle, joka Skirnisför-laulussa, samoin kuin useammissa muissakin germanilaisissa taruissa, tavataan Hel'in asunnon edustalla.[812] Hänen umpisilmäisyytensä taas yhdistää hänet Balder'in sokean tappajan Höder'in kanssa. Tämän yhteyden tekee Pohjolan paimenen liikanimi "märkähattu" vielä varmemmaksi. Myöhemmissä skandinavilaistaruin muodostuksissa, joita Saxo Grammaticus on Tanskan historiaansa varten käyttänyt, on Höder'in nimi vaihtunut _Hother'ukseksi_,[813] Mutta _höttr_ vanhassa Skandinavian kielessä merkitsee _hattupäätä_. Nähtävästi ovat siis Suomalaiset, tuon nimen kuullessansa, väärin käsittäneet sen merkityksen[814] ja omalla tavallansa kääntäneet sen kielelleen. Eipä liene saman liikanimen alkupuolikaan tullut ilman syyttä. Sokea Höder, niinkuin Simrock selittää,[815] paljon käy yhteen tois-silmäisen Odin'in kanssa. Mutta tämän moniin liikanimiin kuuluu myöskin _Sidhöttr_ = lierohattu; hänellä näet aina oli päässään _leveäreunainen, silmille alasriippuva_ hattu,[816] siis juuri sellainen, mimmoiseksi rankkasateessa ollut "märkä" hattu tulee. -- Eddassa ilmautuu Höder rakastavaisena veljenä, joka tietämättänsä ilman tahattansa tappaa jumalain lemmikin; yhtähyvin mainitsee häntä jo Nuori Edda yhdessä kohdassa[817] nimellä _Heljar sinni_ (Tuonen kumppali) ja Saxon kertomuksessa on hän kokonaan kuvattu Balder'in viholliseksi. Nämät seikat tekevät siis yhteyden Lemminkäisen murhaajan kanssa vielä täydellisemmäksi. -- Viimein on Pohjolan ilkeän karjapaimenen personaan sulaunut vielä kolmaskin germanilaisen tarun henkilö. Lemminkäinen soimaa häntä siitä, että hän

Kaikki herjasi hevoset, Tamman varsat vaivutteli.[818]

Tämä muistuttaa mieleen yhtä tarua Lokista, joka estääksensä ennen mainittua jättiläistä oikealla ajalla saamasta linnoitusta Asain asunnon ympärille valmiiksi, _muuttui tammaksi ja viekoitti pois oriin, jättiläisen välttämättömästi tarpeellisen työkumppalin_.[819] Hyvin luonnollisella tavalla on tässä Balder'in oikea murhamies tullut sekoitetuksi yhteen hänen ohjaamansa viattoman tappajan kanssa, ja sitten yksi edellisen muusta historiasta tuttu seikka samaan yhteyteen liitetyksi.

Uljas sankari, joka yksin uskalsi lähteä tuolle vaaralliselle Tuonelan retkelle, Balder'ia lunastamaan, oli, niinkuin tiedämme, _Hermoder_ nimeltänsä. Mahdollisesti on jälkipuolisko tässä sanassa taaskin tullut väärin-ymmärretyksi ja niin muodoin ollut alku-aiheena Suomen runottaren ihanaan toisintoon, jossa _äiti_[820] etsii surmattua Lemminkäistä, haravoipi hänet Tuonelan koskesta ja saattaa jälleen eläväksi.

Näihin vanhemmissa lauluissa ja runoissa löytyviin yhtäläisyyksiin liittyy vielä koko joukko uudempia, jotka ovat omituiset myöhemmille suorasanaisille Sigurd-tarinoille.[821] Ottakaamme niistä varsinkin Völsungasaga tarkastettavaksi, joka on kaikkein nuorimpia.

Brynhild on tässä kuvattu _ylpeäksi, miehille taipumattomaksi_. "Ei ole sitä miestä maailmassa, jolle hän olisi suonut istuinsijaa rinnallansa tai jolle hän olisi kädestään tarjonnut oluthaarikan.[822] _Hänellä on vaan sankarityöt ja sotaretket mielessänsä_". Kun Sigurd yhtähyvin kosijana tulee hänen luokseen, varoittaa häntä Brynhild: "_viisain neuvo on se, ettei mies rakenna luottamustansa naisen sydämeen, sillä he aina rikkovat lupauksensa_!" Tässä siis kohtaavat meitä melkein samat sanat, jotka Lemminkäinen Kyllikille lausuu, kun tämä koettaa evätä häntä lähtemästä. Suuttuneena tiuskaa urho:

"En usko unia naisten, Enkä vaimojen valoja".[823]

Sigurd'in yhä edelleen ahdistaessa, Brynhild esteleikse sillä, ettei _vielä ole kyllästynyt sotiin, vaan tahtoisi jatkaa elämätänsä Valkyriana_. Yhtähyvin antaa hän viimein taivuttaa itsensä ja he _vaihtavat keskenänsä kalliita valoja: Brynhild vannoo luopuvansa sotaretkistä ja tulevansa tavalliseksi rauhalliseksi aviovaimoksi, Sigurd puolestaan lupaa, ettei hän koskaan ole rakastava yhtään toista neitoa_.[824] Tässä on meillä siis täysi Lemminkäisen ja Kyllikin valojen vastine; suomalaisessa muodostuksessa on ainoasti näiden sisällys vaihtunut: Lemminkäinen vannoo olla lähtemättä retkille, Kyllikki käymättä kylän kisoissa, ja että tällä lupauksella oli sama tarkoitus kuin Sigurd'in lausumalla, sen todistavat eräässä toisinnossa lisään liitetyt sanat:

Käydä ei Kyllikki kylässä Toisen miehen tarpehella.[825]

Syy vaihtoon onkin aivan luonnollinen, koska Valkyriain, sotaa käyväin impein käsite oli Suomen kansalle kovin outo. Matkoillansa saa Sigurd sitten kuulla Gudrun'ista, joka _on ylt'ympäritse mainio kauneudestaan_.[826] Ihastuneena, lumottuna naipi sankari tämän kaunottaren ja saattaa petoksella Brynhild'in taas lankonsa puolisoksi. Hylätty vaimo kiihoittaa valheellisilla syytöksillä Gunnar'in vimmaan Sigurd'ia vastaan. Kuningas rupeaa lähimmän veljensä kanssa neuvoittelemaan Sigurd'in murhaamisesta; mutta molemmat katsovat sen teon itselleen mahdottomaksi, _koska olivat veljeyden valan Sigurd'ille vannoneet_. Kolmas veli oli yksin jäänyt valaa vannomatta, senvuoksi kun vielä oli kovin nuori. Hänelle nyt vanhemmat veljet syöttävät _käärmeen_ ja suden lihan sekoitusta, jolla saattavat pojan semmoiseen raivoon, että hän tappaa Sigurd'in. Tässä toisinnossa on siis käärme itse pääsankarin kuoloon välikappaleena ja tavallansa tullut mistel-vesan sijaan.[827]

Virolaisissa runoissa tapaamme näiden lisäksi vielä useampia Sigurd-lauluin piirteitä, jotka eivät Kalevalassa ole saaneet sijaa. Kalevinpoika, meren poikki uituaan, pääsee Suomen sepän luokse; samoin Sigurdkin Faeröläisten lauluissa[828] joen yli menee Regin'in tykö. Raution kanssa sitten kauppaa tehdessään, iskee Kalevinpoika aivan kuin Sigurd poikki yhden miekan toisensa jälkeen, siksi kun viimein saapi isänsä kalvan ja sillä halkaisee alaisimen.[829] Tämä ihmeellinen ase oli seitsemästä rantalajista kokoonkiehutettu, seitsemän erijärven ja joen vedessä karaistu sekä kaikella tavalla komeasti koristettu.[830] Samoin myös Vilkina-tarinassa[831] Afrik-kääpiön, joka kuuluisaa Eckesax-miekkaa takoo, piti mennä yhdeksän kuningaskunnan taakse, ennen kuin karkaisuun soveliasta vettä löysi. Sen jälkeen luetellaan siinä tämän miekan koristukset; muun muassa näytti, ikään kuin olisi kultainen käärme juossut kärjestä kahvan terää myöten.[833] Suomen sepän luona harjakaisissa humaltuneena kerskaa Kalevinpoika Saaren neidon viettelyksestä,[833] ja nämät sopimattomat lauseet _tuottavat_ sitten _sankarille_, niinkuin _Sigurd'ille vaimonsa samallainen pilkkapuhe_, viimein _turmion_; sillä seppä kiroo Kalevinpojalle myödyn miekan omistajansa surmaksi.[834] Tämä miekan loitsiminen niin-ikään myös muistuttaa sitä samallaista _kirousta, joka oli kiintynyt Sigurd'in anastamaan Fafner'in kulta-aarnioon_.[835] Ennen viimeistä suurta sotaansa kätkee Kalevinpoika kaiken kultansa maahan, kiinnittäen sen siihen tenhokkalla loitsulla,[836] niinkuin Högni, ennen lähtöä turmiota tuottaville Atlin pidoille, _viskaa Sigurd'ilta saadun aarteen Reinvirran aaltoihin_, josta ei sitä enään ole saatu ylös.[837] Viimeisen tappelunsa jälkeen Kalevinpoika vetäytyy pois korpeen ja elää yksinänsä. Siellä tulee kerta muutamia noista maahan tulleista rautamiehistä hänen luoksensa, tarjoovinaan sovintoa, vaan yrittävät kesken tätä ystävällistä keskustelua häntä tappaa. Hyväksi onneksi kuvastuu salamurhaajan kohotettu käsi aseineen Koivajoen veteen, jonka rannalla istuttiin, niin että Kalevinpoika kerkeää sivallusta väistää ja viholliset tappaa.[838] Tämä kertomus osoittaa silminnähtävää sukulaisuutta Sigurd'in (l. Sigfried'in) kuolon kanssa, niinkuin siitä Saksalaiset tarinoitsevat.[839] Färöläisessä laulussa, joka tässä suhteessa pitää yhtä saksalaisten toisintojen kanssa, tulee vielä se seikka lisään, että Sigurd'in miekka on kotiin unohtunut, samoin kuin myös Kalevinpoika viimeisessä tappelussa on ilman kelpo asettansa.[840]

Paitsi näitä Freyr- ja Balder-taruista muistuttavia seikkoja sisältävät meidän Lemminkäis-runomme myös yhtäläisyyksiä muutamien Odin'in ja Thor'in tekoin kanssa. Asoilla, niin kertoo nuorempi Edda,[841] oli sota Vanein kanssa. Viimein he kuitenkin tekivät sovinnon, jonka vahvistukseksi _molemmin puolin sylkivät_ yhteen astiaan. Syljestänsä he loivat erittäin viisaan miehen, jolle pantiin nimi Kvâsir. Tämä sai sitten surmansa kahdelta kääpiöltä, jotka laskivat hänen verensä Odhrörir-kattilaan, _panivat hunajaa sekaan ja tekivät siten ylen väkevän meden, josta juoden kuka hyvänsä voi tulla runoniekaksi_. Sitten samat kääpiöt myös houkuttivat erään jättiläisen kanssansa _merelle ja kumosivat veneen, niin että hän hukkui_. Mutta kun jättiläisen veljenpoika Suttung tahtoi sitä pahantekoa heille kostaa_, he antoivat hänelle ihmeellisen metensä henkensä lunastimeksi. Suttung vei _meden kotiinsa, kätki sen vuoreen_ ja asetti tyttärensä Gunnlöd'in sen vartijaksi. -- Sattuipa Odin matkoillansa kerran yhteen paikkaan, missä yhdeksän renkiä oli heinää niittämässä. Hän hioi näiden viikatteet niin hyvin, että he pyysivät hänen kovasintansa omakseen. Silloin hän viskasi kiven ilmaan, ja rengit, sitä tavoitellessaan leikkasivat toinen toiseltaan kaulan poikki. Näin Baugi jättiläinen, Suttung'in veli, jäi kiireimmällä heinä-ajalla ilman rengeittä. Odin tarjoutui hänelle niittäjäksi ja vaati yhden siemauksen Suttung'in mettä palkastaan. He menivät nyt salaa Suttung'in vuorelle, Odin _porasi oralla vuoreen läven ja pujahti matona sisään_. Siellä makasi Odin kolme yötä Gunnlöd'in luona ja sai häneltä kolme siemausta medestä, jolloin astian kokonaan tyhjensi. _Sitten hän muuttihe kotkaksi ja lensi pois. Suttung, sen huomattuaan, myös pukeutui kotkan haamuun ja ajoi häntä takaa, mutta ei saavuttanut enää_.

Vanhassa Eddassa on tästä ainoasti muutamia viittauksia, mutta ne sisältävät kuitenkin pari lisätietoa.[842] Odin _juopui humalaan_ Gunnlöd'in luona. Hän näkyy luvanneen neidolle avion, _mutta jätti hänet kuitenkin sitten_ petollisesti. Suttung ei itse aja takaa, vaan näkyy _kaatuneen_. Seuraavana päivänä tulivat jättiläiset Asain luokse kuulustamaan Odin'ia ja _soimasivat häntä siitä, että oli valansa Gunnlöd'iä kohtaan rikkonut_.[843]

Tässä tapaamme siis useimmat meidän oluensyntymme piirteet. Osmotar saa oluesensa hapattimeksi muun muassa tappelevaa eläväin kuolan ja panee vielä mehiläisen tuomaa simaa sekaan. Olut sitten vaatii laulajaa ja uhkaa rikkoa vanteensa, jos ei semmoista saa kuulla. Väinämöinen silloin tulee, mutta runolta kesken laulua rikkuu reki, jonkatähden hänen, saadakseen sitä korjatuksi, täytyy mennä Tuonelaan oraa hakemaan. Siellä hän matona l. käärmeenä pujahtaa Tuonen ukon verkkoin läpi. Tavallisesti lauletaan myös tämän runon jatkoksi niin sanottu Päivölän virsi, nimittäin se, jossa Lemminkäinen häitten jälkeen tulee Pohjolaan. Siinä hän hyvin usein tohtii muuttaa itsensä toiseksi ja pujahtaa seinän kautta sisään.[844] Muutamien toisintojen mukaan hän Saaressa piillessään jättää yhden neidon rakastamatta, joka sitten loitsii hänen laivansa kumoon, niin että hän hukkuu. Yhdessä ainoassa lähtee Päivöläisen poika isänsä tapon jälkeen kotkan haamussa häntä takaa ajamaan, mutta turhaan. Välistä lauletaan myös siitä, kuinka Päivölän pidoissa juopui Ahto, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[845]

Muutamat tähän vivahtavat kohdat me myös näemme Samporetkessä. Väinämöinen pujahtaa matona lukkojen läpi siihen vuoreen, missä Sampo on kätkössä. Pohjolan emäntä, ryöstön huomattuaan, tavoittaa häntä kotkan haamussa. Yhdessä. toisinnossa viimein hän soimaa Väinämöistä siitä, että muka on pettänyt emonsa.[846]

Vielä on yksi Thor'in ja Lokin tekoja kertova taru täynnä yhtäläisyyksiä Päivölän virren kanssa.[847] Asat aikoivat tulla pitoihin Oegir'in, meren jumalan luokse. "_Anna jumalille juomista_!" sanoi hänelle Thor. Mutta ukko, joka ei olisi huolinutkaan noista vieraista, estelihe sillä, että muka _hänellä ei ollut kattilaa_. Tyr silloin ilmoitti Thor'ille, että hänen isällään Hymir-jättiläisellä oli erin-omaisen suuri kattila. Perille tultua talon suotuisa emäntä _toi olutta_ ja kätki vieraat _kattilain alle_. Hymir-jättiläisellä, kun hän myöhään illalla tuli kotiin, oli parta hyyssä, _hänen astuessaan jäävuoret paukkuivat_. Illallisella Thor _syödä ahmasi kaksi kokonaista härkää, niin että lihat loppuivat talosta_. Piti mennä kalaan, että olisi ruokaa seuraavaksi ateriaksi. _Thor mursi ulkona laitumella suurelta härältä pään poikki ja pisti sen syötiksi onkeensa. Siihen tarttui summaton Midgård-käärme_, joka meressä makaa manteren ympäritse. Thor sitä löi päähän ja päästi jälleen irti. Kotiin tultua ruvettiin voittosille. Thor'ille annettiin pikari särjettäväksi; hän sen viskasi useat kerrat turhaan; viimein hän sen lennätti jättiläisen omaan otsaan ja silloin _pikari meni pirstaleiksi_. Sitten käskettiin häntä nostamaan kattilaa; _kaksi kertaa hän yritti kaikella voimallansa, vaan ei kattila liikahtanut; vasta kolmannella kerralla_ se onnistui vihdoin viimein.

Nyt, kun kattila oli saatu, Oegir pani olutta ja laittoi pidot Asoille. Kaikki vieraat kehuivat Oegir'in hyviä palvelijoita, mutta Lokille se kävi kiusaksi ja _hän tappoi_ toisen niistä. Asat silloin ajoivat hänet metsään, mutta jonkun ajan kuluttua hän palasi ja _vaati olutta. Asat ensiksi eivät olisi tahtoneet sitä antaa, vaan suostuivat kuitenkin viimein pyyntöön_. Lokin kiitos oli siinä, että hän rupesi soimaamaan muita Asoja, luetellen jokaisen pahoja puolia. _Erittäin kehui hän nauttineensa useimpain jumalatarten kaiken suosion_. Kesken tätä ivaa astui Thor sisään, joka oli myöhästynyt. Nyt tuli Lokelle kiirut; _hän muutti itsensä kohta loheksi ja läksi virtaan pakoon_. Päivölän virressä samoin Lemminkäistä käsketään seisahtumaan kattilain sijalle. Sitten hän pyytää olutta, mutta hänelle vastataan, että kannut on roukkioon rovittu, pikarit pinona vierreet. Niin ikään ilmoitetaan ettei ole lihaa talossa. Silloin hän arvelee: "en liene lempivieras, jos ei härkää isketä, eikä tuotane olutta." Olut viimein tuodaan, mutta täynnä kyitä, käärmeitä, jotka hän kannusta onkii. Syynä, miksi ei häntä pitoihin kutsuta, välistä sanotaan se, kun hän on sata naista narrannut, tuhat piikaa pitänyt. Isännän tapettuansa Lemminkäinen viimein pyrkii piiloon, jolloin hänelle myös muun muassa ehdoitetaan se pelastuskeino, että menisi mereen hauiksi.

Suomalaisissa toisinnoissa on pidoissakävijä välistä sanottu _Ahti Saarelaiseksi_, ja vielä useammin ilmautuu tämä pitotalon isäntänä.[848] Tavallisesti on luultu, että tämä vaan on yksi Lemminkäisen liikanimistä, mutta niin ei ole suinkaan laita; tässä epäilemättä tarkoitetaan Ahtia, meren haltijaa. Castrénkin jo huomautti tämän likeistä sukulaisuutta skandinavilaisen meren jumalan Oegir'in eli Aegir'in kanssa, jonka nimen vanhempi muoto, muinaissaksalaisesta päättäin, oli Agi. Aivan oikein päätti Castrén, että _t_ Ahdissa vaan on lisäke, joka erittäin Suomeen lainatuissa sanoissa usein liittyy jälkeen.[849] Ei ole siis ollenkaan kummaa, jos hän ilmautuu pitojen isäntänä tässä runossa, jossa on muutenkin niin paljon yhtäläisyyttä Oegir'in juominkein kanssa. Mutta myös esiintymisellä pitovieraana on vastineensa skandinavilaisessa tarussa. Bragaroedhuriksi sanottu nuoremman Eddan osa alkaa näet sillä, että _Oegir l. Hlér, joka asui Hlesey-saaressa_ ja oli ylen taitava loitsija, _tuli pitoihin Asain luokse_.[850] Oegir'illä oli myös toinen nimi Gymir. Semmoisena hän oli sen kauniin Gerdan isä, jota Freyr, niinkuin yllä nähtiin, kosi. Tässä näemme samassa mistä syystä Ahti meillä sanotaan _Saarelaiseksi_ ja miksi Päivölän pitoihin lähtijä hyvin usein sanoo menevänsä _Luotolahan lankoihinsa, anoppiinsa_. Joskus taas hän menee _Saareen sisariinsa, veljiinsä_, joka voi muistuttaa Tyr'in käynnistä Thor'in kanssa isänsä luona.

Thor'in käyntiä Hymir'in luona vastaa taas Lemminkäisen retki Pohjolaan, jossa hän jäätyy merelle. Hymirkin ilmautuu jään ja pakkasen haltijana. Nuoremmassa Eddassa on samasta tapauksesta lavea kertomus; vähää ennen samalla matkalla toinen Thor'in vuohista, joilla hänellä oli tapa ajaa, oli tullut vaivaiseksi, jonka tähden hänen täytyi jatkaa matkansa laivalla.[851] Meidän runossamme on Ahti siirtynyt Thor'in sijaan. Sitä vastaan on hänen kumppalinsa Tyr paremmin säilynyt; melkein sama nimi on hänen suomalaisella vastineellansa Tieralla, joka muuten on erittäin sotahaluinen, aivan kuin Tyr, Skandinavein aikaisempi sotajumala.

Pari tähän vivahtavaa kohtaa meille taaskin myös esiintyy Samporetkessä. Yksi on Sammon turha kohotteleleminen kaksi kertaa, ennen kun se sitten kolmannella onnistuu. Toinen on Iki-Tieran Lieran pojan, painetun Kalevalan Lemminkäisen, lisääntuleminen niemen nenästä muutamissa toisinnoissa.[852] Tämä kohta on nähtävästi tähän eksynyt Ahdin retkestä ja Tieran lisänimi Lieran poika tulee siitä että Gymir jättiläinen on sekoitettu Hymir'in kanssa, joka on sama kuin Oegir e. _Hlér_.[853]

Vanhassa Eddassa[854] taas kehuu Odin käyneensä rakkausretkillä. "Viisi talvea", sanoo hän, "vietin Fjölvar'in luona, _tuossa Saaressa_, jonka nimi on Ainaviherjä. Siellä me sodimme ja kaadoimme vihollisia, koetimme yhtä ja toista, ja kosimme neitosia". -- "Kuinka siellä kävi naisten?" kysyy Thor. -- "_Olipa meillä siellä_", jatkaa Odin "_sieviä naisia, jos vaan olisivat olleet taipuisammat: oli meillä kauniita tiaisia, jos vaan olisivat olleet suotuisammat. Minä yksin vaan voitin kaikki_ viekkaudella, _makasin seitsemän sisarta ja nautin leikillä heidän suosionsa_." Eikö ole tämä ikään kuin otettu siitä runosta, joka kuvaa Lemminkäisen kepposia Saaressa?

Myöskin Lemminkäisen ansiotöitten seassa ilmautuva _hirvenhiihtäminen_ näkyy olevan mukailtu germanilaisesta. Saksalaisissa tarinoissa on hyvin tavallinen kertomus kummittelevasta _metsästäjästä, joka ijätkaikki ajaa otusta takaa, koskaan sitä saavuttamatta_.[855] Monessa semmoisessa ajo tarkoittaa _hirveä_; muutamissa hirvi viimein houkuttaa pyytäjänsä _helvettiin_. Tuo hurja metsästäjä, niinkuin Simrock osoittaa, ei ole alkuansa kukaan muu kuin Odin l. Vodan, jonka nimikin joskus vielä on säilynyt kansan muistossa. Mutta pyydettävä elävä näkyy olevan _auringon hirvi_ (se on aurinko itse), josta parissa paikassa Eddassa on puhe.[856] Meidänkin hirvenhiihtäjältämme samoin useimmissa toisinnoissa pyyntö menee tyhjäksi; Inkerin puolella hän välistä hiihtää Surman suun, Kalman kartanon (= helvetin) ohitse, ja hirven alkuperäinen sukulaisuus auringon kanssa paistaa vielä monessa paikoin läpi. Hyvin monissa Suomen ja Inkerin toisinnoissa[856] hirveä pestään ja valkaistaan ennen juoksulle lähtöänsä, aivan kuin Inkerin auringon-etsorunoissa tehdään päivälle ja kuulle.[858] Sitten hirvi tavallisesti juoksee "vasten varvikkomäkeä, vasten vuorta korkeata", niinkuin nouseva aurinko, ja lopulla "juo järven janottuansa", samoin kuin aurinko mereen laskee. Hyvin usein hän myös vuorella "puree varvan juostuansa". Tämä taas muistuttaa mieleen Eddassa _maailman puun latvassa syövää hirveä_ sekä niitä neljää, jotka sen oksilla _urpia pureksivat_.[859]

Vielä selvemmin ilmautuu tämä käsitys parissa tähän kuuluvassa Inkerin alueen ja Suomen Karjalan runossa.

Yhdessä metsästäjä, kun hirvi häneltä on päässyt, sanoo suoraan:

"Ei minussa päivän perijä, Eikä kuien kysyjä! Kuannu (sic!), päivä, salolle, Pyörähä, kuu, salon sisähän, Rautavaara vastahasi, Tuli koivu kohtahasi, Joki juoksi juuaksesi, Järvi levätäksesi".[860]

Lopuksi vielä muutamia hajanaisia yhtäläisyyksiä. Haravoidessaan Tuonelan joessa, Lemminkäisen äiti sai poikansa rungon ylös vedestä;

Vaan oli pikkuista vajalla: Yhtä kättä, puolta päätä, Paljo muita muskuloita.[861]

Senvuoksi hän rupesi uudestaan haravoimaan eikä tyytynyt, ennen kuin oli saanut kaikki vielä puuttuvat kappaleet. Sitten hän latoi ne kokoon täydelliseksi ruumiiksi:

Liitteli lihat lihoihin, Luut on luihin luikahutti, Jäsenet jäsenihinsä, Suonet suonten sortumihin.[862]

Tämmöinen _koko_ ruumiin yhteenliittäminen katsottiin myös germanilaisissa taruissa aivan välttämättömäksi. Thor esim. teurasti ja söi vuohensa, joilla hänellä oli tapa ajaa; mutta senjälkeen hän kokosi kaikki luut poisnyljetyn nahan sisään ja virotti juhtansa jälleen henkiin vasarallaan koskemalla. Eräässä tilaisuudessa talonpoika, jonka luona hän oli yötä, vasten hänen kieltoansa särki yhden sääriluista, imeäksensä siitä ydintä; siitä oli seuraus, että toinen vuohista tuli jalastaan vaivaiseksi. Tästä tarusta, niinkuin Mannhardt näyttää,[863] ovat peräisin samallaiset kertomukset surmattujen herätyksestä lukemattomissa saduissa.

Itse yllämainitut sanat, joilla kuvataan jäsenien kokoonlatominen sekä joilla äiti sitten rukoelee Ilman impeä irtonaiset osat jälleen yhteenliittämään:

Sijallensa suonet laita, Suutatusten suuret suonet, Valtasuonet vastatusten, Limitysten liutasuonet, Pienet suonet pääksytysten,[864]

ovat taas hyvin yhtäpitäväiset ikivanhan, pakanallisen saksalaisen loitsun kanssa. Vodan'in ja Phol'in (Balder'in) ratsastaessa on heidän hevosensa jalka niuvahtanut, ja he laittavat sen sijoilleen lauseilla:

Luu luuhun, Veri verehen, Jäsen jäseneen, Ikäänkuin olisi liimattu.[865]

Saatuaan poikansa eheäksi, lähetti äiti sitten Mehiläisen otavaisen olkapäitse, seitsentähtyen selitse, itse Luojan kellariin voidetta tuomaan, jolla hän virotti Lemminkäisen jälleen henkiin, laittaen hänet vielä entistäkin ehommaksi.[866] Virolaisessa runossa samoin leppätiira Lindan käskystä lentää, liitelee yli mannerten, merien, yli kolmen valtakunnan, paljon maata Pohjan puoleen, paljon maata Lounaan puoleen, kyynärän kultamäkeä, ja hakee lääkäriä sairaalle Kaleville.[867]

Samallaisia loitsulukuja löytyy hyvin laajalta kaikissa germanilaisissa maissa. Leppätiira katsottiin pyhäksi eläväksi; sen saksalaiset nimet auringonlehmä, kuunvasikka, taivaan-itikka osoittavat, että sillä arveltiin olevan tekemistä ylä-ilmain kanssa. Skandinaviassa taas sanottiin muinoin leppätiira Freijan kanaksi, josta näkyy että se oli tälle jumalattarelle pyhitetty. Mutta Freija otti paljon osaa veljensä Freyr'in toimiin lämpimän päiväpaisteen ja viljavuutta tuovan sateen suomisessa. Senvuoksi usein vielä lennätetään leppätiiraa ja laulamalla käsketään häntä päivänpaistetta tuomaan. Yleinen on myös sen käyttäminen ennustavana lintuna, erittäin kun tahdotaan tietää, missä vastaisella sulhasella on kotinsa. Freija näet oli rakkauden suojelija ja Freyr oraakeli-jumala.[868] Jälkimmäistä käsitettä lähinnä on virolainen luku, jossa leppätiira tietäjiltä kysyy, voiko Kalevinpoika tulla terveeksi. Samassa kuitenkin on siihen jo myös liitetty suomalaisessa toisinnossa pää-asiaksi tullut lääkärin-avun hakeminen. Missä suhteessa on tämä siis edelliseen? Siinä aivan luonnollisessa, että Freyr'in ja Freijan hallussa päivänpaisteen ohessa oleva pilvien vesi alkuaan on se "elämän vesi", joka keväällä antaa maalle uuden elon ja sitten saduissa myös käytetään kuolleitten ihmisten herättämiseksi.

Germanilaisissa leppätiiran-luvuissa löytyy sitten vielä yksi huomattava seikka. Hyvin usein käsketään näet hänen _lentää idät, lentää lännet, lentää pohjoiset, etelät_, lentää viimein armahan asuntoon.[869] Liiteleminen kaikille ilmansuunnille tavataan välistä germanilaisissa lauluissa toisissakin yhteyksissä, esim. färöläisessä arvoituksessa ja englantilaisessa tulenluvussa.[870] Tästä näemme jäljen myös virolaisessa luvussa. Meillä ei niin lauleta Mehiläisen lennätys-sanoissa,[871] vaan sen sijaan ilmautuu sama lausetapa luomisrunossa, missä sotka (tai muu lintu) lentelee, liitelee, etsien pesän sijaa.[872]

Mitä taas tulee Lemminkäisen virkoomiseen paremmalla voimalla ja kauneudella, on jo Mannhardt huomauttanut[873] semmoisen olevan elämänveden luonnollisen vaikutuksen, joka myös samassa on nuorennusvetenä. Alussa mahdettiin sillä tarulla tarkoittaa kuolleen ja samassa vanhentuneen luonnon herättämistä, uudelleenkaunistamista, sittemmin siirrettiin sama käsitys myös inhimillisiin oloihin.

* * * * *

Yksi osa Balder-tarusta on ylläkerrotussa vielä jäänyt koskematta; se on se, josta sitten muitten aineitten sekaantulemisella muodostui kertomus Sigurd'in lapsuuden kohtaloista sekä aikaisimman nuoruuden teoista, ja joka on mitä likeisimmässä yhteydessä meidän _Kullervo-runojemme_ kanssa.

Balder'in tapon jälkeen oli, germanilaisen käsitteen mukaan, kosto siitä välttämätön, vaikka kohta surmatyö ei ollut tehty tahallaan, vaan ilman tietämättä. Nuorempi veli Vali, jonka Odin sitten synnytti Rindan (s.o. Maanpinnan) kanssa, _täytti jo yksi-öisenä kostovelvollisuutensa_. "Ei pese hän kättään, ei su'i hän tukkaansa, kunnes on saattanut polttoroviolle Balder'in tappajan", niin laulaa siitä Edda.[874] Se on palajava kevät, uusi Balder, joka tuskin synnyttyään jo taittaa niskat talvelta. Tämä taru antoi hyvin aikaiseen aiheen Germaneissa laajalle levinneisin sankarilauluihin. Sceaf'ista l. Scild'istä (= Skjöld'istä), anglosaksilaisten tai tanskalaisten kuningas-sukujen esi-isästä, kerrottiin myös, että hän pikkupoikasena taikkapa vielä syntymätönnäkin saapui veneessä rantaan ja tappoi ennen häntä maassa hallitsevan pahan kuninkaan.[875] Myöskin Rheinjoen suulla tavattiin siitä jälkiä jo Tacitus'en aikana.[87y] Vanhemmassa Eddassa kerrotaan Helgistä, että hän jo _yhden päivän vanhana seisoi rautapaidassa ja 15-vuotisena tappoi mahtavan Hunding'in_.[877] Sigurd-lauluista kuulemme sitten, kuinka Völsungi Sigmund _kaatui sodassa Hunding'in poikia vastaan_ ja hänen leskensä meni uuteen naimiseen.[878] _Sigmund'in poika Sigurd annettiin kasvatettavaksi _Regin-kääpiölle, joka yli muiden miesten oli käsitöissä taitava. Regin takoi oppilaalleen taikamiekan, joka oli niin vahva ja terävä, että Sigurd sillä hakkasi hänen alaisimensa halki_. Nyt alkoi Regin kehoittaa Sigurd'ia tappamaan Fafner-käärmettä ja ryöstämään sen aarteita; mutta nuori sankari aina estelihe, sanoen _isänsä surman vielä olevan kostamatta_, joka työ oli ennen kaikkea muuta suoritettava. Sitä varten hän saikin viimein isintimältänsä laivaston, jonka avulla täytti kostovelvollisuutensa.[879]

Vielä paljoa laveammaksi kehittyneenä ilmautuu sitten sama tarina Färöläisten Sigurd-lauluissa sekä suorasanaisissa Vilkina- ja Völsunga-sagoissa, erittäin viimeinmainitussa, jonka siis tässä otamme perustaksi, muista molemmista ainoasti lisäten meille tärkeitä erilaisuuksia.

_Völsunga-saga_ on historia kuuluisasta, perijuurtaan itse Odin'iin lukevasta Völsung'ien suvusta,[880] jonka melkein jokaisessa polvikunnassa uudistuu taru Balder'in surman kostamisesta, enimmiten erittäin tätä tehtävää varten ja eriskummallisella tavalla syntyneen pojan kautta.

Sige, ensimmäinen tätä sukua, sai surman lankonsa kädestä, _jolta, niinkuin sukulaiselta, ei olisi voinut semmoista vihollisuutta arvata_. Myös kaikki hänen henkivartijansa kaatuivat tässä tilaisuudessa; _ei jäänyt muuta kuin hänen poikansa Rerer, joka kosti enolleen_ ja peri valtakunnan.[881]

Rerer sitten eli mahtavana, onnellisena kaikissa asioissa, paitsi siinä ettei saanut perillistä. Viimein kuitenkin Freija, rakkauden jumalatar, kuuli hänen alin-omaiset rukouksensa ja lähetti yhden Valkyria-neidoistansa, joka _variksen haamussa_ lensi kuninkaan linnalle ja _laski omenan hänen polvelleen_.[882] Vanhus vei omenan vaimolleen syötäväksi ja _kuoli pian sen jälkeen_. Mutta leski oli _omenasta tullut raskaaksi_. Tämä tila kesti kovin kauan, _kesti kaikkiaan seitsemän vuotta eikä tahtonut hiomaton sikiö luopua hänestä_.[883]

Näin syntynyt ihmelapsi, joka nimitettiin Völsung'iksi, hallitsi sitten isältä perittyä Hunan maata ja rakensi itselleen komean salin, jonka keskelle istutti _omenapuun, minkä oksat verhosivat koko laen_.[884] Hänen tyttärensä Signy naitettiin Siggeir-kuninkaalle, joka kuitenkin jo häissään _suuttui vaimonsa sukulaisille ja päätti hävittää heidät viimeiseen asti_. Pahan tuumansa täytti hän suurissa pidoissa, joihin hän oli kutsunut appensa kaikin poikinensa. Ainoasti _nuorin, Sigmund, pääsi pakoon_ ja meni metsään piiloon. Signy, joka veljensä lymypaikan tiesi, vaihtoi nyt muotoa erään noitavaimon kanssa ja _kävi näin tuntemattomana veljensä luona_. Heidän yhtymisensä hedelmänä oli poika Sinfjötle.[885] Kun tämä oli tullut _kymmenen vuoden vanhaksi_, vei hänet äiti veljensä luokse ja tarjosi apulaiseksi kostotyöhön Siggeir'iä vastaan. Joku aika sen jälkeen löysivät isä ja poika _sudenhaamuja, pukeutuivat niihin ja tekivät petoina paljon pahaa Siggeir'in valtakunnassa_.[886] Viimein he muuttivat itsensä jälleen ihmisiksi, menivät yöllä _Siggeir'in kartanolle ja polttivat sen asukkaineen päivineen_. Sisarensa kutsui Sigmund ulos ja olisi vienyt hänet pois kanssansa; mutta Signy ei tahtonut pelastetuksi tulla. Hän ilmoitti nyt luonnottoman tekonsa veljelleen, joka ei siitä ollut mitään tiennyt; hän sanoi tehneensä sen sitä varten, että saataisiin poika, joka olisi Völsungi sekä isän että äidinkin puolelta ja siis kaksin verroin luotu sukunsa kostajaksi. "Vaan näin", lopetti hän synkästi, "olen kostoni tähden rikkonut kaikki luonnon rajat, niin ettei elämällä enään ole silmissäni mitään arvoa!" Sen sanottuaan _hyppäsi hän takaisin keskelle leimuavaa liekkiä_.[887]

Sigmund palasi nyt isänsä valtakuntaan, karkoitti sen, joka hänen poissa-ollessansa oli vallan anastanut, ja hallitsi kauan aikaa onnellisesti. Mutta vanhoilla päivillänsä nai hän kovaksi onnekseen nuoren, kauniin neidon, nimeltä Hjördis, jota myös Lynge, _Hunding'in poika_, oli pyytänyt omaksensa. Hylätty kosija ryntäsi päälle suurella sotavoimalla. Tappelussa _katkesi Sigmund'in kelpo miekka kahtia_, jonka kautta hän menetti voiton ja _kaatui kaikkien miestensä kanssa_.[888] _Hunding'inpoika näin luuli tehneensä lopun koko Völsungisuvusta_, ettei siitä ikinään enää olisi mitään pelkoa. Siitä hän vaan oli pahoillansa, kun ei kaunis Hjördis, jota hän oli toivonut voittonsa palkinnoksi, löytynyt mistään paikasta. Sigmund näet oli _puolisonsa, joka oli raskas, lähettänyt yhden orjatytön kanssa metsäpirttiin piiloon_. Seuraavana päivänä kävi Hjördis tappelutanterella ja korjasi sieltä puolisonsa miekan kappaleet. Mutta samassa huomasi hän rannalla suuren joukon aluksia, jotka luuli Lyng'in laivastoksi. Senvuoksi vaihtoi hän vaatteita orjatyttönsä kanssa, ettei häntä tunnettaisi. Laivamiehet, jotka olivatkin toista väkeä, veivät molemmat naiset kanssansa Tanskanmaalle. _Näin saapui Hjördis sotavankina, orjaksi luultuna, uuteen asuntopaikkahansa_. Siellä tuli hänen säätynsä jonkun ajan jälkeen ilmi ja laivaston päällikkö, Tanskan kuninkaan poika, otti hänet vaimokseen. Tätä ennen oli leskikuningatar kuitenkin _jo orjana synnyttänyt pojan_, tuon sittemmin yli kaikkein maitten kuuluisan Sigurd'in.[889]

Vilkina-tarinassa ovat tämän sankarin syntymis-seikat kerrotut vähän eriävällä tavalla. Sigmund kuningas oli uskonut valheellisen kanteen vaimonsa uskottomuudesta ja käskenyt viedä hänet synkkään metsään tapettavaksi. Mutta sitä varten lähetettyin ritarein välillä syttyi siellä riita. Heidän keskenään tapellessaan synnytti kuningatar pojan, jonka asetti lasimaljaan vierellensä. Yksi tappelijoista sattumalta potkaisi astian jalallaan, niin että se vierähti keskijokeen. Täten _kulki nyt poika astiassaan_ virtaa myöten _mereen_; mutta par'aikaa olikin pakovesi, niin että hänen aluksensa pian seisahtui luodolle. Siellä kasvoi hän vähässä ajassa niin väkeväksi, että _rikkoi kätkyenä olevan astian_ ja astui ulos maalle.[890]

Färöläiset laulavat mielisankarinsa syntymän Völsungasagan tavalla, mutta lisäävät sitten vielä muutamia uusia seikkoja hänen ensimmäisestä lapsuudestaan. _Sigurd kasvoi yhdessä kuukaudessa enemmän kuin muut lapset puolessa vuodessa_.[891] Vähän suuremmaksi tultuansa osoitti hän peloittavaa voimaa. Leikitellessään hovissa muiden poikien kanssa _tempasi hän suuria tammia juurinensa maasta_ ja hosui niillä kumppaleitaan, joista moni tällä tavoin sai surmansa. Pojat käskivät hänen pikemmin mennä tappamaan isänsä kaatajia, kuin heitä viattomia. Silloin Sigurd kysyi ja saikin tietää äidiltänsä, kuka oli ollut hänen isänsä.[892]

Völsunga-tarina edelleen kertoo, kuinka Tanskan kuningas Hjalprek antoi Sigurd'in viisaalle Regin'ille kasvatettavaksi. Tämä kerran huomautti oppilaalleen, että hänen, kuninkaanpojan, oli sopimaton aina jalkaisin astua. Sigurd silloin kuninkaan luvalla meni _valitsemaan hevosta ja sai viimein Odin'in avulla itselleen jalon, ihmeellisen ratsun_.[893] Senjälkeen rupesi Regin kehoittamaan kasvattiansa Fafner-lohikäärmeen tappamiseen. Sigurd olikin siihen kohta altis, jos vaan saisi oikein hyvän miekan. Regin takoi niitä hänelle useampia; _mutta ne menivät aina poikki, kun Sigurd niillä läimäytti alaisimeen_. "Vaikea", virkkoi Regin, "on takoa _sinulle miekka miestä myöten_!" Viimein pyysi Sigurd äidiltään _isänsä miekan kappaleet_ ja taotti ne jälleen yhteen. Niistä tuli taas kalpa semmoinen, _että, kun Sigurd kaikella sankarivoimallansa sivalsi, rautainen alaisin halkesi kahdeksi puoliskoksi_. Mutta yhtähyvin ei Sigurd vielä nytkään ottanut täyttääkseen kasvattajansa käskyä. "_Ensin minun pitää isäni surma kostaa_!" oli hänen ainainen vastauksensa.[894] Hän saikin Hjalprek'iltä lukuisan laivaston sekä valitun urhojoukon _kostoretkehensä Hunding'in poikia vastaan_. Matkalla _nousi hirmuinen myrsky_, mutta, kun eräs _tuntematon mies, joka seisoi niemen päässä, oli mukaan otettu, asettuivat aallot kohta_. Arvaamaton auttaja sitten nimitti itsensä Hnikar'iksi, joka oli yksi Odin'in liikanimistä.[895] Perille päästyänsä _tappoi Sigurd suuressa tappelussa Hunding'in pojat kansoinensa ja poltti, hävitti koko maan autioksi_.[896]

Vilkina-tarinassa taas _kuuluisa seppä_ Mimer[897] löytää vedestä pelastuneen ja sitten _metsässä_ oleskelleen Sigurd'in ja vie hänet kotihinsa. Siellä kasvaa ja vahvistuu poika ihmeesti, _niin että jo yhdeksän-vuotisena oli verraton voimassa_. Mutta hän oli samassa niin ilkeä luonteeltansa, että yhä _pieksi sepän sällejä_. Tätä estääkseen tahtoi Mimer tuolle vallattomalle veitikalle tosityötä antaa. Hän asetti rautaa alaisimelle ja käski Sigurd'ia takomaan. _Mutta poikapa löi niin kovasti, että alaisin halkesi, pihdit katkesivat poikki ja moukkari lensi pitkän matkan erilleen varresta_. "Mitä muuta mahtaneekin tulla sinusta maailmassa" tiuskaisi siitä suuttunut rautio, "_niin etpä kumminkaan työhön kelpaa!" Seppä nyt rupesi pelkäämään itselleenkin turmiota tuosta ylen väkevästä kasvatistaan ja päätti senvuoksi saattaa hänet pois hengiltä_. Hän laittoi Sigurd'in metsään, sysiä pajaa varten polttamaan; oikea tarkoitus kuitenkin oli, että poika siellä joutuisi Mimer'in veljen, Regin-lohikäärmeen, syötäväksi. Sigurd sai mukaansa yhdeksän päivän _eväät_ sekä _kirveen ja läksi määrätylle työlle. Mutta hän ei _viitsinytkään_ laittaa varsinaista miilua, _hakkasi vaan suuren joukon jättiläispuita, mätti ne päällekkäin hirveäksi rovioksi_ ja sytytti tuleen. Näin valmistui yhdeksänpäiväiseksi arvattu työ yhdessä aamurupeamassa. _Nyt istahti Sigurd syömään_ ja söi kaikki mukaan tuodut yhdeksän päivän eväät yhdeksi atriakseen.[898]

Näissä tarinoissa Sigurd'in nuoruudesta ja hänen sukunsa kohtaloista on, niinkuin näemme, vastinetta useimmille Kullervo-runojemme pienimmillekin seikoille, ja saammepa kohta tilaisuutta tätä hämmästyttävää yhtäläisyyttä vielä enemmän täydentämään. Löytyy näet näissä sekä muissakin germanilaisissa muistelmissa hajallaan vielä useampia merkillisiä kohtia, jotka ovat jääneet mainitsematta, etteivät yhtäjaksoista kertomusta estäisi, vaan tulevat sovitettaviksi paikoillensa nyt seuraavaan vertailuun.

Yksi semmoinen seikka kohtaa meitä tuossa ennen jo esiintuodussa Völnudar-qvidassa. Joutsen-neitojen lähdettyä lentoon, _palajavat Völunder ja veljensä metsäretkeltä ja tapaavat tupansa tyhjinä_. Silloin kaksi heistä lähtee kukin haarallensa, karkureita hakeakseen: _yksi meni itään, toinen kääntyi länteen; kolmas yksin jäi kotiin_, siinä toivossa, että rakkaus kuitenkin oli tuova hänen puolisonsa viimein takaisin. Tämä tapaus on silminnähtävästi lähintä sukua Kullervon runoin alulle. Siinäkin kolme veljestä, yhden emon hautamaa, eroo enteilleen, yksi itään (Karjalaan), toinen etelään (Venäjälle), kolmas pysyy kotona. Onpa ensimmäisissä värssyissä myös ikäänkuin vähäinen viittaus järvestä, uimisesta kiinnisaatuihin Valkyria-neitoihin; lauletaan siinä näet:

Kasvatti emo kanoja, Suuren joukon joutsenia; Kanat aialla asetti, Joutsenet joelle saattoi.[899]

Viron runossa Kalevi ja hänen veljensä niin-ikään hajoovat samalla tavalla, vaikka osaksi toisille ilmansuunnille.[900] Vielä suuremman yhtäläisyyden skandinavilaisen laulun kanssa osoittaa toinen virolainen toisinto, missä Kalevinpoika molempien veljiensä kanssa tulee kotiin suurelta metsäretkeltä, runsas metsäsaalis selässä; mutta koti on kylmillä, äiti poisryöstetty. Näistäkin veljeksistä sitten kaksi lähtee kaukamaille, ainoasti nuorin rakentaa asuinhuoneensa syntymäpaikoilleen.[901] Tämä yhtäläisyys vahvistuu vielä senkautta, että, niinkuin jo ennen mainittiin, Kalevinpojan äiti ja hänen molemmat kasvatus-sisarensa ovat saaneet alkunsa linnuista tai linnun munista.[902] Samoin on suomalaisessakin tähän vastaavassa runossa: "Suomettaren kosijat"[903] kaikkein kosittava neito muodostunut sorsasta.

Ylläkerrotuissa Sigurd-tarinoissa olemme sitten jo nähneet vastineita veljes-riidalle (langosten tai apen ja vävyn välisenä vihollisuutena) sekä Kalervon kaatumiselle koko kansansa keralla, niin että ainoasti yksi raskas vaimo jääpi jäljelle, joka viedään sotavangiksi ja orjana synnyttää Kullervon. Kätkyen rikkominen ja uinti meressä olivat yhdeksi yhdistyneinä Vilkina-sagan toisinnossa Sigurd'in synnystä. Sigurd'in löytyminen metsästä taas nähdään siinä suomalaisessa runossa, missä Kullervo tavataan suolta, jolloin Wäinämöinen hänestä lausuu tuomionsa.[904] Kullervon aikaiset ja alin-omaiset kostotuumat vastaavat täydesti yksi-öisen Valin veljentappoa y.m.s. sekä Sigurd'in pyrkimistä sotaan isänsä tappajan rankaisemiseksi, ennen kuin hän tahtoo mihinkään muuhun urhotyöhön ryhtyä. Sigurd'in kovista leikeistä ei Kalevalassa suorastaan ole puhetta, jos ei hänen uhkamielisiä jättiläistöitänsä tahdo vetää verraksi; mutta virolaisissa runoissa Kalevinpoika pikkaraisena piimäsuuna jo muun muassa tempaa pitkiä koivuja maasta, rakentaakseen niistä lelu-kelkkasia.[905] Untamon aavistuksen, että tuosta ihmepojasta on kasvava hänen surmansa, olemme myös löytäneet Mimer'in pelossa kasvattinsa yliluonnollisesta voimasta. Sen seurauksesta hankitaan Sigurd'ille kuoloa samoin kuin Kullervolle. Keino tosin on tässä tarinassa toisellainen; mutta löytyypä kuitenkin Germanilaisten muissa muistelmissa yhtä ja toista, joka Kullervon vaaroja lähemmältä vastaa. Puolikossa uimisen olemme jo nähneet syntymis-jutun yhteydessä. Toinen Kullervon surman-yritys, tammeen hirttäminen, taas muistuttaa _Odin'in riippumista Yggdrasil-puussa_ yhdeksän yötä, jolloin hän oppi loitsuja laulamaan ja _riimuja piirtämään_.[906] Mimer'in luona takoessaan särkee Sigurd kaikki kalut, aivan kuin Kullervo työnsä pilaa; onpa sitten edellisen miilun-teko melkein sanasta sanaan yhtäpitävä jälkimmäisen kaskenhakkuun kanssa. Lopuksi julistetaan molemmat työhön kelpaamattomiksi.[907] Nämät pahat kepposensa tekee Kullervo vanhaan Kalevalaan otetussa toisinnossa kaikki jo sepän luona, samoin kuin Sigurd Mimer-raution tykönä. Uusi Kalevalan painos on siirtänyt ne erilleen Untamon taloon ja jättänyt ainoastaan paimenessa käynnin Kullervon tehtäväksi uudessa palveluspaikassa. Tällä hänen virallansa ei ole vastinetta germanilaisissa tarinoissa; kuitenkaan ei voi olla huomauttamatta, että se myös jollakin tavalla näkyy yhdistyvän erään germanilaisen muinaiskäsityksen kanssa. _Vasaramies Thor_ on näet _karjanhoidon nimen-omainen suojelija_.[908]

Juttu sotavankeuteen joutuneesta kuninkaanpojasta löytyy myöskin Saxon historiassa, sisältäen useampia seikkoja, jotka Kullervo-runoin syntyyn luovat merkillistä valoa. Tanskasta oli Jarmerik lapsena joutunut hänen isänsä voittaneen Slavilais-kuninkaan _Ismar'in_ valtaan. Siellä hän ensin pidettiin linnaan suljettuna, _sitten käytettiin orjatöihin pellolla_; mutta vähitellen pääsi hän isäntäväkensä suosioon, niin että koroitettiin orjavoudiksi, viimein kuninkaan lähimmäksi uskotuksi mieheksi. Yhtähyvin paloi aina hänen mielensä sieltä takaisin omille maille. Tapahtuipa kerta että kuningas piti hautajaiset kuolleelle veljelleen. Hänen istuessaan useimpain miestensä kanssa pitkissä pidoissa, Jarmerik kaisloista kyhäsi _ihmisen-kaltaisen, ontelon kuvan_, pisti elävän koiran sisään ja puki kuvan päälle omat vaatteensa, peittäen kasvot näkymättömiksi. Tämän laitoksensa hän asetti palatsin porstuaan seisomaan ja meni itse piiloon. Kun sitten koira kuvan sisässä tuskissaan lakkaamatta haukkui, selitti Jarmerik'in vankeuskumppali: ystävänsä tulleen mielipuoleksi ja senvuoksi pitävän tuommoista luonnotonta ääntä. Kuningatar käski ajaa hänet ulos; täten petettiin tämä muuten erin-omaisen valpas rouva, joka ei olisi päästänyt vankeja silmiensä alta, siinä pelossa, että he miesväen poissa-olon pakoon käyttäisivät. Ulkona molemmat ystävät _tappoivat_ harvat vartijat, jotka myös olivat aivan humalassa; samoin _kuninkaan puolison_, kun hän melun kuultuansa riensi pihalle. Näin muodoin pääsivät Jarmerik ja hänen kumppalinsa Tanskaan takaisin.[909] Ei voi olla myöntämättä, että tämä kertomus muutamissa kohdin on likempänä meidän Kullervo-runoja, kuin mikään yllä esiintuotu. Huomatkaamme, että sotavanki tappaa isäntänsä vaimon ja että tuo ihmisenkaltainen kuva, jonka Velint'in tarinassa olemme toisessa yhteydessä tavanneet, tässä on yhteen sovitettu orjuuteen kyllästymisen ja emännän tapon kanssa. Kaiken sen lisäksi tulee viimein kuninkaan nimi Ismar. Tämä sama ilmautuu hiukan vaihtuneessa muodossa myöskin eräässä färöläisessä, Sigurd-jaksoon kuuluvassa laulussa. Siinä _Ismal kosii Sigurd'in puolisisarta_ ja saapi neidon itselleen luvatuksi, niin pian _kun ansiotyöksi on tappanut muutamia käärmeitä_.[910] Mutta _Ismaroksi_ nimitetään myös Inkerin runoissa sangen usein se seppä, joka kosii ja saapi kuuluisan neidon (juuri samalla tavalla kuin painetussa Kalevalassa Ilmarinen) taikka myös, kun ei sitä anneta, takoo itselleen kultaneidon.[911]

Tästä poikkeuksesta palaamme nyt jälleen Kullervon paimentamiseen takaisin. Vaikkei näet Germanilaiset siitä tiedä mitään, löytyy yhtähyvin useampia meidän runoissamme siihen liittyneitä seikkoja myöskin heidän tarinoissaan. Kullervo, laulaessaan auringolle, rukoilee kirkasta lämmön-antajaa paistamaan yksistään hänelle eikä myös pahalle emännälle. Tämä rukous tavataan melkein samoilla sanoilla italialaisessa laulunsipaleessa Piemont'ista:[912] "Päivyt, päivyt, ihmepäivönen, -- -- levitä lämmintäsi, -- -- levitä paahdettasi, tule minua lämmittämään, älä vanhaa akkaa, joka on lymyssä vuoteensa takana!" -- Kullervon puukko taas, joka on isältä peritty[913] ja katkeaa, muistuttaa Sigurd'ille osaksi tulleet isänsä miekan kappaleet. -- Vielä lähemmässä sukulaisuudessa ovat karjan muuttuminen pedoiksi Kullervon kirouksen kautta ja Sigmund'in sekä Sinfjötlen kostotyöt sudenhaamuissa. -- Murha sepän talossa tapahtuu niinhyvin Germanien tarinoissa kuin meidän runoissamme. Eroitus on vaan se, että edellisessä seppä itse, jälkimmäisissä hänen vaimonsa saapi surmansa. Viron toisinnossa Kalevinpoika tappaa isällään apumiehenä pajassa olevan sepän pojan, joka seikka läheisesti sopii yhteen Sigurd'in pieksämien sällein kanssa. -- Kostokeinon Ilmarisen emäntää vastaan neuvoo Kullervolle varis tahi korppi;[914] samoin Eddoissakin kotkat[915] kehoittavat Sigurd'ia tappamaan Regin'iä, ettei tämä kenties kostaisi veljensä Fafnir'in kuoloa. Mutta tämä yhtäläisyys mahtaa olla satunnainen; sillä yhdessä Kullervon toisinnoista tosin on Luoja neuvomassa, toisessa äiti, vaan painetussa Kalevalassa ilmaantuvaa ei ole mistään käsikirjoituksesta löytynyt. -- Regin'in sanat, että oli vaikea saada aikaan Sigurd'ille miehen mukaista miekkaa, ovat aivan samat, mitkä Kullervo lausuu, käskiessään itselleen kirvestä.[916] Tämä toisinto tosin on harvinainen, vaan yhdessä sen kappaleessa hän sitten vielä teettää miekankin "miestä myöten".[917] Jälkimmäinen seikka lauletaan välistä Wäinämöisestäkin, joka Pohjolan retkelle aikoo. Urholle yhtä tarpeellisen ratsun sai Sigurd suurella vaivalla ja ainoasti Odin'in avulla. Tämä tapaus näkyy meillä säilyneen Lemminkäisen ansiotyön muodossa, kun hän Ukon sadattamien rautarakeitten myötävaikutuksella saapi Hiiden varsan valtanansa.[918] -- Sigurd'in tiedusteleminen äidiltänsä, kuka hänen isänsä on ollut, puuttuu Suomen runoista; mutta sen olemme taas löytäneet lappalaisessa Pischa-Paschassa. -- Molemmin puolin Suomenlahtea laulettu Kullervon vanhempain löytyminen piilopirtistä, vaikka kumminkin isä alussa oli sanottu kuolleeksi, lienee saanut alkunsa siitä seikasta, että Sigurd'in äiti antautuu uuteen naimiseen. -- Kullervo lähtee kostosotaan Untamoa niinkuin Sigurd Hunding'in poikaa vastaan.

Yhdessä suhteessa on, niinkuin tiedämme, Kalevanpojan kohtalo perinjuurisesti eritavoin muodostunut toisella ja toisella puolella Suomen lahtea: Virossa hän on kuuluisa kuningas, Suomessa halveksittu orja. Kumpainenkin näistä käsityksistä voi kuitenkin tueksensa viitata Sigurd-tarinoihin. Hän on tosin aina sanottu kuninkaan pojaksi; mutta hänen äitinsä häntä synnyttäessään ei ollut oikeassa arvossansa, oli sotavanki, orjaksi luultu; siinä halvassa muodossa siis myös hänen poikansa ensiksi ilmaantui maailmaan. Sen vuoksi ihmetteleekin sitten Fafner niin suuresti nuoren sankarin urhoutta:

"Jos oisit kasvanut heimos keskellä, Arvaisi sinun tulleen sotijaloksi; Vaan _sotavankina_ elit täällä; Vapiseehan aina sidottu mies!"[919]

Samoin sitten Brynhildkin pilkkaa Gudrunia siitä, että tämän puoliso Sigurd muka on ollut _orjana_ Hjalprek'in hovissa.[920]

Viimeksi vielä pari sanaa Kullervo-runoissa ilmautuvista nimistä. _Untamossa_, ei voi olla tuntematta germanilaisten tarinoiden Hunding'in poikia. _Mo_ ei ole muuta kuin nimiä muodostava lisäke,[921] _ing_ niin-ikään sukuun kuulumista osoittava pääte. _H:n_ poiskatoomiseen on viimein luultavasti ollut syynä halu saada nimelle suomalaista sointua. -- _Kullervossa_, taas on runkona sana _kulta_. Se muistuttaa meille ehdottomasti mieleen, mitä Völsunga-saga kertoo Sigurd'in matkasta Fafner'in tapon jälkeen. Hän oli lohikäärmeen luolasta löytänyt summattoman aarnion, jonka mätti kahteen _arkkuun_ ja sälytti hevosensa selkään, itse viimein istahtain kuorman päälle.[922] Myös kaikki hänen varuksensa ja aseensa olivat paksulta silatut kullalla. Näin kulkien ihmeytti hän kaikkia loistollansa. "Se on varmaan joku jumala, joka lähenee", huudahti yksi herra Gjuken hovissa; "sillä tästä miehestä säteilee kauas kullan säihky!"[923]

Kullervoa sanotaan toisella nimellä myös Kalervon l. Kalevan pojaksi.[924] Tämä antaa meille tilaisuuden lähemmin tarkastaa ja lujemmin vahvistaa yhtä akatemikko Schiefner'in arvelua.[925] Vanhassa Eddassa ovat näet kuuluisain, jumalista lähteneitten kuningas-sukuin joukossa, Skjöldung'ein, Völsung'ein y.m. rinnalla, myös _Skilfing'it_ mainitut.[926] Anglo-saksilaisessa ikivanhassa Beowulf-runoelmassa saavat Ruotsalaiset nimen _Scylfingas_, Tanskalaiset Scildingas, arvattavasti hallitsijasukuinsa mukaan, samoin kuin Frankit joskus sanottiin Karolingeiksi.[927] Kaikkein yllälueteltuin kuningassukuin yhteinen esi-isä oli Halfdan Vanha,[928] Skjöld'in, Odin'in pojan, poika.[929] Kuuluipa _Skilfing l. Skilving_ myös Odin'in omiinkin monilukuisiin nimihin.[930] _Skelfing'iksi_ niin-ikään nimitetään nuoremmassa Eddassa sotaisaa kuningasta, jonka suku, _Skilvingit_, sitten hallitsi _Itämaissa_ s.o. Muinais-Skandinavien puhetavan mukaan suomalaisten kansain maassa.[931] Myöhemmin muuttui tämä nimi Skandinavian taiderunoudessa ylimalkaan kuninkaan tai suuren sankarin osoitteeksi. Suorasanaisissa tarinoissa esiytyy se välistä vähän muuttuneessakin, nähtävästi suomalaistuneessa muodossa. Egil-tarinassa esim. Thorolf, joka Norjan kuninkaalta, Harald Kaunotukalta, oli saanut Lapin veron läänityksekseen, saa kuulla: _Kylfing'ein_ idästä päin rynnänneen maahan ja ryöstäneen Ruijassa.[932] Toisessa paikassa _Kylfingialand_ (Kylflng'ein maa) selitetään samaksi, jota tarinat muuten Holmgårdlksi s.o. Novgorodiksi nimittävät.[933] Hyvin yhtäläiseltä kuuluvan nimen tuopi myös eräs venäläinenkin lähde esiin viimeksimainitussa kaupungissa. Novgorodin lakikirja (Novgorodskaja Pravda), määrätessään sakon miehen loukkaamisesta, jatkaa sitten: jos syytetty on Slavilainen, niin tuokoon vieraita miehiä viattomuutensa puolustuksekseen; jos hän sitä vastaan on _Varjägi l. Kolbjagi_, niin puhdistakoon itsensä valalla.[934] Nähtävästi käytettiin siis Kylving-, Kaleva-nimi Slavilaisten ja Suomalaisten keskuudessa valtaan päässeestä Rurikin suvusta.[935] Se selittäisi Ganander'in mainitseman tarun, että Suomen kuningas Kalevan poikien avulla valloitti koko laajan Venäjänmaan;[936] sillä Rurikin jälkeiset todellakin pian anastivat Kiev'in ja levittivät valtansa eteläisempäinkin Slavilais-heimokuntain yli. Kalevanpoikien 12-luvussa taas ilmaunee vanhempi mythillinen, mutta myös skandinavilaiseen lähteesen viittaava muisto; se on näet yhtäpitävä Asain luvun kanssa, jotka suureksi osaksi olivat Odin'in, siis Skilfing'in poikia.[937]

Useammassa paikassa puhuvat Eddat _summattomasta saarnista_, Yggdrasil'ista, joka on suurin ja paras kaikista puista. _Sen oksat leviävät koko maailman yli, latva kohoaa taivastakin korkeammalle. Kolme on sillä laajaa juurta: yksi ihmis-asunnoissa_ (tai Asoissa), _toinen Hrimthurseissa, kolmas Niflheim'issä_ (Hel'in asunnossa). Jokaisen juuren kohdalla on lähde: ensimmäisellä Urd'in, _kaikki menneet ajat tietävän Nornan_, toisella Mimer'in, jolta Odin _ikiviisauden_ juoman saapi.[938] Huomattakoon myös, että Odin _tässä puussa_ riippuen, _oppii loitsutaitonsa_.[939] _Varjellaksensa Yggdrasil'ia kuihtumasta, Norna-neidot sitä jokapäivä kastelevat valkealla sumulla_; siitä tulee kaste, joka maan päälle alas tippuu mehiläisten ravinnoksi ja nimitetään simakasteeksi.[940] Latvassa istuu _kotka_; siellä on myös neljä hirveä, jotka yhä syövät sen lehtiä, ja alhaalla taas on suuri joukko käärmeitä kaluamassa sen juuria.[941] Yhdessä laulussa nimitetään tuo maailman yli levinnyt saarni Mimen-puuksi. Sitä ei rauta, ei vesi voi vahingoittaa; _sen hedelmät paistettuna saattavat naiset synnyttämään_.[942]

Samoin Kalevalankin runot kuvaavat verratonta tammea, Jumalan puuta, jonka latva täytti taivahalle asti, lehvät levisivät kaikille ilmoille, niin että se pidätti pilvet juoksustansa ja peitti päivän paistamasta, kuun kumottamasta.[943] Tämän vuoksi Wäinämöinen kaadattaa sen jälleen maahan, jolloin oksista taitettiin ikuinen taika, lehvistä ikuinen lempi; lastuista viimein tekevät noidat tenhokkaat nuolensa.[944] Kalevan tammen juurista ei meidän runot virka mitään; mutta merkillisesti kyllä Sammosta, jolla, niinkuin jo näimme,[945] yhdessä ja toisessa suhteessa on silmin-nähtävä yhteys maailmapuun kanssa, lähtee kolme juurta, jotka kiinnitetään aivan samoille paikoille kuin Yggdrasil'in kannattimet, nimittäin yksi maa-emähän (= ihmisten asunnoille), toinen vesiviertehesen (Thursein tyys-sijaan), kolmas kotimäkehen (siis Pohjolan s.o. Tuonelan vuoreen).[946] Kotka ei tosin istu meidän tammen latvassa; mutta ilmautuupa sekin kohta jättiläispuun kaatamisen jälkeen ja iskee tulta Wäinämöisen kaskenpolttamista varten.[947] Molempien lintuin epäilemättömän yhteyden osoittaa Indian ja Persian tarut verraksi vetävä Kuhn'in todistus, että kotka Yggdrasil-puussa on ukkosen leimaus.[948]

Eddassa saadussa muodossansa on tuo maailmanpuu pantu yhteyteen myöhemmin syntyneen maaihnanhäviön tarun kanssa. Nuot pureksivat elävät yhdessä summattoman suuruuden kanssa tekevät sen maailman äärettömän avaruuden ja lopullisen katoomisen vertauskuvaksi. Vaan lehviltä alastippuva simakaste saattaa meidät alkuperäisemmän merkityksen jäljille. Yggdrasil ei ole näet alkuansa mitään muuta, kuin suuri, maan ja taivaan peitoksi kohoava pilvi, joka viljavuutta tuovan sateen antaa. Pohjois-Saksassa vieläkin nimitetään erästä, luultavasti monihaaraista, pilvenmuotoa _ilmapuuksi_ (Wetterbaum).[949] Tämä vanhempi, luonnonmukainen käsitys on vielä pää-asiallisesti vallitseva Kalevan tammessa, joka taivaan valot peittää ja sitten kaatuessaan levittää kaikellaista siunausta. Ainoasti tämän jälkimmäisen kuvaamisessa näemme jo uudemman kehkiämiskannan, niin että puusta ei enää lähde viljavuutta, vaan onnea ylimalkaan, lisättynä, samoin kuin skandinavilaisessa muodostuksessa, tai'alla (= loitsutaidolla ja viisaudella) sekä lemmellä (= lapsionnella).

Jättiläis-tammen kaatamiseksi nousee merestä mies, joka ensin ainoasti on

Miehen peukalon pituinen, Vaimon vaaksan korkeuinen,

mutta äkkiä kasvaa ja kohoaa ihmeellisellä tavalla, niin että

Jalka maassa teutaroivi, Päähyt pilviä pitävi.

Hän hakkaa tammea niin voimakkaasti, että

Tuli tuiski kirvehestä, Panu tammesta pakeni.[950]

Tämä kääpiö-jättiläinen on äkkiä paisuva, toisen pilven leimauksellaan rikkirepivä ukkosenpilvi, se on personoittuna Thor, joka, Utgardalokin taloon astuessaan, tämän jättiläisen silmissä näyttää pikkupojalta, mutta kuitenkin sitten ihmeyttää voimallaan.[951] Selityksemme vahvistaa toinenkin paikka runoissamme. Pohjolan mahdottoman suurta härkää, jonka pää keikkui Kemijoella, häntä heilui Hämeessä, jonka sarvien väliä pääskynen lensi koko kuukauden j.n.e., ei kyennyt kukaan tappamaan. Viimein tuli taas merestä musta mies, niin pieni että

Alle maljan ma'ata mahtui, Alle seulan seisomahan.

Hän iski härän maahan, josta sitten, niinkuin tammestakin, kaikellaista hyvää saatiin, muun muassa

Verta seitsemän venettä, Kuuta kuusi tynnyriä.[952]

Veri ja kuu siinä on alasvirtaava sade, sillä härkäkin on Germanilaisten, niinkuin muittenkin Indo-eurooppalaisten, taruissa yleisesti pilven kuvana, jonka johdosta monessa paikassa tehdäänkin Thor-jumala härän tappajaksi; muun muassa hän kaataa kaikkein suurimman sonnin, nimeltä _taivaanhalkaisija_ (Himinbriötr), josta voi päättää sen sarvien ylettyneen taivaan kanteen asti.[953]

Kolmannessakin kohdassa sankari-runoelmassamme nousee apumies merestä; se on _Tursas_, joka polttaa heinistä tuhkan, mihin tammen terho istutetaan.[954] Tämä nimi osoittaa, että runojemme kertomuksiin kääpiö-jättiläisestä myös oli sekaunut toinenkin käsite, nimittäin, ihme kyllä, juuri Thor'in perivihollisten _Thurs'ien_.[955] Huomattakoon vielä se maine häräntappajasta, että hänellä oli päässä paasikypärä, jalassa kivikengät.[956] Samoin on Eddain jättiläisillä tavallisesti kivinuijat ja kilvet;[957] onpa eräällä heistä, Hrungnir'illä, päänsäkin sekä kolmikulmainen sydämensä samasta aineesta.[958] Voitettuna he muuttuvat kokonaan kiviksi,[959] samoin kuin Wäinämöinen Joukahaiselle laulaa jalkaan kiviset kengät, Lemminkäinen Pohjan noidille kivet suuhun, paadet lappeille.[960] Noita Thurs'eja oli kolmea lajia: vesi-thurs'it ja tulithurs'it, jotka meidän tammenkaatajaa ja häräntappajaa vastaavat, sekä myrsky-thurs'it, joiden vastineena taas on Samporetkeltä palauvan Wäinämöisen eteen nouseva ja hirveää aaltoa kohottava Iki-Turso.[961] _Thurs'in_ nimen selittää Simrock _janoiseksi_ (siis juojaksi), _jotun'in_ l. jättiläisen (anglosaks. eotan) _syöjäksi_ (verbistä itan = syödä).[962] Samoin myös Kalevalaisten vihollinen Pohjola mainitaan "miesten syöjäksi sijaksi" ja Pohjolan emännän asemassa on muutamissa toisinnoissa _Syöjätär_, joka taas joskus vastaavassa kertovärssyssä myös _Juojattareksi_ sanotaan. Viimein vielä on huomattava, että Germanein tarinoissa, erittäin myöhemmissä, kääpiöt ja jättiläiset usein vaihtelevat. Toinen veljeksistä voi edelliseen sukuun kuulua, toinen jälkimmäiseen.[963] Muuttuvatpa välistä samatkin haltijat tarpeen mukaan suuremmiksi tai pienemmiksi.[964]

Niinkuin näimme, Nornat, joita oli kolme, pitivät huolen maailmanpuun rehoittamisesta. Myöskin Kalevalassa on muutamilla neidoilla (heitä on neljä, viis, ja sanotaan joskus Sotkottariksi) tekemistä ison tammen kasvattamisessa. He niittävät näet heinät, joiden tuhkaan sitten tammi istutetaan,[965] taikka muutamain toisintoin mukaan itse löytävät ja istuttavat lemmen lehden, tammen terhon.[966] Tässä ilmautuva sukulaisuus näiden suomalaisten Luonnotarten ja germanilaisten Nornain välillä vahvistuu toisten lisääntulevain todistusten kautta aivan varmaksi.

Saksalaisissa lastenlauluissa nähdään usein kolme ilman impeä. Yksi kehrää silkkiä, toinen punoo vitjoja, kolmas kutoo kangasta (tai sen sijasta päästää auringon ulos taivaan ovesta).[967] Sama työ, niinkuin tiedämme, on heidän suomalaisten ja virolaisten sisartensa askareena, ja kolmeluku on meilläkin tavallinen. Joskus tulee kuitenkin germanilaisissa lauluissa, samoin kuin meillä, neljäs lisäksi, joka Mannhardt'in arvelun mukaan mahtaa olla Holda, kaiken elämän antaja ja viimein jälleen korjaaja. Hänkin kehräilee ja hänen langoistansa syntyy ilmassa lentelevät hämähäkin siimat. Kulkiessaan purjehtii hän pilvilaivassa,[968] samoin kuin Luonnottaret Suomen ja Viron runoissa.[969] Luultavasti oli kaikilla muillakin Germanein ilman immillä samallaiset laivat.[970] Helgin laulusta saamme vielä tietää, että Nornat kehrätessään kultaisia kohtalon lankoja synnyttivät kovan raju-ilman.[971] Tässä on kuitenkin samassa se toimi mainittuna, joka Eddassa enimmiten on syössyt heidän alkuperäisen Luonnotar-ammattinsa syrjälle: Kun jonkun lapsen oli syntyminen, oli heidän määrättävä minkä sielun tuosta summattomasta varastosta pilvien päällä oli vuoro tulla alas maailmaan. He säätivät niin-ikään lapsen ominaisuudet ja kohtalon.[972] Samallainen käsitys näkyy monesti vanhoissa saksalaisissakin tarinoissa. Neidet Vilbett, Varbett ja Einbett, joita joskus _nunniksi_[973] sanotaan, kehräävät lankaa kalliosta kallioon _terveyslähteen_ äärellä. _He antavat lapsia_ hedelmättömille aviopareille, _auttavat lapsensynnytyksessä ja parantavat sairaita_, erittäinkin päästäen rutosta.[974] Näissä jälkimmäisissä toimissa he ovat katkenneita suonia kiinniompelevan ja raskaita vaimoja auttavan suomalaisen ilman immen heimoa ja sieluin sovittamisessa heille tuleviin ruumiisin taas vastaavat Lapin "akkoja". Toisten tarinain mukaan tuossa pilvien päällisessä maassa, missä Nornat asuivat, oli kaikkein ruohoin, viljain ja hedelmäin, jopa pienten itikkainkin talvikoti, josta he keväällä tulivat tänne alas.[975] Samaa näkyy tarkoittavan se kertomus, että Maarian rinnasta taivaasta maahan pirahtanut maito muuttui mehukkaaksi kasviksi.[976] Tässä suhteessa siis ilmautuu suuri yhdenkaltaisuus Suomen loitsurunoin ja Mordvalaisten käsityksen kanssa.[977] -- Nornien kanssa olivat alkuaan Valkyriatkin aivan yhtä. Eddassa on vielä muutamia jälkiä heidän alkuperäisestä pilvineito-luonteestansa tallella. Heidän hevostensa harjasta, kun he ilman ratoja ratsastivat, tippui kaste, antaen maalle viljavuutta ja Völunderqvidassa nuot joutsenina lentävät sotaneidot, laskeuttuaan järven rannalle lepäämään, kehräävät kalliita kankaita. Ilman impein käsitys sodanhimoisiksi Valkyrioiksi onkin, niinkuin Mannhardt osoittaa, myöhemmin syntynyt, kansainvaellusten ja Skandinavian sotaretkein aikana, jolloin germanilaisten kansain koko mieli tuli täyteen yksistään "sotaisia haluja ja kuvia".[978] Suomalaiset Luonnottaret ovat pysyneet vanhemmalla luonnon kannalla, edes muuttumatta Nornain tavalla kohtalon haltijoiksi.

* * * * *

Ylläkerrottuin lukuisain taruin esiintuomisella emme ole sittenkään tyhjentäneet koko yhtäläisyysvarastoa, joka germanilaiset ja suomalaiset muinelmat niin monin langoin yhteen sitoo. Löytyy vielä melkoinen joukko pienempiä, hajanaisia yhteisiä piirteitä, joiden nyt tässä täytyy saada sijansa sekalaisena lisäkkeenä.

Jäniksen katsoivat Germanilaiset pahaa aavistavaksi eläimeksi; erittäin oli sen ilmauminen kuolon enteenä; se selittää meille miksi Kalevalassa juuri paltsasilmä vie perille sanoman Ainon surmasta.[979] -- Kuolleet Eddan mukaan ei tulleet kaikki yhteen paikkaan. Sotatantereelle kaatuneet sankarit pääsivät Odin'in Valhallan (osaksi myös Freijan kansasalin) iloon; hukkuneet veti Aegir'in, merenjumalan, puoliso Ean valtakuntaansa; tautiin nääntyneet tulivat mustan Hel'in omaisuudeksi.[980] Jonkunlainen hämärtynyt muisto siitä piillee kenties Kalevalan kertomuksessa Wäinämöisen keskustelusta Tuonen neidon kanssa; siinäkin ovat toisistaan erotetut raudan l. teräksen saattamat, veden aallon tuomat ja Tuonen l. Manan omavetämät.[981] Kuolleet orjat korjasi Thor haltuhunsa; täten ilmautuu siis hänkin Manalan haltijana, ja Mannhardt'in todistuksen mukaan on tämä virka alkuaan ollut hänelle aivan yleiseen uskottu. Kaikkien kuolleitten ennen muinoin luultiin menevän Thor'in luokse; myöhemmin vasta kansainvaelluksen herättämä sotaisa henki erotti kunniatanterella surman saaneet soturit Odin'in perintökansaksi erikseen maineettomasti kuolleista ja halvoista työntekijöistä.[982] Tässä vanhemmassa muodostuksessaan näkyy Thor tai oikeastaan Etelä-Germanein _Thonar_ antaneen nimensä meidän Tuonelle.[983] -- Muuten tavataan Skandinavein tarinoissa joskus sekin käsitys kuolleista, että he kukin erikseen makasivat horroksissa kummussansa, josta unesta kuitenkin oli mahdollinen heidät herättää. Färöläisessä laulussa esim. poika menee isänsäisän haudalle: "valvotko, ukkoseni? minä, poikasi poika olen täällä!" -- "Vaikka olisit kuka hyvänsä, minä en pääse ulos". -- Uhkaamalla saa poika yhtähyvin viimein vanhukselta hänen kelpo miekkansa.[984] Juuri sama tapaus kerrotaan Hervarar-sagassa sotaisasta Hervör-neidosta, joka Samsö-saaressa yöllä käy sinne haudatun kuuluisan isänsä Angantyr'in puheilla ja saa miekan.[985] Myöskin suomalaisissa ja virolaisissa runoissa ovat semmoiset käynnit hyvin tavalliset.[986] -- Valhallassa saivat sankarit ijan-ikuisen ravintonsa suuresta Sährimner-siasta, joka yöllä aina jälleen kasvoi eheäksi.[987] Luultavasti on sama taru antanut alun suomalaiselle runolle Pohjolan isosta härästä, joka arvelu on sitä todennäköisempi, koska tämä härkä erittäinkin Inkerin toisinnoissa vielä on sikana.[988] -- Viimeinkin vielä on mainittava se luulo Germaneissa, että se, joka söi tai joi Manalaisten tarjoomia herkkuja, ijäkspäiviksi oli sidottu heidän valtakuntaansa; se sama näkyy olleen Wäinämöiselläkin mielessä, kun ei tahtonut ottaa Tuonelan oluttuoppia.[989] -- Manalasta saa Kalevinpoika ihmeellisen, leikatuista kynsistä tehdyn hatun, joka siten on muodostettu samaan tapaan kuin Naglfar-laiva, millä maailman hävittäjät Muspelln pojat viimeisenä päivänä saapuvat.[990]

_Unineulat_ tuottavat Eddoissakin lumotun, syvän unen, samoin kuin Pohjolan väelle.[991] -- Germanein jumalat, Kalevalassa esiytyväin henkilöin tavalla, yhä muuttuvat eläimiksi. Tapahtuupa semmoista myös joskus myöhemmissä sankarilauluissa ja tarinoissa.[992] -- Samaten niin myöhäisessä teoksessa kuin Saxon historiassa usein nostetaan loitsulla myrskyä, tehdään vihollisen miekat tylsiksi y.m.[993] Nuoremman Eddan kokoonpanijan Snorre Sturleson'in konunga-sögur'eissä taas selitetään Odin'ista tai muista Asoista kerrotut ihmeet loitsun kautta tapahtuneiksi.

Orvar Odd'in tarinassa näemme sitten laivan kokan raudalla varustettuna, niinkuin Wäinämöisen Sampo-aluksen, ja sen lisäksi ynnä lippuinsa kanssa kullattuna, jotka siis ovat vielä komeampana Wäinämöisen koreita liehuimia.[994] Itse sankari Orvar Odd, joka tuolla laivalla purjehtii, sanotaan alinomaisten meriretkiensä tähden joskus Aegir'iksi, aivan kuin meidän vikingi Lemminkäinen Ahdiksi.

Saksalaisissa saduissa viimein sankarit jättävät ennustavia merkkejä jälkeensä, niinkuin Lemminkäinen harjansa; vaaditaan kosijoilta ansiotöitä; hierotaan hätähetkinä, Lemminkäisen tavalla, höyheniä tai villoja, jolloin eläviä tai lintuja rientää avuksi; jättiläisen haavoitetusta varpaasta syntyy suuri verentulva, niinkuin Wäinämöisen polvesta.[995] Vielä kysytään neuvoja auringolta kuulta sekä tähdiltä,[996] ja elähytetään elämän vedellä, jolloin herännyt sanoo: "kauanpa minä nukuin!" Eräässä saksalaisessa laulussa kumarretaan tietä jumalana, aivan kuin Lemminkäisen äitikin tekee.[997]

IV. Kalevalan aineet Slavilaisissa.

Ensimmäisenä silmäänpistävänä vertauskohtana astuu tässäkin kansakunnassa tuo jo niin monesti tavattu luomistaru etenemme. Se on myös Slavilaisissa hyvin laajalta tunnettu; tämän vuoksi täytyy meidän tarkkaan tutkia sen monellaisia muodostuksia, tullaksemme vakavaan vakuutukseen, onko se ural-altailaisten vanhaa perintöä vai myöhemmin tullut heille näiltä naapureilta.

Alussa, näin Iso-Venäläiset tarinoivat,[998] oli Jumala luonut hurskaan Noan ja asettanut viereen koiran vartijaksi, ettei kukaan pääsisi ruumiisen koskemaan. Piru sai kuitenkin koiran viekoitetuksi turkin lupauksella ja sylki Noan ihan saastaiseksi. Jumala senvuoksi käänsi luotunsa nurin, niin että saasta tuli sisustaan, ja kirosi koiran, ettei hän ikinä saisi kuulla kirkon kelloja. -- Tämän jälkeen seuraa jokseenkin Raamatun-mukainen kertomus Eevan luomisesta, syntiin lankeemuksesta sekä ulos-ajosta paratiisista. -- Suuttuneena karttuvan ihmiskunnan yhä enenevästä ilkeydestä päätti sitten Jumala hukuttaa kaikki vedenpaisumuksella; ainoasti hurskaan Noan hän tahtoi säästää; senvuoksi hän antoi tälle käskyn rakentaa laiva pelastuksekseen kenellekään asiasta virkkamatta. Mutta piru, kun veistohankkeet näki, arvasi kohta jotain kamalaa olevan tekeillä. Hän toi Eevalle humalankäpyjä, opetti hänet kaljaa keittämään, käski sillä juottaa Noan juovuksiin ja sitten tiedustaa hänen salaisuuttansa. Pirun neuvosta Eeva vielä, kun vedenpaisumus oli alkanut, viivytteli niin kauan arkkiin tulematta, kunnes viimein Noa suuttui ja tiuskaisi: "Jouduhan, sinä sen vietävä, jo tänne sisään!" Tämän kautta sai piru, joka oli Eevan vaatteisin kätkeynyt, mahdollisuuden hänen muassansa päästä laivaan ja pelastua, niin että Jumalan tuuma, hukuttaa pahuus juurineen päivineen, raukesi tyhjäksi.

Uusi manner oli nyt jälleen luotava, koska ei ollut missään muuta kuin vettä näkyvissä. Jumala noudatti siis pirulla, joka hänelle tarjoutui vähemmäksi veljeksi, kourallisen multaa meren pohjasta. Sitä Jumala piroitti kolmelle haaralle, luoden täten niityt sekä metsät. Piru oli pistänyt osan mullasta poskehensa, josta, kun hänen täytyi se sylkeä ulos, vuoret syntyi. Jumalan käskystä sitten leivottuaan talonpoikia savesta, herrasväkeä vehnätaikinasta, kysyy Noa: mihin hän heidät asettaisi asumaan? Jumala silloin rakentaa tuvan. Samoin hän myös, Noan kysyttyä: millä keinoin he voisivat työtä tehdä? antaa hänelle hevosen, laittaa valjaat ja opettaa valjastamaan.[999]

Eräässä toisinnossa, joka vaan luomisjutun sisältää, piru myös on osan mullasta pistänyt poskeensa. Kun Jumala sitten häneltä jotain kysyy, rykäisee hän ja lähtee, rangaistusta salaamisestaan peläten, juoksulle. _Missä hän tällä matkalla levähtää, siihen tulee kumpu, mihin rykäisee, siihen mäki, missä hypähtää, siihen pilveinkorkuinen tunturi_.[1000]

Vielä enemmän suomalaisen ja tatarilaisen kaltainen on kolmas Aunuksesta saatu.[1001] Äärettömällä alkumerellä ui kaksi sotkaa, valkoinen (Jumala) ja musta (piru). Mullasta, jonka jälkimmäinen oli tuonut meren pohjasta, loi Jumala helppokulkuiset tasangot, jälkimmäinen läpipääsemättömät rotkot sekä korkeat tunturit. Jumala sitten vasarallaan iski kiveen ja loi taivaan voimat, piru samalla keinoin kaikki haltijat. Näiden välillä alkoi sota, jossa alussa piru oli voitolla, vaan sitten kukistettiin. Arkki-enkeli Mikael viskasi taivaasta maahan pirun väen: mitkä putosivat metsään, tulivat metsänhaltijoiksi, mitkä veteen, vetehisiksi j.n.e.

Näiden lisäksi on tschehiläinen tutkija Erben julkaissut koko joukon samallaisia taruja Slavilaisten läntisiltä aloilta.[1002]

Vähävenäläisessä tarussa Jumala alussa uidessaan vesillä näkee suuren _palan kovettunutta vaahtoa, jonka päällä piru purjehtii_. Jumala käskee Paholaisen sukeltaa ja noutaa hiekkaa, samassa lausuen: "Jumalan nimeen sinut otan!" Kun ei piru näin sanonut, ei hänellä ylöstullessaan ollutkaan mitään kourassa. Toisella kerralla hän lausui: "otan sinut hänen nimeensä!" koska Jumalan mainitseminen hänestä tuntui kovin vaikealta. Nytkin hävisi siis enin osa hiekasta, mutta jäipä kuitenkin hiukkanen kynsien alle. Siitä Jumala loi manteren.

Harjkov'in seudulla tarinoidaan alku-aikuisesta Tiverian merestä. Jumala kerran sitä myöten kulkeissaan näkee kakertajan. Se on Satanail, joka oli meren vaahdosta syntynyt. Jumala haettaa hänellä pohjasta hiekkaa sekä piikiveä. Edellisestä hän luo manteren, jälkimmäisen rikkoo kahdeksi kappaleeksi. Toista vastaan hän viskaa hiekkaa, niin että säkenöitä säihkyy; se oli enkelien synty. Toisen kappaleen hän antaa Satanail'ille, joka samalla tavoin luo itselleen väkensä. Sitten jakavat he taivaan keskenänsä: Satanail saa pimeän, kylmän puoliskon, itse pitää Jumala kirkkaan ja suvisen.[1003]

Yhdessä _Koljadka'ssa_, se on joululaulussa.[1004] Rusinit Karpativuoristossa niin-ikään laulavat alku-ajasta, jolloin ei vielä ollut taivaan kantta, ei mannerta, ainoasti ääretön meri ja sen keskellä kaks jättiläistammea. Näiden latvoihin istahti kaksi kyyhkystä ja puhuivat keskenänsä: "Kuinkas me saisimme maailman luoduksi? Sukeltakaamme meren pohjaan, noutakaamme hiekan soraa sekä sinisiä kiviä, kylväkäämme hiekka sekä sinikivet meren pinnalle!" Hiekansorasta syntyi täten maan musta multa, raikas vesi sekä vihreäinen ruoho; sinisistä kivistä muodostui sinitaivas, kirkas aurinko, kuu ja tähdet.

Servialaiset taas tarinoivat kuinka Satanail piruinensa luopui Jumalasta ja lensi alas maan päälle, vieden auringonkin keihäänsä päähän pistettynä kanssansa. Näin lähelle tuotuna, aurinko poltti maata pahasti. Senvuoksi lähetti Jumala Mikaelin aurinkoa Paholaiselta varastamaan. Arkkienkeli tekeytyi Satanail'in ystäväksi ja ehdoitti kilpaleikkiä: "koettakaamme kumpi paremmin osaa sukeltaa!" Mikael ensiksi sukelsi ja toi ylös hiekkasirusen, todisteeksi että oli käynyt pohjassa. Piru pystytti keihäänsä rantaan ja läksi vuorostansa veteen. Mikael silloin risti veden, luoden siihen yhdeksän kyynärän paksun jään, ettei Satanail kohta pääsisi takaa-ajoon, ja näin tavoin sai auringon viedyksi takaisin taivaan kannelle.[1005]

Ulkopuolella luomisjuttua ei löydy kovin monta yhtäläisyyttä Suomalaisten ja Slavilaisten jumalaistaruissa. Jälkimmäisten mythologia onkin köyhänlainen, enimmiten vaan paljaita nimiä mainitseva, harvoin laajemmalta selittävä jumaliensa virkatoimia, vielä harvemmin tuova esiin täydesti muodostuneita tarinoita heidän elämänvaiheistaan.

Me tapaamme kuitenkin joitakuita jälkiä pilvineidoista, jotka meidän ja Lapin Luonnottarista, Germanein Nornista ja Valkyrioista muistuttavat. Sloveneilla Karintiassa on Kosjenizat (Synnyttäret) ja Susjenizat (Tuomiottaret), jotka äskensyntyneitten elämänsuunnan määräävät.[1006] Tschehein saduissa kohtaloa säätävät haltijattaret samalla lajilla sanotaan Osudenka'iksi. Osudizka'iksi, Osudnizeiksi (Tuomioneidoksi). Sen ohessa heillä on myös toinen nimi Vila.[1007] Vilat taas ilmautuvat tiheästi Servialaisten lauluissa (Villat lähisukuisilla Illyrialaisilla). He kokoovat pilvet torneiksi, ovat taitavia ennustajoita ja voivat antaa lääkkeitä. Rumäniassa, jossa kansantarut enimmäksi osaksi ovat slavilaisten kaltaiset, Vilvat, pilvissä kulkien, antavat hyvää säätä niinkuin myös turmelevia rankkasateita.[1008] Samaa sukua ovat nähtävästi myös vanhassa tschehiläisessä runoelmassa mainitut sisarukset Libussa, Kassa l. Bjela ja Tjetka, jotka kaikki olivat kuuluisat ennustus-taidosta sekä muusta loitsimisestaan.[1009]

Eräässä etelävenäläisessä sadussa näemme vilauksen auringon-jumalan koti-elämästä, jolla näkyisi olevan Suomessakin vastineensa. Ivas saa herraltaan käskyn mennä tiedustamaan, miksi aurinko kolme kertaa päivässä muuttaa muotoansa. Hän tulee auringon tornille ja saa seuraavan vastauksen: "Meressä asuu kaunis Anastasia, joka aamuin, illoin pirskoittaa vettä kasvoilleni, niin että ne jäähtyvät ja punastuvat. Mutta keskipäivällä, ylhäällä taivaan kannella kulkeissani, missä saan katsella yli avaran maailman, on näköni iloinen ja kirkas".[1010] Samaa tarkoittaa luultavasti myös yksi kohta tuossa ennen osoitetussa inkeriläisessä toisinnossa päivän ja kuun vapauttamisesta. Siinä Turu, niiden vankeuspaikkaan tultuansa, näkee kolme neittä, jotka päivää pitelevät, kuuta kuivailevat (toisinnon mukaan: kuuta pesevät, päivyttä puhdastelevat).[1011] -- Kuun käsittivät muuten Slavilaiset tähden puolisoksi ja ylimalkain on usein puhe avioliitoista taivaan valonkantajain välillä.[1012] Meilläkin sekä Virolaisilla niin-ikään aurinko, kuu ja tähti kilpaa kosivat ihmeneitoa.[1013] Sen lisäksi tulee yksistään eteläpuolella Suomenlahtea tunnettu ihana taru Koitosta ja Ämarikusta (Hämärättärestä). -- Tschehit vielä lisäksi tarinoivat auringon valtakunnasta meren takana, missä on ikuinen kesä ja josta meille vilja sekä linnut tulevat.[1014] Tähän voisi verrata Suomen runoin kuvausta ihmemaasta, jossa

Puut ne paistavi punalle, Puut punalle, maat sinelle, Hopealle hongan oksat, Kullalle kukat kanervan,

ja joka kuvaus välistä on Lemminkäisen pakopaikkaan, Saareen sovitettu.[1015]

Valkean-Venäjän laulut taas puhuvat kevään ja viljavuuden jumalasta Jaryilosta (jaryi = loistava, siis Jaryilo = aurinko): mihin hän katsoo, siinä tähkä kypsyy, mihin astuu, siinä ruis kohoaa.[1016] Juuri samalla tavalla Viron runossa ainoan veljen ratsastaessa: suo sinelle paistaa, kaikki arot puhkeevat kukiksi. Kuka tämä veli oikeastaan on (Kalevipoeg-runostossa on tähän Kalevinpojan nimi sovitettu) sen voimme arvata muutamista edellisistä värssyistä, joissa hän puhuu tulta merehen, liekkiä lainehisin, rakentaa tuvan taivaankaarelle, itse istuu päivän päällä.[1017] Kenties voisi tähän myös verrata Wäinämöisen astuntaa (kuitenkin laulajana), jonka kautta:

Kukat kulkivat kutuhun, Vesat nuoret notkahteli.[1018]

Tschehiläinen Libussa, josta ylempänä on puhe, tulee kuningattareksi ja valitsee puolisokseen miehen, joka paraikaa on kyntämässä. Tämä suostuu hänelle tarjottuun avioon ja kuningas-arvoon, mutta surkuttelee, että häntä on tultu noutamaan kovin aikaiseen, ennen kuin hän oli kerjinnyt kyntää koko Bömin maan, sillä nyt on jälkeentuleville polville aina joskus tuleva katovuosia. Jos olisi hän saanut tehdä työnsä loppuun asti, ei olisi Bömin kansa ikinä tarvinnut ostoleipään turvata.[1019] Kyntäjä tulee samoin Puolalaisten ensimmäiseksi kuninkaaksi ja Karintiassa ennen muinoin jokaisen uuden herttuan piti, ennen kuin hän arvoonsa huudettiin, kyntää yksi vako. Venäläisilläkin on sankarilauluissaan puhe mahtavasta kyntäjästä, joka, useammista pienistä piirteistä päättäin, epäilemättä on Länsi-Slavilaisten auranpitäjäin läheistä sukua. Paitsi sitä on heillä satuja suuren vaon kyntämisestä halki koko maan, joka tulee rajaksi ihmisten asuntoin sekä lohikäärmeen valtakunnan välille. Auran eteen valjastetaan siinä lohikäärme itse.[1020]

Tähän liittyy läheisesti suomalainen taru Sampsa Pellervoisen kylvämisestä ja vielä lähemmin virolainen Kalevinpojan kynnöstä.[1021] Lohikäärmeen käyttämistä auran vetäjänä erittäin vastaa mahdollisesti kyisen pellon kyntäminen, joka Ilmariselle ansiotyöksi määrättiin.[1022] Venäläisessäkin sadussa on tämän työn kanssa seppä yhteydessä, niin nimittäin, että hän valjastettavan lohikäärmeen ottaa kiinni pihdeillään.

Yhdessä venäläisessä laulussa ilmautuu Dunai l. Don sankari, joka hetkellisessä suuttumuksessa ampuu kauniin ja taitavan puolisonsa Dniepran ja sitten omantunnon vaivoissa tekee lopun omastakin elämästänsä. Molempien veristä saavat samannimiset joet alkunsa.[1023] Tähän tuntuu verentulva Wäinämöisen polvesta olevan heikontunut vastine, johon arveluun myöskin joesta otettu sankarimme nimi antaa vahvistusta.[1024]

Ison maailmanpuun näimme jo yllä esiintuodussa joululaulussa Karpateilta. Se sama ilmautuu niin-ikään eräässä servialaisessa laulussa yhteydessä Vilain kanssa.[1025] Venäjällä tavataan se ainoasti hämärtyneenä muistona saduissa. Ukko ja akka, kun heiltä leipä loppui, keräsivät tammen terhoja hätäleiväkseen. Yksi niistä putosi kolpitsaan (lattian-alaiseen kellariin), josta kasvoi läpi lattian, sitten läpi katon taivaasen saakka. Ukko kiipesi sitä myöten ylös ja sai taivaasta ihmeellisen käsikiven, joka ijäti jauhoi piirakoita sekä pannukakkuja.[1026] Tässä näemme siis ison tammen yhteydessä ihmemyllyn kanssa; se muistuttaa meille mieleen Ilmarisen kiipeemisen kuuseen kukkalatvaan, jonka oksilta valekuu ja vale-aurinko paistoivat, ja josta tuuli vei hänet Pohjolaan, Sammon taontaan.[1027] Tammen alkuperäisen suuren merkityksen Venäläistenkin jumalaistarussa todistanee, että se oli Perun'ille pyhitetty,[1028] samoin kuin Kalevalassakin "Jumalan puu" on sille tuleva arvonimi.[1029]

* * * * *

Koska nyt siirrymme varsinaisiin sankarirunoihin, jotka jo ovat jumalaistarullisen luonteen kokonaan kadottaneet, niin huomaamme useimpain ja selvimpäin niissä ilmautuvain yhtäläisyyksien vastaavan Lemminkäisrunoja. Suuri sija niissä on näet nuorella, uljaalla _Dobryinuschkalla_, meidän veitikkamme kaimalla, jonka elämäkertaan myös on sekaantunut sangen paljon aineita Freyr-Balder- ja Sigurd-taruista, jota paitsi se myös sisältää useampia, ainoasti Suomen ja Venäjän runoille omituisia yhteisiä seikkoja.

Dobryinuschkalla, niinkuin muuten muillakin Venäläisten lauluin nuorilla sankareilla, _on leski-äiti_, joka pojastansa pitää hellää huolta ja häneltä vastalahjaksi aina saa rakkautta sekä kunnioitusta. Kerran kun urhon tekisi mieli pitkin Kiev'in kaupunkia kävelemään, _varoittaa häntä äiti_ poikkeemasta yhdelle kadulle. "Käy sinä muuten kaikki kadut", neuvoo vanhus, "älä vaan sitä ainoaa, missä Marinuschkalla on asuntonsa; sillä hän on _ilkeä noita ja on jo hävittänyt monta kuninkaanpoikaa, monta sankaria." Vasten varoitusta menee Dobryinja_ kuitenkin juuri sille kadulle, astuu ylös Marinan torniin[1030] ja loitsitaan häräksi. _Sen kuultuansa äiti_ (muutamissa toisinnoissa sisar t. kummi) _rientää Marinan luokse, uhkaa häntä_ itseään muuttaa harakaksi, jos ei peruuta sanojansa, ja _saapi täten poikansa pelastetuksi_. Marina, ennen kuin Dobryinuschkan jälleen ihmiseksi muuttaa, _on vaatinut valallisen lupauksen, että tämä hänet on ottava vaimokseen_. Tämän valansa täyttääkin nuorukainen empimättä, mutta "_opettaa" sitten puolisoansa sillä lailla, että silpoo häneltä kädet, jalat, viimein päänkin poikki_.[1031] Eräässä toisinnossa on vielä se lisäys, että äiti sanoo Marinan _talon ympärillä olevan rautaisen aidan, nuorukaisen pää joka seipään nenässä_.[1033]

Toisella kerralla taas äiti varoittaa Dobryinuschkaa lähtemästä Sorotschin'in vuorelle, käärmeenpoikia tallaamaan ja venäläisiä vankeja vapahtamaan; samoin myös tulisessa _Putschai-joessa uimasta_. Kun Dobryinuschka siitä huolimatta heittää itsensä siihen jokeen, lentää hirveä lohikäärme hänen päällensä. Sankari kuitenkin pääsee voitolle, jolloin käärme hänelle tarjoo sovinnon vastaisiksi ajoiksi. _He vannovat toisillensa valansa_: Dobryinuschkan pitää olla vanhempana veljenä, käärmeen nuorempana; jälkimmäinen ei saa enää ryöstää ihmisiä Venäjänmaalta, Dobryinuschka lupaa olla luolaan tulematta, käärmeen poikia tallaamatta. Tämän taistelun jälkeen menee Dobryinja Kiev'iin ja saa sijan Vladimir-suuriruhtinaan sankar-joukkoon. Saapuupa kerta kesken pito-iloa sinne se kauhea sanoma, että lohikäärme on vienyt Venäjän hallitsijan sisarentyttären Sabava Putiätitschnan l. Maria Divovnan. Neidon vapahtaminen annetaan uudelle tulokkaalle toimeksi. _Alla päin, pahoilla mielin palajaa Dobryinuschka kotiinsa. "Miksi, mun lapseni, et ole iloinen", kysyy huolellinen äiti, "miksi, mun kantamoiseni, on pääsi kallellaan_?" Eikö ollut siellä ruoka mieltäs myöten, eikö juomat makua myöten? _Vai onko sinua joku narri nauranut_, juopunut soimannut? _Vai on sarkka (pikari) viety sinun sivuitsesi_? Saatuaan tietää surun syyn, lohduttaa äiti häntä, _antaa hänelle isän sotaratsun_ y.m. niinkuin myös hyviä neuvoja tappelua varten. _Lohikäärme sitten soimaa Dobryinjaa valapattoisuudesta, mutta saa kohta vastamuistutuksen, että se itse ensiksi oli rikkonut sovinnon. Urho tappaa käärmeen poikinensa_ ja vapauttaa kaikki vangit. Riemustunut Sabava tarjoutuu pelastajallensa puolisoksi, mutta tämä kieltäytyy nöyrästi, siitä syystä muka, _että neito on ruhtinaallista sukua, hän itse alhaista_.[1033]

Eräässä toisinnossa _äiti myös varoittaa poikaansa pitoihin menemästä_, ja surun syytä tiedustelee seuraavilla, vielä enemmän suomenmukaisilla sanoilla: "Eikö ollut sulla sija mieltä myöten, _vai sarkka kannettiin ohitsesi, vai kauniit naiset sinua nauroivat_?"[1034]

Nämät samat merkilliset sanat kuulemme Vasili Buslajevitsch'in äidin suusta, kun nuori urho tulee Novgorodilaisten pidoista, suruissaan siitä että ajattelemattomasti on luvannut tulla epätasaiseen taisteluun.[1035] Samassa laulussa ilmautuu sekin toinen yhtäläisyys, _että Vasili oli kuuluisan röykkeytensä ja tappeluhalunsa tähden jätetty pitoihin kutsumatta_. Senvuoksi äiti oli evännytkin häntä lähtemästä, mutta hän oli vastannut: "_Minne minut istutetaan, siihen istahdan, mitä saan, sen syön ja juon_".[1036] Pitopaikassa oli hänet, muutaman toisinnon mukaan, otettu vastaan epäkohteliaalla tavalla: "_täällä ei ole sijaa kuokkavieraille_!" Mutta hän oli virkkanut nöyrillä sanoilla: "kutsutulle paljon kunniata, kutsumattomalle miten sattuu!"[1037] Joskus kuvataan kuitenkin hänen käytöksensä röykkeämmäksi, hänen maineensa mukaisemmaksi. _Kun ei häntä sanota tervetulleeksi, istahtaa hän omin luvin ylimmäiselle sijalle, sysäten muut vieraat ulos_.[1038] -- Poikansa vaarallisen lupauksen kuultuansa tarjoo äiti Novgorodin miehille paljon kalleuksia, jos päästäisivät nuoren Vasilin irti sanastaan. Mutta he vastaavat: "_emme huoli kullasta tai hopeasta, emmekä kalleista kivistä; Vasili Buslajevitschin pää on ainoa, mitä tahdomme_!"[1039]

Muissakin venäläisissä sankarilauluissa ovat yllämainitut äidin tiedustelusanat hyvin tiheään käytetyt, mutta, yksi epätietoinen poikkeus pois luettuna, yksistään Aunuksesta tai Arhangel'in lääneistä saaduissa.[1040]

Äidin varoitukset aiotusta retkestä näemme viimein vielä myös laulussa rikkaasta Djuk'ista, joka Vladimir'in hoviin pyrkii. Äiti luettelee hänelle kaikki matkalla kohtaavat vaarat: yhteenlyövät vuoret, _noukkivat, raatelevat linnut_ sekä _suuren lohikäärmeen_. Poika yhtähyvin hankkiutuu lähtöön, siitä huolimatta. _Silloin äiti rukoilee häntä kumminkin tuolla hovissa olemaan siivolla, välttäen röykkeää kerskaamista_. Mutta sekin varoitus on tuuleen puhuttu. Vladimirin pitoihin tultuansa, nuorukainen kohta rupeaa kehumaan ääretöntä rikkauttansa ja joutuu sen kautta suureen vaaraan.[1041]

Dobryina-lauluissa sankari lohikäärmeen tappamisen jälkeen tapaa aukealla arolla "poljanizan" s.o. Valkyrian, Nastasia Mikulitschnan, joka nukkuu, hevosen selässä istuen. Dobryinuschka hänet herättää, aivan kuin Sigurd Brynhild'in, miekalla, sillä eroituksella vaan, että sotaneito siitä suuttuu, ryhtyy taisteluun ja pääsee voitolle. Ensihetkellä on hänellä aikomus tappaa vastustajansa; mutta sitten hän mieltyy nuorukaiseen ja tarjoutuu hänelle vaimoksi. "_Tee minun kanssani suuri vala_!" lausuu hän Dobryinjalle. _Kauan ei ole kuitenkaan tälle sallittu nauttia uutta avio-onneansa, ennen kuin hän Vladimir'ilta saa käskyn lähteä maan rajaa varjelemaan. "Mille osalle nyt jätät minut ja nuoren vaimosi_?" kysyy jäähyväisissä murheellinen äiti; nuori vaimo puolestansa tiedustelee, milloin saisi odottaa miestänsä kotia? Dobryinuschka käskee odottaa kuusi vuotta; jos ei häntä sittenkään vielä kuuluisi takaisin, saapi vaimo mennä uusiin naimisiin kenenkä hyvänsä, paitsi ainoasti Aljoschka Popovitschin kanssa. Mutta määrä-ajan kuluttua juuri tämä tuopi valhesanoman sankarin kuolosta ja saa Nastasian suostumaan itseensä. Häitä par'-aikaa juotaessa palajaa sillä välin Dobryinuschka toivioretkeläisen puvussa, käypi ensin kodissaan, _missä äiti alussa ei tunnekaan häntä pojaksensa_, ja sitten, kuultuansa kaikki, hän rientää häätaloon, suuriruhtinaan palatsiin. Täällä hän ilmoittaa itsensä, rankaisee valehtelijan ja ottaa vaimonsa takaisin.[1042]

Eräässä toisinnossa Vladimir _antaa Dobryinjalle käskyn mennä_ Tatarin khanin luokse, _veroa viemään_. Kotiintulevalta tiedustelee äiti surun syytä monesti jo mainituilla sanoilla ja nuori urho vastaa: "_Voi äitini, jospa et olisikaan minua synnyttänyt_! Taikka jos olisit synnyttänyt valkoiseksi kiveksi, _käärinyt hienoon, valkoiseen hihaasi ja viskannut valtameren pohjaan_!"[1043] Tatarien leiriin tultuansa osoittaa hän kuitenkin yhtä suurta miehuutta kuin taitoa, päästen täten voittajaksi kaikissa toimeenpannuissa kilpataisteluissa. Loppupäätös on se, että _khanin täytyy luopua kaikesta saatavasta ja päinvastoin Dobryinjaa myöten lähettää veroa Venäjän suuriruhtinaalle_. -- Toisen tähän kuuluvan runon lopussa Dobryinuschka, häihin tultuansa, sanoo Vladimir'ille: "kiitoksia paljon laittamistasi pidoista; _vaan minun asiani ei ole vielä valmiiksi varustettu, minun vihreä viinani ei poltettu, minun juomani ei keitetty!"[1044]

Dobryinja, vaikka nimeltään ja monilta vaiheittensa seikoilta meidän Lemminkäistä vastaava, on kuitenkin luonteeltansa ihan toisellainen. Hän ei ole ollenkaan meidän liedon rakastelijan tapainen; pikemmin olisi (päättäen tuosta tapauksesta Sabavan kanssa) syytä verrata häntä Raamatun kainoon Jooseppiin. Mutta löytyypä Venäjän sankarilauluissa toinen henkilö, jossa mainittu Lemminkäisen ominaisuus silminnähtävästi astuu esiin.[1045] Tämä henkilö on juuri sama Aljoschka Popovitsch, jolle ainoalle Dobryinja ei soisi leskeänsä puolisoksi. Syyksi sanoo hän sen, että _tuo kumppalinsa on niin taipuvainen nauramaan vieraita vaimoja sekä kauniita neitoja_.[1046] Tätä luonnettansa osoittaa Aljoschka teossakin toisessa laulussa.

Vielä kolmannessa luomassansa on venäläinen runotar kuvannut naisten yleisen rakkauden Lemminkäiseen. Se on kaunis, kalleilla vaatteillaan koreileva teikkari Tschurilo Plenkovitsch, jonka kävellessä kaduilla ja heilutellessa keltaisia kiharoitansa, neidot salaa tirkistelevät, niin että aidat ritisee, nuorikot kurkistelevat, että ikkunat kilisee, ja vanhat akat tuskitellen vaatteitaan repivät taikka sauvojansa pureksivat.[1047] Ihastuipa itse suuriruhtinas Vladimir'inkin puoliso tuon kauniin nuorukaisen ensikertaa nähdessään niin silmittömästi, että veitsi, joka hänellä oli kädessä, luiskahti sormen lihaan.[1048] Lopulla saa Tschurilo surmansa rakkausseikassa, johon hänet vanhan Permjatan nuori vaimo oli houkuttanut.[1049]

Me olemme siis näissä lauluissa tavanneet vastineita sangen monille kohdille Lemminkäis-runoissamme. Suomalaisilla ja Venäläisillä Germanilaisten kanssa yhteiset ja edellisessä jaksossa jo tutkitut olivat Dobryinjan uinti tulijoessa ja tappelu lohikäärmeen kanssa, vaarat Djuk'in kuljettavalla tiellä, pää-aituus, molemminpuoliset valalliset liitot ja äidin varoitukset vaarallisesta retkestä erittäin pitoihin. Dobryinjan pelastus loitsun alta on samoin nähtävästi vaihdos Balder'in takaisinpyytämisestä; mutta koko kuvaus, esim. Marinan sanominen ilkeäksi, turmiolliseksi noidaksi ja lumouksen peruuttaminen äidin uhkausten tähden, on jo paljoa läheisempi kertomusta Lemminkäisen ensimmäisestä Pohjolan retkestä.[1050] Näihin tulee vielä lisäksi melkoinen joukko yhtäläisyyksiä yksistään suomalaisten ja venäläisten lauluin välillä. Kumpaisissakin on sankarilla hellä, huolehtiva äiti, jonka neuvoista ei kuitenkaan pidetä suurta lukua. Vladimir'in pidoista kotiin tulleelta Dobryinjalta tiedustellaan syy hänen alakuloisuuteeasa, aivan kuin Lemminkäiseltä Pohjolan isännän tapon jälkeen.[1051] Tätä meidän sankariamme, niinkuin nuorta Djuk'iakin, varoitetaan, koska hän välttämättömästä pyrkii pitoihin, kumminkin siellä käyttämään itseänsä siivosti, vaan hän tekee juuri päinvastoin neuvoa.[1052] Niin on myös Vasili Buslajevitsch'inkin laita, joka samasta syystä kuin Kaukomieli oli jäänyt pitoihin kutsumatta ja tosin Lemminkäisen puheelle perinvastaisilla sanoilla lupaa nöyryyttä, vaan kuitenkin kohtelee pitoväkeä meidän veitikan tavalla.[1053] Dobryinuschkan muistutus Sabavalle, olevansa liian halpa sukuperältänsä, on juuri sama, jolla äiti epää Lemminkäistä Kyllikkiä kosimasta.[1054] Vastanaineen Dobryinuschkan käskeminen sotaan taas on hyvin läheistä sukua Tieran kutsumiselle Lemminkäisen kumppaliksi.[1055] Kukaties on viimein Dobryinjan muistutus Vladimir'ille viinansa valmistumattomuudesta jossain yhteydessä Pohjolan emännän vastauksen kanssa, koska Lemminkäinen vaatii olutta.[1056]

Myös slavilaisissa saduissakin on useampia Lemminkäisen kohtaloista muistuttavia pikkuseikkoja. Vaaralliselle retkelle lähtevä sankari viskaa kintahansa, puukkonsa tai pyyhinliinan seinään: "_jos siitä veri alkaa vuotaa, niin on minulle surma tullut_!"[1057] Kun tämä sitten on tapahtunut, _lähtee äiti, sisar tai joku muu ystävä häntä hakemaan ja virottaa jälleen henkiin elämänveden avulla_.[1058] Tavallinen on _kadonneen tiedustaminen auringolta, kuulta sekä tähdiltä_.[1059] Kuollut sankari herätessään sanoo: "_ohoh, kauanpa olenkin nukkunut_!" johon pelastaja vastaa: "_olisit ilman minutta nukkunut ijät kaikki_!"[1060] Taistelussa lohikäärmeen kanssa sankari huutaa viholliselleen: "_katsopas taakses_, tuolta sun veljes tulevat; vaan kyllä mä nekin voitan!" ja _kun lohikäärme niin tekee, sivalletaan siltä samassa kaula poikki_.[1061] Lemminkäisen ja Pohjolan isännän noitataistelun tapainen on usein nähtävä kilpa taitavan nuorukaisen ja noidan välillä, jolloin _molemmat muuttavat itsensä eläviksi_, (poika hevoseksi, noita sitä vainoovaksi sudeksi, poika kiiskeksi, noita hau'iksi j.n.e.), _kunnes poika viimein yhdessä semmoisessa haamussaan saa noidan tapetuksi_.[1062] Eräässä sadussa toinen taistelijoista ehdoittaa, _että lähdettäisiin tuvasta ulos tanterelle, jossa "on tila liikkua, oikein käyttää voimiansa"_.[1063]

Yllä esiintuodut laulut sisälsivät samassa myös muutamia Kullervo-runoihin vivahtavia piirteitä. Semmoisia ovat Dobryinjan jäähyväiset sotaan lähtiessä,[1064] valituksensa kurjasta kohtalostaan,[1065] hänen palaamisensa tuntematonna äidin luokse,[1066] sekä viimein lähteminen veron vientiin, josta hän tuo arkut täynnä kultaa takaisin.[1067] Paitsi näitä löydämme vielä muitakin, sangen merkillisiä vastineita Kullervon vaiheille toisissa venäläisissä lauluissa ja saduissa.

Aljoschka Popovitsch, kerran metsästellessään, näkee variksen hongan latvassa. Hän yrittää sitä ampumaan, mutta varis kehoittaa häntä pikemmin sammuttamaan verenhimoansa taistelulla kahta Tataria vastaan, jotka ovat nuoren venäläisen tytön ryöstäneet ja nyt kotimatkallaan pitävät lepoa läheisessä paikassa. Aljoscha rientää sinne, tappaa Tatarit ja _päättää ottaa tytön morsiameksensa_. Nostettuaan hänet taaksensa tarakkaan hevosensa selkään, kysyy hän: "Mit' olet, neitoseni, sukua? Tsaarinko vai pajarin, ruhtinaan vai kauppiaan, vaiko vihoviimeistä, talonpoikaista?" -- "En ole", vastaa tyttö, "yhdestäkään noista säädyistä, olen papin tytär Rostov'ista". Riemuiten huudahtaa silloin Aljoscha Popovitsch (papin poika): "minä luulin saavani morsiamen, mutta löysinkin oman armaan sisareni!"[1068]

Koko tragillisessa kauheudessaan, täydesti vastaten meidän Kullervon kohtaloa, ilmautuu tämä veljen ja sisaren yhtyminen laulussa yhdeksästä rosvosta. Muutamalla leskellä on yhdeksän poikaa ja yksi tytär.[1069] Pojat lähtevät pois kotoa ja tulevat rosvoiksi; tytär joutuu sitten kauppiaan vaimoksi. Kerta, kun tämä on merellä puolisonsa ja pienen poikansa kanssa, karkaa rosvojoukko heidän päällensä, tappaa miehen sekä lapsen ja tekee väkivaltaa vaimolle. _Onnettomalta leskeltä tiedustelee sitten päällikkö hänen sukuansa_. -- "Mitä vasten sitä minulta kysyt?" vastaa vaimo. "_Olenpa vaan halpaa sukua_, lesken tytär, yhdeksän kodista lähteneen veljen sisar". Tästä tuntevat hänet rosvot, itkevät katkerasti tekoansa, jakavat kaiken tavaransa köyhille ja hajoovat kaikille maailman haaroille.[1070]

Toisia yhtäläisyyksiä Kullervo-runoin kanssa sisältää slavilaisissa kansoissa laajalta tuttu satu _Iivana Karhunpojasta_. Papin _rouva eksyy metsään_ ja kohtaa viimein karhun, joka hänet vie emännäkseen luolanansa. _Täällä syntyy rouvalle poika_, joka muuten on ihmisen kaltainen, ainoasti karhunkorvilla varustettu. Tästä saa hän nimen Ivaschko Karhunkorva taikka myös Ivaschko Karhunpoika. Jonkun ajan kuluttua onnistuu rouvan päästä pakoon poikansa kanssa ja palata entiseen kotiinsa. _Poika kasvaa pian tavattoman väkeväksi_, kaikissa leikeissä katkaisee kumppaneilta kädet, jalat. Siitä nousseitten alin-omaisten valitusten tähden _suuttuneena yrittää pappi päästä_ epämukavasta _pojantimestaan_. Hän käskee Ivaschkon mennä eksynyttä hallavaa lehmää kotiintuomaan; sillä retkellä toivoo hän pojan saavan surmansa, koska korpi oli täynnä petoja. Ivaschko _kohtaa karhun, luulee sen kadonneeksi elukaksi, ajaa kotiin ja sulkee tarhaan, jossa otso ruhtoo koko talon karjan kuolioksi_. Nyt keksii pappi toisen keinon, _lähettää pojan pirulta veroa vaatimaan_. Ivaschko menee järven jäälle ja rupeaa kolistamaan; piru, siitä säikähtyneenä, rukoilee, ettei häiritsisi kotirauhaa, ja kun ei muu auta, tuopi säkillisen rahaa. Ivaschko kantaa sen kotiin ja _viskaa semmoisella voimalla pöydälle, että tämä rikkuu pieniksi pirstaleiksi_, "Kylläpä näen", lausuu hän tuosta kotiväelle, "ettei minusta täällä pidetä. Antakaa siis minulle evästä, niin lähden maailmalle!"[1071]

Toisinnossa Orenburg'ista Ivanko Medvedko (Karhu) äitinsä kodissa pilaa kaikki työt, joihin hän asetetaan. Niin esim. käsketään häntä teurastamaan yhtä lammasta. -- "Mitä niistä?" kysyy hän. -- "Vaikka sitä, joka sisääntullessas sinuun katsahtaa". -- Silloin hän tappaa koko lauman, koska muka kaikki häneen katsahtivat. Päästäkseen hänestä lähettää hänet isintimä pirua järvestä onkimaan. _Tämä lupaa Ivankolle hatullisen kultaa lunnaiksensa ja mättää sitten kaikki aartehensa reijälliseen hattuun, jonka alle poika oli kaivanut syvän kuopan_.[1072]

Tver'istä saadussa sadussa poika, joka leikkikumppaneilleen aina tekee pahaa, määrätään työhön, _kasken kaadantaan. Hän ottaa kirveen, heilahduttaa vaan sitä toisella metsän reunalla, niin kaatuu koko hongikko toisellekin reunalle saakka_. Kaskeen kylvetään kauroja, vaan karhu niitä käy syömässä. Pappi käskee poikaa sitä "hevosta" kiinniottamaan, joka viljalle vahinkoa tekee. _Poika suistaa karhun ja tuo kotiin_. Pappi lähettää häntä uudella hevosellansa metsään puita tuomaan. Poika tuo koko suuren metsän yhdessä kuormassa ja _pinoo puut ylt'ympäri kylän sillä tavoin, ettei voi päästä ulos eikä sisään_. Hänkin sitten lähtee maailmalle ja tekee suuria töitä kahden kumppalin seurassa.[1073]

Surma-yrityksiä vastenmielistä nuorukaista vastaan näemme viimein vielä sadussa rikkaasta Markosta, jolle on ennustettu, että eräs köyhän mökkiläisen poika on perivä kaikki hänen tavaransa. _Hän viskaa hänet senvuoksi tynnyrissä mereen ja lähettää käärmeitten kuninkaalta veroa tuomaan, mutta kaikki turhaan_.[1074] Samoin myös lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä (Egorij Xrabryj) pakanakuningas, joka ei saa Yrjöä kumartamaan epäjumalia, hakkauttaa häntä kirveillä, viskauttaa hänet kiehuvaan tervaan y.m.; mutta Yrjö vahingoittumatonna seisoo ja veisaa virsiä.[1075]

* * * * *

Sankarilauluista, joihin me nyt taas palaumme, löydämme vielä useampia merkillisiä yhtäläisyyksiä. Rikas Novgorodin kauppias Sadko purjehtii merellä, koko suurella laivastolla kuljettaen kalliita tavaroita. _Yht'-äkkiä seisahtuvat laivat keskelle meren aavaa selkää eikä liikahda paikaltaan_. Sadko käskee: "_veikkoset, laivamiehet! tutkikaapas rautaisella naaralla, onko siinä luoto, vai kivi, vaiko hietasärkkä_!" Ei ole siinä karia eikä luotoa; siitä nähdään, että Ahti itse pitää laivat kiinni. Viskataan osa tavaroista mereen hänelle veroksi, mutta ei se auta; päätetään siis uhrata yksi miehistä ja arpa sattuu itse Sadkoon. Hän tulee meren pohjassa Ahdin valtakuntaan, jossa _mukaantuodulla kanteleellansa soittaa niin viehättävästi, että meren kuningas kaikin väkineen rupeaa tanssimaan_.[1076] Tässä näemme siis selvän vastineen Samporetkeläisten veneen puuttumiselle haukeen, jopa ovat Sadkon sanat väellensä samat kuin Wäinämöisen. Sen lisäksi on tämä tapaus vielä yhteydessä kaikkia lumoovan kanteleensoittamisen kanssa.

* * * * *

Suurimmassa arvossa pidetty kaikista Kiev'in sankareista on vanha Ilja Muromilainen, joka aina tietää neuvoa, koska muut jo hätäilevät. Hänen lopustansa kertoo yksi toisinto,[1077] että hän _yhdessä Dobryinjan kanssa haukka-laivassa läksi aavalle valtamerelle. Siellä he suurella vaivalla pääsivät suurta sinistä kotkaa pakoon, mutta katosivat kuitenkin sitten ijäksi kuulumattomiin_. Tässä luulisi Samporetkeläisten taistelun Louhi-kotkan ja Wäinämöisen lopullisen lähdön

Venehellä vaskisella, Kuutilla kuparisella, Yläisihin maa-emihin, Alaisihin taivosihin,[1078]

olevan yhteen sekoitettuna. Toiselta puolen myös näkyy, niinkuin Buslajevkin venäläisestä laulusta muistuttaa, siinä piilevän muisto muinaisesta, niin hyvin Germaneilla kuin Slavilaisilla monesti käytetystä hautaustavasta, että sankarin ruumis aseineen asetettiin laivaan, joka työnnettiin tuulen viedä, aaltoin ajaa.[1079]

Kerran sama Ilja Muromilainen ratsastaa avaralla arolla kahden muun sankarin, _Kolyivan'in ja Samson'in_ seurassa. Rupeavatpa he siinä, rajattoman voimansa tunnossa, kerskaamaan. "Jos olisi patsas maahan lyöty, rengas patsaassa, niin vääntäisin siitä koko maan ympärinsä!" sanoo jokainen heistä vuorostansa. Nää suuret sanat kuultuansa suuttuu siitä Herra, ylinen Luoja, ja laskee alas kontin, jonka sisään on pantu koko maan kuorma. Samson sankari siihen kohta käy käsiksi, vaan ei saa liikahtamaan; Ilja Muromilainen väännellessään uppoo polvia, Kolyivan rintaa myöten maahan; mutta turhat ovat heidänkin ponnistuksensa.[1080] Tämä muistuttaa mieleen Lemminkäisen yritystä saada Sampo irti:

Sylin Sampoa syleili, Eipä Sampo liikukana, Polvin maassa puuhaeli, Kirjokansi kallukana.[1081]

Vielä merkillisempi on yhden Iljan kumppanin nimi _Kolyivan_, joka silminnähtävästi on yhtä meidän Kalevan kanssa. Samoin Svjatyigor-sankari, joka tavallisesti käypi tuon raskaan kontin kimppuun, joskus nimitetään _Kolyivanovitsch'iksi_ s.o. Kalevanpojaksi.[1082] Ilmautuupa Kolyivan'eja välisti toisissakin lauluissa. _Kolyivan_ Ivanovitsch kerran vartioi rajaa Ilja Muromilaisen kumppalina.[1083] Eräässä toisinnossa hän sanotaan _Samson Kolyivanovitschiksi_.[1084] _Kolyivan Ivanovitsch_ tulee myös esiin Vladimir'in hovissa.[1085]

* * * * *

Lopuksi vielä muutamia pienempiä, hajanaisia yhtäläisyyksiä. Runoelmassa Igor'in sotaretkestä sanotaan Venäläinen sankari _Dasj-bog'in (auringon jumalan) pojanpojaksi_,[1086] samoinkuin välistä Kalevalaiset toisinnoissa.[1087] Idolischtsche (epäjumala) jättiläisellä, jota vastaan Ilja Muromilainen taistelee, on pää suuri kuin kattila, _syltä hartioitten, kolme vaaksaa kulmien, nuolen pituus korvien väli_:[1088] Kalevalassa on merestä nousseella miehellä

Syltä silmien välitse, Syltä housut lahkehesta, Puoltatoista polven päästä, Kahta kaation rajasta.[1089]

_Taistelu alkaa tuvassa_, mutta pian _vetää Ilja vastustajansa ulos tanterelle_, ennen kuin hänet surmaa; _hän ei tahdo veristää suuriruhtinaan lattiaa_;[1090] Lemminkäinen niin-ikään samasta syystä kehoittaa Pohjolan isäntää miekanmittelyä pihalla jatkamaan.[1091] Jättiläinen on myös _Svjatyigor-sarikari, vuorenkokoinen_.[1092] Varsinaisten _venäläistenkin urhoin huutaessa maa vavahtaa, järvien vesi läikähtää rantainsa yli, taivas järähtää_,[1093] aivan kuin virolaisissa runoissa lauletaan Kalevinpojasta.

Venäläisissä saduissa ilmautuu usein pieni, vaan ihmeen väkevä _ukko kynnenkorkuinen, parta kyynärän pituinen_;[1094] Kalevalassa pikkuinen, merestä noussut mies oli miehen peukalon pituinen, mutta parta edessä polven päällä, tukka kannoilla takana.[1095] Venäläisten sankarein _hevosien suusta liekki läikkyy, korvista savu tupruaa_;[1096] samoin Hiiden varsan tukka tulta tuiski, harja suihkivi savua.[1097] Elämän vettä noutamaan pyrkivää sankaria varoitetaan: "_paljon on sinne mennehiä, vähän palanneina_!"[1098] siis juuri samoilla sanoilla kuin Wäinämöistä, joka Manalan maille aikoo.[1099] Kaunottaret kuvataan samoin kuin useissa Kalevalan runoin toisinnoissa: "_sulkien läpi_ (hän oli silloin joutsenpuvussa) _iho näkyvi, ihon läpi luut, luiden läpi ytimen virtaaminen_".[1100] Pakenijat viskaavat, niinkuin Wäinämöinen Samporetkellä, taulan, taaksensa harjan, suan ja pyyhkeen, joista syntyy vuori, metsä ja joki tahi meri.[1101]

Venäläiset häävirret ovat ylimalkaan luonteeltansa ja sisällykseltänsä aivan toiset kuin suomalaiset; niin esim. puuttuu niistä opettavainen osa melkein kokonaan; ne ovat enimmäksi osaksi vaan itkuja erosta ja ylistyksiä häissä läsnäoleville. Yhtähyvin löytyy erinäisissä vertauskuvissa ja lauseparsissa joitakuita yhtäläisyyksiä Kalevalaan otettujen kanssa. Kaikkein enimmin ilmautuu tämmöisiä vertauskohtia Perman läänistä saaduissa.[1102]

Kaunis tyttö pukee päälleen kodissaan; uljas nuorukainen sen näkee ja ihastuu. Hän sanoo: "otan sun omakseni, kaunis neito". Tyttö uhkaa paeta kalaksi sinimerehen, kosija häntä pyytää nuotalla; tyttö koivuksi lehtoon, nuorukainen jäljestä, kirves kädessä; tyttö järveen harmaaksi sorsaksi tai näädäksi mustaan metsään, nuorukainen pyssyllä häntä ampumaan; tyttö tähdeksi taivahalle, nuorukainen lupaa lukea tähdet, siksi kun hänet löytää; tyttö takaisin isän kotiin esiripun taakse piiloon, nuorukainen sanoo tutkivansa kaikki tytöt, siksi kun hänestä saapi selvän.[1103] -- Samalla tavalla Ilmarisen ryöstämä nuorempi Pohjolan neiti tahtoo mennä mereen kalaksi, kärpäksi metsään, kiuruksi pilven taakse, mutta Ilmarinen aina näyttää sen turvakeinon turhaksi, koska hän on tuleva jäljestä haukena, saukkona, kokkona.[1104]

Juuri samoilla sanoilla kuin Kalevalassa kuvailee Perman Venakko elämäänsä miniänä: "_kysy harmaalta hanhelta, kuinka hänen on uidessa vasten virtaa_?"[1105] Sanottiin kosijan peitoin olevan nisuilla kylvettynä; mutta ovatpa ne kylvetyt murheella, kastellut katkeroilla itkuilla, aidatut suruilla, sidotut apeoilla. _Siellä täytyy elää taitavasti, pitää pää kumarruksissa, painaa huima sydän nöyräksi; täytyy kaikkia kumartaa, vanhoja sekä nuoria, pahoja niinkuin hyviäkin_.[1106] Morsiamelle lähtiessä muistutetaan: "Unhotit kotiin kolme kulta-avainta -- etpä kolmea kulta-avainta, unhotit isäsi sävyisän vallan, äitisi suuren lemmen, oman neitsyisen kauneutesi!"[1107] Ylistyslaulussa sulhasen vanhemmille taas neito lausuu: "Ompelin kolme kallista tikkausta: aamuruskon kirkkaan koiton kanssa, heleän nuoren kuun ja tähdet, kauniin auringon sateineen. Ne ovat minun palava rakkauteni hellän sydämeni kanssa, rakas appi poikinensa, ja armas anoppi tyttärineen".[1108] Nämät molemmat muistuttavat Kalevin huomautuksesta nuorikollensa Lindalle matkalla häitten jälkeen: "Kolmet olet, armaiseni, unhottanut kotiin: kuun tupanne edustalle -- se on sun vanha isäsi, auringon aitan viereen -- se on sun vanha enosi, koivut ikkunan alustalle -- ne ovat sun verevät veljesi".[1109] Puhemiestäkin ylistetään mitä koreimmilla sanoilla: Kun hän astuu porstuaan, porstua läikkyy, kun istahtaa ratsun selkään, ratsu riemastuu, kun piiskalla läiskähyttää, hevonen tanssimaan, kun merelle ajaa, meri lainehtimaan, joelle, joki kovemmin virtaamaan, puutarhaan, puutarha viherjöimään, lintuset laulamaan.[1110] Samoin häävirsissä sanotaan saajanaisesta:

Luulin kuun kumottavaksi, Kun kumotti kultasolki; Luulin päivän paistavaksi, Kun on paistoi pai'an kaulus.[1111]

Verrattomasti köyhemmät yhtäläisyyksistä ovat ne häävirret, jotka muista Venäjän osista ovat saadut.[1112] Näissä ei ilmau muuta kuin yllämainittu kolmen avaimen unhottaminen, neuvo nöyryyteen ja miehelän surullinen kuvaus.[1113] Sen lisäksi tulee vaan tytön valitus: "_kun minä jätän vihreät lehtoni, niin kaikki kukkaset lakastuvat_!"[1114] Vielä tyhjemmät ovat, ihme kyllä, Aunuksessa ja Vienan läänin rajaseuduissa tavalliset laulut.[1115] Ainoa hiukan suomenkaltainen niissä on häävieraitten ylistys: _heidän loistavilta kasvoiltansa paistaa armas aurinko, heidän selästänsä kirkas kuu, heidän päänsä päällä tiheät tähdet pilkoittavat_.[111y] Kalevalassa Wäinämöinen kiittää läsnä-olevia näillä sanoilla:

"Kaikk' on kansa haljakassa, Kuni metsä huutehessa; Alta on kuin aamurusko, Päältä niinkuin päivän koite".[1117]

Viron runossa taas Lindan astuessa tupaan heloittavassa hääpuvussaan, äiti ihmetellen huudahtaa:

"Kuukos tää on vaiko päivä, Vaiko iltatähden tyttö?"[1118]

c. Liettualaisissa.

Liettualaiset eivät ole synnyttäneet mitään suurempaa sankarirunoelmaa; ainoat laulunsa kertovaista laatua ovat puolilyyrillisiä ballaadeja. Samoin on myös heidän jumalaistaruistansa ainoasti katkelmia tallella, vaikka kyllä he hyvin myöhään, vasta 1400 vuoden paikoilla, taipuivat kristin uskoon. Yhtähyvin löydämme tämänkin kansan muistelmista muutamia yhtäläisyyksiä runojemme kanssa.

Kalevalan Luonnottaria ja vielä enemmän Germanein Nornia vastaa Laima-neito. Hän määrää äskensyntyneitten lasten elämänjuoksun. "Niin on Laima säätänyt!" näillä sanoilla lohduttaa Liettualainen itsensä vastoinkäymisessä.[1119] Samoin Laima päättää, mitkä nuorukaiset ja neidot saavat yhdistyä pariskunniksi. Siinä tarkoituksessa sitoo hän heidät yhteen langoilla, jotka hän, vuoren kukkulalla istuen, on kehrännyt.[1120] Viimeinkin vielä hän valittavalla huudollaan ennustaa kuoloa.[1121]

_Tammi_ oli Liettuanmaalla erittäin suuressa arvossa. Se oli pyhitetty Perkunas'ille (Ukolle) ja koska tämä nimen-omaan mainittiin Devaitis'iksi (jumalaksi), niin oli siis tammi sielläkin "puu jumalan". Romovessa oli pakanallisilla Preussilaisilla, Liettualaisilla sekä Samaiteilla yhteinen kuuluisa pyhä paikka, missä jättiläistammen alla seisoivat kolmen ylimmän jumalan kuvat. Tuo kunnioitettu puu nimitettiin _Rommotaksi l. Ruombotaksi_ (s.o. monipoimuiseksi l. ryppyiseksi), joka kenties voisi olla yhtä kuin Rutimo-raita meidän runossamme.[1122] Siitä taitetut lehdet varjelivat ihmisiä sekä elukoita, joihin ne sidottiin, kaikesta vahingosta; samoin Kalevalan tammen osat antoivat onnea.[1123] Saman puun luultiin olevan jossain yhteydessä maanviljelyksen kanssa; arveltiin näet ensimmäisten nisun siementen tulleen alas maan päälle tammenterhon kuoreen kätkettynä;[1124] meillä taas ensimmäisen viljan kylvö tapahtui kohta ison tammen kaatamisen jälkeen.[1125] Myöhemmissä lättiläisissä ja liettualaisissa lauluissa "veli" tai "minä", samoin kuin Virossa, Inkerissä y.m., kaataa tammen ja tekee kannosta rummun, oksista pillejä, keskityvestä mehiläistukin, latvasta sisarelle kapio-arkun taikka laivan ja reen.[1126] Yhdessä nähtävästi vanhassa laulussa Perkunas itse halkaisee tammen, joka seisoi Päivän talon veräjällä.[1127] Liettuan saduissa taas, samoin kuin venäläisissäkin, ilmautuu meidän tammenkaatajan kaltainen väkevä pikkumies.[1128]

Yllämainittu tammen hävitys tapahtui Kuun- tai Tähden-pojan häissä Päiväntyttären kanssa. Tammen veret pirskahtivat Päiväntyttären vaatteille ja seppeleelle, jonka lakastuneita lehtiä hänen sitten kolme vuotta täytyy poimiskella. Inkerissä sekä Virossa taas Jumalan juotossa, Väinämöisen pulmissa (häissä) pirskoitetaan hiukka olutta maahan ja siitä kasvaa iso tammi.[1129] Suojärvellä iso tammi yhdessä runossa pilkotaan polttopuiksi Päivölän häitä varten.[1130] Vaatteille pirskumista Päivölän häissä niin-ikään muistuttaa se toisinto Inkerissä, missä riita Kalervon pojan (Päivölän isännän) ja Kauon välillä syntyy siitä, kun edellinen viskaa olutta toisen kaavulle.[1131] Tämmöisistä taivaan valoin keskinäisistä avioliitoista laulavat ja tarinoivat Liettualaiset hyvin mielellään.[1132] Tässä on siis niiden virolaisten ja suomalaisten runojen vastine, joissa Päivän-, Kuun- ja Tähden-poika kosivat Salmea t. Suometarta. Virossa paitsi sitä, niinkuin tiedämme, löytyy tuo ihana taru Koitosta ja Hämärättärestä, jotka aina aamulla sytyttävät Taaran lampun, auringon, ja uskollisesta palveluksestaan viimein saavat palkinnoksi luvan yhdistyä aviopariksi, mutta mielummin pysyvät kihlattuina, niin että heille on suotu suudella toisiansa yksi kerta vuodessa, pisimpänä kesäpäivänä, jolloin Hämärätär sytyttää Koiton soihdun, ennen kuin omansa sammuttaa. Katkelma tästä tarusta on Liettuassakin tallella siinä laulussa, missä Vakanne (iltatähti) kylvettää laskevaa aurinkoa ja laittaa sille vuoteen, mutta Auskrine (aamutähti) päivän noustessa taas sen uuden loiston virittää.[1133] Toisen muistelman mukaan Perkunaan äiti illalla meressä kylvettää pitkästä kulusta väsynyttä ja tomuista aurinkoa, niin että tämä aamulla jälleen kirkkaalla loistolla voi lähteä ulos uudelle retkelle.[1134]

Muutamissa lauluissa ei tulekaan Päivän tytär yllämainituille kosijoille, vaan itse Ukolle omaksi. Meren taa, niin tietää yksi niistä, ajaa Perkunas vaimoa noutamaan; aurinko seuraa häntä kapioineen, jotka luovat loistoa kaikille metsille. Kuuset saavat kultakintaat, männyt vihriäiset villahuivit, koivut kultasormukset hienoihin, valkoisiin sormihinsa.[1135] Samaa arvattavasti tarkoittaa toinen laulu, jossa Päivölän portin eteen ajaa Jumalan (= Perkunaan) hevonen, Maarian vaunut, ja kositaan Päivätärtä.[1136] Joskus myös puhutaan avioliitoista Jumalan poikien ja Päivän tyttärien välillä, joista itse Ukko-Jumala näkyy olevan pahalla mielellä.[1137] -- Ensinmainittuihin kenties sopinee verrata niitä monia runoja, joissa Ukosta muodostunut Ilmarinen (tai Inkerissä manteren matala seppä) kosii.[1138] Viimein esitetty taru taas muistuttaa mieleen Viron tarun Taaran pojista, joille Ilman neitoset naitettiin.[1139] Samoin tapaamme toisenkin, tähän vivahtavan virolaisen laulun, missä Kalevinpoika menee kaivoon sormusta noutamaan, jonka Metsänhaltijan tytär siihen on pudottanut.[1140] Liettuassa lauletaan kirkkaasta lähteestä vaahteran juuressa, jossa Päiväntyttäret aamulla pesevät silmiänsä. Sinne yhdeltä heistä sormus kirposi, mutta Jumalan pojat tuovat silkkinuottansa ja vetävät sen jälleen ylös.[1141]

Myöskin päivän vangitsemisesta tietävät Liettualaiset tarinoida. _Tapahtui kerta_, sanovat he, _että moneen kuukauteen ei nähty päivän valoa; eräs mahtava kuningas oli näet saanut auringon valtahansa ja sulkenut sen vahvaan torniin_. Viimein vihdoin eläinradan kaksitoista kuvaa läksivät sinne, särkivät tornin suurella rautavasaralla ja _päästivät vangin ulos_.[1142] Nuot 12 kuvaa epäilemättä tarkoittavat Asoja, ja tuo vasara taas todistaa silminnähtävästi, että he vaan olivat myöhemmin tulleet Thor'in, Inkerin runoin Turun, sijaan.[1143]

Useammissa liettualaisissa lauluissa tapaamme seikkoja, jotka myös meidän Aino-runoissa tulevat esiin. Neitonen laulaa: "_oi minun armas äitiseni, oi minun kallis kantajani, rakkaudella minut kasvatit, etpä rakkaudella luvannut miehelle! Lupasit minut_ kelvottomalle juomarille, _joka ei ollut minulle vielä sanaakaan puhunut_. Olisitpa, äitiseni, ennemmin viskannut minut jokeen, syvän virran aaltoihin! _Olisivat sitten kalastajat minut pyytäneet_ silkkinuotalla, _olisivat saaneet kirjavan hau'in sijasta_; olisin tullut kalamiehen miniäksi".[1144] Muutamissa toisinnoissa tulee toisia yhtäläisyyksiä lisäksi. _Vanha leskimies kosii nuorta neitoa. Tämä, hänestä pelastaakseen, muuttuu kirjavaksi hauliksi_, kätkeytyy lahden vihriäiseen ruohikkoon. Leskimies menee jäljestä, _pyytää häntä silkkinuotalla, kiinnisaatuansa hau'in, tarkkaan katsastelee saalistaan ja viimein sanoo: "kah tuo kirjava hauki olikin kaunis neitonen_!"[1145] Yhdessä laulussa tyttö vielä rukoelee äitiä: "Viskaa minut ennemmin syvimpään merehen. _Siellä sitten ovat kalat minun sukuni, terävä-eväinen ahven minun lankoni, punasilmä särki natoni, meren pohja pehmeä vuoteeni, meren ruoho vihriä silkkiliinani_!"[1146]

Käkien surulaulua vastaavia paikkoja tavataan myös liettualaisissa lauluissa. Isän pihalla, sanoo yksi, kasvaa pitkä lehmus, _lehmuksessa yhdeksän oksaa ja joka oksalla on kirjava käkönen suloisesti laulamassa_.[1147] Memel-virran rannalla, kertoo toinen, _rehoittelee kolme vaahteraa, niissä vaahteroissa huutaa hoilottaa kolme kirjavaa käköstä_. Ne käet olivatkin oikeastaan neitosia, jotka keskenään riitelivät yhden pojan lemmestä. _Ensimmäinen huusi: "hän on minun!" Toinen lausui: "niinkuin Jumala tahtoo!"_ Kolmas istui ääneti ja itki.[1148]

Huomatkaamme näiden lisäksi vielä pari seikkaa. Väinämöinen vaatii, ettei Aino pitäisi korujansa, muun muassa punalankoja päässänsä, muita kuin häntä varten. Niissä sanoissa on kentiesi syvempi tarkoitus, kuin mitä näyttäisi. Liettuan lauluissa on näet pääkoristeena olevan ruudunlehtiseppeleen kariseminen yhtä kuin neitsyyden kadotus.[1149] Toiseksi on merkillistä, että molemmilla Aino-runoilla, joita Inkerissä ja Wiipurin puolella lauletaan, on rinnallaan pääasiallisesti yhtäpitäviä toisintoja, joissa samat tapaukset kerrotaan veljestä. Neito menee lehtoon vastaksia taittamaan taikka mereen kylpemään, varas ryöstää hänen korunsa, hän tulee itkien kotihin, äiti lohduttaa ja käskee aitasta ottaa toisia kaunistuksia; veli samoin menee pellolle kyntämään, jossa sudet syövät tai varas vie hänen hevosensa, hän tulee itkien kotihin, isä lohduttaa sillä, että lehmä juuri on saanut vasikan, jonka hinnalla ostetaan toinen orit.[1150] Sitten taas neito rannalla sukii päätänsä, suka luiskahtaa mereen, sitä tavoitellessa neito itsekin putoo mereen (missä tavallisesti löytää miekan); veli puolestansa myös meren äyräällä kampaa hiuksiansa, kampa kirpoo kädestä, hän itse sitä pyytäessään hukkuu, mennessään vielä huutaen kotoväelle samaa varoitusta, kuin Ainokin, etteivät ottaisi vettä lahdesta, joka on täynnä hänen vertansa.[1151] Tämmöisiä kaksoislauluja ei muuten ollenkaan löydy meidän runoudessamme; mutta ne ovat sitä vastoin juuri Liettuan balladein merkillisimpiä omituisuuksia.

Kenties on myös näiden Aino-runoin alkuperäinen tarullinen pohja tallella eräässä lyhyessä liettualaisessa katkelmassa, jossa Päivän tytär hukkuu mereen, niin että enää ainoasti kruununsa sieltä paistaa, ja Jumalan poika, vuorella kultaristiä heilutellen, hänen pois-menoaan katselee. Se on silminnähtävästi mereen laskeva aurinko, joka viimeiset säteensä kruunun tavoin luo taivaan äärelle. Sama ajatus myös näkyy ilmautuvan yhdessä suomalaisessa päätänsä sukiessa hukkuvan nuorukaisen toisinnossa; tämä poika näet sanotaan siinä _Päivän pojaksi_.[1152]

* * * * *

_Kullervoon_ otettuun aurinko-lauluun vivahtaa pari pientä katkelmaa. "Riennä, armas aurinko", rukoilee karjassa oleva lapsi, "mene jo mailles, armahda jo lapsias! Puoleksi paleltuneet ovat paimenet, kovin väsyksissä rengit".[1153] Toisessa taas pyydetään: "Aurinkoinen, armas emonen, näytä silmiäs paimenelle! Pitkäksi tuntuu päivä paimen-parasta, jos ei hän sinua saa nähdä".[1154] Kolmas laulu näyttää, ettei tämä rukous ollutkaan turha. Kun näet auringolta kysytään, missä hän on niin kauan viivytellyt, niin se vastaa: "paimenille paistamassa, orpoja lohduttamassa".[1155] -- Kullervon tavoin painetussa Kalevalassa liettualainenkin nuorukainen, sodasta palatessaan, tapaa kotinsa tyhjänä. Ei näy tuvassa isää eikä äitiä; ei ole nurkassa sisaren kirjattu vakka, ei vaarnassa hänen vihriäinen seppeleensä; ei seiso tallissa veljen ruuna; ei rehoita enää pihalla entinen vihreä tammi ja lehmus, niistä on tehty isän hautaristi.[1156] -- Liettuan saduissa taas näemme yhden, joka on meidän Mikko Metsolaisen kaltainen ja siis yhtäpitävä Kalevinpojan Manalan-retken kanssa, vaan ei sisällä noita venäläisistä saduista löytämiämme Kullervon-tapaisia töitten pilaamisia.[1157] Samoin on vedenhaltijan kullantuonnilla Alevinpojan pohjattomaan hattuun vastineensa.[1158]

Toisissa liettualaisissa saduissa elämänveden avulla kuolosta herätetty sankari, niinkuin meidän _Lemminkäinen_, sanoo sikeästi nukkuneensa, mutta saapi tavallisen vastauksen.[1159] Lauluissa taas tiedustellaan kadonnutta (lammasta) kointähdeltä, iltatähdeltä, kuulta sekä auringolta. Viimemainittu armahtaa ja lupaa hakea.[1160] Niin-ikään sotaan menevä nuorukainen usein antaa morsiamelleen merkin, josta voi tuntea hänen kohtalonsa; nämät merkit ovat kuitenkin aivan toisellaiset kuin meidän runoissamme.[1161]

* * * * *

Liettuan häälaulut ovat muutamissa kohdissa suomalaisten kanssa heimolaisuudessa. Tyttö kuvaa itselleen vaikeata elämää anoppilassa: "Ei niin monta lehteä ruutukukan varressa, kuin minun päälleni on satava valheellisia sanoja; niinkuin lehdet karisevat, niin ovat tippuvat minun kyyneleeni!" -- "Kuinka", kysyy hän sitten, "voin tyynnyttää anopin vihan, kuinka lepyttää natojani? Minä nousen aamulla ilman herättämättä, kohennan tulta käskemättä, kohennan tulta anopille, noudan villoja nadolle". -- Joskus vasta palatessa vanhaan kotiinsa -- niin nuorikko toivoo -- on pihan nurmi heleämmin vihannoiva, koska näkee talon tyttären jälleen astuvan päällänsä; oven kädensija on loistava, kammarin avain ilosta kilkahtava, kun näkee entisen kättelijänsä.[1162] Yhdessä häälaulussa ilmautuu myös palanen oluenkeitto-runoa. "Voi sua vihreää kiipeäjäistä", moititaan humalaa; "niin kauan kuin yksin elit, oli aina suloinen sovinto; mutta siitä ajoin, kun jouduit ohran kumppaliksi, sinä yhä vaan nostat riitaa sekä eripuraisuutta!" -- Toisessa katkelmassa ohra kylvetään vuoren taa, ettei humala häntä huomaisi. Mutta tämä kavala köynnös kiipee puuhun ja kurkistelee sieltä. -- Kolmannessa ohrajyvä hinkalossa kehuu: "minun on voima ja väki!" Humala lavalla huutaa: "minä olen virkku ja iloinen!" Hiiva tynnyrissä tirskuu: "ettehän te olekaan mitään ilman minutta!" Ruis viimein heitä sovittelee: "Olkaa vaiti, mitä te turhia jaarittelette! Kun kaikki yhdessä kannun täytämme, silloin puhukaamme kukin, miten sopii, saattakaamme rikas kerskaamaan, väkevä uskaltamaan, nuori halailemaan, vanha piehtaroimaan!"[1163]

Isosta härästä eivät Liettualaiset tiedä mitään; mutta eipä näy sen tappaja kuitenkaan olevan heille aivan outo. Kalevalassa yrittää vanha _Virokannas_ sitä iskemään.[1164] Virossa ilmautuu lähisukuinen nimi _Viruskundre_ kodinhaltijalla.[1165] Tämä taas on nähtävästi muodostunut _dvar-gontista_, joksi Liettualaiset talon varjelija-henkeä mainitsevat. Toisella nimellä, _vais-ganthos'ina_ (vais = talo, ganthos = varjelija), on sama olento Liettuassa myös avion suojaajana.[1166] Mutta Etelä-Grermaneilla oli Thor sekä kotilieden jumala että myös alkuaan avio-onnen antaja.[1167] Se selittää, kuinka talonhaltijan nimi on voinut tulla meillä käytetyksi pilvi-härän kaatajasta. Silminnähtävästi on Virokannaksen personaan sen lisäksi vielä sulautunut toinenkin liettualainen aines. _Vurskuit'eiksi l. Virskuit'eiksi_ näet sanottiin Liettuassa uhripapit, jotka jumalille luvatut elukat teurastivat. Semmoiseksi voi tavallaan myös ajatella Virokannasta härän tapossa, ja tämä arvelu saapi vielä vahvistusta sen seikan kautta, että hän toisessa kohdassa taas ristii Jesus- l. Kullervo-lapsen, siis toimittaa toistakin papin viran osaa.[1168]

Yksityisissäkin runollisissa puheenparsissa on paljon yhtäläisyyttä suomalaisten ja liettualaisten runoin välillä. Näissä jälkimmäisissäkin tuhlataan oikein tuhlaamalla kalleita aineita: on silkkisiä nuottia ja purjeita, hopeisia vöitä ja kangaspuita, kultaisia nauloja, veneitä, hiuksia sekä tammia, timanttisia seppeleitä, kuontalolta y.m. Samoin on koko luonto mielellinen, kielellinen: puhutellaan hevosia, puita, seppeleitä j.n.e. Yhdeksän-luku oli Liettuassakin pyhä ja alin-omaa käytetty. Eräässä sadussa kuninkaan puolison kauneutta kehuttaessa sanotaan: auringon paistavan hänen päänsä päältä, kuun hänen takaraivoltaan, tähtien tuikkivan otsan ympärillä.[1169] Usein tavataan tuo jo yhdessä Aino-runoa vastaavassa laulussa huomautettu kuvaamistapa, että esim. puhutaan puusta, jossa on oksia, oksilla lintuja j.n.e. Itse lauluvarat viimein Liettuassakin ajatellaan lippaassa tallella oleviksi. "Nyt tahdon laulaa, mä iloinen laulu-poika", alkaa yksi runo; "mä aukaisen laululippaitani, päästän siitä virret ulos!"[1170]

d. Muutamissa kaukaisemmissa kansoissa.

Myöskin useitten kaukaisempain kansain runoissa ja taruissa löytyy yhtä ja toista meidän Kalevalaamme vivahtavaa. Mutta suureksi osaksi on se vaan yleis-inhimillistä laatua, osaksi ei se ainakaan ole voinut suorastaan, vaan ainoasti naapurikansojemme välityksen kautta vaikuttaa meidän epokseemme. Siitä syystä ei ole näiden taruin perinpohjaisempi tutkimus ollut tarpeellinen, vaan voimme tyytyä muutamien silmäänpistävien, tärkeämpäin seikkain esiintuomiseen.[1171]

_Kreikkalaisten_ ikivanhoissa pyhissä virsissä, jotka ovat tutut _Orpheun hymnien_ nimellä, on maailman luominen kerrottu seuraavalla tavalla. _Vesi se oli kaiken alku. Vedestä Ilys kohosi_, joka yhdessä veden kanssa synnytti elävän olennon, nimeltä Kronos l. Herakles. Tämä Herakles synnytti _summattoman suuren munan_, joka synnyttäjänsä voimasta hieroutuen _halkesi kahtia. Ylipuolesta muodostui taivas, alipuolesta maa_.[1172]

Noiden hymnien luullusta sepittäjästä taas kertoi taru jokseenkin samaa, mitä meidän Väinämöisestämme. Hänen soittaessaan harppua koko luonto ihastui, kivet ja kannot hyppi kankahalla, leijonat sekä partit kävivät kesyinä makaamaan hänen jalkainsa juureen.

_Foinikialaisissa_ tapaamme saman luomistarun kuin Kreikkalaisissa. Sanchuniathon kirjoittaman Foinikian historian katkelmassa puhutaan alkujumaluudesta, jolla oli nimi Zophasemin (taivaan kannet) ja _munan muoto_. Tästä munasta syntyi Mot (alku-aine) _auringon, kuun sekä muitten tähtein kanssa_. Toisessa katkelmassa, joka on jäänyt Mochus Sidonilaisen maailman-selityksestä, _tämä muna murtuu kahtia ja toisesta puoliskosta syntyy taivas, toisesta maa_.[1173]

Vielä kuuluu samallainen taru löytyneen Chaldealaisissa Babyloniassa.[1174] Luultavasti se on juuri seuraava, joka Assyrialaisillekin omistetaan. _Eufratesjoessa_, sanotaan näiden kertoneen, ui alku-aikoina _muna_, jonka kala viskasi rantaan sekä _kyyhkynen hautoi valmiiksi, ja jonka murtuessa maailma syntyi nykyiseen muotoonsa_.[1175]

Kaikista näistä kansoista on toteen näytetty, että he suuren osan uskontonsa alkeista ovat _Egyptistä_ perineet.[1176] Siellä me myös tapaamme tutun luomisemme. Kreikkalainen kirjailija Porphyrios näet kertoo että he uskoivat Knäf nimisen jumalan laskeneen suustansa suuren _munan_. Tästä munasta sitten syntyi Fta, sama kuin Kreikkalaisten Hephaistios (s.o. siis tulen jumala); _mutta munan arveltiin merkitsevän maailmaa_.[1177]

* * * * *

_Persialaisten_ mainiot sankarilaulut, jotka Firdusi sitten Schah-nameh'issa sulatti yhteen suureksi historialliseksi epokseksi, ovat toiselta puolen tuntuvasti vaikuttaneet venäläisiin kertomarunoihin, osittain myös germanilaisiin taruihin,[1178] ja toiselta puolen niiden jälkiä näkyy Tatarein sekä Vogulienkin mielenkuvituksen kokeissa.[1179] Mutta yhtähyvin ne tarjoavat ainoasti vähän meidän Kalevalaamme verrattavaa. Ensimmäisten viisaitten keksinnöt elinkeinoihin nähden ovat aivan omituista laatuansa, ilman-alan, maan luonnon sekä kansan korkeamman kehityskannan mukaiset, niin että sukulaisuus niiden sekä Väinämöisen tahi Vogulien Elmpin välillä on ainoasti yleis-inhimillinen. Hiukka enemmän on Schah-nameh'issa meidän Lemminkäisestä ja Kullervosta, Lappalaisten Pischan Paschan pojasta tai Viron Kalevinpojasta muistuttavaa. _Feridun'in äiti, isän kaaduttua tappelussa_ verivihollistaan Zohak'ia vastaan, _pakenee metsään ja siellä synnyttää pojan_. Kuusitoista vuotta täytettyänsä tämä vaatii äitiä ilmoittamaan isän oman sekä hänen surmaajansa nimen. Turhaan _äiti sitten epää häntä taistelusta_; hän lähtee, voittaa Zohak'in, mutta ei tapakaan häntä, vaan kiinnittää kahleilla Demavend-vuoren kylkeen. Joka kerta, kun vanki siellä liikahtaa, syntyy maanjäristys.[1180] Feridun'in poika Rustem, persialaisten lauluin kuuluisin sankari, oli jo yksipäiväisenä yhtä suuri kuin vuoden vanhat lapset.[1181] _Hänen ensikertaa lähtiessään sotaan, äiti itkee: "jos jätät minut tänne suruun, mitä voit toivoa Jumalalta?"_ Mutta Rustem lujasti vastaa: "en ole itse valinnut elämänrataani, se on kohtalon määräämä!"[1182] Uupumatta hän sitten rientää urhotyöstä urhotyöhön; mutta yhtähyvin hän kerran nukkuu yhtä syvästi ja pitkään kuin Kalevinpoika; turhaan koettaa uskollinen ratsu herättää häntä lohikäärmeen lähetessä.[1183] Eräs neito, jonka hän sotaretkellä kaukaisessa maassa on tavannut, vaan sitten hylännyt, synnyttää Sohrab'in. _Tämä vahvistuu ja varttuu yhtä aikaiseen kuin isä_. Kolme vuotta täytettyään hän jo harjaantuu sota-aseitten käytäntöön: viiden vuoden ijässä on leijonan vertainen rohkeudessa. Nyt hän vaatii tietoa isästänsä, uhaten äidille kuolemaa, jos ei saisi vastausta. Kuultuansa, että hän on mainion Rustem'in poika, valitsee hänkin itselleen hevosen ylläkerrotulla tavalla ja lähtee sitten isäänsä hakemaan. Mutta tuntematta he kohtaavat toinen toisensa Persian rajalla, taistelu syttyy ja Rustem saa surmansa pojan kädestä.[1184]

Tähän kenties voisi lisätä, että Zoroaster'in opin mukaan maailma luotiin pallon muotoon, jolla, jos Plutarchon kertomus tästä opista pitää paikkansa, oli _munan_ muoto. Tämä on kuitenkin vaan hämärä ja epätietoinen jälki luomistarusta.[1185] Vielä suuremmalla varovaisuudella sopii mainita _Kaveh_-seppää, suuren kuningas-suvun perustajaa,[1186] sekä kuvausta valkoisesta Divistä (pahasta haltijasta), jonka ruumis oli vuoren kokoinen, hartiain väli 10 syltä, käsivarsien pituus sama verta,[1187] vaan sillä olemmekin perinpohjin tyhjentäneet koko sen lavean runoelman.[1188]

_Indian_ sadustossa epäilemättä olisi paljonkin saalista saatavana ainettamme varten; mutta siinä löytyvät yhtäläisyydet mahtanevat olla enimmiten samat, jotka olemme tavanneet lähempäinkin kansain, sieltä peräisin olevista saduista. Tärkeämmät meille ovat Indialaisten ikivanhat uskonnolliset kirjat. Sivumennen vaan mainiten, että niissäkin ilmautuu _Kavi_, loistavan Bhrgun (pitkäsen) pojan nimenä[1189] sekä _Jama_, samoin kuin Lappalaisilla _Jabme_ (alkuaan _Jame_), Tuonelan haltijana,[1190] ryhdymme kohta tärkeään luomistaruun. Vedoissa, Indian kirjallisuuden esikoisissa, on _vesi_ esitetty alku-aineeksi, josta kaikki muu on syntynsä saanut. Siitä ovat ylimmät kolme jumalaakin, Indra, Varuna ja Agni, kohonneet ilmiin. Tämmöisenä kaikkien synnyttäjänä saa vesi nimen _emo l. emot_ ja muodostuikin pian Indialaisten mielenkuvituksessa vaimoksi, Majaksi, veden emoksi.[1191] Myöhemmin tämä taru sai vielä laveamman kehityksen. Chandogya Upanischad'issa kuuluu siitä: Alussa tää kaikki ei ollut olemassa. Se (tad) vaan oli. Se muuttui _miinaksi_; se makasi vuoden, se _halkesi kahtia; toinen kuori oli hopeaa, toinen kultaa, kullasta kuvautui taivas, hopeasta maa muodostui_.[1192]

Siihen loppuu mitä Vedat tietävät maailman luomisesta; mutta niitä myöhemmissä Puranoissa on taru vielä enemmän kehitettynä. Matsya Purana esim. laulaa: Nârayâna (ylimmäinen henki) _syntyi yksin_. Miettimiseen vaipuneena, haluten saada aikaan monimuotoisen maailman, hän _ensiksi loi vedet_ ja niihin viskasi siemenen. Vuosituhansien vierressä tämä siemen paisui _kullankaltaiseksi munaksi_, joka loisti kuin 10,000 aurinkoa, Hän itse tunkeutui sen sisään ja _loi sen molemmista osista taivaan sekä maan_. Samallainen taru löytyy myös Manun lakien esipuheessa, jotka ovat vielä Puranoja nuoremmat.[1193]

e. Raamatusta saatuja aineksia.

Kalevalan koko kuvaus- ja käsitystapa on luultavasti melkoisessa määrässä ollut kristin-uskon vaikutuksen alainen ja sen kautta saanut lempeämmän, lauhkeamman muodon. Niin esim. monet rukoukset loitsulukuin seassa tuskin ovat voineet syntyä kristillisen hengen koskematta. Mutta kertomarunomme ovat myös sen lisäksi ottaneet sekaansa useampia aineksia Raamatusta, Semmoinen on nähtävästi viimeisessä runossa kertomus kuolemaan tuomitusta, sitten Karjalan kuninkaaksi ristitystä lapsesta, jolla mahtaa olla esikuvansa Herodeksen vainossa maailman valtiaaksi aiottua Kristus-lasta vastaan.[1194] Enin osa tätä runoa, nimittäin koko kertomus Marjatan raskaaksi tulemisesta, lapsen synnystä, katoomisesta ja etsimisestä ei kuitenkaan oikeastaan kuulu tähän, vaan on otettu aivan erinäisestä kristityntapaisesta legenda-runosta. Ainoasti alussa on kuvaus Marjatan immenkainoudesta taas Kalevalan jaksoon todella kuuluva, vaikk'ei tähän yhteyteen, vaan itse Väinämöisen syntymän toisintoihin. Ja siinäkin taas ilmautuu kristityn kirkon vaikutus immen kuvaamisessa ja samaten paastoamisessa.

Samporetkeen on[1195] sekaantunut kertomus myrskystä Genezarethin järvellä, jolloin kaikki opetuslapset Jesuksen nukkuessa olivat kauheassa pelossa. Tämän kohdan toisinnoissa, jotka ovat hyvin harvinaiset, enimmiten kovin vaillinaiset, ei kuitenkaan kohtaa Väinämöisen tai hänen kumppaleinsa nimiä, vaan Antti on airoilla, Pietari perässä, Jesus keskellä venettä. Se olisi pidettävä Sampo-jaksolle ihan vieraana eri runona, jos ei täydellisimmässä toisinnossa Sampsa Pellervoinen hankkisi puuta Luojan purtta varten ja kumminkin yhdessä muussa seuraisi isoon haukeen tarttuminen, myrskyn jäljestä.[1196]

Pohjolan pitoihin viimein on liittynyt muisto kuninkaan pojan häistä. Siinä näet kutsutaan kaikki ihmiset: rujot ja rammat, sokeat ja köyhät, aivan kuin Raamatun vertauksessa. Sanotaanpa muutamissa toisinnoissa nämät Pohjolan häät "_suurisynnyn syömingeiksi_", käytetään siis pitoisännästä sama nimitys, jolla kreikan-uskoiset Karjalaiset jokapäiväisessä puheessaan Vapahtajaa mainitsevat.[1197] Toisessa toisinnossa[1198] kysyy kutsumaan lähetetty piika, kun häntä varoitetaan Kaukomieltä kutsumasta:

"Mistä tunnen Lemminkäisen?" "Siitä tunnet Lemminkäisen: Yli kansan katselevi, Sokeille saapi silmät, Käet saa käettömille, Jalat saa jalattomille."

Siinä on siis taas Lemminkäinen, pitovieras (runoissa hyvin tavallisen vaihtumisen kautta) tehty Kristukseksi.

f. Jälkikatsahdus näihin vertaamisiin.

Pitkässä, miltei loppumattomassa sarjassa ovat kulkeneet sivuitsemme kaikkien niiden kansain tarut sekä laulut, jotka jollakin lajilla ovat voineet olla yhteydessä meidän esi-isiemme kanssa. Ja ihmeellä, jopa hämmästyksellä olemme huomanneet, että enin osa Kalevalan aineksista myös on tuttu muille kuin suomensukuisille kansoille. Astuu nyt kiertämättä, välttämättä se tärkeä kysymys etehemme, mitä meidän on tästä päättäminen?

Ihmisten mielenkuvitus, niin muutamat väittävät, on kaikissa paikoissa yhtä laatua ja siihen vaikuttavat luonnonilmiötkin pääpiirteissänsä yhdenkaltaiset; siitä seuraa aivan luonnollisesti, että kansain tarut ja laulut muodostuvat ylimalkaan samalla tavalla. Toiset taas tahtovat selittää näissä taruissa ja lauluissa ilmautuvat yhtäläisyydet lainoiksi. Edellinen arvelu, minun ymmärtääkseni, pitää paikkansa ainoasti tarujen kaikkiin yksinkertaisimpiin muodostumisiin, ikäänkuin alku-ituihin nähden. Jos esim. kahdessa kansassa näen ukkosen jyrinää selitettävän taivaan jumalan ajamiseksi ilman kantta myöten tai taivaankaarta hänen jousekseen, niin on se käsitys niin luonnollinen, ilmiön vaikutuksesta aistimiin seuraava, ettei ole tarvis otaksua mitään lainaa. Ja kuitenkin ilmautuu jo näissä yksinkertaisissakin käsitteissä monikirjava kuvitelmien erilaisuus. Jyrinää ei suinkaan joka paikassa selitetä yllämainitulla tavalla; on kansoja, jotka sen luulevat taivaan jumalan takomiseksi taikka huutamiseksi. Samoin myös taivaankaari monesti käsitetään sillaksi tai pikariksi. Näistä esimerkeistä kyllin näkyy, ettei luonnon-ilmiöitten vaikutus ole minkään matematikallisen tehtävän kaltainen, josta voi sanoa, että se välttämättömästi vie siihen tai siihen johtopäätökseen eikä mihinkään muuhun. Tässäkin taruin lajissa ovat siis lainat mahdolliset ja monesti toteennäytettävissä, vaikka päätös tavallisesti on varsin vaikea saada aivan varmaksi. Tarkka tutkiminen, onko epäilty taru puheen-alaisessa kansassa yleinen vai harvinainen, ja tavataanko se myös sukukansoissa, voipi kuitenkin suureen todennäköisyyteen, joskus varmuuteen saattaa.

Kun sitten käymme eteenpäin kehittyneempiin taruihin, joissa tulee esiin kokonaisia moniseikkaisia kertomuksia personoittuneitten luonnonvoimain l. jumalain elämästä ja keskinäisistä suhteista, niin on, minun ymmärtääkseni, täydellisemmän yhtäläisyyden syntyminen itsenäisellä tavalla sotiva kaikkea sielutieteellistä mahdollisuutta vastaan. Jos näin tahtoisi olettaa, että meidän runomme Lemminkäisen kuolosta ja äidin etsosta, vaikka se useimmissa pikkuseikoissa on yhtäpitävä skandinavilaisen Balderin-tarun kanssa ja vaikka molempien kansojen pitkällinen ja alin-omainen kanssakäynti teki tarujenkin leviämisen niin ylen helpoksi, kuitenkin on saanut alkunsa ihan itsenäisesti, toisesta tietämättä, niin esim. voisi samalla syyllä väittää, että saksalainen runoilija Bürger itse on keksinyt aineen Leonora-balladiinsa eikä ottanut sitä vanhasta, laajalle levinneestä kansanlaulusta.

Jos siis useimmat yllä esiintuodut yhtäläisyydet eivät voi olla muuta kuin lainoja, niin nousee siinä samassa toinen, tästä välttämättömästi seuraava kysymys: kumpi on lainan-ottaja? Jokaisessa eritapauksessa tulemme, äskenmainittuin perusteitten nojassa, vasta tarkemmin tutkimaan näitä seikkoja: mutta edeltäpäin tahdon tässä jo tunnustaa, että minun vakaumukseni mukaan Kalevalan ainekset suureksi osaksi ovat meille tulleet naapurikansoista.[1199] Siinä näemme vaan saman ilmiön, joka useimmilla muillakin sivistyksen aloilla on huomattava, niinkuin monet lainasanat todistavat. Castrénkin jo oli, mitä muutamiin taruihin tulee, joutunut samaan päätökseen ja sanoi siitä: "Kenties ei ole suomalaiselle kansallisuudelle edullista, että tämä ajatus lausutaan ilmi; mutta tiede vaatii, että asia kerta saatetaan puheeksi. Ei mikään ole ilahuttava minua enemmän, kuin jos oikeutta noudattava tarkastus kumoisi ne mielipiteet, jotka nyt aion esiintuoda."[1200]

Siinä on Castrén epäilemättä aivan oikeassa, kun hän asettaa tieteen vaatimuksen kaikkein ylimmäiseksi. Ei saa oman kansansakaan etua tahi kunniaa perustaa petokselle tai valheelle. Jos myönnytys, että suurin osa Kalevalan aineksista on ulkolainaa, riistäisikin Suomen kansalta kunnian tästä ikimainiosta teoksesta, niin se olisi kuitenkin velvollisuus lausua, vaikka tuntuisi kuinka katkeralta.

Mutta hyväksi onneksi ei ole mitään syytä yhtyä Castrén'in pelkoon, että Kalevalan ainesten todistaminen lainaksi tuottaisi suomalaiselle kansallisuudelle vahinkoa. Jos Suomalaiset ovat muualta lainanneet ulkomaisia aineksia, niin he vaan ovat tehneet, mitä kaikki muutkin kansat näkyvät tehneen jumalaistaruissaan sekä kansanrunoudessaan. Vertaileva mythologia on todistanut, että tuo muka niin aivan itseperäisesti luova Kreikan kansa on saanut sangen monen alkukäsitteistään, muinaistaruistaan Egyptistä taikka Aasiasta. Romalaisista ei ole liioin puhumistakaan, sillä historiallisesti on tietty, kuinka he temppeleihinsä kokoilivat mitä kirjavimman jumalain sekä jumalanpalvelusten sekaseuran, ja viliseepä heidän taiderunoutensakin kreikkalaisista lainoista. Skandinavilaisten kuuluisista Edda-lauluista ovat Norjalaiset Bugge ja Bang alkaneet väittää, että ne suurimmaksi osaksi ovat kokoonpantuna raamatusta sekä klassillisesta kirjallisuudesta ammennetuista aineksista, ja jos erikohdissa lieneekin vielä paljon epäiltävää, niin tuskin saanee väitettä kokonaisuudessaan enää kumotuksi. Venäläisistä sankarilauluista taas on Stasov osoittanut, että ne aineksiinsa, vieläpä koko kuvaustapaankin nähden ovat olleet ihmeesti voimallisen itämaisen (indialaisen, persialaisen ja varsinkin tatarilaisen) vaikutuksen alaisina.[1201] Entäs kansansadut viimein -- eikö nyt jokainen asiantuntija tiedä, että ne melkein kaikkityyni ovat Eurooppaan tulleet varsin myöhäisellä ajalla ja oikeastaan peräisin Indiasta. Lainaa, lainaa ja taaskin lainaa tapaamme siis jokapaikassa, kun ryhdymme lähemmältä tutkimaan kansantarustoa ja kansanrunoutta! Ja mitäpä siinä ajatuksessa olisikaan niin suuresti surtavata? Tosin saattaisi se luulo, että oma kansa on osannut omasta päästänsä luoda kaikki, jollakin tavoin suloisesti kutkuttaa kansallis-ylpeyttä; mutta eikö ole toiselta puolen paljoa ylentävämpi silmämme tunkeuminen ihmiskunnan kehittymisen kauan aikaa peitossa olleesen salaisuuteen, ja tuo jalo näkö, kuinka yksi ja sama suuri sivistysvirta, vyöryen kansasta kansaan ja jokaisesta uutta lisää saaden, kulkee eteenpäin yhä valtavammassa majesteetillisuudessa. Lainaamiset yksin tässä ei millään muotoa todista mitään kykenemättömyyttä, saamattomuutta: ne osoittavat kaikellaisten asianhaarain vaikuttamaa myöhempää yhteensattumista sivistysvirran kanssa.

Itse asiassa ei runoelmain ansio pää-asiallisesti riipukaan _aineesta_, Oikea taiteellisuus osoittautuu _aineen kuvaamisessa, muodostamisessa_: siinä runoilija vasta oikein näyttää neronsa ja samassa luonteensa itsenäisen omituisuuden. Eihän taiderunoudessakaan aine ole aina runoilijan omasta päästä (taikka, oikeammin sanoen, hänen huomionsa kautta ympärillä olevasta ulkonaisesta tahi sisällisestä elämästä) otettu. Ammensihan Shakespearekin hyvin usein aineensa kaikellaisista novelleista, aikakirjoista sekä kansantarinoista. Mutta kuka uskaltaisi sanoa, että hänen näytelmänsä eivät ole alkuperäisintä runoutta? Eihän Schillerkään itse ole keksinyt tarua Wilhelm Tellistä; mutta hän on kuitenkin siihen painanut neronsa merkin, niin että, kun nyt tulee puhe Wilhelm Tellistä runollisena teoksena, ei kukaan voi ajatellakaan muuta kuin Schiller'iä sen luojaksi, Maria Stuart'in elämänvaiheet ovat tosihistorian esiin tuomat: mutta kuitenkin ovat kaksi runoilijaa, Schiller sekä Björnstjerna Björnson, ne anastaneet omaisuudekseen ja niistä tehneet ihan erilaisia taidekuvia, joihin kumpaankin tekijänsä erilainen nero on eritavoin kuvaunut.

Näin ei myös, mitä Kalevalaan tulee, ainesten lainaaminen, annas olla vaikka suurimmaksi osaksi, ollenkaan vaikuta sen arvoon alkuperäisenä, itseperäisenä runoteoksena. Verrattakoon vähäisenkin missä muodossa ja yhteydessä nämät ainekset ovat niissä kansoissa, joilta ne, minun vakaumukseni mukaan, ovat lainatut, ja kuinka ne ovat käytettynä meidän Kalevalassamme. Kuinka itsenäisellä nerolla ne ovat tässä erilleensulatetut ja yhteenvaletut, kuinka perisuomalainen luonne ja henki on läpitunkenut nuot sankaritkin, joiden kohtaloista ja teoista, niin moni on lainattu. Kuinka monin verroin ihanamman, runollisemman, taiteellisemman uuden muodon ne tässä ovat saaneet -- ihan kuin kirkastettuna uudessa, henkisemmässä ruumiissa. Ei, ja tuhat kertaa: ei! Kalevalalla ja Suomen kansalla ei ole mitään pelkäämistä vertailevasta tarututkinnosta. Kyllä epoksessamme ilmautuva runoilijannero kestää tieteen tulisoihdun läpitunkevimmankin valaistuksen.

Tarujen lainaamista vastaan on joskus tuotu esiin se väite, että muka miehet eivät paljon huoli semmoisista joutavista ja naiset liian vähän liikkuvat ulompana kotoansa, voidaksensa oppia niitä muukalaisilta, Erittäin mitä satuihin tulee, on v. Hahn lausunut tämän mielipiteen, nojautuen kokemukseensa Kreikassa ja Albaniassa. Nähtävästi on kuitenkin kansa hänen käymissään maissa kasvanut pois siitä kehityskannasta, jolla sadut huvittavat.[1202] Meillä Suomessa ovat myös sekä sadut että runot jo ylenkatsotut Länsi-Suomessa; mutta Itä-Suomessa, erittäin kreikan-uskolaisissa, ja samoin Venäjän Karjalaisissa, ovat ne kaikenikäisten parhaana huvituksena. Vienan läänissä Murmanin rannoilta palauvilta kalastajilta aina ensiksi kysytään, ovatko tuoneet kanssansa uusia satuja. Työn jälkeen Jäämeren äyräällä yhden nuotion ääressä istuvat Karjalaiset, Suomalaiset ja Lappalaiset, Venäläiset ja Norjalaiset näet vaihtavat keskenään kotiseutunsa tarinoita. Sama epäilemättä muinais-ajalla oli jokapaikassa tapa, niissä sotureita t. kauppiaita erikansoista sattui yhteen. Vielä suuremman ja tärkeämmän vaikutuksen teki epäilemättä ainakin Suomalaisten rajamailla yleinen tapa sodassa tappaa viholliset miehet, mutta ryöstää naiset omaksensa. Uuteen kotiinsa nämät silloin varmaan levittivät synnyinmaansa tarinoita ja tapoja.

Katsokaamme viimein vielä parista esimerkistä, miten kansanrunous tämmöisiä ulkomaisia lainoja omistaa ja tekee kotimaisiksi. Esimerkeiksi valitsen semmoisia, joiden aineksia ei umpisilmäisinkään kansallis-ylpeys voine luulla Suomen kansan omasepittämiksi. Toiseksi sopii hyvin hyvästi _Luojan surmavirsi_.[1203] Maaria synnytti Jesuksen puhtaana neitseenä, niin kertoivat raamatun mukaan lähetys-saarnaajat. Suomalaisessa tarussa on ihmeellinen syntyminen myös säilynyt; mutta neitsyen nimen sekä niiden kansansatujen vaikutuksesta, joissa esim. kalan syöminen raskaaksi tekee, on pyhän hengen sijaan tullut puolamarja. -- Pojan syntyminen tallissa ja Herodeksen vihollisuus ovat sitten sulatetut yhteen perisuomalaiseksi kuvaukseksi siitä, kuinka Maaria turhaan pyytää päästäksensä Ruotuksen saunaan, niin että hänen on pakko lähteä talliin Tapiomäelle. Samoin on temppelissä opettavan Jesuksen kaipaaminen saanut itsenäisen muodostuksen. Maarian sukiessa päätänsä -- runoissamme usein käytetty aihe -- poika luiskahtaa polvilta ja katoaa. Äiti lähtee tuskalla etsimään

Kultaista omenuttansa, Hopeaista sauvoansa, Puiten puut, jaellen ruohot, Hajotellen hienot heinät.

Tämä etso ilmaantui jo germanilaisissakin kansoissa omituisena kansanrunona,[1204] mutta jos se epäilemättä onkin suomalaiselle ollut tuttu ja esikuvana, on tämä kuitenkin taas antanut sille uuden muodostuksen. Saksalaisessa tulee Maarialle vastaan hieno herra (ein feiner Mann), joka antaa tiedon Jesuksen piinaamisesta ja kuolosta: ruotsalaisessa ja tanskalaisessa se on Jooseppi, toisessa tanskalaisessa Halleluja. Mutta meidän runottaremme on niiden sijaan asettanut tähden, kuun ja päivän joilta se oli tottunut samallaisissa tilaisuuksissa kysymään neuvoa.[1205] Kristuksen ylösnouseminen on niin-ikään raamatusta saatu aines, mutta se kerrotaan tässä omakeksimällä tavalla tapahtuneeksi äidin ja auringon avulla. -- Viimeinkin "Luoja" näkee pajassa kahletta taottavan, saa kuulla, että se on aiottu ristiin-naulittua Jumalata varten, houkuttaa sepän itse koettamaan kahletta, lukitsee sen ja kiinnittää yhdeksän syllän syvyyteen, lausuen semmoisen kirouksen, että pysyköön tästä lähtein kivi kovana, rauta karkeana. Tällä lopulla ei tietysti ole raamatussa mitään vastinetta, mutta se ei ole myöskään kokonaan suomalaista keksintöä. Me olemme jo ennen nähneet, että sen perus-aineksena on skandinavilainen taru Lokesta ja Fenris-sudesta.[1206]

Yhtä valaiseva on runo _Ogoista_ ja _Hovatitsasta Papin pojasta_, joka ei ole painettu, vaan jota useammat toisinnot Laatokan pohjoispuolelta ovat tallella Kirjall. Seuran arkistossa.

"Kaunis nainen kauppamiehen Joi viinat, joi oluet, Joi oman tyttärensä."

Senjälkeen hän lähettää Ogoi tyttärensä rannalle Gauro veikkoa odottamaan, nähtävästi että se, jolle hän on neidon luvannut, saisi hänet ryöstää.[1207] Ogoi istuu rannalla ja näkee veneen lähestyvän:

"Ollet veikkoni venonen, Tule näille rantasille, Teräksisille teloille, Vaskisille valkamoille!"

Tästä vaarallisesta paikasta veli hänet tapaa (yhdessä toisinnossa lunastaa Venäläisen venehestä) ja vie kotiinsa, jossa sulkee yhdeksän lukon, kymmenennen takasalvan taakse. Nyt hän tiedustelee äidiltä, missä sisko on; äiti sanoo hänet kuolleeksi. Gauro tahtoo nähdä "kalmaaa" s.o. hautaa; se on nurmettunut -- tuhkaa, sen on tuuli vienyt. Suutuksissaan näistä valheista uhkaa Gauro äidin päätä leikata.

Nyt hän laittaa suuret pidot, joihin kutsuu rujot, rammat ja sokeat. Juodessa kaikki rupeavat kerskailemaan: ken hyvää hevostansa, ken hyvää morsiantansa, Gauro puolestaan kehuu siveätä sisartansa, joka aina istuu yhdeksän lukon, kymmenen takasalvan takana. Silloin Hovatitsa Papinpoika kehuu käyneensä Ogoin luona tornissa ja saaneensa hänen lempensä. Päätetään tutkistella asiaa. Gauro menee siskon ikkunan alle ja viskaa lumipallon ylös.

"Elä luo lumella, Jääpalalla jäykkäele, Tule itse tukkunansa, Vilustuu vehnäveroset."

Huomattuaan erhetyksensä tyttö häpeissään ottaa vyön ja hirttää itsensä orren päähän, ja Hovatitsa Papinpoika, kun oroltansa sai kuulla Ogoin kohtalon, "omah veitseh mäni." Veli tahtoi vielä kuolemassakin rakkaat erottaa ja haudatti ne eripaikkoihin, kirkon eri nurkkiin (toisessa toisinnossa eri puolen jokea); mutta haudoista kasvoi kaksi koivua: Yhteh juuret juurustuttih, yhteh latvat lapustihe -- veli hakkasi koivut maahan, mutta yhteen taas lastutkin lensivät.[1208]

Tässä runossa on enin osa ainesta lainattu venäläisistä, Aunuksessa yleiseen lauletuista balladeista. Yhdessä kauppamiehen (tai ylimalkaan alempisäätyinen) rouva istuu pidoissa, missä kaikki kerskailevat, mikä kulta-aarteellaan, mikä nuorella vaimollaan. Rohkaistuneena liiasta juomisesta ottaa rouva maljan käteensä ja menee korkean ruhtinaan tytärtä pojallensa Hoteille l. Hoten'ille kosimaan. Tämä tarjomus hylätään ylenkatseella. "Minun tyttäreni," sanoo ruhtinaan puoliso, "istuu korkeassa tornissa, missä ei häntä päivä paahda, eikä tuuli ahavoita. Ei hän moiselle maailmankuljeksijalle jouda kuin sinun pojallesi." Kotiin tultuansa äiti kertoo pojalleen hänelle tehdyn häväistyksen, ja tämä päättää kostaa. Hän ajaa neidon tornille, missä tämä asuu monen lukon takana, ja särkee nuijallansa kaikki nastat sekä portit. Pelolla tarjotaan hänelle kultaa, hopeaa lunnaiksi, mutta hän ei ota. Viimein hänelle annetaan nuori neito, jonka kanssa hän menee tyytyväisenä kotiinsa, kehuen äidille että nyt on häväistys pois huuhdottu.[1209]

Kerskaaminen neidon rakkaudesta muistuttaa likeisestä toisesta venäläisestä balladista,[1210] ja runon loppu viimein kuuluu kolmanteen.[1211] Siinä nuori ruhtinas rakastuu halpasäätyiseen neitoseen. Ruhtinaan äiti, siitä suuttuneena, on molemmille tarjoovinaan tervetulijais-maljaa, mutta panee myrkkyä neidon pikariin. Morsian siitä tietämättä juo itse ja antaa myös nuoren ruhtinaan juoda, Molempien näin saatua surmansa, äiti haudattaa heidät erikseen, poikansa oikealle, neidon vasemmalle puolelle (arvattavasti kirkkoa). Edellisen haudasta kasvoi kultapaju, jälkimmäisestä sypressi. Puitten latvat kietoutuivat yhteen, lehdet valuivat kokoon. Silloin äiti hakkasi ne maahan.[1212]

Näihin laina-aineksiin on sitten suomalainen runo vielä lisännyt omamaisiakin tai lännestä lainattuja; tytön istumisen rannalla ja tulevan veneen puhuttelemisen, joka on Inkerissä ja Laatokan länsirannalla yleinen pienenä eriballadina -- lunastamisen Venäläisen venheestä, koko Suomessa tavallisen, ruotsalaisesta mukaellun balladin -- kaikellaisten vaivaisten kutsumisen, otetun Päivölän pidoista -- neidon surman, joka on yhtäpitävä "Ainon" tavallisen kuolintavan kanssa.[1213]

Juuri tämä niin monellaisten, erihaaroilta haalittuin ainesten kutominen yhteen uudeksi kokonaisuudeksi tekee tämän runon erittäin valaisevaksi. Se on meille selvä ja epäilemätön todiste kansanrunouden menetystavasta ja viittaa täten monen itsessään paljoa tärkeämmän Kalevalaan kuuluvan runon syntyä.

NELJÄS LUKU.

Kalevalan synty.

I. Missä Kalevala on syntynyt?

Missä Kalevalan runot ovat saaneet alkunsa? Se kysymys on hamasta epoksemme ilmitulemisesta asti luonnollisesti ollut tutkijain mielessä.

Castrén arveli Pohjois-Aasian noidan vanhain runojemme alkukodiksi, samoin kuin myös kansammekin kehdoksi. Todisteeksi hän veti silminnähtävän yhtäläisyyden muutamien Kalevalan osien ja Ostjakkein, Samojedein, Tatarein ynnä muiden noiden seutuin kansojen laulujen ja tapojen kanssa. "Ei ole mahdollistakaan," niin hän lausuu, "että kaikki nuot kaukaiset kansat olisivat käyneet Karjalaisten opissa, vaan on välttämätön taipua siihen mieleen, että Kalevalan runot suuremmaksi tai vähemmäksi osaksi ovat Suomen kansan sekä muiden sukulaisheimojemme yhteinen perintö." Epäilemättä aasialaisperäisiksi hän katsoi luomistarun, kosintaretket ja Väinämöisen laulun. Samporunosta hän oli kahden vaiheilla; länteenpäin veti Grimm'in esiintuoma vertailus Grotte-myllyyn, itäänpäin toiselta puolen tuo Burjäteiltä kuultu, temppeliä merkitsevä Sangfu-nimi. Kullervo-jakson sitä vastaan hän varmaan päätti Suomessa syntyneeksi.[1214]

Kohtuullisesti rajoitettuna tämä Castrén'in arvelu pitääkin paikkansa. Kalevalassa epäilemättä, niinkuin jo edellisestä voimme nähdä, on osia, joiden ei ankarinkaan tutkimus voi kieltää olevan Suomalais-ugrilaisten, jopa Ural-altailaistenkin yhteistä omaisuutta. Mutta suurin osa epoksemme aineksista on itäisille sukulaisillemme tietymätön ja päinvastoin läntisten sekä eteläisten naapurien kanssa yhteinen. Näiden osien muodostus on siis välttämättömästi tapahtunut lännempänä, jossain paikassa, missä Suomalaiset ovat voineet olla likeisessä seurustelussa noiden naapurien, etenkin Germanein kanssa.

Semmoiseksi näkyykin ensikatsannolta luonnollisesti tarjoutuvan se seutu, johon Lönnrot määräsi kokoonpanemainsa runoin alkupesän.[1215] "Muita asianmukaisemmalle", hän sanoo, "näyttää se arvelu, joka pitää ne Perman vallan aikana syntyneinä Vienan l. Valkean meren kaakkois-rannoilla,[1216] taikka noiden, kaaressa Suomenlahden ja Onegan-vuonon välillä leviävien suurten järvien, Laatokan, Äänisen ja Voikojärven (oik. Uikujärven) seuduilla. Se osa Suomalaisia Venäjän Karjalassa, joissa nämät runot ovat halki vuosisatojen säilyneet, näyttää olevan rikkaan, voimakkaan ja kuuluisan Perman kansan jälkisukua. Sillä on vielä, yli muiden Suomalaisten, joku ulkonainen perintösivistys vanhoista ajoista, omituisia jälkiä jonkunlaisesta yhteis-elämästä, erin-omainen kauppa-into, nopsa sekä ruumiin liikunto että äly yrityksissään, joka kaikki, samassa kuin heidän nykyinen asuinsijansa, runomuistinsa, kielessänsä tavattavat ruotsinsukuiset sanat, vaimoväen omalaatuiset koristukset y.m. saapi vanhoista Perman ajoista parhaan selityksensä."

Onpa Lönnrot toisessa paikassa[1217] yrittänyt asettaa itse Samporetkenkin, historialliseksi tapaukseksi selitettynä, samoille seuduille. Pohjola tämän mukaan olisi Perman valta Vienan suulla. Siellä nähdään vielä raunioita muinaisesta Holmogorista, joka muka oli sama kuin Skandinavein tarinain mahtava Holmgård'in kaupunki,[1218] ja tämä nimi on vaan käännös Saariolasta, joka meidän runoissamme on yhtä kuin Pohjola.[1219] Luotelaksi tätä paikkaa runoissa myös nimitetään, syystä että se oli luoteessa päin ylempänä Vienanjoen latvoilla asuvista Karjalaisista l. Kalevalaisista. Pohjolaan mentiin yht'-aikaa sekä maitse että vesitse; siitä näkyy että se oli joen varrella. Pohjolan kansa sanottiin myös Jumalisiksi (Lemminkäinen menee Jumalisten juominkihin); sen maineen he olivat saaneet siitä, että heidän hallussaan oli tuo iso, kuuluisa temppeli, runoin Sampo.[1220]

Yksimielinen Lönnrot'in kanssa on myöskin Ahlqvist,[1221] mennen vieläkin pitemmälle, niin että päättää suomalaisen runouden koristeen, alkusoinnunkin siellä saaneen alkunsa Skandinaveilta kuultuin lauluin mukaan.

Tämä mielipide on kuitenkin monesta syystä peräti mahdoton. Skandinavilaisen vaikutuksen olisi pitänyt tapahtua Vienan suulla, sillä kauemmaksi sisämaahan eivät vikingit tiettävästi koskaan uskaltaneet mennä. Mutta näin pohjoista alkuperää meidän runomme itse jyrkimmällä tavalla vastustavat. Kansanrunoelmissa tietysti ei voi luonto olla kuvattu muuksi kuin runoinsepittäjäin asuinpaikan mukaiseksi. Oppinut runoilija saattaa tosin kirjallisten tietojensa avulla vapautua tästä ahtaasta piiristä ja sijoittaa mielikuvituksensa tuotteen tapahtumatanteren mihin vieraasen maahan hyvänsä. Mutta kansanrunoilijan on pakko melkein yksinomaisesti pysyä siinä, minkä jokapäivä ympärillään näkee. Kauemmaksi syntymäpaikoiltansa siirryttyään runo sitten sitkeästi pitää tämän alkuperäisen luonteensa, sillä tavoin aina viitaten takaisin alkukotiinsa. Niin esim. venäläiset kertomarunot, joita nyt paraasta päästä lauletaan Aunuksen ja Vienan läänissä, yhtähyvin kuvaavat tapaustensa tantereksi Etelä-Venäjän äärettömät tasangot ja kaikki retket tapahtuvat uljaan ratsun selässä, taikka, jos joskus vesitse, sitten suurta virtaa myöten. Tästä jo voisi varmaan päättää, että mainitut laulut ovat Venäjän vallan vanhan keskustan, Kievin puolella saaneet alkunsa,[1222] vaikkei tietäisikään sitä historiallista seikkaa, että mainittuin läänein venäläiset asukkaat ovat varsin myöhään tulleita siirtolaisia.

Minkälainen sitten on luonnonkuvaus Kalevalan runoissa? Semmoinen ettei se millään muotoa sovi yhteen vienalaisen alkuperän kanssa. Näemmekö siinä Jäämeren rantojen puuttomat tasangot, näemmekö edes Vienanjoen itäpuolisten korpien setri- ja lehtikuuset? Se on tosi: Suomen runotar tuopi myös joskus silmiemme eteen Pohjan perän maat laakeat l. laukeat, kyntämättömät, leivättömät, ahot vesattomat; mutta että niillä ei tarkoiteta Samojedin tundratasangoita, sen samassa seuduissa kohoavat vankat vaarat, tuimain tunturein (s.o. vuorten) laet todistavat. Myös on tosi, että Kalevalan luonnonkuvauksen ylimalkaiset piirteet -- rämeinen, järvinen, mäkinen, metsäinen maa, joka kuusia, honkia, koivuja, haapoja y.m. kasvaa -- sopivat sangen laajalle vyöhykkeelle, jonka pohjois-raja, ainakin Vienanjoen länsipuolella, ulottuu Valkeaanmereen saakka. Mutta yllämainittujen puitten rinnalla myös ilmaantuu runoissamme tammet ja lehmukset, vaahterat ja saarnit, vieläpä omenapuut. Voisi kenties sanoa näiden olevan muualta kuultuja nimiä, jotka koristuksen vuoksi on sekaan pistetty; mutta huomattava on ettei niistä suinkaan puhuta, niinkuin kaukamaisista harvinaisuuksista, siihen tapaan kuin esim. häärunoissamme Saksan laahkoista ja Saksan saappaista; ne ovat päinvastoin aivan tavallisia aineksia, joista veistetään tavallisessa elämässä tarpeellisia esineitä. Kalevalan eläimistöstä enin osa on yhteinen yllämainitulle leveämmälle vyöhykkeelle; semmoiset esim. ovat karhu ja kettu, peura ja hirvi, orava ja jänis, kotka ja haukka, joutsen ja sorsa y.m. y.m. Näiden lisäksi tapaamme Pohjanperän epäilemättömistä asukkaista valaskalan ja mursun, vaan emme jääkarhua emmekä edes naalia, ja ensinmainituille vastaa toiselta puolen aivan eteläinen tevana l. kameli.[1223] Toiset kuin toisetkin tulevat kuitenkin ainoasti harvoin esiin, nähtävästi tapaustanteren ulkopuolella nähtyinä muukalaisina. Varmempi tunnusmerkki on sika, joka ei nytkään vielä ole Vienan Karjalaisilla koti-elukkana. Siihen lienee myös luettava siili, joka ei ole tavattavana kovin pohjoisilla seuduilla. Sekä kasvi- että eläinkunta siis auttamattomasti viittaavat suomalaisen asutuksen eteläiselle rajalle, ja useat seikat (vuoret, Koillis-Venäjän omituisten puulajien puute) lännemmäksi Vienanjokea.

Lisäksi tulee vielä tärkeä kohta, joka vastustaa Lönnrot'in arvelua, nimittäin runoissamme tavattavat monet yhtäläisyydet vanhan skandinavilaisen runouden kanssa, sillä ne edellyttävät pitkällistä ja alin-omaista seurustelua molempien kansain välillä. Mutta tämmöiseen ei ollut Vienan suulla mitään tilaisuutta. Ensimmäinen sinne osannut Skandinavi oli Othar, Englannin kuninkaan Alfredin aikana, siis yhdeksännen ja kymmenennen vuosisadan rajalla. Lähinnä seuraavallakin ajalla näkyvät tämmöiset retket oudoille Pohjan perille olleen sangen harvinaiset. Joka kerta esim. kun kuuluisa viikingi Orvar Odd jossain maassa ilmaisi nimensä, kysyttiin häneltä aina ihmetellen: "Sinäkö olet se Orvar Odd, joka Bjarman maalla olet käynyt?"[1224] Matkustus Vienan suulle siihen aikaan nähtävästi katsottiin yhtä suureksi urhotyöksi, kuin meidän päivinämme Nordenskiöldin purjehdus Aasian ympäri. Eivätpä näy Skandinavein käynnit Permassa myöhempinäkään aikoina koskaan tulleen kovin tavallisiksi; muuten ei olisi tanskalainen historioitsija Saxo Grammaticus (n. 1200) voinut siihen asettaa Geruthus'en valtakuntaa s.o. Tuonelaa. Onko siis millään tavoin mahdollista, että Skandinavit noilla harvoilla retkillään Vienan suulle, joilla kaupankäynti ja tappelut kyllä täyttivät enimmän ajan, olisivat kerjinneet opettaa Suomalaisille niin suuren osan taruistansa, vieläpä runouden ja runomitan alkeetkin, niinkuin Ahlqvist selittää? Toinen yhtä painava historiallinen vastasyy on sekin että Syrjääneillä, Permalaisilla ja Votjakeilla, joita kai myös Bjarmeihin on lupa lukea (jos eivät lienekin oikeat ja ainoat), ei ole Kalevalan lauluista mitään tietoa, eikä sen taru-aineksista niinkään paljon kuin muutamilla muilla suomensukuisilla kansoilla. Kuinka voisi olla mahdollista, että he, aivan likellä niin mahtavaa runolähdettä asuen, eivät olisi siitä ammentaneet edes tippaakaan omaksi tarpeeksi?

Jättäen Vienan päälliset vedet voimme siis täydellä omantunnon rauhalla siirtyä kappaleen lännemmäksi, Venäjän Karjalaan, jota jo Lönnrot'inkin yllämainittu lause samassa viittaa. Tämän maakunnan yleinen maine runojen säilymispaikkana näkyykin antavan suuren tuen sille arvelulle, että se samassa olisi niiden alkuperäinen synnyinpaikka. Mutta tarkemmin tutkistellen huomaamme pian, ettei runo suinkaan rehoita koko Venäjän Karjalassa.[1225] Aunuksen läänin keski-osassa, Äänisjärven rantapuolella asuvilla Vepsäläisillä on tuskin mitään jälkeäkään siitä.[1226] Hyvin vaillinainen ja ainoasti Suomen rajaa lähimpiin pitäjiin rajoittuva on se myös saman läänin läntisessä osassa Laatokan puolella asuvissa Liiviläisissä, jotka ovat karjalais-vepsäläistä sekakansaa. Paljoa runsaampana se jo ilmautuu Aunuksen pohjois-osan varsinaisissa Karjalaisissa, mutta niissäkin ainoasti Himolan ja Repolan pitäjissä, jotka ovat Suomen lähimmät naapurit, ynnä muutamissa pohjoisemmissa kylissä Vienan läänin rajalla, jotka tiettävästi ovat saaneet runonsa viimeinmainitusta seudusta. Enimmälle osalle Aunuksen läänin Karjalaisistakin on runolaulu vielä oudompi kuin Vepsäläisille. Vasta Vienan läänin luoteiskulmalla runo-ala laajenee paljoa leveämmäksi itäänpäin; tässä runontaito on yleinen jokapaikassa ja runot itse verrattomasti täydellisemmät kuin etelässä.

Siinäkös se sitten viimein olisi löydetty tuo paljon kehuttu runola, josta laulu on levinnyt sekä länttä että etelääkin kohti? Semmoinen näkyy olevan ainakin muutamien runonlaulajien oma arvelu asiasta. Yksi näillä seuduilla joskus tavattava runo alkaa tällä tavoin:

Missä syntyi virren synty, Sanan sepp' on maalle saanut?

ja vastaa siihen itse:

Tuolla syntyi virren synty, Syntyi syämellä Venäjän, Kahen Karjalan välillä, Kahen riikin riitamaalla.[1227]

Paha kyllä täytyy kuitenkin arkipäiväisen tutkimuksen tässä, niinkuin monessa muussakin tapauksessa, armottomasti reväistä rikki runollisen mielenkuvituksen kutomukset.

Ensiksikin on näet tämä seutu pohjoisen asemansa tähden melkein yhtä suuressa ristiriitaisuudessa Kalevalan luonnonkuvausten kanssa kuin Vienan rannat. Ja toiseksi ei olekaan tämä Pohjan perän sopukka vielä ollutkaan kovin kauan ihmis-olentoin asuntona. Keskipuolella 16:tta vuosisataa vasta saivat Satakunnan, Hämeen ja Savon pohjoislatvat sekä Kajaanin kulma vakinaiset asukkaansa. V. 1500 oli silloisessa Käkisalmen läänissä[1228] venäläisten verokirjain mukaan, koko Yli-Karjala vielä melkein autio. Kaavilla ei ollut vielä yhtään taloa, Liperissä 10, Pielisjärven kaikilla rantamailla yhteensä 19. Ei siis voi ajatellakaan että noilla Maanselän karuilla itävietteillä, paljoa pohjoisempana kuin useimmat yllämainitut seudut, maassa, jota ei mikään vuoriharju suojele Jäämeren kuolettavasta viimasta, jo olisi silloin ollut mitään asutusta. Tämän itsessään jo niin luonnollisen johtopäätöksen tekee paitsi sitä myöhempi historiallinen tieto epäilemättömäksi. V. 1581 läksi Herman Klaunpoika Fleming ryöstöretkelle Venäjän puolelle. Hän kulki Savonlinnasta ensin itäänpäin kansarikkaalle Tulemajärven pogostalle Laatokan koilliskulmalla, aivan liki Suomen nykyistä rajaa. Sieltä hän aikoi kauas Pohjan perille, Jyskyjärvelle,[1229] äsken rakennettua venäläistä hakulilinnaa hävittämään. Jonkun matkaa kuljettuansa sai hän tietää, että se linna jo oli hylätty, jonka tähden hän päätti kääntää paluumatkansa suoraan Oulunjärveä kohti. Mutta kaikki asiantuntijat epäsivät häntä siitä retkestä, koska koko välitaipaleella ei sanottu olevan yhtään taloja, joista voisi saada väelle ja hevosille ravintoa.[1230] Tämä taipale epäilemättä olisi käynyt Vienan runo-alueen halki; sillä Repolan pitäjä, josta hänen myös olisi ollut mahdollinen mennä Oulunjärvelle, jos hän jo etelämpänä olisi kääntynyt tieltänsä, ei suinkaan voinut olla siihen aikaan niin autio. Muuten eivät olisi Venäläiset rauhanhieromisessa suinkaan niin itsepintaisesti pitäneet siitä kiinni. Pitkin Vienan meren länsirantaa tosin asui silloin karjalainen, nyt venäläistynyt tai sydänmaalle siirtynyt väestö; voi siis väittää, että runot mahdollisesti olivat heille tutut ja sittemmin vasta siirtyneet länteen päin. Tätä kuitenkin vastustavat kaikki laulajoilta runoin leviämisestä saadut tiedot niinkuin myös runojen keskinäinen suhde vienalaisen laulu-alueen läntisissä ja itäisemmissä osissa. Sen lisäksi on tämän laulu-alueen ja nyt venäläisen rantakaistaleen välillä sangen leveä vyöhyke karjalaista kansaa, joka ei osaa runoja. Saattaisi kyllä taas tähänkin väittää vastaan, että kenties venäläinen vaikutus siellä on saattanut omakieliset laulut ylenkatseen alaiseksi, niinkuin se tiettävästi on paikoittain tehnyt Inkerissä. Mutta löytyypä samallainen runoton Karjalaisvyöhyke myös mainitun laulualueen pohjoispuolella, missä ei ole juuri mitään venäläistä vaikutusta, eikä naapureina olevat, äärettömässä autiomaassa siellä täällä asuvat kurjat Lappalaiset suinkaan ole voineet olla haitaksi.

Tosisyy tuohon omituiseen seikkaan onkin aivan yksinkertaisesti siinä, että Vienan läänin runo-alueen kansa ei ole alkuperäisesti Venäjän Karjalaisten sukua. Heidän puheensa, samoin kuin runoin kieli, on kovakonsonanttinen Suomen maan murteitten tavan mukaan.[1231] Se sisältää paitsi sitä suuren joukon sanoja, jotka sillä ovat yhteiset meidän kanssamme, vaan muille Karjalaisille upioudot. Samoin kuulee siinä suuren osan runoissa esiintulevista ruotsalaisista lainasanoista, joita niin-ikään pohjoisempana, idempänä ja etelämpänä ei kukaan Karjalainen ymmärrä.[1232] Mitä nämät kielisuhteet jo selvästi viittaavat, sen viimein asukasten omat muistotkin täydesti vahvistavat. Castrénille, jonka päätehtäviä 1838 vuoden matkalla oli asutus-seikkojen tutkiminen, kerrottiin Vuokkiniemen pitäjässä, juuri kaikkein parhaassa runopesässä, että useimmat suvut ovat ennen aikaan tulleet sinne Suomesta, yksi osa Latvajärveläisistä esim. kuusi miespolvea takaperin Orihvedeltä Hämeessä. Ainoasti harvain sukuin sanottiin olevan lappalaista, vielä harvempain venäläistä sukuperää.[1233] Lönnrot puolestaan sai Uhtuessa kuulla, että tämä iso kylä Sarkasodan aikana hävitettiin sukupuuttoon, jonka jälkeen ensimmäiset uudet asukkaat muuttivat sinne Kiannalta.[1234] Mitä erittäin kuuluisimpain runonlaulajain sukuihin tulee, ovat ne kaikki, niinkuin Borenius on ottanut selville, alkuperäisin Suomesta: Latvajärven Perttuset sekä Vuonnisen Maliset Oulunjoen varrelta, Kellovaaran Kieleväiset Kuusamosta j.n.e.[1235] Maliset sanovat olleensa nykyisillä asuinsijoillaan kuusi miespolvea, Perttuset noin viisi. Nämät kuusi miespolvea, à 33 vuotta luettuna, veisivät meidät takaisin 1680 vuoden paikoille. Luultava on kuitenkin että miespolvet puheen-alaisilla seuduilla, missä naimisiin hyvin aikaiseen käydään, ovat supistettavat lyhyemmiksi, joten voisi päästä Ison-vihan aikaan, samaan, johon Uhtuelaisetkin viittaavat. Mainittuna hirmu-aikana pakeni kosolta kansaa pohjoiseen päin; silloin esim. Ruija sai ensimmäiset suomalaiset asukkaansa. Luultavasti muutti myös kovakonsonanttinen väestö vasta siihen aikaan Vienan läänin luoteisperukalle.

_Tutkimuksemme loppupäätös on niin muodoin se, että Vienan läänin runonlaulajat, kaikkein parhaimmat Venäjän Karjalassa, ovat tulleet lännestä, Suomesta päin ja nähtävästi myös tuoneet runontaidon sieltä mukanansa_. Sen vahvistavat kaikin puolin olot Aunuksenkin läänissä. Siellä on karjalainen ja liiviläinen kansa pää-asiallisesti pysynyt suomenpuolisilla aineksilla sekaantumatta ja siellä on runontaito verrattomasti vaillinaisempi, kaidemmalle alueelle supistettu. Vieläpä kuulee sielläkin sangen usein laulajain selittävän, että ovat isän tai äidin puolelta Suomesta sukuisin taikka itse Suomessa käydessään oppineet runonsa.[1236]

Itse runot vihdoin haihduttavat viimeisen epäilyksen heidän suomenpuolisesta alkuperästään. Ensisilmäyskin Aunuksen lauluihin tavallisesti osoittaa, että ne ovat sekavampia, vaillinaisempia jäljennöksiä Ilamantsin tai Suistamon runoista. Ja Vienastakin saadut ovat täynnä kaikellaisia tuntomerkkejä, jotka niiden alkuperäisestä syntymäseudusta todistavat.

Ylempänä jo oli puhe siitä, että nykyisen runo-alueen kieli sisältää joukon suomenpuolisia sekä ruotsinsukuisia sanoja, jotka varsinaisille Karjalaisille ovat oudot. Kumpiakin löytyy runoissa vieläkin kosommalta; puhekieli, oltuaan noin puolitoista vuosisataa venäjän-karjalaisen vaikutuksen alaisena, on jo niistä nähtävästi jonkun osan kadottanut. Sen lisäksi tavataan runoissa myös useampia Venäjän-Karjalaisille, itse laulajillekin jo tuntemattomia kielimuotoja. Näiden molempien väärinkäsittäminen ja vääntäminen runoja laulettaessa antaa, erittäinkin pehmeän välimurteen alalla, usein aiheen eriskummallisimpiin, monesti hyvin naurattaviin erhetyksiin.[1237]

Toiseksi huomaamme usein runoissa, erittäin loitsuissa, kaikenlaisia Raamatusta tai pyhimystaruista otettuja henkilöitä alkuperäisten pakanallisten sijassa. Venäjän Karjalassa ilmautuvat täten _neitsyt_ Maaria, _Santta Pietari, Tahvanus l. Tapani_,[1238] ja Suomen puolella yhtyvät niihin vielä Santta Katrina, Ristoppi, Yrjänä, Santta Antti, Pirjatta, Helka, Liispetta.[1239] Ensi silmäyskin todistaa että nämät kaikki ovat romalais-katolisia ja muotonsa puolesta Germanien kautta meille tulleita pyhimysnimiä. Näitä löytyy myös Venäjän puolen runoissa, vaan sielläkin juuri harvoin joku Kreikan kirkon pyhimyksistä. Tästä ei voine johtaa muuta päätöstä, kuin että puheen-alaiset runot vasta sen jälkeen, kun kristin-usko jo oli Suomessa saarnattu, ovat levinneet itäisen rajan taakse.[1240]

Viimeinkin vielä luulisi luonnolliseksi, jos runot olisivat Venäjän Karjalassa saaneet alkunsa, että niihin olisi runsaasti sekaantunut senpuolisia paikannimiä. Mutta semmoisia tapaamme juuri harvoin. Ainoasti _Wienan_ päälliset vedet ilmautuvat useammin; _Sunku_, suuri markkinapaikka Äänisjärven länsirannalla, kahdessa Kullervo-runoin toisinnossa;[1241] _Kannanlahti_ myöhemmässä muodostuksessa ison tammen runosta;[1242] muutamissa ison tammen runoissa Suistamolta ja Suojärveltä tulee tuuli _Tuuloksesta_, vihuri _Vitelen_ maasta, ahavainen _Aunuksesta_.[1243] Siinä onkin kaikki; ei ole koskaan puhetta Äänisestä, saatikka sitten tuosta Lönnrot'in myös osoittamasta Voiko- l. Uikujärvestä. Ja huomattava on että ylläluetellut nimet yksinomaisesti tavataan Venäjän Karjalan runoissa[1244] eikä myös Suomen puolella, niinkuin kuitenkin olisi pitänyt joskus tapahtua, jos runoin leviäminen olisi idästä länteen käynyt.

Sitä vastoin me Suomen, Inkerin (ja Viron) runoissa hyvin usein näemme näihin maihin kuuluvia paikannimiä, jopa ovat jotkut näistä levinneet itärajammekin yli. Suomessa esim. suorasanaisessa tarinassa Kalevan poika metsän kaatamisella raivaa _Limingan_ niityn;[1245] -- Väinämöinen kanteleen synnyssä soutaa päivän _Päijännehtä_, toisen _Suovannehta_ (Suvantoa?);[1246] -- iso härkä kasvaa _Kainuhussa_, pää häilyy _Hämehessä_, häntä keikkuu Torniossa.[1247] Inkerissä kilpakosinnossa äiti vaatii tytärtänsä menemään _Laukaan_ (Lugan) sulhaselle;[1248] -- Kauko kasvaa _Kaarostassa_ (Oranienbaum'issa)[1249] -- taivaskappaleitten sijaan tulleet kosijat ovat Tuuterista, Venjoelta y.m.;[1250] -- tulen synnyssä Suomessakin tulikalan pyytäjät _Nevan_ nientä kiertelevät[1251] j.n.e. Näitä suomenpuolisia nimiä tavataan myös usein Venäjänkin Karjalan runoissa. Iso härkä sielläkin syntyy _Hämeessä_, sonni _Suomessa_, pää keikkuu _Kemissä_, häntä torkkuu _Torniossa_;[1252] -- Ilmarinen kosioretkellään ajaa _Suomen_ kankahia;[1253] -- Väinämöinen kanteleen synnyssä istuu purressansa "niinkuin _Suomen_ suolasäkki, _Tukulman_ tupakkamassi";[1254] -- eräässä häävirressä saajanaista tuotaessa vinkuu _Viipurin_ veräjät, Sujuu suuri _Suomen_ silta;[1255] -- Pohjan neittä Sampo-runossa kiittää puoli _Pohjanmaata_, ikävöitsee _Suomen_ sulhot.[1256] Mutta jo lienee kyllin näissä esimerkeissä, joita voisi tuoda esiin vaikka kuinka paljon.

Suomeen viittaavien nimien rinnalla on Viron alinomainen mainitseminen merkillinen. Ottakaamme lyhyyden vuoksi muutamia esimerkkejä ainoasti Venäjän Karjalasta, missä sen ilmautuminen on erittäin todistavainen. Karhun peijais-runoissa tiedustellaan tokko otso _Virossa_ käypi, _Suomen_ maata sorkehtivi?[1257] -- Päivölän virressä joskus Kaukomieli Saaresta purjehtii syvemmälle _Ruotsin_ maata, keskelle _Viron_ taroa.[1258] Välistä paitsi sitä nähdään _Tanikan linna_, joka nähtävästi ei ole muuta kuin Tan-linna l. Tallinna s.o. Rääveli. Vastaavassa kertovärssyssä on melkein aina _Uusilinna_, Novgorodin tavallinen nimi Karjalaisten kesken.[1259]

Myöskin Ruotsista lauletaan yhä Venäjän Karjalassa. Äsken jo esiintuodun paikan lisäksi mainittakoon vielä, että kartanluvuissa lehmänkello usein sanotaan _Ruotsin_ raudaksi;[1260] -- muutamassa kilpalaulannassaan Joukahaisen kanssa Väinämöinen sanoo: "jo on ruostun' _Ruotsin_ kullat, saastun' _Saksani_ (sic) hopeat".[1261] Tässä tosin voisi väittää, että Ruotsi, niinkuin Venäjän Karjalaisten tavallisessa puheessa, mahtaa vaan tarkoittaa Suomen maata. Mutta sen rinnalla joskus ja muutenkin runoissa ilmauva _Tukulma_ haihduttanee kaiken epäilyksen.

Vielä on sitten Saksakin lisättävä näiden länsimaisten paikannimien luetteloon. Niissä paikoissa, missä se jonkun kalun kalleutta tai harvinaisuutta osoittaa, esim. Saksan laahkot, Saksan saappaat, ei ole tietysti sen todistusvoima kovin suuri. Mutta toinen on laita, missä se ilmautuu selvänä maantieteellisenä nimityksenä, kun näet puhutaan _Saksan salmista_ syvistä ja _Suolasalmesta_, jotka tietysti eivät voi tarkoittaa muuta kuin tuota suurta kulkuväylää, Juutinraumaa.[1262]

Viimeinkin on se tärkeä seikka huomattava, että useat runot, erittäin puhtaammin tarulliset, joissa jumaluudet vielä vähemmin ovat muodostuneet inhimillisiksi sankareiksi, siis juuri vanhimmat runonluonnoksemme, löytyvät Venäjän Karjalassa vaan vaillinaisina katkelmina, joskus vaan hämäränä kaikuna, niin että muutamat värssyt niistä ovat eksyneet toisen runon sekaan, taikkapa eivät ole tavattavat nimeksikään. Ensimmäiseen luokkaan esim. kuuluvat muutama osa _raudan syntyä_[1263] ja _Sampsa Pellervoisen kylvö_, toiseen _taivaan kaaren päällä istuvan immen kosiminen_, kolmanteen _Väinämöisen synty_ ynnä useat _loitsut_.

Näiden monien ja pätevien syitten nojalla tulemme siis auttamattomasti siihen päätökseen, että _Venäjän Karjala ei millään muotoa ole voinut olla runojen syntymäpaikka, vaan että ne sinne ovat myöhemmin levinneet Suomesta, nähtävästi vasta sen jälkeen kun kristin-usko meille jo oli tullut saarnatuksi_.[1264]

Tällä ei kuitenkaan ole kysymys runojen alkukodista lopullisesti ratkaistu. Tutkittava on vielä, ovatko ne koko Suomen kansan (ynnä Virolaisten) yhteinen omaisuus vai ainoasti Karjalaisten sepittämät. Jälkimmäistä mielipidettä näkyy se tärkeä seikka puolustavan, että ainakin tarullis-epilliset runot ovat melkein yksin-omaisesti löydetyt Suomen itäisen murteen alalta, Oulun läänistä, Savosta, Karjalasta, Viipurin kulmalta sekä lisäksi Inkeristä. Lönnrot senvuoksi epoksemme ensimmäisen painoksen alkulehteen panikin Kalevalan nimen jälkeen ikään kuin selitykseksi sanat "_vanhoja Karjalan runoja_". Vielä selvemmin on hän pian sen jälkeen laveassa kertomuksessa tuonut esiin vakaumuksensa runojemme karjalaisesta sukuperästä.[1265] Harvat Hämeen runot hän päättää Karjalasta lainatuiksi. Sama oli myös vielä 1872 provessori Ahlqvist'in ajatus. "Runoja", sanoi hän, "on tosin tavattu vähäisessä määrässä Hämeestä ja Virosta. Vaan ei ole vaikea jo itsestä hämäläisten murteitten luonteesta todistaa, että runon mitta on niille paljoa hankalampi kuin Karjalan kielelle, miltei vastoinluontoinen. Tämän tähden onkin runomuoto ja runollisuuskin niin hyvin hämäläisissä kuin virolaisissakin runolauluissa peräti vaillinainen karjalaisen runon rinnalla. Hämäläis-sukuisilla Vepsäläisillä ei runoa löydy alunkaan, ja heidän likeisten sukulaistensa Vatjalaisten runo on yhtä heikkoa kuin muiden Hämäläisten." Tämän johdosta sanoo hänkin runot Suomen kansan läntisissä haaroissa perityksi Karjalais-heimokunnalta.[1266] Kummako siis, jos runojen karjalaisuus on ollut pidetty melkein epäilemättömänä uskonkappaleena. Onpa asia nykyään käynyt niinkin pitkälle, että eräs ulkomaalainen oppinut muun muassa tämän laulurikkauden tähden on tahtonut päättää Karjalaiset kielensä muuttaneiksi Indo-eurooppalaisiksi ja siis "maailman ainoaan suureen runoilija-sukuun kuuluviksi."

Yhtähyvin oli Castrén jo aikanansa huomauttanut, että löytyi koko joukko hämäläisiä ja virolaisia Kalevalan-aineisia katkelmia, joiden, jos ne (nimittäin silloin tietyt) vaan enimmiten olivatkin suorasanaisia tarinoita, hän arveli todistavan, että Kalevala on koko Suomen kansan luoma. Myöhemmin on, niinkuin jo tiedämme, tutkimus saattanut ilmi vielä enemmän länsisuomalaisia epoksemme jälkiä, ja viime vuosikymmenen-aikuinen keräys on koonnut niin äärettömästi virolaisia runoja, ettei ainakaan _sen_ Hämäläis-heimon runoköyhyydestä enää voi olla puhetta. Täytyy siis, kun täytyykin, ottaa Karjalaisten yksin-oikeuskirja uudestaan ja tarkemmin tutkimisen alle.

Provessori Ahlqvist perustaa päätöksensä Hämäläismurteitten heikkoudesta runollisessa suhteessa muun muassa myöskin siihen, että muka niiden rakennus on vanhalle runomitallemme vastahakoinen. Tällä hän luultavasti tarkoittaa niitä tunnettuja mainittuin murteitten ominaisuuksia, ettei ne samaan määrään kuin karjalaiset pehmennä konsonantteja, eivät ja'a pitkiä vokaaleja kahtia, ja että usein heittävät pois lyhyet vokaalit sanain sekä lopusta että keskeltä. Molemmat viimeksimainitut kielikohdat eivät kuitenkaan taida olla kovin vanhat. Viron valloitushistoriassa mainituissa paikannimissä on vielä keskivokaali tallella, esim. Sak(k)ala, samoin oli silloin loppuvokaalin laita, esim. laula, pappi (nyt: papp). Kumpaisetkin ovat myös paremmissa vanhoissa runoissa säilyneet. Samoissa runoissa ovat meidän supistuvaisia sanoja vastaavat supistumatta, lyhenemättä, esim. kirveitä. Monissa kohdissa, missä meidän runokielessämme pitkä vokaali on hajallaan, on Virossa vanhemmasta kielestä säilynyt _d_ välillä, esim. partit. poegada (= poikoa), emada (= emeä), elada (= eleä).[1267] Niin myös jämeda (jämeä, paksu). -- Konsonanttien vähempi pehmeneväisyys ei näy tekevän mitään haittaa Vatjan runoissa, vaan tulee päinvastoin runon palveluksessa käytetyksi, esim. _yyzä jalgat_, jääzä polvet, ani _aigahsi_ yvähsi j.n.e. Niin on myös Turun rantamurretta noudattavan herttua Kaarlen runon laita, esim. Turun suutaritten (ein) _sugusta_, Karjan koira(i)n _kodosta_, hahdet halgoiksi rikomme y.m. Näistä kaikista siis näemme, ettei hämäläisten murteitten rakennus suinkaan ole minään esteenä runoamiselle, kun vaan taitava runoniekka osaa muodot oikein sovittaa.

Ei ole myös Suomen läntisistä maakunnista saatuin runoin vähyys minäkään todisteena niiden ainaisesta köyhyydestä. Koetettakoon tätä nykyä kerätä runoja Savosta taikka Oulun läänin rantapitäjistä, joista vielä tämän vuosisadan alussa edellinen oli erin-omaisen rikas, jälkimmäinen varsin hyvän saaliin suova; varmaankaan ei saisi niistä paljon mitään muuta kuin loitsuja, nekin laihtuneessa muodossa.[1268] Eikä tunnettu tämän vuosisadan alussa Savossa enää kaikkia niitä runoja, jotka Vermlantiin muuttaneet Savolaiset kolmatta sataa vuotta ennen sieltä lähtiessään veivät kanssansa.[1269] Kuinka monta vertaa vähäisempi oli myös se saalis, jonka Basilier v. 1884 toi Salmin kihlakunnasta, Europaeus'en ainoasti kolmekymmentä vuotta ennen saamiin varoihin verraten.

Päästäksemme totuuden perille tulee meidän siis ryhtyä vielä uusiin tutkimuskeinoihin. Yksi semmoinen voi olla uudempain, kotiseudultaan tyystin tiettyin runojen kulun tarkastus. _Maamme itäisessä puoliskossa_, missä runonlaulu vielä enemmän rehoittaa, _käyvät näiden tiet enimmäkseen etelästä pohjoiseen_. Epäilemättömiä Inkerin runoja tapaamme koko Viipurin läänissä ja Savossa, jopa vähin aina Pohjanmaalla saakka. Niiden alkukoti näkyy usein selvästi niistä värssyistä, joissa synnyinpaikan nimiä mainitaan. Semmoisia esim. ovat: Kevyt on _Keltussa_ eleä;[1270] -- Tuhma laatu _Tuuterissa_;[1271] -- Sieltä naivat _Narvan_ herrat;[1272] -- Olin orjana Virossa, palkanpiika _Pauluskolla_.[1273] Näihin on arvattavasti myös luettava tavallinen kosinta _Konnun_ kuulusta kylästä.[1274] Toisissa taas nähdään eteläisiä Viipurin puolen paikkoja, esim. Jää hyvästi, _Jääsken_ nurmet;[1275] -- tähän myös kuulunee _Vuoksen_ kosken mainitseminen pakkasen luvussa.[1276] Verrattomasti harvemmassa on Viipurin läänin eteläkulmalla ja Inkerissä runoja, jotka syystä tai toisesta täytyy päättää pohjoisesta tulleiksi. Enimmiten ne ovat ihan uuden-aikaisia, tavallisesti myöskin mitaltansa.[1277] _Poikinpäin Suomea virta melkein yksin-omaisesti käy lännestä itää ja kaakkoa kohti_. Jälkiä piispa Henrikin surmavirrestä, joka epäilemättömästi on Satakunnassa syntynyt, sekä Elinan surmasta, joka on Vesilahdella Tampereen seudulla alkunsa saanut, tavataan laajalta yli koko Suomen-Karjalan ja Inkerin, jopa Vienan läänissäkin asti. Menp _paikoille papittomille, maille ristimättömille_, joka ensinmainitussa runossa on niin luonnollinen ja siis nähtävästi alkuperäinen, on sitten sekautunut lukemattomiin loitsuihin, jopa Vienan läänissä sangen usein Sampojaksoon.[1278] -- Marjatta Luojan surmavirressä välistä nimittää pientä piikaansa _piltiksi_, samoin kuin Henrik ohjillis-poikaansa.[1279] -- Ilamantsin kilpakosinta-runossa Anni nimittää ohitse purjehtivaa Väinämöistä Ruoka-Ruotsiksi, joka vastaa haukkumanimeä Ruoka-Ruotsi, syömä Saksa, millä Lallin emäntä Henrikkiä tervehtii.[1280] -- Inkerissä on Kullervo-runon alku usein selvästi muodostettu Henrikin virren alun mukaan, esim.

Kasvoi kaksi poikalasta: Yks kasvo Kalervikoksi, Toinen Unnoksi yleni. Untoi Suomessa yleni, Söi Suomen sianlihoja; Kaukoi kasvoi Kaarostassa Kaarostan kananmunilla.[1281]

Vertaa tähän Henrikin runossa:

Kasvoi ennen kaksi lasta: Toinen kasvoi Kaalimaassa, Toinen Ruotsissa yleni, Toinen Hämeen Heinirikki, Toinen Eerikki kuningas.

ja toisessa toisinnossa:

Oli hemme (Hämeen) Heinirikko, Toinen Eerikki ritari; Toinen kasvoi kaupungissa, Toinen Suomessa sikisi. Joka kasvoi kaupungissa, Kaupungin kananmunilla, Joka Suomessa sikisi, Suomen suurilla härillä.[1282]

Elinan surmasta huomaamme erittäinkin Inkerissä selviä jälkiä. Yhdessä katkelmassa:

Elimäinen, neito nuori Menpä aitalle mäelle, Vaskivakka kainalossa, Vaski-avaimet vakassa.

Puuttuu poika vastaan, pyytää häntä omakseen. Mutta neito ei huoli, kysyy vaan, onko hän suurta sukua.[1283] Siinä on siis kappale sisaren turmelusta liittynyt jatkoksi. Toisessa runossa Ignetta Kojoisen poika l. Antermo Ylermön poika l. Uros umpiruotsalainen, Andro suuri Saksalainen kosii Konnun _Korgin_ tyttäriä. He vastaavat: "_siull' on entinen emäntä_; tapa nainen ennen naitu!" Hän lähtee kotiin, salpaa vaimonsa saunaan ja sanoo:

Kylve, kylve, Eeva rukka, _Elina emäntyeni_, Kylve viime löylyäsi! _Syö viime evähiäsi, Elä viime viikkojasi_, Kohta kuolema tulevi![1284]

Konnun Korgissa on nähtävästi kosijan Kurjen nimi siirtynyt tytön isään. Vesilahden runossa Elina emäntä, silloin kun Kurki on lähtevinään Pohjanmaalle, varoittaa puolisoansa kauan viipymästä, koska hänellä muka on viime viikot, ja varustaa hänelle eväät. Hän poltetaan sitten. -- Kolmannessa[1285] Hekka tyttö istuu äitinsä luona, kun äkkiä kuullaan reen kovasti kolahtavan tuvan nurkkaan. Hekka arvaa kosijan tulevan ja pakenee _aittaan mäellä_, johon sulkee itsensä _yhdeksän lukon, kymmenennen esilukon taa_. Iivana Kojoisen poika _iskee nyrkillä, kamahuttaa kannalla uksen auki_, vie tytön ja tappaa hänet, josta hänelle sitten rangaistukseksi _kaivetaan hauta rautapohja_. Elinan surmavirressä Elina on Kurjen tullessa aitassa mäellä. Kosija iskee oven auki miekallaan. Kirsti piika sitten sulkee emäntänsä rengin kanssa yhteen yhdeksän lukon, takasalvan kymmenennen taa. Lopussa Kurki vaipuu helvetin pohjaan. -- Yhdessä runossa Päivän poika mennessään kosijaksi

Satuloi sata hevosta, Satahan satulavyöhön, Sata miestä miekoitteli.[1286]

Samoin:

Iivana Kojosen poika Satuloi sata oroa, Tuhat jousta jouvutteli, Satoihin satulavöihin, Kaikki kultahan kuvasi, Hopeahan huolitteli.[1287]

Tämä on melkein sanasta sanaan kopioittu Klaus Kurjen tulosta

Sadan hevosmiehen kanssa, Sadan satula-urohon; Miehet kultamiekoissansa, Hevoset hopea-päissä.

Vienan läänissä tunnetaan paikoin Elinan varoitus lähtöä tekevälle miehelleen:

"Juo'os puoli pikaria, Anna toisen toinen puoli, Pahemman pahempi puoli!" j.n.e.

Tämä kohta lauletaan taikka erinäisenä katkelmana taikkapa myös Lemminkäisen Pohjolanretkeen sovitettuna.[1288] -- Tuonelassa-käynti Vienan läänissä joskus alkaa sillä että Väinämöinen ajaa kirkkohon kivasti, _yli muista ylpeöistä, yli muista rohkeoista_.[1289] -- Elina sanoo tuntevansa Kurjen tulosta, jolloin häneltä kysytään: "eikö muita ylpeöitä?"

Viimein vielä ovat Sääksmäen Ritvalan Helkavirretkin, joiden sanasto ynnä muu asu länsisuomalaista syntyperää osoittaa -- Inkerin runo, Mataleenan vesimatka sekä Kestin lahja -- levinneet laajalle kaakkoiseen sekä itään päin kokonaisinaan taikka kumminkin selvinä jälkinä.[1290]

Sitä vastoin ei ole muussa kuin yhdessä ainoassa Länsi-Suomen runossa tunnusmerkkejä itäisestä syntyperästä. Se on seuraava pieni Hämeestä saatu katkelma:

Kukko lauloi Kuurinmaalla, Kana kaakotti Virossa, Varsa kiljui _Viipurissa_, Pässi määki Pälkäneellä, Päivä koitti _Koivistossa_, Valkeni _Vatikivessä_.[1291]

Viimeiset kaksi paikannimeä tehnevät näet sangen luultavaksi, että runo alkuaan on saanut tämän muotonsa Viipurin tienoolla. Savon runoissa on niin-ikään yksi esimerkki itäisestä syntyperästä; se on madon synty, jossa ilmautuva sana _siivatta_ = eläin viittaa kreikan-uskoisiin Karjalaisiin Laatokan puolella.[1292]

Huomattava on vielä, että Kalevalan runoihin kuuluvia nimiä on sangen paljon löydetty Länsi-Suomessa paikkainnimiin kiintyneinä. Yleisin niistä on _Kaleva_. Likellä Tamperetta on _Kalevan kangas_ ja siinä _Kalevan kivi_.[1293] Lopella on senniminen kulma, Paimiossa mainitaan jo 1545 _Kalevan talo_,[1294] ja on samanniminen _joki_.[1295] Laitilassa on eräässä kivessä _Kalevan pojan jäljet_.[1296] -- _Untamala_ on paikannimi Laitilassa[1297] ja Turun puolella oli muinoin kokonainen siksi sanottu pitäjä.[1298] _Undamajärviä_ kuuluu olevan Virossa Hiiomaalla.[1299] -- _Soini_, Kalevan pojan toinen nimi, ilmautuu Poomarkussa,[1300] samoin Tyrväällä.[1301] -- _Sampu_-niminen kylä on Huittisissa, samoin joki, Kokemäenjoessa mainitaan "_Sambu_"-koski, "_Sampu_"-kylä Tyrväällä, ja -joki Wanajalla. Iitissä on _Sampo_-niminen talo.[1302] -- Sampas oli miehen sukunimi Saaristen pitäjässä Hämeessä 1506.[1303] Turun puolisessa Sauvon pitäjässä on Osmalahti.[1304]

Samaa ylimalkaista leviämisen suuntaa näkyy myös se seikka todistavan, että useissa semmoisissakin runoissa, joista ei enään ole löydetty Länsi-Suomesta edes suorasanaisia muistoja, on monta länsimurteillemme omituista, vaan kaikille itäisille, Suomen rajan sisälläkin oleville outoa kielimuotoa sekä sanaa. Semmoisia ovat jo ennen mainittu monikon genitivin muoto _miesten, naisten_ y.m. -- genitivin käyttäminen allativin sijasta, esim. _Joukahainen_: "Paha minun täällä olla".[1305] Sanoista mainittakoot esim. _haaksi_ (laiva), _juoni_ (= tie Agricolankin kirjoissa), _kahja_ (= juhla-olut Päivölän runossa; Ala-Härmässä sanotaan Keyri Kahjaisiksi),[1306] _kempi_ (Agricolankin kirjoissa), _lanko_ (sukulainen ylimalkaan; Itä-Suomessa vaan = suoveri), _leivo_ (Itäs. kiuru), _liiatenkin_ (Itäs. varsinkin), _mahtaa_ (Itäs. voida l. taitaa), _maku_ (Itäs. vatsa), _malka, orko, orpana_ (Itäs. serkku l. seukku), _permanto_ (Itäs. lattia), _suvi_ (Itäs. kesä), _tomu_ (Itäs. pöly) _tykö_ (Itäs. luo), vaha (= kallio Turun murteessa) y.m.

Viimeinkin kohtaamme runoissa joskus tapoja ja pitämyksiä, jotka ovat epäilemättömästi länsisuomalaiset. Semmoinen on härkien käyttäminen kyntämisessä (esim. Samporunossa), joka on koko Itä-Suomessa ihan outo. Semmoinen myös juhla-oluen keittäminen, joka on vieläkin yleinen tapa Länsi-Suomessa, mutta Savossakin jo ylen harvinainen, puheen mukaan herrastaloista opittu, idempänä tuiki tuntematon.[13067

Viron ja Suomen välillä näkyy virta olleen molemminpuolinen. Huomiota ansaitseva seikka on se, että sangen suuri osa runoissamme ilmautuvista oudommista sanoista on ihan tuntematon Venäjän Karjalaisille, mutta tavalliset Virossa.[1308] Otettakoon ainoasti muutamia esimerkiksi: _ailut_ (ael = iskemäpaikka), _ainoisin anella_ (ainus palve = harras rukous), _astala_ (astel = tuuran kärki), _auvo_ (au = kunnia), _ehtoinen_ (ehtida = kaunistaa), _haluvesi_ (halu = kipu), _hingata_ (maa hingamine = maasta hengähtänyt rupi), _kahja_ (kahi, g. kahja = uhrijuoma), _kaiho_ (kahju = vahinko, sääli), _kalki_ (kalk = kova, kova-osainen), _kapoinen_ (kapos = soma), _kopru_ (kobr = kuohu), _kuras_ (kuurask = veitsi), _lääniä_ (laanida = siivota) _naljasilmä_ (nali g. nalja = leikki), _palvoa_ (paluda = rukoella), _päällispanka_ (pangel = solki), _sapso_ (lapaluu hevosissa), sorajouhi (sorasilm = säihkyvä silmä), tulen _soronen_ (sora = säde), _talma_ (tolm = tomu), _taro_ (= tarha välistä Sampsa Pellervoisen sekä Päivölän runoissa),[1309] _tihu_ (tige = ilkeä), vaartaa (väärda = voittaa), _vierin virkkaa_ (veerib sõnu = lausuu joka sanan painolla) y.m.m. -- Liittosanoissa viljelevät runot hyvin usein edellistä jäsentä Viron tavoin genitivissä, esim. _kullan_sormus, _kullan_solki, _kaupan_miesi y.m. Tulen synnyssä lauletaan kuinka liinaa

Loteasti loukuttihin, Lipeästi lipsuttihin, Hapeasti harjattihin.

Tämä ei semmoisenaan anna mitään mieltä, ennen kuin saamme tietää että Varsinais-Viron murteessa _sti_ on translativin pääte, joka myös sen puolen runoissa on käytetty. Samassa on lause selvinnyt ymmärrettäväksi.

Tähän tulee lisään useampia itse runoihin kuuluvia nimiä ja käsitteitä, joita ei voi ajatella muuksi kuin Virosta tulleiksi. Niin on esim. Viron runoissa niin usein ilmautuva _Suomen silta_ siellä aivan paikallansa, koska se epäilemättä on saanut alkunsa Suomenlahden poikki, Suomen kansan molempien haarojen välillä kaarittelevasta taivaankaaresta. Mutta Laatokan pohjoispuolella taikka Vienan läänissä tavattuna se olisi selvä luonnottomuus, jos ei olisi laina.[1310] Viron sukuperää on niin-ikään Sullervoinen (= Sulevi), joka hukkuu mereen eräässä Aunuksen runossa.[1311] Vielä paljoa useammin tavataan luonnollisesti Viron paikannimiä Inkerissä sekä Viipurin puolen rantamaassa; nähdäänpä siellä joskus runoja (esim. katkelmia Salme-runosta), jotka ovat selviä käännöksiä virolaisista.

Toiselta puolen virolaisissakin runoissa joskus nähdään jälkiä suomalaisesta vaikutuksesta. Semmoisia ovat esim. välistä ilmautuvat verbein reflexiviset muodot esim.

Sinisirje linnukene Lendelekse, loogelekse.[1312]

Lainaa todistanee myöskin seuraava virolainen laulu:

Enne siis puudub Pursa puista, Pursa puista, Pamma maista, Sörve säre säinoesta, Enne kui mina sinusta.[1313]

Suomessa lauletaan:

Ennen puuttui puita pursi, Puita pursi, maa kiviä, Umpilampi lumpehia Ennen kuin runo sanoja.[1314]

Siinä on Virolainen hänelle tuntemattoman _pursi_sanan muuttanut kylännimeksi ja pannut vielä useampia samallaisia lisäksi.

Viimeksi näkyvät muutamat meidän runoin sankarit olleen alkuaan tuntemattomat Virolaisille. Vipunen on Viboasen nimellä ainoasti mainittu yhdessä Fählmann'in esiintuomassa suorasanaisessa tarussa. Väinämöinen ilmaantuu Viron runoissakin useammin. Mutta hänen nimensä Vanemuine tuntuu väännökseltä ja, mitä vielä tärkeämpi, se ei ole koskaan oikein taivutettu. Niin esim. kuuluu yhdessä runossa: murran mõnda Vanamuinest (murran l. renkuttelen jotakin Väinämöisestä);[1315] -- Toisessa samaten: Vanamuinest muistetavat (Väinämöisestä muistuttavat)[1316] y.m. Voisi kenties luulla tämän kirjaanpanijain taitamattomuuden syyksi; mutta se on aivan yleistä ja ilman yhtään poikkeusta, täten todistaen että koko nimi kansalle on outo ja muualta sinne tullut.[1317]

Tähän nyt voimme jättää runojen leviämisen seikat täksi kertaa. Tässä esiintuodut tiedot eivät ole tietysti vielä muuta kuin yleisiä viittauksia. Vasta seuraavassa jaksossa, jossa kaikki kertomarunot yksitellen tulevat tarkastettaviksi, saamme tilaisuuden tutkia ja punnita kunkin erirunon alkukotia sekä leviämisen historiaa. Mutta tässä esiintuodustakin jo käynee kyllin selväksi, että Länsisuomalaisilla sekä Virolaisilla on ollut melkoinen osallisuus Kalevalan runoin synnyssä. Sen on erityistutkinto vielä enemmän vahvistava, vaan samassa kuitenkin näyttävä, että näiden runoin kehittäminen nykyiseen täydelliseen muotoon sekä varsinkin yhteenliittäminen yhtenäiseksi epokseksi on Karjalaisten, osaksi yksistään Vienan Karjalaisten ansio. _Täten taidamme siis täydellä syyllä sanoa Kalevalan Suomen kansan yhteiseksi hiomiseksi ja omaisuudeksi_.

II. Miten on Kalevala saanut nykyisen muotonsa?

Miten syntyi epoksemme? Onkos se, niinkuin kirkonkello mestarin kaavasta yhdellä valamalla saanut nykyisen muotonsa, vai ovatko sen runot vuosisatojen vierressä, polvi polvelta kehittyneet, kasvaneet, kaunistuneet? Tämä kysymys ensikatsahdukselta näyttää mahdottomalta vastata, sillä enin osa Kalevalasta vasta 1830- ja 1840-luvulla tuli pelastetuksi Lönnrot'in, Europaeus'en sekä muiden keräilijäin ahkeruuden kautta, vanhimmatkin epillisten runoin paperillepanot vasta tapahtuivat viime vuosisadan lopulla, ja vielä kaksi vuosisataa vanhemmat muodostukset, jotka Gottlund Vermlannista sai 16:n vuosisadan lopulla sinne muuttaneilta Pohjois-Savolaisilta, vaan ovat vaillinaiset ja harvalukuiset. Kuinka me siis voimme saada tietää runojemme muodosta edellisinä vuosisatoina, joista ei ole jäänyt mitään tai tuskin mitään jälkiä? Hyväksi onneksi on meillä kuitenkin tarjona erin-omainen, useimmissa tapauksissa selvyyteen saattava muinaisuuden valaistin noissa lukemattomissa toisinnoissa, joita saamapaikkojansa myöten ryhmittäessämme ja toisiinsa verratessamme suurella ihmeellä erotamme kokonaisen uuden, päällekkäin lepääväin muodostusten ja kehitysten maailman ja siinä kirkkailla kirjaimilla kirjoitetun Kalevalan synnyn historian.[1318] Siinä on aivan samallainen näkö, samallainen työ edessämme, kuin koska maansynnyntieteen tutkija, geologi, kaivaa maasta muinaisten eläinten luurankoja ja niitä ryhmittämällä, vertailemalla loitsii esiin haudasta elävän kuvan tuhansia vuosia ennen maanpallomme asukkaissa tapahtuneista kehityksistä. Tässä nyt alkava tutkimus on pitkällinen, se tulee usein olemaan kuiva ja runoton, vaikka runoja on sen esineenä; mutta yhtä hyvin uskallan pyytää lukijaa siihen kanssani, sillä se on aika ajoin taas palkitseva vaivat uusilla, laajoilla näkö-aloilla, syvillä katsahduksilla kansojen runohengen tähän asti suljettuna pysyneesen salapajaan.

Suuresti erehtyisimme, jos luulisimme yhdenkään laulajan laulavan koko Kalevalan siinä yhteydessä ja järjestyksessä, johon kertomarunomme ovat painetut. Säkeitten lukukin uudessa painoksessa, noin 22,800, on paljoa suurempi kuin mitä näkyy olevan ihmiselle mahdollinen säilyttää muistossaan. Kuuluisin Vienan läänin runontaitajoista, Latvajärven Arhippa Perttunen, osasi kuudettakymmentä runoa, jotka sisälsivät noin 4,500-4,600 värssyä.[1319] Ilamantsin parhaimman laulajan, Sissosen runoluku on noin 60, säemäärä noin 3,200-3,500.[1320] Virossa on yhdeltä akalta, Epp Vasarilta, saatu noin 700 laulua; mutta ne ovat enimmiten niin lyhyitä, ettei niiden värssymäärää suinkaan voine arvioida suuremmaksi kuin puoleksitoistakymmeneksi tuhanneksi.[1321] hyvät laulajat tosin osaavat kaikki tai melkein kaikki Kalevala-kirjaan kootut laulut, mutta ne ovat heillä lyhyemmät, koska Lönnrot on perusteeksi otettuun aina lisännyt täytteitä toisinnoista. Enimmiten he myös laulavat kunkin päätapauksen erikseen, ja järjestys, jossa nämät eri runot tuodaan esiin peräkkäin, on aivan satunnainen, tänään näin, huomenna toisin, miten milloinkin muistuu mieleen. Keskinäinen yhteys on vaan sisällinen, ulkonaisessa yhteenliittäymyksessä ilmi-astumatta. Jotkut laulajat, erittäin Vienan läänissä, ovat kuitenkin jo koettaneet sulattaa useampia runoja yhdeksi kokonaisuudeksi, siinä antaen esikuvan Lönnrot'ille. Suurimman runojoukon yhteensovitettuna näemme erään Vuonnisen ukon, Vaassila Kieleväisen runossa,[1322] joka sisältää kappaleita tulen synnystä, Sampojaksosta, kilpakosinnasta, Vellamon neidon onkimisesta, kultaneidosta, vielä Sampojaksosta, vielä kilpakosinnasta ja Kojosen pojasta sekä Kullervosta. Tämä runo on kuitenkin niin sekava ja vaillinainen, ettei sitä sovi sanoa muuksi kuin loruksi. Verrattomasti arvokkaammat, vaikka hiukkaa vähemmin runsasvaraiset, ovat muutamat Vienan Rajaryhmän[1323] runot, joissa Sampojakson seassa myös tapaamme kanteleen synnyn, Tuonelassa käynnin, kilpakosinnan kultaneidon kanssa ynnä joskus vielä lisäksi Väinämöisen ja Joukahaisen laulukilvan.[1324] Yleisemmät ovat yhdistykset, jotka vähemmin erirunoja sisältävät, esim. ainoasti kanteleen synnyn Sampojakson seassa -- Pilven päällisen neidon kosimisen, polven haavan ja kanteleen synnyn -- Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn y.m. Tarkemmin tutkien saamme vasta nähdä, että jo nuot erinäiset, ainoasti yhtä tapausta laulavat runot monasti ovat useammista aineksista kokoonliittäyneitä yhteensovituksia. Mutta ensi-aluksi meidän kuitenkin täytyy olettaa ne yksinkertaisiksi, itsenäisiksi yksilöiksi, niinkuin ne, tavallisesti ilmautuvatkin kansan laulaessa, ja semmoisina ottaa ne kukin erällänsä tutkintomme alle.

1. Sampojakso liitteineen.

a. Sampojakso luomisrunon yhteydessä.

Sampojakso on painetussa Kalevalassa koko epoksemme ydin ja keskuspaikka; samoin se jo myös on niissä suuremmissa yhteensovituksissa, joita kansa itse on yrittänyt. Luonnollista on siis että Kalevalan runojen tutkimus alkaa tästä kaikkein tärkeimmästä ja laveimmasta. Sen yleinen muoto Vienan läänissä, paitsi missä se on saanut muita lisiä, on lyhykäisyydessä seuraava: Väinämöinen ratsastaa meren selkää myöten Pohjolaan -- Lappalainen kyyttösilmä, joka pitää hänelle pitkää vihaa, ampuu, mutta satuttaa ainoasti hevoseen -- Väinämöisen kulkiessa merellä tuulen ajona, sotka (tai muu lintu) munii munia hänen polvelleen -- munat vierähtävät mereen, särkyvät ja antavat alun maalle sekä taivaalle -- Väinämöinen vielä lisäksi muodostaa manteren ja meren keskinäiset suhteet -- viimein tuuli[1325] hänet ajaa Pohjolaan, jossa emäntä vaatii häntä kotiinviemisen hinnaksi takomaan Sampoa, itse puolestaan luvaten tyttärensä lisäpalkinnoksi -- Väinämöinen sitoutuu lähettämään Ilmarisen ja saapikin petoksella veljeä vastaan sanansa täytetyksi[1326] -- Ilmarinen takoo Sammon ja kertoo palattuansa Pohjolan onnellisesta elämästä tuon ihmekalun turvassa. -- Siitä kiihtyneenä Väinämöinen varustaa ryöstöretken -- nukuttaa Pohjolan, viepi Sammon ja lähtee laivallaan kotimatkalle -- Pohjolan emäntä ajaa takaa ensin laivalla, sitten kokkona -- taistelussa Sampo rikkuu ja uppoo mereen -- välistä kuitenkin Väinämöinen saapi kynnön ja kylvön itselleen -- Pohjolan emäntä uhkaa kostaa, mutta Väinämöinen vastaa hänelle uljaasti.[1327]

Suomenkin puolella ovat tämän runon alku -- Väinämöisen joutuminen ammutuksi ja maailman synty -- sekä loppu -- Samporetki -- yleisesti tunnetut ja lauletut, _mutta ei ne ilmau täällä koskaan yhteen liittäyneinä, vaan aivan itsekseen, erirunoina_.[1328] Kumpi näistä muodostuksista on alkuperäisempi? -- se tulee siis luonnollisesti meidän ensikysymyksemme. Alustava tutkimuksemme runojen ylimalkaisesta leviämisestä tekee meidät tietysti taipuvaisiksi suomenpuolista syntyperää otaksumaan; ja muutamat tässä runossa ilmautuvat tunnusmerkit tuovatkin tälle arvelulle lisää vahvistusta. Vienalaisissa toisinnoissa näet aina lauletaan useammista munista (kolmesta tai seitsemästä, kahdeksasta); Suomen puolella ei nähdä koskaan enempää kuin yksi, joka onkin paljoa paremmin yhteensopiva _maailmanmunan_ aatteen kanssa.[1329] Kielellisessä suhteessa tapaamme tässä nuot ennen mainitut Venäjän Karjalaisille oudot essivin-muodot _kuusissa hakona, petäjäissä pehkiönä_, jotka käsitetään inessiviksi. Niinkuin tästä näkyy on suomenpuolinen laulutapa siis epäilemättä vanhempi, Vienassa nähtävä yhteenliittämys Samporunon kanssa myöhempi kehitys.

Väinämöisen ampujan yhteinen nimi "Lappalainen kyyttösilmä"[1330] Vienan sekä Pohjanmaan runoissa osoittaa meille mitä tietä tämä runo on tullut ensinmainitulle seudulle. Suomen Karjalassa hän sitä vastaan mainitaan "Lappalainen, laiha poika." -- Kalevalan uudemmassa painoksessa ilmautuu hänen sijaansa Joukahainen, joka muutos perustuukin muutamiin kansan suusta saatuihin toisintoihin. Mutta enin osa näistä kuuluu vasta viime vuosikymmeninä tuotuihin; vanhemmissa keräelmissä ei siitä vielä näy muuta kuin pari esimerkkiä.[1331] Nähtävästi on siis tässä aivan uusi, vasta nyt yleisemmäksi leviävä muodostus edessämme. Suomen puolella on Joukamoinen vielä Väinämöisen osan-ottaja Samporetkessä, useissa runoissa hänen veljekseenkin sanottu. Mutta kilpalaulannossa heillä on kiista, jopa vihollisuuskin keskenänsä; siitä nähtävästi kehkeytyi vähitellen se käsitys, että Joukahainen se mahtoikin olla surman yrittäjä Wäinämöiselle.

b. Luomisruno.[1332]

Ottaissamme nyt luomisen erikseen tutkintomme alle huomaamme kohta omituisen seikan. Vanhassa Kalevalassa on tämä työ omistettu Väinämöiselle, uudessa "veen emoselle." Edellinen käsitys on kaikkien nyt tunnettuin käsikirjoitusten mukainen; kuitenkin näkyy jälkimmäiselläkin, Lönnrot'in vakuutuksen mukaan, olleen joku peruste kansan laulussa t. tarussa.[1333] Hän sanoo asettaneensa tämän harvinaisen toisinnon yleisen sijaan, siitä syystä kun näin muodoin muutama paha ristiriitaisuus tuli vältetyksi.

Luonnotonhan onkin, se täytyy myöntää, että Lappalainen jo ennen maailman luomista pitää "viikkoista vihaa" Väinämöiselle. Silminnähtävästi on meillä tässä erehdysmuoto edessämme; mutta luullakseni ei ole erehdys siinä, jossa Lönnrot sen näkee, "veen l. vein emosen" vääntymisessä "Väinämöiseksi." Tämä solmu ei ole niitä, joita saa auki päästelemällä, vaan ainoasti _poikki hakkaamalla_ Suuren Aleksanterin tavalla. Tuo ristiriitaisuuden synnyttävä pitkä viha ja surma-yritys ei olekaan näet suinkaan aina liitetty luomisrunoon. Sangen laajalta, Virossa, koko Inkerin alueessa, joskus Savossakin, lauletaan maailman syntyminen munasta aivan itsekseen; siitä me siis voimme päättää, että niiden yhdistys on myöhempi, satunnainen eikä suinkaan alkutarullinen.

Mistäs sitten on tullut surma-yritys Väinämöistä vastaan, jota ei missään ole tavattu erirunona? -- Arvattavasti on monellekin ajattelevalle lukijalle pistänyt silmään muutamien tämän tapauksen kohtien yhtäläisyys Lemminkäisen surman kanssa. Kumpaisessakin vähänäköinen Lappalainen on ampujana, kumpaisessakin ammuttu kaatuu veteen.[1334] Toisintojen lähempi tarkastus tämän arvelun vielä enemmän vahvistaa. Yhdessä Suomen runossa Pohjolan pitkä poika ampuu Wäinämöisen _Tuonelanjokehen_.[1335] Toisessa ampuva Lappalainen kuvataan ilkeäksi luonteeltansa, vaan ulkonäöltään _somaksi, vereväksi_,[1336] niinkuin yleisesti Lemminkäinen. Murhattu ja murhaaja ovat vaan siinä vaihtaneet sijaa, jommoiset keikahdukset runoissa ovat sangen tavalliset. Salmin kihlakunnassa ja sen läheisyydessä välistä kaksi kavetta, kolme luonnotarta varoittaa Lappalaista ampumasta Väinämöistä, samoin kuin Lemminkäistä lähtemästä.[1337] Parissa toisinnossa Väinämöinen _syöstään sydämen kautta_[1338] aivan kuin Lemminkäinen. Muutamissa Akonlahden runoissa Pohjan akka _teettää seppä Ilmollisella haravan, jolla korjaa vedessä ajelevan Väinämöisen rannalle_.[1339] Voitaneen tosin tuoda vastaväitteeksi esiin se tärkeä seikka, että Lemminkäinen itse tulee surmatuksi, mutta Lappalainen kyyttösilmä vaan saa sattumaan Väinämöisen hevoseen. Tämä erilaisuus on kuitenkin ainoasti näennäinen, sillä niin tavoin lauletaan yksistään Vienan läänissä yleisesti.[1340] Kaikissa Suomen Karjalan ja muutamissa Pohjanmaan kappaleissa nuoli tapaa Väinämöisen eikä niissä ole edes mitään puhetta hevosesta.

Muutenkin nähdään Lemininkäis-runoon kuuluvia seikkoja joskus Väinämöiseen sovitettuna. Niin esim. on laita tuossa omituisessa pohjalaisessa kilpalaulannon toisinnossa,[1341] missä Väinämöinen _pistää_ vähemmin onnellisen kilpaveljensä _keihäällä läpi sydämen_, ja neitsy Maaria sitten _parantaa haavan eheäksi_. Samoin Väinämöinen muutamassa Ilamantsin runossa, saatuaan veneenveistossa haavan polveensa, huutaa laajaan mereen, Pohjan pitkään perään, jolloin Pohjolan emäntä _loi miehen, uron sukesi_. Ensin kuitenkaan hän siihen ruvetessaan _ei tiedä vesun vikoa_, mutta saa sitten tietää että: _veest' on vesusen synty, vesuputki lainehesta_. Hänen avustaan tulee Wäinämöiselle helpoitus, vaikkei täysi parannus.[1342] Luultavasti on juuri tämä niitä muodostuksia, jotka välittivät Lemminkäisen surman muuttumisen uudeksi toisinnoksi, missä Väinämöinen on päähenkilönä. Toisten tekojen ja kohtaloin siirtäminen tämän kunnioitetun sankarin nimelle ei ole ylimalkaankin harvinainen. Muutamissa raudan synnyissä,[1343] esim. on hän asetettu pajaan ruoste-ainetta raudaksi takomaan, ja samoin hän myös kultaneidonkin sepityksessä usein ilmautuu Ilmarisen sijassa. Mutta ensimmäisenä syynä, joka mahtoi vaikuttaa taipumusta sekoittamaan Väinämöistä veteen kaatuvan Lemminkäisen kanssa, mahtoi olla Suomen Karjalasta parina kappaleena saatu luku, missä akka vanhan Väinämöisen lähtee merta pyyhkimään, lainetta lakaisemaan, ja vyörähtää veteen, sukkarihmasta sulaan, jolloin meren aallot asettuvat, meren tyrskyt tyynistyvät.[1344]

Myöskin ratsastus ja hevosen tappo voitaneen kenties luonnollisella tavalla selittää. Yhdessä vienalaisista ryhmistä, nimittäin Vuonnisen runoissa, sattuu vielä joskus Suomen tavalla nuoli itse Väinämöiseen; molemmissa toisissa aina hevoseen. Mutta näissä on Sampojaksoon sangen usein liitetty kilpalaulanto, jossa Väinämöinen _ajaa hevosella_. Mahdollista olisi, että tämä kaikkein ensiksi olisi antanut aiheen hevosen ilmautumiseen. Mutta siihen sitten nähtävästi liittyi pari muutakin ainesta, jotka tämän seikan vielä enemmän muodostivat. Hyvin monissa toisinnoissa on Väinämöisen ratsuna hirvi, toisissa hiirenkarvainen hevonen. Molemmat nämät tavataan tuossa tutussa niukahdusluvussa, jossa Jesus ajaa hevosella hiirosella l. hirvisellä. Tältä hevoselta jalka niukahtuu, ja se on mahtanut muuttaa ajon ratsastukseksi sekä antaa ampumiselle uuden suunnan. Katsastuksen tapahtumisen merellä viimein on tainnut vaikuttaa toinen loitsu, hämähäkin luku, jossa hevonen (sekin välistä hiirenkarvainen)[1345] pannaan juoksemaan meren jäätä myöten, somerta sirottamaan. Tämän arvelun todenperäisyyden näyttää ainakin yksi Pohjanmaan toisinto, jossa koko hämähäkin luku on liittynyt Väinämöisen ratsastuksen eteen.[1346]

Ampumisenkin kuvaus on otettu eräästä loitsusta, pistoksen synnystä. Siinä valmistellaan jousta ja nuolta juuri samoilla sanoilla ja ampuminen käy vasta kolmannella kerralla tarkoitettuun paikkaan. Tämän lisäyksen sekaanpanon välitti varmaan se seikka pistoksen synnyssä, että ampuja siinäkin on perisokea.[1347]

Täten olemme nähneet, että ne kohdat, jotka tekevät murha-yrityksen Väinämöistä vastaan erilaiseksi Lemminkäisen surmasta, ovat kaikki muista lauluista otettuja, myöhempiä lisäyksiä.

Kaikista liika-aineista puhdistettuna on siis pohjois-suomalainenkin luomisruno pää-asiallisesti yhdenkaltainen etelä-suomalaisen, inkeriläisen ja virolaisen kanssa.[1348] Maailma näissä kaikissa luodaan linnun munasta. Onpa merkillinen yhtäläisyys monissa yksityisissä värssyissäkin, joka todistaa tämän runon ikivanhuuden.[1349] Pää-erotuksena on personallisen luojan osan-otto pohjoisessa toisinnossa, joka puuttuu eteläisestä.

Tärkeimmässä piirteessänsä, nimittäin luomisen tapahtumisessa linnun avun kautta, on se, niinkuin olemme nähneet,[1350] paitsi sitä yhteinen koko ural-altailaisella sukukunnalla. Olemmepa sukumme ulkopuolellakin tavanneet sen erimuodostuksina useimmissa slavilaisissa kansoissa.[1351] Tulee siis vastattavaksi se kysymys: missä se on alkuperäinen, missä laina. Castrén näkyy olleen taipuvainen johtamaan itä-suomalaisten kansain luomistarut Raamatusta.[1352] Siinä tapauksessa ne olisivat tietysti tulleet heille Venäläisiltä, joiden samallaisiin käsityksiin, niinkuin tiedämme, kertomus vedenpaisumuksesta ja Noan arkista on niin silminnähtävästi vaikuttanut. Mutta slavilaisten luomistaruin tarkempi tutkimus on varmaan jokaiselle ajattelevalle lukijalle jo osoittanut, että laina on päinvastaista tietä käynyt. Ovathan ne selvimpinä (jos kohta siinäkin kristityillä aineilla sekoitettuna) idässä, siis suomalaisten kansain, erittäin Volgan heimokuntain läheisyydessä, ja tulevat mitä lännempänä, sitä hämärämmiksi, siksi kun Serbialaisissa ei ole enää muuta kuin mereen sukeltaminen jäljellä. Tämä on suomalaisista runoista haihtunut -- nähtävästi sen kautta että muniminen tuli sijaan -- mutta me olemme kuitenkin löytäneet sen kanteleen synnyn yhteydessä, jossa lisään tulleella sulkaturkin lupauksella taas on vastineensa toisissa Ural-altailaisten luomistaruissa.[1353] Munijalintu on melkein joka paikassa joku vesilintu: kakertaja, hanhi, koskelo, sorsa, sotka.[1354] Ainoasti virolais-inkeriläisessä runossa on avarammalta toinen lintu, nimittäin pääskynen. Mutta tässäkin, epäilemättä myöhemmässä muutoksessa on kuitenkin ikivanha peruskäsitys tallella. Nähtävästi on maailman luomista arveltu ikään kuin lämpimän suven tuloksi, jonka sanansaattajat ovat yhtähyvin vesilinnut kuin myös pääskynen.[1355]

Maailman muna, niinkuin olemme nähneet, ei löydy yhdessäkään Itä-Suomalaisten luomistarussa, mutta sangen laajalta eteläisissä sekä indo-eurooppalaisissa että semiläis-hamilaisissa kansoissa.[1356] Aivan selvä oli siis, että se on Itämeren Suomalaisten maailmankäsitykseen myöhemmin tullut muukalainen lisä. Mutta mitä tietä se on tullut, oli vallan vaikea osoittaa. Melkein ainoalta mahdolliselta lainapaikalta näytti India, josta tämä taru olisi saattanut kauppiaitten kautta tulla Volgajoelle. Mutta arveluttava oli kuitenkin se paha seikka, ettei Volgan Suomalaiset siitä tiedä mitään.[1357] Tästä epäilyksestä on meidät nyt päästänyt Liettualaisilta äsken löydetty vanha muisto. Alussa ei ollut vielä maata, niin he tarinoivat, vaan _munan muotoinen_ suuri möhkäle. Vasta kun aurinko oli tätä möhkälettä paistanut monta vuosisataa, puhkesi sen kuori ja maa tuli esiin.[1358] Niinkuin näemme ei voi tämä taru olla Suomalaisilta lainattu, koska se on paljoa enemmän tuon kaukana etelässä kulkevan kaltainen. Voimme siis päinvastoin päättää että se meidän ikivanhan maailmankäsityksemme sekaan on tullut näiltä likeisiltä naapureilta.

Nyt tutkitun täydellisen luomistarun ohessa ilmautuu myös katkelmia toisesta, tämän kanssa ristiriidassa olevasta. Vienan Samporunossa näet joskus Väinämöinen, tarjotessaan veljeään Ilmarista vaaditun taikakalun takojaksi, kehuu hänen taitoansa näillä sanoilla:

Ei ole seppää selvempätä, Takojata tarkempata; Se on taivosen takonut, Ilman kannen kalkutellut; Ei tunnu vasaran jälki, Eikä pihtien pitämät.[1359]

Suomenkin puolella tavataan mainitut värssyt enemmän tai vähemmin täydellisinä, mutta aina eriksensä, jonakin muistolauseena maailman rakennuksesta.[1360] Virolaisissa me olemme niin-ikään nähneet saman kertomuksen, vielä jatkettuna sillä, että Ilmarinen kiinnitti taivaan valot paikoillensa.[1361] Tämä lisäys myös ilmautuu siellä runossa:

Kun oli Harju alkamatta, Järvan piirit piirtämättä -- -- -- Ajoin sinne salaisesti, Kussa tähdet tehtiin, Päivä saatettiin paikallensa, Koti kuulle kuvattihin.[1362]

Itäsuomalaisissa kansoissa ei ole kuitenkaan tästä käsityksestä vähintäkään jälkeä,[1363] jota vastoin Skandinaveilta edes on saatu hämärä muisto[1364] ja Liettualaiset nimenomaan kertovat seppätaidon sekä tulen haltijan Ugniedokaan (tulen antajan) takoneen neljä pieltä, joiden nojalle asetti ilman kannen. Ahjosta lentelevät kipunat tarttuivat siihen kiinni ja muuttuivat tähdiksi.[1365]

Tarun perusteena on tietysti ukkosen jyrinän käsittäminen sepän takomiseksi. Tässä alkuperäisemmässäkin muodossaan löytyy se joskus harvoin meillä loitsuissamme. Ilman ukkoa, Ilmarisen alkukuvaa, rukoillaan:

Poutapilvessä pomisee, Pauka ilman palkehessa.[1366]

Mutta sama käsitys on Germaneissa yleinen eikä ole Liettualaisillekaan outo.[1367] Luultavasti on se siis kaikissa muodostuksissansa lainattu, taikka kumminkin vasta täällä Itämeren rannoilla kehjinnyt naapurein vaikutuksen alla.

c. Maailman kyntö ja kylvö.

Yhteydessä varsinaisen luomisen kanssa sopii meidän luonnollisimmin myös ottaa tutkittavaksi luodun maailman lopullinen muodostaminen ja järjestäminen.

Muutamissa Vienan Samporunoissa Väinämöinen, vesillä ajellessaan, tarkemmin määrää meren ja manteren rajat. Aina sitä myöten, miten hän milloinkin kääntyy, syntyvät luodot ja karit, kalahaudat ja apajat. Tämä jatke on Suomen puolen luomisrunoissa ihan tuntematon eikä Vienankaan läänissä yleinen, josta näkyy että se oikeastaan toiseen paikkaan kuuluu. Luotoin ja karien luominen mereen (joskus sillä lisäyksellä että tarkoituksena on haaksirikkoin aikaansaaminen) suuresti vielä muistuttaa luultavasta alkulähteestään Väinämöisen pelastuskeinosta pakoretkellä. Kalahaudat, joista apajat vaan mahtavat olla väännös, viittaavat puolestaan kilpalaulantoon.[1368]

Tässä näet Väinämöinen ilmoittaa itsensä maailman muodostajaksi. Sanansa siinä tilaisuudessa vaihtelevat eritoisinnoissa, mutta saadaan kuitenkin helposti semmoiseen järjestykseen, joka niiden kehkiämisen osoittaa. Inkerissä ja Suomessa yhteisesti ne kuuluvat: "minun on meret kyntämäni (Inkerissä sen lisäksi: kylvämäni), kivet luomani kokohon".[1369] Välistä vielä kolmas värssy kertoo kuinka maat tai mäet mylleröittiin.[1370] Suomen Karjalassa tulee tähän lisään: "kolkat kuokkimani, kalahaudat kaivamani",[1371] Pohjanmaalla sen sijaan: "Sarkajaot sauvomani, ilman pielet pistämäni". Venäjän puolella ovat perusvärssyt kokonaan kadonneet ja ainoasti lisäykset tallella, jatkettuna sillä että Väinämöinen sanoo: tähdittäneensä taivaan, ojentaneensa otavan, joskus myös: olleensa kolmantena, viidentenä, kuudentena miehenä luomistyössä.[1372]

Taivaan tähditys ei tietysti ole muuta kuin kaiku Ilmarisen taivaantaonnasta. Kalahautain kaivaminen, kolkkain kuokkiminen, samoin kuin sarkain sauvominen[1373] ovat nähtävästi pieni vaihdos perusvärssyistä, nämät itse viimein lyhyt yhteenveto maailman kynnöstä ja kylvöstä, joka täydellisemmässä muodossa laajalta tavataan erikseen. Virossa nähdään joskus varsinaisissa maailmankyntö-runoissa sama ajatus, että meren pohja kynnettiin viljamaiksi, nähtävästi kaiku alkuperäisestä suomalaisesta luomistarusta, missä manner otetaan vesien alla olevista mudista. Niin esim. lauletaan Saarenmaalla[1374] kuinka kaksi "kallista nimenkantajaa" tahtoi taivaan jakaa, merestä maata mitata, meren pohjasta peltomaata, meren hiekasta leikkuumaata: näin mä merta kynnettävän, meren rantaa äestettävän, pellavaa siihen kylvettävän. Toisessa[1375] joet tehdään, meren pohja pudistetaan, kalat kylvetään kuoppiin, istutetaan loukeroihin.

Uuden Kalevalan toinen runo, joka tätä ainetta nimenomaan kuvaa, on kuitenkin kolmesta erinäisestä laulusta kokoonpantu. Ensimmäinen on maailman kyntö ja kylvö,[1376] toinen ison _tammen kasvaminen ja hakkaus_,[1377] kolmas _ohran viljelys_.[1378] Ensimmäinen ilmautuu nyt kansan suussa melkein aina loitsuna ja on silloin jatkettu puun sanoilla, joilla puusta saatua vammaa koetetaan parantaa. Viimeinmainitun sisällys käsikirjoituksissa on seuraava: _Tikki, Pikka t. Pekka_ kaataa kasken, jättäen yhden koivun lintujen istuimeksi,[1379] pohjois- tai suvituuli polttaa kasken ja Onni ukko l. ukko Onni kylvää ohran, josta olut saadaan. Tässä siis näemme saman tarun, jota jo Agricola mainitsi, sanoessaan _Pellon Pekan_ olleen Karjalaisilla ohran viljelyksen haltijana; hänen toimensa oluen hyväksi lisätään siihen Ganander'in Mythologiassa. Vaikka puitten ja ohran kylvö enimmiten lauletaan erikseen, perustuu kuitenkin Lönnrot'in yhteensovituskin kansan laulutapaan. Yhdessä toisinnossa,[1380] missä huuhta kaadetaan ja koivu jätetään, on puitten kylväminen alussa ja kaataja sanotaan Sämpsä Pellervoiseksi. Hiukkaa hämärämpi, mutta kuitenkin täydesti todistavainen on tämän seikan laita myös tuossa merkillisessä, Gottlund'in löytämässä runossa.[1381] Siinä näet Ahti tahtoo pelloilleen pehmitystä, että ne "tomeramman touon toisi, paremman terän tekisi". Siksi tuotettu Sämsä Pellervoinen tosin kylvää ainoasti puut, mutta noutamisessa ilmilausuttu tarkoitus osoittaa, että hän varmaankin samassa pani viljan maahan.[1382] Muutamien loitsuina käytettyin puun syntyin alussa Pellervoinen "makaa keskellä jyväkekoa, jyvä-parkan (laivan) parmahalla",[1383] josta ei voine päättää muuta, kuin että hän myös on viljan kasvattaja. Vironkin runoissa Kalevinpoika kylvää niin hyvin metsä- ja marjamaat, kuin viljavainiot.[1384] Jonkun epäilyksen voisi tosin vielä nostaa kylväjäin nimien erilaisuus puun synnyissä[1385] ja ohranteko-runossa; mutta niidenkin välillä ovat muutamat välimuodot yhdistys-siteenä. Yllämainitussa runossa, missä molemmat ainekset ovat yhdistetyt, sanotaan hän, niinkuin näimme, Sämsäksi; toiselta puolen taas muutamissa puhtaissa puun synnyissä ilmautuu _Pekka_ poika Pellervoinen t. Poika _pellon_ pohjimmainen.[1386] Ohran kylvön poiskarisemisen puun synnyistä selittää aivan luonnollisesti tarkoitus, puun tekemien vammojen korjaaminen, johon ne käytettiin, sen jälkeen kun puun sanat niihin oli liittyneet.[1387]

Virossa näimme yhdessä toisinnossa itse Vana Isan kyntäjänä ja kylväjänä.[1388] Samoin suomalaisissakin ohranviljelys-runoissa Pikki ainoasti kaataa kasken, ja varsinaisena kylväjänä on Onnen _ukko l. ukko_ onni.[1389] Luultavasti tässä tarkoitetaan itse Ukko ylijumalaa[1390] ja siinä tapauksessa voisi kasken hakkaajankin nimi saada luonnollisen selityksensä. Virolaiset näet usein sanovat Ukon _Pikken'iksi t. Pikker'iksi_ (Pitkäseksi), ja sillä nimellä hän myös ilmautuu tuossa tunnetussa, Gutzlaff'in säilyttämässä ukkos-papin rukouksessa pellon kasvun puolesta. Siitä voisivat nimet _Pikki ja Pikka_ olla syntyneet ensikädessä. Soinnun yhtäläisyys on sitten mahtanut saada aikaan sekoituksen kristityn nimen _Pekan_ kanssa.[1391]

Viron runoissa Kalevinpoika, saatuaan maailman kynnetyksi, menee levolle vaivastaan, ja sillä ajalla sudet sekä karhut syövät hänen hevosensa. Juuri samalla tavoin käypi yhdessä Ilamantsin runossa Pekko pojalle Pellervoiselle.[1392] Se on ainoa meidänkielinen toisinto, missä tarullinen nimi ja luonne on täydesti säilynyt; mutta paljaaksi balladiksi muuttuneena tavataan sama runo hyvin yleisesti Inkerin alueessa, jopa paikoin myös Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Agricola mainitsi Pellon Pekan Karjalaisten Jumalaksi. Yhtähyvin ei tämä näy olleen tuttu koko itäiselle heimokunnallemme. Venäjän puolelta ei näet ole löydetty yhtään ainoaa ohrankylvöön vivahtavaa kappaletta ja myös puitten kylvö on siellä varsin harvinainen ja vaillinainen.[1393] Suomesta sitä vastoin on löydetty neljättä kymmentä kappaletta kaikilta nykyisen runo-alueemme haaroilta.[1394]

Tässä Itä-Suomessako, jota Agricolankin lause epäilemättä tarkoittaa,[1395] olisi tämän tarun alkuperäinen syntymäpaikka? Sitä olettamista vastustavat kuitenkin pari seikkaa. Me olemme jo nähneet että kasken hakkaajan nimi varsin luonnollisesti selviää Viron kielen kautta. Ja jos tämä arvelu huomattaisiinkin vääräksi, niin sisältävät useat tämän runon toisinnot kuitenkin toisen samaan suuntaan viittaavan seikan. Pellervoinen näet joskus menee _taroja l. taaroja_ tihittämään.[1396] Meidän kielessämme ei ole mitään sanaa, joka tähän sopisi selitykseksi.[1397] Mutta Virossa on _tara_, joka vastaa meidän tarhaa ja nähtävästi myös joskus on merkinnyt aidattua viljamaata (samoin kuin _aid_ = puutarha), koska _taro-hein_ on eräs _viljan_ seassa kasvava rikkaruoho.

Kuitenkaan ei taida tarumme alkukoti vielä olla silläkään löydetty. Huomattava on, että useitten erityisten puulajien synty loitsuissamme kuvataan ihan toisella tavalla. Ne saavat alkunsa ilman immen itkemistä kyyneleistä tahi alaskarisseista hiuksista. Tämän käsityksen me olemme nähneet yhtäpitäväksi mordvalaisen kanssa; se on siis epäilemättä vanha Suomen suvussa.[1398] Samoilla Mordvalaisilla tosin tapaamme senkin tarun, että Tschim-Pas peitti mantereen metsillä, sitten laittoi niihin niittyjä sekä peltoja ja opetti ihmisille maanviljelyksen.[1399] Mutta suomalaista vielä likempi muodostus on yleinen koko slavilaisessa kansakunnassa.[1400] Liettualaisista ei ole tiettävästi löydetty tätä tarua, mutta heillä oli kuitenkin eri jumala, joka kylvämistä suojeli. Pääsiäis-aikana uhrattiin hänelle kolme kourallista kutakin viljalajia, kylvettiin nämät hänelle pyhitetyt siemenet eripaikkaan ja siinä kasvaneista viljoista _tehtiin olutta_. Tällä jumalalla oli merkillinen nimi _Ziemberys l. Ziembarys_ s.o. maan sirottaja,[1401] jossa mahtaa olla meidän Sampsan alku. Tällä näet on hyvin usein toisiakin liettualaista lähempiä muotoja: yleisesti _Sämpsä_,[1402] joskus _Simpsa_,[1403] jopa parissa toisinnossa _Semmer_ (siis vartalo Sempere) t. _Simbura_.[1404] Huomiota viimein ansaitsee, että Liettualaiset luulivat viljan ensimmäisten siementen tulleen maahan terhossa; samoin kumminkin yhdessä suomalaisessa puun synnyssä tammi hakataan poikki, niin että ainoasti juuret jäävät maahan, vaan tuosta on siemenen sikiö.[1405]

Slavilaisessa ja suomalaisessa tarussa on tuo koko maailman kyntäminen ja kylväminen yhteistä, kun mordvalaisessa sitä vastoin vaan yleisesti on viljelysmaitten muodostamisesta sekä viljelyksen opetuksesta puhe.[1406] Sen lisäksi tulee se seikka, että slavilaisissa välistä härät kyntämisen jälkeen katoovat pilviin, venäläisissä aura, ettei sitä varkaat saisi, viskataan ylös taivaasen tai maan sisään. Tämä seikka hyvin muistuttaa suomalaisen kyntäjän juhdan joutumisen petojen tai varkaitten saaliiksi. Myöskin käärmepellon kyntäminen runoissamme, vaikkei se tosin kuulu Pellervoisen taruun, osoittaa että venäläiset tähän koskevat käsitykset olivat tutut meidän maassamme.[1407] Tämä suuri yhtäläisyys pikkuseikoissa ei voi olla ainoasti satunnainen ja tarun yleisyys slavilaisessa maailmassa vastustaa sitä mielipidettä, että he olisivat sen saaneet meiltä. Mitä liettualaiseen taruun tulee, on siinä kielessä jotakin merkitsevän nimen laina samassa varma todistus käsityksen lainaamiselle. Luultavasti ovat molemmilta naapureilta saadut ainekset meillä vasta sulauneet yhteen, jos ei kenties Liettualaisillakin ollut nyt kadonnut taru maailman kynnöstä.

Virosta Suomeen levittyään näkyy sitten Sampsa Pellervoisen runo paikoittain saaneen kolmannenkin lisä-aineksen. Gottlund'in löytämässä kappaleessa[1408] näet _Ahti_ noudattaa Pellervoisen. Tämä ei ole vaan yhden laulajan satunnainen mielijohde, vaan näkyy olleen laajemmaltakin tunnettu käsitys. Kahdessa muussa eriseuduilta saadussa puun synnyssä Ahti l. Ahti poika Pellervoinen astuu itse esiin kylväjänä.[1409] Kolmas on Gottlund'in saamaa vielä lähempi:

Ennen Ahti maita puuttui, Kuin on Sämpsä siemeniä. Minä oon Sampsan noutanunna, Saaresta selällisestä, Luotosesta puuttomasta.[1410]

Mitä nyt tämä tarkoittaa, että meren hallitsija on saatettu yhteyteen kynnön ja kylvön kanssa? Nähtävästi ei mitään muuta, kuin että Ahti, joka, niinkuin jo tiedämme, on nimeltään sekä monesti teoiltaankin skandinavilaisen Aegir'in (Agin) mukailus, on suomalaisessa käsityksessä sekaantunut myöhemmän merenjumalan Njordr'in kanssa, joka opetti ihmisille pellon ja viinamäen viljelyksen. Hänen maljansa oli tapa juoda hyvän vuodentulon saamiseksi. Hänen vaimoansa, _maan emää_, palvelivat Itämeren Kaakkois-rannalla asuvat Sueviläis-Germanit[1411] Tacitus'en mukaan. _Meren saaressa_ oli tämän jumalattaren pyhä lehto, josta hän vuosittain ajoi manterelle, _vieden_ kansoille rauhaa ja _viljavuutta_. Samoin Pellervoinenkin äsken mainitussa runossa tuodaan saaresta, ja samaa, tai kumminkin tuloa meren yli, tarkoittanee hänen makaamisensa jyvälaivassa.

Tämä meren jumalan käsittäminen viljelyksen toimeenpanijaksi varmaan myös lienee syynä, että meidän runoissamme puhutaan meren kolkkain kuokkimisesta, meren pohjan kyntämisestä, kylvämisestä, ja virolaisissa kalojen kylvämisestä meren kuoppiin sekä loukeroihin.

Viimeinkin vielä on mainittava merkillinen yhtäläisyys saman germanilaisen tarun ja muutamain Pellervoisen runon kappaleitten välillä. Njordr ja Nerthus ovat puolisot, vaikka sisarukset; Vaneissa näet, joihin he kuuluivat, oli avioliitto näin läheistenkin sukulaisten välillä luvallinen.[1412] Vaan niinpä Pellervoisestakin on joskus mainittu, että hän on yhtynyt sisarensa taikka emintimänsä kanssa.[1413]

d. Iso tammi.

Painetussa Kalevalassa jääpi Sampsa Pellervoisen kylväessä tammi ensin kasvamatta, mutta ylenee sitten, sen jälkeen kun haltija-neitoin niittämäin heinäin polttamisella on valmistettu kyllin hyötyisä maa häntä varten. Kansan laulussa tavataan tammen kasvaminen hyvin harvoin maailman kylvämisen yhteydessä, eikä ole niissä toisinnoissa mitään puhetta neidoista eikä tuhkasta. Pellervoinen ainoasti jonkun ajan päästä menee uudestaan katsomaan ja huomaa toivonsa täytetyksi. Enimmiten kuitenkin lauletaan tammesta aivan erikseen, ja silloin nähdään tavallisesti tuon jättiläispuun synnystä yllä mainittu kuvaus, jonka Lönnrot Pellervoisen istutukseen on liittänyt. Tammenruno on erin-omaisen yleinen koko suomalaisella ja virolaisella runo-alueella, venyen yhdessä katkeamattomassa jaksossa Itämeren ranteilta Lapin tuntureille saakka. Tietysti ei se jokapaikassa voi olla samallainen, vaan on haarautunut useammiksi toisinnoiksi, joissa erittäin loppu on vaihteleva.[1414] Yhdessä näistä, jonka yksin-omainen kotimaa on Vienan lääni,[1415] tammi estää pilvet juoksemasta, mutta yksi pilvi kuitenkin pääsee ohitse, tässä pilvessä on lampi, lammessa vene, veneessä kolme miestä, jotka punovat köyttä sulkeaksensa Kannanlahtea. Tämä liite on nähtävästi uusi ja myöhäinen; runo pilvessä kulkevasta kolmesta miehestä löytyy Suomen puolella aina erikseen isosta tammesta ja on myös vailla tuota, niinkuin paikannimi osoittaa, vasta Valkeanmeren rannalla lisään tullutta lahden sulkemista.[1416] Kaikkein yleisin toisinto on se, missä kaadetun tammen lastut joutuvat Paholaisen kolmen pojan, rujon, ramman ja perisokean käsiin. Ensinmainittu veljeksistä vanuu (s.o. sorvaa) niistä noidan nuolia, toinen jännittää jousen, kolmas ampuu ihmisen t. elukan ruumiisen. Tästä tulevat pistokset, ja koko runo sanotaankin senvuoksi _pistoksen synnyksi_. Tähän toisintoon kuuluvat useimmat Vienan läänistä saadut kappaleet ja Aunuksessa se on melkein ainoa.[1417] Jommoinenkin joukko on saatu Suomen Pohjois-Karjalasta, muutamia Savosta sekä Kajaanin kulmalta.[1418] Mutta Suomen puolella, sitä enemmän, mitä kauempana Venäjän rajasta, lauletaan kuitenkin paljoa useammin pistoksen synty _ilman tammea_, alkaen kohta Paholaisen kolmesta pojasta, tai toisen alun liittämällä, jossa Loveatar t.m. nuo pojat synnyttää. Näistä yksinkertaisemmista muodostuksista on edellinen Venäjällä melkein tuntematon, jälkimmäistä ovat ainoasti nykyisimmät kerääjät tuoneet sieltä pari kappaletta. Tästä on selvä että ison tammen yhteys pistoksen synnyn kanssa myös on myöhempi muodostus. Välittävä muoto on luultavasti se joskus ilmautuva, missä tammen lastut viedään Ilmarisen pajaan ja taotaan sotakeihäiksi.[1419] Huomattava on näet että Paholaisella pistoksen luvussa joskus, paitsi nuolia, myös on "lehtikeihäitä".

Luonnollisemmalta näyttää se toisinto, jossa ison tammen lehviltä tippuu voiteita.[1420] Se on vaan, paha kyllä, ylen harvoin tavattava. Vielä viehättävämpi taruntutkijalle on tuo tammen synnyissä joskus ilmautuva kappale:

Kuka siitä oksan otti, Se otti ikuisen onnen; Kuka siitä latvan taittoi, Se taittoi ikuisen taian; Kuka siitä lehvän leikkas, Se leikkas ikuisen lemmen.

Tämäkin on melkein yhtä harvinainen, mutta ansaitsee kuitenkin enemmän huomiota, koska se on löydetty niin laajalla alalla, idässä Venäjän Karjalassa, lännessä Sääksmäellä viimeisessä Helkavirressä.[1421]

Kaikki tähän asti mainitut toisinnot, viimeinmainittu yksi poisluettuna, ovat saadut semmoisilta seuduilta, missä ei tammi kasva. Siellä ei siis voi olla runomme synnyinpaikka. Tätä hakiessamme vetää meidät Sääksmäen runo länttä kohti ja samaan suuntaan myös viittaa yksi ainakin Pohjanmaalla ja Venäjän Karjalassa jokseenkin yleinen värssy, jossa kaadetun tammen tyvi työnnetään suurehen _suvehen_.[1422] Mutta vielä paljoa useammat jäljet käyvät eteläänpäin.

Inkerin alueessa, siis jo tammen kasvinmailla, on tammen-runo varsin yleinen. Loppu vaan siinä, niinkuin tiedämme, on semmoinen, että kaadetusta tammesta tehdään kaikellaisia kaluja, Länsi-Inkerissä muiden lisäksi sauna, jossa luoja lapsinensa kylpee.[1423] Melkein sama on myös laita Virossa.[1424] Saunassa tosin ei kylve jumalat, vaan on se muuten niin selvä koko maailman vertauskuva, että kyllä jumalallekin kelpaisi: kuu on uksena edessä, taivaankaari kattona. Ohitsekulkevien herrojenkin silmiin se paistaa niin kirkkahasti, että he ihmetellen kysyvät:

Onkos se Lihalan linna, Vai onkos Rahalan linna, Vai on keisarin kirikko?

Mutta vastaus siihen kuuluu:

Olis se Lihalan linna, Niin oisi lihasta tehty; Olis se Rahalan linna, Niin oisi rahasta tehty; Ois se keisarin kirikko, Niin ois kultaketjusista.

Joskus ovat nämät värssyt saaneet uudemman muodon, niin että tarullisten nimien sijaan on tullut Viron kaupungeita tai pitäjiä:

Onkos se Liholan linna, Vai on Keidelän kirikko, Vai on raisu Rahkavieri?[1425]

Samalla tavalla kuullaan joskus Länsi-Inkerissäkin:

Ollook' Kirjamon kirikko, Vai ollos raisu Rahkavuori?[1426]

Tässä lienee siis selvä todistus, että runo on Inkeriin levinnyt Viron puolelta.

Kaikista itäisistä sukulaisistamme on ainoasti Mordvalaisilla jonkunlainen tieto summattomasta maailman puusta, koivusta.[1427] Sitä vastoin on tämä taru aivan yleinen kaikilla Indo-Eurooppalaisilla.[1428] Se yksin on jo riittävä syy päättää sen olevan lainatun näiltä jälkimmäisiltä, ja tämän arvelun luultavuuden vielä useat pikkuseikat enentävät, samassa viitaten mitkä kansat erittäin tässä ovat olleet lähimpinä antajina. Slavilaisissa ovat tähän kuuluvat muistot kaikkein hämärimmät. Useampia jo tapasimme Liettualaisista,[1429] jopa oli tilaisuus, jos kohta kenties hiukan uskaliaasti, johtaa tammen rinnakkaisnimi heidän kielestään. Mutta kaikkein suurin yhtäläisyys on meidän maailmanpuumme ja Skandinavein Yggdrasil'in välillä. Ennen jo mainituihin seikkoihin lisättäköön nyt vielä, että sen juurella useissa toisinnoissa on joku vesi, samoinkuin nuot kolme lähdettä Eddassa. Suomen Karjalassa nähdään joskus yksi tai kolme jokea ja kaksi tai kolme merta,[1430] Virossa joki ja oja tai meri.[1431] Helkavirressä on alkuun liitetty hirvi, joka elävä, niinkuin tiedämme, myös on syömässä Yggdrasil'in latvaa. Vielä voisi puunlajien erilaisuus nostaa hiukan epäilystä; mutta Virossa on varsin usein _saarni_ tammen sijassa.[1432] Näin lienee täydesti todistettu, että meidän tammenrunomme pää-asiallisesti on lainattu Skandinaveilta, vaikka kyllä eteläisetkin naapurimme ovat siihen vaikuttaneet. Luultavammin on tämä taru tunkeunut maahamme kahdelta puolelta: toinen haara on mahtanut tulla Länsi-Suomen kautta, toinen läpi Viron ja Inkerin.

Ennen jo on huomautettu, että ison tammen luonnonperäinen alku on ollut leviävän, auringon peittävän ja pitkäsen leimauksen kautta jälleen hajoovan pilven näkö.[1433] Tästä käsityksestä on vielä meilläkin muutamia selvempiä tai hämärämpiä jälkiä tallella. Parissa raudan synnyssä rauta piilee pilven rannan päällä, tammen latvassa,[1434] joka seikka, jos ei se ole satunnainen, merkinnee että pilvi ja tammi ajateltiin yhdeksi. Sama käsitys epäilemättä ilmautuu niissä Pohjois-Karjalan runoissa, joissa heinän tuhkat osaksi käytetään "Päivän pojan päätä pestä", osaksi tammen kasvattamiseksi.[1435] Niin on myös tuon Inkerissä ja Virossa tammesta tehdyn saunan laita, jossa jumalat kylpevät ja jossa kuu on uksena. Pesu ja kylpy nähtävästi osoittavat sadetta, tuon suuren tuvan kuvaus jälleen selvinnyttä taivasta.[1436] Huomattava on että luonnollinen perustus näissä melkein vielä on selvempänä kuin Yggdrasil-puussa. Ne ovat samalla kannalla kuin muutamissa saksalaisissa muistelmissa. Kenties on siis tammen-runon ensimmäinen alku jo tullut meille Gotilaisilta, vaikka se sitten enemmän kehittyi skandinavilaisen vaikutuksen kautta. Kaikissa tapauksissa ovat Suomalaiset myös itse lisänneet siihen jotain, Virolaiset tuon ihmeen runollisen kuvauksen maailman suuruisesta saunasta ja Inkeriläiset jumalain kylpemisen siinä.

Joskus näkyy Indo-Eurooppalaisissa, joiden alkuperäisessä kotimaassa liika pouta ja kuivuus on vaivaksi, tammipilvi olleen käsitetty varjelevaksi suojaksi. Niin kertoo Kuhn[1437] vanhan saksalaisen aikakirjan mukaan, että muinoin Moseljoen varrella oli tapana Hebdomadan Torstaina Marxberg'ille (Mars'in s.o. Ukkosen vuorelle) istuttaa tammi, jonka latvaan pyörä oli kiinnitetty. Invocavi-sunnuntaina sitten tammi taas hakattiin maahan, pyörä sytytettiin ja sitä koetettiin saada jokeen asti vieremään. Jos se onnistui, antoi piispa vierittäjöille kuormallisen viiniä (tulevan hyvän viinivuoden enteeksi, selittää Kuhn). Samoin Virossakin (Saksalaisten tuoman menon mukaan?) on yksi tammilauluin laji, jossa istutetaan tammi isän, äidin y.m., viimein sulhon onnelle, ja sitten, kun se on kasvanut pilviin saakka, hakataan jälleen kumoon.

Tammen hakkaaja, niinkuin olemme nähneet, on pilven jälleen hajottava ukkonen.[1438] Hänen kuvauksensa painetussa Kalevalassa on pää-asiallisesti tehty Venäjän-Karjalan runojen mukaan, ja suurin osa mainesanoista kuuluu Suomen puolella oikeastaan toisiin runoihin,[1439] joissa myös mies merestä esiintyy ja joista Venäjän Karjalaiset sen ovat ottaneet tähän yhteyteen. Suomessa tavallisesti nousee musta mies merestä, jolla on kirjattu tai kultainen kirves, vaskivarsi.[1440] Joskus hän myös sanotaan pieneksi, peukalon pituiseksi, mutta se maine tulee vasta Venäjällä yleiseksi. Kaikissa tapauksissa on hänen alkuluonteensa kyllin läpinäkyvä ja ison härän tai sian tappo Inkerin runoissa, missä ukko pelästyy ja kiipee puuhun, "muut jumalat" muihin puihin, poistaa viimeisenkin epäilyksen.[1441]

Kalut, jotka Virossa ja Inkerissä tehdään kaadetusta tammesta, ovat niin valitut että muodostavat alkusointua tammen eri-osien kanssa. Siitä syystä latvasta hyvin usein veistetään laivan ankkureita tai mastoja, jopa joskus koko laivakin. Tämä nähtävästi antoi aiheen siihen, että iso tammi välistä saatettiin yhteyteen epillisissä runoissamme niin laajalta lauletun veneenteon ja veneretken kanssa.[1442]

e. Sammon ryöstö.

Luomistaru, niinkuin ylempänä on todistettu, on Samporunoon myöhemmin liittynyt. Joskus ilmautuu sen sijasta Vipusessa käynti[1443] tai Väinämöisen polven haavoittuminen[1444] tai hevosen haku ja veneen valitus[1445] runon alkuna ennen Sammonryöstö-retken kuvausta. Kaikki nämät kolme muodostusta ovat kuitenkin ylen harvinaisia, joka on riittävä todistus, että ne eivät ole muuta kuin satunnaisia yhteensovituksia. Tarkempaa tutkimista ansaitsee vielä ainoasti yhdistys Sammon takomisen ja Pohjolan neidon kosimisen kanssa, joka on niin yleinen Vienan läänissä ja näyttää niin asianmukaiselta. Erittäin luonnolliseksi tuntuu se niissä muodostuksissa, joissa kaikki tapahtuu yhdellä ja samalla retkellä, joissa nimittäin Väinämöinen, hevosensa ampumisen jälkeen tultuaan Pohjolaan, itse takoo Sammon, saa neidon palkakseen ja lähtiessään myös vie uuden ihmekalun myötänsä.[1446] Mutta kaikki paremmat laulajat erottavat kaksi retkeä, toisen, jolla Väinämöinen lupaa Ilmarisen takojaksi, toisen, jolla hän Sammon ryöstää. Yhdistys-siteenä molempien välillä on, samoin kuin painetussakin Kalevalassa, Ilmarisen kertomus Pohjolan onnesta Sammon varalla. Ja tämä side, jos kohta taitavasti keksitty, ei voi peittää sitä ristinriitaisuutta, että tuo takoja ijän-ikuinen, joka aikain alussa on koko ilman kannen kalkuttanut ja nyt äsken saanut Sammon valmiiksi, ei kykene laittamaan toista samallalsta oman kansansa tarpeeksi. Tämä ristinriitaisuus tietysti nostaa sen epäilyksen: kuuluvatko nämät runon molemmat puoliskot oikein yhteen -- ja suomenpuoliset toisinnot, jotka aina vaan sisältävät ryöstöretken yksin eivätkä takomisesta tiedä vähintäkään sanaa, todistavat päivän selväksi, että jälkimmäinen on varsin myöhäinen, vasta Vienan läänissä lisään tullut uusi muodostus.

Sammonryöstö-retki on siis otettava tutkinnon alle itsekseen, erotettuna kaikista yllämainituista liitteistänsä. Ensiksi on meidän kuitenkin vielä karsiminen sangen suuri joukko sivuseikkoja, joilla Lönnrot on kuvauksen höystyttänyt[1447] ynnä myös pari semmoista, joilla tosin on perustus kansan laulutavassa, vaan jotka eivät oikeastaan kuitenkaan tähän yhteyteen kuulu. Toinen niistä on kanteleen synty, joka muutamassa harvassa toisinnossa ilmautuu juuri saman muotoisena kuin painetussa Kalevalassa, useammin hiukan erilaisena.[1448] Syynä tähän liittymiseen on nähtävästi ollut, että Väinämöinen välistä nukuttaa Pohjolan laululla ja soitolla,[1449] jolloin katsottiin asiaan kuuluvaksi selittää mistä hän sen soittokalun oli saanut. -- Toinen on kolmannen matkakumppalin lisääntulo niemestä,[1450] joka paremmin taitaa kuulua Ahdin (l. Lemminkäisen) meriretkeen. Hyvin usein on alusta aikain kolme osan-ottajaa ryöstöhankkeessa. Kolmantena miehenä ei ole kuitenkaan koskaan Lemminkäinen. Vuonnisen ryhmässä on hänen nimensä Vesi-Liitto Laiton poika, Latvajärven alueen runoissa Iku-Tiera Lieran poika. Edellinen on eksynyt tähän veden synnystä, jälkimmäinen viittaa Ahdin retkeen. Useissa Vienankin läänin toisinnoissa on hän Joukahainen,[1451] ja samoin aina Suomen puolella, niin hyvin Karjalan ja Savon täydellisemmissä kuin myös Pohjanmaan ja Viipurin seudun katkelmissa. Lönnrot on tähän Lemminkäisen nimen sovittanut, siksi että saisi muuten jokseenkin irtonaiset Lemminkäisrunot Sampojaksoon kiinnitetyksi.[1452] Paitsi sitä taisi hän arvella Jouhahaisen sopimattomaksi, koska hän kilpalaulannossa ilmautuu Väinämöisen riitaveljenä ja uuden painoksen mukaan salaväijyväisenä verivihollisena. Tuskin lienee kuitenkin Joukahainenkaan alkuansa tähän kuulunut. Luultavasti on vaan hänen kehoituksensa lauluun kilpalaulannassa tehnyt että hänelle annettiin samallainen tehtävä Sammonryöstö-retkellä. Väinämöisen nimi mahtoi kaikkein ensiksi kiintyä tähän uuteen retkeen, koska hän jo ylimalkaan oli tuttu purjehtijana, ja Ilmarisen sitten siksi, että he tulen synnyssä yhdessä ilmautuvat.

Samporetken jäljelle jäävät todelliset pääpiirteet ovat täten: lähtö Pohjolaan -- Sammon vaatimus -- Pohjolaisten nukuttaminen -- Sammon vieminen laivalla, sen jälkeen kun se tavallisesti suurella vaivalla on saatu irti -- kehoitus riemulauluun onnistuneesta yrityksestä -- Pohjolan herääminen kurjen huudon kautta -- perään-ajo laivalla -- Pohjolan laivan rikkuminen taulaluotoon -- Pohjolan emännän muuttuminen kotkaksi -- taistelu hänen kanssansa -- Sammon hukkuminen mereen suurimmaksi osaksi. Enimmin on tämän runon aineksista vetänyt huomion puoleensa _Sampo_, tuo salaperäinen taikakalu, kaiken onnen tuoja. Mitä on Sampo? Siitä ovat oppineet suuresti vaivanneet päätänsä, selittäen sen mitä erilaisimmalla tavalla. Kohta jo lähinnä seuraavana vuonna Kalevalan ensimmäisen painoksen ilmitulon jälkeen toi eräs nimensä ilmaisematon lähettäjä H:fors Morgonhlad'issa esiin sen arvelun, että Sampo oli _soittokone_.[1453] Pian sen jälkeen, niinkuin jo tiedämme, Lönnrot selitti sen Permalaisten kuuluisaksi _jumalan kuvaksi_ Vienanjoen suulla. Venäläisiltä lainatulla sanalla mahdettiin muka sitä nimittää _sam bog_ = itse jumala.[1454] Myöhemmin hän kuitenkin tästä luopui ja luuli sen merkitsevän _sivistystä_.[1455] Grimm oli ensimmäinen, joka veti verraksi Skandinavein ihmeellisen Grotte-myllyn.[1456] Castrén'in mielipidettä myöten Sampo ei ollut mikään varsinainen kalu, vaan kaikkea onnea antava talismani, jommoisia noidat vielä nytkin joskus sepittelevät. Kuitenkin saattoi käsitys siitä olla muodostunut jonkun todellisen kalun mukaiseksi.[1457] Yhteen aikaan, sen jälkeen kun Siperiassa oli kuullut Mongolein vanhinta temppeliä mainittavan samaan ääneen vivahtavalla nimellä, tahtoi, hän siinä nähdä Permalaisten jumalantemppelin, jonka kattoa kenties olisi sopinut sanoa kirjokanneksi.[1458] Myöhemmin hän oli taipuvainen Grimm'in arveluun ja luuli Sammon nimen tulleeksi ruotsalaisesta sanasta _stamp_ = käsikivi.[1459] Schiefner'illäkin oli asiasta sama mieli, mutta itse nimen hän johti venäläisissä saduissa usein ilmautuvista taikakaluista, jotka työnsä itsestään tekevät ja joiden maineen alkuun sen vuoksi on sana _sam_ (= itse) liitetty. Niissä kerrotaan esim. myös ihmeellisestä, itsestään jauhaavasta myllystä, nimeltä _samomol_.[1460]

Norjalainen provessori Fries arveli Sammon _noitarummuksi_, jonka omistus tuottaa valtaa sekä rikkautta.[1461] Yllämainitun ulkonaisen selityksensä ohessa Schiefner myös viittasi koko tarun sisälliseen luonnonpohjaan: _kirjokansi olisi siis tähtitaivas_ ja _Sampo itse aurinko_, joka ajoittain on Pohjolan talvisten haltijain vallassa.[1462] Tähän myös Donner yhtyi, katsoen auringon ja kuun sulkemisen vuoreen vanhemmaksi ja alkuperäisemmäksi Sampotarun muodoksi.[1463]

Tärkeä, jos kohta ei sekään yksin ratkaisevainen, on runonlaulajain oma käsitys. Vienan läänissä on heillä tästä pää-asiallisesti kaksi eri mielipidettä. Toiset kuvaavat ja sanovat sen _myllyksi_.[1464] Se jauhaa puhteessa purnun syötäviä, toisen myötäviä, kolmannen kotipitoja. Yhdessä toisinnossa laitetaan sen laitaan jauhomylly, toiseen suolamylly, kolmanteen rahamylly.[1465] Suorasanaisissa loppulauseissa, joilla laulajat tämän runon usein päättävät, selitetään monesti nimen-omaan, että se on "mellitsä" (mylly). Mereen pudotessaan se par'aikaa jauhoi suoloja ja sitä se nyt yhä vielä jatkaa, josta syystä ei merivesi kelpaa juotavaksi. Muodostus tästä on se, missä kerrotaan Sammon sisältäneen kaiken maailman hyvyyden, rikkauden ja viisauden; senvuoksi meri, johon se upposi, nyt on rikas, maa jäänyt köyhäksi.[1466] Yhdessä runossa muodostetaan se vielä enemmän, niin että Sampo antaa _kaikki runot ja velhoudet_.[1467] -- Toinen osa Vienan laulajoista ei nimenomaan sano mitä Sampo itse oli, vaan ilmoittaa ainoasti, että se tuotti maanviljelykselle siunausta:

"Siin' on kyntö, siinä kylvö, Siinä kasvo kaikellainen!"

ja lopputaistelussa Väinämöinen näin ikään huudahtaa:

"Tänne kyntö, tänne kylvö, Tänne vilja (t. kasvo) kaikellainen!"

josta vimmastuen Pohjolan emäntä uhkaa:

"Vielä mä tuohon mutkan muistan Sinun kyntös, kylvös päälle: Sa'an rautaisen rakehen Halmettasi hakkaamahan, Pieksämähän peltoasi!"[1468]

Samaa käsitystä osoittaa vielä sekin seikka näissä samoissa runoissa, että ryöstettäissä täytyy _kyntää Sammon juuret irti_. Tähän on myös luettava se suorasanainen selitys, missä Sammon sanotaan olleen sen maan, jonka Suomalaiset valloittivat, kirjokannen tähtitaivaan sen yli.[1469]

Vaikka näin erilaiset, eivät nämät käsitykset tavallisesti ole kummassakaan ryhmässä aivan jyrkästi erillään. Vuonnisenkin runoissa on enimmiten tietoa siitä, että Sampo hukkuu mereen, tai kumminkin hakataan kotkalta, vaikkei se Sampoa tavoita, varpaat poikki. Toiselta puolen myllykäsitystä sisältävissä Latvajärven runoissa aina kynnetään Sammon juuret irti. Vanhimmassa suomenpuolisessa toisinnossa, tuossa Vermlannista saadussa, ovat molemmat käsitykset aivan selvästi yhdistetyt.[1470]

Viimeinmainitussa toisinnossa huomaamme sen eriskummallisen seikan, että Sammas poisvietäessä lähtee lentoon ja pyrkii pakoon, jolloin häneltä hakataan poikki kaksi varvasta. Siitä on tahdottu päättää että Sampo oli _lintu_. Mutta silminnähtävästi on siinä vaan erehdysmuoto edessämme. Lento tapahtuu näet kohta Väinämöisen laulun jälkeen ja on sanottu Sampaan "säikähdyksissään" pyrähtäneen ilmaan. Siinä on kurki, joka pelästyy muurahaisen puremisesta tai joskus itse laulustakin,[1471] sekoittunut perään-ajavan kotkan kanssa ja molemmat yhteensä Sammon käsitykseen vaikuttaneet.[1472]

Ilamantsin runoissa Sammon nimi on kiintynyt siihen _alukseen_, jolla Väinämöinen saaliinsa pois kuljettaa. Sissonen laulaa:

Latjaeli laivan täyen, Saatto suuren Sammon täyen; Laitto laivansa merelle, Saatto Sammon lainehille.

Lopputaistelussa Pohjan kotka myös kynsillään tarttuu laivaan kiinni. Ryöstön esineenä ei ole mikään ihmekalu ollenkaan, vaan tavallista talon tavaraa. Väinämöinen menee _riistariihen_ luo ja vie sen sisällyksen; Pohjolan emäntä herätessään huomaa, että hänen _karjansa, riistansa, elonsa_ on pois kadonnut. Kuvaus on siis siinä aivan realistinen, tarullinen ihmeretki muuttunut tavallisen, noilla rajamailla ennen muinoin usein tapahtuvan sissisodan kaltaiseksi.[1473] Kuitenkin ilmautuu vielä laulukehoituksessa muisto alkuperäisestä asianlaidasta, kun Väinämöistä kehoitetaan laulamaan "hyvän Sammon saatuansa." Siinä tietysti Sampo selvästi ilmautuu saaliina.

Tulemajärven pitäjässä Aunuksessa, jonka kosintarunoihin joskus on sekautunut hämäriä kaikuja Vienan Rajaryhmän Samporunosta, näkyy "Sampi" olevan käsitetty neidoksi. Väinämöistä näet kehoitetaan lauluun:

"Hyvän Sammen saatuasi, Valvatin vetäessäsi."[1474]

Mikä nyt näiden selitysten kirjavassa joukossa on oikea ja kuinka me itse runoin tarjoomista ristinriitaisista kuvauksista voimme saada tosikuvan Sammosta? Näyttääpä se olevan vielä vaikeampi saada selville, kuin ennen muinoin taotuksi. Luullakseni pääsee kuitenkin ristinriitaisuudesta, tuosta pahasta karista, johon tähän-astiset selityskokeet aina ovat takertuneet, aivan helposti irti, kun vaan huomaa ettei Samporuno ole yksi, kerrassaan syntynyt taru, vaan sulanut yhteen kahdesta erisyntyisestä pääaineksesta. Toinen niistä on epäilemättä tuo skandinavilainen Grotte-taru.[1475] Toinen, nimittäin se, joka kynnöstä ja kylvöstä sekä sen kautta saadusta vilja-onnesta puhuu, on minun arveluni mukaan vaihdos Pellervoisen työstä, ja itse Sammon nimikin vaan väännös Sampsasta. Paitsi yleistä, heti silmään pistävää yhtäläisyyttä näissä taruissa tahdon vielä lisäksi huomauttaa muutamia pieniä, mutta todistavaisia seikkoja. Sammon juuret kynnetään satasarvella härällä; samoin Pellervoinenkin, ainakin yhdessä pohjalaisessa toisinnossa kyntää maailman Vennon härällä uljamoisella.[1476] Latvajärven ryhmässä Väinämöinen joskus lopputaistelussa työntää Sammon itään, työntää länteen, suveen suurimman palasen;[1477] samoin Gottlund'in löytämässä täydellisimmässä toisinnossa Pellervoinen kylvää ensin etelään, (arvattavasti parhaan osan), sitten vasta itään ja pohjoseen.[1478] Yhden Samporunon lopussa selitti laulaja sen laulun tarkoittavan niitä alku-aikoja, jolloin maa kynnettiin ja kylvettiin.[1479] Toinen, laulettuansa Sammon hukkumisesta mereen, lisäsi vielä: "jos olisi maalle päässyt, olisi maakunta ollut vaikka kuinka rikas".[1480] Samoin Wermlannin toisinnon mukaan yksi varvas lentää mereen, toinen maalle; tästä jälkimmäisestä ovat heinät tulleet maalle. Jos olisi useampi varvas tullut, niin olisi vilja tullut kylvämättä. Molemmat, mutta varsinkin jälkimmäinen, _vanhin_ kaikista, ovat läheistä sukua tuolle lauseelle Libussan tarussa, missä surkutellaan että kyntäjä kesken työnsä kutsuttiin kuninkaaksi. Jos hän olisi saanut kyntää loppuun asti, ei olisi koskaan tullut katovuosia eikä olisi Bömin kansa milloinkaan tarvinnut ostoleipää.[1481] Huomattava on vielä, että K. Krohn'in Vuokkiniemestä saaman ilmoituksen mukaan Sampo-runoa on tapana laulaa kevät- ja syksykylvöjä tehdessä.[1482] Viimein tapaamme niiden toisintoin joukossa, jotka Lönnrot vanhaan Kalevalan painokseen on liittänyt, seuraavan hyvin merkillisen, jossa Sampo ja Pellervoinen nimenomaan tehdään yhdeksi:

Ennen mantu maita puuttui, Ahti selviä vesiä, Kuin on Sampo siemeniä, Pellervo jyvän periä.[1483]

Luullakseni on tarun muodon vaihdos tapahtunut tällä tavoin: Sampsa Pellervoinen oli Agricolan vakuutuksen mukaan Karjalaisten jumalia; hän mahtoi siis olla vähemmin tuttu Länsi-Suomalaisille. Nämät taisivat vaan kuulla, että Sampsa makasi jyvälaivassa ja semmoisena tuotettiin viljaa kylvämään. Toiselta puolen oli heille lännestä tullut tuo taru ihmemyllystä, joka muun onnen muassa viljarikkauden antoi ja myös noudettiin meren takaa laivalla. Silloin sulivat heidän käsityksessään molemmat yhtäläisiltä näyttävät tarut yhteen; he nimittivät onnimyllyn Sammoksi, lisäten skandinavilaiseen taruun muutamia piirteitä Pellervoisen töistä. Samporunon länsisuomalaiseen alkuperään viittaavat useammat seikat. Vienan läänissä ei ole se voinut saada alkuansa, koska runo-alue siellä 16:n vuosisadan lopulla, jolloin runo jo Savossa oli tuttu, vielä oli erämaa. Savoa on myös vaikea ajatella sen syntymäsijaksi, koska Pellervoisen taru siellä oli hyvin tuttu ja skandinavilainen vaikutus vasta varsin myöhään mahdollinen. Länsi-Suomessa sitä vastoin tämä vaikutus oli varsin luonnollinen. Siellä olemmekin tavanneet osaksi yhtä vanhoja, jos kohta ei yhtä selviä jälkiä Samporunosta herttua Kaarlen runossa Turun ympäristöltä, eräässä sadussa Hämeestä sekä noissa monissa, osaksi hyvinkin vanhoissa paikannimissä sekä Varsinais-Suomessa että Satakunnassa.[1484] Samaan suuntaan viittaa myös tässä runossa välistä ilmautuva selvästi länsisuomalainen sana suvi.[1485] Täällä Länsi-Suomessa mahtoi siihen jo myös liittyä kolmas aine, nimittäin Odhrörir-tarusta lainatut muutamat piirteet.[1486] Ainakin on Pohjolan emännän perään-ajo kotkana jo nähtävästi ollut tuttu Vermlannin Savolaisille. Muut tähän kuuluvat seikat -- Sammon kätkeminen vuoreen ja matona pujahtaminen lukon lomia myöten --, ilmautuvat tiettävästi vasta Vienan läänissä, sielläkin ainoasti harvoin.[1487]

Länsi-Suomesta on Sampo-runo luultavasti ensin Savoon tullut, sieltä Pohjanmaalle ja sitten laulajain kanssa Vienan lääniin. Toinen haara, hiukan muuttuneena, eteni Suomen Karjalaan ja Aunukseen. Viipurin puoliset pari katkelmaa ovat nähtävästi vasta nykyisinä aikoina tulleet jonkun muuttolaisen kautta Pohjanmaalta.

Itäisissä heimolaisissamme emme tapaa yhtään mitään, joka Sampo-retkeen vivahtaisi. Virossa ja Inkerissä nähtävät hämärät jäljet tuntuvat vaan olevan kaikua Suomen puolelta. Ainoasti lappalainen Päivän pojan retki saattaisi tulla tähän verratuksi.[1488] Mutta tässäkin on yhtäläisyys vaan yleinen: retki vaaralliselle pohjoiselle maalle, aarteen ryöstö ja turha perään-ajo. Yksityis-seikkoja ei ole monta yhteistä, ja jos onkin muutamia yhdennäköisiä, niin ne ovat vastaavinaan tiettävästi myöhäisiä muodostuksia taikka siihen Lönnrot'in kokoonpanon kautta tulleita kohtia.[1489] Näin tavoin seisoo Samporuno suomalais-ugrilaisessa laulupiirissä ihan yksinään ilman sukua, ilman heimoa, selvä todistus että sen synnyn johto vieraista lähikansoista on todenperäinen.

Tutkittava olisi nyt enään ainoastaan mistä syystä _Pohjola_ tehtiin Sammon talletuspaikaksi ja _Pohjolan emäntä_ sen haltijaksi. Luonnottomaltahan oikeastaan tuntuu, että kyntö ja kylvö taikka viljanrikkauden kanssa likimmässä yhteydessä oleva ihmemylly ajateltiin pakkasen ja kolkkouden ikikodin omaksi. Tämän näennäisen umpisolmun kehittää kuitenkin loitsujemme tutkimus aivan helposti. Niissä ilmautuu Pohjola, pimeä Pohjola tai Pohjan pitkä perä epäilemättömänä maantieteellisenä nimityksenä; sillä on näet enimmiten Lapin laakea l. laukea maa rinnakkaisvärssynä. Pohjoisten seutuin maine kylmänä, autiona maana, jonka asukkaat luultiin yli muiden taitaviksi noidiksi, teki kuitenkin että ne käsitettiin kaiken pahan luonnolliseksi tyys-sijaksi. Senvuoksi manattiin tavallisesti taudit, kivut, pedot y.m.s. sinne pois oikeitten ihmisten asunnoilta.[1490] Täten kehkeytyi Pohjolan merkitys _vihollisena maana_. Toiselta puolen ei voitu olla huomaamatta että samat Pohjan perät, monta vertaa paremmin kuin eteläisemmät, tiheämmin asutut, antoivat esi-isiemme kalleinta tavaraa: metsän nahkoja ja ylimalkaan metsän otuksia. Luultiinhan paitsi sitä Lappalaisilla olevan taidon tuuliaispäässä viedä eteläistenkin tienoitten metsän riista sinne omansa lisäksi. Siitä syystä metsämiehet luvuissansa rukoilivat metsän haltijoita, jos ei lähempänä ollut tarpeeksi saalista, juoksuttamaan lisää _Pohjolasta_, silkistä rakentaen sillan poikki Pohjolan joesta.[1491] Tämän käsityksen juurruttua alkoi pimeä Pohjola näissä ynnä sitten myös muissa loitsuissa saada viereensä kertovärssyn: _tarkka Tapiola_. Täten muodostui Pohjolan merkitys _rikkauden pesänä_.

Taudit, yhdeksän lajia luvultansa, olivat Muinais-Suomalaisten käsityksen mukaan syntyneet yhteisestä emosta, nimeltä _Loveatar l. Louhiatar_. Yllä-huomautettu seikka, kun taudit Pohjolaan manattiin, mahtoi olla syynä siihen, että tämän ilkimyksen arveltiin siellä asuvan. Senvuoksi ruvettiin yllämainitun nimen rinnalle välistä asettamaan kertovärssyä: _Portto, Pohjolan emäntä_.[1492] Toiselta puolen teki Pohjan perän käsitys Tapiolaksi, että myös Pohjolan emäntä monesti tuli metsän riistan haltijaksi. Hänelle siinä tilassa annetut lisämaineet usein vielä selvästi osoittavat kuinka muutos kävi; välistä ei ole tavallisten metsälukuin ja näiden toisintoin välillä muuta erotusta, paitsi että Pohjolan emäntä on Metsolan emännän sijaan tullut.[1493] Häntä kehoitetaan silloin, niinkuin tätä, avaamaan rahaista (s.o. turkillista) aittaansa tai arkkuansa. Jälkimmäisestä joskus lisätään:

Aukaise rahainen arkku (t. aitta) Kirjokansi kimmahuta.[1494]

Tästä oli vaan enää pieni askel siihen käsitykseen, että Pohjola oli rikas kaikesta maallisesta hyvyydestä ja Pohjolan emäntä tämän hyvyyden hallitsija.

Viimein vielä ansaitsevat huomiota nuot Sammon ryöstöretkellä laajalta ja vanhoista ajoista asti ilmautuvat värssyt:

Portit Pohjolan näkyvi, Paistavi pahan saranat (tai: Paistavi pahat veräjät), Pahan ukset uljottavi.[1495]

Tästä ovat ne joskus eksyneet toisiinkin epillisiin runoihin: Päivölän virteen, Vipusen kanssa yhdistettyyn kanteleen syntyyn, kilpakosintaan, päivän päästöön.[1496] Parissa kanteleen synnyssä, Väinämöisen laulun vaikutuksen kuvauksessa tavataan samankaltaiset, vaikka hiukan muuttuneet värssyt:

Portit Pohjolan repesi, Ilman kannet katkieli.[1497]

Saadaksemme tämän paikan merkityksen selville, tulee meidän taas turvata loitsuihin. Niissäkin välistä ilmautuu Pohjan portti. Sen edessä esim. joskus karhu t. susi syntyy,[1498] sieltä tuodaan hyytä,[1499] riisi käsketään sen sisään.[1500] Veren juoksulle saadaan salpa Pohjolan portin penkereltä.[1501]

Toisissa nähdään jo kehittyneempi muoto:

Portit Pohjolan näkyvi, Rauta-ukset (t. ääret) ärjöttävi.[1502]

Kysymys on nyt: kumpaisissa Pohjolan portti on alkuperäisempi, Sampo-runoissa vai loitsuissa. Jälkimmäisten puolesta näkyy se seikka puhuvan, että niissä nähdään yksinkertaisempiakin muotoja; edellisiin päin taas kallistuu vaa'an lautanen sen kautta, kun niissä tämä seikka on niin yleinen, loitsuissa verrattavasti harvinainen, monellaisissa luvuissa hajallaan, mihinkään erinäiseen vakinaisesti kiintymätön. Täytyy siis vielä hakea toisia todisteita lisäksi.

Runoissa, jotka jotakin retkeä kuvaavat, tapaamme useinkin yllämainittuihin vivahtavia, mutta kuitenkin erilaisia värssyjä. Parissa lajissa Inkerin kosintorunoja näemme hyvin usein värssyt:

Jo alkoi linna näkyä, Kultakatto kuumottaa, Vaskikatto vaalottaa.[1503]

Samoin Inkerin päivän päästöissä välistä kuuluu perille päästessä: Hiiden huonehet näkyvi.[1504] Eräässä Suomen Karjalan runossa viimein, jossa kuvattu laivaretki luultavasti on vaikuttanut Samporetken muodostumiseen, näemme säkeet:

Jo alkoi Pohjola näkyä, Kylä kurja kuumottaa, Paistoa pahat veräjät.[1505]

Näistä siis tahtoisi päättää, että tosin joku määräpaikan kuvaus on runoissamme vanhastaan tavallinen, silloin kun ollaan perille pääsemässä, mutta että Pohjolan portin mainitseminen siinä on myöhempi, kuitenkin jo 16:lla vuosisadalla tavaksi tullut lisäys, otettu loitsuista. Näissä viimeinkin sen synty on jokseenkin helposti selitetty: Pohjolan portti on silminnähtävästi pohjoisen taivaan loistavimman luonnon-ilmiön, revon l. Ruijan tulen kuva.

f. Auringon ja kuun päästö.

Epoksemme painetussa muodossa Pohjolan emäntä Sampo-taistelun jälkeen koettaa kaikellaisilla keinoilla häiritä Kalevalaisten alkavaa uutta onnea. Niinkuin olemme nähneet, oli kuitenkin enin osa hänen uhkauksistaan, jotka nuot turmelus-yritykset Sampo-retkeen liittävät, Lönnrot'in omaa lisäystä. Karhun pyynti ja peijaiset eivät täten todella ole missään yhteydessä epillisten runojemme kanssa, eikä sanota karhun tappajaa koskaan Väinämöiseksi. Aivan erillään on myös tautien synty ja parannus Sampo-jaksosta, vaikka jälkimmäinen kuitenkin joskus harvoin siihen sovitettuin nimien kanssa on epillisen piirin yhteyteen saatettu. Latvajärven Arhippa näet lauloi siitä, kuinka Väinämöinen keitti voiteita ja niillä paransi tavattomiin, nimenkin tietämättömiin tauteihin vaipuneita Väinölän poikia, Vuojolan lapsia.[1506] Paitsi sitä ilmautuu Pohjolan poikien poteminen, Luotolan lasten lahoominen parissa Vienan puolen ja yhdessä Suomen Karjalan loitsussa.[1507] Suomessa, tuo yksi poikkeus poisluettuna, lauletaan noista nimettömistä taudeista aina ilman mitään tarullisia nimiä mainitsematta, josta, niinkuin myös niiden vaihtelevaisuudesta Venäjän puolella, varmaan voi päättää, että ne ovat myöhempiä lisäyksiä.

Vähän toisin on taivaan valojen vangitsemisen ja päästön laita. Ne tavataan todella yhdessä kanteleen synnyn lopussa, ja ovat siis sen kautta edes välillisesti liitetyt Sampo-jaksoon. Väinämöisen soittaessa aurinko ja kuu laskeutuvat alas kuultelemaan, saadaan kiinni ja suljetaan yhdeksän lukon, kymmenennen takasalvan taa. Joukahainen ja Ilmarinen turhaan yrittävät murtaa lukot auki; vasta Väinämöiseltä se onnistuu: pääsi päivä paistamaan, kuu kumottamaan. Mutta tätä toisintoa löytyykin vaan yksi ainoa kappale, joka on saatu epäiltävästä runopaikasta[1508] ja itsekin sisältää turmeluksen merkkejä. Päivä näet tässä laskeutuu puuhun kuultelemaan, samoin kuin kaikissa muissa kanteleen synnyn kappaleissa metsän emäntä t. isäntä. Nähtävästi se on aivan uusi muodostus, syntynyt Vienan Samporunosta kuullun hämärän kaiun vaikutuksesta.[1509] Meidän tulee siis nyt ottaa päivän päästökin tutkittavaksi aivan erinäisenä, itsenäisenä taruna.

Painetun Kalevalan 49:s runo, joka melkein koko sen tapauksen laulaa,[1510] on täydennetty Lönnrot'in lisäyksillä.[1511] Näiden poiskarsimisen jälkeen jäljelle jäävä osa on se runo, jonka jo tiedämme lauletuksi Pohjanmaalla, Savossa sekä Suomen Pohjois-Karjalassa.[1512] Mutta ensikatsahduskin näyttää, että tämä semmoisenaan myös on myöhempi muodostus. Väinämöinen vasta taivaan valojen irtipääsön _jälkeen_ lähtee sotaan Pohjolaisia vastaan, lisäksi vielä ilmoittaen syyksi:

"Koska kuun kivestä päästin, Päivän päästin kalliosta".

Siinä on selvä todistus, että jälkimmäinen osa, Pohjolan retki, ei voi olla alun, päivän päästön, kanssa yhteenkuuluva. Pohjolassa ei sitten olekaan mitään puhetta auringosta eikä kuusta, tapellaan vaan ilman ilmoitettua syytä. Tapa, jolla taistelu kuvataan, osoittaa myöskin silminnähtävästi, että runon loppupuolisko on Päivölän virrestä (Lemminkäisen toisesta Pohjolassa-käynnistä) tänne eksynyt. Runon varsinainen, alkuperäinen sisällys supistuu täten siihen, että päivä joutuu kallioon, kuu katoo kiveen; Väinämöinen, yöllä synnyttyään, päivällä menee pajaan ja siellä takoessaan saa kuulla,[1513] että taivaan valot jälleen ovat päässeet irti takoessa "Väinämöisen" s.o. arvattavasti takomisen kautta. Sama taru ilmautuu myös vaillinaisempana sangen monissa katkelmissa, jotka ovat pistetyt erilaisten loitsuin sekaan. Kaikenmoisessa hädässä rukoillaan Jumalaa, Luojaa, Jesusta (joskus Maariaa) päästämään pahasta, "niinkuin kuun kehästä päästit, päivän kalliosta" (t. joskus vaskivantehista).[1514] Välistä on luonnon perustus vielä selvempi, kun kuu päästetään kehästä, päivä pilvestä.[1515]

Tässä mainitut päästäjät tietysti eivät voi olla yksikään alkuperäiset, kristityt hyvinkin luonnollisesta syystä, Väinämöinen sen vuoksi, kun takominen ei alkuansa ole hänen toimiaan. Parissa runokappaleessa tapaammekin toisia asianmukaisempia henkilöitä. Ganander'in mythologiaan on otettu runonkatkelma, jossa:

Kuumet ennen kuun kehitti, _Kavet_ kuun kehästä päästi, Riihen rautaisen sisästä, -- -- -- Pääsi ennen Päivän poika Päivättären päästäessä, Jesus kuun kehästä päästi, Päivän päärlystä[1516] ylönsi.[1517]

Vielä vanhemmassa katkelmassa, joka Vermlannin rajalla asuvilta Norjan Savolaisilta on saatu,[1518] päästäjä sanotaan _Turilaaksi_, johonka nähden on muistettava, että eräässä Ganander'in painattamassa runossa _Kave_ ukolla, Pohjan herralla, Väinämöisen isällä, on lisämaine iki Turilas. -- Toinen runo Norjasta käyttää nimen _Kapo_.[1519] Agricolan, vielä hiukkasen vanhemmassa muistoonpanossa mainitaan _Kapeet_ kuun syöjinä vihollisina, mutta siinä on nähtävästi erehdys tapahtunut.

Inkerin toisinto on, niinkuin tiedämme,[1520] pikkuseikoissaan hyvin erilainen pohjoisesta. Ylitsepääsemättömäin paaden, kuusen ja meren luominen pakomatkalla kaikellaisten kalujen viskaamisella taaksensa, löytyy kuitenkin ainoasti parissa kappaleessa: Se onkin nähtävästi satujen vaikutuksesta syntynyt vaihdos yleisestä laulutavasta, jonka mukaan ne esteet päinvastoin tulevat taivaan valoja päästämään lähteneelle tiellä vastaan ja hän ne poistaa oluen sekä viinan pirskoittamisella (joskus lisäksi tulen iskemisellä).[1521] Päästäjänä on täälläkin tavallisimmin Jumalan ainoa poika (joskus lisäksi Jesuksen käpeä-käsky); parissa, missä "minä" on päähenkilönä, tulee Maaria, vakainen vaimo avuksi. Vanhempaa kantaa nähtävästi edustavat harvinaisemmat _Turo_ tuima poika ja sepän tytär.[1522]

Mihin loppupäätökseen nyt nämät seikat meidät saattavat? Epäilemättä siihen, että puheen-alaisen runon perusteena on jumalataruksi kuvaunut luonnon ilmiö, auringon (sekä kuun) peittyminen pilveen sekä siitä jälleen selviäminen. Tämän luonnonperusteen näimme vielä aivan puhtaanakin muutamassa pohjoisen toisinnon kappaleessa; toisissa jo oli pilvi muuttunut kiveksi, kallioksi tahi muuksi. Eteläisessäkin esteeksi ilmautuvat ääretön puu l. hako ja kivi kuuluvat nähtävästi samaan mielikuvituksen piiriin; edellinen nimittäin likeisesti muistuttaa taivaan valoineen pimentävästä isosta tammesta.[1523] Oluen ja meden pirskoitus on mukava selittää pilveä poiskuluttavaksi sateeksi, ja tulen iskeminen käsitetään ilman selittämättäkin pilveä halkaisevaksi pitkäsen leimaukseksi. Takominen pohjoisessa toisinnossa sekä sepän tytär eteläisessä tahtoisi viekoittaa siihen oletukseen, että ukkosen jyrinäkin katsottiin taivaan selvittämisessä tarpeelliseksi. Sen ilmautuminen niin erilaisissa paikoissa, vaikka tosin harvoin, näyttäisi todistavan käsityksen vanhuutta. Myöhäisin tietysti on se muodostus, missä pilvi käsitetään aitaksi tai rautariiheksi, ja aurinko siis ikäänkuin joksikin kalliiksi tavaraksi.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, onko tämä taru alkuperäisesti suomalainen vai naapureilta lainattu. Läpinäkyväisyys, jossa se runoissamme vielä joskus ilmautuu, puhuisi edellisen oletuksen puolesta, mutta toiselta puolen on se seikka pahasti epäillyttävä, ettei päivän päästö ole tavattu yhdeltäkään itäiseltä sukulaiseltamme, jopa, mikä on vielä merkillisempi, ei ole tiettävästi Virolaisillekaan tuttu.

Muutamat seikat sen lisäksi silminnähtävästi osoittavat indo-eurooppalaista vaikutusta. Yllämainitut värssyt auringon ja kuun päästämisestä tavataan useammin kuin muissa loitsuissa synnytysluvussa; lapselle rukoillaan päästöä samoin kuin taivaan valotkin ovat tulleet vapautetuiksi. Tämä on aivan yhdenmukaista yleisen indo-eurooppalaisen käsityksen kanssa, joka panee tulen synnyn ja päivän selvittämisen ukkos-pilvestä lähimpään yhteyteen ihmisen synnyn kanssa.[1524] Yhtä yleinen on Indo-eurooppalaisissa päivän selvittämisen liittäminen yhteen oluen t. meden synnyn s.o. sateen kanssa. Nämät juomat olemme Inkerissäkin tavanneet puheen-alaisesta runosta, vaikka tosin päästämisen välikappaleina; vaan tämä muodon väärentyminen juuri onkin lainan todistus. Vienan läänissä tavataan myös joskus harvaan viittaus samaan asiaan oluen synnyssä. Kun ei näet olut ota oikein hapatakseen, arvellaan syyn tuohon olevan siinä, että on joku "kumma kuun edessä, terhen päivän tiessä".[1525] Viimeinkin on lukuun otettava, että indo-eurooppalaisetkin yleisesti kuvasivat pilven vuoreksi. Luultavasti on siis koko tämä taru lainattu, taikka, jos olisikin kenties meidän kansassamme syntynyt itseperäisesti täällä Itämeren rannalla, niin se on silminnähtävästi tapahtunut voimallisen indo-eurooppalaisen vaikutuksen alla.

Muutamat lisäseikat viittaavat meille mistä erityisistä kansoista tämä vaikutus on voinut tulla. Yksi semmoinen on Kave l. Kapo päästäjän nimenä. Se sama, niinkuin tiedämme, ilmautuu myös Volgan Suomalaisissa, Persiassa ja viimeinkin Indiassa, missä hän on pitkäsen poika ja siis nähtävästi jossain yhteydessä tämän tarun kanssa.[1526] Vaikea on siis uskoa, että tämä yhtäläisyys, josta pitkin tietä on jäänyt jälkiä, vaan olisi satunnainen. Mutta epäiltävä on sitä vastaan, tuliko sieltä muuta kuin kenties kaukainen kaiku itse tarusta, koska se muuten pitäisi olla tunnettu myös Volgan rannoilla. Vai olisiko Mordvalaisten taru haltijain synnystä ainoa jäänyt jälki siitä?

Luultavammalta näyttää laina Germaaneilta, joilla myös tavataan nuot ylläluetellut yhteiset piirteet, Erittäin Skandinaviaan kenties viittaavat nimet Turilas ja Turo, jotka tosin ovat ylen harvinaiset, mutta saadut kovin kaukana toisistaan olevista paikoista, että ne tahtoisi luulla satunnaisiksi. Ne näkyvät näet tarkoittavan Thor'ia, päivän valoin vapauttajaa skandinavilaisessa tarussa.[1527]

Noihin muutamiin myöhempiin muodostuksiin Inkerissä, joissa aurinko ja kuu tallennetaan aitassa, on nähtävästi toinenkin laina sekautunut. Välistä näet ei ne ole Hiisien eikä niistä vääntyneitten Viron ja Saksan noitien vaan kahden, kolmen neidon hallussa, jotka niitä pesevät ja huuhtovat. Siinä näemme aivan selvästi slavilais-liettualaisen tarun auringon kylvettämisestä yön ajalla.[1528]

Tulisi nyt viimein tutkittavaksi, eikö päivän päästö, vaikkei se oikeastaan Sampo-jakson yhteyteen kuulu, ole viimeinmainitun tarun ensimmäisenä, alkuperäisenä luonnoksena. Edellisessä pykälässä esitettiin jo Schiefner'in ja Donner'in arvelu, että Sampo on aurinko. Jos katsomme Sammon nykyisessä muodossa yhteensulaneitten aineksien sisimpää merkitystä, niin ei olekaan epäilemistä, että mainitut tutkijat ovat oikeassa. Grotte-mylly on silminnähtävästi kehitys tuosta indo-eurooppalaisessa tarustossa yleisestä tulen kirnuamisesta.[1529] Myöskin Sämpsä Pellervoisen alkukuva Zemberys (Slavilaisten Zjemik) tuskin voinee olla muuta kuin personoittu kevät-aurinko, joka kynnön ja kylvön toimeen panee. Mutta toinen asia on kysymys, oliko Suomalaisillakin ollut sama perusteena oleva käsitys ja kehittyikö se meilläkin sitten myllyksi ja personalliseksi haltijaksi. Erittäinkin tämmöinen luonnon-ilmiön yksinkertaisen kuvan kehittyminen monimutkaiseksi taruksi, juuri samalla tavalla niin erisukuisissa kansoissa, tuntuu jo sielutieteen kannalta katsoen kovin luonnottomalta. Paitsi sitä, ainakin mitä myllykäsitteesen tulee, on se myös kielitieteen ja sivistyshistorian puolelta katsoen mahdoton. Mylly- l. käsikivikuva voi erittäin Germaneissa kehittyä alkuperäisemmästä kirnusta, sen kautta kun he nimittivät molempia, alkumuodossaan rakennukseltansakin jokseenkin yhtäläisiä kaluja, melkein samalla nimellä. Gotilaisilla edellinen oli _quairnus_ (ruots. qvarn), Muinais-Skandinaveilla jälkimmäinen _kirna_. Kivenpuun, jolla käsikiveä pyöritettiin, sanoivat Skandinavit _möndull'iksi_ (männäksi). Meidän _käsikivi_ on tietysti kielellisesti kokonaan tämän kehityksen ulkopuolella. Vanhempi taru tulen kirnuamisesta tosin tavataan välistä meidänkin loitsuissamme. Panu, poika auringoisen, tai Väinämöinenkin, nähdään siinä toimessa.[1530] Mutta tämä yksinkertaisempikaan muoto ei voi olla alkuperäisesti suomalainen; sillä voin teko kirnun ja männän avulla on, niinkuin nämät sanat todistavat, vasta opittu naapureilta.[1531] Kuuluvatpa Aunuksessa vieläkin laittavan voita alkuperäisemmällä tavalla, maitoa lusikoin läikyttämällä.

Donner sen lisäksi tahtoi näyttää toteen, että Sampo-runo on päivän päästöstä kehjinnyt uudempi muodostus, ja perusti mielipiteensä useampiin yhtäläisyyksiin molempien runojen yksityis-seikoissa. Mutta hänen mainitsemansa yhtäläisyydet tavataan ainoasti painetussa Kalevalassa taikka selviävät satunnaisiksi muodoiksi. Sampo ainoasti yhdessä ainoassa toisinnossa suljetaan kivimäkeen, vaskivuoreen;[1532] taivaan valot tosin myös kiveen, vaan ainoasti vaskivanteisin. Pohjolan emäntä todellisissa kansan runoissa tosin ottaa Sammon haltuunsa; mutta ei hän koskaan ilmau taivaan valoin kätkijänä. Sampoa ryöstämään lähtevät usein kaikki kolme Kalevalan veljestä yhdessä tuumin; päivän päästössä toimii yksistään Väinämöinen, eikä hänkään, niinkuin näimme, oikeastaan kuulu siihen.

Enemmän huomiota ansaitsee ainoasti se Donner'in esiintuoma seikka,[1533] että Sampo ja aurinko (eli oikeammin taivas)[1534] molemmat sanotaan kirjokanneksi. Meidän tulee siis tarkemmin tutkia missä yhteydessä tätä sanaa käytetään runoissamme. Useimmissa paikoissa se llmautuu todella kertovärssyssä _taivaan_ rinnakkaisnimenä:

Läpi tahrahan kaheksan, Läpi kuuden kirjokannen.[1535]

Mutta sen ohessa se myös tavataan sangen usein _vakan, arkun, lippaan_, jopa _aitankin_ mainesanana. Kipusanoissa Kipuneito kipuja kootessaan joskus istuu:

Kirjovakkanen käessä, Kirjokansi kainalossa.[1536]

Useammin kuitenkin se sana, niinkuin jo Sammon tutkimuksesta tiedämme, viljellään Metsolan l. Pohjolan emännän rahaisesta arkusta tai aitasta, jossa kallis metsän vilja on tallella. Tästä se mukavasti saattoi tulla Sampo-runoon, johon tietysti Pohjolan emännän ilmautuminen metsäluvuissa antoi luonnollisen aiheen. Mutta myös edellinen merkitys on helposti voinut siihen vaikuttaa, koska Sammon takoja Ilmarinen ennen oli myös ilman kannen eli taivaan kalkuttanut. Tämän takomisen kautta se näkyykin vasta löytäneen tien Sampo-runoon, sillä Suomen puolella, missä ei takomista vielä ole, ei myös koskaan sanota Sampoa kirjokanneksi. Tämä sen ilmautuminen ainoasti myöhemmässä kehitysmuodossa onkin samassa hyvä todistus, että sen liittäminen Sammon mainesanaksi, vaikka se itse voikin myös taivasta merkitä, ei millään muotoa saata määrätä itse Sammon merkitystä ja syntyä.[1537]

Donner'in mainitsemain yhtäläisyyksien lisäksi voisi vielä tuoda esiin pari muuta, mutta nekin raukeavat likemmin katsellessa. Semmoinen on kiven ynnä muun viskaaminen perään-ajavalle esteeksi parissa Inkerin toisinnossa, jotka me havaitsimme myöhemmiksi väännöksiksi. Niin myös joskus Inkerissä suljetaan päivän valot aittaan yhdeksän lukon taakse; vaan tämäkin seikka on hyvin harvinainen ja Sampo-runoon se ilmautuu vasta Vienan puolella.

Kaikesta tästä emme siis voi millään lailla tulla muuhun päätökseen, kuin että päivän päästöllä ja Sampo-retkellä ei ole keskenänsä mitään tekemistä.

g. Vipusessa käynti.

Niinkuin jo näimme, on Vipusessa käynnin yhteys Sampo-retken kanssa liian harvinainen, ollaksensa todella asiaan kuuluvainen. Hyvin usein sitä vastaan jatkuu veneen teko Vipuselta saatuin sanain avulla sitten kanteleen synnyllä, ja tämän muodostuksen ilmautuminen laajalta sekä Venäjän Karjalassa että Suomenkin puolella osoittaa, että se on verrattavasti vanha.[1538] Yhtähyvin tavataan kanteleen synty vielä paljoa useammin ilman tätä alkua ja samoin löytyy jommoinenkin joukko Vipusen runoja, joista kanteleen synty puuttuu.[1539] Vielä suuremman arvon jälkimmäiselle toisintolajille antaa se seikka, että sitä on erittäin saatu Suomesta ja että siihen kuuluu ainoa jo viime vuosisadalla kirjaanpantu. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että myös Vipusessa käynnin ja kanteleen synnyn yhteys on myöhempää syntyä.[1540] Painetussa Kalevalassa on puheena-oleva runo asetettu kilpakosinnan valmistukseksi. Sekin yhteenliittyminen perustuu kansan laulutapaan, mutta tavataan aniharvassa, josta sen satunnaisuus käypi selville.[1541] Lönnrot'in painattama Vipusen runo on pää-asiallisesti yhtäpitävä Vienan läänissä yleisen laulutavan kanssa.[1542] Mutta tämä eroaa sangen tärkeässä seikassa suomenpuolisista toisinnoista: edellisessä näet _Väinämöinen (tai Ilmarinen) tulee Vipusen vatsaan niellyksi_; kaikissa läntisissä sitä vastaan _hän ainoasti kaataa puut pois Vipusen haudalta, herättää hänet ja saa kaivatut sanat kuulla_ (taikkapa sen vastauksen, ett'ei Vipunen niitä saata antaa).[1543] Ylempänä ollut tutkimus runojen leviämisestä ylimalkaan osoittaa meille että jälkimmäinen muodostus on alkuperäisempi, ja lisää vahvistusta siihen vielä antavat muutamat itse tässä runossa ilmauvat pikkuseikat. Siinä näet tavataan länsisuomalaiset genitivit _miesten, naisten_, jotka Karjalaisille ovat aivan oudot. Toinen tunnusmerkki Vipusen niin sanoaksemme, ristimänimi. Se vaihtelee useissa erimuodoissa: _Ankervo_ (l. Ankervoinen), _Antervo_ (l. Antermo l. Kantervo), _Antero_ (l. Anterus, myös joskus Antti). Mutta näistä Ankervo sivumuotoineen tavataan melkein yksistään nykyisin kerätyissä runoissa;[1544] vanhemmissa käsikirjoituksissa löytyy vaan yksi kerta Ankervo (oik. Angermo).[1545] Antervo on edustettu muutamissa uudemmissa kirjaanpanoissa, mutta kahta vertaa useammissa vanhoissa. Näissä jälkimmäisissä on nimi Antero kaikkein yleisin. Vaan ei siinä vielä kaikki; voimmepa nimen vaihtumisen historian todistaa vielä selvemmällä tavalla. Mainion Latvajärven Arhipan poika Miihkaali Perttunen, Borenius'elle laulaessaan, nimitti Vipusta Ankervoksi, hänen isänsä melkein neljäkymmentä vuotta ennen vielä Antervoksi.[1546] Viimeksimainittua nimeä käytti v. 1871 Jyrki Malinen Vuonnisessa, mutta vanha tietäjä Vaassila, joka nähtävästi on ollut hänen opettajansa, mainitsi Lönnrot'ille vielä Anteroa.[1547]

Tämän kautta lienee epäilemättömäksi todistettu, että Antero on alkuperäinen muoto, molemmat muut myöhempiä väännöksiä. Antervo on nähtävästi muodostunut samoin, kuin paikoittain Vienan läänissä kantelvo l. kantervo kantelesta.[1548] Ankervo l. Angervo-muodon syntymisessä on nähtävästi tuo onnetonta merkitsevä adjektivi ankervoinen ollut apuna, joka myös on mahtanut vaikuttaa, että sitä nimeä parissa toisinnossa taivutetaan, esim. Suuhun Ankervon Vipusen.[1549] Mutta huomattava on että Suomessa ja sen kanssa likeisimmin yhtäpitävässä Aunuksen läänissä ei juuri nähdä muita muotoja, paitsi Anterusta l. Anteroa[1550] ja tämän nimen länsimaalaisuus (Venäjän Karjalaisilla _Ontrei_) on samassa vahva lisätodiste koko runon läntiselle sukuperälle.

Jos nyt vatsaan nielemisen ja vatsassa takomisen poistamme pois myöhempänä lisäyksenä, niin jääpi siis tämän tarun alkuperäiseksi, yksinkertaiseksi ytimeksi käynti kuolleen puheilla tärkeitten tietoin saamiseksi.[1551] Semmoisena se ilmautuu inkeriläisessäkin toisinnossa, ja myös Viron runoissa on haudalla käyminen, sekä kuolleitten puhutteleminen hyvin tavallinen. Verrattakoon erittäinkin Kalevinpojan neuvonpyynti isältänsä, vanhalta Kalevilta.[1552] Vielä yleisempi on tämä tuskassa olevan turvauminen rakkaan vainajan hautakumpuun Germanein muinaismuistelmissa. Senvuoksi arvelikin Castrén Vipusen runon sieltä lainatuksi.[1553] Mutta tarkempi tutkimus hävittää auttamattomasti yhtäläisyyden useimmissa pikkuseikoissa. Käynti Tuonelassa ja Vipusessa lauletaan, niinkuin jo sanottu, hyvin harvoin yhdessä. Samoin on rautakangella herättäminen tavattu Suomen puolella ainoasti yhdestä ainoasta kappaleesta, joka sekin oli aivan rajan läheisyydestä. Omituisimmat yhtäläisyydet skandinavilaisen tarun kanssa haihtuvat täten arvottomiksi.

Toiselta puolen on neuvon ja avun hakeminen Manan haltijoilta schamani-uskon pääkappaleita, Samojedilaisnoita manaa esiin tadebtsjonsa; samoin hänen suomalainen virkaveljensä monessa loitsussa, missä suojaa jotain vaarallista retkeä varten varustetaan, kääntyy muun muassa myös maassa makaaviin miekka- ja hevosmiehiin. Onpa muutamissa näiden loitsuin toisinnoissa samat sanatkin käytetyt kuin Vipusen runossa:

Onko vanhoa väkeä, Jok' on viikon maassa maannut, Kauan liejussa levännyt?[1554]

Pääperusteeltaan on siis tämä Vipusen tarun osa nähtävästi perisuomalainen, jos kohta kenties Germaneissa niin yleinen neuvon hakeminen _yksityisten vanhempain haudasta_ on sen lopulliseen muodostumiseen vaikuttanut. Niin lienee varsinkin Virossa laita, missä Kalevinpoika menee ukko Kalevin _künka peal_ (kummun päälle).

Mutta mitenkäs sitten Vienassa tuo vatsaan-nieleminen siihen liittyi? Kenties voisi siihen olla syynä yhden kaksimielisen sanan väärinkäsitys, jommoiset erehdykset muulloinkin ovat monesti olleet tarujen ja kansanrunojen kehittymisessä apuna. Parissa Ilamantsin runossa näet lauletaan Väinämöisen, vaikka hän ei itse uppoa Vipusen vatsaan, kuitenkin saaneen tarpeelliset sanansa "ikimennehen _ihosta_, kadonnehen _kainalosta_, kuolleen _kohdusta_".[1555]

Muutamissa Vienan runoissa kehoitetaan Väinämöistä menemään Vipusen puheille, koska

Sill' on suussa suuri tieto, Mahti ponneton povessa, Vatsassa varat väkevät.[1556]

Sitten vielä tavallisesti jatketaan niin tavoin, että Väinämöiselle, kun hän on ahdistanut Vipusta rautakangella, vatsan sisään menemättä,

Puuttui suuhun suuri tieto, Mahti ponneton povehen, Vatsahan varat väkevät.

Taikka myös:

Saipa suuhun suuren tiedon, Mahtin ponneton (!) povehen, Vatsahan varat väkevät.

Mahdollisesti on sana _sai_, joka Karjalassa myös joutumista, tulemista merkitsee, synnyttänyt sen käsityksen, että Väinämöinen suuritiedon loitsijan suuhun ja vatsaan upposi.

Mistä sitten tuo takominen Vipusen vatsassa on saanut alkunsa? Ettei se, niinkuin Aspelin on selittänyt, ole siinä yhteydessä ukkosen jyriseminen pilven povessa, voimme varmaan päättää sen ilmautumisesta Vipusen runoon vasta Vienan puolella. Eipä se ole sielläkään kovin yleinen. Varmaan se ilmautuu ainoasti kymmenkunnassa kappaleessa; useissa muissa sitä vastaan se tapahtuu ulkopuolella, ennen vatsaan nielemistä, niin tavoin että sillä valmistetaan Vipusen suuhun pistettävä kanki. Mutta Vipusen runo ei ole paitsi sitä ainoa, jossa tuo yliluonnollinen takominen (paidan asettaminen pajaksi y.m. ja kolkuttaminen pajassa ovettomassa) on tavattava. Vienan läänissä alkaa Samporuno joskus sillä lailla, jolloin Väinämöinen takoo rautaisen hevosen, lähteäksensä ratsastamaan.[1557] Eräässä Suomen Karjalan runossa[1558] Ilmarinen samalla tavoin takoo rautaisen veneen, jolla purjehtii Pohjolaan. Vielä laajemmalta tavataan se Venäjän puolella[1559] kanteleen synnyssä, niin että Väinämöinen sillä tavoin sepittää haravan, jolla kalan ruotoja kanteleen aineksiksi ko'otaan, taikkapa rakentaa itse soittonsa. Niin-ikään nähdään se kultaneidon runossa sekä Vienassa että myös Inkerin alueessa.[1560] Näissä kaikissa on taottujen esineiden tavallisuus ristiriidassa takomisen ihmeellisyyden kanssa ja antaa syytä siihen arveluun, ettei se alkuaan mahtane yhteen kuulua. Vipusen runossa yksin voisi niin outoihin sepinkaluihin turvaaminen tuntua oikeutetulta, jos emme tietäisi koko vatsassa-oloa myöhäiseksi lisäykseksi; täytyy siis hakea eikö ihmeellinen takominen ilmau jossain vielä mainitsemattomassa yhteydessä, joka olisi luonnollinen ja samassa tiettävästi vanha.

Useissa ylläluetelluissa kuvauksissa tavattavat sanat: yöllä syntyi Väinämöinen tai Ilmarinen, päivällä meni pajahan, saattavat ajatuksemme ehdottomasti siihen, että tässä mahtaa olla oikeastaan puhe jostain työstä maailman alussa. Semmoinen tarjoutuukin meille raudan synnyssä, jossa[1561] Ilmarinen (t. välistä Väinämöinen), yöllä synnyttyään, päivällä menee pajaan, asettaa paitansa palkeeksi y.m. ja lietsoo pajassa ovettomassa, ilman ikkunattomassa, siksi kun rauta vellinä venyvi. Me olemme jo ennen nähneet, että taru Ilmarisen l. Ilman ukon takomisesta on ukkosen jyrinästä saanut alkunsa. Musta, pimeä ukkosen pilvi on sitten aivan luonnollisesti verrattu ovettomaksi, ikkunattomaksi pajaksi, ja yhtä luonnollista on myös, että Ilmarisella maailman alku-aikoina, jolloin rauta vasta luotiin, ei vielä ollut tavallisia sepinkaluja. _Tässä_ on siis edessämme todellinen luonnontaru, jonka vanhuutta ei myös sovi epäillä, koska se on yleinen Suomen puolella.

Huomattava seikka, joka selittää tuon ihmeellisen taonnan siirtymisen uusiin muodostuksiin, on se, että raudan synty, erittäinkin se osa, joka kuvaa Ilmarisen osaa työssä, on hyvin harvinainen Venäjän Karjalassa. Haavojen parantamiseksi siellä sen sijaan käytetään runoa Väinämöisen polvenhaavasta ja siihen liittyneestä verenseisatuksesta, joka Borenius'en mukaan on "käytännöllisen hyötynsä tähden" niiden seutuin tavallisimpia epillisiä runoja. Samoin on Inkerinkin alueessa raudan synty laihtunut paljaaksi, kaikkia tarullisia aineita vailla olevaksi manaukseksi; erittäin ei siinä tavata Ilmarin takomista. Sielläkin on nähtävästi syntyluvun unohtuminen tai tuntemattomuus tehnyt sen, että tuota yhtä osaa siitä, vielä muistossa pysynyttä tai muualta opittua, on ruvettu käyttämään uusissa yhteyksissä. Samallainen ilmiö on huomattava useitten muittenkin runoin kehityksessä.

Viimeksi olisi nyt vielä tutkittava, kuka ja mitä Vipunen oikeastaan oli? Donner on tahtonut selittää hänet entiseksi metsästyksen haltijaksi,[1562] Aspelin ukkosen ja auringon jumalaksi.[1563] Edellinen perustautuu nähtävästi niihin säkeisin, joissa sanotaan Vipusen kuolleen "vipunsa virittämästä, ahtamasta ansatiensä."[1564] Ne ovat saadut muutamista suomenpuolisista runokappaleista ja voivat siis olla vanhat. Virolaisissakin oli, Fählmann'in todistuksen mukaan, _Viboane_ tuttu mainiona ampujana.[1565] Mutta yllämainitut säkeet ovat kovin harvinaiset, voidakseen, kaiken muun tuen puutteessa, olla minäkään varmana todisteena; yhtä mahdollista on, että ainoasti Vipusen nimi, niinkuin kansantaruissa usein tapahtuu, on antanut niille synnyn. Ja koko Viboane, josta ei yksikään Viron runo tiedä mitään, tuntuu kovin epäiltävältä. Kun ei hänen nimensä vaan olisi jonakuna hämäränä kaikuna eksynyt sinne Suomesta.

Aspelin myös perustaa arvelunsa edellisen puolen samoihin runosäkeisin; joutsestaan, taivaan kaarestahan Ukko lennättää nuolensa. Jälkimmäisen puolen tueksi hän tuopi esiin, että Lemminkäinen, auringon jumala, muutamissa toisinnoissa sanotaan Vipusen pojaksi. Vielä lisäksi hän huomauttaa, että loitsuissa tuli joskus sanotaan auringon pojaksi; että säettä: tuskissa _tulen punaisen_ joskus seuraa kertovärssy: _angervoisen_ ailuhissa; ja että Väinämöinen sekä Ilmarinen yleiseen iskevät tulta kolmella kokon sulalla, viidellä _vipusimella_.

Ensiksimainitut värssyt: _Virsikäs Vipusen poika, Luottehikas Lemminkäinen_ löytyvät kymmenkunnassa runokappaleessa, joiden alkuperäinen kotipesä näkyy olleen Ilamantsi. Siellä kuuluisa Simana Sissonen Mekrijärvellä oikeastaan lauloi: Poika virsikäs Vipunen, tehden siis Vipusen ja Lemminkäisen _yhdeksi_ personaksi. Hän jatkoi sitten sillä tavoin, että Vipunen "tuo viruvi virsissähän, luottehissansa lojuvi", jolloin Väinämöinen tulee häneltä sanoja noutamaan.[1566] Mutta haudasta herätetty Vipunen vastaa: "ei ole miestä mennehessä eikä tuiki tullehessa!" -- juuri samoilla sanoilla kuin samalla seudulla joskus Lemminkäinen äidillensä, joka hänet on Tuonelan joesta haravoinut.[1567] Selvästi näkyy siis, että tässä vaan on tapahtunut sekoitus, varsin luonnollinen siitä syystä, että molemmat ovat kuolleet ja jälleen herätetään elämään. Mitään alkuperäistä ja oleellisempaa yhteyttä ei tämä kohta voi todistaa.

Yhtä vähän myös pitävät paikkansa muutkaan pienemmät todisteet. Jos tuli sanotaankin angervoiseksi, samoin kuin joskus Vipunen, me jo tiedämme, että jälkimmäinen nimi on myöhempi väännös. Vipusin puolestaan ei merkitse muuta kuin lennintä, siipeä, ja on tähän pantu alkusoinnun vuoksi, viisi-sanan tähden. Tulen synty ei ole millään tavoin ainoa runo, jossa sitä käytetään. Varpusen vivuttimilla l. vivutsimilla Lappalainen usein sulittaa nuolensa, kun aikoo Väinämöistä ampua. Samoin usein ison tammen runossa rujo, rampa ja perisokea, jotka pistoksia lennättävät. Vipusimella ei ole näin muodoin yhtään mitään tekemistä Vipusen nimen kanssa. Paljoa todenmukaisemmalta näyttävän tuen Aspelin'in arvelulle voisi saada muutamista K. Krohn'in Kajaanin kulmalta tuomista tulen synnyistä. Niissä näet kaikki Sotkamosta saadut alkavat sanoilla: "Vipunen Vapusen poika, Tuli kulta auringoinen, Auringoisen pojan poika", ja yksi laulajoista vielä lisäsi sen suorasanaisen selityksen, että "valkea sanotaan Vipusen pojaksi, siitä syystä kun lietsomapaikoissa tarvitaan valkea-vipua." Mutta, paha kyllä, nämät toisinnot ovat aivan yksinänsä; nuot sanat eivät löydy yhdessä ainoassakaan niistä lukemattomista tulen synnyistä, jotka on saatu muista Suomen seuduista sekä Venäjän Karjalasta, eipä edes niissä ennen kerätyissä, jotka ovat samasta Sotkamon pitäjästä kotoisin. Ne ovat siis epäilemättömästi ja auttamattomasti ihan uusi keksintö. Vipusen nimi on vaan tullut lisään höystöksi, samoin kuin loitsuihin muutenkin usein lisätään kertomarunoista otettuja nimiä paremman voiman vuoksi. Niinhän löylykin joskus sanotaan "vanhan Väinämöisen hieksi", kivi "nuoren Joukamoisen maksaksi" ynnä muuta.

Auringon ja tulen kanssa ei siis ole Vipusella myös mitään tekemistä. Loppututkimuksemme päätös on täten kokonaan kieltäväinen. Ainoa tulos on se, että me Vipusen alkuperäisestä olosta ja merkityksestä emme tätä nykyä tiedä mitään. Hän on nähtävästi jostain vanhasta, unohtuneesta tarusta ylijäänyt ja uuteen yhteyteen eksynyt pirstale.

h. Väinämöisen polven haava.

Myös polvenhaava-runo on paljoa useammin kanteleen synnyn kuin Samporetken yhteydessä. Välistä on silloin vielä, samoin kuin painetussa Kalevalassa, taivaan kaarella istuvan neidon kosiminen sen alkuun liitetty.[1568] Enimmiten kuitenkin ilmautuu polven haavoittuminen ja parantaminen erikseen niin hyvin Suomen kuin Venäjän puolella;[1569] yllämainitusta kosimisesta sitä vastaan tavataan Venäjän Karjalassa ainoasti yksi ja toinen säe toisten runoin sekaan eksyneenä, ja myös polvenhaavan yhdistys kanteleen synnyn kanssa on melkein yksistään rajamme sisäpuolelta saatu, idempänä ylen harva, ainoasti viime vuosikymmenellä tavattu.[1570] Tämä jälkimmäinen muodostus on joskus kosimiseen yhdistetty, joskus ei. Kaikesta tästä näkyy, että molemmat lisäykset vasta ovat myöhempiä. Eipä voi itse polvenhaavankaan runo olla aivan vanha, koska se Inkerissä ja Virossa on tuntematon. Muutama katkelma Satakunnasta[1571] viitannee, että sen synty on etsittävä Länsi-Suomesta.

Mitä sitten viimein Väinämöisen polven haavoittuminen ja siitä lähtevä hirveä verentulva merkitsee? Olen ennen tuonut esiin venäläisiä lauluja, joissa tapettuin sankarien ja kaunottarien veristä syntyy jokia.[1572] Väinämöisen nimi, jonka luulisi olevan yhteydessä Väinäjoen kanssa, siihen myöskin ikäänkuin antaa vahvistusta. Mutta koko tarun tuntemattomuus eteläisessä runo-alueessa ja Väinämöisen nimenkin vääntynyt muoto Virossa ei tahdo sopia yhteen tämän oletuksen kanssa. Myös tämän tarun luonnonpohja; jos polvenhaavan runo siis on alkuperäisesti suomalainen, tuntuu tätä nykyä selviämättömän hämärältä. -- Täytyy, kun täytyykin, jättää sen arvoituksen arvaaminen vastaisille tutkijoille.

i. Väinämöisen syntyminen.

Salmin kihlakunnassa tavataan kanteleen synty välistä yhteydessä niin sanotun _Iron runon_ kanssa. Siinä näet Iro neito, pidettyänsä pitkän pyhyyden, syöpi marjan ja synnyttää sen vaikutuksesta kolme poikaa: Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukamoisen. Nämät kohta rakentavat laivan, lähtevät merelle ja puuttuvat kiinni haukeen, josta tehdyllä kanteleella sitten Väinämöinen soittaa.[1573] Tavallisemmin on kuitenkin mainituilla seuduilla sekä Aunuksessa Iron runon jatkona kilpakosinnan, Vipusessa käynnin ja Sammon ryöstön sekoitus. Aivan selvästi näkyy, että molemmat nämät yhteydet, jotka vaan tavataan niin pienellä alalla, niin epäiltävässä runopaikassa ja, ainakin jälkimmäinen, niin sekavassa tilassa, ovat satunnaiset.

Kumpaisessakin yhteinen Iron runo on toisinto lännempää saadusta, ylen harvinaisesta Väinämöisen syntymästä.[1574] Tätä tunnemme oikeastaan vaan kaksi kappaletta; lisäksi voi kuitenkin vielä lukea muutamiin taudin syntyihin eksyneet samallaiset alut: että sulhasille vastahakoinen neito viimein syökseytyy mereen ja siellä tulee raskaaksi tuulen, Turilaan t. veden ukon kautta.[1575]

Meille säilyneessä katkonaisessa, sekavassa muodossa on tämä taru vaikea tutkia. Ganander'in saamassa kappaleessa on nähtävästi Väinämöisen isä astunut poikansa sijaan, jommoinen vaihto kansan muistelmissa ei ole harvinainen. Tämän arvelun vahvistavat hänen nimensä. Iki-Turilas toisissa toisinnoissa on juuri se, jonka yhtymisen kautta Ilman immen kanssa Väinämöinen syntyy. "Kave ukko, Pohjan herra" puolestaan on nähtävästi alkuaan ollut "Kave eukko, Pohjan neito". Tässä ovat siis isän ja äidin nimitykset sulaneet yhdeksi. "Parkka-äijä" Blomqvist'in kappaleessa muistuttaa Pellervoisen runosta, jossa Sampsa "parkassa" l. laivassa makaa, ennen kuin Ahti hänet haettaa. Sekin viittaa, samoin kuin Turilas, veden haltijaan, joka siis lienee täydestä syystä pidettävä Väinämöisen isänä. Äiti mainitaan samassa kappaleessa Pohjan neidoksi, muutamassa taudin synnyssä sitä vastoin Ilman neidoksi, joka näkyykin olevan alkuperäisempi. Edellinen nimi on mahtanut tulla sen kautta, että Louhiatar, tautien emo, jonka kanssa Väinämöisen äiti niin usein sekoitetaan, monesti sanotaan Pohjolan emännäksi.

Tässä siis Väinämöinen, samoin kuin yhdessä kosintarunossa, ilmautuu läheisessä suhteessa Ilman neitoon.[1576] Jälkimmäinen runo on epäilemättä edellisen emä, koska se erimuodoissaan tavataan niin laajalta ympäri Suomen, vieläpä Virossakin asti. Nähtävästi kansa tahtoi mainiolle sankarilleen myös saada mainion synnyn, ja silloin maan kuulu, veden valio, taivaan kaarella loistava neito, jonka kanssa Väinämöinen jo ennen oli yhteyteen saatettu, oli lähinnä tarjona.

Salmin kihlakunnan toisintoon on vaikuttanut legenda neitsyt Maariasta, joka marjan syötyään synnyttää pojan. Siellä ilmautuu myös Väinämöiselle kaksi veljeä, samat, jotka läheisen Ilamantsin runoissa niin usein ovat ikilaulajamme retkikumppaleina sekä Sammon ryöstössä että kanteleen synnyssä. Arvattavasti onkin juuri tämä seikka pääasiallisesti sen kolminaisuuden aikaan saanut. Kuitenkin on myös toinen seikka voinut olla myötävaikuttamassa. Muistakaamme Skandinavein jumalaistarussa niin usein ilmautuva kolmiluku, erittäin Völundar-qvidan kolme veljestä; muistakaamme myös yhden Korpiselän[1577] runon kolme veljestä, joilla on melkein kullakin sama virka kuin Völundar'in tarinassa. Saman tapaisia myös tavataan joskus Inkerin ja Viron runoissa.[1578]

j. Kanteleen synty.

Edellisessä olemme nähneet kaikki yhteydet, joissa kanteleen synnyn voi tavata, myöhemmiksi kokoon-panoiksi. Nyt olisi siis vuorostaan tämä runo tutkittava eriksensä.

Painetussa Kalevalassa ilmautuu se kahdessa paikassa, ensin Sampo-retken välitapauksena, sitten uudestaan Sammon ryöstön onnistumisen jälkeen. Edellisellä sovituksella, niinkuin tiedämme, on perustuksensa muutamista Vienan läänin kylistä saaduissa kappaleissa; jälkimmäinen sitä vastaan on varmaan Lönnrot'in keksimä, hän kun tahtoi käyttää toisenkin tarjona olevan kauniin toisinnon. Edellinen edustaa Venäjän Karjalassa ynnä useimmissa Suomen runoalueen osissa yleisen laulutavan;[1579] jälkimmäinen on pää-asiallisesti Inkerin piirin sekä Viron runoin mukainen.[1580] Kuitenkin on Lönnrot tähän myös sekaan pannut osia yhdestä uudesta vesasta, joka oli versonut edellisestä toisinnosta.

Tässä muodostuksessa, joka on Vienan rajaryhmälle omituinen ja aina vaan Sampo-runon yhteydessä tavattava, Väinämöinen Pohjolasta tultuansa taikkapa itse Pohjolassa taottaa Ilmarisella haravan, kokoo merestä ruo'on ruutut, kaislan kaitut, saapi niiden muassa myös kappaleen kalan ruotoa ja laittaa siitä kanteleen.[1581] Tämän vaihdoksen synnyn selittää meille tuo muistutuksessa mainittu Akonlahden runo. Siinä näet Väinämöinen, Pohjolasta tultuansa, laulaa ihmeellisen kuusen ja astuu Ilmarisen pajaan kaikkein täydellisempäin runoin tavalla; mutta sitten ei hän käskekään veljeänsä Pohjolaan, vaan sen sijaan teettää hänellä haravan. Nähtävästi oli jo unohtunut Ilmarisen luona käymisen oikea tarkoitus, jota kuusen luominen vielä viittaa, ja uusi tehtävä pantiin sijaan, koska ei Väinämöisen sopinut kuitenkaan turhaan tulla kuuluisan sepän puheille. Haravan taottaminen meren läpivetämistä varten oli silloin hyvin käsillä olevainen täyte. Samassa Akonlahden kylässä, niinkuin parissa muussakin samaan ryhmään kuuluvassa, oli muutenkin tämä oikeastaan Lemminkäisen surmavirrestä otettu seikka tullut Sampo-jaksoon liitetyksi; Pohjolan akka näet muutamissa toisinnoissa korjaa meressä ajelevan Väinämöisen maalle haravalla, jonka Ilmarinen on takonut.[1582]

Paitsi tätä löytyy toinen pohjoisesta toisinnosta syntynyt haaramuodostus, sekin niin-ikään ilmautuva melkein yksistään Vienan läänissä ja ylen harvinainen. Se tavataan enimmiten Vipusen runon yhteydessä.[1583] Väinämöisen vene siinä ei tartu haukeen, vaan luotoon, josta löydetään sorsan luita, kalan ruotoja, ja niistä kannel pannaan kokoon. Useissa näistä runoista tavattavat värssyt:

Siihen puuttui _Pohjan_ pursi, Vene Väinölän väsähtyi,

selittävät tämän muodostuksen synnyn, nimittäin Sampo-retkellä taulaluotoon tarttuvan Pohjolan laivan ja haukeen puuttuvan Väinämöisen purren sekoituksen kautta. Sama sekoitus nähdään myös parissa seudun Sampo-runossa.[1584]

Itse pohjoinen emäruno ilmaantuu pää-asiallisesti senkaltaisena kuin se on painettu. Joskus vaan nähdään alussa venepuun hakeminen purren itkun sijasta; se muodostus on kuitenkin kovin harvinainen ja nähtävästi satunnainen.[1585] Sama on muutamien toistenkin seikkain laita, joista merkillisimmät ovat: puhe veneen kanssa veteen laskeumisesta ja vedessä kulkemisesta ilman avutta[1586] -- kysymys onko vene yhtä kantava kuin kaunis[1587] -- vesille lähtijän sanat[1588] -- neitosten ihmettely Väinämöisen laulamisesta vesillä[1589] -- kosken sanat[1590] -- keskustelu hauin halkomisesta ja keittämisestä[1591] -- kanteleen lähettäminen Pohjolaan soitettavaksi[1592] -- kyynelten poimiminen[1593] sekä viimein laulun vaikutus vuoriin ja kiviin.[1594]

Painetussa Kalevalassa ovat kaikki kolme pääsankaria mukana kanteleen synty-retkellä. Lemminkäisen läsnä-olo perustuu kuitenkin, niinkuin jo tiedämme, oikeastaan ainoasti yhteen Ganander'in säilyttämään katkelmaan.[1595] Tavallisemmin on kolmantena miehenä Joukamoinen; mutta sekin muodostus on varsin ahtaasen piiriin rajoitettu.[1596] Vähää yleisemmin on Väinämöisen apulaisena ainoasti Joukamoinen t. Joukahainen.[1597] Vaan kaikkein useimmissa kanteleen synnyn kappaleissa on Väinämöinen ainoana mainittuna sankarina.[1598] Tämä on siis epäilemättä vanhin muodostus, joten myös Ilmarisen asettaminen airoille ja toisten kumppanein turhat yritykset sekä hauin tavoittamisessa että kanteleen soitannossa nähdään myöhemmiksi lisäyksiksi. Edellisten syntyyn on mahtanut vaikuttaa Sampo-retken esimerkki, jolla kaikki samalla tavoin yrittävät iskeä Pohjan kotkaa.

Pohjoisen kanteleensynnyn yleiset piirteet ovat siis seuraavat: veneen valitus -- erilaisen kansan asettaminen veneesen[1599] -- ensin vanhain, sitten nuorten soutu -- kulun vauhdin kuvaus -- erilaisten vesien kulkeminen -- haukeen tarttuminen -- hau'in pyytäminen ja kanteleen kopan rakentaminen siitä -- kanteleen muiden osien alku -- muiden soiton-yritykset -- Väinämöisen oma soittaminen ja luonnon ihastus -- Väinämöisen itku.

Eteläisen toisinnon muoto on ennen kerrottu.[1600] Oinaan juttu siinä on silminnähtävästi myöhempi lisäys, sillä, vaikka sen sarvi viedään sepälle kanteleen aineeksi, ei se tulekaan yhtään käytetyksi. Sama alku lauletaan paitsi sitä yleisesti Virossa erirunona, melkein aina sillä jatkolla, että sarvesta taotetaan sepällä hevonen ja satula, joilla kosiin mennään.[1601] Lisäkkeen tulon sieltä viitanneekin se värssy inkeriläisessä, että oinas oli saatu työllä Vironmaalla.

Jos nyt molemmat toisinnot näin karsittuna ja puhdistettuna vertaamme toisiinsa, niin huomaamme pää-erotuksen olevan siinä, että pohjoisessa kantele tehdään hauin päästä, eteläisessä koivusta. Edellinen aines tietysti myös vaatii koko tuon etelässä tähän kuulumattoman veneretken. Kumpi näistä molemmista on alkumuoto? Pohjoisen puolesta näkyisi se seikka puhuvan, että siinä metsän ja veden jumalatkin tulevat kuultelemaan, eteläisessä ainoasti elävät sekä ihmiset; edellinen siis tuntuu olevan vanhemmalla, muinaistarullisella pohjalla. Mutta jälkimmäinen sitä vastaan on niin paljon yksinkertaisempi, että sen synty täydellisemmästä olisi vastoin kaikkia kansanrunoin kehityksessä muutoin vallitsevia sääntöjä. Myös on huomattava että veneretkikin on tavallinen Inkerin alueessa, vaan aina erillään kanteleen synnystä. Sen lisäksi tulee viimein että muutamat Pohjois-Suomesta saadut kappaleet, joissa jumalat ilmautuvat, muuten rakennuksessaan ovat eteläisten kaltaiset. Merkillisin on yksi Ganander'in painattama, siis jo viime vuosisadalla, luultavasti Pohjanmaalta saatu, jossa Väinämöinen kalliolla rakentaa kanteleen, kopan koivusta visaperästä, naulat tammen oksista.[1602] Katkelma, jonka Gottlund toi Norjan Suomalaisista ja joka siis on 300 vuotta vanha, tosin on alkua vailla, josta voisi kanteleen syntytavan nähdä; mutta siinä veden emäntä nousee ihailemaan _sokean_ miehen soittoa, joksi Väinämöinen aina sanotaan etelässä.[1603] Syytä on siis olettaa, että ylimalkainenkin rakennus on noudattanut jälkimmäistä laulutapaa. Pienempiä jälkiä paitsi sitä löytyy varsin paljon.[1604]

Arvokkaan lisän tämän kysymyksen ratkaisemiseen antavat tietysti myös kaikki tiedot, mitkä meillä voivat olla puheen-alaisen runon leviämisestä. Vienan läänissä usein tavattava säe, jossa kerrotaan, kuinka veden emäntä "_vattalolle l. vattarolle_ vaivoaksi" ja joka Suomen puolella myös usein nähdään vääntymättömässä, alkuperäisessä muodossansa "_Vattallehen l. vahtallehen_ vaivoaksen", näkyy varmaksi tekevän, että ainakin ne kappaleet ovat tulleet läntiseltä haaralta.[1605] Muista, joissa se värssy ei löydy, voipi sitten ex analogia tehdä saman päätöksen. Samoin tavataan usein ne säkeet, joissa Väinämöinen käy istumaan purteensa, "niinkuin Suomen suolasäkki, _Tukulman_ tupakkamassi." Kulun suunnasta Suomen rajain sisällä voipi kenties toinen seikka olla jonkunlaisena osviittana. Monesti, joskus myöskin Pohjanmaalla, tehdään kielet "jouhista _uveh_-hevosen". Tämä uveh-sana, joka oritta merkitsee, kuuluu sekä Karjalan että Vepsän kieleen ja tavataan myös Suomen kreikan-uskolaisissa Laatokan pohjoispuolella.[1606]

Kaikesta tästä näkyy siis voitavan päättää että pohjoisempanakin Suomessa laulettiin ennen aikaan päärakennukseltaan Inkerin tapainen kanteleen synnyn laji, jonka ainoana tähdellisempänä eriäväisyytenä vaan oli jumalien läsnä-olo. Hauin ottaminen ainekseksi ynnä kaikki, mitä siitä johtui, on silminnähtävästi myöhempi muodostus, arvattavasti syntynyt Laatokan kreikan-uskoisissa rantalaisissa.

Ensimmäisen aiheen uudemman toisinnon syntyyn mahtoi antaa kanteleen oma, hauin pään tapainen muoto, jossa naulat hyvin voitiin käsittää hampaiksi.[1607] Luonnollinen ajatuksen johto siitä oli sitten, että hauki piti pyydettämän, ennen kuin siitä taisi kalun tehdä. Tämä ajatus saattoi tulla sitä helpommin, koska Väinämöinen vanhassa tutussa tulen synnyssä usein ilmautuu kalojen, muun muassa hauinkin pyytäjänä. Enemmän vielä kehitti laulun tutustuminen novgorodilaiseen Sadko kauppiaasen, jonka seikkailun liittäminen tähän luonnollisesti tuli välitetyksi hänen taitavan kanteleen-soitantonsa kautta. Hyvänä todisteena lainaamisesta ovat melkein sanasta sanaan yhtäläiset kysymykset, mihinkä laiva on kiinni käynyt.[1608] Viimein otettiin pikkuseikkoja kuvauksen täydentämiseksi ja runon pitentämiseksi sieltä täältä. Purjehduksen erikohdat löytyvät jo enimmäksi osaksi inkeriläisessäkin veneretkessä.[1609] Kanteleen ainesten luettelo muodostui nähtävästi sen mukaan kuin loitsussa jo ennen laulettiin käärmeen synnystä.[1610] Väinämöisen kyynelten viereminen on luultavasti otettu niistä inkeriläisistä ja virolaisista balladeista, joissa samalla tavalla kadonnutta poikaa tai tytärtä itketään. Veneen valitus, joka ei löydy sekään kaikissa kanteleen synnyn kappaleissa,[1611] on silminnähtävästi mukailus purtta varten haetun tammen puheesta. Erittäin on Virossa laulettu toisinto hyvin läheinen. Siinä näet metsässä kävelijä kuulee tammen itkevän ja saa tiedustellessaan sen selityksen, että kaikki muut puut käytetään johonkuhun tarpeesen, itkijä yksin on jäänyt joka tuulen turjutella, vihman vingutella.[1612] Yhdessä kappaleessa Tartonmaalta[1613] tammi vielä lisää: "mato juureni makasi". Sama matojen-makaaminen, lintujen lepääminen sanotaan Inkerinkin alueessa syyksi puun kelpaamattomuuteen laivan aineksiksi. Ne vastaavat silminnähtävästi noita säkeitä veneen valituksessa:

Matalimmat maan matoset Alla kaareni asuvat, Ilman linnut ilkeimmät Pesän pielessä pitävät.

Mitä meidän nyt viimein tulee sanoa kanteleen synnyn ja soitannon yksinkertaisimmasta muodosta -- onkos se alkuperäisesti suomalainen? Castrén, niinkuin tiedämme, luki sen niihin ikivanhoihin taruihin, jotka kansamme jo Aasiasta on tuonut mukaansa. Perusteena oli hänellä samallaiset käsitykset laulun vaikutuksesta Tatareissa.[1614] Kieltää ei voikaan, että joku yhtäläisyys on niissä olemassa. Mutta toiselta puolen on se seikka kovin arveluttava, ettei, ainakaan tähän asti, ole löydetty mitään senkaltaista varsinaisilta itäisiltä heimolaisiltamme. Näyttää siis siltä, kuin olisivat molemmat laulut syntyneet erillään toisistansa, suomalainen vasta Itämeren rannikoilla. Täälläkin taas runon suuri harvinaisuus ja vaillinaisuus Virossa[1615] antaa syytä kaikellaisiin epäilyksiin, jonka lisäksi tulee, että Väinämöisen nimi nähtävästi on siellä ollut vähän tuttu. Luultavimmalta tuntuu täten, että tarun ensimmäinen alku on lainattu. Mutta mistä se sitten on saanut alkunsa?

Epäilemättä on moni klassilliseen kirjallisuuteen perehtynyt ihmeellä huomannut, kuinka läheistä sukua Väinämöisen, soitannon ja sen vaikutuksen kuvaus on kreikkalaisen Orpheyn tarun kanssa. Aikojen ja paikkojen kaukaisuus on luultavasti kuitenkin kohta karkoittanut sen ajatuksen, että kreikkalainen vaikutus olisi mahdollinen. Kenties sietäisi asia yhtähyvin vielä hiukan tutkimista. Orpheyn taru kuuluu näet meidänkin aikoinamme olevan tuttu muhamedin-uskoisille, ylimalkaan vanhemmalla kannalla pysyneille Bulgareille Rhodope-vuoristossa.[1616] Siitä me voimme varmaan päättää, että se 900-1000 vuotta takaperin oli tässä kansassa, samoin kuin Byzantin Kreikkalaisissa yleinen. Mutta näiden molempien kanssa oli uudella Varjägein valtakunnalla sen ensimmäisinä aikoina paljon tekemistä. Vuonna 865 jo ilmautui 200 aluksen suuruinen laivasto Rurik'in kumppalien Askoldin ja Dir'in johdon alla Byzantin muurien edustalle. Oleg kävi samallaisella retkellä kerran, Igor kaksi kertaa, ja seuraavaltakin ajalta aina 1043:een asti mainitaan useita retkiä.[1617] Oleg'in retkestä erittäin on se varma tieto, että myös Suomalaisia (Tschudeja) oli mukana,[1618] ja arvattavasti oli useimmilla muillakin sama laita. Paitsi sitä tuli silloin joka vuosi Varjägein kauppalaivastoja, laskien Dnjepr-virtaa myöten alas, Kreikanmaalle, ja niissäkin saattoi olla suomalaisia kauppiaita mukana, koska Kiev'in ympäristölle perustettuihin kaupungeihin myös muiden muassa oli asutettu "Tschudein parhaat miehet."[1619] Tällä tiellä on siis taruja mahdollisesti voinut levitä Kreikasta meille asti, ja että joskus niin on tapahtunut, siitä on ainakin Suomen ja Venäjän saduissa sangen yleinen juttu Odysseystä ja Kyklopeista (tietysti muuttuneilla nimillä) epäilemätön todistus. Skandinavein taruissa on kyllä myös yhtä toista samallaista,[1620] mutta yhtäläisyys ei ole kuitenkaan ylimalkaan niin suuri, että olisi syytä ajatella itse runon aineen lainaa sieltä. Yhtähyvin ei voi olla huomaamatta jotain vähäisempää vaikutusta siltäkin puolelta. Kantele sangen useassa runokappaleessa sanotaan _harpuksi_, ja tapa, jolla sen soittaminen joskus kuvataan, sopiikin todella yksistään mainitulle germanilaiselle soitolle. Arhipan runossa esim. Väinämöinen

Pani ponnen polvillehen, Kären käänsi taivosehen.[1621]

Virossa, niinkuin tiedämme, kanteleen kielet tehdään Vanemuisen tyttären Jutan hiuksista.[1622] Tällä Jutalla, niin Virolaiset vielä tarinoivat, oli lemmitty, nimeltä _Endel_, Ilmarisen poika. Tämä kuoli ja yksin jäänyt impi itki niin ylenmäärin, että kyyneleistä syntyi Endlajärvi. Saman sulhasen nimi ilmautuu joskus harvoin myös Inkerin kanteleen-synnyssä. "_Enteli_ epänäköinen" on silloin se sokea poika (Väinämöinen), joka ihastuttaa koko luonnon soitollaan.[1623] Jutan (= Sagan) hillitsemätön suru nuoren ylkänsä ennen-aikaisesta poismenosta voisi olla kaikua skandinavilaisesta tarusta, jonka mukaan Nanna itkee rakasta Balder'iaan. Siinä tapauksessa ei olisi mahdoton, että _Endel_ olisi väännös toisen Odin'in pojan, Heimdal'in nimestä.[1624] Huomattava on, että juuri hän, yhdessä _runouden suojelijan_ Bragen kanssa, lähetetään Idun'ilta tiedustamaan tulevia kohtaloita, silloin kun jumalille oli tullut ensimmäinen aavistus Balder'ille pian tulevasta turmiosta. Mutta Idun oli kaikkitietävä, aivan kuin Juttakin hunnustaan luki ainakin tapahtuneet seikat.

Kanteleen synnyn yhteyteen joutunut laivaretken kuvaus tavataan Inkerissä ja Virossa, niinkuin jo tiedämme, aina siitä erillänsä. Samassa siinä ilmautuu, ylimalkaisen yhtäläisyyden ohessa, myös useampia erilaisuuksia.

Merkillisin niistä on se, että pursi pohjoisessa tehdään _laulamalla_, etelässä yksistään _käsien työllä_. Edellisissä seuduissa lauletaan:

Lauloi kerran, syntyi laita, Lauloi toisen, syntyi toinen, Kolmannen koko venonen.

Inkerin alueessa ovat nämät säkeet muuten samat, mutta "lauloi" sanan sijasta on "iski". Yhtähyvin alkaa edellinenkin toisinto aina sillä, että Väinämöinen "veisti vuorella venettä", josta näkyy, ettei loitsua yksin-omaisesti käytetty; toiselta puolen jälkimmäisessä usein sitten nähdään värssyt:

Vene syntyi vestämättä, Laiva lastun ottamatta,

jotka todistavat, että kätten työ ei ollut niin aivan todellinen. Nähtävästi ovat kumpainenkin yhdestä alkumuodosta kehkeytyneet, mutta kumpi se on, on ainakin minun mahdoton saada selville.[1625]

Laivan rakentaja Inkerin alueessa ei ole koskaan Väinämöinen, vaan enimmiten "velloni" tai "velloni, venehen seppä". Suistamolla ilmaantuu yhdessä muuten aivan Inkerin tapaisessa laivaretkessä kolme veljestä, ja koko laulu nimitetään "kolmen veljeksen lauluksi".[1626] Tästä voisi päättää, että tämä muoto on saanut alkunsa sen kautta, kun Laatokan pohjoispuolella Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen yhdessä purjehtivat, ja että koko runo on alkuaan sieltäpäin kotoisin. Tätä mielipidettä kuitenkin vastustaa se, että velloni Inkerin alueessa sekä Virossa yleiseen tavataan toisessakin runossa, nimittäin ison tammen hakkaajana. Luultavasti on hän siis siellä kumpaiseenkin tullut jonkun unohtuneen tarullisen henkilön sijaan,[1627] ja vellon käyttäminen laivaretkessä päinvastoin ollut niitä syitä, joiden tähden pohjoisten retkein kolmea osan-ottajaa ruvettiin pitämään veljeksinä.

Muutamat vasta pohjosempana lisään tulleet seikat laivaväen ja kulun kuvaamisessa ovat jo kanteleen synnystä puhuttaessa tulleet mainituiksi;[1628] me voimme siis nyt käydä tutkistelemaan niitä yhteyksiä, joissa laivaretki tavataan Inkerissä sekä Virossa. Ennen on jo mainittu,[1629] että retkeläiset välistä tulevat linnalle, missä vaativat lihaa nälkähänsä, taikkapa ihmemaalle, taikka viimein Suomen rannalle. Näihin on vielä lisättävä neljäs toisinto, missä he tulevat naisen luo, jota tervehtivät "leinoksi (s.o. onnettomaksi) leskeksi". Tätä nimitystä hän ei kuitenkaan tahdo itsellensä omistaa, koska hänellä on kolme mahtavaa poikaa. Hänelle ilmoitetaan, että surma ne on vienyt; silloin hän myöntää todella olevansa leino leski.[1630]

Ensinmainittu jatko nähdään aina tuossa tunnetussa runossa Jaakko de la Gardien retkestä Riikaa vastaan ja mahtaa siis olla siitä peräisin. Sijan pyytäminen Suomessa tavataan juuri samoilla sanoilla myös niissä Inkerin lauluissa, jotka kuvaavat Kaukon käyntiä häissä ja pakoa isännän tapon jälkeen. Siinä yhteydessä se siis vastaa pohjoisten Lemminkäis-runojen pakoa Saareen. Ja jos olisi vielä hiukan epäilystä, kumpaan paikkaan tämä seikka alkuperäisesti kuuluu, niin sen poistaa välistä nähtävä viimeinen rivi purjehtijan kysymyksessä: "Onko sijaa matkalaisen maata, lentolaisen levätä, _pillomiehen pilkistellä_?" Sillä Kauko tulee rikoksellisena Suomeen, vaan ei "vellosta" ole mitään semmoista tietoa. -- Lesken pojista on yksi Ruotsissa _ritari_, t. rovasti, toinen _piispa_ pappilassa t. Puolassa _polari_ (porvari?); siitä näemme selvästi, että meillä on tekemistä uudemman-aikaisen balladin kanssa. Se löytyykin usein eriksensä ja on väännös Kantelettareen otetusta Mataleenan virrestä. -- Neljäs jatko, retki ihmemaalle, tuntuu luonnikkaammalta; mutta sekin ilmautuu niin usein muissa yhteyksissä ja niin harvoin tässä, ettei sitä uskalla päättää alkuperäiseksi muodoksi.[1631] -- Virossa laivaretkeläiset tavallisesti tulevat rantaan, jossa on paljon neitosia ja kosivat niitä, tai pyytävät heitä tavaraa ostamaan.[1632]

Muutamissa länsi-inkeriläisissä ilmautuvat laivaväen seassa Jumalan ainoa poika, Pietari ja Mattias. Ensinmainittu laivan rakentaa ja miehittää; jälkimmäiset sitten myrskyn tultua paheksivat sitä, ettei matka joudu, kun vanhat ovat soutamassa.[1633] Nämät pyhät miehet osottavat nähtävästi tuon jo ennen viitatun runon[1634] vaikutusta, jossa myrsky Genezaret-järvellä on kuvattu. Nimet Pietari ja Matti ovat selvä todistus, että tämä runo on katolisesta Suomesta saanut alkunsa.[1635]

Epäiltäväksi täytyy kuitenkin katsoa, onko koko laivaretki alkuaan ollut tähän legendaan kiinnitetty. Useimmissa virolaisissa ja muutamissa suomalaisissa kappaleissa havaitsemme näet omituisen alun, joka kenties toista vanhempaa alkuperää viittaa. Laiva virolaisissa tehdään laklan luista, purjeet sorsan luista, airot hanhen luista, suomalaisissa välistä karhun luista, välistä kaikellaisten kalain suomuksista. Jälkimmäisissä tulee matkalla mies niemestä lisään, joka näkyy kuuluvan Ahdin meriretkeen, ja sitä samaa myös nuo vesilinnut ja kalat laivan rakennusaineina voisivat tarkoittaa. Linnut ovat kaikki keväisiä; tämä retki olisi siis ikään kuin kevään tulo Pohjan perille.[1636] Pahaksi onneksi seisoo yhtähyvin tämäkin arvelu tätä nykyä hyvin horjuvain perustusten päällä; ainoa, mitä varmuudella voimme sanoa, on se, ettei laivaretken alkuperästä eikä tarkoituksesta ole vielä saatu täyttä selkoa.

II. Väinämöisen ja Ilmarisen kosinnat.

a. Kilpakosinta.

Väinämöisen ja Ilmarisen kilpakosinta on, niinkuin tiedämme, Vienan Rajaryhmässä liitetty Sampojaksoon; yhdessä Ilamantsin toisinnossa se nähdään Vipusen runon ja veneenteon yhteydessä.[1637] Lönnrot'in yhteensovitus perustuu siis sekä yleisesti, että myös viimeinmainitussa yksityiskohdassa, kansan laulutapaan. Mutta ylimalkaan kuitenkin kilpakosinta lauletaan erikseen. Painetussa Kalevalassa se on jokseenkin yhtäpitävä Vienassa tavallisen toisinnon kanssa.[1638] Kansan suusta sekä täältä että muualtakin saadut kappaleet ei kuitenkaan pääty ansiotöiden suoritukseen, vaan jatkuvat vielä kotiinviemisellä sekä tavallisesti, kumminkin täydellisemmissä kappaleissa, kultaneidon takomisella, jotka Lönnrot on sovittanut toisiin paikkoihin, edellisen 48:een runoon, Ilmarisen toiseen kosintaretkeen, jälkimmäisen 47:een runoon, lohdutus-yritykseksi Kullervon tappaman vaimonsa kuolosta.[1639]

Vienan kilpakosinnan kanssa on Ilamantsin toisinto ylimalkaan yhtäpitävä, mutta eroo siitä kuitenkin useissa seikoissa. Vielä eroavaisempi on Inkerin alueelta saatu. Näiden kaikkien keskinäisen suhteen arvostelemiseksi on tärkeä ensiksi ottaa selvä siitä, mitä suuntaa runon leviäminen on mahtanut tapahtua. Siinä suhteessa ovat jonakuna osviittana ne nimitykset, joilla Anni Vienan läänissä Väinämöistä puhuttelee. Eteläisimmässä tämän seudun kolmesta alueesta, Akonlahden ryhmässä, sanotaan hän enimmin _Suvannon sulhoksi_,[1640] pohjoisemmissa sitä vastaan aina _Uvantolaiseksi_ tahi _Umantolaiseksi_.[1641] Ensinmainittu nimi on ainoa jotakin merkitsevä, ikään kuin käännös itse "Väinä"-möisestä; se on siis ilman epäilemättä alkuperäisin. Muut molemmat ovat nähtävästi vääntyneet alkusoinnun vaikutuksesta "_ulkonit_"-sanan vuoksi. Siinä on meillä siis todistus, että leviäminen ainakin Vienan läänissä on käynyt etelästä pohjoseenpäin.[1642] -- Vienan runoissa on Anni Väinämöisen tullessa "poukkujen" pesussa, joka sana niillä seuduilla on tuntematon; vaatteitten pesu näet sanotaan Venäjän Karjalassa _turhaksi_.[1643] Suomessakaan se tietääkseni ei ole käytännössä, paitsi Viipurin läänin eteläisissä pitäjissä; Inkeristä se on ainakin saatu yhden lyyrillisen runon seassa, ja Virossa se on aivan tavallinen.[1644] -- Viimeinkin nähdään kultaneidon runossa Vienassa milloin Väinämöinen, milloin Ilmarinen takojana, Suomessa ja Inkerissä yksistään jälkimmäinen (joskus Ismaro-muodossa), jolle sepän toimi on luonteen-omaisempi. Kaikki nämät seikat näkyvät selvästi todistavan kilpakosinnan eteläistä sukuperää,[1645] ja osoittavan yksistään pohjosempana tavattavat seikat myöhemmäksi lisäykseksi.

Sangen tärkeä semmoinen, ainoasti Vienan läänille omituinen on Ilmarisen _sisaren_ keskustelu Väinämöisen kanssa; Ilamantsissa itse kosittava neito puhuttelee purjehtijaa ja sitten lentää kyyhkysenä tai mataa käärmeenä asiata ilmoittamaan Ilmariselle, joka jo oli häntä ennen vaimoksensa varoittanut.[1646] Täten pääsemme siitä luonnottomuudesta, että Ilmarisella, joka välistä sanotaan Väinämöisen veljeksi, on erinäinen sisar, ja että Väinämöinen tätä, siis omaa sisartansa kosii. Sisar tosin välistä ilmautuu Ilamantsinkin kilpakosinnassa, mutta ainoasti saunan varustajana ja vaatteitten tuojana (vuoroin äidin kanssa.)[1647]

Vienassa lisääntulleet ovat vielä Väinämöisen veneen arvaaminen kala- t. lintuparveksi,[1648] ja Annin kehoitus veneelle lähenemään valkamalle, jos se on kotolaisten oma, mutta jatkamaan kulkua, jos se on vieras.[1649] Aivan harvinainen Vienassakin ja siis satunnainen on tytön vastaus vanhemmille: "ei menevänsä osan hyvyydelle, vaan otsan hyvyydelle".[1650]

Molemmille pohjoisille toisinnoille yhteiset, mutta Inkerissä tuntemattomat ovat sangen useat kohdat. Semmoinen on purjehtivan Väinämöisen ja rannalla seisovan tytön (Annin) keskustelu. Silmäänpistävä on tämän läheinen sukulaisuus Väinämöisen ja Tuonen neidon puheitten kanssa, siksi kun edellinen pääsee Manalan joen poikki. Kumpaisessakin vanhus ensin kielastelemalla kiertelee, ennen kun viimein tunnustaa totuuden. Toinen on siis nähtävästi mukailus toisesta eikä voine kauan epäillä jälkimmäisen parempaa oikeutta alkukuvana pitämiseen. Onhan se puhtaasti jumalaistarullinen, edellinen tavalliseen ihmis-elämään alasvedetty.[1651] -- Väinämöisen selitykset retkensä tarkoituksesta eivät ole aina samat: Ilamantsissa puuttuu hanhien ajo, Vienassa sodankäynti; ainoasti kalan pyynti on molemmissa yhteinen ja niin muodoin vanhin. Sangen mahdollinen, jopa luultava on, että tämä seikka on kilpakosintaan tullut tulen synnystä. Kahdessa viimeinmainitun runon kappaleessa Suomen Karjalan lutherilaisesta osasta[1652] näet tulee tuli-kalan pyyntiin lähteneille Väinämöiselle ja Ilmariselle vastaan vaimo, joka sanoo olevansa heidän äitinsä, ensimmäinen itselöistä, ja kysyy kuhun he ovat menossa? He vastaavat olevansa tulta pyytämässä.[1653] Vähän toisellainen on heidän vastauksensa eräässä vaillinaisessa Sakkulan tulen synnyssä;[1654] monissa muissa kappaleissa Maaria, joka hyvin usein muulloinkin on tullut Ilman immen sijaan, on tuli-kalan pyynnissä avullinen, jos kohta ei ilmau matkan perän tiedustajana.[1655] Tietysti ei tämä seikka voi olla tulensynnyn alkuperäisiä osia, koska se puuttuu useimmista kappaleista; mutta toiselta puolen se täydellisenä tai kumminkin viitattuna tavataan kovin monessa, ollaksensa aivan satunnainen. Näyttää siltä, kuin tämä tulen synnyn laajennus olisi ollut vahvistunut toisinto Suomen lutherilaisissa Karjalaisissa, joilta se paraasta päästä on talteen saatu. Heidän läheiset naapurinsa, Ilamantsilaiset, ovat ensimmäiset, joiden kilpakosinnassa tuo keskustelu ilmautuu: siinä on ainakin hyvin todennäköinen selitys puheen-alaisen kohdan syntyyn.[1656]

Saunan lämmitys sekä Ilmarisen peseyminen ja pukeuminen tavataan joskus harvoin Inkerinkin alueella, mutta eivät kuulune kuitenkaan runon alkuperäisiin aineksiin, vaan lienevät otetut häävirsistä.[1657] Vaikeampi on ratkaista kilpakosinnan ja häävirsien suhdetta, mitä tulee koiran haukkumiseen sekä talonväen lähettämiseen katsomaan. Paikannimet Simasalo ja Lemmenlahti melkein viittaavat pikemmin jälkimmäisiin. Mutta mainittu seikka ei ole kovin yleinen edes Suomen ja Venäjän Karjalan häävirsissä, ja inkeriläisissä aivan outo. Enemmin olisi siis syytä luulla, epillisen runon olleen lainan-antajana.

Ansiotöitten suoritus on yhteinen Suomelle ja Venäjän Karjalalle,[1658] mutta itse työt eivät ole aina samat. Useimmissa käsikirjoituksissa, samoin kuin painetussa Kalevalassa, nähdään kyisen pellon kyntö ja Tuonen hauin pyyntö; kolmantena on verrattain tavallisin pyhän varsan valjastus.[1659] Viimeinmainitun on Lönnrot, niinkuin tiedämme, siirtänyt Lemminkäisen tehtäväksi, ja sen sijaan pannut karhuin ja susien suistamisen, joka vaan perustuu yhteen runokappaleesen.[1660] Ensinmainittu näistä ansiotöistä näkyy olevan kaikua slavilaisesta maailman jaosta ihmisten ja käärmeen välillä.[1661] Toisesta en ole enempää selvää saanut. Kolmas kenties on mukailus Sigurd'in hevosen ha'usta.

Kotiin vieminen on myöskin viimein molemmille pohjoisille toisinnoille omituinen piirros; mutta se kuvataan niissä erilailla. Vienan läänissä se on Kojosen pojan runon kaltainen, ja että se onkin siitä lainattu, sen todistaa epäilemättömästi Ilmarisen nimen joskus vielä nähtävä vuoroitteleminen Kojosen kanssa;[1662] Ilamantsissa Ilmarinen matkalla poikkee yöksi taloon, jossa hänen nukkuessansa toinen hänen "naistansa naurattaa." Siitä suuttuneena hän muuttaa uskottoman kalalokiksi.[1663]

Yksistään Ilamantsissa tavataan kilpakosinnan seassa arvan asetus, joka oikeastaan on erinäinen loitsu, ja ainoasti Repolassa kilpaveljein sopimus, ettei neitoa ryöstetä väkisin, vaan annetaan hänen itse päättää kohtalostansa.[1664] Molemmat ovat siis satunnaisia lisäyksiä.

Paikka, josta Väinämöinen keskustelussaan Annin kanssa viimein ilmoittaa aikovansa kosia, on painetussa Kalevalassa _Pohjola_. Tämä nimitys perustuukin muutamiin käsikirjoituksiin, vaan ei suinkaan kaikkiin. Yleinen se on ainoasti Vienan läänissä; Ilamantsista ja Aunuksesta sitä vastaan on sitä ainoasti saatu pari kappaletta. Viimeinmainituissa seuduissa tarkoittaa kosinta melkein aina _Hiiden_ ukon tytärtä. _Vuoren_ "vunukkaa" (s.o. pojan tytärtä)[1665] Tästä jo voisimme päättää Pohjolan olevan myöhemmin tähän sovitetun maineen ja lisää vahvistusta siihen saamme vielä muutamain toisten seikkain kautta. Haukkuja, joka ilmoittaa kosijain tuloa, sanotaan tosin usein _Pohjan_ koiraksi, mutta myös yhtä usein _Saaren_ halliksi t. vartijaksi.[1666] Edellisen vanhemmuuden todistaa sen ilmautuminen Vuonnisen Ontrein runossa, jota vastaan poikansa jo käyttivät "Pohjan"-muotoa.[1667] Vanhemmissa Vienasta saaduissa keräelmissä sanotaan Väinämöistä puhutteleva Anni useimmiten _Saaren_ neidoksi. Harvemmin oli hänellä maine "Anni neito, aino neito", joka nähtävästi on lainattu niin sanotusta Aino-runosta.[1668] Ilamantsissa kutsutaan häntä _yön tytöksi, hämärän neidoksi_. Mikäs tässä kirjavuudessa voi antaa ratkaisevan päätöksen? Epäilemättä Inkerin laulutapa, jossa Ilmarisen kosinta aina tapahtuu _Saaresta_. Pohjolan nimi nähtävästi on tullut tavaksi runoissa ylimalkaan yhä enemmän heräävän yhteenliittämishalun kautta; tahdottiin vetää kilpakosintakin lähemmäksi Sampojaksoa. Ilamantsin runoin eriäväisiin nimiin ei voi panna liioin arvoa; ne ovat nähtävästi yltä-yleensä vaihtuneet uudempiin.[1669] Saman Saarennimen ilmauminen leviämisjakson kumpaisessakin päässä lienee kyllin varma todistus vanhuudesta.

Yhteiset kaikille kolmelle toisinnolle ovat näin muodoin:[1670] sepän tulo Saareen, koristeitten takominen erittäin neidoille t. neidolle (pohjoisissa toisinnoissa tämä taonta tapahtuu palkaksi tuodusta sanomasta, ja Ilamantsissa tuntuu sen alla piilevän jotain enempääkin, nimittäin naimislupaus, koska seppä sen jälkeen muistuttaa neitoa valasta ja saakin hänen apunsa ansiotöihin), sepinkalujen poisviskaaminen (Inkerissä senvuoksi, kun sepän teoksia ei kiitetä tai häntä häissä soimataan; pohjoisempana, kuultua kilpaveljen menosta kosintaretkelle); viimein kultaneidon takominen.[1671] Juuri nämät jäljelle jääneet piirteet ja erittäinkin niiden molemmat eteläisemmät muodostukset osoittavat silmäänpistävää yhtäläisyyttä Velint-tarinan kanssa.[1672] Valmisten takeitten hylkääminen on vaan miekasta siirtynyt kultakuvaan.

Ensimmäinen syy, mikä välitti ulkomaalta opitun uuden tarinan liittymisen juuri Ilmarisen, ilman ja ukkosen jumalan nimeen, on varsin helppo ymmärtää. Olihan hän jo ennestään tullut käsitetyksi pilvessä takojaksi, sitten taivaan kannen kalkuttajaksi. Mutta tämän asian helpoitti vielä luultavasti Skandinavein lauluissa ja tarinoissa nähtävät nimet _Ismal ja Ismar_, joista toinen ilmautuu kosijana, toinen ihmeellisen ihmiskuvan rakentajana.[1673] Luultavasti käytettiin Suomen kielelle siirtyneessä runossa ensi-alussa ainoasti Ismaro, niinkuin Inkerissä vielä monesti on laita, ja sitten vasta myöhemmin Ilmaro t. Ilmaroinen.

Inkerissä vielä Ilmarinen kosii yksin, samoin kuin myös Velint, hänen alkukuvansa; kilpakosinnaksi on runo muuttunut vasta Ilamantsissa. Tähän vaihtumiseen kenties jo vähän vaikutti Velint'in kilpa takomistaidossa kuninkaan entisen sepän kanssa, ja loppulykkäyksen uuteen suuntaan mahtoi antaa Inkerissä yleinen runo päivän, kuun ja tähden kilpakosinnasta. Löysimmehän sieltä jo yhden kappaleen,[1674] jossa Ismaron runon seassa on tähän vivahtavia kohtia.

Tähän-astiset jäljet ovat johdattaneet meidät Länsi-Inkeriin, Narvan seuduille, mutta vaikea on ajatella sitä seutua runon syntymäsijaksi, koska ei voi käsittää, milloin ja kuinka skandinavilainen vaikutus olisi juuri siihen seutuun, kreikan-uskoiseen väkeen tapahtunut. Ismaron nimi viittaisi erittäin tanskalaisiin tarinamiehiin, koska juttu Ismar'ista ja hänen rakentamastaan ihmiskuvasta löytyy Saxon historiassa. Luonnollisemmalta siis tuntuisi, että laina olisi tapahtunut Virossa, joka toista vuosisataa oli heidän valtansa alainen. Viime-aikoina saadut keräelmät ovatkin osoittaneet, että samankaltainen toisinto kuin Inkerin sielläkin on ollut tuttu. Yhdessä kappaleessa seppä takoo vallalle valjaita, neidoille veitsiä, mutta jättää niihin lomia ja lovia. Siitä soimattuna hän vihastuu, viskaa pihdit pilviin, poimii kokoon kultia ja takoo kultaneidon, jonka kuitenkin huomaa kylmäksi. Muut kappaleet ovat kovin vaillinaiset.[1675] Sangen yleinen useissa Viron maakunnissa on sitä vastaan tuo jo ennen mainittu balladi, jossa Anni tahtoo sepällä parannuttaa kiikkuessa katkenneet korunsa.[1676] Kultaneidosta lauletaan myös laajalta, aina Setukaisten maalla asti; mutta Varsinais-Viron ulkopuolella hän tehdään puusta, kullalla ja hopealla ainoasti kaula siloitellaan, vaikka usein kuitenkin loppu: -- kullan kylmäksi tuntuminen, -- on samallainen. Uskaltaako näiden vähäisten ja vaillinaisten jälkien perusteella päättää runon syntyneen Varsinais-Virossa, vai onko se Länsi-Inkeristä myös levinnyt länteen ja lounaasen.[1677] Mahdoton ei olisi myös, että tämäkin runo, niinkuin tiettävästi moni muu, olisi tullut Inkeriin Länsi-Suomesta, jossa ainakin kultaneito on ollut tuttu. Mutta se asia täytyy tätä nykyä jättää ratkaisematta.[1678]

b. Väinämöisen ensimmäinen käynti Pohjolassa ja Sammon taonta.

Kaikkia tutkijoita, jotka tyystemmin ovat Kalevalaa tarkastelleet, on mahtanut oudoksuttaa se seikka, että Pohjolan emäntä rantaan uivaa Väinämöistä puhuttelee juuri samoilla nimillä kuin Anni veneessä ohikulkevaa: _Suvannon sulhoksi, Uvantolaiseksu, Umantolaiseksi ja Ulontolaiseksi_. Se johtaa heti sen ajatuksen mieleen, että tämä Sampojakson osa, jota ei Suomessa tunneta, mahtanee olla väännös kilpakosinnasta. Lähempi katsahdus yhä vahvistaakin tätä arvelua. Väinämöinen kummassakin tapauksessa lähenee mereltä, häntä puhutteleva nainen huomaa hänet rannalta, jossa on askareillaan. Useissa kappaleissa Pohjolan emäntä ottaa sirkun siivet, leivon lentimet ja täten rientää Väinämöisen luo, samoin kuin yön tyttö Ilamantsissa Ilmariselle sanan viepi. Molemmat veljekset täydellisemmissä toisinnoissa ilmautuvat kilpakosijoina ja Ilmarinen se vaaditun ansiotyön toimittaa.

Tässä uudessa muodostuksessaan otti kuitenkin kilpakosinta sekaansa muutamia uusia lisäseikkoja,[1679] joista tärkeimmät ja yleisimmät ovat: Pohjolan emännän (t. piian) aamupuuhat, r. 7: 133-62, otetut molemmin puolin rajaa yleisestä balladista; lunnaitten vaatiminen kotiinviennistä, nähtävästi mukailus saduista; puhe Ilmarisen taivaan taonnasta, r. 7: 333-8, niinkuin näimme, Suomen puolella erinäisenä runonpalasena; Sammon ainekset, niinkuin jo on selitetty, varsinkin Kojosen pojan retkestä; kuusi kukkalatva ja Ilmarisen lähettäminen Pohjolaan tuulta myöten, r. 10: 31-42, 113-78, edellinen nähtävästi uusi keksintö, jälkimmäinen kenties mukailtu siitä, kuinka tuuli Suomen päivänpäästössä lennättää Väinämöisen Pohjolan joen poikki; kuvaus sulhasille vastahakoisesta immestä, r. 10: 83-6, Suomessa kuuluva taivaan kaaren päällä istuvan neidon kosintaan.[1680]

c. Kojosen pojan kosinta.

Hyvin yleinen sekä Inkerissä että myös Suomen ja Venäjän Karjalassa on runo kavalasta Iivana Kojosen pojasta, joka kosii kaunista tyttöä, viimein saatuansa silpoo hänet palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi. Inkeriläinen ja pohjoisempi (Suomen sekä Venäjän Karjalan) eroavat kuitenkin toisistansa muutamissa yksityis-seikoissa. Edellisessä Kojonen nähtävästi on suuttunut monista vaikeista ja vaarallisista ansiotöistä, jotka häneltä on vaadittu, ja käskee nyt nuorikkoansa samallaisiin: hänen pitää kutoa paita yhdestä liinan kuidusta, tehdä verkaviitta yhdestä villatöppösestä. Kun nuorikko sen mahdottomaksi sanoo, Kojonen hänet silpoo palasiksi ja vie rinnat paistettuna anopille tuomisiksi.[1681] Jälkimmäisessä neito kotiinvietäessä katuu kauppaansa ja ilmoittaa mieluummin olevansa kaikkein tien poikki hypänneitten elävien kuin uuden sulhon kumppalina. Siitä vimmastuneena Kojonen kysyy miekkansa mieltä; Loppu on taas ensinmainitun mukainen.[1682] Runon alkuna on silminnähtävästi eräs venäläinen laulu. Yksi Vladimir suuriruhtinaan pajareista, nuori _Iivana Godinavitsch_ (lue: Godjinovitsch, josta hyvin luonnollisesti Iivana Kojonen) kosii erään kauppiaan ihanaa tytärtä. Tämä tosin jo on luvattu ruhtinas Koschtscheille l. Koschtscheritsalle,[1683] mutta Iivana hänet vie väkisin. Kotimatkalla he kohtaavat kolme jälkeä: jalopeuran, valkoisen hirven ja mustan näädän jäljet. Kumppalit lähtevät kaikkia näitä eläviä pyytämään, viedäksensä ne tuomisiksi kotiin.[1684] Iivana nuorikkonsa kanssa sillä aikaa lepää teltassa. Mutta Koschtschei tulee sinne ja sitoo nuorikon avulla Iivanan tammipuuhun. Kotschtschei sitten ampuu yhtä lintua, mutta nuoli alaspudotessaan tappaa hänet itsensä. Nuorikko nyt päästää Iivanan siteistä, mutta tämä ei annakaan anteeksi, vaan sieppaa miekkansa ja silpoo pois yhden neidon jäsenistä toisensa jälkeen, sanoen: "en sitä tarvitse, kun sillä olet tuota pakanaa halaillut, silmäillyt" y.m.[1685]

Niinkuin näkyy, on runo Laatokan puolella Suomen Karjalassa saanut suomalaisen muotonsa. Muista kosintarunoista on siihen liittynyt Kojosen ajon sekä kosimisen kuvaus ja ansiotyöt; eläväin jäljet ovat saaneet omituisen kotimaisen vivahduksensa. Inkerin toisinnossa on arvattavasti vaikeitten töitten vaatiminen nuorikolta muodostunut ex analogia ansiotöitten mukaan.

Muutamissa kappaleissa Inkerin alueella ja Suomen Karjalassa on Kojosen pojan ristimänimi muuttunut Ilmariksi; siihen on mahtanut olla pääsyynä ensimmäisen kirjaimen yhtäläisyys, samoin kuin joskus tavataan Ignaatta t. Iivari Iivanan sijasta. Myöskin molempien ilmaantuminen kosijoina on tietysti ollut apuna. Tämä sekoitus sitten Vienan läänissä nähtävästi antoi aiheen tuohon muodostukseen, jossa Kojosen pojan kotimatka on kilpakosintaan liitetty. Lönnrot'in kokoonsovitus perustuu siis kansan laulutapaan. Aihe siihen, että painetussa Kalevalassa Ilmarinen lähetetään toistamiseen kosimaan, jolloin Pohjolan emäntä ei hänelle anna toista tytärtänsä, koska muka on "tappanut naisen ennen naidun", on myös todellisesta kansan runosta saatu. Joskus näet on Inkerin kosintarunoihin sekaantunut kappaleita Elinan surmasta, niin että käsketään kosijan tappaa entinen emäntä, vaan sitten kuitenkin joskus hylätään hänet tämän tapon tähden. Niissä runoissa, joissa Kojonen on Ilmarina, on kaksi kosintaretkeä liitetty peräkkäin, ja myös yllämainittu kiellon syy käytetty: ne ovat epäilemättä olleet Lönnrot'in esikuvana. Oikeastaan asiaan kuuluviin seikkoihin on kuitenkin painetussa Kalevalassa lisätty yhtä toista.[1686]

d. Ilman immen kosinta.

Taivaan kaarella istuvan immen kosinta ei ole missään suorassa yhteydessä Sampojakson kanssa; eipä se ole edes tuttukaan Vienan läänissä,[1687] missä Sampojakso vasta on täydelliseksi muodostunut. Aiheen niiden yhdistämiseen on Lönnrot kuitenkin saanut siitä, kun puheena-oleva runo Suomessa aina on liitetty yhteen polvenhaavan kanssa ja tämä jälkimmäinen kumminkin joskus eksynyt Sammon ryöstö-retken alkuun.

Runon kuulumattomuus Sampojaksoon näkyy siitäkin kohdasta, että kosittava impi ei käsikirjoituksissa olekaan Pohjan neito, vaan _Honkelan miniä, Tuulikki Tapion neiti, Salakaarron kaunis vaimo_.[1688] Nämätkään nimet eivät kuitenkaan tunnu alkuperäisiltä, sillä Tapion neidon oikea paikkahan on maan päällä, sinisen salon sisässä, Havulinnassa. Katsokaamme senvuoksi tarkemmin Honkelan miniän ilmautumista muissa runoissa. Hän tavataan, useimmiten _Hongatar_-muodossa, melkein yksistään karjan luvuissa sekä karhun synnyssä. Jälkimmäisessä hän aina, edellisessä usein, on tekemisissä karhun kanssa. Mutta karhu syntyy yläilmoissa, luona kuun ja päivän, _Ilman immen_ toimen kautta ja vasta maan päälle alas laskettuna joutuu Hongattaren tuuditettavaksi, hoidettavaksi. Tulen synnyssä toiselta puolen on säkenen tuudittaminen enimmiten Ilman immen työnä. Nähtävästi on tämä kumpaisellekin yhteinen tuudittaminen ollut syynä molempain haltijain sekoittamiseen ja Honkelan miniä anastanut tuon korkean istuimen taivaan kaarella, pilven päällä, sekä sen kosijan, joka alkuaan oli _Ilman immen_ oma. Mainittakoon vielä pari pikkuseikkaa tämän arvelun vahvistukseksi. Yhdessä Pohjanmaalta saadussa kappaleessa[1689] saa impi vielä lisänimen _Katrina kipokäpeä_. Se sama ilmautuu myös eräässä Pohjanmaan loitsussa[1690] tulen tuudittajana, ja _Kati kaunis, ilman tyttö_ toisessa ikivanhassa[1691] synnyttää karhun. Ja karhun syntyin seassa joskus päinvastoin nähdään jälkiä neidon vaatimista ehdoista. Tämän loitsun kautta on siis sekaannus nähtävästi saanut alkunsa.

Ratkaiseva on viimein se seikka, _että Ilman impi todella tavataan kosimisen esineenä_ muutamissa runoissa laulu-alueemme äärimmäisessä eteläpäässä, Setukaisissa, Pihkovan läänin kreikan-uskoisissa Virolaisissa, sekä niiden naapurina olevalta Võrun seudulta.[1692] Niissä ilman kaunis impi istuu ilman äären päällä, kuun kultapuoliskon päällä, paistaen kauas yli maan, manteren. Kosijaksi ei tule kuitenkaan Väinämöinen, vaan _Päivän, Kuun ja Tähden pojat_, joista viimeinmainittu saa neidon omakseen.

Tämä taivaskappalten kilpakosinta on Virolaisissa hyvin yleinen.[1693] Yllämainitun eteläisimmän piirin ulkopuolella on kuitenkin neidon nimi melkein aina _Salme l. Solme_.[1694] Sangen monessa toisinnossa tämä neito syntyy ihmeellisellä tavalla, jota seikkaa ei kuitenkaan voi pitää alkuperäisestä runoon kuuluvana, koska useimmat kappaleet ovat sitä vailla ja koska tämä synty on niin monta erilaatua.[1695]

Muutamissa, tietysti uudemmissa, muodostuksissa, jotka kuitenkin muuten ovat yhtäpitävät Salmen-runoin kanssa, on taivaskappalten sijaan astunut kosijoita Viljannista, Tarvastusta sekä omasta kylästä.

Inkerinkin alueessa on taivaskappaleitten kosiminen hyvin yleinen; sitä on tallella enemmän kuin kolmekymmentä kappaletta. Parista näkyy ihan selvästi, että ovat käännöstä Virosta.[1696] Enimmäkseen on kuitenkin tämä kosinta, niinkuin tiedämme, liittynyt myös itseksensä tavattavaan runoon siivottomasta Katrinasta.[1697] Niinkuin jo tiedämme,[1698] ovat siellä tarulliset kosijat ainoasti Länsi-Inkerissä paremmin säilyneet, idempänä enemmän tai vähemmin muuttuneet uudemmiksi.[1699] Siellä myös, jos ei tähteä enää mainita, kolmas kosija enimmiten on Peri-Virosta. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että taivaskappalten kosinnalla on Virossa alkukotinsa, josta se, vähitellen muuttuen, on levinnyt Inkerinmaalle sekä Viipurin puolelle.

Onpa kuitenkin saman runon kappaleita löytynyt pohjoisempaakin Suomesta, ulkopuolelta Inkerin aluetta. Sitä on laulettu, myös Laatokan pohjoispuolella, jopa on muutama kappale saatu Aunuksesta asti.[1700] Näissä ovat tarulliset nimet enimmiten yhtä hyvin säilyssä kuin Länsi-Inkerissä. Mutta melkein kaikissa ilmautuu myös kosija Peri-Virosta, joka todistanee samaa alkuperää kuin Inkerin runoilla.[1701] Nähtävästi on kuitenkin Inkeri ollut välittäjänä, koska näissäkin kappaleissa aina tuo juttu siivottomasta neidosta on lisään liittynyt. Kenties on runo tullut suoraan Länsi-Inkeristä, Narvassa majailevain Karjalan sotamiesten kautta.[1702]

Ilman neidon tai hänestä muodostuneen Salmen kosiminen Päivän, Kuun ja Tähden kautta on nähtävästi myöhempi kehitys tuosta tunnetusta kauniista virolaisesta tarusta Koiton ja Hämärän neidon rakkaudesta. Kilpakosinnaksi se luultavasti muuttui kahden Virossa yleisen muun runon vaikutuksesta. Toisessa niistä näet neidolle tulee merestä kolme kosijaa: kulta-, hopea- ja leipämies, toisessa päivältä, kuulta ja tähdeltä peräkkäin tiedustellaan jotain kadonnutta.[1703] Koiton ja Ämarikin taru puolestaan nähtävästi on saanut alkunsa slavilais-liettualaisista taruista, joissa alin-omaa on puhe kuun tai tähden pojan ja päivän tyttären naimisliitosta.[1703] Suomen suvussa ei ole idempänä ainoaakaan tähän vivahtavaa jälkeä ja Virolais-Suomalaisissa on runon leviämisen tie aivan selvä.[1705]

Tarun muuttuessa runoksi on samassa kosittava neitokin hiukan muuttunut: Hämärän tyttärestä on tullut Ilman impi. Nähtävästi on siihen vaikuttanut halu saada morsian niin kuuluisaksi kuin mahdollista, ja silloin tietysti ei voitu keksiä mitään loistavampaa kuin tuo korkealla ilmassa hallitseva impi, joka kaikkein eläväin ja kasvein synnyttämisessä on apuna ja ihmistenkin avioliittoin suojelija. Välitysmuotona näkyy olleen tuo Ilman impien ikävöiminen yksinäisyydessään.[1706]

Suomeen on, paitsi tuota uudempaa taivaskappalten kosintaa, myös aikaisemmin tullut vanhempi muodostus, Väinämöisen kosinta. Tämä ukko itse tietysti ei kuitenkaan voi olla siinä alkuperäinen, vaan tullut asetetuksi siihen asemaan, siitä syystä kun niin valiolle neidolle tahdottiin kaikkein mainioin kosija.[1707] Virossa näin ikään joskus, vaikka harvoin, on sen puolen runoin kuuluisin sankari, Kalev, pantu Salmen (t. Lindan) kosijaksi.[1708]

e. Loppukatsahdus kosintaretkiin.

Niinkuin yllä-olevat tutkimukset osoittavat, näkyvät kaikki tähän asti tarkastettavina olleet kosintarunot olevan alkuaan muukalaista syntyperää. Tämä tulos sotii perinjuurin Castrén'in ajatusta vastaan, joka arveli niiden tulleen Suomen kansan kanssa aina Aasiasta asti. Meidän tulee siis tyystemmin katsastaa hänen esiintuomat syynsä.

Samojedein (samoin muidenkin läheisempäin ja kaukaisempain sukulaistemme) kosintarunoissa, niin on hänen arvelunsa pääperuste, kuuluu neito vieraasen, viholliseen heimokuntaan, josta häntä ei saada ilman kalliitta lunnaitta.[1709] Samoin on myös Kalevalassa laita (Kalevala ja Pohjola, Sampo). Mutta me olemme nähneet, että tämä yhtäläisyys vaan on myöhemmissä muodostuksissa tai näennäinen. Sammon vaatiminen lunnaaksi ei ole Sampo-jakson alkuperäisiä osia; Pohjola ei ole kilpakosinnassa kilpaveljein oikeana tarkoitusperänä; pilven päällä istuvan immen on vaan Lönnrot ristinyt Pohjan neidoksi; Kojosen poika ei ole alkuansa sama kuin Ilmarinen, ja kansan laulu ei tiedä mitään siitä, että Ilmarinen toistamiseen lähtee Pohjolasta kosimaan, vielä vähemmin siitä, että hänen ei olisi ollut lupa lähempääkin ottaa vaimo.

Ansiotöitä ei sovi hyvin verrata Itämailla vielä vaadittuun kalym'iin l. naimahintaan. Jos ne olisivat toinen muodostus siitä, niin löytyisivät myös aina Tatarein kosintarunoissa; mutta, niinkuin tiedämme, ne ovat näissä hyvin harvinaiset.[1710] Paitsi sitä eivät naimishinnan vaatiminen ja vaimon ryöstäminen itselleen suinkaan ole yksin-omaiset ural-altailaiselle sukukunnalle; ne ovat vaan alhaisempia kehityskantoja kaikensukuisten kansain naimistavoissa. Venäläisissä oli vielä Varjägien perustaman vallan ensivuosisatoina jälkimmäinen keino (umykanie) aivan tavallinen. Heidän sukulaisillaan Vendeilläkin Itämeren pohjoisrannikolla oli Tanskan Valdemarin valloittamisen aikana (12:n vuosisadan keskipaikoilla) myös sama tapa, ja Tanskalaiset opettivat heille oman edistyneemmän pitämyksensä, vaimoin ostamisen lunnailla.[1711]

Tuon yleisen yhtäläisyyden vahvistukseksi, joka on samankaltaisen sivistyskannan seuraus, pitäisi tulla yhtäläisyyttä kertomuksen erinäisissä pikkuseikoissa, ennen kun voisi arvella Suomen ja Pohjois-Aasian kansojen kosintarunot yhteiseen ikiperintöön kuuluviksi, niinkuin luomisrunoissa todella on laita. Mutta yhtäläisiä pikkuseikkoja ei niissä voi tavata ollenkaan.

Viimeinkin vielä pitäisi olla samallaisia runoja myös lähempänä meitä, Aasialaisten ja meidän välillämme asuvilla heimolaisillamme. Mutta ei ole Syrjääneillä, Tscheremisseillä, Mordvalaisilla niistä tiettävästi pienintäkään jälkeä.[1712]

Kaikki tämä epäilemättömästi ja auttamattomasti kumoo Castrén'in arvelun kosintarunojemme aasialaisesta sukuperästä.

III. Lemniinkäis-runot.

a. Päivölän retki.

Lemminkäisen käynti Pohjolan pidoissa t. _Päivölän l. Lemminkäisen virsi_[1713] on tätä nykyä sekä Venäjän että Suomen Karjalan rakkaimpia kertomarunoja. Koko joukko kappaleita on myös, niinkuin tiedämme, saatu Pohjanmaalta, Savosta ja Inkeristä, niin ikään muutamia siihen kuuluvia toisintoja Virosta, ja onpa jälkiä tavattu Hämeessäkin asti.[1714]

Tällä äärettömällä alueella ei se tietysti voi olla joka paikassa ihan sama; mutta eriäväisyydessä on sen synnyn tutkimiselle sangen tärkeä säännöllisyys: toisinnot tulevat näet yhä täydellisemmäksi, mitä kauempaa Pohjosessa ovat saadut.[1715] Siinä on jo itsessään hyvä viittaus, mihin suuntaan leviäminen on tapahtunut, ja tämän seikan todistusvoiman vahvistavat vielä useammat muutkin kohdat. Ensiksikin Lemminkäinen Vienan läänissä aina pyytää äitiänsä: "tuo tänne _sotisomani_!" -- etelämpänä, sekä Aunuksessa että Suomen Karjalassa, "_sotisopani_." Tämä sana, joka on yleinen Laatokan puolella ja Virossa asti, on Vienassa tuntematon ja senvuoksi vääntynyt tutummaksi. Samoin tavataan usein vääntyneinä useat suomenpuoliset sanat (esim. _susit_; emoseni, _vaino_ (pro: vaimo) vanha). Vienassa Lemminkäinen tunnustuksessansa äidille käyttää olematonta sanaa: "tapoin miehen, _uin_ urohon!" -- Inkerissä hän sanoo: "tapoin miehen, sain petohon" (hätään = Ven. beda). Viimeinkin selittävät Vienalaiset, että tämä runo on loitsuna laulettava oluenpanossa; mutta heillä ei pannakaan ikinä sitä juomaa.[1716]

Näitä jälkiä myöten eteläänpäin kulkiessamme, tapaamme vielä Inkerissäkin runon pää-rungon yhdessä. Siinäkin, samoin kuin enimmiten kaikissa pohjoisemmissa maakunnissa, näemme seuraavat seikat: oluen synnyssä veden keittämisen koko kesä y.m. --- oluen panon -- hapatuksen ha'un[1717] -- oluen uhkauksen -- kutsut;[1718] -- ja itse retkessä aikomisen Luotolahan lankoihinsa sekä sijan osoittamisen kattilain välille[1719] -- kyy-olueen tarjoomisen -- miekan mittelyn -- ulos pihalle lähtemisen -- ovihakaan iskemisen[1720] -- isännän pään sivaltamisen niinkuin naatin nauriista -- eväitten pyytämisen äidiltä -- piilon-ehdoitukset, sijan pyytämisen Saareen, vallattoman elämän siellä sekä viimein molemminpuolisen surun erosta.[1721] Vielä eteläisemmät toisinnot Virosta näyttävät meille sitten, ett'ei tämäkään muodostus ole ihan ensimmäinen, vaan pantu kokoon useammista aineksista. Mutta ennen kun voimme ne erottaa toisistansa, on välttämätön tarkastaa muutamia Päivölän virressä ilmautuvia nimiä.

Painetussa Kalevalassa on pidoissa-kävijä sanottu _Lemminkäiseksi_. Semmoinen ei ole kuitenkaan hänen nimensä kaikissa käsikirjoituksissa. Niissä runoissa, jotka Lönnrot'in aikana kerättiin Vienan läänistä, on se melkein aina _Kaukomieli_ (joskus sen rinnalla _Ahti Saarelainen_ ja _veitikka verevä)_; sama on myös laita yhdessä silloin Kajaanin kulmalta saadussa ja kaikissa inkeriläisissä. Suomen Karjalassa ja Aunuksessa sitä vastaan nähtiin jo siihen aikaan aina Lemminkäinen, joka tätä nykyä Vienankin läänissä on melkein kokonaan sysännyt Kaukomielen, pois tieltänsä.[1722]

Tällä seikalla on luonnollinen selityksensä siinä, että Suomen Karjalassa surmavirsi, johon Lemminkäisen nimi ennen näkyy yksin-omaisesti kuuluneen, on sulanut yhteen pidoissa käynnin kanssa, tuoden myös oman sankarinsa kanssansa. Kaukomieli eli oikeastaan _Kauko t. Kaukamoinen_, Inkerin laulutavan mukaan, on siis alkuperäinen pitovieras.

Myöhempi samaten on painetussa Kalevalassa käytetty pitopaikan nimi _Pohjola_. Tämä muodostus, vaikk'ei sekään Lönnrot'in omakeksimä, perustuu ainoasti muutamiin harvoihin toisintoihin.[1723] Oikea häätalon nimi on _Päivölä_, joka ilmautuu melkein kaikissa toisinnoissa.[1724] Kertovärssyssä tulee Suomen Karjalassa, Aunuksessa ja Inkerissä yleisesti lisään _jumalisten, jumaliston t. jumalan_ juomingit, jotka samaten tarulliseen alkuperään viittaavat.

Tulijan kanssa riitelevä ja häneltä viimein surmansa saava talon-isäntä on vaan yhdessä ainoassa toisinnossa _Pohjan ukko_.[1725] Vienassa häntä melkein aina nimitetään _Päivölän isännäksi t. Päiväläisen, Päivölän, Päivän pojaksi_. Aunuksessa, samoin kuin joskus Vienan rajaryhmässä, ilmautuu hänen sijassansa _Ahti Saarelainen_. Muutamin paikoin Vienan läänissä, niinkuin myös yhdessä Ilamantsin ja Inkerin kappaleessa sanotaan hän _veitikaksi vereväksi_, joka maine muuten hyvin usein on vuoroin Kaukoon, vuoriin Ahtiin liitetty; joskus hän ilmautuu ikään kuin kolmantena henkilönä. Useissa katkelmissa on näin tavoin puhe siitä, kuinka: juopui Ahti, juopui Kauko, juopui veitikka verevä.[1726] Välistä Ahti Saarelainen ilmautuu Kaukomielen sivunimenä. Mutta huomattava on, että tämä molempien yhteensulaminen erittäin vallitsee Vienan läänissä, niiden käsittäminen eripersoniksi etelämpänä/ Tärkeä on myös että, jos kohta Ahti astuu esiin vaihtelevaisna, toisin paikoin isäntänä, toisin vieraana, Kauko kumminkin aina ilman poikkeuksetta pysyy jälkimmäisessä virassa.

Ottakaamme nyt Päivölän retkeen kuuluvista Inkerin runoista ensiksi esiin se, jossa "Jumalan juotossa" tuotu olut viskataan pois ja siitä syntynyt iso tammi kaadetaan ainoan veljen kirveellä.[1727] Sama runo on myös hyvin yleinen Virossa, välistä silläkin vaihdoksella, että tammi kasvaa poisviskatun olutkannun särkyneistä vanteista tai laudoista,[1728] ja me tiedämme jo, että Inkeriläiset ovat sen saaneet läntisiltä naapureiltansa.[1729] Mutta yhden Tarton seudulta saadun toisinnon mukaan _tammen veret kaadettaissa pirskahtavat virstan päähän_.[1730] Täten me siis eteläisimmässä muodostuksessa näemme selvän jäljennöksen ennen mainitusta liettualaisesta tarusta, jossa Perkunas Päivän tyttären häissä pirskauttaa tammen veret.[1731] Alussa näkyy runo levinneen kauemmaksikin tuossa alkumuodossaan; sen todistaa Suojärveltä saatu toisinto, jossa tammi kaadetaan polttopuiksi Päivölän häitä varten. Myöhemmin on se alkanut vaihtua toiseen tapaan. Veren pirskoittammen on muuttunut pidoissa tietysti tarpeellisen oluen pirskoittamiseksi, useimmiten maahan, jolloin kaadettava tammi siitä on saanut alkunsa, osaksi Kaukon kaavulle, jolloin se antaa aiheen myös liettualaisessa tarussa kuvatulle pitovieraan vihastukselle.

Tämän pidoissakävijän nimi on vielä hyvänä lisätodistuksena tarun liettualaiselle sukuperälle. Siinä kansassa on näet _Kaukas_ (gen. _Kauko_)[1732] hyvin tuttu. Hän on pikkuinen, pitkäpartainen kodin haltija. Paitsi liedenvalkeaa hän nähtävästi samassa myös hoitaa taivaallista tulta; sillä _Kauk-spennis (Kaukon nisä)_ on sama kuin meidän Ukon vaaja. Muodoltaan hän näin muodoin on aivan samankaltainen kuin meidän runoissamme ison tammen kaataja, viraltansa toiselta puolen tulee yhteen liettualaisessa tarusssa esiintyvän Perkunaan, ukkosen hallitsijan kanssa. Tämän nimi oli jo ennestään meidän kieleemme lainattu ja saanut pahan merkityksen (perkele); luultavasti se oli syynä, miksi puheen-alaista tarua lainatessa vielä kaupanpäälliseksi otettiin toinen samaan tarkoitukseen sopiva ja maineeltansa saastumaton olento.[1733]

Virolaisten runoissa pidoissa-kävijänä on nyt ainoasti tuo uuden-aikainen, yleinen Maailman Matti "minä." Mutta _Kõu_ (gen. Kõuu) on heillä yhä vielä yhtenä ukkosen jumalan nimenä ja on ennen muinoin kuulunut täydellisemmin _Kõuke, Kõuge, Kõuko_.[1734] Thor'insa Skandinavit usein mainitsivat "björn'in" liikanimeltä, arvattavasti hänen myrinänsä tähden. Samoin on _kõuke-mees_ eräässä Viron sadussa käytetty öisin petona kuljeksivasta miehestä,[1735] ja Pohjois-Suomessa on _kouko_ sama kuin karhu.[1736] Mutta Kauko meilläkin on useissa tulensynnyissä jossakin yhteydessä ukkosen valkean kanssa; hän kasvattaa näet liinan, josta nuotta kudotaan tulikalan pyytämistä varten.[1737] Merkillistä kyllä on hänellä siinä toimessa kumppalina toinenkin Liettualainen, nimittäin _Liiko_, joka meidän jumalantarustossamme muuten on ihan outo, vaan ei voi olla kukaan muu kuin kevään, ilon ja rakkauden jumala _Ligo l. Lihgo_ (lue: _Liigo_), jonka kunniaksi Lättiläiset vieläkin laulavat lauluja Juhannus-aattona.[1738] Tämä seikka samassa vahvistaa Kaukon heimolaisuuden ukkosen jumalan kanssa sekä myös liettualaisen alkuperän.

Tuo yhteinen seikka, ukkosen jumalan käynti ja riita pidoissa, näkyy jo aikaiseen antaneen aihetta, että skandinavilaiset tarut _Thor'in kattilan tuonnista_ ja _Aegir'in pidoista_[1739] liittyivät yhteen yllätarkastetun liettualaisen kanssa. Jälki siitä ilmautuu jo tuossa Virossa yleisessä muodossa, missä olutkannu viskataan rikki, samoin kuin Thor rikkoo pikarin Hymir'in luona. Mutta se ilmautuu myös paljoa täydellisempänä yhdessä Viron toisinnossa. "Minä", lähtee Viroon veljihinsä, Saarenmaalle sisarihinsa. Perille tultua hänelle määrätään sija ikkunan kohdalle, peräpadan alle. Kuitenkin tuodaan hänelle siihenkin halpaan sijaan olutta. Hän juo, särkee kannun ja viskaa vanteet tuhkaan, jossa niistä summaton tammi kasvaa. Pikku veli sen kaataa, ja yhdestä pilstareesta tehdään neidolle kaunis kapiovakka. Sen nähtyänsä päivä, kuu ja tähti kosivat kilvoitellen.[1740] Tässäkin näemme siis Päivölän häät, vaikka vähän toisessa muodossa. Thor'in tapainen kalan onkiminen, kokonainen häränpää syöttinä, ei ilmau tosin tässä runossa; mutta sekin on kuitenkin tavattu Virossa, jos kohta suorasanaisessa muodossa, puolestaan antaen lisätodisteen siihen, että mainittu skandinavilainen taru on ollut siellä tuttu.[1741]

Inkerissä on sukulaisiin meneminen siirtynyt Ilmarisen kosintaan Saaresta ja kattilain alle asettauminen tuntematon, mutta sen sijaan on kyy-olueen tarjoominen (jos sitä voi käärmeen onkimiseen verrata) ja piiloin-ehdoitus tullut lisään.[1742]

Pikkuseikkain yhtäläisyys Thor'in kattilantuonnin kanssa on liian suuri, ollaksensa satunnainen. Yhtä epäilemätön on myös skandinavilaisen tarun vanhemmuus. Siinä on vielä tapaus kokonaan tarullinen; meillä jo puoleksi vedetty alas tavalliseen ihmismaailmaan.[1743] Samoin nimi Ahti vielä on ikään kuin leima osoittamassa entistä omistajaa, ja sen indo-eurooppalainen sukuperä on täysin todistettu sillä, että se eri muodoissaan tavataan Indiassa asti.

Vaikeampi sitä vastaan on sanoa, missä tämä taru on saanut suomalaisen muodon ja missä sulanut yhteen ensiksi mainitun liettualaisen tarun kanssa. Viro olisi siksi luonnollisin paikka, sitä soveliaampi, koska Thor'in taruja siellä ylimalkaan näkyy olleen paljon liikkeellä. Mutta siinä tapauksessa meidän täytyy otaksua, että useat tärkeät kohdat ovat Virolaisilta unohtuneet. Inkerissä ne ovat tallella, vaikka tosin sen sijaan toisia on karissut erilleen. Tässä me myös tapaamme Ahdin, jos kohta ainoasti meriretkellä, ei tämän runon yhteydessä. Vasta Suomessa näemme Ahdin ja Kaukon yksissä juomingeissa. Tämä antaisi syytä arvella että ainakin Thor'in kattilanhaku ja Aegir'in pidot on tulleet Inkeriin meidän puoleltamme. Siinä tapauksessa runo olisi tietysti saanut ensimmäisen muodostuksensa Länsi-Suomessa, jossa skandinavilainen vaikutus oli helpoin ja josta tiettävästi on myös löytynyt muutamia jälkiä.[1744]

Inkerissä samoin ensikerran tapaamme _oluen synnyn_ sekä itsekseen, että yhteydessä edellisen runon kanssa. Sen yhtäläisyydet skandinavilaisen _Odhrörir_-tarun kanssa[1745] eivät löydy kuitenkaan täällä kaikki koossa. Täydellisimpänä ne tätä nykyä ilmaantuvat ainoasti Vienan toisinnoissa, niitä lähinnä pohjalaisissa.[1746] Suomen Pohjois-Karjalassa on Lemminkäisen surmarunon sisääntunkeuminen syössyt pois useampia tähän kuuluvia seikkoja; jälkiä muutamista kuitenkin vielä näemme yhdessä ja toisessa sen puolen runossa.[1747] Inkerissä on varsinainen oluenpano muutamin kohdin täydellisempi kuin Suomen Karjalassa; mutta sen sijaan on tärkeästä Tuonelassa-käynnistä ainoasti hämäriä jälkiä tallella.

Tuonelassa käynnin oikea paikka näet, jos vertaaminen Odhrörir-tarun kanssa pitää paikkansa,[1748] on oluen synnyn yhteydessä. Siinä me sen tapaammekin Vienan läänissä ja Pohjanmaalla. Olut vaatii laulajata, Väinämöinen toimeen ryhtyy, mutta kesken laulua reki runolta rikkuu, jolloin hänen täytyy noutaa ora Tuonelasta sen korjaamista varten.[1749] Useissa Vienan toisinnoissa on kuitenkin Tuonelassa-käynti siirtynyt tästä toiseen paikkaan, niin että Kaukomieli t. Lemminkäinen menee sinne pahantekoansa piilemään; joskus se on eksynyt aivan erilleen toisiin yhteyksiin.[1750] Tavallisesti näissäkin runoreen korjaamisen asettaminen tuon vaarallisen retken tarkoitukseksi osoittaa alkuperäistä yhteyttä laulajaa vaativan oluen kanssa. Parissa kappaleessa vaan Väinämöinen hakee oraa Tuonelasta veneen rakennusta varten,[1751] ja tämän muodostuksen luonnottomuus näkyykin selvästi siitä, että oralla siinä oikeastaan ei olisikaan mitään virkaa, koska veneenteko pohjoisissa runoissamme aina tapahtuu _laulamalla_ (ei, niinkuin Inkerissä, veistämällä). Johdonmukaisemmat, vaikka tietysti vielä myöhemmät, ovat ne muodostukset, joista ora on kokonaan pois jätetty, ja Tuonelasta ainoasti pyydetään sanoja.[1752] Luultavasti on syy runoreen muuttumiseen veneeksi haettava parista säkeestä, jotka kanteleen synnyssä joskus nähdään:

Puuttui pursi laulajalta, Takertui veno runolta.[1753]

Ilamantsista saadut Tuonelassa-käynnit eivät tiedä mitään reestä eikä veneestä. Inkerin alueessa (samoin kuin myös pohjoisempaakin Suomessa) tapaamme sitä vastaan runoreen rikkumisen erillänsä, ilman Tuonelassa käyntiä. Pohjalainen pitkä poika t. Karjalainen kauppamiesi t. Virolainen virren seppä (yhdessä kappaleessa[1754] kuitenkin Väinämöinen virren seppä) vetää virsikuormaa, reki kilkahtaa salvoimeen, aisat menevät poikki ja virret hajoovat tielle, josta kuulija ne poimii ja vie kotiinsa.[1755]

Reen rikkumisen ilmauminen erillään Tuonelassa käynnistä ei ole itsessään mitään kummaa, sillä sitä ei myöskään vastaa mikään Odhrörir-tarun kohta. Yhtähyvin näkyy silläkin olevan alkukuvansa germanilaisessa tarustossa, jolla on jonkunlainen yhteys taivaanjuoman kanssa. Kaikki indo-eurooppalaiset kansat näet ovat käsittäneet auringon pyöräksi, josta sitten heidän mielenkuvituksensa aikaa voittain muodosti vaunut hevosineen, ajajineen. Saksalaiset esim. tarinoivat jumalattaresta, jolta vaunuilla ajaessa pyörä menee rikki (pilvi puoleksi peittää auringon) ja korjataan.[1756] Tämän tarun panee syvämielinen tutkija Kuhn yhteyteen taivaan tulen ja taivaasta saadun, runo-intoa y.m. antavan ihmejuoman (kaikkea virvoittavan sateen) kanssa.[1757] Siitä on meidän runomme epäilemättä laina; todistaa _rattaitten_ muuttuminen _reeksi_, jossa ei mistään aurinkoa kuvaavasta pyöreästä osasta voi olla puhe. Nimi _runo_-reki eteläisissäkin toisinnoissa on toiselta puolen todistus, että sitä on Suomessa käsitetty runo-olueen syntyyn kuuluvaksi.[1758]

Meidän oluensyntymme ja Odhrörir-taru ovat kovin monessa kohdassa yhtäläiset, että voisi ajatella niiden syntyneen kumpaisenkin itseksensä. Tästä sitten johtuvassa punnitsemisessa, kumpi niistä on alkukuva, kallistuu vaaka silminnähtävästi skandinavilaisen puoleen. Sama taru, jos kohta vielä vähemmin kehittyneissä muodoissa, on näet yhteinen koko indo-eurooppalaiselle sukukunnalle,[1759] jota vastaan meidän itäisten heimolaistemme kertomukset oluen synnystä ovat ihan toisellaiset.[1760]

Vaikeampi ratkaista on tässäkin jälleen se kysymys, missä Odhrörir-taru ensiksi on saanut suomalaisen muodon ja Päivölän runoon liittynyt. Vienassa on tosin tämä runo täydellisinnä, mutta me tiedämme jo, että sen synty siellä ei ole mahdollinen. Pohjanmaakaan, joka sitä lähinnä tulisi puheeksi, ei ollut vielä asuttu siihen aikaan, jolloin tämä täysipakanallinen taru voi tulla Ruotsista. Paitsi sitä yksi pikkuseikka erittäin tässä runon osassa viittaa etelää kohti. Vienassa saadaan hapatus välin tappelevien oriitten ja tammojen, tavallisemmin oriitten ja karhujen kuolasta. Jälkimmäinen on yksin-omainen Suomen Karjalassa. Savossa kuola kaatuu _karjun_ suusta, _porsaan_ kidasta, Inkerissä kahden _ärnään (?) sian_ suusta. Karhut ovat helposti voineet vääntyä karjuista, samoin kuin oriit oras-sioista, tammat viimein tulla karhuin sijaan oriitten luonnollisiksi kumppaleiksi. Päinvastainen muutos on tuskin mahdollinen ajatella. Mutta karjut ja siat ehdottomasti saattavat mieleen Sährimnen, joka Asa'in pidoissa oli paraana herkkuna. Nähtävästi on ulkoa tullut tieto jumalien riidasta ja sylkemisestä sekaantunut mainitun karjun kanssa, ja näin saanut vähemmin oudon muodon.

Savo ja Inkeri ilmaantuvat täten runomme vanhimpina tiettyinä lähtöpaikkoina. Mutta kumpi niistä on vanhempi? -- sillä kahdesta eripaikasta se tuskin on voinut saada alkunsa. Jos se on Savo, niin se edellyttää runon tulemista sinne Länsi-Suomesta, koska aikainen skandinavilainen vaikutus Suomen sydämessä ei ole mahdollinen ajatella. Yleinen ja vanha joulu-oluen panon tapa Hämeen ja Turun puolen talonpojissa, joka sitä vastoin Savossa on harvinainen,[1761] Suomenkin Karjalassa tuiki tuntematon, näkyy suuresti puolustavan sitä arvelua, että siihen kuuluva oluen synty myös on ollut tuttu Länsi-Suomessa. Sieltä onkin useista paikoin löydetty ainakin yksi Odhrörir-tarun kohta, joka vaan ei ole runoon tullut, nimittäin Odin'in heinänniitto.[1762] Siihen on kiintynyt Kalevan nimi, jossa suhteessa sopii huomauttaa, että oluen panijakin on Osmotar, Kalevatar.[1763] Runon leviäminen Länsi-Suomesta Länsi-Inkeriin ei olisi myöskään millään tavoin mahdoton, koska Narvan seudulla muutenkin tavataan useita varmaan sieltä tulleita runoja. -- Toiselta puolen puhuu Inkerin puolesta se seikka, että ison sian runo tiettävästi ainoasti siellä (ja joskus Virossa) on tuttu.[1764] Oluen pano onkin siinä maakunnassa tapana. Tässä tapauksessa olisi kuitenkin skandinavilainen vaikutus luultavasti tapahtunut pikemmin Virossa, jossa niinikään tarinoidaan Kalevinpojan heinänniitosta. Siellä on myös vielä käytännössä _kahja_-sana, joka tavataan muutamissa Päivölän retken kappaleissa.[1765]

Päivölän runon omituinen luonne, että se on pitojen kuvaus, avasi nähtävästi oven myös venäläisten kertomarunoin vaikutukselle, joissa keskustana tai lähtöpaikkana enimmiten ovat juomingit suuriruhtinas Vladimir Suuren hovissa. Tämän yhteensulamisen mahtoi vielä suuresti helpoittaa se seikka, että Vladimir sangen usein mainitaan "päivöseksi" (solnyischko), joten juhla hänen luonansa voitiin katsoa juuri kuin Päivölän pidoiksi.

Yhdessä semmoisessa tilaisuudessa, missä kaikki muut sankarit ovat läsnä, _unohtuu kuuluisa Ilja Muromilainen kutsumatta_, Suuttuneena siitä hän nuolillaan ampuu maahan kultanastat suuriruhtinaan palatsin katolta, vie ne krouviin ja laittaa komeat pidot, _joihin kutsuu kaikki krouvin ryysyläiset_ (godj kabatskaja)[1766] Muutamissa toisinnoissa hän tulee krouviin köyhän toivioretkeläisen vaatteissa ja _pyytää olutta, mutta isäntä ei tahdo antaa_. Krouvin ryysyläiset panevat kokoon viimeiset roponsa ja maksavat hänen puolestaan. Kiitokseksi siitä hän yliluonnollisella voimallansa murtaa auki krouvin taikkapa suuriruhtinaan kellarin ja tuo sieltä viinatynnyreitä hyväntekijöillensä. Vielä toisissa hän on suuriruhtinaan käskystä syvään käähkänään suljettu, mutta päästetään irti, koska eräs tatarilainen valloittaja tulee kaupunkiin ja käyttää itseänsä röykkeästi. Hän nyt tekee pilaa muukalaisesta, joka vihastuneena _viskaa veistänsä, mutta satuttaa ainoasti oveen_. Ilja puolestaan tarttuu Tatarilaista niskaan ja _vetää_ (ainakin muutamissa toisinnoissa) _hänet ulos pihalle, missä vasta tappaa, ettei suuriruhtinaan huone tulisi verillä saastutetuksi_. Yhdessä kappaleessa suuriruhtinas, kun Ilja köyhille pidettyin juominkein jälkeen tulee hänen luokseen, _ei tervehdi, vaan tiuskaa: "mitäs tulit tänne, kutsumaton vieras_?"[1767] Näiden yhteisten piirteitten tulon meille lainana näkyy todistavan köyhien kutsuminen, joka meillä vaan on tyhjä koriste, mutta venäläisessä laulussa itse tapaukseen kuuluvaan luonnolliseen syyhyn perustettu. Tuvasta ulos vaatimisen tappeluun erittäin olemme nähneet myös etelävenäläisissä saduissa, joka osoittanee sen alkuperäisyyttä kaakkoisissa naapureissamme.[1768] Näiden uusien kohtien lisääntulo on varmaankin tapahtunut Inkerissä. Siellä ovat näet vielä useat toisinnot kutsuja vailla, ja ainoassa, missä ne ilmautuvat, käsketään vaan "suntit ja santit" vieraiksi.[1769] Suomessa Laatokan pohjoispuolella ei kutsut enää koskaan puutu ja koskevat enimmiten köyhiä ja kurjia, joskus harvoin pippien ja pappien lisäksi rujoja, rampoja sekä sokeita. Pohjoisempana on ainoasti tämä lisäys yksin nähtävänä. Näin tavoin venäläisen laulun mukaiset köyhät ovat vähitellen muuttuneet vaivaisiksi. Tämä on tapahtunut juuri samoilla seuduilla, missä Päivölän pidot myös mainitaan Suurisynnyn (s.o. Kristuksen) syömingeiksi, täysi todistus noiden uusien pitovieraitten sekaantuloon Raamatusta.[1770]

Näin olemme nyt samassa tulleetkin suomenpuoliseen Pohjois-Karjalaan. Nyt lisään tulevista seikoista on enin osa, niinkuin tässä Novgorodin vanhassa alusmaassa luonnollista onkin, saatu venäläisistä lauluista.

Täällä, samoin kuin myös joskus Vienan läänin rajakylissä, ei tahdota kutsua Lemminkäistä siitä syystä, kun hän _teki häissähän häpeän, pyysi naiselta pyhältä_. Tämä silminnähtävästi muistuttaa Aljoschkan kepposesta Dobryinjalle.[1771] Ennen viitattuihin seikkoihin sopisi vielä lisätä, että viimeinmainittu tuntematonna _saa sijansa uunin päälle_ ja muutamissa toisinnoissa _laahaa Aljoschkan ulos pihalle, ennenkuin tappaa_. Lupauksensa alainen, yksin jäänyt vaimo on luonnollisesti voinut tulla käsitetyksi "pyhäksi naiseksi."[1772] Dobryinjan esiin-astuminen hää-ilon häiritsijänä toiselta puolen on antanut aiheen sekoitukseen vallattoman Aljoschkan kanssa.[1773] Tähän kuuluvain pikkuseikkain puuttuminen Savosta sekä Inkeristä osoittaa, että ne ovat Laatokan rannoilla lisään tulleet.[1774] Dobryinjan lauluin yleisyys Venäjällä tekee epäilemättömäksi, että ne siellä ovat alkuperäiset. Suuri yhtäläisyys useitten meidän runossamme jo ennestään löytyväin seikkain kanssa teki yhteenliittymisen helpoksi.

Suomen Pohjois-Karjalassa niin ikään ilmautuvat lisään ne kohdat, joissa olemme nähneet yhtäläisyyttä Vasili Buslajevitsch'in seikkailun kanssa.[1775] Ainoasti Lemminkäisen riitaisuuden mainitseminen kutsumatta jättämisen syynä tavataan vasta Vienan rajakylissä. Tässä ei ole laina yhtä selvästi todistettavissa kuin useissa muissa paikoissa, mutta kuitenkin ex analogia hyvin todenmukainen.

Samalta puolelta on viimein vielä varmaan tullut loitsutaistelu Lemminkäisen ja Päivölän isännän välillä, joka ainoasti Suomen kreikan-uskolaisissa ja Venäjän puolella on nähtävänä ja venäläisissä saduissa aivan yleinen.[1776]

Aunukselle yksin-omainen on, paitsi jotain sukkeluutta (esim. penkin rasahtamista Lemminkäisen istahtaissa), kuvaus neitojen yleisestä rakkaudesta Lemminkäiseen. Siinä on siis epäilemätön todistus, että sen alkulähde on venäläinen laulu Tschurilosta.[1777]

Ainoasti Pohjanmaalla, siinäkin ainoasti yhdessä kappaleessa, lauletaan Lemminkäisen rinnusten riisumisesta Pohjolan pihalle tullessa. Se on, niinkuin Gottlund oikein huomautti,[1778] selvä vaihdos Väinämöisen ajosta talosta taloon polvenhaavan runossa.

Viimeinkin tapaamme vielä Vienan läänin toisinnoissa koko joukon etelämpänä tuntemattomia pikkukohtia. Tärkeimmät niistä ovat: kehoitus istumiseen puolella sijalla y.m. nähtävästi sekaan tullut Elinan surmavirrestä[1779] -- äidin kysymys: onko Lemminkäistä hevosilla voitettu? y.m. varmaan Venäjän sukuperää, jos kohta se sielläkään ei löydy etelämpänä. Suomeksi se näet ilmautuu yksistään yhdessä ainoassa kappaleessa[1780] -- useat sukkeluudet[1781] y.m. Yksistään johonkin Kivijärven runoon on tullut sekaan Lemminkäisen viekas huomautus Päivölän isännälle, että muka kaulansa rusoittaa,[1782] epäilemättä venäläisistä saduista -- ainoasti yhdessä Uhtuen runossa tavataan haukan jäljestä lentäminen[1783] -- enimmiten vaan Vuonnisessa Lemminkäinen sysää miekkansa maahan.[1784]

h. Ahdin meriretki.

Nykyisessä muodossansa, niinkuin se ilmautuu painetun Kalevalan 30:ssä runossa, on Lemminkäisen meriretki sekoitettu kaikellaisilla, sille alkuansa vierailla aineilla. Kaikki nuot surkeat valitukset lopussa on Lönnrot ottanut useammista lyyrillisistä lauluista.[1785] Hänen lisäämänsä on niin-ikään melkein koko pakkasen lumous.[1786] Eipä kuulu Lemminkäisen nimikään oikeastaan tähän, vaan sankarina on aina _Ahti Saarelainen_. Runon varsinainen ja oikea sisällys on siis ainoasti tämän päätös lähteä sotaan ja kehoitus vanhalle sotakumppalilleen, Tieran hetaus siihen, vaikka juuri on vaimon nainut, kauniin keihään varustaminen, molempien lähtö ja jäätyminen keskimerelle.

Kansan suussa on puheen-alainen runo ylen harvinainen; sitä ei löydy muuta kuin yksi täydellinen ja yksi vaillinainen kappale. Edellinen on saatu Uhtuesta Vienan läänissä,[1787] jälkimmäinen -- ainoasti sisältävä alun: kuinka Ahti ja Kauko tulevat tuttaviksi, päättävät lähteä sotaan, ja saavat soutajaksi purteensa lisään "akan ainoan pojan" -- Länsi-Inkeristä.[1788] Jälkiä siitä muiden runojen seassa löytyy kuitenkin varsin runsaasti. Useissa pakkasen synnyissä sekä Vienan läänissä että Pohjanmaalla nähdään säkeet: Silloin kylmi suuren kylmän, kun kylmi Ahin merelle.[1789] Latvajärven ryhmässä Iki-Tiera tulee niemestä Samporetkeläisille avuksi.[1790] Pohjanmaalla hän ilmautuu muutamissa loitsuissa.[1791] Jos miehen lisääntulon niemestä uskaltaisi pitää tähän kuuluvana, niin olisi samaan sarjaan vielä luettava se harvinainen Suomen Karjalan runo, jossa Vähä Väini Maunun poika t. Ilmarinen lähtee merelle ja sillä lajilla saa kumppalin.[1792] Luultavasti sitten myös niemessä ohitsekulkijoita katseleva ja viimein purjehtimaan lähtevä Kauko hämäläisessä sadussa[1793] on samaa jaksoa. Vielä varmemmin voimme sen päättää lappalaisesta Varrak'ista, joka Virossa käypi oppaaksi Kalevinpojan Pohjolan retkelle.[1794] Näin näemme siis täydellisen runon niin kaukana toisistaan olevissa seuduissa kuin Vienan läänissä ja Inkerissä ynnä sen lisäksi suuren joukon enemmän tai vähemmän selviä katkelmia; siinä on varma todistus että tässä on edessämme jäännös muinoin yleiseen tutusta, nyt jo melkein unohtuneesta tarusta.

Kotoisin on se nähtävästi Skandinaviasta. Tieran (Tyr'in) kumppanius ja taistelo pakkasta vastaan näyttää, että se on sama kuin Thor'in retki pakkasjättiläistä vastaan, joka myöhemmissä muodostuksissa tapahtuu laivalla.[1795] Sen tuttavuuden Suomalaisille olemme jo ennen nähneet todistetuksi; niin myös on osoitettu, kuinka Ahti on voinut astua Thor'in sijaan. Mutta nähtävästi on tähän vielä yhdistynyt toinenkin taru, nimittäin Ahdin kanssa läheisessä yhteydessä olevan Njordh'in purjehdus saarestansa mannermaalle viljavuutta tuomaan.[1796] Sen näyttää sen yhdistäminen useihin runoihin Sämpsä Pellervoisen kynnöstä.

c. Ahti ja Kyllikki.

Yhdessä kappaleessa viimeinmainittua runoa Uhtuesta[1797] on alku, jossa Ahti ja Kyllikki toisilleen vannovat valat: toisen ei käydä sotaa 60:nä kesänä, toinen ei kylässä toisen miehen tarpehella. Kyllikki rikkoo valansa, josta suuttuneena Ahti lähtee uudelle retkelle. Sama runo, joka tähän on eksynyt nähtävästi yhteisen sankarin-nimen tähden, on myös erinänsä ja täydellisempänä saatu Repolan pitäjästä Aunuksessa.[1798] Siinä tulee vielä lisään Ahdin vaiva (saappaitten kulutus) Kyllikkiä pyytäessä, Anni sisaren ilmoitus nuorikon uskottomuudesta, Kyllikin epääminen sotaretkestä ja unensa kertominen sekä koti-oluen y.m. hylkääminen. Lopulla Ahti lähtee suksillansa hiihtämään, samoin kuin Uhtuenkin toisinnossa, vaikka jälkimmäisessä vasta silloin kun merelle on kiinni jäätynyt.[1799]

Niinkuin näkyy, on tämä runo tätä nykyä kovin harvinainen ja ainoasti saatu Venäjän puolelta. Kuitenkin voimme Vermlannista[1800] löydetystä Kyllikin nimestä päättää, että se ennen oli Savossa ja arvattavasti laajemmaltakin tunnettu.

Me olemme jo ennen nähneet useampia vertauskohtia runomme sekä muutamien Sigurd Fafnisbanen ja Dobryinuschkan kohtaloin välillä.[1801] Yhdenkaltaisuus on kovin läpitsekäyvä, että olisi voinut itsenäisesti kehittyä, ja Suomen runo on liian harvinainen, voidaksensa olla toisten molempain, hyvin yleisten emä. Mutta vaikeampi on päättää, kummalta kansalta me olemme lainan saaneet. Muutamat kohdat ovat kaikissa kolmessa yhteiset, joka onkin luonnollista, koska Sigurd'in tarina nähtävästi on Dobryinjan lauluihin syvältä vaikuttanut; vaan onpa myös koko joukko eriäväisyyksiä. Kyllikin unennäkö puuttuu venäläisestä peräti, ja valatkin ovat suomalaisessa hiukkaa enemmän skandinavilaisen esikuvan kaltaiset. Mutta toiselta puolen on myös seikkoja, jotka ainoasti meidän ja Venäläisten laulussa ovat yhteiset: äidin varoitus ja lupaus olla 60 vuotta sotimatta, samoin kuin Dobryinja määrää vaimollensa 3, 6, 9, 12 vuoden odotus-ajan. Tähän tulee lisään se ennen huomaamatta jäänyt kohta, että äiti kieltäessään Dobryinjaa lähtemästä, kehoittaa häntä mieluummin kotona kyllältä syömään leipää, juomaan viinaa ja kantamaan aarteita.[1802] Luultavasti on siis vaikutus tullut molemmilta suunnilta, enemmän venäläiseltä. Paikasta, missä Kyllikin runo sai alkunsa, ei käy mitään päättäminen ainesten vaillinaisuuden tähden. Samoin en tiedä selittää, miten Ahdin nimi siihen on kiintynyt.

d. Lemminkäisen surma.

Tämänkin runon on Lönnrot täydentänyt uusilla lisäyksillä;[1803] mutta paitsi sitä sisältävät myös kansan suusta saadut kappaleet yhtä toista, joka nähtävästi ei ole aina siinä yhteydessä ollut. Ainoasti yhdessä kappaleessa, joka sekin on Lemminkäisen nimeä vailla, ilmautuu täydellisemmin äidin varoitus noidista ja Lemminkäisen kerskaavainen vastaus siihen.[1804] Aisojen riisuminen tavataan kyllä epäilemättömässä ja hänen nimellään varustetussa Lemminkäis-runossa, mutta myös vaan kahdessa kappaleessa ja on silminnähtävästi vaihdos avun hakemisesta polvenhaava-runossa.[1805] Itse kosioiminenkaan ja siihen kuuluvat ansiotyöt ei näy olevan muuta kuin satunnaisesti yhteenliittyneet Lemminkäisen surmarunon kanssa. Ne ilmautuvat ainoasti kahdessa kappaleessa[1806] ja muutamat tunnusmerkit viittaavat selvästi vieraasen alkuperään. Ankara anoppi näet siinä Lemminkäisen

Pään mäkäsi mättähäksi, Jalan raian haarukaksi, Muun ruumiin lahoksi puuksi,

aivan samalla tavalla kuin Kojosen poika monesti menettää morsiamensa, ennenkuin vie palat anopille. Ansiotöistä Hiiden hevosen suistaminen mahtaa olla otettu kilpakosinnasta. Joutsenen ampuminen _joesta_ (ei Tuonelan joesta) ilmautuu useissa lyyrillisissä lauluissa, joissa poika kysyy, millä voi maksaa maammonsa maidon ja muun ohessa myös ehdoittaa tämän.[1807] Alkuperänsä tunnusmerkiksi ovatkin tähän Lemminkäisen surman kappaleesen jääneet säkeet:

Sillä maksat maammon maion, Kostat emosen kohun,

jotka Lapin emännän suussa tosin voivat merkitä palkkaa tyttären kasvatuksesta, vaan kuitenkaan eivät tunnu oikein luonnollisilta.

Kolmas ansiotyö viimein on Hiiden hirven hiihtäminen, joka yleisesti lauletaan erirunona ja nähtävästi vaan sattumalta on eksynyt tähän yhteyteen.[1808] Täydellisenä, siihen tapaan kuin painetussa Kalevalassa, ei hirven hiihdäntää ole saatu muualta kuin Venäjän Karjalasta sekä Salmin kihlakunnasta Suomen puolella, jonka runot suureksi osaksi ovat tulleet edellisestä seudusta. Mutta varmoja jälkiä, niinkuin tiedämme, tavataan paljoa laajemmalta. Ilamantsista on saatu katkelma, joka vaan kertoo kuinka Hiidet hirven valmistavat ja lähettävät juoksuun.[1809] Samassa pitäjässä ja Savossa, Viipurin läänin etelä-osassa sekä Pohjois-Inkerissä ilmautuu sama katkelma myös yhdistettynä pilven pisarassa uivan veneen kanssa. Yhdessä inkeriläisessä toisinnossa on hiihtämisenkin kuvaus jatkona.[1810] Hämeessä olemme tavanneet hirven juoksun toisessa sille oudossa yhteydessä.[1811] Hiiden hirven hiihdäntä näkyy siis olleen yleinen koko Suomessa.[1812] Tarun germanilaisesta alkuperästä on jo ennen ollut puhe.[1813]

Poisluettuamme erilleen lisä-ainekset, jääpi siis yksistään Lemminkäisen surma ja uudestaherätys jäljelle. Tässä huomaamme useampia eriäväisiä laulutapoja. Siinä toisinnossa, mihin kosinta on liittynyt, on "ankara anoppi" murhaajana. Ilamantsissa se on osaksi Märkähattu paimen,[1814] osaksi Väinämöinen;[1815] Vienan läänissä hänen sijassaan ilmautuu Ulappalan umpisilmä ukko,[1816] Luotolan isäntä[1817] tai Pohjolan akka.[1818] Yhtä kirjava on myös surmatapa. Anoppi "mäkää" pään mättähäksi; toisissa Lemminkäinen lauletaan Tuonen jokeen tai mereen;[1819] hän syöstään läpi umpiputkella, vesumalla, joka on vedestä otettu,[1820] tai samasta paikasta saadulla vesikyyllä; hän leikataan miekalla;[1821] hänen veneensä lauletaan kiveen, niin että hän hukkuu, kostoksi siitä ettei ole Saaressa myös rakastanut erästä vanhaa piikaa.[1822] Erilainen on viimein loppukin; toisissa kappaleissa hän herätetään uudestaan eloon, toisissa jääpi Tuonelan omaksi.[1823]

Yllä esiintuotu monellaisuus saadaan kuitenkin sangen helposti selviämään. Väinämöinen on tähän nähtävästi tullut samasta syystä kuin koiran syntyyn ukko l. akka Väinölän sokea;[1824] sen vuoksi näet kun hän eteläisissä kanteleen synnyissä kuvataan sokeaksi. Luotolan isännäksi murhaaja myös sanotaan, koska välistä Päivölän retket alkavat sillä, että Lemminkäinen lähtee Luotolaan lankoihinsa. Pohjolan emäntä on sukupuolensa vuoksi vähemmin sopiva veriseen tekoon. Muutamat näistä ei olekaan tavattavat muuten kuin uudemmissa kirjaanpanoissa; Märkähattu paimen ja Ulappalan umpisilmä sitä vastaan ilmautuvat ainoasti vanhoissa. Syy on siis pitää erittäin edellinen alkuperäisenä. -- Surman välikappaleista on Saaren piian kirous nähtävästi kaikua balladista Kestin lahja; miekalla leikkaaminen on muisto Päivölän virrestä. Tuonen jokeen tai mereen laulaminen luultavasti on tullut Väinämöisen ja Joukahaisen kilpalaulannosta (vert. Ganander'in sekoitus); pään makaaminen on peräisin Kojosen runosta; vesikyy mahtaa olla väännös vesumasta. Näin jääpi siis viimeinmainittu, myös umpiputkeksi sanottu, yksin jäljelle.[1825] Mitä viimein herätykseen tulee, ovat ne toisinnot, joissa hän ei enää kuolleista nouse, kaikki vanhat, ja se seikka siis nähtävästi alkuperäinen; nouseminen löytyy muutamissa vanhoissa ja kaikissa uudemmissa. Näin tavoin lisistä puhdistettuna[1826] ja vanhimpaan muotoonsa takaisin saatettuna on taru Lemminkäisen surmasta niin yhdenlainen Balder'in kuolon kanssa,[1827] ettei voi olla näkemättä siinä mukailusta jälkimmäisestä. Päinvastaisen oletuksen jyrkästi kieltää runon olemattomuus muussa Suomen suvussa, jopa Virossakin.

IV. Kullervon runot.

Tuo syvän syvästi liikuttava murhenäytelmä, joka on tuttu Kullervon nimellä, ei ole syntynyt yhdellä valamalla, vaan useat sen osat olivat ennemmin itsenäisinä lauluina, niiden sankarit aivan toisia henkilöitä, joilla ei Kullervon kanssa ollut mitään yhteyttä. Eipä ole Kullervon nimikään alkuperäinen eikä edes vielä yleinen tähän jaksoon kuuluvissa runoissa. Se ilmaantuu vaan noin puolessa neljättä kymmenessä kappaleessa ja on melkein yksin-omaisesti rajoitettu Suomen Pohjois-Karjalaan sekä Aunukseen.[1828] Huomattava on vielä, että se varsin harvoin tavataan itse Kalevanpojan päärunossa, enimmin vaan noissa myöhemmin lisäänliittyneissä osissa. Kaikkein useimmin on se kiintynyt _kuolon sanomiin_, josta runosta se luultavasti onkin saanut alkunsa. Siitä se vasta on mahtanut levitä samansukuiseen _sotaan lähtöön_ sekä sitten _sisaren turmelukseen_.[1829] Arvattavasti on syynä sen vääntymiseen _Kalevan pojasta_, joka näissä runoissa sitä aina seuraa ja myös joskus vielä tavataan yksin, ollut kuolon sanomissa hänen soittamisestaan käytetty sana "_kullervoipi_ kankahalla."

Ottakaamme nyt selvyyden vuoksi ensin tutkittavaksi ne lisärunot, jotka vasta myöhemmin ovat Kullervon Kalervon pojan nimen ympäri ryhmittyneet ja säästäkäämme sitte alkuperäinen runo viimeiseksi.

a. Sisaren turmelus.

Ne sisaren turmelusrunon kappaleet, joissa nimi joskus ilmautuu[1830] eivät alakaan veromatkalla, niinkuin painetussa Kalevalassa, vaan neito ryöstetään keskeltä kisajoukkoa.[1831] Tämä ryöstö, jota ei tavata ulkopuolella Vienan runo-aluetta, on syntyperältään hämärä. Tosin kuvaa se meidänkin heimossamme yleistä vanhaa kosimistapaa ja saattaisi siis sen puolesta olla hyvinkin vanha suomalainen hengentuote. Mutta toiselta puolen tekee ilmauminen yksistään Vienan puolella sen vanhuuden sangen epäiltäväksi. Kenties vastainen tutkimus voi asian paremmin valaista.[1832] Mutta sisaren turmelus ei siihen ainakaan alkuansa kuulu, sillä se alkaa Vienassakin usein ja etelämpänä aina veronviennillä.[1833]

Tässä toisinnossa on sisaren turmelijan nimi Venäjän puolella sekä Suomen Pohjois-Karjalassa aina _Tuiretuinen_,[1834] Käkisalmen seuduilla ja Pohjois-Inkerissä välistä _Tuurituinen_, mutta tavallisemmin, etenkin rajan eteläpuolella, _Tuurikkinen_, Länsi-Inkerissä _Turo_. Sangen usein yli koko Inkerin[1835] viimein on vaan sanottu, että veronmaksusta palajava poika _Tuurista l. Turkista_ tulee, _Tattarista_ tallajaa. Sen kautta ehdottomasti johtuu mieleemme Dobryinjan veronvienti Tatarin khaanille. Siinä on hyvä selitys tuolle muuten oudolle seikalle, että Tuiretuisella, veronmaksusta palatessaan, vielä on kirstut täynnä kultaa reessänsä; sillä Dobryinja toi veron lisättynä takaisin.[1836] Useimmissa kappaleissa, joissa veronviejä tulee Tuurista, sisar sanoo olevansa _papin_ sukua. Tämä on selvä todistus, että arveluni sisaren turmeluksen lainasta Venäläisiltä on oikea; sillä tavallinen henkilö venäläisessä laulussa on Aljoschka Popovitsch s.o. papin poika. Sisaren turmeluksen yhteensulamisen veronviennin kanssa välitti nähtävästi se seikka, että myös Dobryinuschka joskus ilmautuu edellisessä Aljoschkan sijassa, jonka kanssa hän muutenkin on usein sekoitettu.[1837] Yhdessä kappaleessa[1838] neito sanoo Tuurituisen olevan yhden hänen viittä veljeänsä; siinä siis näkyy vaikutus tuosta toisesta venäläisestä toisinnosta, jossa rosvot tai pikemmin vielä Ilja Muromilainen ilmautuu.[1839] Yhdessä Länsi-Inkerin kappaleessa viimein[1840] poika Tuurista tullessaan näkee tiellä teeriparven, joen ääressä joutsenparven ja yrittää sitä ampumaan, mutta lintu häntä kieltää. Juuri sama alku on tavallisesti sillä venäläisellä toisinnolla, missä Aljoschka on päähenkilönä.

Inkeri on siis nähtävästi se paikka, missä tämä venäläinen laulu ensin on saanut suomalaisen muotonsa. Tuuri, missä veronviejä käypi, muuttui vähitellen hänen omaksi nimekseen,[1841] joka sai vähennyspäätteen ja sitten vielä muuttui pohjoisiksi muodoiksi.

Inkerin alueessa pahanteko sovitetaan karjalla, joka pahasti mylvien ilmoittaa surunsa siitä, kun sen tuommoisen syyn tähden täytyy jättää kotiinsa. Samoin tapahtuu vielä joskus Laatokan pohjoispuolellakin,[1842] mutta tavallisesti siellä äiti kehoittaa poikaansa piiloon pakenemaan, osoittaen että kyllä on "suurta Suomen nientä, sankkaa Savon rajaa", johon ei tuomarin käsi ulotu. Luultavasti välitti tämä piiloon pakeneminen sekaantumisen Kaukon l. Lemminkäisen kanssa, johon vielä lisäksi tuli, että Pohjois-Inkerissä sekä Käkisalmen puolella Tuurituinen kertovärssyssä usein sanotaan _Lemmen ämmän t. Lemetyisen l. Lemmityisen_ liekuttamaksi.[1843] Se oli syynä että Venäjän puolella ruvettiin sisaren turmelusta jatkamaan oikeastaan Päivölänretkeen kuuluvilla piilon-ehdoituksilla sekä Saaressa käynnillä.[1844]

Kun sitten Kullervon Kalevanpojan nimi siihen oli alkanut kiintyä, liitettiin välistä vielä perään paimenen kosto, joskus, vaikka harvemmin, kaskenkin kaataminen.[1845] Viimein kirveen taottaminen tätä varten, niinkuin jo tiedämme, antoi aiheen miekan taottamisen ja itsemurhan lisään-ottoon.

b. Sotaanlähtö ja kuolonsanomat.[1846]

_Sotaanlähdössä_ tavataan Kullervon nimi ainoasti kahdessa kappaleessa: toisessa[1847] joka on ainoa laatuansa, äiti ennustaa sodasta ainoasti vahinkoa; toisessa, joka on paljoa yleisempää lajia, Kullervo kysyy kotolaisilta aikovatko he itkeä häntä.[1848] Muissa kappaleissa tätä viimeinmainittua on aina toisia nimiä, enimmiten Anterus sorea sulho.[1849] Itse seikka ilmautuu käsikirjoituksissa kahdessa erimuodossa: tavallisesti muut omaiset lupaavat itkeä, mutta morsian tai vaimo sanoo mielellään itsekin kiihoittavansa tulta, jos näkisi poltettavan. Joskus päinvastoin morsian on ainoa, joka lupaa itkeä. Äidin kauniit sanat ovat kovin harvinaiset.[1850]

_Kuolon sanomissa_ tavataan Kullervon Kalevan pojan nimi enimmiten Aunuksessa sekä Salmin kihlakunnassa, johon se edellisestä seudusta on levinnyt;[1851] muutamat harvat vaan on saatu Vienan läänistä ja Ilamantsista. Kaikissa näissä kappaleissa muiden omaisten kuolo ei vaikuta häneen mitään; vasta sanoma oman vaimon poismenosta saattaa Kullervon valittamaan.[1852] Viipurin läänin etelärajalla ja Pohjois-Inkerissä[1853] on sotaanlähtijän nimi _Anterus_ t. "_Pääskynen_." Sukulaistensa kuolosta hän, niinkuin ylempänä, ei huoli; hän ei sano joutavansa tulla kotiin, koska

Viel' on Turkki tuntematta, Tattarlainen tappamatta.

Mutta kun oma vaimokin on kuollut, hän lupaa tulla:

Jo nyt. on Turkki tunnettuna, Tapettuna Tattarlainen.

Paljoa yleisempi koko Inkerin alueessa on kuitenkin toinen muodostus: "_Minä" lähtee kouluun, jonne saa jälkeensä kuolonsanomia; omat sukulaisensa hän käskee haudata kaikenmoisella kunnialla, mutta oman sulhasensa tai vaimonsa pahimmalla häväistyksellä.[1854] Muutamat tähän kuuluvat alkavatkin Anteruksen sotaanlähdöllä.[1855] Virossa on kuolonsanoma hyvin tavallinen, mutta taas toista laatua. Se tuodaan melkein aina krouvissa istujalle. Tavallisesti hän ei huoli mitään hevosensa eikä sukulaistensa kohtalosta ja lähtee kotiin vasta, kun saa kuulla vaimostaan.[1856] Viimeinkin on muistutettava, että Inkerissä samantapainen laulu joskus on rinkileikkinä. Rouvaa käsketään itkemään, koska isä j.n.e. ovat kuolleet; hän ainoasti vastaa; kyllä kylä hautaa! Kun tuodaan tieto sulhasen kuolosta, hän uhkaa hankkia itselleen toisen. Sitten vuorostaan tulee sana, että ne kaikki jälleen ovat henkiin vironneet, ja kun hän sen sulhasestakin on kuullut, hän huudahtaa: Jumalalle suuri kiitos![1857] Tämä leikkilaulu, joka on mukailus vanhasta ruotsalaisesta,[1858] mahtaa olla perustusmuotona koko sarjalla. Useimmille muillekin yhteinen on se seikka, että kotolaisten kuolo ei synnytä murhetta, vasta oman sulhasen, morsiamen tai vaimon. Päinvastainen seikka, että viimeinmainitut ovat vihatut, on nähtävästi myöhempi väännös. Lisään sitten liittyi kaikellaista muuta. Tuo syy viipymiseen, että on vielä "Tattarlainen tappamatta", on arvattavasti saanut alkunsa siitä Dobryinjan laulusta, missä hän viipymistään viipyy sotaretkillä, kaukana ikävöivästä vaimostaan. Ennen tämän pikkuseikan lisääntuloa oli kuitenkin jo Anteruksen t. Pääskysen sotaanlähtö liittynyt runoomme. Se löytyy myös erikseen, jolloin kuvataan hänen komeaa kulkuaan, niin että Suomen silta notkahtelee, samaan tapaan kuin Virolaiset Kalevinpojastakin laulavat.[1859] Koko sotaanlähtö on siis epäilemättä myöhempi lisäys kuolon sanomiin. Pohjoisempana tähän runoon sitten Kalevan poika Kullervo tuli sankariksi. Aiheen siihen mahtoi antaa usean loitsun alussa ilmautuva kuvaus kuinka _Istervo_ itsensä sotaan varustaa.[1860] Kun tämä sankarin muutos oli tapahtunut, liittyi joskus Vienan läänissä tämän runon alkuun vielä lisään kappale Kalevan pojan uhkatöistä.[1861] Näin valmisti jo kansa tässäkin suhteessa Lönnrot'in kokoonpanoa.[1862]

c. Kalevanpojan kosto.

Varsinainen Kalevan l. Kalervon pojan runo ilmautuu kahtena erimuodostuksena, joilla molemmilla kuitenkin on se yhteistä, että kosto on päävaikuttimena.

Toisessa toisinnossa[1863] Kalevan (l. Kalehvan poika) synnyttyään kohta repii kapalonsa,[1864] myödään sepälle,[1865] tappaa katsottavaksi uskotun lapsen, kaataa mahdottoman kasken, panee hirmuisen aidan,[1866] rikkoo veneen sekä repii nuotan soutaessaan ja tarpoessaan,[1867] lähetetään viimein paimeneksi, jolloin kivileivän tähden kostaa emännälle.[1868] Riihen puinti tavataan ainoasti yhdessä kappaleessa Himolasta,[1869] emännän moite kostosta ja Kullervon vastaus siihen muutamissa Inkerin kappaleissa,[1870] pyynti, että Kullervo sanansa peruuttaisi, ainoasti yhdessä[1871] ja kostonrukous melkein vaan Uhtuessa.[1872]

Suorasanaisessa muodossa olemme tämän runon sisällyksen jokseenkin täydellisesti nähneet Länsi-Suomessa.[1873] Samoin tavataan Virossa useammat tähän kuuluvaiset seikat.[1874] Kalevan nimen tiheä ilmautuminen paikannimissä samoilla mailla on selvä todistus, että taru siellä ensiksi sai suomalaisen muotonsa. Oliko se jo Länsi-Suomessa saanut runo-asun, siitä ei ole meillä mitään todistuskappaletta tarjona; se on kuitenkin sangen luultava, koska niin on Virossakin laita. Jos Kalevan nimi, niinkuin todennäköiseltä tuntuu, on Suomen kielen mukainen väännös Skilfing'istä, niin hän alkuaan on ollut yhtä kuin Odin. Ei ole siis kumma, jos näemme Kalevanpojan yleisesti, sekä Suomessa että Virossa, heinänniitossa, samoin kuin Odin'in, ennenkuin hän sai Odhrörir-meden omaksensa.[1875] Vaihdos siitä on epäilemättä metsän kaataminen. Näin oli Kaleva saanut merkityksen: ylen väkevä mies, jättiläinen. Senvuoksi arvattavasti häneen kiintyi myöskin Thor'in töitä. Niitä on sekä Suomessa että Virossa häränpäällä onkiminen, joka vastaa Thor'in tekoa Ymir'in luona. Samalla onkimisretkellä _Ymu ensin ei tahtonut Thor'ia mukaansa; mitä apua muka niin pienestä ja nuoresta miehestä. Sitten Thor kuitenkin souti aikatavalla_. Midgård-käärmettä _ongella ylösvetäessään hän sitten ponnisti niin kovasti, että puhkaisi veneen pohjan_ ja tuli seisomaan meren pohjassa.[1876] Siinä on nähtävästi alkukuva Kalevanpojan mahdottomalle, turmiolliselle soutamiselle ja tarpomiselle.

Helppo on ymmärtää kuinka näin muodostuneesen tarunrunkoon sitten liittyi seikkoja tuosta sadusta, jossa ihmeellisesti syntynyt, väkevä poika kaikki työt turmelee. Tämän sadun olemme laajalta tavanneet yli koko Venäjän,[1877] ja pojan nimitys useissa Länsi-Suomestakin saaduissa kappaleissa: "papin poika", jopa "Iivanais-papin poika",[1878] ei anna sijaa muulle päätökselle kuin että satu on tullut meille kaakkoisilta naapureiltamme.[1879] Tästä lähteestä on siis karjan syöttäminen pedoille, luultavasti myös aidanpäno.[1880] Lapsen katsominen ja riihen puinti keksittiin sitten edellä mainittuin turmiotöitten jatkoksi.

Karhun kotiintuominen ja karjan hävittäminen sillä antoi nähtävästi aiheen vielä uuden lisän liittymiseen. Eräässä hyvin yleisessä[1881] lyyrillisessä paimenlaulussa kovaonninen karjankaitsija valittaa surkeasti emännän ilkeydestä, välistä erittäin siitä että on saanut kiven leivän sekaan. Tämä pantiin yhteyteen karhun tuonnin kanssa, ja sen sijaan kun sadussa pedot olivat ainoasti karjan syöneet, surmautettiin nyt niillä itse emäntä.[1882]

Viimein näkyy sepän palveluksessa oleminen saattaneen aikaan Sigurd-tarinan lähestymistä, josta joku seikka eksyi lisään. Semmoisia ovat suorasanaisessa Länsi-Suomen sadussa voimain takaa takominen.

Paitsi tähän asti tarkastamaamme Kalevan pojan runoa, jonka näimme laajalle alalle Suomessa, osaksi myös Virossa levinneeksi, löytyy vielä toinen, tätä nykyä kumminkin pää-asiallisesti Inkerin runopiiriin rajoittuva. Se on tarina Kalervon ja Untamon sukuriidasta.[1883] Yhteistä edellisen kanssa on sillä vaan sankarin nimi ja paimenen kosto, joka kuitenkin myös usein on poissa, niin ettei näy alkuaan kuuluneen asiaan. Oikeana alkuna tuntuu olevan veljesten riita, sillä lintujen kasvatus ja hajoominen on yleinen erikseen laulettu lyyrillinen laulu, joka puuttuu hyvin monesta kappaleesta runoamme. Veljesten viereminen erimaihin on toiseen yhteyteen kuuluva skandinavilainen muisto,[1884] jota ei aina nähdä tässä yhteydessä, vaikka tosin se siihen näkyy aikaiseen liittyneen, koska tavataan Virossa, Suomessa sekä Lapissakin.[1885] Sekaan on myös, niinkuin tiedämme, joskus tullut hiukka Henrik piispan surmavirren alkua.[1886] Myötävaikuttamassa tähän muodostukseen on myös varmaan ollut alin-omainen sissisota kieliheimolaisten välillä valtionrajalla; näin on taistelevista veljeksistä Untamo enimmin "Suomessa sijinnyt", harvemmin, niinkuin painetussa Kalevalassa, "kotiin heitetty," Kalervo puolestaan asuu Karjalassa tai Venäellä.[1887] Sodan kuvaukseen on Lönnrot tehnyt pienen muutoksen. Untamo oikeastaan ei varusta omaa väkeään, vaan, kumma kyllä, metsän, panee lepät hopeavyölle, kannot kassara olalle j.n.e. Se näkyy olevan otettu metsäluvusta.[1888] Pojan syntyminen vankeuteen viedystä äidistä ilmautuu vaan yhdessä ainoassa kappaleessa;[1889] muulloin lauletaan ainoasti: jäi yksi Kalevan poika. Liekkumisen kuvaus tavataan ainoasti Länsi-Inkerissä ja mahtaa olla mukailus karhun tai tulen synnystä. Surman-yrityksistä on hirttäminen harvinainen, vaikka sangen laajalta alalta saatu.

Sukulais- sekä naapurikansojen taruja ja tarinoita tarkastellessamme olimme löytäneet sangen paljon tähän Kalevan pojan runoon verrattavaa. Hyvin laajalta tuttu näkyy olevan tuo jo lapsesta asti yli tavallisuuden väkevä sankari, joka hyvin usein sitten lähtee isänsä surmaa kostamaan. Me olemme tavanneet sen Persialaisissa, Tatareissa, Samojedeissa sekä Germaneissa.[1890] Erittäin näimme Tatareissa sen voiman osoituksen, että pikku poika rikkoo kätkyensä samoin kuin meidän Kalevan poikamme.[1891] Samassa kansassa myös kerrotaan surman-yrityksistä pelättyä poikaa vastaan. Lappalaisessa Pischa-Paschassa niin-ikään tapasimme sekä yleisen yhtäläisyyden erään tatarilaisen tarinan kanssa että lisäksi vielä yhden sen kanssa yhteisen yksityisen ja omituisen pikkukohdan, äidin käden polttamisen, siksi kun hän ilmoittaa jonkun tärkeän tiedon.[1892] Viimeinmainittu todiste on epäilemättä ratkaisevainen, kun on puhe siitä, onko voinut olla tatarilaista vaikutusta Itämeren Suomalaisten mielenkuvitukseen. Nähtävästi ovat siis nuot Kalevan pojan runossa huomattavat yhtäläisyydet kaikua kaukaisesta Itämaasta. Jälkimmäisellä mainitsemistamme seikoista onkin välitteensä venäläisissä lauluissa Urhoollisesta Yrjöstä.[1893] Toiselta puolen kuitenkin on inkeriläisessä Kalevanpojan runossa kaikellaista, joka läntiseen suuntaan viittaa. Germanilaisissa lauluissa ja tarinoissa kaiken alkuna on vihollisuus likeisten sukulaisten välillä, ja toinen heimo hävitetään sukupuuttoon, niin että vaan yksi poika jääpi eloon; turmiota tuottavan Hunding'in nimi näkyy olevan sukua Untamolle; Sigurd'illa aina, samoin kuin Kullervolla, on isän vielä kostamaton surma mielessä, jonka vuoksi ei jouda muuhun; isän katkennut miekka muistuttaa Kullervon veitsestä.[1894] Luultavasti ovat näin muodoin tatarilainen ja skandinavilainen vaikutus yhdistyneet tämän Kalevanpojan kostotarinan muodostamisessa. Sinfjötlen ja Sigmund'in ilmautuminen suden haamuissa, samoin kuin myös verrattuin tatarilaisten ja venäläisten tarinain kertomus kotiin tuoduista pedoista[1895] mahtoivat sitten antaa aiheen paimenen koston lisääntuloon toisesta ja nähtävästi vanhemmasta Kalevanpojan runosta. Se voi tapahtua sitä helpommin, koska jo joku kohta Sigurd-laulusta nähtävästi oli liittynyt viimeinmainittuunkin toisintoon. Siitä luultavasti sankari perikin nimensä, jos ei siihen ollut syynä se yleisempi seikka, että Kaleva jo oli muuttunut yhteiseksi korkeasukuisten urhoin maineeksi.

Mutta missä tämä uusi muodostus sai alkunsa? Inkerissä ei germanilainen vaikutus ole hyvin luultava. Virossa, jossa se olisi luonnollisempi, tosin ilmautuu Kalevinpojan elämäkerrassa useampia silminnähtävästi Sigurd-tarinasta otettuja seikkoja, mutta toisia kuin meillä.[1896] Venäjän Karjalasta on tavattu pari lyhyttä kappaletta inkeriläistä Kalevanpojan runoa; mutta yksi niistä on Inkeristä Aunukseen muuttaneen miehen laulama ja muutkin mahtavat olla samaa sukua.[1897] Suomesta on vaan löydetty yksi ainoa Ilamantsista[1898] ynnä muutamia pikkuisia jälkiä. Eräässä Ilamantsin raudan synnyssä Ilmarinen takoo miekan Kalevanpojalle, joka tahtoo mennä sotaan, mutta siinä sitten

Kaattihin Kalevanpoika, Kullervo kukistettihin.[1899]

Yhdessä Kuhmosta Kajaanin puolella saadussa kappaleessa Kalevanpojan vanhempaa kosto-runoa näemme lopussa säkeet:

Kalevala vyötettihin (= voitettihin), Yksi poika heitettihin Räkäturpa, räämäsilmä, Täiturkki, matokyperä.[1900]

Kaikki nämätkin tuntuvat olevan Inkerin runon viimeisiä kaikuja pohjoisessa.

Länsi-Suomessa emme tapaa muuta kuin että Kalevanpoika kostoksi kantoi kiviä Untamolaisten niitylle. Itse teko ei ole Inkerin runon kanssa missään yhteydessä, mutta sitä enemmän koston-alaisten nimi, sillä se ei kuulu vanhempaan kosto-runoon. Ja Untamola on Kalevan ohessa Länsi-Suomen useissa kohdin sekä vanhoilla ajoilla tuttu paikannimi.[1901] Olisi siis mahdollista, jopa todennäköistä, että inkeriläinenkin Kalevanpojan runo on siellä nähnyt päivänvalon ja sitten monen muun kanssa siirtynyt Inkeriin ja syntymäseuduillaan, itään sekä pohjoiseen leviämättä, unohtunut. Sisälsikö se jo siellä surman-yritykset poikaa vastaan vai tulivatko nämät vasta Inkerissä lisään, on mahdoton ratkaista, mutta mainitun seikan itäisen sukuperän tähden on jälkimmäinen arvelu melkein luultavampi.

d. Väinämöisen tuomio.

Surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan ovat antaneet aiheen hänen nimensä kiintymiseen vielä yhteen runoon. Vienan läänin Vuonnisen sekä Lonkan kylissä tavataan näet varsin usein laulu, jossa isätön poika löydetään suolta, jokainen tahtoo hänelle nimen oman mielensä mukaan,[1902] etsitään ristijää, jolloin Väinämöinen tuomitsee lapsen puulla päähän lyötäväksi, takaisin suolle vietäväksi. Mutta poika vastaa ettei Väinämöistä itseäänkään ole näin ankarasti tuomittu, vaikka hän nuorempana on tehnyt kaikellaisia ilkeyksiä. Loppupäätös on se, että joku muu ristii pojan Metsolan l. Pohjolan kuninkahaksi, Rahasaaren l. Rahavaaran vartijaksi. Siitä suuttuneena Väinämöinen lähtee ijäksi pois vaskisessa veneessä.[1903]

Väinämöisen nimi on tähän vasta myöhemmin kiintynyt. Ainoassa Suomesta löydetyssä täydellisessä kappaleessa, joka ihan selvästi osoittaa olevansa toisten emä,[1904] on vielä hänen sijassansa ukko Virokannas. Muinais-ajan mahtajan pois-lähtö purressa uuden valtiaan tai kansan tullessa, on meille Länsi-Suomesta hyvin tuttu erinäinen tarina.[1905] Pohjassa siinä mahtanee piillä vanha suomalainen luomistaru,[1906] jossa jumala alussa ui vesien päällä. Mutta nähtävästi on myös se Skandinavein tapa, että kuollut mahtava sankari pantiin aseineen kaluineen laivaan, joka sitten lykättiin ulos merelle, voinut antaa aihetta purren ilmautumiseen näissä muodostuksissa.[1907]

Tuomitsijan poislähtö on siis nähtävästi myöhempi lisäys isättömän lapsen tuomioon. Tämä jälkimmäinen tavataankin hyvin usein eriksensä sekä Inkerin alueessa että Suomen Pohjois-Karjalassa. Onko tämä runo, jolla on varsin uudenaikuisen balladin muoto, pohjoisen toisinnon emä, vai joku muu kadonnut, sen kaltainen, on vaikea saada ratkaistuksi. Yllä viitatun yleisen sukulaisuuden tähden Kalevan pojan runon kanssa näkyy Väinämöisen tuomioon jo kohta alusta tulleen lisäksi pikku kohtia edellisestä. Enon kappaleessa jo löydetty poika kolmi-öisenä pääsee päälle peittehensä ja katkaisee kapalovyönsä.[1908] Venäjän puolella hän joskus nimen-omaan mainitaan Kalevaksi t. Kalevan pojaksi.[1909]

Muutamissa kappaleissa on lapsen äidiksi tehty tuo ylen kaino Marjatta. Siitä on Lönnrot saanut aiheen asettamaan Jesus-lapsen Väinämöisen tuomittavaksi, joten tämän voitollepääsö ja Väinämöisen poislähtö päättää pakananaikaisen epoksemme hyvin sopivalla tavalla.[1910] Mutta kansan laulussa ei ole siitä mitään tietoa.

V. Aino-jakso.

Aino-jakso, niinkuin se meille näyttäytyy painetussa Kalevalassa, on Lönnrot'in käden kautta kokoonpantu kolmesta erinäisestä päärunosta. Yksi niistä on _kilpalaulanto_ eli Väinämöisen ja Joukahaisen taistelu viisaudessa ja loitsutaidossa, toinen varsinainen _Aino-runo_, kolmas _Vellamon neidon onkiminen_. Sopivin lienee tutkia ensin- ja viimeinmainittu ensiksi, ennen keskimmäistä, koska se on runko, johon toiset ovat tulleet kiinnijuotetuksi.

a. Kilpalaulanto.

Kilpalaulanto, niinkuin sanottu, on kansan suussa enimmiten erinäinen runo, ja jos se joskus tavataankin toiseen runoon liitettynä, niin se on melkein aina Sampojakson eikä koskaan Ainon kohtalon yhteydessä. _Aino_ l. oikeastaan _Anni_[1911] ei olekaan koskaan sanottu Joukahaisen sisareksi eikä ole hänen kosijansa _Väinämöinen_, vaan _Osmoinen, Kalevainen_. Ainoa seikka, joka näkyy osoittavan alkavaa taipumusta kansassa molemmat runot yhteen liittämään, on Annin ilmautuminen Joukahaisen sisaren nimenä muutamissa harvoissa kilpalaulannon kappaleissa.[1912] Tämä vielä pieni alku on nähtävästi antanut Lönnrot'ille aiheen kokoonpanoonsa.

Painetussa muodossaan sisältää kilpalaulanto useita Lönnrot'in lisäyksiä[1913] ja paitsi sitä ovat kansan laulajat itsekin aikaa voittain liittäneet siihen kaikellaisia uusia seikkoja. Myöhäisin niistä näkyy olevan sukuperän tiedusteleminen, arvattavasti sisaren turmelus-runosta.[1914] Vienan puolella, kukin enimmiten ainoasti yhdessä kappaleessa, ovat tavatut kaaret[1915] ja pellot[1916] lunnas-ehdoituksina, siaksi laulamisen[1917] ja likapaikkaan asettamisen[1918] uhkaus, muutamat Joukahaisen esiintuomista tiedoista,[1919] otetut didaktisista runoista samaan tapaan kuin sitten Lönnrot on tehnyt suuremmassa määrässä. Harvinaiset samoilla seuduilla ovat vielä kullat lunnas-ehdoituksena,[1920] ja Joukahaisen eläväin ja kaluin muuttaminen loitsulla.[1921] Väinämöisen laulun voiman kuvaus nähdään vaan parissa Suomesta saadussa kappaleessa,[1922] joissa kehoitus lauluun Sampo-runosta on liittynyt lisään. Vaatimus miekan mittelöön, lainattu Päivölän runosta, ei löydy muualla kuin Jaakkimassa, Salmin kihlakunnassa ja muutamissa Vienan läänin rajakylissä,[1923] ja on nähtävästi levinnyt edellisiin jälkimmäisistä. Vene ja ori lunnas-ehdoituksina nähdään ulkopuolella Vienan aluetta Suomen puolella ainoasti Ilamantsissa.[1924] Sisarenkaan ehdoittaminen alkuaan tuskin on voinut runoon kuulua. Se löytyy Suomessa, paitsi Ilamantsissa, ainoasti yhdessä tosin vanhassa Pohjanmaan kappaleessa.[1925] Myöhemmältä lisäykseltä niin-ikään tuntuu Joukahaisen laulaminen suohon. Se löytyy näet tosin tuossa vanhassa pohjalaisessa kappaleessa, yhdessä savolaisessa[1926] ja kaikissa Suomen pohjois-karjalaisissa, mutta puuttuu muuten aina niin hyvin Suomessa kuin Inkerissä.[1927] Nähtävästi se on mukailus noita- ja manaus-luvuista, joissa paha noita usein manataan samoilla tai samallaisilla sanoilla.

Alussa ei meidän runomme siis näy sisältäneen muuta kuin Väinämöisen ja Joukahaisen ajon vastakkain ja kysymyksen tiedoista, jolloin jälkimmäinen kehuu kyntäneensä meren pohjat, luoneensa kivet kokoon, ja Väinämöinen sanoo sen valheeksi. Heidän työnsä, josta he kehuvat, on, niinkuin ennen näytettiin, otettu maailman kyntämis-runosta, ja sanat, joilla se ilmituodaan, viittaavat Inkeriä runon lähtöpaikaksi.[1928] Tässä tapauksessa pohjana oleva taru tuskin voinee olla lainattu suoraan Odin'in ja Vafthrudner'in keskustelusta.[1929] Useat pikkuseikat kilpalaulannossa, jotka tätä arvelua näkyivät vahvistavan, olemmekin huomanneet myöhemmiksi, joskus aivan harvinaisiksi, siis satunnaisiksi lisäyksiksi. Mutta Eddan taru löytyy johonkin määrään muodostuneena Venäläisillä tarinassa Volot Volotovitsch'in keskustelusta Taavetti Jessenpojan kanssa. Jälkimmäinen tiedustelee maailman synnyn historiaa, edellinen mitkä kaikki kutakin lajia ovat ensimmäiset, Taavetti lopuksi taas viimeistä tuomiota.[1930] Lainattu näkyy kuitenkin olevan ainoasti perus-ajatus: keskustelu maailman alkua koskevista asioista. Itse keskustelun sisällys on itsenäisesti suoritettu ja vielä enemmin itsenäinen runon koko myöhempi kehitys.

b. Vellamon neidon onkiminen.[1931]

Vellamon neidon onkiminen ei ilmau kansan suussa koskaan Aino-runon yhteydessä. Yhdessä kappaleessa se tosin on liitetty yhteen kilpalaulannon ja siis tavallaan välillisesti Aino-runon kanssa;[1932] mutta ne ovat siinä vaan aivan höllästi jäljekkäin ripustetut, ilman mitään yhteensulattamisen yritystä. Useammissa toisissa kappaleissa on sama runo sen vaikuttanut, että onkija valittaa kovaa onneansa äidilleen ja saa häneltä lohdutusta; se on nähtävästi vaan satunnainen sivuseikan laina, jommoisia usein tavataan erirunoin välillä. Jos kansan laulu siis onkin ikäänkuin viitannut tietä Lönnrot'ille, ei se kuitenkaan ole tehnyt sitä tieten taiten.

Onkijan nimi on useimmissa kappaleissa _Väinämöinen_, samoin kuin painetussa Kalevalassa; mutta tarkempi tutkimus osoittaa, että ne kappaleet melkein kaikki ovat Vuonnisesta tai sen lähimmästä naapuriudesta.[1933] Muualla Vienan läänissä se on _Lemminkäinen_,[1934] ainoassa tietyssä ilamantselaisessa _Kaukamoinen_.[1935] Se on siis nähtävästi alkuperäisempi muoto. Syynä Väinämöisen siirtymiseen sijaan Vuonnisen toisinnossa on varmaan se, että tämä sekä kanteleen synnyssä että tulen loitsussa ilmautuu kalan pyytäjänä. Itse neito ei ole missään sanottu Joukahaisen sisareksi. Hän on aina _Vellamon neito, Ahdin lapsi_. Usein myös hänestä lauletaan, että hän on "vyötön _Väinön_ tyttäreksi." Se ei kuitenkaan voi olla mitään muuta kuin väännös _veen_ tyttärestä, niinkuin Lönnrot onkin sen painetussa Kalevalassa korjannut.[1936] Hän on siis täydellinen meren neito eikä mikään ihminen.

Lopussa Väinämöinen joskus sitten takoo lohdutuksekseen kultaneidon. Toisissa kappaleissa hän tai Lemminkäinen ilmoittaa surunsa äidilleen ja välistä näissä jatkuu runo vielä pitemmäksi. Hän kysyy äidiltä: missä Vuojola elävi, Väinön (s.o. Veen on) tyttäret asuvi -- ja saa tiedoksi: niiden asuvan sinisen meren selällä, kiven kirjavan malossa tai koskessa kohisevassa, virrassa vipajavassa, yhdeksän (t. 100:n) lukon, kymmenennen takasalvan takana.[1937] Tässä tietysti on vaan se tarkoitettu, että hän vielä kerran tahtoo tavata kadonnutta meren neitoa. Mutta Väinön tyttären mainitseminen on nähtävästi ollut syynä, että Lemminkäinen nyt joskus lähtee Väinölään l. Päivölään kosiotielle.[1938] Sinne ei tietysti Väinämöisen sovi mennä, kun hän on onkijana, mutta sen sijaan hän lähetetään Pohjolan tuville ja runo jatkuu kilpakosinnalla.[1939]

Useimmat kappaleet kuitenkin jo päättyvät neitokalan ilmoitukseen, että hän ei ole tullut keitettäväksi, syötäväksi, vaan kodin haltijaksi. Siinä siis arvattavasti näemme runon alkumuodon. Sama on myös loppu vastaavassa, vaikka paljoa vaillinaisemmassa virolaisessa.[1940] Välistä siellä onkija leikatessaan löytää kalan niskasta neidon kaulakirjat, keskestä vyökirjat, hännästä sukkakirjat,[1941] taikka paistaa hänelle vastaan kaulasta neidon helmet, rinnasta solki, keskipaikasta vyö.[1942] Onkija on Virossa enimmiten nimetön; mutta viimein mainitussa kappaleessa tapaamme ihmeeksemme Lemmikin leinon pojan, siis saman kuin Pohjan perillä. Kuinka on tämä Virossa muuten niin vähän tunnettu nimi tähän tullut? Merkitseekö se, että koko neitokalan onkiminen Virossa on kaikua pohjoisesta? Vai onko runon kulku ollut tavallinen, etelästä pohjoiseen ja Lemminkäinen vaan sattumalta siihen yhtynyt? Mikä viimein on näiden ja tuon ylempänä verralle vedetyn liettualaisen laulun keskinäinen suhde?[1943] Näihin kaikkiin en uskalla antaa varmaa vastausta, vaan jätän ne vastaisen tutkimuksen ratkaistavaksi. Luultavammalta minusta tosin näyttää, että Viron runo yksinkertaisimmassa rakennuksessaan on vienalaisen alkumuoto. Lemminkäinen t. Kaukamoinen on voinut tulla siihen sekoitetuksi sen kautta, kun hän Päivölässä onkii madot ja käärmeet oluestansa. Liettualaisen kanssa saattanee peri-ajatus olla yhteinen, mutta pikkuseikoissaan se on liian kehittynyt, voidakseen olla virolaisen esikuvana.[1944]

c. Varsinainen Ainon-runo.

Myöskään se laulu viimein, jossa Ainon traagillinen kohtalo meille kerrotaan, ei ole mikään yhtenäisenä kansan suusta saatu runoelma, vaan mosaikki-työtä, Lönnrot'in kädellä kokoonladottu useista balladeista.

Päärunossa, niinkuin se lauletaan Vienan alueessa ja nähdään vanhassa Kalevalan painoksessa, on seuraava sisällys: Anni tyttö, aino neiti, käy vastassa lehdossa; Kalevainen, Osmonen sanoo hänet röykkeillä sanoilla omaksensa. Anni vastaa ylpeästi, valittaa sitten itkien kotolaisille, mutta äiti käskee hänen mennä aittaan parempiin koruihin pukeumaan. Hän tekee niin, mutta kuristaa itsensä kuitenkin aitasta löydetyllä kultavyöllä. Äidin suru ja itku on sitten kuvattu meille tutulla tavalla.[1945]

Niinkuin näkyy, on Ainon kuolintapa tässä aivan toisenlainen ja paljoa vähemmin runollinen kuin painetussa Kalevalassa. Senvuoksi Lönnrot sen jo ensimmäisessä painoksessa muutti mereen syöksemiseksi. Uudessa laitoksessa hän on tuon luultavasti omakeksimänsä muutoksen sijaan hyvin taitavasti sovittanut kokoon kappaleita kahdesta erinäisestä Inkerin balladista. Toisessa, joka on Ainon-runon sukua, neito käypi kylpemässä, ja sillä ajalla hänen korunsa varastetaan.[1946] Joskus nähdään tämän laulun seassa myös uiminen kivelle ja sen uppoominen;[1947] useammin kuitenkin se paikka löytyy toisissa yhteyksissä ja on siis tässä satunnainen. Neidon toivotukset, ettei kotolaiset käyttäisi merivettä, johon hän on hukkunut, tavataan siinä balladissa, missä veli, päätään sukiessaan, hukkuu.[1948] Samaa runoa, niinkuin tiedämme, löytyy myös toisinto, jossa neito sukaa tavoittaessaan putoo mereen, siihen kuitenkaan hukkumatta.[1949] Lönnrot on muuttanut neidon edelliseen toisintoon ja sitten sulattanut sen yhteen meressä kylpemisen kanssa. Näin syntyneen yhdysrunon liittämiseen Ainon-runon yhteyteen antoi hänelle se hyvän aiheen, että suuri osa kuvausta on viimeinmainitulla yhteinen meressä kylpemisen loppu-osan kanssa.

Päärunoon taas palataksemme on huomattava, että se myös löytyy Suomen Pohjois-Karjalassa läheisessä, vaikka kuitenkin johonkin määrään eriävässä muodossa. Kaunis Katri (joskus Kirsti) aikaiseen aamulla lakaisee tuvan ja vie rikat pihalle. Siellä rikas _Riion_ poika, paksu _pajarin_ poika puhuttelee häntä samalla tavalla kuin Osmonen Annia. Katri vastaa myös samoin ja valittaa itkien äidille. Tämän lohdutus ja neidon itsemurha ovat niin-ikään molemmissa runoissa yhteiset. Mutta sitten on jatko toisellainen. Sanoma tuosta surkeasta tapauksesta saatetaan Pajarilaan eläinten kautta.[1950] Riion poika tuosta kysyy miekaltansa: "syötkö syyllistä lihaa?" -- työntää sen perin peltoon ja itse syökseytyy kärkeen.[1951]

Neidon itsemurha hirttämisellä ja Riion miekanponnen peltoon sysäämisellä löytyy eräässä keski-aikaisessa Ruotsin ja Tanskan balladissa, jossa syynä neidon tekoon on se, että hän toisen tähden tuli hylätyksi. Myös sama kysymys miekalta on Ruotsin balladeissa välistä tavattava.[1952]

Kuolonsanoman saattaminen eläinten kautta ei voi alkuansa kuulua Ainon-runoon, koska se vaan niin ahtaassa alueessa on siihen liitetty. Se löytyykin paitsi sitä toisissa yhteyksissä. Joskus se on loppuna tuossa äsken mainitussa runossa, missä veli sukaa tavoittaessaan hukkuu mereen;[1953] löytöpaikoista päättäen se voisi olla siihen tullut juuri Riion pojan runosta, koska sen muut kappaleet ovat tätä lisäystä vailla. Mutta noiden muutamien kappaleitten vanha muoto (hukkuva on Päivän poika) tekisi päinvastaisenkin päätöksen mahdolliseksi. Sen lisäksi nähdään sama kohta myös muutamissa Sämpsä Pellervoisen kynnön kappaleissa. Meille jo tutussa savolaisessa susi lähetetään kylväjää noutamaan.[1954] Selvempänä on se äsken W. Porkan kautta Inkeristä saadussa kappaleessa, jonka ikivanhuuden todisteena lienee se, että sitä vieläkin joku aika takaperin oli käytetty uhreissa kesäjuhlassa. Suden ohessa ilmautuu siinä myös jänis ja tuuli kutsujina; mutta Sämpsä ei tule, ennen kuin kesäpoika saapuu ja ilmoittaa tuulleensa puut lehdellisiksi, heinät helpehellisiksi. Tässä on talvella liikkuvain eläinten turha kutsuminen varsin luonnollinen; luultavasti on siis mainitun kohdan oikea sija juuri Sampsan runossa.[1955]

Vienalaisessa Ainon toisinnossa on, niinkuin tiedämme, toinen loppu: tulvaileva itku ja käkien surkutteleva kukunta. Kumpikaan ei voi alkuperäisesti kuulua siihen runoon, koska ne ainoasti niillä seuduilla tavataan sen yhteydessä. Molemmat yhdessä nähdään myös joskus Salmin kihlakunnassa eräässä lasten laulussa;[1956] mutta kun sama laulu muualla aina on ilman sitä lisäystä, ei niillä siinäkään mahda olla oikea sijansa. Yksikseen kyynelvirta ilmautuu kanteleen synnyssä ja onkin siinä yhteydessä epäilemättä vanhempi, koska myös Virosta on löydetty. Mutta se on usein erinäisenäkin lauluna, erittäin Virossa.[1957] Vielä tavallisemmin on käkien laulu ihan erikseen lyyrillisenä laulunsipaleena, niin hyvin Vienan läänissä ja Suomessa kuin myös Inkerissä sekä Virossa.[1958] Laulun sisällys vaihtelee hiukkasen, mutta on pää-asiassa aina samaa laatua. Kenties koko laulu on kotoisin Liettuasta, missä sitä myös lauletaan.[1959]

Kun Vienan ja Suomen Pohjois-Karjalan Ainon-runosta otamme pois nuot myöhemmin lisään liittyneet loput, niin jääpi jäljelle melkein sanasta sanaan yhteinen sisällys. Ja jos sitten vielä pyyhimme alusta kosijan julkeat sanat, niin saamme sen runon pääpiirteet, joka rehoittelee laajalta Viipurin läänissä, Inkerissä sekä Virossa, harvemmin pohjoisempana. Ainoasti alku vaihtelee sen eritoisinnoissa vähän. Yhdessä neito lehdosta löytää mettä (lammesta t. metsästä); siitä juotuaan hän nukahtaa, jolloin varas saa tilaisuuden viedä hänen korunsa.[1960] Taikka tapahtuu ryöstö tytön paimenessa ollessa,[1961] toisinaan meressä kylpiessä. Joskus hän saa korunsa pilven piirtä myöten kävellessään.[1962] Vastaksien leikkaaminen lehdossa, jolla vienalainen toisinto alkaa, on tuntematon kaikissa yllämainituissa suomalaisissa ja inkeriläisissä, mutta tavataan jälleen Virossa. Inkerissä se on kiintynyt runoon myödystä neidosta.[1963]

Nämät eteläiset yksinkertaiset toisinnot ovat nähtävästi Ainon-runon ensimmäinen alku. Pohjoisempana ne saivat yhtätoista lisää sekaan ja kehittyivät viimein vienalaiseksi muodoksi.[1964] Mutta mitä nuot yksinkertaiset toisinnot alkuansa merkitsevät -- ovatko ne syvempää tarullista syntyperää vai ainoasti mielenkuvituksen leikkiä? -- on vaikea sanoa ainakin tätä nykyä.[1965] Ei myös varmaan voi päättää ovatko ne alkuperäisesti suomalaisia vai aineeltansa lainattuja. Merkillinen seikka, josta ennen jo huomautettiin, on se, että ainakin yhdellä niistä on vastineensa, missä rosvo tekee pojalle pahaa, samoin kuin tässä tytölle. Se on liettualaiselle kansanrunoudelle yksin-omainen tunnusmerkki; mutta ei löydy tietääkseni mitään liettualaista laulua, johon tätä saattaisi verrata.[1966]

III. Milloin syntyi Kalevala?

Tähän kysymykseen sopisi tavallansa se vastaus, että se joka hetki syntyy uudestaan. Mitä erittäin ulkonaiseen pukuun tulee, on Steinthal epäilemättä oikein esittänyt asian, kun hän sanoo kansan runouden ei olevan valmiin runoelman, vaan alin-omaista runoilemista.[1967] Pitempiä runoja ei samakaan laulaja koskaan laula kaksi kertaa aivan samalla tavalla. Hän lisää tai jättää pois säkeitä, muuttelee sanojen muotoja (esim. yksiköstä monikoksi), vaihtelee yksityisiä sanoja, joskus koko säkeitäkin toisiksi, asettaa jonkun säkeen sanat taikka koko säkeitäkin toiseen keskinäiseen järjestykseen.[1968] Nämät eriäväisyydet koskevat ainoasti aivan pikkuseikkoja; mutta suurempiakin ja tärkeämpiä nähdään välistä luonteeltaan häilyväisempäin laulajain runoissa, erittäin kun kahden laulattamisen välillä on kerjinnyt pitempi aika kulua. He antavat nähtävästi muualta kuultuin toisintojen vaikuttaa itseensä.[1969] Paljoa enemmän eroavat tietysti laulut toisistaan, kun ne ovat menneet perintöön laulajalta toiselle. Suhteellisesti ne vielä paremmin säilyvät silloin, kun poika oppii isältänsä, kuullen niitä monta erää yhä uudestaan; tuntuvampi on muutos, kun ne vaan juhlatiloissa kuultuna siirtyvät toiseen sukuun, toiseen kylään, vaikka tosin silloinkin on ihmeteltävä noiden luonnonlasten tarkka muisti, joka välistä yhdellä ainoalla kuulemisella omistaa itselleen jokseenkin pitkän runon kaikki tähdelliset kohdat.

Asiain näin ollen ei ole kumma, jos Kalevalan-runoissamme tapaamme ikivanhan seassa niin paljon ihan uuden-aikuista. Muinaiset käsitteet sekä sanat käyvät vaikeiksi ymmärtää, jonka tähden ne välistä vaihdetaan ajanmukaisempiin, tutumpiin. Moni Väinämöisen rukous esim. voisi hyvin olla otettu jostain kristillisestä rukouskirjasta. Toisinnoissa tapaamme tämmöistä vielä paljoa suuremmassa määrässä, sillä Lönnrot luonnollisesti kartti säkeet, jotka liian meidän-aikuisiin oloihin vivahtavat. Niinpä esim. Joukamoinen eräässä Sammon-ryöstön toisinnossa tarkastelee lähenevää Pohjolan laivaa _kiikarilla_ -- Päivölän emäntä olutta vaativalle Lemminkäiselle joskus ilmoittaa, että jo on _kahvit_ kannuin kannettuna, jossa säkeessä tavallisesti on vanhempi sana _kaljat_, jopa muutamissa kappaleissa ikivanha _kahjot_ (s.o. uhrijuoma).[1970]

Eipä olekaan muuttumisen alainen yksistään tässä puheena ollut ulkomuoto, vaan niinkuin edellisessä jaksossa laveasti on osoitettu, myös itse sisällys. Sankarit vaihtuvat toisiksi, alkuperäiselle tarulle aivan oudoiksi; tapaukset ja seikat ymmärretään laulun siirtyessä uuteen paikkaan joskus toisin ja muuttuvat tuntuvasti; osia varsinkin unohdukseen joutuvista tai siinä seudussa vähän tunnetuista runoista liitetään aivan uusiin yhdistyksiin; kokonaiset runotkin, joilla ei alkuaan ollut mitään tekemistä toistensa kanssa, sulavat yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi; ulkoa lainataan lisään aineksia kaikilta ilman suunnilta ja valetaan ennestään tunnettujen sekaan.

Tämä sisällyksen muuttuminen ei ole kuitenkaan yhtä jokahetkinen ja satunnainen kuin ulkomuodon. Se tapahtuu hitaasti, pitempien ajanjaksoin kuluessa; se voidaan senvuoksi historiallisilla luvuilla enemmän tai vähemmin varmaan ja tarkasti määrätä. Ensimmäinen koe siihen suuntaan on seuraavan tutkimuksen tarkoitus.

Me olemme ylempänä nähneet, että runoja laulava väestö Vienan läänin Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjissä todennäköisesti on muuttanut Suomesta nykyisille asuinsijoilleen Ison vihan aikana. Siitä on selvä johtopäätös, että _ainoasti siellä tavattavat uudet muodostukset ovat kaikki syntyneet vasta kahden viimeinkuluneen vuosisadan ajalla_. Myöhemmät eivät voi olla useimmat epoksemme erirunoin yhteensulattamisen yritykset: runojaksot semmoiset kuin Vuonnisen Vaassilan,[1971] sekä kanteleen synnyn, kilpakosinnan, kilpalaulannan,[1972] Tuonelan retken, Vipusessa käynnin, ison tammen, ja Vellamon neidon liittyminen Sampojaksoon. Onpa itse Sampojaksokin vasta tällä ajalla muodostunut Sammon-ryöstön ja luomisrunon yhteensovituksella uuden kilpakosinnan toisinnon kautta. Samoin Kullervon uhkatyöt ja paimenessa-olo sulivat kokoon sisaren turmeluksen kanssa ja saivat asianmukaisen lopun itsemurhassa. Ahdin meriretki ja Kyllikin kosinta, vaikka vielä pysyivät erillään, vedettiin kuitenkin Lemminkäisrunojen piiriin, sen kautta että Ahti Päivölän virressä tuli Kaukomielen lisänimeksi. Useat runot kehittyivät laajemmiksi, muuttuivat olennollisesti tai kasvattivat aivan uusia toisintoja. Itse Väinämöisen sijasta ammuttiin nyt vaan hevonen, joten se tapaus luonnollisemmin sopi seuraaviin. Vipusen luona käynti muuttui alas-astumiseksi hänen vatsaansa ja takominen tuli lisään. Kanteleen synnystä muodostui kaksi ennen tuntematonta toisintoa. Kilpakosinnassa erosi kosittava neito siitä, joka Väinämöistä puhuttelee ja vie sanan Ilmariselle. Siihen myös liittyi Kojosen pojan runo (Ilmarisen toinen kosinta). Ainon-runo sai lopullisen muotonsa ja otti omaksensa kyynelvirran sekä käkien kukunnan. Kuvaus viimein tuli vilkkaammaksi erittäin toisista lauluista lainattuin pikkukohtain kautta, esim. Sampo-runossa Joukahaisen ampumisen kuvaus pistoksen synnystä; kilpakosinnassa Väinämöisen veneen arveleminen linnuksi y.m. Inkerin ja Lalmantin balladista; Päivölän virressä äidin pyyntö, ettei Lemminkäinen astuisi kuin puoli askelta y.m., Elinan surmasta; kysymys oliko häntä Pohjolassa naisin naurettu y.m. venäläisistä lauluista;[1973] kilpalaulannossa useat Joukahaisen esiintuomat opinnäytteet didaktisista runonkappaleista j.n.e. Tähän samaan aikaan kuuluu vielä nähtävästi yksistään Salmin kihlakunnassa tavattu päivän vangitseminen Väinämöisen laulun aikana sekä Iron runo.

Me tiedämme kuinka vaikea lauluin on ollut päästä nykyisen itärajamme yli Aunukseen ja että niiden laajempi leviäminen Vienan läänissä on yksistään seuraus suuresta sisäänmuutosta Suomen puolelta. Tästä näkyisi voivan tehdä sen luonnollisen johtopäätöksen, että myös vanhempi valtionraja oli yhtä haittaavana esteenä. Ei näytä kovin luultavalta, että semmoiset länsimaiset ainekset, jotka vasta ruotsalainen valloitus on tuonut maahan, olisivat voineet päästä Käkisalmen lääniin, ennen kuin se oli yhdistetty muun Suomen kanssa. Varsin todennäköistä on siis, että ne loitsut, joissa ilmautuu katolisten pyhimysten nimiä, vasta 1617:n rauhasovinnon jälkeen ovat tunkeuneet nykyiseen Suomen Karjalaan. Samaan aikaan myös kuuluu Ilamantsin toisinto Ainon-runosta, jonka loppu, niinkuin tiedämme, on muodostunut ruotsalaisen Keski-ajan balladin mukaan. Vanhemmat skandinavilaiset lainat olisivat jo voineet tulla aikaisemmin, ennen kuin Suomen heimot olivat tulleet jaetuksi kahden toisilleen vihollisen valtion välille; ne olisivat myös, niinkuin pian tulee puheeksi, mahdollisesti voineet tulla etelästä, Inkeristä päin. Mutta tulee kuitenkin huomata muutamia seikkoja, jotka näkyvät viittaavan useimpain näidenkin ainesten tuloa Käkisalmen lääniin saman-aikaiseksi kuin yllämainittuin. Ihmeellinen on tästä läänistä 17:n vuosisadan alussa ja keskipalkoilla Tver'in, Novgorod'in ja Jaroslav'in kuvernementteihin siirtyneiden Karjalaisten runoköyhyys niihin sangen runsaihin varoihin verraten, jotka Gottlund tapasi 1600:n paikoilla Vermlantiin muuttaneissa Savolaisissa. Edellisiltä ei tuo taitava ja ahkera kerääjä Europaeus saanut muuta kuin joitakuita vaillinaisia loitsuja ja balladeja (jälkimmäiset samoja, joita vielä lauletaan Salmin kihlakunnassa); Vermlannissa paitsi loitsuja oli myös säilynyt useampia epillisiä katkelmia. Lukuun tietysti täytyy ottaa, että Ruotsin, ja Norjan Savolaiset tämän vuosisadan alussa vielä asuivat melkein aivan erikseen jylhissä metsissään ja vuoristoissaan, jota vastaan poismuuttaneet Karjalaiset epäilemättä ovat olleet paljoa suuremman vieraan vaikutuksen alaiset. Myös voi myöntää, että se neljäs osa vuosisataa, joka kului Gottlund'in ja Europaeus'en käyntien välillä (1821, 1847) on jotakin merkitsevä. Mutta toiselta puolen oli Vermlannin Suomalaisia ainoasti muutamia tuhansia, Tver'in puolen Karjalaisia toista sataa tuhatta, joten runojen säilymisen mahdollisuus niin paksussa joukossa olisi ollut suurempi.

Tähän tulee lisään, että Salmin kihlakunta,[1974] jonka väestö näkyy pysyneen paikoillaan eikä ole saanut paljon mitään läntisiä muuttolaisia sekaansa, olisi melkein yhtä köyhä epillisistä runoista, jos ei ennen mainittu Aunuksen Himolasta tullut Hoschkasen suku olisi viime vuosisadasta asti levitellyt niitä edes muutamiin pitäjiin. Toisin on laita Ilamantsissa; mutta siinä onkin vanha kreikan-uskoinen väestö ainoasti kolmas osa asukasmäärästä. Tosin ovat tätä nykyä kreikan-uskolaiset paraina runontaitajina; mutta sen seikan voisi kenties selittää sillä lailla, että lutherilaiset, jos kohta maahan tullessaan toivat runot muassaan, sitten ovat hylänneet ne leviävän kirja-opin ja erittäin heissä laajalta tapahtuneen hengellisen liikkeen (pietistaisuuden) vaikutuksesta.

Viimeinkin vielä ei saa olla huomaamatta, että Agricola 16:n vuosisadan keskipalkoilla sanoo Väinämöisen ja Ilmarisen, useimpain kertomarunojemme pääsankarit, yksin-omaisesti Hämäläisten jumaliksi,[1975] ja hänen alussa paljon epäillyt tietonsa ovat toisissa kohdin tulleet yhä enemmän vahvistetuiksi uudemman tutkimuksen kautta.

Ei näytä siis aivan mahdottomalta, että myös pakanalliset skandinavilaiset tarut vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen levisivät Suomen Karjalan puolelle. Jos niin on tapahtunut, niin on meillä taas raja määrätty useille epoksemme muodostuksille. Vanhemmat 17:ttä vuosisataa ei sitten voisi olla Väinämöisen ampumisen muodostus Lemminkäisen surmasta,[1976] -- Ilmarisen lisääntulo Samporetkelle -- purjehtivan Väinämöisen ja neidon keskustelu matkan tarkoituksesta y.m. --

Vähää aikaisemmaksi on ylimalkaan venäläisten laina-ainesten tulo Suomalaisiin asetettava. Harvat vaan löytyvät yksistään Vienan ja Aunuksen lääneissä (äidin kysymys: onko Lemminkäinen naisilla naurettu y.m.; huomautus Päivölän isännälle että hänen kaulansa rusoittaa; naisten yleinen rakkaus Lemminkäiseen niinkuin Tschurilon laulussa); edellisessä tapauksessa ne varmaan eivät ole 18:tta vuosisataa vanhemmat, jälkimmäisessä kenties hiukkaa aikaisemmat. Mutta enin osa jo ilmautuu Ilamantsissa ja Inkerissä. Tämän vaikutuksen selittämiseksi on huomattava, että se näihin Novgorod'in vapaavallan, sitten Moskovan tsaarin alusmaihin on osaksi mahtanut tulla sinne virkoihin lähetettyin pajarien ja heidän seuralaistensa kautta, vielä suuremmaksi luultavasti sen venäläisen väestön kautta, joka ennen asui laajalta Inkerissä, niissä seuduissa Nevajoen eteläpuolella, missä nyt on lutherilaisia Suomalaisia, ja jota myös Pohjois-Inkerissä ja vielä ylempänä aina Käkisalmeen saakka nähtiin lukuisia kyliä Karjalaisten seassa. Pajarit seuralaisineen katosivat tietysti yhdessä ruotsalaisen vallan alkaessa. Samoin tiedetään venäläisen väestön Inkerissä tehneen jo Stolbovan rauhasovinnon aikoina ja mitä heitä sinne ja Käkisalmen lääniin vielä lienee jäänytkin, se ainakin pakeni Kaarle X:n sodan jälkeen. Venäläisten ainesten laina on siis välttämättömästi tapahtunut viimeistään ennen 17:n vuosisadan keskipaikkaa, pikemmin vielä ennen sen alkua. Sen jälkeen kammosi ja esti hallitus, minkä suinkin taisi, kaikkea uutten voittomaitten yhteyttä Venäläisten kanssa.

Aikaisimpaa mahdollista rajaa toiselta puolen löytääksemme on meidän tarpeellinen saada käsitys venäläisten lauluin omasta ijästä. Venäläinen oppinut Stasov, joka tätä seikkaa erittäin on tutkinut, päättää ettei ne voi olla Tatarilais-tulvaa aikaisemmat.[1977] Niinkuin jo tiedämme, hän tahtoo selittää niiden sekä ainekset että myös koko kuvaustavan Tatarein välityksen kautta Itämailta tulleiksi. Tämä vaikutus, hän arvelee, olisi tosin voinut aikaisemminkin tapahtua Itämaan kaupan kautta; siinä tapauksessa olisi kuitenkin edes joku osa myös levinnyt läntisille ja eteläisille Slaveille, jotka silloin vielä olivat vilkkaassa yhteysliikkeessä Venäläisten kanssa. Mutta muut sukulaiset eivät näistä lauluista tiedä mitään. Stasov on selityksessään yksipuolinen; hän ei huomaa että venäläisissä sankarilauluissa, paitsi tuota epäilemätöntä ja hyvin voimallista itämaista, myös voi havaita tuntuvaa vaikutusta Skandinavian taruista ja tarinoista, samoin persialaisia lainoja ynnä viimein useampia ikivanhoja yhteis-slavilaisia aineksia ja Venäjän vallan aikaisimpaan aikakauteen kuuluvia historiallisia seikkoja. Mutta yhtähyvin on nähtävästi hänen ajanmääräyksensä aivan oikein. Myöskin Buslajev, joka avarammalta näkökannalta katsastelee asiaa, sanoo venäläisen epoksen siihen samaan aikaan täydesti muuttaneen luonnettansa, niin että se puolitarullisesta tuli täydesti historialliseksi, käyttäen Tatarilaisten päällekarkausten ja vallan synnyttämät uudet olot ulkonaiseksi ajanmukaiseksi puvuksi.[1978] Myöskin syrjästä katsojaan, jos asian-omaisten tutkijain lausuntoihin lienee lupa jotakin lisätä, tekevät mainitut laulut sen vaikutuksen, että ne nykyisessä muodossansa ovat Tatarilais-tulvaa myöhemmät. Tietyssä ensimmäisessä venäläisessä epoksessa Igor'in sotaretkestä (slovo o polku Igorev, joka päätetään olevan 12:lta vuosisadalta),[1979] on sekä runomitta että koko henkikin ihan toisellainen. Täällä puheena-olevien sankarilauluin (byliny'in) sankareissa on muutamia historiallisia henkilöitä, jotka tiettävästi ovat eläneet 12:n vuosisadan lopulla tai 13:n alkupuolella. Aljoschka Popovitsch useitten aikakirjain mukaan kaatui Khalkan tappelussa Tatareja vastaan v. 1224. Saman kertoo yksi aikakirja myös Dobryinja Kultavyöstä, ja kaikissa tapauksissa mainitaan hän vähää ennen eräässä keskinäis-sodassa.[1980] Rikkaan Sadko kauppiaan tiedetään rakentaneen kirkon Novgorod'iin v. 1167.[1981] Uhkarohkea Vasilii Buslajevitsch kuoli samassa kaupungissa v. 1171.[1982] Provessori Buslajev'in ylimalkaan todenmukaisen huomautuksen mukaan historialliset laulut tavallisesti syntyvät "vielä lämpimälle jäljelle." Mutta kuitenkin on bylinoissa nähtävä yksi tärkeä merkki, joka minun mielestäni lykkää niiden lopullisen muodostumisen ainakin 14:n vuosisadan loppuun. Niissä näet Tatarit tosin kuvataan lakkaamatta uhkaavaksi vaaraksi, mutta lopulla ne kuitenkin aina tulevat voitetuksi. Ei luulisi siinä näkevänsä Tatarilaisvallan alku-aikojen masennusta, vaan pikemmin jo vaikutuksen ensimmäisistä onnistuneista vastarinnan-yrityksistä esim. voitosta Kulikov'in kentällä v. 1380.

Oli se seikka miten oli, mutta tuskin voinee asettaa niiden leviämisen Karjalaisiin aikaisemmaksi vuotta 1400, koska niillä toki ensin piti olla aikaa omassa kansassaan vakautua. Useissa Kalevalaan tulleissa venäläisissä aiheissa näkyy ihan selvästi tuon Tatarilais-ajan merkkejä, joka saattaisi kenties venäläisten laulujen vanhempaan kehityskantaan kuulua. Tämän mukaan meille 1400-1600 välillä tulleet ainekset tavataan melkein kaikki Lemminkäis- ja Kullervon runoissa: Päivölän virressä Kaukon kutsumatta jättäminen, hänen kuvauksensa häiden häpäisijänä ja tappelu ulkona pihalla,[1983] äidin varoitukset, surmat ainakin osaksi, loitsutaistelu ynnä muita pikkuseikkoja[19834 -- suuri osa Kyllikin runosta -- Ahdin meriretkessä Tieran lähtö sotaan, vaikk' on vastanainut. -- Sisaren turmelus (jossa poika nimen-omaan tulee veromatkalta Tattarista), sotaan lähtö, kysymiset mitä kotolaisille osaksi jääpi ja surman-yritykset Kalevanpoikaa vastaan (alkuaan myös Tatarein lauluissa). -- Näiden lisäksi vielä kantele-runon uusi muoto (synty hauista) -- Kojosen pojan kosinta -- kilpalaulanto -- kilpakosinnassa käärmepellon kyntäminen, kyyhkysen ilmoitus ja neidon muuttumiset milloin miksikin eläväksi. Huomattava on, että nämät lisäykset suureksi osaksi ovat tulleet sekaan Inkerissä taikkapa, jos Ilamantsissa, kuitenkin semmoisiin runoihin, joita on syytä arvella Inkerin puolelta sinne tulleiksi. Tämä niiden kulku ja yhteensulaminen toisten ainesten kanssa on siis hyvin voinut tapahtua ennen Ruotsin valloitusta. Osaksi sitä vastaan, jos ylempänä esitetty arvelu pitää paikkansa, olisivat ne vasta Stolbovan rauhasovinnon jälkeen liittyneet suomalaisiin runoihin, oltuansa siihen asti luultavasti suorasanaisina muistelmina.

Paljoa syvemmälle muinaisuuteen vievät meidät skandinavilaiset aiheet. Niiden aikakauden tarkassa määräämisessä kohtaa meitä kuitenkin se kova vastus, että Eddan ijästä par'aikaa kestää kiihkeä, vielä ratkaisematon taistelu. Norjalainen provessori Bugge on muutamia vuosia takaperin alkanut tutkimusjakson, jossa hän päättää enimmän osan Eddan sisältöä muodostuneeksi osaksi Raamatun kertomuksista tai Keskiajan pyhimystarinoista, osaksi klassillisen kreikkalais-romalaisen kirjallisuuden kaiuista, jotka viikingit retkiltään Britanniaan ja Irlantiin toivat mukaansa. Täten olisi siis Edda syntynyt vasta 9:llä ja 10:llä vuosisadalla. Toiselta puolen on muiden muassa lehtori Stephens Köpenhaminassa huomauttanut erästä ikivanhaa kiviristiä Pohjois-Englannissa, jonka hän päättää olevan 7:ltä vuosisadalta ja johon hakatut kuvat, Raamatusta otettuin ohessa, näkyvät tuovan esiin skandinavilaisia jumalaistaruja. Siinä on Thor'in ja Hymir'in onkiminen, härän pää syöttinä; siinä kahleissa makaava Loki ynnä hänen vaimonsa Sigyn, joka pistää maljan lohikäärmeen suusta tippuvan myrkyn alle; siinä Vidar, joka viimeisessä taistelussa repäisee lohikäärmeen kidan, y.m.[1985] Samoin mainio muinaistutkija Vorsane Köpenhaminassa tahtoo selittää kahteen Tanskassa maasta löydettyyn ja jo 6:een vuosisataan luettuun kultasarveen piirretyt kuvat Balder'in taruun kuuluviksi.[1986] Asian nykyisellä kehkiämiskannalla on syrjäisen mahdoton päästä varmaan vakaumukseen, joten lienee paras tutkia molempia mahdollisuuksia.

Siinä tapauksessa että Bugge on oikeassa, olisi meillä tietysti varma ajanpyykki siltä suunnalta tulleille aiheille. Silloin voisi otaksua että ne vasta olisivat saapuneet meille valloituksen aikana, Suomeen Ruotsalaisten, Pohjois-Viroon Tanskalaisten kanssa. Mitään peräti mahdotonta ei olisikaan tässä oletuksessa. Saxo Grammaticus'en historiasta voimme nähdä, että Tanskassa vielä 1200:n seudulla muistettiin kaikellaista vanhoista jumalais- sekä sankari-lauluista. Tietysti mahtoi näitä Ruotsissa, jossa kristin-usko 12:n vuosisadan keskipalkoilla oli vasta nykyisin valtaan päässyt, olla tallella vielä paljoa runsaammassa määrässä. Virossa onkin Kalevinpojan Pohjolanretki kovin läheinen kopio Saxon kertomasta Gormos'in käynnistä Geruthus'en luona, ettei olisi tullut maahan Tanskalaisten kanssa. Sama sukuperä tekisi myös mieli lukea sille kilpakosinnan muodostukselle, jota yksi täydellinen kappale, paitsi katkelmia, on löydetty Virosta ja jossa[1987] Inkerin maalla Ismaro seppä niin silmäänpistävästi muistuttaa Saxon historiassa ihmekuvan yhteydessä mainitusta Ismar-kuninkaasta. Viron-Inkerin toisinto onkin muutamissa seikoissa enemmän myöhemmän, Vilkinasagassa nähtävän Vieland'in tarinan kuin vastaavan Eddan laulun mukainen. Kysymys on vaan siitä, kuinka tämä runo siirtyi valtionrajan yli, vaikka tietysti suurempi kielen-eroitus tässä epäilemättä pani lisä-esteen, jota ei sanottavasti ollut Suomessa Savon ja Karjalan välillä? Samallainen leviäminen, jonka me olemme nähneet muutamissa muissakin runoissa, tekee kuitenkin asian epäilemättömäksi. Voisi tosin arvella ylimenon tapahtuneen vasta silloin, kun Viro ja Inkeri jo olivat molemmat Ruotsin valtikan alla. Mutta sitten venäläisten lisä-ainesten liittyminen Ilamantsissa kävisi paljoa pahemmaksi selittää. Luultavasti oli suurempi vaikeus runojen siirtymisessä pohjoisessa (jos nimittäin ylempänä esiintuodut todennäköiset seikat pitävät paikkansa) tullut sen kautta, että siellä vanhempina aikoina oli avarat erämaat rajan kohdalla, Viron ja Inkerin välillä sitä vastaan ainoasti joki, ja molemmin puolin tiheästi asutut seudut, jotka eivät suinkaan voineet olla pitämättä kanssakäyntiä.

Mahdollisesti voi vastainen tutkimus vielä keksiä syytä lukea useampia skandinavilaisia aiheita tähän myöhäiseen aikaan; minun käsittääkseni on kuitenkin meille levinneitten varsinaisten jumalaistaruin muoto niin puhdas ja alkuperäinen, ettei sovi arvella niitä kristittyin tai edes puolikristittyin suusta kuulluiksi. Katsokaamme missä vääntyneessä muodossa ne ilmaantuvat Saxon historiassa, sekä aikaisimman Keskiajan synnyttämissä tanskalaisissa ja ruotsalaisissa Kämpa-visoissa. Onpa meillä viimein pari varmaa, jos kohta pikkuista historiallista todistetta, jotka tekevät ainakin kaikkien skandinavilaisten tarulainain tulon vasta siihen aikaan mahdottomaksi. Niinkuin tiedämme, on Kalevan nimi, jota on syy pitää yhdestä Odin'in liikamaineesta otetuksi, Virossa kiintynyt moneen paikkataruun. Muun muassa kertoo kansa Tuomiopää-mäen Räävelissä olevan hänen hautakumpunsa. Mutta sen kohdalle rakennettua linnaa mainitsivat maahan karanneet Venäläiset v. 1223 _Kolyivan'iksi_.[1988] Aivan epäilemättä oli siis jo silloin se paikallistaru vanha ja vakaunut. Suomessa ei ole meillä yhtään niin vanhaa todistuskappaletta, mutta Kalevan, Untamon, Sammon tiheä ilmautuminen jo 1400-luvulla tekee kuitenkin sangen luultavaksi, että näin yleisesti kiintyneet nimet jo ovat olleet kauemmin aikaa tutut.

Yllämainittua lähin aika, jolloin suurempaa skandinavilaista vaikutusta Suomalaisiin sopii olettaa todennäköiseksi, on Varjägien asettauminen Slavilaisten ja Suomalaisten keskelle yhdeksännen vuosisadan keskipaikoilla. Siinä tapauksessa olisi uusien runosiementen kylvö pitänyt luonnollisimmin tapahtua Inkerinmaalla ynnä Laatokan rantamailla matkalla Novgorod'iin ja tämän kaupungin ympäristöllä. Samoin oli otollinen seutu Länsi-Virossa Väinäjoen suulle ja sieltä Kiev'iin vaeltavien joukkojen kautta. Me olemmekin todella Inkerissä tavanneet useampia skandinavilaisia aineksia (Päivölän virressä Thor'in kattilantuonnin, Aegir'in pidot, Odhrörir-meden synnyn -- Ahdin meriretkessä Thor'in Pohjolassa-käynnin -- ison sian t. härän tapon -- Kalevan pojan koston) -- Virossa vielä paljon useampia. Mutta toiselta puolen nousee myös monta sangen tärkeätä syytä tätä oletusta vastaan. Miksi ovat silloin epäilemättä paljoa lähempänä Novgororod'ia asuvat Vepsäläiset jääneet kaikkea tämän skandinavilaisen vaikutuksen jälkeä vaille? Venäläisiin sankarirunoihin ja tarinoihin ovat Varjägit tuntuvasti painaneet merkkinsä. Mutta melkein kaikki nähtävästi heidän kauttansa tulleet piirteet kuuluvat Sigurd'in-lauluun taikka sagoihin.[1989] Jumalaistarullisia yhtäläisyyksiä ei venäläiset tutkijat huomauta muuta kuin seuraavat. Taistelussa Dobryinjaa vastaan yliluonnollinen soturineito (Valkyria) nukkuessaan kauan aikaa ei tiedäkään mitään venäläisen sankarin iskuista, viimein huomaa ja sanoo: "luulinpa sääskien minua purreen!" Sitten hän voittaa urhon ja pistää hänet vankeuteen taskuunsa. Tätä on verrattu Thor'in yölepoon Skrymir'in kintaan peukalossa ja jättiläisen kysymykseen, sen jälkeen kun Thor on yrittänyt häntä tappaa vasaralla päähän lyömällä: "onko joku tammenterho pudonnut päähäni?"[1990] -- Ilja Muromilaisen, välistä myös Dobryinjan hevosen kavion iskuista syntyy lähteitä, samoin kuin Odin'in Sleipnir-ratsun jälkiin. -- Volot'in ja Taavetin keskustelu muistuttaa Odin'in ja Vafthrudner'in viisauskilvasta. -- Vaon kyntäminen maailman halki rajaksi ihmisasuntojen ja lohi-käärmeen valtakunnan välillä mahdollisesti voi olla muodostus muurin rakentamisesta Midgård'in ympäri. -- Kaikkien venäläisten sankarien kaatuminen viimeisessä taistelussa Tatareja vastaan näkyy olevan mukailu Asain lopusta.[1991]

Tietysti on mahdollinen, että yksi ja toinen taru on jälleen voinut unohtua; mutta kun ottaa huomioon lainattuin sankarilauluin ainesten verrallisen runsauden, niin on se päätös varsin lähellä, että Varjägien kautta Venäjälle tullut jumalatarusto ei ollut varsin suuri. Huomattava on myös että, paitsi kilpalaulantoa, ei ole yhtään ainoaa Venäläisillä ja Inkeriläisillä yhteistä skandinavilaista tarua. Tuskin on siis luultava, että kumpaistenkin lainat ovat tulleet samaa tietä. Melkein kaikki Inkeristä tavatut voidaankin helposti selittää toisen maakunnan välittämiksi, useimmat Viron kautta tulleiksi. Oluen synnyssä, jolla ei ole vastinetta Virossa, todistaa aivan epäkarjalainen muoto "_nuorten_ juoma" tuloa Suomesta.[1992] Sama mahtaa myös olla Aegir'in pidoista lainatun pakoon pyrkimisen, ja Saaressa elämisen laita, jotka ovat vaan Länsi-Inkeristä tutut. Sieltä saatu ainoa vaillinainen kappale Ahdin retkeä sitten samalla lailla selvinnee kai'uksi Suomesta, vaikkei sen syntypaikkaa käy tarkemmin määrääminen.

Mennen nyt yli Buggen vastustajien puolelle, voimme olettaa puheen-alaiset tarulainat yhdeksättä vuosisataa vanhemmiksi. Silloin tietysti johtuu kohta mieleen tuo suuren sivistys-sanain lainaamisen kautta todistettu voimallinen germanilainen vaikutus Itämeren suomalaisiin heimoihin. Gotilaiskielestä, joka on Ulfilaan Raamatun käännöstä, siis 4:n vuosisadan keskipaikkaa vanhempi, olemme ottaneet noin 70 kaikellaisiin kultuurin oloihin kuuluvaa sanaa. Näistä on puolet yhteiset kaikilla Yhteis-Suomen murteilla, ja lopuista suuri osa on tietty kumminkin tarkkaan tutkituissa niistä.[1993] Aivan selvästi näkyy tästä, että gotilainen vaikutus kohtasi Suomalaisia jo silloin, kun he vielä kaikki olivat yhtenä kansana, taikka, jos jo olivat alkaneet muodostaa erimurteita, kumminkin asuivat likekkäin yhdessä ryhmässä, idempänä Suomen lahtea Laatokan ja Äänisjärven rannoilla. Tämän ohessa voi havaita kielessämme toisen vielä paljoa suuremman sivistyssanain ryhmän, joka näkyy olevan peräisin hyvin aikaisesta Skandinavian kielen muodosta, semmoisesta, josta aikaisimmat riimukirjoitukset vanhemman rautakauden hautakivissä ovat säilyttäneet esimerkkejä. Mutta näitä sanoja emme löydä yhtä tasaisesti ympäri koko Yhteis-Suomen kielikuntaa. Meidän-maamme kielessä ne löytyvät taas kaikki, 160 luvultansa, Virossa vielä enin osa, vaan muissa itäisemmissä murteissa varsin vähän.[1994] Tästä me taas yhtä selvästi näemme, että skandinavilaisen kielen vaikutus vasta on tapahtunut silloin, kun Suomen kansa oli hajonnut eri heimoiksi ja läntiset saapuneet tai alkaneet saapua nykyisille asuinsioilleen. Provessori Aspelin'in mukaan Hunnien aikaansaama suuri kansanvaellus pani välillisesti suomalaisetkin heimot liikkeelle,[1995] niin että Virolaiset ja Liiviläiset ottivat omakseen Suomenlahden eteläisen, Suomalaiset sen pohjoisen rannikon. Nähtävästi on siis suurempi skandinavilainen vaikutus luettava vasta noin _5:n vuosisadan alkua myöhemmäksi. Siinä on meillä sitten samassa myös skandinavilaisten tarulainain aikaisin mahdollinen raja_, sillä niiden alkumuodot nähtävästi löytyvät ainoasti enimmin länteen tunkeuneissa heimoissa, samoissa, joissa kielivaikutus on ollut kaikkein voimallisin.

Tällä ei ole kuitenkaan suinkaan todistettu, että nuot tarut jo itseteolla tulivat meille niin aikaiseen. Tuntuva skandinavilainen kielivaikutus on näet tullut sekä Suomalaisille että Virolaisille osaksi niiden Ruotsalaisten kautta, jotka myöhemmin, vaikka kauan ennen kristin-uskon tuontia, siirtyivät asumaan Turun puolen ja Uudenmaan saaristoon sekä Hiiosaareen Virossa. Edellisistä mainitsee Agricola Uuden Testamentin esipuheessa, että he ovat pakanuuden ajalla tulleet Gotlannista,[1996] ja vanha Gauta-tarina puolestaan kertoo, että kerran kovan nälkävuoden aikana paljon kansaa siitä saaresta muutti meren poikki Dagheitin saareen (Hiiomaalle). Niiden olon viimeinmainitussa paikassa v. 1200:n seudulla näkyy se todistavan, että Henrik Lättiläisen aikakirjassa puhutaan kaikkien Saarenmaan ja sen rinnalla olevan Muhosaaren pitäjien kukistuksesta, mutta ei Hiiomaasta hiiskuta yhtään sanaa. Arvattavasti olivat senkin ruotsalaiset asukkaat jo kristityt eikä käännytysretkeä ollut tarvis. Luultavin on siis, että tarulainat tulivat juuri näiltä naapureilta, joiden kanssa asuttiin pitkät ajat aivan rajakkain, alin-omaisessa yhteydessä. Se selittäisi hyvin miksi tarulainoja on tullut yksistään Virolaisille ja Länsi-Suomalaisille, vaan ei muille Suomen kansan heimoille muuten kuin edellisten välityksen kautta, vaikka murteet kuitenkin ovat jossain määrin olleet sanalainoissa osalliset. Ajasta, milloin tämä ruotsalainen väestö muutti Suomeen ja Viroon, ei ole meillä mitään varmempia tietoja. Tuskin se kuitenkin lienee tapahtunut aivan pian sen jälkeen, kun Suomalaiset tullessaan olivat pois tunkeneet Länsi-Suomessa ennen heitä asuneet Skandinavit. Eikä ole luullakseni mikään, joka estäisi olettamasta noiden Saarelaisten muuttoa niinkin myöhäiseksi, että se sopisi yhteen Buggen arvelun kanssa, jos se todeksi nähtäisiin. Mutta ensi aluksi vaan täytynee siihen tyytyä, _että skandinavilaiset aiheet ovat voineet saapua meille 400:n ja 1000:n välillä_.

Yhtähyvin tuntuu kuin voisi niissä havaita myöhemmän ja aikaisemman kerroksen. Edelliseen nähtävästi kuuluu Sigurd'in-laulusta muistuttavat seikat Kalevanpojan kostossa ja Kyllikin kosinnassa -- Eddan Völunder-laulun mukaiset piirteet Ilamantsin kilpakosinnassa (morsiamen uskottomuus ja lokiksi muuttaminen, samoin Virossa äidin poissa-olo veljesten kotiintullessa ja heidän hajoamisensa erihaaroille äitiä hakemaan = Suomen Kalevan pojan runon alku) -- Grotte-laulua vastaava osa Sammon ryöstössä -- oluen synty (= Odhrörir'in synty) -- Päivölän virren lainat Thor'in kattilantuonnista ja Aegir'in pidoista -- Ahdin pakkasretki, (= Thor Hymir'in luona) -- Balder'in kuoloa muistuttavat kohdat Lemminkäisen surmassa, Tuonelassa käynnissä ja Entelin sekä Jutan tarussa Virossa (kats. kanteleen synty) -- muistot Odin'in ja Thor'in töistä vanhemmassa Kalevanpojan kostonrunossa -- iso tammi t. saarni Virossa (= Yggdrasil), -- iso sika jumalain pidoissa (= Sährimner). -- Mutta näiden ohessa on muutamia seikkoja, jotka Eddassa ovat myöhempäin taruin kautta hämmentyneet tai siitä kokonaan puuttuvat, vaan Etelä-Germanein ylimalkain vanhemmalla kannalla jääneissä muistoissa ovat säilyneet. Niihin lukisin Ahdin osan-oton maailmankylvöön ja Sampsan hakemisen saaresta (= Nerthus'en, luultavasti Njordr'in puolison viljavuutta tuova tulo Saaresta) -- runoreen rikkumisen (= auringon vaunun rikkuminen) -- Hiiden hirven ajon (= tarinat ikuisesta metsästäjästä) -- Päivän päästön alkumuodon. Viehättävä olisi lukea nämät tämmöiset tarut jo Gotilais-vallan tuomisiksi; mutta sitä vastaan näkyy puhuvan niiden puuttuminen idässä (maailman kylvön myös Venäjän Karjalassa). Ainoa noihin germanilaisen vaikutuksen alku-aikoihin luettava seikka epillisissä runoissamme voisivat kenties olla nuo kasvien siemenet ja elävien idut hallussaan pitävät ilman immet, jotka myös ilmautuvat Mordvalaisten taruissa. Mutta ne saattavat myös olla tulleet Liettualaisilta.

Liettualaisetkin ovat, niinkuin lukuisat sivistys-sanain lainat todistavat, kauan ja voimallisesti Suomalaisiin vaikuttaneet. Noin sadasta meille tällä tavoin tulleesta sanasta on 2/5 kaikilla tai melkein kaikilla suomalaisilla heimokunnilla yhteisiä; yhtä monta tapaamme ainoasti läntisissä heimoissa (Suomalaisissa, Virolaisissa, Liiviläisissä ja Vatjalaisissa yhteiseen tai kolmessa heistä, osaksi vaan Suomalaisissa ja Virolaisissa).[1997] Sen lisäksi tulee joukko sanoja, jotka yksistään löytyvät Virossa ja Liivissä tai yksistään jälkimmäisessä.[1998] Tästä on luonnollinen johtopäätös, että ensinmainittu vaikutus jo on aikaisimman gotilaisen aikuinen, jos ei vielä vanhempi; toinen näkyy kohdanneen länteen päin jo kulkevia suomalaisia heimoja, vaan kuitenkin luultavasti ennen kuin Suomalaiset nykyiseen maahansa poikkesivat; viimeinen on tietysti senjälkeinen, kun nykyiset asumus-olot jo olivat vakauneet.[1999]

Tarulainat Liettualaisilta eivät löydy Länsi-Suomessa muuten kuin hämäränä kaikuna (Sampsa Sammossa, Kauko). Vielä 16:lla vuosisadalla mainitsee Agricola Pellon Pekan (Sampsan), Kekrin ja Rongoteus'en yksin-omaisesti karjalaisiksi jumaliksi. Näissäkään eivät puheen-alaiset tarut ole levinneet Suomen nykyisen itärajan yli muuten kuin hämäränä kaikuna (pari huonoa maailmankylvön katkelmaa) tai välitetyssä muodossa (Sampo-runo). Paitsi sitä olemme nähneet useita varmoja todistuksia runojen kulusta Virosta Karjalaan. Tästä ei voine päättää muuta, kuin että _liettualaiset tarulainat kuuluvat sanalainain kolmanteen jaksohon; ne eivät siis myöskään voi olla 5:ttä vuosisataa aikaisemmat_. Luultavasti ovat ne kuitenkin paljoa myöhemmin saapuneet Karjalaan, sillä muuten olisivat toki kerjinneet yli koko sen heimon levitä. Siihen ajanjaksoon nähtävästi kuuluvat munan lisääntulo luomistaruun -- ilman pielten ja taivaan takominen -- Sampsan maailmankylvö -- osa ison tammen tarua -- auringon pesu -- Ilman neidon kosinta ja taivaskappalten kosinta -- Päivölän virren alku (= Perkunaan tammen hakkaus). -- Vanhimpaan vaikutusaikaan sitä vastaan lienee luettava Ilman neitoin huolenpito luonnosta (jos ei se ole gotilaista sukuperää), tulen kirnuaminen Panun kautta (se sana Mordvalaisillekin tuttu) ynnä yksi ja toinen muu seikka loitsuissa.

Muutamat näistä skandinavilaisista ja liettualaisista aiheista kehittyivät sitten, niinkuin tiedämme, Suomessa itsenäisesti, mutta näiden kehitysten ilmaantumis-aikaa on vaikea määrätä. Grotte-taru suli yhteen Sampsan kylvön kanssa Sammon ryöstöksi. Lopulla 16:tta vuosisataa se jo vietiin Savosta Vermlantiin, ja samaan aikaan me näimme sen jälkiä Turun seudulla; mutta siitä päättäin, että se jo silloin ilmautuu ihan valmiina niin kaukana lähtöpaikastaan, voi päättää sen olleen olemassa varsin kauan aikaa. Balder'in kuolo nähdään Karjalan lutherilaisissakin pitäjissä yhdistettynä kosinnan kanssa, on siis semmoisena voinut tulla lännempätä, mutta milloin ne yhteen liittyivät, ei voi edes arvatakaan. Väinämöisen ilmautuminen Ilman neidon kosijana Koiton pojan sijassa mahtaa olla hyvinkin vanha, koska epäilemättä taivaskappalten kilpakosinta on myöhempi. Nuorempi tietysti on yllämainitun kosinnan yhdistäminen polvenhaavan ja kanteleen synnyn kanssa; jälkimmäinen, Käkisalmen läänistä tulleena, ei ole suinkaan voinut liittyä siihen ennen 17:ttä vuosisataa. Myöhempi Ilman immen kosintaa on nähtävästi hänen ilmaumisensa Väinämöisen äitinä. Päivölän virrestä mukaeltu auringon vapauttamisen kehitys, joka Savosta ja Pohjanmaalta on tavattu, tuskin lienee myöskään Stolbovan rauhasovintoa myöhempi, koska toinen aines on muodostunut Käkisalmen läänissä. Niin mahtaa samasta syystä olla Vipusen luona käynnin ja kanteleen synnyn yhdistyksenkin laita. Itse Vipusen tarun ja polven haavan alku viimein ovat aivan hämärässä, koska ei niitä voi lainatuiksi arvata.

Ikivanhaa aasianperäistä viimein, jonka ikä tietysti seisoo kaikkein laskuin ulkopuolella, on tuo koko ural-altailaisella sukukunnalla yhteinen luomistaru. Sen vesat suomalaisissa epillisissä runoissa: Väinämöisen kyynelten poimiminen kanteleen synnyssä ja Väinämöisen lähtö löytölapsen tuomiossa, ovat vaan tietysti paljoa myöhemmin joutuneet nykyisiin yhteyksiinsä, edellinen arvattavasti vasta Ison vihan jälkeen, koska yksistänsä löytyy Vienan läänissä, jälkimmäinen ainakin 16:n vuosisadan jälkeen.

IV. Onko Kalevalan perustus historiallinen vai jumalaistarullinen?

Tämä kysymys erotti kohta alusta ja erottaa vieläkin tutkijamme kahteen vastakkain seisovaan puolueesen. Ennen Kalevalan ilmituloakin jo G. Rein päätti silloin käsillä olevien runokatkelmien perustuksella, että Väinämöinen alkuaan on ollut ihminen, joka viisaudellaan ja rohkeudellaan ansaitsi kansalaistensa kiitollisuuden, niin että he lauluissaan häntä ylistelivät ja lisäsivät hänelle kaikenlaisia yliluonnollisia, jumalallisia avuja. Useita niistä kuitenkin voi luonnollisestikin selittää. Maine hänen sankariudestansa oli niin suuri, että sitten loitsussa rukoeltiin hänen vaippaansa suojaksi sodassa. Väinämöinen opetti kansaansa laivoja rakentamaan ja niillä purjehtimaan. Tätä merenkulkua hän tarkoittaa, kun Joukahaiselle kehuu kyntäneensä meret. Samassa keskustelussa ilmautuva puhe sarkajakojen sauvomisesta tarkoittaa yhteismaitten jakamista. Koko taistelukin Kalevalan ja Pohjolan välillä on Rein'in mielestä historiallinen. Suomalaisten täytyi maahan tullessaan kovasti taistella Lappalaisia vastaan, siksi kun nämät karkoitettiin pohjoisiin seutuihin. Senvuoksi Pohjola sai sen maineen, että se oli vihollinen, vaarallinen paikka, johon kaikki kivut ja turmiot asetettiin.[2000]

Lönnrot väitöksessään _De Väinämöine_ 1827 teki epoksemme pääsankarin historialliseksi henkilöksi, joka opetti Suomalaisille laivakulkua ja oikeata pellonviljelystä. Kalevalan ensimmäisen painoksen esipuheessa hän samoin kokee kaikin tavoin toteen näyttää, että Väinämöinen ja Ilmarinen eivät suinkaan olleet jumalia, vaikka muutamat tarut heitä siksi muka tahtoivat tehdä. He eivät toimita mitään, mihin jumalallista voimaa olis ollut tarvis. Väinämöinen tosin yhdessä runossa esiytyy Luojana, mutta se työ on varmaankin ollut jonkun todellisen jumalan tekemä ja vaan muutettu hänen nimelleen. Ilmarinen ei ole muuta kuin mainio seppä, Väinämöinen viisas ja laulussa sekä soitannossa taitava sankari. Vanha Kaleva, heidän esi-isänsä, mahtoi olla se päällikkö, jonka johdon alla Suomalaiset valloittivat nykyisen asuinmaansa. Jos Ilmarinen olisi ollut tuulen jumala, joksi häntä hänen nimensä tähden tahdotaan tehdä, niin ei häntä olisi voitu vasten tahtoaan lennättää Pohjolaan tuulta myöten, eikä hän olisi istunut jouten, kun Pohjolan emäntä Sammon ryöstäjiä myrskyllä ahdisti. Väinämöisen, jos hän olisi jumala, ei olisi tarvis niin usein rukoilla apua todelliselta jumalalta Ukolta. -- Uuden painoksen esipuheessa hän selittää Kalevalan ja Pohjolan taistelun aivan samoin kuin Rein, vaikka Lappalaisten sijaan tahtoo jonkun muun Suomalaisheimon asettaa.

Castrén tosin tuli siihen loppupäätökseen, että Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen ja Louhi kaikki ovat alkuaan olleet jumalia, vaikka sitten kansan käsityksessä ovat muuttuneet ihmisiksi ja epillisissä runoissa esiytyvät melkein aina semmoisina. Mutta mitä Kalevalan runoin sisällykseen tulee, pitää hänkin kiinni niiden historiallisesta pohjasta. Jyrkästi vastustaa hän erästä siihen aikaan esiintuotua siveellis-tarullista selitystä,[2001] että muka taistelu Kalevalassa on Hyvän ja Pahan keskinäinen sota. Hän näyttää Suomen kansan runojensa syntymis-aikana ei vielä kohonneenkaan sille kehityskannalle, että olisi selvästi erottanut hyvän ja pahan toisistaan. Taistelu Kalevalan runoissa on Suomalaisten ja Lappalaisten sota jälkimmäisten hallussa olevasta yli muitten tehokkaasta taikakalusta. Vielä historiallisempi on hänen mielestänsä kosintarunoin pohja; sillä ne perustuvat siihen ikivanhaan tapaan koko ural-altailaisessa sukukunnassa, ett'ei saa naida omasta heimosta, vaan täytyy hankkia itselleen puoliso vieraasta, usein vihollisesta kalliitten lunnaitten maksamisella, taikkapa ryöstää hänet väkivallalla.[2002]

Likeisessä yhteydessä tämän historiallisen selitystavan kanssa ovat niin-ikään olleet yritykset osoittaa Kalevalassa kuvattuin seikkain tapahtumatannerta. Puhe on jo ollut siitä, että Lönnrot yhteen aikaan asetti sen Vienajoen rannoille. Toisen arvelun mukaan on Louhen, Pohjolan emännän asuntopaikkana ollut Sariola lähellä Sortavalaa. Summaksi se sanottiin runoissa siitä syystä, kun Pohjolan vallan alle arvattavasti myös kuuluivat metsänahkain runsaudesta kuuluisat Vienan rannat ja siinä on vielä _Sum_ erään kauppalan nimenä. Sinne olivat Kalevalan sankarit purjehtineet Laatokan meren poikki, _Untolassa_ unta nähneet, _Tulolassa_ maalle tulleet ja _Impilahdesta_[2003] vieneet immet ynnä muun saaliin kanssa.

Melkein yhtä vanha on myös päinvastainen mielipide, vaikka se ensin alussa astui esiin kovin haaveksivassa, epätieteellisessä muodossa. Tuo jo mainittu, Castrén'in vastustama taistelun selitys Hyvän ja Pahan riidaksi on F. Collan'in oma. Muuten hän kokee kaikin tavoin todistaa Väinämöisen ja Ilmarisen jumaluutta, jos kohta myöntää että runoissa myös historiallista on sekaantunut alkuperäisen tarullisen kanssa ja jumalat sen kautta osaksi tulleet vedetyksi alas ihmismaailmaan. Mutta yhä vielä, maan päälläkin eläessään, he toimittavat yliluonnollisia töitä, jotka heidän alkuperäistä luonnettansa todistavat. Niin esim. Väinämöinen ja Ilmarinen nousevat taivaan kannelle tulta iskemään ja Väinämöinen _luopi_ karin Pohjolan laivan turmioksi. Voisi kyllä arvella, että he alkuaan olivat sankareita ja sitten vasta korotettiin jumaliksi. Mutta sitä vastustaa se seikka, että jumalaistyöt eivät ole kaiken heidän toimensa loppu, vaan päinvastoin alku. Paitsi sitä ei Suomen kansalla ole koskaan voinut mitään sankari-aikaa olla. Se ei ole koskaan ollut yhdistyneenä suurta kansallista yritystä varten, vaikka kyllä eriheimot joskus kävivät urhoollisilla retkillä. Senvuoksi ei voinut nousta kuuluisia, kaikille yhteisesti rakkaita sankareita. Ei edes onnellinen valloitus-sota Lappalaisia vastaan voinut semmoisia synnyttää; sillä Lappalaisten poiskarkoittaminen kävi aivan vähitellen, hajallisilla taisteluilla.[2004]

Myöhemmin nähdään perinpohjaisempia, nyky-ajan tieteellistä tutkimustapaa noudattavia selityskokeita. Sivumennen vaan on Schiefner kajonnut tähän asiaan, kun sanoo Sammon perustus-käsitteenä olevan auringon ja kirjokannen tarkoittavan tuikkivaa tähti-taivasta.[2005] Sama on myös, niinkuin tiedämme, Donner'in käsitys asiasta, ja hän katsoo päivän ja kuun päästön vankeudesta Samporunon alkumuodoksi.[2006] Ennen jo oli hän käyttänyt samaa selitystapaa luonnon-ilmiöin kautta vertailevassa kirjoituksessaan: Kalevipoeg jumalaistarulliselta ja historialliselta kannalta katsottuna.[2007] Siinä hän osoittaa että Salmen häät tähden pojan ja Lindan Kalevin kanssa vaan ovat uudempia muodostuksia Koiton ja Hämärättären rakkauden tarusta. Kalevi itse täten tehdään tähdenpojaksi ja ylijumalan pojaksi. Iso tammi näytetään olevan kasvava ja koko taivaan peittävä ukkospilvi, iso härkä joku muu taivaan ilmiö. Viimein on El. Aspelin alkanut koko sarjan "Kalevalan tutkimuksia", seisoen tällä samalla kannalla. Ensimmäinen vihko sisältää selityksen Pohjolan ja Kalevalan oikeasta merkityksestä. Ne kuvaavat hänen mielestänsä Pohjan perän eri vuoden-aikoja. Talvella ovat pohjoiset maat pimeimmät ja kylmimmät; kesällä ovat ne jälleen valoisimmat. Talvella Pohjolan paha valta on hallitsemassa; kesällä vietetään Päivölässä,[2008] joksi Pohjola on muuttunut, pitoja, häitä, joissa mettä ja olutta yltäkyllin vuotaa kaikelle kansalle. Kesällä on Pohjola viljava Rahasaari, Tapiola, Metsola, se on Päivän pojan, Väinön, jumalain poikain, ihanan Saaren neidon maa; talvella se on Pimentola, Tuonela, Pohjan sokeiden asukasten, noitien, Tuonen väen asunto. -- Toisessa kirjoituksessaan hän selittää Vipusen runon sillä tavoin että takominen vatsassa on jyrinä ukkos-pilvessä. Vipunen itse on ukkosen ja samassa auringon jumala.

Tarullisissa selityskokeissa näemme siis kaksi erilaista katsantokantaa. Collan teki Kalevalaisten ja Pohjolaisten sodan siveellisen taistelun vertauskuvaksi. Mutta vertauskuvallinen runous on mahdoton kansanrunoudessa, missä ei äly vielä ollenkaan vaikuta. Ihan toista ovat ne tarulliset selitykset, jotka osoittavat tarujen perusteena olevat luonnon-ilmiöin käsitykset. Ne perustuvat aivan luonnollisiin, sielutieteellisiin, juuri lapsuudessa, kansainkin lapsuudessa erittäin voimallisesti vaikuttaviin sääntöihin. Ne ovat siis peri-aatteeltaan epäilemättä oikeat ja todenmukaiset.

Myöntää kuitenkin täytyy, että tämä selitystapa vielä suuresti kaipaa vakaunutta, tarkasti tieteellistä tutkimusmetoodia. Se antaa sinne tänne liitelevälle mielenkuvitukselle liian paljon valtaa. Se muuttuu senvuoksi useassa ulkomaan tutkijassa jonkunlaiseksi monomaniaksi, niin että yksi tahtoo selittää kaikki tarut päivän paisteen ja pimeyden vaiheiksi, toinen jokapaikassa vaan on näkevinään myrskyjä. Ensimmäinen työ, ennenkuin itse tarujen selitykseen käydään kiinni, pitää olla itse ainesten, tarujen tarkka seulominen. Pitää esim., mitä painettuun Kalevalaan tulee, ensiksi purkaa sen saumat auki ja katsastaa mikä kenties vaan on kokoonpanijan kautta tullut siihen ja siihen yhteyteen. Paljoa luotettavampia aineksia ovat tietysti itse kansan suusta saadut käsikirjoitukset. Mutta nekin vielä vaativat vaivaloista, monenkertaista pohtimista. Paikkakunnallis-historiallisen tutkimuksen kautta tulee ottaa selvää, mitkä muodot ovat satunnaisia, mitkä myöhempiä synnyltään, mitkä piirteet ovat heille alkuansa vieraasen yhteyteen joutuneet j.n.e., siksi kun todella saadaan alkuperäisimmät muodostukset käsille, ainoat, joista luonnon-ilmiöllistä perustusta hakiessa on apua.

Täten useat kohdat meidänkin sankarirunoelmassamme (paljoa useammat tietysti loitsuissa, joista ei tässä tällä kertaa ole puhe) ilmautuvat alkuperäisessä, luonnon-ilmiötä kuvaavassa muodossa. Suomen heimon yleinen luomistaru esim. on nähtävästi muodostunut jokavuotisen kevääntulon mukaan. Ilmarisen käsitys sepäksi, joka ovettomassa pajassa takoo, kehittyi aivan luonnollisesti siitä, kun ukkosen jyrinää mustassa pilvessä oli aljettu kuvata poukkamiseksi ilman poutapilvessä, ilman palkehessa. Väinämöisen ihastus ja kosiminen, kun hän taivaan kaarella kajottavan immen näkee, on epäilemätön kehitys Koiton ja Hämarikin tarusta, siis iltaruskon ja aamukoiton yhtymisestä kesäisinä aikoina. Sammon mylly-osa on vaihdos tulen kirnuamisesta, joksi auringon koittamistakin oli ruvettu käsittämään. Auringon ja kuun vuoreensulkeminen on näyttäynyt alkuperäiseksi taivaskappaleitten peittymiseksi pilven taakse j.n.e.

Erirunojen syntyä koskevissa tutkimukseni osissa on usein ollut viittauksia tämmöiseen tarujen luonnon-ilmiölliseen alkuperään. Enimmiten se tosin on tapahtunut ainoasti sivumennen ja pintapuolisesti, mutta syynä on ollut vakaumukseni, jota pitkin matkaa olen koettanut todistuksilla toteen näyttää, että alkuperäinen luonnon-ilmiöin käsitys, itse taruin synty ylimalkain, ei ole tapahtunut meidän kansassamme. Yksinkertaisimmista taruin iduista, jommoisia, sen myönnän, on koko joukko meidänkin runoissamme (varsinkin loitsuissa), saattaisi vielä monesti olla jotain epäilystä. Niin esim. olisi hyvin helppo kuvata itsellensä, että Ilman Ukon poukkaminen ilman palkeessa olisi voinut Suomalaisissa itseperäisesti syntyä, sillä itse se käsitys on niin luonnollinen. Mutta näissäkin tapauksissa tekee saman käsityksen yleisyys indo-eurooppalaisissa naapurikansoissa ja perinjuurinen puute omissa sukukansoissamme yhtähyvin asian kovin epäiltäväksi. Miksi Suomalaiset olisivat turhaan vaivanneet päätänsä ja uudestaan keksineet asian, josta he epäilemättä joka päivä saivat kuulla naapureiltansa? Ja mitä kehittyneempiin muodostuksiin tulee, joissa kertovainen aine jo on ylivallan saanut ja alkuperäisen tarun peittänyt, tutkimuksessani todistettu ihmeellinen yhtäläisyys alkukuvain kanssa juuri niissä suomalaisissa muodostuksissa, mitkä paikallisesti ovat naapureita lähimpänä, minun luullakseni tuskin jättänee epäilykselle mitään sijaa, jos ei kenties vastainen tutkimus saa koko esitystäni runojen synnynhistoriasta kumotuksi.

Historiallista ainetta Kalevalassa tosin on nähtävästi myöskin, mutta ainoasti hiukkasen vertaa, vähemmin kuin missään muussa kansan-epoksessa, arvattavasti luonnollinen seuraus siitä, kun Suomen kansalla on ollut niin vähän ulkonaista historiaa. Ainoat jäljet semmoisesta ovat tietääkseni Pohjolaisten sekoitus Lappalaisten kanssa, joita Suomalaisten täytyi nykyisestä asuinmaastamme karkoittaa. Samoin Kalervon ja Untamon riita näkyy saaneen vähäisen vaikutusta rajariidoista valtionrajalla ruotsinpuoleisten Suomalaisten ja Venäjän Karjalaisten välillä. Viimein vielä tuntuu Lemminkäisen ja Tieran sotahalu niinkuin myös teloillaan makaavan purren ikävöiminen tappeluihin olevan muistoa suomalaisten vikingein retkistä maan valloitusta lähinnä edellisinä aikoina.

V. Yhtenäisten sankarirunoin synnystä ylimalkaan.

Entisinä aikoina yleiseen pidettiin Iliadia ja Odysseiaa, ainoita silloin tiettyjä suuria sankarirunoelmia, yhden miehen, Homeroon, sepittäminä.[2009] Vasta v. 1795 uskalsi saksalainen oppinut Fredrik August Wolf, kuvaavaisella huudahduksella "alea jacta est!" (arpa on heitetty) tuoda esiin siitä eroavaisen mielipiteen. Hän koetti näyttää toteen, että sillä aikaisella aikakaudella, jolloin mainitut runoelmat nähtävästi ovat saaneet alkunsa, ei kirjoitustaito vielä voinut olla tuttu Kreikan kansalle. Vaan ilman sitä taitoa ei ollut mahdollista yhden miehen, ainoasti muistin avulla panna kokoon niin suuria teoksia. Iliadilla ja Odysseialla, arveli hän, on siis ollut useita sepittäjöitä, jotka ensin loivat koko joukon erilaisia pikkulauluja ilman yhtenäistä tuumaa, ainoasti tarun yleisen kaavan mukaan. Nuot laulajat eli rapsodit yhdistyivät laulukouluiksi eli yhtiöiksi, joissa laulut säilytettiin. Vasta sivistyneemmällä, taiteellisemmalla, myöhemmällä aikakaudella yhdistettiin nuot pikkulaulut, yhtä ja toista poiskarsimalla, lisäämällä ja muuttamalla, yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Tämän työn ovat Athenassa Peisistratoon asettama runoilijakomitea ynnä senjälkeiset diaskeuastit toimittaneet.[2010]

Wolf'in selitystä Homeroon laulujen synnystä, että ne ovat kokoonsulauneet erinäisistä pienemmistä lauluista, pyysi myöhemmin Kaarle Lachmann[2011] tueta tieteellisellä todistuksella. Hän osoitti kuinka paljon ja pahoja ristinriitaisuuksia on Iliadissa, jotka tekevät sen syntymisen yhden ainoan runoniekan päästä mahdottomaksi. Sen vuoksi hän rupesi purkamaan tämän Homeroon nimellä kulkevan runoelman saumoja ja erottamaan erilauluja erikseen. Hänen yrityksensä ei kuitenkaan onnistunut kuin varsin vähäksi osaksi, niin että se päinvastoin antoi vahvistusta Wolf'in selitystä vastustaville mielipiteille. Mutta johonkin määrään oli näidenkin täytynyt antaa myöten. Niinpä Nitzsch[2012] ei tahdo kieltää, että jo ennen Homerosta on ollut olemassa erinäisiä kansanlauluja, joista muutamat ovat mahtaneet tulla sanasta sanaan otetuksi epokseen; mutta hän väittää että vasta tämän runoniekan nero on sulattanut ne yhdeksi kokonaisuudeksi. Samojen perisääntöin mukaan on myös yritetty selittämään toistenkin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyä. Lachmann itse esim. oli jo ennen koettanut paloittaa Niebelungenlied'iä.[2013] Leon Gautier ensin sovitti sen tutkimustavan franskalaiseen Roland'in lauluun, vaikka hän sittemmin muutti mielipiteensä Nitsch'in arvelun kaltaiseksi.[2014]

Tärkeän askelen asian oikeaan käsittämiseen päin astui viimein Steinthal, kun hän lausui sen ajatuksen, että _yhtenäiset sankarirunoelmat kokonaisuudessaankin, eikä ainoasti alku-aineksiltaan, ovat kansanrunoelua_. Hän sanoo kansanrunoelun perusmerkiksi sen, että siinä ei ilmau älynviljelystä, josta seuraa ettei myös voi olla mitään itselöisyyttä. Laulut ja runot eivät ole tämän tai tuon runoilijan yksin-omaiset; ne ovat koko kansan omat. Tietysti on aina ensin joku yksityinen henkilö ollut sen ja sen laulun sepittäjä; mutta aine on yhteinen, laulutapa, puheen parret, runomitta, kokoonpano, kaikki, mikä runon runoksi tekee, on yleistä omaisuutta. Senvuoksi jokainen kuulija, joka siihen kykenee, omistaa sen omaksensa ja muuttelee, muodostelee sitä laulaessaan mielensä mukaan. Tässä lakkaamattomassa vaihtelussa ei oikeastaan voi puhua kansanrunoelmista, vaan ainoasti kansanrunoelusta.

Kansanrunous on lähimmässä yhteydessä elämän kanssa, ei ole siitä erotettu mielenkuvituksen valtakunta tavallisen elämän ohessa, niinkuin taiderunous. Sivistyneissä säädyissä lukee tai laulaa ken hyvänsä rakkauden lauluja, vaikkei sillä hetkellä sattuisikaan olemaan rakastunut, talvellakin lekkuvan valkean ääressä saatamme lukea kevätlauluja. Kansassa sitä vastoin lauletaan häälaulut yksistään sulhasen ja morsiamen läsnä-ollessa, lauluja kuolleille ainoasti ruumis-arkun ääressä. Samoin ei sankarirunoin laulaminen ole mielivaltainen, vaan rajoitettu määrättyihin tilaisuuksiin.[2015] Sen kautta kansanrunoilu saa jotakin perinnöllistä, kaavallista; mutta jokaisella on kuitenkin samassa valta pienillä muutoksilla sovittaa se omien yksityisten olojensa mukaiseksi.

Harvat ovat ne ajat, joina syntyy paljon aivan uusia lauluja; tavallisesti vaan vanhat runot kerrotaan tai oikeastaan muodostellaan yhä uudestaan. Ja uudetkin laulut ottavat kaikellaista vanhoista. Vanhat tarut siirretään myöhempäin sankarein nimelle ja muutellaan niille sopiviksi. Myös tulee aikoja, jolloin vanha taru lauletaan uuden laulutavan mukaan, mutta se tapahtuu ainoasti silloin, kun ylimalkaan nähdään kansan hengessä suuria muutoksia.

Tämän yleisen johdatuksen jälkeen hän, niinkuin tämän teoksen alussa jo on esiintuotu, jakaa kansan epokset kolmeen lajiin: erinäisiin, liitännäisiin ja yhtenäisiin, ja päättää ylimenon yhdestä lajista toiseen, varsinkin toisesta kolmanteen mahdottomaksi. Tosin voi joku kansa omistaa itselleen toisen tai toisen edistyneemmistä laulutavoista, noudatettuaan ensin ainoasti jotakin alempaa; voipa se saman aineen, josta se ensin vaan loi erinäisiä lauluja, myöhemmin uudestaan valaa yhtenäiseksi runoelmaksi. Niin on Saksassa tapahtunut, missä muinoin epäilemättä laulettiin erinäisiä Sigurd'in-lauluja samaan tapaan kuin Skandinavein Eddassa säilytettyjä. Mutta semmoinen muutos edellyttää perinjuurisen mullistuksen kansan koko runohengessä. Vanhat laulut silloin semmoisinaan ovat hylättävät ja ihan uudet luodaan uuden hengen voimalla. Syntyy joku keskus ja sen ympäri ryhmittyvät tutut lauluainekset, valitut suuresta vanhain lauluin rikkaudesta, ja saavat kukin keskustasta riippuvan paikkansa.

Tässä merkityksessä, aivan uudesti valamisen kautta, vaan voi erinäisistä lauluista syntyä yhtenäinen epos. Mutta ei se ikinä tapahdu sillä tavoin, että joku yksityinen laulu lyhyemmästä venyisi pitemmäksi tai haarautuisi useammiksi yhteenkuuluviksi lauluiksi. Yhtä mahdoton on myös että jakso erinäisiä tai liitännäisiä lauluja, jakso yksityisiä seikkailuita, tapahtumia ja tekoja sulaisi yhteen yhtenäiseksi kokonaisuudeksi. Se on ihan kuin jos tahtoisi luoda lihaa kivistä tai olkikorsista. Pääsyynä siihen on erilauluin umpinaisuus; niillä on jokaisella oma alkunsa ja loppunsa, jotka sulkevat kaiken muun laulun pois luotansa. Ne ovat kukin itsenäisiä itselöitä, jotka eivät taivu korkeamman kokonaisuuden jäseniksi.

Se, joka varsinkin erottaa yhtenäisen sankarirunoelman liitännäisestä, on juuri se, ett'ei siinä ole mitään vakinaisia jaksoja, mitään "runoja", "lauluja", "rapsodioita" t.m.s. Mitä laulaja kullakin kertaa yhteen jaksoon laulaa, se on siksi hetkeksi erilaulu tai runo. Hän laulaa tietysti aina niin, että tulee joku alku ja loppu. Mutta huomenna hän voi ottaa aluksi jonkun seikan, joka tänään oli laulun keskikohdassa, ja asettaa lopun tuonnemmaksi. Määrättynä ovat ainoasti koko runoelman omasta aatteesta riippuva mahdollinen yleinen alku ja mahdollinen loppu, niinkuin esim. Iliadissa Achilleen riita Agamemnonin kanssa ja hänen surunsa Patrokloon kuolemasta. Mutta näiden välillä on lukemattomia muita, myös runoelman aatteen määräämiä kohtia, jotka kaikki voivat laulajan ja kuulijain mielivallan mukaan tulla kulloinkin laulettavan runon mahdolliseksi aluksi ja lopuksi. Kuinka siis voi olla runoelman kokonaisuus olemassa, kun joka kerralla ei kuulla muuta kuin joku vähäinen osa siitä? Samalla lailla kuin kielen kokonaisuus, vaikka puhuessamme joka kerta vaan käytämme jonkun vähäisen osan sen sanoja ja muotoja. Tämä kokonaisuus ei vasta tule epokseen jonkun erinäisten lauluin kokoonpanijan kautta, vaan elää jo niissä niitä hallitsevana voimana.[2016]

Niinkuin tästä näkyy, on Steinthal'in onnistunut pääasiallisesti keksiä vanhain eposten syntysana, että ne nimittäin ovat kansanrunoelmia. Hyvin tarkasti ja todenmukaisesti on hän myös yleisessä johdatuksessaan käsittänyt kansanrunoilun omituisen luonteen. Mutta mitä erittäin yhtenäisten sankarirunoelmain syntyyn tulee, on kelvollisten ainesten puute vienyt hänet harhateille.

Meillä Suomalaisilla on se suuri onni, että kansamme on saanut luoduksi yhden maailman harvoista yhtenäisistä epoksista; meillä on sen ohessa vielä sekin onni, että tuhansissa toisinnoissamme on säilynyt tämän epoksen syntymisen historia. Niiden kautta on meillä yksin tilaisuus ja mahdollisuus ratkaista kysymys yhtenäisten eposten synnystä todellisten, epäilemättömäin seikkain perustuksella.

Ensiksi me tiedämme yhä vielä elävän epillisen laulumme kautta, että yhtenäistäkään sankarirunoelmaa ei lauleta tuolla Steinthal'in tuulettelemalla tavalla. Ei laulajat tänään esim. laula Väinämöisen veneenveistosta Vipusen vatsaan astumiseen asti, huomenna polvenhaavasta kilpakosintaan saakka. _Yhtenäisessäkin epoksessa runot ovat vakinaiset_, nimittäin lauletaan määrätyssä paikassa, määrätyllä aikakaudella samalla tapaa, alkaen samasta alusta ja edistyen samaan loppuun. Toista tietysti on se, että ne, toiseen paikkaan levittyään tai samassakin paikassa jonkun ajan kuluttua, voivat saada muuttuneen alun ja lopun, niinkuin ylimalkaan muodon.

Samoin on edellä esiintuotu selitys runojen syntymisen tavasta selvästi osoittanut Steinthal'in erehdyksen, kun hän väittää ettei yhtenäinen epos voi syntyä erinäisten lauluin yhteensulamisen kautta. Alkuansa ei ole mitään muuta kuin "pikkulauluja;" mutta nämät sitten kehittyvät juuri niillä molemmilla tavoilla, jotka Steinthal on mahdottomiksi väittänyt. Ne voivat lyhyemmistä venyä pitemmiksi, siten että laulaja lisää kaikellaisia seikkoja, enimmiten toisista hänelle tietyistä runoista tai taruista, joskus harvoin myös omasta päästänsä. Katsokaamme esim. Päivölän virren kasvamista toisessa kuin toisessakin suhteessa. Myös voivat erinäiset laulut sulaa yhteen suuremmaksi kokonaisuudeksi, niinkuin olemme nähneet lukemattomista esimerkeistä. Näin tavoin ei kuitenkaan synny ensin muuta kuin pitempiä erinäisrunoja. Mutta useat tämmöiset voivat myös keskenänsä ja lyhyempäin lauluin kanssa yhdistyä suuremmaksi jaksoksi, ikään kuin pieneksi yhtenäis-epokseksi. Ensimmäinen aste siinä on tavallisesti se, että erirunot nimien muuttamisen kautta saavat yhteisen sankarin. Niin esim. Päivölän virsi, Lemminkäisen surma, Kyllikin kosinta ja Ahdin pakkasretki kiintyivät toisiinsa, sen kautta että ensiksi mainituissa Lemminkäinen tunki pois Kaukon ja että sai Ahdin lisänimekseen. Samoin Kalevan poika tuli kuolon sanomain, sotaanlähdön ja sisarenturmeluksen sankariksi, joten Kullervo-jakson eri-runot lähennettiin toisiansa. Varsinainen yhteenliittyminen on välistä vasta tapahtunut tämän jälkeen, kun esim. yksi osa pohjoista kostonrunoa tuli sisarenturmeluksen loppuun kiinnitetyksi. Välistä nimenmuutos näkyy olevan yht'aikainen yhteensulamisen kanssa, esim. Ilamantsin Päivölän virressä. Joskus viimein on sankarin uusi nimi vasta seuraus itse runoin liitosta; Joukahaisen asettaminen Väinämöisen ampujaksi esim. tuntuu olevan myöhempi kuin kilpalaulannon ja Sampojakson laulaminen yhdessä. Myöskin ne viittaukset runosta runoon, jotka oikeastaan kaikkein enimmin tekevät runoelman yhtenäiseksi, saattavat toisinaan ilmaantua ennen kuin itse runot ulkonaisesti yhteen sovitetaan, toisinaan vasta olla yhteensulamisen viimeisenä asteena. Pohjan neidon lausunto Ontrei Malisen kilpakosinnassa: että neito on sille annettava, joka on Sammon takonut, välttämättömästi edellyttää Sampojaksoa ja siis vahvasti liittää nuot kaksi runoa yhteen, vaikkei niitä Vuonnisessa vielä, Rajaryhmän tavalla, lauleta yhteen jaksoon. Viimein ilmautuu taipumus suuremmatkin runojaksot yhteen liittämään. Sepän emäntä, jonka Kalevan poika surmaa metsän pedoilla, tehdään Ilmarisen vaimoksi, joten Kullervon runot ja kilpakosinta saavat elimellisen yhteyden. Päivölän virressä Päivölä, johon Lemminkäinen retkeilee, kilpakosinnassa Saari, josta neito kositaan, alkavat muuttua Pohjolaksi, joten ne sidotaan lähemmäksi Sampojaksoa.

Steinthal panee yhtenäisen sankarirunoelman synnyn ehdoksi etenkin suuren taruin runsauden sekä suurenmoisen (laulavan kansan) vaikutuksen historiassa. Edellisen todeksi myöntäin tahtoisin toista vastaan tuoda esiin sen kumoomattoman tosiseikan, että Suomen kansa, vaikkei sen ulkonaista historiallista vaikutusta suinkaan sovi sanoa suurenmoiseksi, kuitenkin on luonut Kalevalan. Pääseikka yhtenäisen epoksen syntymisessä onkin mielestäni aivan toinen; se tapahtuu näet silloin, kun taruin ja lauluin runsaudesta kohoaa yksi semmoinen, joka sisältää kyllin suurenmoisen ja tärkeän sankarityön, vetääksensä yli muiden kansan huomion puoleensa ja voidaksensa tulla keskustaksi. Meillä on Sampojakso semmoiseksi tekeynyt; siksi kaikki muut runot pyrkivät pyrkimistään sen yhteyteen, vaikka vielä ovat hyvin erilaisella liittymisen asteella. Se on vaikuttanut niinkuin valtava veden-napa, joka vastustamattomalla voimalla nielee kaikki, mitä sen läheisyyteen sattuu. Venäläisillä sankarilauluilla tosin on keskustansa Vladimir-ruhtinaan hovissa ja pidoissa, jotka ovat yhteisenä lähtö- tai loppupalkkana, jos ei tapauksen koko tanterena. Mutta, vaikka komeat, eivät ne kuitenkaan sovi yhtenäistä sankarirunoelmaa luovaksi keskuspisteeksi; sillä niissä ei tapahdu mitään koko kansalle tärkeätä, suurta sankaritekoa. Siitä syystä ne vaan ulkonaisesti sitovat erinäiset sankarityöt yhteen, samoin kuin lanka kirjan lehdet, mutta eivät kykene alistamaan toisten itsenäisyyttä, tehden ne paljaiksi välitapauksiksi.

Niin täydellisesti elimelliseksi, kuin se meille esiintyy painetussa Kalevalassa, ei ollut kuitenkaan epillisten runojemme yhteys vielä ehtinyt kaikin paikoin, silloin kun ne tulivat kansan suusta kerätyksi. Ei voi kieltää, että Lönnrot on useissa kohdin tehnyt yhteyden kiinteämmäksi, jopa vetänyt siihen semmoisiakin aineksia, jotka kansa itse vielä oli jättänyt erilleen. Samassa hän on lisännyt paljon täytettä ja höystettä toisista lauluista ja järjestänyt runot tavalla, jonka kautta yhtenäisen juonen kulku paremmin astuu esiin. Mutta tässä toimessansa hän on useimmiten vaan noudattanut kansanlaulussa jo ilmautuvia, jos kohta hämäriä viittauksia, ja kaikissa tapauksissa tehnyt juuri sitä, mitä jokainen kansanlaulaja yhä tekee. Itsekin hän on puolustanut menetystänsä seuraavilla sattuvilla sanoilla: kun tiesin, ettei kukaan yksityinen runonlaulaja enää voinut vetää vertaa minulle tiedossani runoin lukumäärään nähden, arvelin itselläni olevan saman oikeuden, minkä useimmat runonlaulajat katsovat omakseen, saada järjestää runot miten ne toisiinsa parhaiten sopivat, eli runon sanoilla:

Itse loime loitsijaksi, Laikahtime laulajaksi.[2017]

Ja Lönnrot'in hienolle tosikansalliselle aistille on paras todistus siinä, että kansa hänen keräyksensä jälkeen muutamin kohdin on jatkanut yhdistystänsä juuri samaan suuntaan kuin painettu Kalevala. Silloin vielä ylen harva Joukahaisen ilmauminen Väinämöisen ampujana esim. on nyt tullut yleisemmäksi, ja Kullervon itsemurha, joka hänen aikanaan saadussa ainoassa vienalaisessa kappaleessa vielä oli kovin hämärässä ja löyhässä yhteydessä sisaren turmeluksen kanssa, on sitten Inkerissä muodostunut aivan selvästi pahanteon luonnolliseksi seuraukseksi. Vaikutusta painetusta ei voi tämmöisissä tapauksissa ottaa selitykseksi; sillä tuossa kreikan-uskoisessa väessä, josta puheen-alaiset esimerkit ovat saadut, ei kukaan osaa lukea, ainakaan ei suomalaista kirjoitusta.

Sanotusta näkyy selvästi, että, jos runolaululle ei jo olisi häviämisen aika tullut uuden-aikuisten sivistys-ainesten ja vielä enemmän vieraan kansallisuuden yhä voimallisemman sisääntunkeumisen kautta Suomenmaan rajain ulkopuolella oleviin laulupaikkoihin, niin olisi epoksemme epäilemättä kansassakin aikain kuluessa kehittynyt vielä yhtenäisemmäksi, täydellisemmäksi ja vielä vähemmän kuin nyt tarvinnut kokoonpanijan apua.

Mitä viimein siihen voimaan tulee, joka tässä muodostumisessa vaikuttaa, pitäisi luullakseni vielä enemmän, kuin mitä Steinthal jo tekee, panna sen itsetajuttomuuteen ja itselöttömyyteen painoa. Enimmiten ei näy runonlaulajilla olevan vähintäkään omaa runolahjaa. Arhipan poika Miihkaali Latvajärvellä, nykyisessä miespolvessa paras runontaitaja, yritti äsken omasepittämällänsä runolla kiittämään hänelle Helsingistä tulleesta eläkerahasta, mutta ei saanut aikaan muuta kuin jonninjoutavan lorun, ei ainoastaan sisällyksen, mutta myös runomitankin puolesta. Ja mikä vielä ihmeempi -- Lönnrot itse on osoittanut siinäkin olevansa juuri noiden runonlaulajain sukua. Vaikka hän Kalevalan järjestämisessä, kokoonsovituksessa sekä täydentämisessä on menetellyt niin hienolla runollisella aistilla, ovat hänen omat harvat runokokeensa aivan arvoa vailla. Niissä olisi jo kyllin todistusta Kalevalan kansanperäisyyden epäilijöitä vastaan, vaikkei olisikaan meillä alkukäsikirjoitukset enää tallella. Hänkin noudatti nähtävästi vaan itsetajutonta, vaistomaista tunnetta.[2018]

Minun luullakseni tapahtuu paljon kansan-eposten syntymisessä niin itsetajuttomasti, että se miltei ole koneentapaista. _Muistilla_ näkyy siinä olevan varsin tärkeä osa. Sen tarkkuus tekee pitempäin runojaksoin säilymisen mahdolliseksi; sen hetkittäiset pettämiset ovat voimallinen runojen kehitin. Laulaja ylimalkaan tahtoo runonsa uskollisesti kerrota niinkuin on kuullut; hänellä ei ole aikomuskaan niitä muutella. Mutta hänen päässään voivat erilaulut joskus hämmentyä, niin että hän toisesta siirtää piirteen toiseen. Tämä voi kenties useammin kerroin näin laulettuna kiintyä siihen paikkaan, ja niin on samassa uusi kehitysmuoto pantu alulle. Niin tapahtuu erittäin silloin, kun runo, mistä joku kohta tulee lainatuksi, on paikkakunnassa oudompi. Muistakaamme esim. kuinka Vienan puolella vähän tunnetusta raudansynnystä yliluonnollinen takominen yhtyi Vipusen tarun sekaan ja muutti sen muodon tuntuvasti. Vielä pikemmin sattuvat tämmöiset sekaannukset, kun ainoasti hämärästi kuultuja aineksia lainataan vieraalta kansalta. Täten esim. yksi osa Odhrörir-tarua erosi oikeasta yhteydestään ja yhdistyi Sammon ryöstöön.[2019]

Melkein yhtä koneellisesti myös _yhtäläistämis-taipumus_ usein vaikuttaa, joka varsinkin suuresti edistää runoin yhteensulamista. Kun joku sankari on käynyt kansalle oikein rakkaaksi, ryhmittyy hänen nimellensä aivan itsestään kaikellaista hänelle alkuaan ihan vierasta. Koska hän niin paljon on toimittanut, miettii laulaja huomaamattansa, niin on hän varmaan vielä senkin teon tehnyt. Samaten kun joku tapaus erittäin on mieleen painunut, liittyy siihen vaistomaisesti mitä ikinä vaan laulaja sattuu kuulemaan pääluonteessa tai edes jossain silmäänpistävässä piirteessä yhdenkaltaista. Näin Päivölän virteen vähitellen tuli lisään kaikki tarut pidoista tai semmoiset, joissa edes tapaus on jossain yhteydessä pitoin kanssa.

Likeistä sukua edelliselle on _niin-ikään jatkamishalu_. Kun joku oikein miellyttävä piirre on tavalla tai toisella runoon tullut, tekee mieli enentämään sen vaikutusta toisen, jopa parinkin samallaisen lisäämisellä. Kilpakosinnassa esim., keskustelussa Väinämöisen ja Annin välillä, ei näy edellinen ensi-alussa ilmoittaneen muuta syytä matkahansa, kuin että se oli kalaretki. Mutta siihen liittyi sitten ex analogia hanhen pyynti (joskus vielä lisäksi näädän pyynti), toisin paikoin sodankäynti. Muodostus tästä on logillinen jatko. Luomistarussa vanhastaan ilmauva lintu teki maailma-munan lainan Liettualaisilta melkein välttämättömäksi; eihän lintua voi ajatella ilman munimista. Yhtä luonnollinen oli ison tammen kiintyminen Väinämöisen laivanrakennukseen. Siihen tietysti oli aineksia tarvis, ja silloin maailmapuu oli sovelijain niitä antamaan, sen kasvattaja Pellervoinen niitä noutamaan. Kilpalaulanto jatkui aivan itsestään paljoa täydellisemmäksi. Joukahainen oli röykkeydellänsä suututtanut Väinämöistä, se ei voinut jäädä ilman rangaistusta. Kun hän näin oli suohon laulettu, ei voinut tietysti käydä muuten, kuin että hän halusi pois ja tarjosi Väinämöiselle lunnaita. Tämä aivan luonnonmukaisesti ei voinut tyytyä halpoihin, tavallisiin antimiin, vaan ainoasti kauniin sisaren lupaukseen.

Tämä jälkimmäinen jatkamisen tapa ei kuitenkaan enään ole aivan koneentapainen, ja muutenkin täytyy myöntää että eposten synnyssä henkisemmätkin voimat vaikuttavat kuin nuot aivan umpisokeat. Ne voivat vaan edistää varsinaista kertovaa ainetta, runoelman aineksellista (Saksan: stofflich) puolta; mutta tämän elähdyttäminen ja kirkastaminen taideteokseksi tietysti vaatii oikeata runolahjaa, avonaista silmää, joka luontoa, elämää ja ihmis-sielua käsittää, sekä eläviä, selviä, kauniita kuvia luovaa kuvitusvoimaa. Omakeksimä tai muualta saatu aine on runolliseen muotoon valettava; jälkimmäisessä tapauksessa se samassa kuvataan uudestaan aivan omamaiseksi. Untamon ja Kalervon riita esim. saa ulkopiirteensä riidoista Ruotsin ja Venäjän huonosti pyykityllä rajalla, jolloin molemmin puolin käytiin välisellä riitamaalla kaskea kaatamassa. Lainattuun Tuonelan ja sen joen varrella vartioivan neidon kuvaukseen lisättiin jokapäiväisestä elämästä tuttu verkkoin kutominen ja niiden käyttäminen joessa. Hauska on tässä suhteessa nähdä luonteitten luominen, jossa muun muassa myös on huomattava pyrintö saada sankari omassa kansassa nähtäväin esikuvain kaltaiseksi, vaikka itse henkilö olisikin muualta lainattu. Sekään ei kuitenkaan tapahdu aina yhdellä iskulla, vaan usein hyvin vähitellen. Väinämöinen ihan alusta näkyy kuvautuneen kansan mielessä vanhaksi, vakavaksi ja viisaaksi. Niin hän ilmautuu loitsuissa, esim. tulen synnyssä, niin myös luomistarussa ja Sammon ryöstössä. Myöhemmin vasta tämä viisaus välistä vivahtaa kavaluuteen, esim. Tuonelassa käynnissä, keskustelussa Annin kanssa, Ilmarin lennättämisessä Pohjolaan. Myöhempi on nähtävästi myös hänen liika taipumuksensa naiskentelemiseen, joka hänet hiukan naurettavaksi tekee. Ensin hän vaan kosii Ilman neittä; ex analogia hän sitten saatetaan kilpakosintaan Ilmarisen kanssa; viimein myös kilpalaulannossa ja Vellamon neidon onkimisessa kuvataan naislemmelle liian ahneeksi. Ilmarinen loitsuissa sekä kilpakosinnan alkuluonnoksessa on vaan taitava takoja; hänen luonteestaan ei ole vielä mitään puhetta; kilpakosinnan pohjoisissa muodostuksissa ja Samporunossa ilmautuu vasta hänen epäröimisensä ja sentimentaalisuutensa. Luonteitten vastakohdat tulevat vielä selvemmiksi, kun Ilamantsissa ja Vienan puolella sankarit kaikki kolme tehdään Sampo- ja kantele-retkiin osan-ottajiksi.[2020]

Tämmöiseen kehittämiseen arvattavasti ei kuitenkaan mikä runonlaulaja hyvänsä kykene. Huolimatta itsetajuttomuudesta tuntuu minusta selvästi ilmautuvan lahjain erilaisuus. Tavalliset ja useimmat laulajat, niinkuin yllä sanottiin, eivät suinkaan tahdo mitään muuta kuin säilyttää runoperintöä, niin hyvin kuin osaavat. Joukossa kuitenkin näkyy joskus olevan niitä, jotka sitä myös tahtovat ja voivat kartuttaa. Muulla tavoin ei voi selittää, että paikkapaikoin tapaa erittäin runollisia lisiä ja muodostuksia ainoasti yhdessä tai parissa kappaleessa. Ne eivät voi olla muuta kuin tuommoisen lahjakkaamman runonlaulajan yksityistä luomaa, joka ei ole sattunut tulemaan yleisemmäksi. Näin on esim. Kullervon äidin verrattomasti kauniin vastauksen laita, niin Samporunossa tytön vastaus: ettei hän huoli mennä osan, vaan otsan hyvyydelle y.m.[2021]

Mutta siinäkin osoittautuu taas kansanrunoelman itsetajuttomuus, että tämmöiset erittäin kauniit kohdat voivat jäädä peittoon ja taas kadotakin yleisemmiksi leviämättä. Koko kansanrunoelu tuntuu minusta luovan kauneuttaan melkein samalla tavalla kuin luonto. Nuot vuoret, tuo järvi ja tää koivikkoranta voivat muodostaa ihastuttavan maiseman. Mutta samat ainekset voivat myös sattua toisiinsa semmoiseen suhteesen, että kuva tulee varsin tavallinen. Samalla lailla on kansanrunoilunkin luomissa suuri sattumuksen mielivalta. Usein syntyy uusia runoin yhteyksiä, jotka eivät ole ollenkaan kauniita, vieläpä kokonaan mieltä vailla. Välistä joku laulaja kuvaa sankarinsa luonteesen jonkun tavallisten käsitysten kanssa aivan ristinriitaisen piirteen. Epäröivä Ilmarinen esim. muutamissa kappaleissa on juuri se, joka Sammon-ryöstöön kehoittaa; joskus tuo arkipäiväisyyden edustaja on se, joka kanteleen sepittää ja sen soittamisella kaikkia ihastuttaa.

Johonkin määrään korjautuu tämä satunnaisuus kansassa jo ojennusnuoraksi vakauneen käsityksen kautta. Lemminkäisen luonteenkuvauksessa esim. ei tapaa mitään horjumista. Mutta kaikissa tapauksissa on paremmin tai vähemmin onnistuneitten toisintoin yleisyys kuitenkin aina sattumuksen nojassa, ja yhdessä toisinnossa voi olla yksi piirre runollisemmin luonnistunut, toisessa toinen. Viimeinkin pysynee ainoasti kansan suussa liikkuvan suuren sankarirunoelman yhtenäisyys monin kohdin aina vaan alun kannalla; _Senvuoksi kansan-epokset lopulla välttämättömästi vaativat valitsevaa, kokoonpoimivaa, järjestävää ja viimestävää kättä_. Kokoonpanija yksin ei voi erinäisiin kansanlauluihin yhtenäisyyttä luoda; sen on Macpherson osoittanut, vaikka hän näkyy "omiansa" paljonkin sekaan panneen. Mutta missä kansa itse on työn valmistanut, sen verran kuin sen piirissä on mahdollista, siinä saattaa taitava runointuntija saada täydellisyyttä aikaan. Runoelman alkuperäisen luonteen säilymiselle on silloin edullisin, jos viimestäminen tapahtuu niin herkällä kädellä kuin mahdollista, ja onnellisinta on, jos kokoonpanija itsekin runollisessa suhteessa on kansanlaulajia niin likellä kuin mahdollista. Niin on meidän Lönnrot ollut, ja niin myös näkyy olleen kreikkalaisten eposten kokoonpanijain laita, jos kohta he silminnähtävästi ovat yhteenvalamistyönsä paljoa omavaltaisemmin ja taiderunoutta lähenevällä tavalla toimittaneet. Niebelungenlied'in yhteensovittaja Kürenberger puolestaan oli kansan laulutavasta enemmän vieraantunut; hän on kenties valanut koko runoelman uudestaan, luultavasti runomittaa muuttain, ja seuraus on ollut semmoinen, että se ulkopuvussaan on aivan vailla kansanrunouden naivisuutta, tuoreutta ja jaloa yksinkertaisuutta.[2022] Voisi tosin kenties käsittää asian silläkin lailla, että Saksan kansan runoilu jo oli turmeluksen kannalla, sen henki muuttunut arkipäiväiseksi ja matalaksi, samoin kuin meidän-aikuinen talonpoikainen runoilu Suomessa. Mutta sitä oletusta kuitenkin vastustaa runoelman perusjuonen ja luonteitten kuvauksen jalous.

OIKAISTAVIA:

Sivulla 14 on yhtenäisyyden todisteitten joukossa mainittu sekin, että kotka kiitollisuudesta istumapuun jättämisestä kantaa Väinämöisen Pohjolaan. Tämä kantaminen ei kuitenkaan löydy mistään käsikirjoituksesta. Siitä syystä vertaukset siihen s. 216 ja 227 raukeavat.

Sivu 82. Huomautus orjuuden vaikutuksesta Ilmarin emännän mielen koventumiseen kuuluu Cygnaeus'en kirjoitukseen Kullervosta, vaikka se unohtui mainitsematta.

Sivu 191. Uusien tupien rakentamisen on Lönnrot muualta ottanut lisäksi Lemminkäis-runoon.

Sivu 196. Munien seitsenluku on myöhempi muodostus.

Sivu 197. Pellervoinen, eikä Väinämöinen, on käsikirjoituksissa ohrankin kylväjä.

Sivu 223. Ilmarisen joutuminen hauin vatsaan tavataan vaan myöhemmissä satunnaisissa muodostuksissa eikä siis kelpaa verrattavaksi.

Sivu 225. Herätys ei ole käsikirjoituksissa aivan samallainen kuin painetussa Kalevalassa.

Sivu 234. Nuot yhdestä emosta syntyneet sankarit ovat oikeastaan käsikirjoituksissa Väinämöinen, Ilmarinen ja Joukamoinen.

Sivu 237. Osmalainen ei näykään kuitenkaan tarkoittavan Väinämöistä, vaan on Kalevaisen rinnakkaisnimi.

Sivu 244. Ilmarisen lennättäminen Sammon takomiseen on myöhempi muodostus.

Sivu 287. Lemminkäisen halpaa säätyä osoittava paikka ei löydy minulle tietyissä käsikirjoituksissa (vert. s. 313).

Sivu 290. Kaskea varten tulta iskevä kotka ei löydy käsikirjoituksissa. Lönnrot on sen nähtävästi lainannut tähän tammen runosta, jossa joskus kotka iskee tulta heinien polttamista varten. -- Juurien haarautuminen tällä tapaa ei kuulu Sampoon.

Sivu 388. Olkinen, hernevartinen hevonen näkyy olevan alkuperäinen inkeriläisestä laulusta Venjoelta N 95.

Sivu 399. Maisteri Porkalta, jonka runsas kokoelma valitettavasti vielä oli pikakirjoituksista tavalliseen kirjoitustapaan muuttamatta, niin etten sitä ole voinut käyttää, sain kuulla, että Inkerissä vielä paikoittain "Ukko-päivänä", Pietarin päivänä, Heinäk. 13 p., lauletaan Sampsan runoa "Ukon virren" nimellä. Toisessa hänen tuomassaan kappaleessa susi lähetetään (samoin kuin Savossakin) Sämpsää noutamaan, mutta tämä vaan loikuu sängyssään eikä nouse, moittii sitä, kun susi teki pahaa karjalle (vert. Savonkin kappaletta). Jänis ja tuuli samoin käy turhaan; edellinen saa nuhteet siitä, kun on kauroja syönyt, jälkimmäinen syystä että tuuli puut lehdettömäksi, heinät helpeettömäksi. Vasta kun Päivöi tulee, Sämpsä nousee: "puhuit puut lehdelliseksi, heinät helpeelliseksi." Toisessa kappaleessa ovat kutsujina ainoasti talvi- ja kesäpoika, joista edellinen toimittaa samaa kuin tuuli. Viimeinmainittuin kutsuin kaikua tavataan myös yhdessä vienalaisessa Päivölän virren kappaleessa, jossa Päivölän emäntä ensin lähettää talvi-, sitten kesäpojan vieraita kutsumaan. Se on siihen sekaantunut sen kautta, että Suomen Karjalassa Sampsan ohrankylvö joskus on liittynyt yhteen Päivölän virren kanssa.

Sivu 399. Tare on Inkerissäkin tuttu tanhuan merkityksessä (katso Törner. N 377).

Sivu 479. Aiheen kultaneidon takomisen sovittamiseen Sammon aikaansaantiin on Lönnrot tainnut saada yhdestä Kellovaaran runosta (A II 9 N 6), jossa kanteletta tehdessä ahjosta ensin ilmautuu neito, sitten ori, viimein soitto.

Sivu 512. Lemminkäisen palkkaumisen paimeneksi Kyllikin runossa on Lönnrot ottanut muutamista Päivölän virren kappaleista, joissa Lemminkäinen Saaressa käytyään menee Pohjolaan paimeneksi (sekaannus Kalevanpojan kanssa).

VIITESELITYKSET:

[1] Zeitschrift für Völkerpsychol. u. Sprachwissensch. B. 5.

[2] Litteraturbl. 1850 s. 36-8.

[3] Ueb. die ep. Dicht. d. finn. Völker, besond. d. Kalevala.

[4] Esipuhe Kalevalan uuteen laitokseen § 9.

[5] Fosterländskt Album I.

[6] Ennen mainitussa paikassa.

[7] Kirjall. Kuukauslehti 1879 N:o 5 ja 7.

[8] Tillfäll. uppsatser s. 71.

[9] Den homeriska frågan s. 55 y.m.m. paikkaa.

[10] Verhandl. d. gelehrt, Estn. Gesellschaft zu Dorpat, B.V.H. 4, s. 16.

[11] Lönnrot'in esipuhe uuteen Kalevalan laitokseen, § 1.

[12] Lönnrot, Anmärkn. t. d. nya Kalevala-upplagan, Litteraturblad 1849 s. 16.

[13] Esipuhe uut. Kalevalaan, § 5.

[14] Vischer, Aesthetik, die Dichtkunst §§ 865-870.

[15] Vanhan Kalevalan runo 30, v. 84-94. Uudessa laitoksessa on käytetty siitä poikkeeva toisinto; mutta vertaus Viron runoihin todistaa, että tähän otettu muoto on alkuperäinen, sillä maailman alku-aineitten järjestyskin, samoin kuin kasvikunnan luominen, kuului Kalevan _poikien_ tehtävään.

[16] R. 7, v. 89; vertaa myös r. 2, v. 279.

[17] R. 5, v. 230.

[18] R. 10, v. 270.

[19] R. 43, v. 233.

[20] R. 23 v. 711.

[21] R. 29 v. 413, 452.

[22] R. 7.

[23] R. 2 v. 265, 361.

[24] R. 15 v. 230.

[25] R. 42 v 75

[26] R. 10 v. 423, r. 47 v. 21.

[27] Tässä on kuitenkin molemmat Wäinämöisen soitannon toisinnot luetut yhdeksi runoksi.

[28] Huomattava yhtähyvin on että eräs inkeriläinen toisinto sisältää hauskan lisäyksen kostoretkeen. Siinä nimittäin Kullervo perille tultuaan tervehtii: "terve, selkeä setäni, Selkeät setäni lapset, Selkeä sedän miniä!" Toiset eivät häntä tunne; silloin hän taas lausuu: "etkö muista murtovuotta, Tai et tappelukevättä, Kun tapoit minun taloni, Tapoit tarkat vanhempani, Vain et tappanut minua? Ei olis paljoa pitänyt; Vaaksan ois vaatetta pitänyt, Kaksi laudan kappaletta. Nyt miusta kasvoi valmis kaiho, Ja viipyi vihan pitäjä!" Länkelän keräelm. Inkeristä, Soikkulasta, vihko P, VIII toisinto 23.

[29] Vertaa meidän kirjallisuudessamme: N. af Ursin, Den Homeriska frågan.

[30] Niebelungenlied'in valajaksi nykyiseen muotoon arvellaan erästä Kürenberger nimistä runoniekkaa 12:lla vuosisadalla; kuitenkin on huomattava, että saksalaisten kansanrunoelmain syvä tutkija Simrock tätä arvelua jyrkästi vastustaa.

[31] Esipuhe uuteen Kalevalaan, § 1.

[32] R. 42 v. 61.

[33] R. 43 v. 3-12.

[34] R. 12 v. 59-118.

[35] R. 36 v. 25.

[36] R. 39 v. 51-61, 109-114.

[37] R. 39 v. 167.

[38] Kanteletar III, 21.

[39] Lönnrot'in Mehiläinen v. 1837 Tammikuun numero.

[40] Vertaa tästä, niinkuin myös Kalevalaa läpikäyvästä ajatuksesta, myös Tengström'in kirjoitusta _Kalevala_, Fosterl. Album I.

[41] Ueber d. finn. Epos, A. Höfers Zeitschrift f. d. Wissensch. d. Sprache, 1846 I. 1, 8. 13.

[42] Rosencrantz Geschichte d. Poesie s. 287.

[43] Vorlesung. üb. d. Wissensch. d. Sprache I s. 269.

[44] Niinkuin tästä näkyy, on hänen käsityksensä täydellisten kansan-eposten nimeä ansaitsevista runoelmista toinen kuin Steinthal'illa, onpa hän joukkoon pannut Sháname'nkin, joka on taiderunoilijan tekemä.

[45] Aesthetik, III, d. Dichtkunst § 876.

[46] R. 3 v. 295.

[47] R. 42 v. 469.

[48] R. 43 v. 83.

[49] R. v. 187.

[50] R. 35 v. 56.

[51] R. 8, v. 11.

[52] R. 10 v. 7. -- Katso paitsi näitä vielä esim. hääpitojen kuvausta r. 25 v. 383-404, Louhen sotavalmistusta r. 43 v. 1-22 y.m.

[53] R. 39 v. 299. Painetussa Kalevalassa ei järjestys ole oikein luonnollinen; tässä on käytetty asianmukaisempaa, johon useat toisinnotkin antavat syytä.

[54] 10 v. 311-408.

[55] R. 43 v. 41-74.

[56] R. 6 v. 65.

[57] Huomattava on kuitenkin, että Kalevalan jumalat, aivan toisin kuin kreikkalaiset, ovat kaikkea omituista luonnetta vailla; se tulee niiden itsenäisyyttä puuttuvasta asemasta Suomen loitsu-uskonnossa, niinkuin tässä luvussa vähän myöhemmin tulee esitettäväksi.

[58] R. 44 v. 207.

[59] R. 37 v. 13.

[60] R. 15 v. 51.

[61] R. 15 v. 123.

[62] R. 36 v. 126-155.

[63] R. 23 v. 447.

[64] Kylkiluut hakattiin irti elävän vangin selkäpiistä ja väännettiin sitten ulospäin ikäänkuin siiviksi.

[65] Tosin löytyy toisinto Ilmarisen toisesta kosintoretkestä, jossa hän silpoo rinnat ryöstetyltä morsiamelta ja viepi ne paistettuina anopille syötäväksi. Mutta se on, niinkuin vasta tulee nähtäväksi, laina Germaneilta.

[66] R. 7 v. 247.

[67] R. 30 v. 363-438.

[68] R. 34 v. 43-86.

[69] Thersiteen kuvaus Iliadissa ei ole viatonta pilaa, vaan katkerata pilkkaa; kertomus ontuvasta Hefaistosta on ainoa humorillinen.

[70] R. 30 v. 103-106.

[71] Saxbäck'in keräelm. Inkeristä N:o 4575, runo 474.

[72] R. 18 v. 9-12, 19-22.

[73] R. 18 v. 409-416.

[74] R. 21 v. 153-174.

[75] R. 25 v. 375.

[76] R. 46 v. 399.

[77] R. 9 v. 161.

[78] R. 17 v. 560.

[79] R. 24 v. 35.

[80] R. 25 v. 663.

[81] R. 25 v. 283.

[82] R. 25 v. 631.

[83] R. 4 v. 199.

[84] R. 44 v. 84.

[85] Vischer, Aesthetik, Die Dichtkunst § 858.

[86] Prov. Ahlqvist on ainoa, joka on Ruotsiksi kääntänyt kappaleen Kalevalasta vaihtelevalla ja sen kautta juuri alkuperäistä enemmän vastaavalla runomitalla.

[87] Niebelungenlied on jo melkein jättänyt syrjään eriskummallisuuksien maailman, jota vastaan niillä vielä Eddan sankarilauluissakin on tärkeä sija (esim. Fafner-lohikäärme, liekkipiirissä nukkuva Sigrdrifa). Venäläisten "vanhempain sankarein" töissä on loitsimisella sangen suuri osa, "nuorempien" seikkailuissa se on harvinaisempi, vaikkei kuitenkaan vielä peräti kadonnut. Suunnattomia jättiläisiä y.m.s. nähdään kumpaisissakin. Mutta yhtähyvin ei ole loitsu näiden runoin koko henkeen niin kiintynyt, kuin Kalevalaan.

[88] R. 20 v. 123.

[89] R. 20 v. 21.

[90] Ainoa poikkeus siitä on tavallansa Wäinämöisestä lähtevä ääretön veritulva, joka täytti seitsemän venettä. R. 9 v 17.

[91] R 19 vv. 203-288.

[92] Tämä seikka näkyy kuitenkin olevan lainattu.

[93] R. 3 vv. 285-330.

[94] R. 12 vv. 253-296.

[95] R. 9 vv. 271-392.

[96] R. 14 vv. 31-78, 106-230.

[97] R. 32 vv. 49-158, 207-314, 493-542.

[98] Ainoat itsenäisemmät jumalat ovat metsänhaltijat. Jokapäiväinen kova kokemus oli nähtävästi suomalaiselle metsäkansalle todistanut, ettei Tapion saloilla aina oma voima auta.

[99] Katso esim. r. 9 v. 579, r. 16 v. 401, r. 36 v. 351, r. 37 v. 241.

[100] R. 18 vv. 111-160.

[101] R. 16 vv. 181-226.

[102] Tämä nuoruuden kuvaus on kuitenkin vasta myöhempää syntyä; alkuaan, niinkuin vanha Kalevala näyttää, oli Wäinämöinen kohta syntymisensä jälkeen järjestänyt Kaos'in maailmaksi; niin myös virolaisten toisintoin mukaan Kalevin poika, joka tässä arvattavasti on Wäinämöinen, itse istuttaa puut ja kasvit, ilman Pellervoisen avutta. Hän oli siis ajateltu syntymästä asti kaikkiviisaaksi.

[103] R. 7 v. 83.

[104] K. 19 v. 511.

[105] R. 39 v. 112.

[106] R. 39 v. 173.

[107] R. 40 v. 141.

[108] R. 40 v. 259.

[109] R. 40 v. 307.

[110] R. 2 v. 368.

[111] R. 41 v. 23.

[112] R. 41 vv. 175, 176, 183, 184.

[113] R. 41 v. 283. Toinen toisinto, jonka 44:s runo sisältää, kuvaa kanteleen synnynkin hyvin runollisella tavalla. Wäinämöinen kuulee koivun itkevän kovaa kohtaloansa, lohduttaa sitä ja veistää siitä kanteleen kopan. Kielet sai hän tuon immen hiuksista, joka ei itkenyt, ei iloinnut, ainoasti lauleli, ikävöiden sulhoansa. Senvuoksi Suomen lyyrillisessä runoudessa heliseekin "murhe, mutta murhe ruusun punertava!"

[114] R. 43 v. 78.

[115] R. 49 v. 403.

[116] R 18 v. 247.

[117] R. 10 v. 107.

[118] R. 17 v. 43.

[119] R. 40 v. 216.

[120] Unohtaa tosin ei saa, että Ilmarinen omin päin keksii raudan ja että hän ilman tiettyä käskyä on kuun sekä auringon valmistanut; mutta nämät molemmat nähtävästi kuuluvat aikaisempaan runojemme muotoon.

[121] R. 10 v. 291.

[122] %. 39 v. 35.

[123] R. 38 v. 279. Mahdollisesti lainattua.

[124] R. 37 v. 209.

[125] R. 24 v. 467.

[126] R. 18 v. 267.

[127] R. 37 vv. 1-34.

[128] R. 10 v. 480.

[129] R. 10 v. 89.

[130] R. 8.

[131] R. 8 v. 71.

[132] R. 8 v. 93.

[133] R. 10 v. 245.

[134] R. 10 v. 441-462.

[135] R. 18 v. 650.

[136] R. 18 v. 657.

[137] R. 18 v. 679.

[138] R. 22 v. 75.

[139] R. 22 v. 99.

[140] R. 22 vv. 137-183.

[141] R. 22 v. 314.

[142] R. 22 v. 249.

[143] R. 22 v. 263-272.

[144] R. 22 v. 295-311.

[145] R. 22 v. 403.

[146] R. 23 v. 29.

[147] R. 23 v. 83.

[148] R. 23 v. 231.

[149] R. 23 v. 169.

[150] R. 23 v. 185.

[151] R. 23 v. 217.

[152] R. 23 v. 291.

[153] R. 23 v. 313.

[154] R. 23 v. 419.

[155] R. 23 v. 423.

[156] R. 23 v. 437.

[157] R. 24 v. 107-116.

[158] R. 24 v. 140.

[159] R. 24. v. 148.

[160] R. 24 v. 199.

[161] R. 24 v. 211-264.

[162] R. 24 vv. 443-462.

[163] R. 29 v. 227.

[164] R. 11 v. 75.

[165] R. 11 v. 247.

[166] R. 11 v. 261.

[167] R. 11 v. 277.

[168] Yksi toisinto (Lönnr. keräelm. A II 6) Ven. Karjalasta kuitenkin lisää: Miehen toisen tarpehella.

[169] R. 12 v. 62.

[170] R. 12 v. 75.

[171] R. 12 v. 100.

[172] R. 12 v. 115.

[173] R. 12 v. 151.

[174] R. 12 v. 221.

[175] R. 13 v. 97.

[176] R. 13 v. 203.

[177] R. 15 v. 75.

[178] R. 15 v. 612.

[179] R. 20 v. 485.

[180] R. 26 v. 15.

[181] R. 26 v. 91.

[182] R. 26 v. 93.

[183] R. 26 v. 107.

[184] R. 26 v. 345.

[185] R. 26 v. 349.

[186] R. 26 v. 357.

[187] R. 26 v. 393-412.

[188] R. 27 v. 19.

[189] R. 27 v. 23.

[190] R. 27 v. 36.

[191] Niin oli vielä tämän vuosisadan alussa tapa kumminkin Wiipurin läänissä. Katso Raussin kertomusta Vehkalahden pitäjästä Kirjall. Seuran käsikirjoitus-kokoelmassa.

[192] R. 27 v. 61.

[193] R. 27 v. 68.

[194] R 27 v. 134.

[195] R. 27 v. 259.

[196] R. 27 v. 284.

[197] R. 27 v. 319.

[198] R. 27 v. 401.

[199] R. 29 v. 359.

[200] R. 29 v. 365.

[201] R. 29 v. 387.

[202] R. 29 v. 479.

[203] R. 29 v. 501.

[204] R. 29 v. 589.

[205] R. 30 vv. 55-116.

[206] R. 4 v. 15.

[207] R. 4 v. 215.

[208] R. 4 v. 235.

[209] R. 4 v. 255.

[210] R. 4 v. 267.

[211] R. 4 v. 305.

[212] R. 4 v. 323.

[213] R. 4 v. 489.

[214] Vischer, Aesthetik, d. Dichtkunst § 876.

[215] Esipuhe uuteen Kalevalaan § 3.

[216] Lönnrot'in Kantele I s. 6. Se on tässä useitten värssyin poistamisella lyhennetty.

[217] Kanteletar III, 10, s. 259.

[218] R. 36 v. 129.

[219] R. 30 v. 95.

[220] R. 27 v. 68, 184.

[221] R. 27 v. 206.

[222] R. 43 v. 9, r. 40 v. 14.

[223] Esim. Groundstroem N:o 7 Konnun kylistä likellä Kaarostaa; Reinholm 12. N:o 81 Toksovalta ja Sakkulasta. Muutamissa toisinnoissa pääskynen munii vuorelle (Europaeus v. 3 N:o 47 Järvisaaresta Itä-Inkerissä) tai koivun latvaan (Europ. s. 22 Toksovalta).

[224] Esim. Gottl. N:o 140 Taipalsaaresta.

[225] Esim. Europ. v. 3 N:o 17 Inkeron pitäjästä.

[226] Esim. Slöör Y. I N:o 3 Raudulta.

[227] Esim. Europ. K s. 178 Uudeltakirkolta. -- Länsi-Inkerissä siitä joskus tehdään sauna, jossa jumalat kylpevät. -- Siellä myös välistä on tammenruno liitetty Lemminkäis-runoihin, josta edempänä.

[228] Törneroos v. 10 N:o 377 b.

[229] Esim. Länkelä P VII s. 8; Reinh. XII N:o 95 Sakkulasta.

[230] Esim. Pyhäjärveltä (v. A. Ahlqvist III N:o 30), Koivistolta (v. K. Europaeus s. 173), Antrean pitäjästä (sam. p. s. 4); Markkovasta Itä-Inkerissä (Europ. III N:o 203), Lempaalasta Pohj.-Inkerissä, (Reinh. VIII s. 39).

[231] Esim. Ahlq. A. IX N:o 20 Raudulta, Stråhlm. N:o 60 Venjoelta.

[232] Esim. Saxbäck N:o 274 Vuoteelta, Törneroos 396 b.

[233] Esim. Törner. N:o 136 Länsi-Inkeristä, Ahlq. A. II N:o 5 Pyhäjärveltä.

[234] Esim. Tyröstä Keski-Inkerissä (Stråhlm. I. 17) Venjoelta (sam. N:o 106). Nämät muodostukset ovat siis yhtäpitävät Kantelettaren III:n kirjan N:o 21:n kanssa.

[235] Lempaalasta (Ahlq. A. XIV s; 9).

[236] Nähtävästi hänelle annetaan rukkaset kosiessa, vaikka kertomus on hiukan hämärä. -- Esim. Länkelä VII N:o 10 Soikkulasta ja Narusista.

[237] Esim. Slöör Y. N:o 56 Raudulta, Europaeus K. N:o 665 Lempaalasta, Reinholm v. 11 N:o 278 Sakkulasta.

[238] Europ. v. 3 N:o 218 Keski-Inkeristä. Tässä luulisi näkevänsä hämärän muiston Väinämöisen uinnista, jos ei se ylimalkain olisi myöhempi, ainoasti pohjoisempana tavattava muodostus.

[239] Esim. Reinh. 11 N:o 278 Sakkulasta.

[240] Paikkoja Inkerissä.

[241] Länk. VII s. 5 Soikkulasta.

[242] Länk. VII s. 9 myös Soikkulasta.

[243] Idempänä Keski- ja Pohjois-Inkerissä samoin kuin Viipurin puolella on samallaisia alkuja -- niin että pääskyläinen päivän lintu munii mereen tai että Kullervo soittaa lehmänluista torvea, josta säikähtyneeltä Ilmariselta pihdit putoo ja kultamuru singahtaa mereen ja kummassakin tapauksessa saari j.n.e. syntyy -- hyvin yleisesti sovitettuna balladiin, jossa yli maiden manterein kehuttu neito ei huoli hänelle tulevista monista kosijoista (välistä hän niinkuin painetun Kalevalan Kyllikki, sanoo: Suotta kultanne kuluvi y.m.), siksi kuin yksi mies tulee, joka kääntää mielen, tai Kojosen poika hänet viepi ja tappaa, taikka Nurmi-Tuomas s.o. kuolema tempaa. -- Viimeksi mainittu alku on nähtävästi kilpakosinnasta peräisin, jossa Ilmariselta niin-ikään pihdit putoo, kun hän saa tiedon Väinämöisen kosintaretkestä, sekoitettuna yhteen Kullervon riemusoiton kanssa sepän emännän tapon jälkeen; ja siitä on mahtanut muodostua Kullervon kulkeminen kultineen (joka sisaren turmelukseen kuuluu), ja Ilmarisen nimi taas välitti tuon tulen synnystä otetun alun, missä hän iskee tulta. Viimeinkin on pääskynen tullut tähän sovitetuksi sen kautta, kun sen munasta uudemmissa toisinnoissa monesti syntyy saari. Itse näihin alkuihin liitetty balladi löytyy muuten myös erikseen.

[244] Esim. Stråhlm. II Tyrö N:o 34, Länkelä IV 28 Seitskarron saaresta.

[245] Esim. Europ. v. 3 N:o 83 Markkovasta, N:o 139 Inkerolta.

[246] Esim. Ahlqvist A. N:o 125 Pyhäjärveltä Käkisalmen puolella, Slöör XII N:o 24 Lempaalasta.

[247] Pohjois-Inkerissä sekä Käkisalmen puolella, esim. Slöör VIII N:o 35, Ahlq. A. N:o 277.

[248] Soikkulasta (Groundstroem N:o 239).

[249] Esim. Groundstr. N:o 79 Skuoritsasta, N:o 138 Narusista. -- Toisellainen toisinto alkaa sillä, että äiti aamulla varhain niittää heiniä, polttaa ne poroksi ja tekee lipeää niillä pojan päätä pestä, joka sitten lähtee Tuonelta (välisti myös Konnulta) kosimaan. Esim. Stråhlm. Tyröltä N:o 33. Huomattava on tämän alun yhtäpitäväisyys monien tammen syntyjen kanssa, jossa samalla tavoin tehdään lipeää _Päivän pojan_ päätä pestä. (Nämät toisinnot tavataan varsinkin Suomen Pohjois-Karjalassa.)

[250] Esim. Ahlq. A. N:o 409 Raudulta, N:o 542 Lempaalasta. Tämä toisinto löytyy yksistään Pohjois-Inkerissä ja Käkisalmen puolella. Joskus harvoin tapahtuu kosinta Saaresta, joskus nimitetään kosija "Ilmari Kojosen poika", joskus on kultaneidon takominen tähän liitetty. Yleisempi on Kojosen pojan kosiminen Konnusta, jolloin monilla ansiotöillä saatu morsian tavallisesti ilmautuu paksuksi, rumaksi pallukaksi.

[251] Saxbäck v. 9 N:o 938 Toksovalta Pohj.-Inkerissä.

[252] Europ. K. s. 176 Uudelta Kirkolta.

[253] Reinh. v. 12 N:o 95.

[254] Reinh. v. 12 N:o 8 y.m.

[255] Groundst. N:o 223 Soikkulasta Narvan seudulla, Reinholm v. 8 s. 2 Pohjois-Inkeristä, Ahlq. A. VII s. 16 Sakkulasta y.m.

[256] Törneroos v. 10 N:o 131 Länsi-Inkeristä, Saxbäck v. 9 N:o 215 Vuoteelta Pohj.-Inkerissä, Ahlq. A. N:o 75 Pyhäjärveltä.

[257] Reinh. v. 8 s. 45.

[258] Reinh. v. N:o 8 Sakkulasta.

[259] Reinh. v. 12 N:o 84 Heinäjoelta. Tämä viimeksi mainittu on vaillinainen toisinto yhdestä Kerimäen runosta ja luultavasti sieltä kuultu. Ylimalkaan tuntuvat nämät muistot Lemminkäisestä pohjoiselta kaiulta.

[260] Esim. Europ. v. 3 N:o 109 Markkovasta, Saxbäck v. IX N:o 8 Raudulta.

[261] Esim. Törner. N:o 196.

[262] Yksistään Pohjois-Inkeristä ja Käkisalmen seudulta eli, niinkuin lyhyyden vuoksi vasta sen yhteisesti nimitämme, Pohjois-Inkerin saarekkeesta. Esim. Slöör v. Y. IX N:o 11 Lempaalasta, Sirelius v. V. N:o 20 Pyhäjärveltä.

[263] Esim. Slöör IX N:o 7 Lempaalasta, V N:o 45 Raudulta.

[264] Törner. N:o 173 Länsi-Inkeristä.

[265] Törner. N:o 374 Lounais-Inkeristä.

[266] Groundstr. N:o 172. Kattilasta Länsi-Inkerissä. Samaan runoon kuuluvia katkelmia löytyy usein muissakin yhteyksissä. Niin joskus Kojosen poika tai joku muu ryöstää tytön ja rupeaa mittaamaan kauneuttansa ja mielevyyttänsä hänen kanssaan. Kun tyttö hänet voittaa, mitataan miekatkin, mennään ulos Torajoelle, jossa hän leikkaa tytön kaulan, "niinkuin kannelta kapustan" (esim. Groundstr. 207 Soikkulasta). Turvan etso samoista paikoista milloin minkin pahanteon jälkeen tavataan useassa runossa, joskus myös sijan pyytäminen Suomeen. -- Tämä jälkimmäinen on usein myös sovitettu veneen veistoon ja veneretkeen, mutta välistä ilmautuvat säkeet: paeta pahantekijän, piillä pilloniekan näyttävät mihin tämä loppu oikeastaan kuuluu. (Esim. Europ. I N:o 441 Venjoelta). -- Yhdessä lyyrillisessä runossa Toksovalta Koillis-Inkerissä (Saxb. 926) nähdään Saaresta lähtijän surusanat hiukan muuttuneina. -- Myös ilmautuu lyyrillisissä lauluissa jokseenkin usein kysymys: Mikset eilen meillä käynyt, Kun olvet jokena juoksit, Viinat virtoina välisit, Olvet läikkyit lähtehessä, Tuopit rotjossa romoit, Pikarit pinon välissä (esim. Saxb. 499 Vuoleelta, Groundstr. N:o 144 Narusista Länsi-Inkerissä). Viimeinkin on usein lyyrillisissä ja häärunoissa kuvaus kevytmielisestä elämästä; Ei ole sitä kylää Joss' ei 10 taloa y.m. (esim. Saxb. 125 Vuoleelta, Europ. K. N:o 560 Uudelta Kirkolta).

[267] Groundstr. N:o 252 Soikkulasta.

[268] Groundst. v. 1 N:o 223 Soikkulasta; Törneroos v. 10 N:o 373 luultavasti samoilta paikoilta.

[269] Katso Kirjallis. Seur. kokoelmia vihk. I, K, ja 3 (Europ.), A, (Ahlqv.), P, (Länkelä), Y, (Slöör), 10 (Törneroos ja Tallqvist), Stråhlman'in keräelmiä, 8 (Reinholm), 1 (Groundstroem); Pieni runoseppä (Europ.)

[270] Soikkulasta (Groundstr. N:o 242).

[271] Sam. p. N:o 235.

[272] Groundstr. N:o 235 Soikkulasta; vertaa myös Länkelä VII s. 18 Soikkulasta.

[273] Groundstr. N:o.201 Kattilasta.

[274] Y. Slöör VIII s. 2 Lempaalasta.

[275] Pyhäjärveltä (v. _A_, Ahlqvist II s. 5), Antrealta ja Kurkijoelta (v. 77, Saukko s. 26, 28).

[276] Pyhäjärveltä (v. _A_, Ahlqvist II s. 10), Kuolemajärveltä (v. _K_, Europaeus s. 220), Hiitolasta ja Antrealta (v. _U_, Saukko s. 24, 25) y.m.

[277] Uudeltakirkolta (v. _K_, Europaeus s. 187), Kuolemajärveltä (v. _I_, Europaeus III s. 6).

[278] Pyhäjärveltä (v. _A_, Ahlqvist III s. 10), Sakkulasta (sam. p. VI s. 11), Raudulta (sam. p. XI s. 2).

[279] Pyhäjärveltä (v. _A_, Ahlqvist IV s. 9), Sakkulasta (sam. p. VII s. 12), Raudulta (sam. p. IX s. 9), Antrealta (v. 77, Saukko s. 26) y.m.

[280] Reinh. v. 11 N:o 324 Sakkulasta, Gottl. N:o 187.

[281] Sic!

[282] Ahlqv. A. X s. 17 Raudulta.

[283] Sic! -- paadet.

[284] Reinh. v. 12 N:o 95 Sakkulasta.

[285] Esim. Länkelä P. VI s. 30 Soikkulasta, Ahlqv. A. XIII s. 14 Toksovalta Pohj.-Inkerissä; Ahlq. A. II s. 1 Pyhäjärveltä, Merón v. 3 s. 19 Hiitolasta.

[286] Enemmän Inkerissä esim. Länk. VIII s. 15 Narusista likellä Narvaa, Ahlqv. A. XIII s. 5 Toksovalta; Sirelius V. s. 28 Pyhäjärveltä.

[287] Enemmän Käkisalmen puolella, esim. Ahlqv. A. IV s. 20 Pyhäjärveltä, Europ. K. s. 186 Uudeltakirkolta, Groundstr. s. 8 Konnun kylistä likellä Oranienbaum'ia y.m.

[288] Europ. I. N:o 441 Inkerinmaalta. Tähän on nähtävästi myös sekoittunut loppuun joku muisto Lemminkäisen paosta Saareen. Lyhyempiä samantapaisia toisintoja on myös Toksovalta (I s. 67).

[289] Esim. Länkelä VIII s. 20 Soikkulasta.

[290] Soikkulasta (v. P, Länkelä III s. 1).

[291] Samaan tapaan kuin keskimmäinen toisinto lauletaan myös Tyrössä (Stråhlman I s. 6).

[292] Ganander Mythol. fenn. v. 1789 s. 34.

[293] Lönnr. S. N:o 42 saatu pastori Blomqvistt'iltä.

[294] Esim. Lönnrot v. S. N:o 109 Juvalta.

[295] Esim. Sirelius v. V N:o 79 Kiteeltä, Lönnrot v. S. N:o 112 Juvalta, K. Krohn N:o 322 Hyrynsalmelta.

[296] Gottlund N:o 578 b luultavasti Pohjois-Savosta. Toinen Gottlund'in saama (N:o 582 Karttulasta) sisältää selvän viittauksen tähän. Muut, joita on koko joukko (esim. Lönnr. S. N:o 163 Kerimäeltä, Arvidsson v. C. XII N:o 3 Kiuruvedeltä, Aspelin A. II 24 Sotkamolta) ovat yksinkertaisemmat, painetun Kalevalan kaltaiset.

[297] Ganander Mytholog. fenn. s. 108. Luultavasti Savosta.

[298] Lönnrot. Q. N:o 7 Kiteeltä.

[299] Esim. Gottl. N:o 83 Juvalta.

[300] Rudbeck v. U. N:o 30 lapsivaimon luvun seassa Kivijärveltä t. Viitasaaresta; Ganand. Myth. fenn. s. 23-24, Pohjanmaalta.

[301] Gottlund Pien. run. II N:o 2 Juvalta, K. Krohn N:o 274 Hyrynsalmelta.

[302] Topelius vanh. run. I s. 18 Kemistä, viime vuosisadalla tapahtuneesta kirjaanpanosta, Lönnr. S. N:o 43 Suomen Karjalasta.

[303] Becker, Lis. Ganand. Mythologiaan s. 98-101, Lavonius O. N:o 152 Puumalasta.

[304] Esim. Aspelin A. II N:o 2 Sotkamolta, Arvidsson C. VI, arkki e. Kiuruvedeltä.

[305] Esim. K. Krohn N:o 167, Paltamosta.

[306] Lönnr. A. II 8 N:o 3 (loitsun seassa kokon kynnen kilpistyminen kalliosta ynnä myös kultaneito) Kajaanin puolelta; pala hauin ja kotkan taistelusta, Gottlund N:o 434 Juvalta ison härän runon seassa, niin myös K. Krohn N:o 307 Hyrynsalmelta.

[307] Arvidss. C. VI lehti h luultavasti Kiuruvedeltä (tähän on sekautunut legenda pyhästä Katrinasta, jota Väinämöinen väkisin kosii), Lönnr. S. N:o 228 Kerimäeltä.

[308] Topel. käsikirj. N:o 46 Kemistä, viime vuosisadalta, Becker Tur. Viikkosan. 1820, Lönnr. A. II 3, 57 Kajaanin puolelta, Murinan T. N:o 23 Sodankylästä (palanen riiden synnyn seassa), Gottl. N:o 351 Juvalta (samoin raudan luvun seassa), Lönnr. S. N:o 258 Iisalmesta (jatkettu veneretkellä).

[309] Ahlman v. 3 lehti 14 Juvalta (voiteen luvussa). Ganand. s. 10 luultavasti Pohjanmaalta y.m.

[310] Lönnr. S. N:o 210 (Kantele II s. 3 Kerimäeltä). Niinkuin mainittu, näkyy tämä myös levinneen etelämmäksi, Sakkulaan.

[311] Aminoff, Suomi XI s. 242. Se sama myös Gottlund'in keräelmässä.

[312] Kiteeltä (Kantele IV s. 19).

[313] Kaavilla (V. U, Roschier N:o 37) äiti varoittaa poikaansa menemästä Hiitolan häihin, kuvaten kumminkin yhden surman. -- Juvalla (Gottl. 441) orava lähetetään (arvattavasti hapatuksen hakuun) jonka jälkeen äiti varoittaa poikaansa Pohjolan retkestä. -- Pohjois-Savossa v. Z. N:o 14 (viime vuosisadalta) humala kasvaa ja hapatus oluesen saadaan tappelevien karjuin kuolasta. -- Toisessa luultavasti samalta seudulta (V. Z. N:o 7 Matti Kinnuselta) Hiitola, paha joukko pitää pitoja, Juutas tulee sinne, istuu rahille ja hänelle tuodaan olutta. -- Salvurin sanoissa (Juvalta? Gottl. N:o 685) isä, emo sekä kolme Luonnotarta varoittavat ja sitten olutta tarjotaan sekä juodaan.

[314] Lönnr. A. II 2 N:o 21 Lentiirasta, Becker A. II 650 N:o 5 Paltamosta, Lönnr. A. II 8 N:o 13.

[315] Lönnr. A. II 2 N:o 23 Lentiirasta.

[316] Aspelin A. II N:o 4 Sotkamolta aivan täydellisenä, Lönnr. A. II 11 N:o 1 oluen juontiin saakka.

[317] Sic! verevä.

[318] Becker N:o 30, Arvidsson II s. 19.

[319] Ganander Mythol. fenn. s. 49.

[320] Ganand, s. 86, 87 Kemistä, vert. Topelius Vanh. run. L s. 38, Castrén A I N:o 5 Kuhmosta, K. Krohn N:o 199 Ruistijärveltä y.m.

[321] Gottl. N:o 62 Juvalta.

[322] Lönnrot S. N:o 85 Juvalta y.m.

[323] Gottl. N:o 19 Juvalta.

[324] Gottl. Pien. run. II N:o 9 Juvalta.

[325] Esim. Arvidsson v. C VI s. 39, XII s. 11 Kiuruvedeltä; Topel. Vanh. run. I. s. 30 Kemistä. Sama oli myös Ganander'ille tuttu, ja nyky-aikanakin on vielä löydetty katkelmia, esim. Murman v. T. s. 23 Kittilästä.

[326] K. Krohn N:o 314 Hyrynsalmesta.

[327] Gottl, N:o 774.

[328] Gottl. Pien. run. I. N:o 9 Juvalta; Topel. vanh. run V s. 39 Paavolasta.

[329] Ganand. Mythol. s. 24.

[330] Gottl. De proverb. fenn. s. 10.

[331] Pohjanmaalta Becker Z. N:o 3 y.m.; Savon Kangasniemestä Gottl. N:o 592 c.

[332] Kalajoelta (v. 7, Petterson N:o 21).

[333] Fellman kokoelmassaan eteläiseltä Pohjanmaalla arvelee, ettei ne siellä ole kotoperäiset, vaan tuotetut, niinkuin hän yhden sitä varten matkustaneen noidan esimerkillä todistaa, Oulun läänistä tahi Savosta.

[334] Orimattilasta kuitenkin olen herra Erkon kautta saanut 4 rivisen katkelman, joka on yhtäpitävä Kullervon lähdön kanssa (Soitti suolla mennessänsä j.n.e.).

[335] Ruovedeltä v. 7 Paldani N:o 16 Paimenen laulu auringolle ylimalkaan on lyyrillinen eikä Kullervon jaksoon kuuluva. Mutta tässä kappaleessa "kivinen leipä" on vahvempi todiste.

[336] Suomi 1856 s. 48 vv. 94-103; vert. Kaleval, r. 13 vv. 145-6, 197-200. Viimeiset kaksi värssyä oikeastaan eivät löydy Hiiden hirven käsikirjoituksissa, vaan metsäluvuissa.

[337] Sam. p. s. 47 vv. 52-59. Vert. Aunuksen toisintoja esim. Europ. I N:o 8 Tulemajärveltä; Kaleval. r. 25 vv. 31-6.

[338] Kanteletar III N:o 8 w. 100-3; vert. Kalev. r. 29 vv. 3 6. Kenties on kuitenkin päinvastoin mainittu paikka tästä runosta levinnyt Lemminkäisen lauluun. Ainakin on niin varmaan toisen kohdan laita, sen nimittäin, missä Elina pyytää Klausta juomaan puolen siemausta y.m. Se tavataan ainoasti parissa vienanpuolisessa Lemminkäisen toisinnossa ynnä sen lisäksi pari kertaa erikseen, niin ettei se millään tavoin olo voinut vanhasta laulusta tulla uudempaan.

[339] Lönnr. Mehiläin. 1836 Heinäk., Tuiretuisenpoika.

[340] Kanteletar III N:o 5 vv. 32-5. vert Kalev. r. 27 vv. 91-2. Kenties kuitenkin on puheen alainen kohta tästä runosta levinnyt Lemminkäislauluihin. Se ei näet ilmau yleisemmin jälkimmäisissä muualla kuin Vienan läänissä, muuten vaan yhdessä kappaleessa Kajaanin puolelta ja yhdessä Pohjois-Inkerin lyyrillisessä laulussa. Myöskin Mataleenan laulun alku kuinka hän: Kauan kotona kasvoi ja hirren kynnystä kulutti hienoilla helmoillaan y.m. on siirtynyt moneen balladiin. -- Samoin on toisessa Helkavirressä, Inkerin runossa, (Kanteletar III N:o 9) tuo kohta, missä morsian Lalmannin laivan nähdessään sanoo: jos lienet lintuparvi, niin sä lähde lentämähän y.m. saanut sijan venäjän-karjalaisissa kilpakosinnan toisinnoissa, ja niistä tullut painettuun Kalevalaan.

[341] Kanteletar III N:o 32.

[342] Kaarle herttuan runosta on kaksi vähän eriävää käsikirjoitusta tallella, toinen yliopiston kirjastossa, toinen Turun linnassa.

[343] Yliopiston toisinnossa.

[344] Esim. Slöör Y. IX N:o 7 Lempaalasta.

[345] Vanhan virsikirjan N:o 168 v. 2.

[346] Kalev. r. 47 vv. 89-92.

[347] Nylander'in kokoelma N:o 3.

[348] Tässä on siis sekaisin jälkiä Kullervosta, Kaukon taistelusta Pohjolassa, Lemminkäisen kurkistamisesta niemessä, kun Samporetkeläiset kulkevat ohitse, sekä Väinämöisen lopullisesta lähdöstä. Pyhässämaassakin Turun puolella tarinoidaan että Hiidet sieltä läksivät pois punaisessa paatissa ja Turun saaristolaisten puheen mukaan Kalavan pojat purjehtivat pois Suomesta paaden päällä. Reinholm'in käsikirjoit. 63 vihko.

[349] Nyand. N:o 4.

[350] Tässä on siis taas selviä muistoja Kullervosta, Sampotaiatelusta sekä kenties loitsutaistelusta Lemminkäisen ja Pohjolan isännän välillä.

[351] Setälä, Munapoika, Lännetär 1882 s. 5-9.

[352] Kolmas Munapojan kappale on Mynämäeltä, Turun lähiseudulta.

[353] Ne ovat melkein kaikki Lounais-Suomesta (Setälä s. 12).

[354] Sahalahdesta Hämeessä (Järvisen kok. III N:o 27).

[355] Nylander I N:o 7.

[356] Paldani I N:o 11.

[357] Reinholm'in käsikirj. 64 vihko. Turun seudulla ja Orimattilassa Uudellamaalla, hän siinä työssä suuttuu ja viskaa kovasimensa. Setälä s. 16. Joskus sanotaan niitty Limingan niityksi ja huomattava on että Munapoikakin käy tätä perkaamaan, josta nähdään että he ovat yksi henkilö.

[358] Nyland. N:o 45.

[359] Setälä s. 20.

[360] Setälä s. 21.

[361] Reinh. 6 v. [362] Esim. Nyland. I N:o 6 ja N:o 65 Sahalahdesta. Jälkimmäisessä on puhe linnasta, jossa nuot 12 Kalevanpoikaa asuvat.

[363] Reinh. 6:s vihko.

[364] Pinkovasta, Kreutzwald Myth. Lied. V a.

[365] K. 15 vv. 330-332.

[366] R. 9 v. 43.

[367] R. 26 v. 707.

[368] Pinkovasta. (Myth. L. V b).

[369] Pinkovasta (Myth. L. IV).

[370] Jarvasta (Neuss, Estn. Volkslied 7); samallaisia myös Varsinais-Virosta ja Läänestä.

[371] Pihkovasta (Neuss, 1); huomaa yhtäläisyyttä pesinpaikassa muutamien inkeriläisten runoin kanssa.

[372] Verh. d. estn. Ges. B. II, H. 2 s. 64.

[373] Pihkovasta (Myth. L. 5, a). Vertaa myös Myth. L. 2 c Pihkovasta, jossa kuitenkin Vana isa (samoin kuin Ukko Kalevalassa r. 9 vv. 33-6) itse toimittaa kaikki.

[374] Kalevipoeg VIII w. 648-681.

[375] Pihkovasta (Myth. L. 3).

[376] Kalevip. VI vv. 772-908.

[377] Varsinais-Virosta (Neuss 10).

[378] Järvasta (Neuss 56 6).

[379] Tohtori Wesken suullisen ilmoituksen mukaan.

[380] Kalevip. XIV vv. 828-36; suorasanaisen tarinan mukaan.

[381] Varsinais-Virosta (Neuss 2).

[382] Tarton murteen alalta (Hurt Vana kannel N:o 106).

[383] Varsinais-Virosta (Neuss 100 d.).

[384] Järvamaalta (Myth. L. 6).

[385] Läänestä (R. 4 vv. 616 j.s.).

[386] Sama paik. vv. 823-7; vert. Kalevalan r. 4 vv. 333, 334.

[387] Varsinais-Virosta (Neuss 52 b).

[388] Varsinais-Virosta (Neuss 75 b).

[389] Varsinais-Virosta (Neuss 21 a).

[390] Pihkovasta (Neuss 115).

[391] Tähtisikerö = seula.

[392] Verh. d. estn. Geselsch, B. II h. 4 s. 73.

[393] Kalevala r. 7.

[394] Läänestä (Kalevip. IV vv. 47-52). Vertaa suomal. toisinnoissa: joutui sormet soutimiksi, kämmenet käsimeloiksi.

[395] Kalevip. r. 16.

[396] Inkerin toisinnoissa joskus rakennetaan tammesta kirkko.

[397] Fählmann (Verhandl. d. estn. Gesellsch. II, h. 2 s. 84).

[398] Varsinais-Virosta (Neuss 38).

[399] Tarton murteen alalta (Hurt, Vana kannel N:o 109).

[400] Varsinais-Virosta (Neuss 63 c); sama härkä myös tapetaan Kalevinpojan juhlapitoja varten, jolloin hänestä laveammalta lauletaan (r. 19 vv. 313-41).

[401] Kalevip. r. 19 vv. 678-693.

[402] Läänestä (Kalevip. r. 6 vv. 550-576).

[403] Samallainen, vaikka ei niin raju, on Kalevalassakin kuvaus oluen vaikutuksesta, r. 20 vv. 415-424.

[404] Varsinais-Virosta (Neuss 3 d v. 10-13), vert. Kaleval, r. 21 vv. 153-174.

[405] Varsinais-Virosta (Neuss 3 a, 6), e; niin myös lisättynä Kalevipoeg-runostossa r. 1.

[406] Tähti on onnellinen kosija.

[407] Varsinais-Virosta Neuss 3 a vv. 42-49; vert. Kalevalan r. 21 w. 69-114.

[408] Sama paik. vv. 50-54, Kalevip. r. 1 vv. 265-270; vert. Kalevalan r. 21 vv. 220-224.

[409] Sam. p. vv. 57-64.

[410] Kalevala. r. 19 vv. 5-14.

[411] Kanteletar III N:o 1.

[412] Varsinais-Virosta (Veske Eesti rahvalaulud I N:o 48).

[413] Saarenmaalta (Neuss 24 b). Tarton murteen alalta (Hurt, Vana Kannel, N:o 14); vert. Kaleval, r. 21 vv, 369-374 ja 392-400.

[414] Kalevip. r. 1 v. 808-812; Kaleval. r. 24 vv. 323-6.

[415] Kalevip. r. 8 vv. 145-161; vert. ensimmäistä häävirttä, r. 19 vv. 407-482.

[416] Saarenmaalta (Verhandl. d. gelehrt. estn. Ges. z Dorpat, B. VII h. 2, Holzmayer Osiliana s. 94).

[417] Saarenmaalta (samassa paik. 95); vert. Kaleval, r. 23.

[418] Varsinais-Virosta (Veske N:o 63).

[419] Tarton murteen alalta (Hurt, Vana Kannel N:o 54 e). Vert. Kaleval, r. 23.

[420] Kalevip. r. 8 v. 186, vert. Kaleval, r. 24.

[421] Saarenmaalta (enn. mainit. paik. s. 97); vert. Kaleval, r. 24.

[422] Varsinais-Virosta (Veske, Eesti rahva laulud, esim. annus N:o 71); samassa kirjassa on myös useammissa muissa häälauluissa tähän vivahtavia lyhyempiä kohtia. Sitä vastaan pari Neuss'in kirjaan otettua häävirttä Rahkavieren seudulta (84) ovat vähä enemmän yhden kaltaiset, joka löytyy Kantelettaressa (I 126).

[423] Varsinais-Virosta (Neuss, 15).

[424] Fählmann (Verh. d. estn. Gesellsch. II h. 2 s. 64).

[425] Varsinais-Virosta (Veske, Verh. d. estn. Ges. VIII h. 3 s. 66).

[426] Kalevip. r. 17 v. 126; vertaa myös r. 7 v. 117.

[427] Kalevip. r. 13.

[428] Kalevip. r. 4.

[429] Läänestä (Kalevip. r. 5 v. 458); vert. Kaleval. r. 12 vv. 159-172, 428-432; katso myös r. 26 v. 291.

[430] Kalevip. r. 17 v. 95.

[431] Saarenmaalta (Verh. d. estn. Ges. VII, h. 2 s. 57).

[432] R. 12.

[433] Läänestä (Kalevip. r. 4 vv. 548-61, r. 5 vv. 205-6); vert. Kaleval. r. 15 vv. 195-204, 245-8, 259.

[434] Kalevip. 14 vv. 765-6, suorasanaisen tarinan mukaan.

[435] Kalevip. r. 3 vv. 560-637; vert. Kaleval, r. 29 vv. 453-82.

[436] Kalevip. r. 1 v. 80.

[437] Verh. d. estn. Gesellsch. B. V h. 4 s. 16; vertaa nimeä _Soini_ Pohjanmaalta saadussa Kullervo-runossa.

[438] Kalevip. r. 2 v. 660; vert. Kaleval. r. 31 v. 87.

[439] Varsinais-Virosta (Neuss 24, d); vert. Kaleval, r. 31 v. 279.

[440] Kalevip. r. 12 vv. 770-981; vert. Kaleval. r. 33 vv. 1-14, 25-36, 69-80.

[441] Eestirahva ennemuistes. jutud s. 283.

[442] Läänestä ja Varsinais-Virosta (Kalevip. r. 6 vv. 582-640); osaksi runoa.

[443] Kalevip. r. 6 v. 43; vert. Kaleval, r. 34 vv. 49-54, 71-86.

[444] Läänestä (Kalevip. r. 6 vv. 85-128); vert. Kaleval, r. 34 vv. 111-116, 141-162.

[445] Pihkovasta (Neuss 92, a); vert. Kaleval, r 34 vv. 179-188.

[446] Läänestä (Kalevip. r. 4 vv. 246-358, 418-475).

[447] Läänestä (Kalevip. r. 7 v. 200).

[448] Läänestä (Kalevip. r. 3 vv. 277-382).

[449] Huomattava on, että Untamokin Suomessa sikesi.

[450] Pihkovasta (Neuss 93); vert. Kaleval, r. 36 vv. 23-36.

[451] Pihkovasta (Neuss 39).

[452] Varsinais-Virosta (Neuss. 101, k.); vert. Kaleval, r. 36 vv. 163-174.

[453] Kalevip. r. 7 vv. 318-342; vert. Kaleval, r. 36 vv. 211-220.

[454] Kalevip. r. 17 vv. 106-119, 126-30.

[455] Kalevip. r. 20 vv. 137-247. Katso tätä kaunista kuvausta, joka on verrattomasti laveampi vastaavaa Kalevalassa, r. 36 vv. 155-162.

[456] Kalevip. r. 5 vv. 489-496, 505-510.

[457] Kalevip. r. 20 v. 835-880 suorasanaisesti kerrottu.

[458] Europ. K. N:o 315 Jyskyjärveltä.

[459] Abhandl. d. Berliner Akad. d. Wiss. v. 1862 s. 417.

[460] Runo 50 v. 447.

[461] Vuonnisesta (E, Borenius v. 1872 N:o 121).

[462] Vuonnisesta (sam. p. N:o 114).

[463] Vuonnisesta (v. E, Borenius v. 1872, N:o 87).

[464] Pyhäjärveltä (v. A, Ahlqv. IV s. 5); vert. myös toisinto Raudulta (sam. paik. VIII s. 7).

[465] Kalevip. r. 16 vv. 13-27; vert. Kaleval, r. 39 vv. 127-145. Kalevinpojan 16 r. on tuttu koko Pohjois-Virossa.

[466] Tämän jälkeen hän pyytää kotkaa kantamaan itseänsä perille (Kalevip. v. 16 vv. 28-42). Samoin isä Kalevikin saapui kotkan selässä Viroon. (Kalevip. r. 1 vv. 97-108). Nämät kohdat sopisi verrata Wäinämöisen ensimmäiseen tuloon Pohjolaan, mutta kotka siinä ilmautuukin ainoasti painetussa Kalevalassa (r. 7 v. 119), ei koskaan kansan suusta saaduissa toisinnoissa.

[467] Kalevip. r. 16 vv. 100-135; vert. Kaleval, r. 16 vv. 9-18. Myös virolaisessa sadussa _Helde-puu-rajuja_ (Ennemuist. jut. s. 318) on tähän kuuluva muisto.

[468] Kalevip. r. 16 vv. 206-217.

[469] Kaleval. r. 39 v. 422.

[470] Kalevip. r. 16 vv. 272-286.

[471] Läänestä (Neuss 83 b); vert. Kaleval, r. 39 v. 299-310; katso myös Louhen valmistushankkeita merelle r. 43 vv, 13-18.

[472] Kalevip. r. 2 vv. 850-858.

[473] R. 39 vv. 101-2, 112-114. Sampojakson toisinnoissa tämä oikeastaan ei kuitenkaan tule ilmi; se löytyy vaan yhdessä runossa, jossa Wäinämöinen aikoo Pohjolaan.

[474] Kalevip. r. 6 vv. 464-474 (suorasan.) ja 477-8 (run.).

[475] Kalevip. 16 vv. 758-766.

[476] Kalev. r. 29 vv. 577-588.

[477] Kalevip. r. 16 vv. 35-38, 48-53.

[478] Varsinais-Virosta (Neuss 13); vert. Kaleval, r. 40 vv 235-9, 284-288; r. 44 vv. 205-214.

[479] Järvasta ja Varsinais-Virosta (Verhandl. d. gel. estn. Gesellsch., B. I h. 1 s. 42); vert. Kaleval, r. 41 vv. 31-210.

[480] Saksalaisessa käännöksessäkin voipi monin paikoin alkusoinnun vaatimusten avulla selvästi erottaa runon muodon. Niin esim. ovat kyyneleet epäilemättä virranneet "läbi kuue villakuue, läbi seitsme siidisärgi".

[481] Varsinais-Virosta (Neuss 25).

[482] Järvasta (Myth. Lied. 6).

[483] Kalevip. r. 3 v. 529.

[484] Tarton piirikunnasta (Neuss 51 b); tässä mainitun Jutan sanoo Fählmann Wanemuisen tyttäreksi.

[485] Pihkovasta (Myth. Lied. 7).

[486] Kaleval. r. 43 vv. 271-6. Niinkuin näimme tulee sama seikka myös esiin inkeriläisissä toisinnoissa.

[487] Donner, Lappalaisia lauluja, Suomi, toinen jakso, 11:s osa s. 58-64.

[488] Esim. v. E, Borenius N:o 17 Aunuksen läänistä. Kuitenkin on muistettava että tämä toisinto nähtävästi on varsin myöhäinen muodostus ja siis tuskin sopinee verrattavaksi.

[489] Tämä kohta kuitenkin alkuaan ei kuulu Samporetkeen, vaan erääsen legendaan.

[490] Länsi-Suomesta on saatu suorasanainen tarina, joka pää-asiallisesti on yhtäpitävä tämän lappalaisen laulun kanssa.

[491] Donner, Lapp. laul. (ent. paik. s. 80-86). Vertailut tässä, niin kuin edelliseen nähden, osaksi Donner'in mukaan.

[492] Vanha lappalainen hautaustapa.

[493] Fries, Lappiska Eventyr o. Folkesagn s. 140-161.

[494] Meljnikov, Otsherky byta Mordvy (Russk. Vestnik 1867 v. IX s. 219); saatu Samaran läänin Ersäläisilta.

[495] Simbirsk'in läänistä (sam. p. s. 228).

[496] Sama p. s. 228; myöskin Simbirsk'istä.

[497] Sam. p. s. 229. Myös Nischni-Novgorod'in läänistä.

[498] S. 228.

[499] S. 228.

[500] S. 221.

[501] S. 224.

[502] S. 229.

[503] Meljnikov (Russk. Vestn. X s. 399, 421).

[504] Sam. p. s. 401.

[505] S. 400, 401.

[506] S. 399.

[507] S. 398, 400.

[508] S. 400, 402.

[509] S. 403.

[510] Meljnikov (Russk. Vestn. IX s. 220).

[511] Mainov, Otsherky byta Mordvy, brak s. 54.

[512] Sam. p. 109, 124, 134.

[513] S. 134.

[514] S. 133.

[515] Osaksi on jo Unkarilainen Barna tätä huomauttanut.

[516] Kalev. r. 1 vv. 211, 212.

[517] Kaleval. r. 41. vv. 247-66.

[518] Verhandl. d. estn. Gesellsch. B. I h. 1 s. 41; Vert. myös tarua suden syntymisestä (Wiedemann, Aus d. inner. u. äusser. Leben d. Esten s. 440).

[519] Kalevip. r. 12 vv. 152-164, 182-270.

[520] Sekin on muutamassa toisinnossa Wäinämöisen omana toimena (v. E, Borenius 1872 N:o 76 Vienan läänistä).

[521] V. Q, Lönnrot, C. s. 18, luultavasti Suomen Karjalasta.

[522] V. E, Borenius vuonna 1871 N:o 27 Aunuksesta, y.m.

[523] Fries, Lapp. mythol. s. 133-137.

[524] Meljnikov (Russk. Vestn. 1867 s. 222).

[525] Sampo olisi aivan luonnollinen vähennysmuoto Sampaasta, samoin kuin Tuomo Tuomaasta.

[526] Esim. Kaleval. r. 41 vv. 99-102, 109, 110.

[527] Kalev. r. 41 vv. 103-8 y.m.; Myth. Lied. 5 a, v. 51 y.m.

[528] Kalevip. r. 11 vv. 23-32.

[529] Kaleval. r. 15 vv. 53-6.

[530] Kaleval. r. 45 v. 117.

[531] Kaleval. r. 15 v. 330.

[532] Kaleval. r. 46 vv. 355-398.

[533] Suom. kans. loitsurunoja s. 292.

[534] Sam. p. s. 274, 334.

[535] S. 332.

[536] S. 328.

[537] S. 329, 331.

[538] S. 293.

[539] S. 283.

[540] S. 285.

[541] Suom. kans. loitsur. s. 275.

[542] S. 295.

[543] S. 313, 345.

[544] Kaleval. r. 45.

[545] Suom. kans. loitsur. s. 286, 287, 329.

[546] S. 288.

[547] Fries Lapp. mythol. s. 168.

[548] Sam. p. s. 57; Radien on = råda (hallita).

[549] S. 72.

[550] Päiven paarne v. 195; Pischan Paschan poika v. 66.

[551] Fries Lapp. myth. s. 85-92.

[552] Tähän asti painetut ovat melkein kaikki puhtaasti lyyrillisiä, joku pieni balladintapainen poisluettuna; kuuluu kuitenkin myös löytyvän epillisiä, jotka valitettavasti vielä ovat arkistoissa kätkössä (Mainov, Otsherky byta Mordvy s. 94).

[553] Mordvin közlések (Budenz'in järjestämistä Regulyn papereista), Nyeltudomanyi közlemények V s. 150, saatu Mokschalaisilta.

[554] Ahlqvist Mokscha-Mordvin. Sprachlehre s. 32.

[555] Sam. p. s. 133, Reguly s. 112. Tätä yhtäläisyyttä Kalevalan tammen kanssa Donnerkin huomautti (Lappal. laul.).

[556] Ahlqvist s. 109.

[557] Ahlqvist'in matkakertomus (Suomi 1857 s. 10). Tätä yhtäläisyyttä Ahlqvistkin jo huomautti.

[558] Reguly s. 85, 108; vert. myös s. 103, kaikki Ersäläisiltä.

[559] Mainov s. 82.

[560] Sam. p. s. 93.

[561] Sam. p. s. 130.

[562] Liitettäköön tähän lopuksi vielä täydellisyyden vuoksi pari otetta mordvalaisista lauluista ja saduista, joissa jotain hiukan meidän Kalevalaamme vivahtavaa ilmautuu, vaikka niin kovin vähäisessä määrässä, ettei sitä voi sukulaisuudeksi sanoa. Muutamassa sadussa (Ahlqvist'in kieliop. s. 108) on mieheltä vaimonsa tullut ryöstetyksi. Mutta hän soittaa ryöstäjille niin taitavasti, että he tanssivat itsensä uuvuksiin ja nukkuvat. Näin hän saapi vaimonsa jälleen pois viedyksi. Eräässä laulussa (Reguly s. 112 Ersäläisiltä) taas sotapalvelusta pelkäävä poika soisi syntyneensä koivuksi tai kiveksi; edellisessä tapauksessa veli hänet hakkaisi tulisoihtu-puiksi, jälkimmäisessä louhisi soraksi pihalle. Kummassakaan tapauksessa hän ei lähtisi kotoa, vaan olisi omaisilleen hyödyksi. Tuo satu, niinkuin näemme, hiukan muistuttaa Wäinämöisen menettelystä Sampoa ryöstäessä, laulu taas Lemminkäisen äidin neuvoja, mihin poikansa saisi mennä Pohjolan kostoa piilemään.

[563] Ermans Archiv f. wissensch. Kunde v. Russland XVII s. 387. (Wischnevski aikakauskirjassa Vestn. georgaf. obschestvo).

[564] Aleksandra Fuchs (Zapiski o Tschuvasch. i Tscheremis. Kazansk kub. s. 254, 294).

[565] Behterev (Votjaki, Vestn. Europy 1880 Syysk. v. s. 167). Oikeastaan on tämä kirjoitus Wotjakeista, vaikka hän vertailun tähden myös ottaa Tscheremissein uskon puheeksi.

[566] Ganander Myth. fenn. s. 34.

[567] Meljnikov (enn. main. paik. s. 231).

[568] Fuchs s. 93; Zbojev Ermans Arch. XIII s. 70-73.

[569] Par'-aikaa on heistä kuitenkin nyt teoksia tekeillä lehtori Aminoff'illa sekä tohtori Buch'illa.

[570] Aminoff'in matkakertomus (öfvers. af vetenskaps-societ. förhandl. XXI s. 232).

[571] Meljnikov s. 231.

[572] Behterev (enn. main. p. s. 151). Hän puhuu myös In-mar'in äidistä, Mumu-Kaltsina'sta, joka tekee maan viljavaksi ja pitää huolen eläväin sikiämisestä; siis olisi hän Ange-Patäin sekä Ilman immen vastine. Mutta Aminoff taas arvelee Mu-kylds-in'iä miespuoliseksi, maassa eläväksi maan jumalaksi.

[573] Syrjän. häälaul., koonnut Castrén, käänt. Aminoff s. 14; vert. Kaleval, r. 22 vv. 329-334, r. 23 vv. 101-4; 55-78; 449-452. Vert. myös syrjän. häälaulua Sawaitov'in kieliopissa s. 154.

[574] Syrjän häälaul., koonnut Castrén, käänt. Aminoff s. 15; vert. Kalev. r. 22 vv. 273-304, r. 23 vv. 35-48.

[575] S. 19; vert. Kalev. r. 22 vv. 77, 78; r. 24 vv. 443-462.

[576] Rogov (Materialy dlja opisan. byta Tsermjakov) Permsk. sborn. II s. 74-105.

[577] Katso Reguly Antal Hagyomanyai I, s. 67-70 (Unkarin tiede-akatemian vuosikirjan 12 os. I vihk.), missä hänen keräelmänsä ovat nimeltä luetellut.

[578] Mà kuljitem mait (maan luomisen taru), suorasanainen, saatu Pohjois-Voguleilta (main. paik. s. 119-134).

[579] Hunfalvyn selityksen mukaan.

[580] Tämä sanottiin vielä 16:lla vuosisadalla, Herberstein'in siellä käydessä, Maailman vyöksi, sam. p. s. 2.

[581] Sen on myös Hunfalvy jo osaksi huomauttanut.

[582] Kalev. r. 47 vv. 87-8.

[583] Reguly, a Vogul föld és nép, s. 200-207, Numel vajlem éri (Taivaasta alastulon virsi).

[584] Etelä-Voguleilta saaduista ei ole vielä saatu selvää.

[585] Reguly s. 208-233.

[586] Kalev. r. 46 v. 350.

[587] Vv. 97-8.

[588] Vert. Tapion "kivistä linnaa" r. 14 v. 116.

[589] Kalev. r. 46 vv. 107-116.

[590] Hunfalvy yllämainitussa Regulyn teoksessa s. 234, Strahlenberg'in ja Pallas'in mukaan.

[591] Reguly s. 136, 141.

[592] S. 137.

[593] Kältesch-sadussa, Reguly s. 144.

[594] S. 165.

[595] S. 166-8.

[596] Nähtävästi toinen Kulj-ater'in nimitys.

[597] Tarun jatko on sitten hämärä, koska Hunfalvy ei oikein ole saanut selvää eteläis-vogulilaisesta murteesta, jolla se on kirjoitettu. Huomautettakoon siinä ainoasti vielä se merkillinen seikka, että _käki neuvoo_ Kulj-ater'ia, aivan kuin Kalevalassakin merestä noussutta Wäinämöistä.

[598] Reguly s. 140.

[599] Kalev. r. 45 vv. 215-6.

[600] R. 47 vv; 225-6, 233-5.

[601] R. 9 vv. 380-2.

[602] Reguly, s. 156-8.

[603] S. 147. Hunfalvynkin huomion on tämä yhtäläisyys vetänyt puoleensa ja erittäin on hän siihen verrannut sen Vipusen tarun muodon, joka ilmautuu suorasanaisessa sadussa Seppo Ilmarisen kosinnasta (Suom. kans. sat. ja tarin. I s. 3-4).

[604] Castrén'in kertomuksessa Ostjakkein uskonnosta (Res. o. forskn. I s. 298-312) ainoasti veden hengen Kulj'in nimi muistuttaa vogulilaisesta tarusta. Toisessa paikassa (II s. 167) hän kyllä mainitsee Ostjakeillakin olevan sankarilauluja, vaan ei tuo yhtään esiin. Ahlqvist'in kielinäytteet Pohjois-Ostjakin murteesta (Ueb. d. Sprache d. Nord-Ostjaken) ei myös sisällä mitään.

[605] Katso Barna, a Finn Költeszétröl ja Mordvaiak pogány istenei, joihin tätä ainetta koskevat tutkimukset ovat kootut. Unkarilaisista loitsuista tulee vasta tämän teoksen toisessa osassa puhe, yhdessä Suomen loitsuin kanssa.

[606] Vert. Aranyin, Erdélyin, Krizsan keräelmiä.

[607] Castrén, Res. o. forskn. II s. 306-7.

[608] Res. o. forskn. II s. 169.

[609] Kalev. r. 19 vv. 357-400.

[610] Res. o. forskn. IV s. 167-192.

[611] Esim. neitoin lentämisen joutsen-puvussa, kuolleitten herättämisen elämänvedellä, sieran, piin ja kamman viskaamisen taaksensa, joista kasvaa jyrkkä-äyräinen joki, vuori ja metsä perään-ajajan esteeksi.

[612] Res. o. forskn. IV s. 178.

[613] Kalev. r. 28 vv. 185-234.

[614] Res. o. forskn. I s. 272-3 Pohjois-Euroopasta.

[615] Res. o. forskn. II s. 167. Tatarilainen sankarin nimi taas on saatu persialaisesta Batur'ista l. Bahadur'ista.

[616] Radloff, Prob. d. Volkslitterat. d. türkische Stämme Südsibiriens, I, 175-84.

[617] Schiefner'in selityksen mukaan persialaisen Ormuzd'in nimi, siinä muodossa, joksi sen jo Buddhan-uskoiset Mongolit ovat vääntäneet.

[618] Mai-tere ja Mandischire ovat Buddhan uskolaisilta lainattuja Jumalan-arvoon pyrkiviä pyhimyksiä; Podo-Sünkü Schiefner'in arvelun mukaan samasta uskonnosta otettu Buddha Sakjamuni. (Katso Schiefner'in esipuhetta Radloff'in I:een osaan).

[619] Radloff I s. 285.

[620] Saakoon tässä myös vielä sijansa samalta heimokunnalta saatu taru tulen synnystä, vaikkei sitä sovi sanoa suomalaisen kaltaiseksi. Luotuansa ihmisen, sanoi näet Kudai: "Kuinkas tää alaston raukka on tarkeneva pakkasessa, pitää hänelle tulta hankkia". Ulgön'in kolme tytärtä eivät osanneet sitä keksiä. Kudai tuli silloin itse sinne, vaan kompastui pitkään partaansa, josta tytöt nauruun purskahtivat. "Miträs te minua pilkkaatte", tiuskasi heille ylijumala, "te, jotka ette edes osaa keksiä kiven terävyyttä ettekä teräksen kovuutta!" Tämän puheen ottivat tytöt opiksi, ja iskivät tulta neuvotulla tavalla. (Radl. I s. 285).

[621] Huomatkaamme kuitenkin myös sekaan tulleita kristillisiä ja Buddhan-uskoisia aineita.

[622] Radl. I s. 11 Altailta. Vert. Kuvauksia Pohjan neidosta toisinnoissa esim. V. E, Borenius 1871 N:o 65 Vuonnisesta.

[623] Schiefner, Heldensag. d. Minusinskisch. Tataren s. 354.

[624] Radl. II s. 613, Sagailaisilta.

[625] Radl. I s. 105 Altailta.

[626] Schiefner esipuheessa.

[627] Schiefner esipuheessa. Vert. Kalevinp. astuntaa r. 17 vv. 110-125.

[628] Schiefner s. 152, 284. Vert. Kalevip. r. 17 vv. 99-105.

[629] Schiefner s. 236. Vert. Kalevip. r. 3 vv. 631-7 (run.).

[630] Radl. I s. 188 Altailta; Kalevinpojan makaamisesta jää moneen paikkaan merkkejä.

[631] Kadloff II s. 119.

[632] Schiefner s. 187, 271; Kalevip. kaalaa syvien järvienkin läpi.

[633] Esim. Schiefn. s. 71, 186; Kadl. I s. 86 Altailta; Kalevip. monessa paikassa.

[634] Schiefn. s. 238; Vert. Kalevip. r. 11 v. 276-284.

[635] Schiefn. s. 246.

[636] Radl. I s. 73 Altailta.

[637] Radl. I s. 39 Altailta. Toisessa laulussa ilmautuu samallainen käärme (Schiefn. s. 204-5).

[638] Radloff I s. 352 Schorheimolta.

[639] Vihko E N:o 1, Borenius, Seämärveltä Aunuksessa. Toisinnossa Pyhärveltä (N:o 11) on hau'in sijassa neidon isä, Hiihten ukko.

[640] Suorasanainen tarina, Radloff I s. 225 Altailta, Tatarilaiset sankarit ovat ylimalkaan hyvin nuoret; tavallisesti lähtevät retkilleen viimeistään 9-vuotisina; vert. Kullervoa, run. 31 vv. 90, 95.

[641] Tämä voiman-osoitus, joka myös löytyy suomalaisessa Mikko Mieheläinen nimisessä sadussa ja muutenkin on laajalle levinnyt germanilaisiinkin ja venäläisiin lauluihin, kuuluu alkuperäänsä persialaiseen sankarirunohon.

[642] Laulu, Radloff II s. 254-8; vert. r. 31 vv. 121-140.

[643] Laulu, Schiefn. s. 7.

[644] Radloff III s. 335-64; vert. Kullervon kosto r. 33 ja polttaminen r. 31 vv. 151-170.

[645] Merkitsee kulta-ruhtinas; tämmöisiä _kullasta_ otettuja nimiä on hyvin paljon Tatarilaisten lauluissa.

[646] Schiefn. s. 7; vert. äidin kysymystä Lemminkäiseltä, joka Pohjolan isännän on surmannut (r. 28 vv. 69-114).

[647] Schiefn. s. 60; vert. Lemminkäisen herätystä äitinsä kautta ja melkein samalla tavalla kerrottua Pohjolan väen nukutusta, ennenkuin Sampo ryöstetään (r. 15, 211-238, r. 42 vv. 65-80).

[648] Esim. Schiefn. s. 289, 307; vert. Kalev. r. 18 vv. 535-556, 603-8.

[649] Radloff I s. 79, 80, 84 Altailta; vert. Lemminkäisen toista retkeä Pohjolaan r. 26 sekä Ilmarisen hau'inpyyntiä ansiotyönä.

[650] Radloff II s. 202-3 Altailta; vert. Kyllikin ryöstöä r. 11.

[651] Radloff II s. 602 Sagailaisilta; vert. Lemminkäisen jäähyväissanat r. 12 vv. 201-212.

[652] Radloff I s. 24-5 Altailta. Vert. Kalervon kaatuminen ja Kullervon synty (r. 31), Lemminkäisen ja Kullervon keskusteluja äitinsä kanssa r. 26, 38 ja Pischa-Pascha tämän kirjan s. 191.

[653] Radloff IV s. 13-14, Baraba-heimolta. Hyvin merkillinen on, paitsi muita yhtäläisyyksiä, myös tuo muiden, välillä olevain kansain lauluissa löytymätön seikka, että Kosy Körpöz polttamalla pakoittaa äitiänsä tunnustamaan. Juuri samalla lajilla Pischa Paschan poikakin leivottaa leivän äidillään ja pitää häntä kädestä kiinni, siksi kun äiti kuuman leivän polton tuskissa ilmoittaa hänelle isän murhaajan nimen. Olisivatko _Altai- ja Baikal-nimet_, joita tästä lappalaisesta runosta on luultu löytäneensä, muuta kuin sulaa satunnaisuutta? (Katso Donner, Lappal. lauluja, Pischan Paschan pardne vv. 46, 47).

[654] Radloff IV s. 341 seur. Tomsk'in ja Tymen'in Tatareilta.

[655] Radloff II s. 407 Sagailaisilta; vert. r. 41.

[656] Sam. p. 708, Sagailaisilta saatu suorasanainen tarina; vert. r. 44 vv. 273-83.

[657] Esim. Schiefner s. 197.

[658] Schiefner s. 335; vert. r. 20 vv. 119-126, r. 21 vv. 153-174.

[659] Katso Radloff II s. 658 seur. ja III s. 8-22.

[660] Schaschkin schamanin-uskonnosta (o shamanstk) Venäl. maantiet. seuran toimit. 1883 v. II s. 30. -- Sama luomistaru on laajalle levinnyt Pohjois-Amerikan Indianeinkin kesken. Koirankylki- ja Chippeway-Indianit kertovat ainoasti olleen vettä; ei ollut muita olentoja, paitsi Isoa Henkeä _suuren linnun muodossa_, jonka silmäys oli salama, siipien lekutus synnytti jyrinää. _Kerran hän sukelsi meren pohjaan ja nouti sieltä maailman rakennus-aineet_ (Mannhardt German. Myth. s. 40, otettu Klemm'in kirjasta Kulturgeschichte II s. 155, 160).

[661] Schaschkin s. 33.

[662] Katso Bergmann Nomad. Streifer. unt. d. Kalmücken III ja Hardy, a manual of Budhism.

[663] Mahdollisesti ovat ne Venäläisiltäkin myöhemmin tulleet, joilla samat tarut myös löytyvät, ja jotka varmaankin ovat tuoneet Burjateille noiden taruin kanssa usein yhteenliitetyn kertomuksen vedenpaisumuksesta sekä Noasta (Schaschkin s. 34).

[664] Bergman III s. 198.

[665] Deutsche Mythol. s. 1229. Castrénkin, niinkuin tiedämme, tahtoi johtaa Sammon nimen buddhalaisesta lähteestä. Hän oli näet eräältä Burjatilais-papilta saanut kuulla Tibet'issä olevan sennimisen kirkon. Sanaa Sampo sanottiin Tibetin kielellä äännettävän Sang-fu ja sen merkitsevän salalähteen (Res. o. forskn. II s. 398-9). Schiefner kuitenkaan ei arvellut jälkimmäistä sananselitystä paikkaansa pitäväksi.

[666] Vert run. 2 vv. 191-216, r. 43 vv. 277-88, 385-98.

[667] Bergmann IV.

[668] Bergmann III.

[669] Katso ruotsal. käännöstä hänen kirjoituksestaan, Fosterl. album II.

[670] Föreläsn. i finsk mythologi s. 273-5, 308-14, 324.

[671] Finl. Allm. Tidn. 1871 N:o 56, 58.

[672] Kalevipoeg jumalaistar. ja histor. kannalta katsottuna (Suomi V 1866).

[673] Ueb. d. estn. Sage v. Kalevipoeg, Ueb. d. Wort Sampo im finn. Epos, Ueb. Kalevala u. Kalevingen (Kaikki Pietarin tiedeakatemian toimittamissa Mélanges russes v. IV).

[674] Ueb. d. Sage v. Kullervo; Die estn. Sagen v. Kalevipoeg (molemm. Berlin'in tiedeakatemian toimittamissa Abhandlungen'issa v. 1852, 1862).

[675] German. Mythen v. 1858.

[676] D. Herabkunft d. Feuers u. des Göttertranks 1859.

[677] Simrock, Deutsche Mythol. s. 93.

[678] Kalev. r. 9 v. 29.

[679] Simr. s. 412.

[680] Kalev. r. 30 v. 185.

[681] Simr. s. 94, 154-7. Kuitenkin on Thonar l. Thor Saksalaisilla jo vanhastaan ollut tulen haltijana palveltu ja ilmautui siellä kolminaisuutena monesti Vodan, Thonar ja Thyr.

[682] Katso muistutukset Eddan käännökseen s. 422.

[683] Huomaa hirven ja joutsenen pyyntiä 13:ssa ja 14:ssä runossa,

[684] Esim. vihko G. Europaeus s. 158 Melaselästä.

[685] Vihko H. s. 90 luultavasti Aunuksesta. Veljesten nimet siinä kyllä ei ole mainitut, mutta toimista päättäin ei voi runo tarkoittaa ketään muuta.

[686] Odin'in kuvaus, jos ei toista paikkaa mainita, on otettu Simrock'in saksalaisesta mythologiasta.

[687] Völsungasaga I. 17.

[688] Ganander Mythol. s. 103.

[689] Saxo Grammaticus Histor. Daniae lib. II s. 41.

[690] Vanh. Edda, Runatal. v. 17.

[691] Toisissa taruissa taas omistetaan se Freyr'ille.

[692] Samassa tilaisuudessa, jolloin hän Hadding'ia kantaa. Kuitenkin on Wäinämöisen ratsastus myöhempi muodostus.

[693] Vanh. Edda, Vafthrudnismál.

[694] R. 3 v. 87. Tämä vaan ilmaantuu yhdessä ainoassa toisinnossa ja on siis nähtävästi satunnaista.

[695] Kanteletar I, 90.

[696] Yhdeksänluku on muutenkin merkillinen ja tavallinen Germanein taruissa. Gerda esim. lupaa 9 yön jälkeen tulla Freyr'in omaksi, maailmata löytyy yhdeksän y.m. Niinpä on Kalevalassakin hyvin usein laita. Mehiläinen esim. lentää yli meren yhdeksän, puolen kymmenettä. Wäinämöinen on syntymättä 9 yrön ikeä j.n.e. Samoin Viron runoissa 9 on armo-yötä, 9 perittyä pyhää y.m.

[697] Vanh. Edda, Vegtamsqvida.

[698] Vanh. Edda, Runatal v. 9.

[699] R. 3 v. 287.

[700] Simr. s. 464, Ynglinga sagan mukaan. Sama kerrotaan muuten myös venäläisistä ja servialaisista noidista. (Buslajev, Russk. Nar. poezia s. 246).

[701] Ynglingasaga luku 6.

[702] Neus, Estn. Volkslied. 51 h; Wiedemann, Aus d. äusser. u. inner. Leb. d. Esten s. 420.

[703] Hän sanoo: se juuri onkin sankari-laulun olento, että se jumalat, jotka jo uskonnollisessa käsityksessä olivat saaneet täydesti inhimillisen muodon ja vapaasti liikkuvan ihmisluonteen, nyt todella vetää alas ihmiskunnan piiriin. Mutta samassa ottaa se sankareinsa kuvauksiin koko joukon vanhoja luonnonperäisiä piirteitä, jotka nyt näin kiintyneinä, kivettyneinä säilyttävät muiston edellisistä taruaikakausista, sillä aikaa kuin samat jumalat, eläen elävässä, yhä edistyvässä uskonnollisessa tunteessa, ovat kansan maailmankäsityksen kaikkein vaihtelemisten alaiset ja yhä enemmän kadottavat niitä piirteitä, jotka heidän alku-aikaista luonnonperäisyyttänsä muistuttavat (Germ. Myth. s. 565).

[704] Gudrun, Simrock'in käännös, värssyjaksot 379, 389.

[705] Saxo Lib. III s. 111, 123. Vertaa sokea soittaja Inkerin runoissa.

[706] S. 87.

[707] Mannhardt 44, 47, y.m.

[708] Katso Wiedemann'in sanakirjaa. Osman on Viroksi myös valurauta ja nähtävästi otettu ruotsalaisesta vanhasta _Ozmunds-jern'istä_. Olisiko tämä kenties jossain yhteydessä, vaikkei siihen tiedetä todisteita, Odin'in ja jonkun raudan keksintötarun kanssa. Vanha Edda Völuspássa (v. 7) ainoasti kertoo, että Asat rakensivat ahjoja ja takoivat rautaa, luoden pihtejä sekä muita hyviä sepänkaluja.

[709] Simr. s. 407.

[710] Nuor. Edda, Skalda I. 35.

[711] Kalev. r. 7 vv. 333-8.

[712] Wiedem. Aus d. äuss. u. inn. Leb. d. Esten s. 420.

[713] Mannh. s. 142-3.

[714] Grimm, Mythol. s. 165, Mannhardt Germ. Mythen s. 418.

[715] Mannh. s. 378 Skaldskaparmál'in mukaan.

[716] Vanh. Edda, Völuspá v. 14, 16.

[717] Mannh. s. 207.

[718] Luku 18.

[719] L. 19, 20.

[720] Vilkinasaga 1. 21, 22. Odinkin takoo kultakuvan, joka varkaan ilmoittaa (Simrock s. 337 Saxon mukaan).

[721] L. 23.

[722] Vilkinasaga 1. 25, 26, 28, 29.

[723] L. 30.

[724] Kalevala-runoin toisinnoissa ei kuitenkaan tule aina esiin kaikki nämät aineet eikä aina samat.

[725] Kalev. r. 10 vv. 177-8.

[726] R. 18 v. 221-236.

[727] S. 125.

[728] Esim. Slöör Y VII s. 19 Lempaalasta.

[729] Nuor Edda, Dämisögur 62.

[730] Kalev. r. 7 vv. 3, 4. Niinkuin vasta saamme nähdä, on tämä kuitenkin myöhempi muodostua.

[731] Katso Peringskjöld'in esipuhetta ruotsalaiseen käännökseen.

[732] Simrock muistutuksessaan saksalaiseen käännökseen s. 422.

[733] Kalev. r. 38 v. 282.

[734] Kalevip. r. 1 vv. 130-732.

[735] Kalevip. r. 2 vv. 57-434, 560-646.

[736] Muutamat sen alku-aineista tulevat myös esiin eräässä färöläisessä laulussa (Lyngbye, Färöisk qväd. Loka Thaattur, s. 500), jossa Odin'in, Hoenir'in ja Lokin apu on yhteydessä ohranjyvän, joutsenen höyhenen sekä kalan mätijyvän kanssa.

[737] Nuor. Edda, Skalda luku 43.

[738] V. 4.

[739] V. 22-23.

[740] Kalev. r. 10 v. 414.

[741] Vuokkiniemeltä v. 1872 Genetz N:o 11.

[742] Mannh. 399.

[743] D. Herabkunft d. Feuers u. des Göttertranks s. 115-6. Mannhardt huomauttaa että Thor'in vasara on nimeltään Mjölnir (jauhaaja) ja siis luultavasta välistä käsitettiin petkeleksi, joka kuuluu myllyn ensimmäiseen muotoon, huhmareen. Tässä huhmaressa, pilvessä, survomalla hän saattaa auringon kullan takaisin. Huhmaren nimestä _stampa_ johtikin jo Schiefner _Sammon_.

[744] Saxonis Grammatici Historia Daniae, Müller'in painos, lib. VIII s. 420 seur.

[745] Kalevip. r. 16. Tuo, Suomen ja Viron runoja ylempänä verratessa, huomaamatta jäänyt kirous, on toiselta puolen myös silminnähtävästi yhtäpitävä niiden Kalevalan värssyin kanssa, jotka kertovat, että Sammon ryöstön jälkeen oli, "elo leivätön Lapissa".

[746] Saxo, VIII s. 430-1.

[747] Kalev. r. 30.

[748] Simrock s. 252-61; vert. Nuor. Eddaa, Gylfaginn. 1. 44-8, Skalda 18. Edellisen tarun arvelee Simrock nykyisessä muodossa verrattavasti nuoreksi. Muutama seikka samassa tarussa on kenties antanut aihetta yhteen tapaukseen Kullervo-runoissa, niinkuin vasta saamme nähdä, koska Venäjän sadut tulevat puheeksi.

[749] Vanha Edda, Hymisqvida.

[750] Katso Kalev. r. 47, 48 ja tämän kirjan a. 139, 140. Eräässä ruotsalaisessa sadussa sankari myös nukuttaa noita-akan tulipiin avulla ja vapauttaa ryöstetyn neidon.

[751] Nuor. Edda, Gylfaginning 1. 42.

[752] Mannhardt s. 184, 194. Myöhemmässä hyvin yleisessä skandinavilaisessa sadussa on tämä taru muodostunut siihen tapaan, että jättiläinen tarjoutuu pyhälle Olaville (Thor'ia aina vastaavalle pyhimykselle) rakentamaan kirkkoa. Siitä hänen pitää saaman aurinko ja kuu, mutta jos otetaan selvää hänen nimestänsä, on palkka oleva menetetty. Koska sitten tämä on tapahtunut, halkeaa hän tuhansiksi kallionlohkareiksi (Mannh. s. 185). Virolaisessa runossa on Olavin nimi taas siirtynyt siihen mestariin, joka Kalevinpojalle linnoja rakentaa (15 runo) ja palkka-ehdot ovat kadonneet. Siinä on siis vanhempi ja myöhempi muodostus sekaantuneet. Jälkimmäinen on Suomessakin kirkonrakennus-tarinana kiintynyt useampiin paikkoihin.

[753] Kalevip. r. 11 vv. 149-180, (suorasan.), r. 13 vv. 161-202 (suorasan.); Mannhardt s. 123-4, 147, 154.

[754] Kalevip. r. 12 vv. 703-32; Simrock s. 234. Samallaisia kaalaamis- ja sillanrakennusjuttuja kerrotaan meilläkin Vihdin ja Lohjan pitäjissä Hiidestä.

[755] Monissa paikoissa.

[756] Kalevip. r. 11 vv. 285-393 (suorasan.).

[757] Vanh. Edda, Thrymsqvida l. Hamarsheimt. Vielä lähempänä tätä tarua on pari virolaista satua Päristaja poeg ja Pikse pill (Eesti rahva ennemuistes. jutud).

[758] Kalevip. r. 15 vv. 341-466 (suorasan.).

[759] Nuor. Edda, Skalda 1. 18.

[760] Kalevip. r. 11 vv. 785-949. Vanha äiti, joka hänet ensin piiloittaa, tulee myös esiin toisessa Thor-tarussa, Hymisqvidassa.

[761] Nuori Edda, Skalda 1. 18.

[762] Kalevip. r. 20 vv. 761-84.

[763] Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 48.

[764] Kalevip. r. 10 vv. 889-974 (run.).

[765] Vanh. Edda, Hymisqvida, Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 45; katso myös Simrock s. 266.

[766] Kalevip. r. 13, 14, 17, 18.

[767] Nuor. Edda Bragaroedhur 1. 56; Vanh. Edda, Hymisqvida; Afanasjev Narodn. russk. skazki, esim. I N:o 5, V s. 242 y.m. Meillä on myös samallaisia satuja esim. Mikko Metsolainen t. Mieheläinen (Suom. kans. sat. ja tarin. I s. 10-29). Ihmeellisellä tiukusellakin, jonka helistämisellä Kalevinpoika kaikki esteet voittaa (Kalevip. r. 17 vv. 611-68, r. 18) on vastineensa ruotsalaisessa sadussa, (Mannhardt s. 448-9). Tämä tiuku on nähtävästi ukkosen jyrinästä muodostunut.

[768] Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 50.

[769] Kalev. r. 47 vv. 245-364, r. 48 vv. 1-266.

[770] Faeröiske qvaeder, saml. af Lyngbye s. 503.

[771] Simrock'kin panee tämän laulun yhteyteen suomalaisen tulensynnyn kanssa (Deutsch. Mythol. s. 106-113). Toiselta puolen on tässä myös sukulaisuutta Lemminkäisen piilo-yritysten kanssa Pohjolan isännän tapon jälkeen r. 28 vv. 191-234.

[772] Simrock s. 113.

[773] Samalla lailla kuin näissä Pohjanperän taruissa, niin Simrock huomauttaa (s. 114), piiloittavat kreikkalaisessakin Thetis ja Eurynome Hephaiston (tulen jumalan) vedessä yhdeksän vuotta, siksi kun hänelle suuttunut ylijumalan puoliso Here leppyi.

[774] Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 50.

[775] Nuor. Edda, Gylfaginn. 1 34.

[776] Kanteletar III N:o 6 vv. 582-848.

[777] Kalevip. r. 19 vv. 89-103 (suorasan.).

[778] Kalevip. r. 20 vv. 981-1006.

[779] Mannhardt kuitenkin arvelee Lokin alkuaan olleen jumalain vihollisen, sitten vasta muuttuneen joksikuksi aikaa ystäväksi (s. 85).

[780] Simrock s. 97.

[781] R. 45 v. 24.

[782] Vert. Suom. kans. loitsuluk. s. 322 N:o 34 ja s. 324 toisintoin rivi 1.

[783] Sam. paikka s. 332.

[784] Sama p. s. 283.

[785] Sama p. esim. s. 286.

[786] Simr. s. 43.

[787] Simrock s. 313, 346; Kalev. r. 45 vv. 31-2.

[788] Nuor. Edda Gylfaginn. 1. 46; Saxo VIII s. 431, jossa Utgarthilocus ilmaantuu käsistä ja jaloista kahlittuna. Vert. vielä Simrock s. 102-3.

[789] Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 49.

[790] Saksassakin on logi (Ruots. låga) pehmeämmässä Lohe-muodossa. Mannhardt kuitenkin selittää Lokin nimen lukitsijaksi, koska hän muka alkuaan sulki sadetta suovan pilvenneidon linnanansa (Germ. Myth. s. 84).

[791] Skiruisför-laulussa.

[792] Simrock s. 66.

[793] Vanha Edda.

[794] Vanha Edda, Völuspá, v. 42.

[795] Saxon kertomuksessa Gormos'in ja Thorkil'in retkestä Geruthus'en luokse. Yhdessä jaksossa tämän kanssa olevalla toisella retkellään käypi Thorkil, niinkuin näimme, Utgardilokin luona, jossa _Utgard_ (Skandinavein taruissa maanpiirin äärimmäinen perä, pahain jättiläisten asunto) nähtävästi on yhtä kuin meidän _Ulappala:, (ulko-sanasta).

[796] Vanh. Edda: Fafnismál ja Sigrdrifarmál.

[797] Sudet Eddassa usein sanotaan Hel'in koiriksi, josta ennen mainittuin portinvartijain oikean laadun voi arvata.

[798] Kalev. r. 26 vv. 439-776, r. 27 vv. 371-88.

[799] Nuor. Edda, Gylfaginn. 22.

[800] Petersen, Nord. myth. s. 335-6.

[801] Samaten on Venäläisten lauluin sankari Dobryinuschka, jonka seikat myös monessa suhteessa ovat muodostetut Sigurd-tarun mukaan, saanut nimensä sanasta dobryi = hyvä, lempeä.

[802] Yhtenäisimpänä on Balder-taru kerrottu Nuoressa Eddassa, Gylfaginning'in 49:ssä luvussa. Vanhassa Eddassa on siitä ainoasti hajallisia viittauksia, enimmin Vegtamsqvidassa.

[803] Vertaa tähän hyvin läheistä kertomusta Wäinämöisen ja Tuonen tyttären keskustelusta, ennen kuin jälkimmäinen saattaa edellisen veneellänsä Tuonelan joen poikki (Kalev. r. 16 vv. 159-386).

[804] Kalev. r. 12 vv. 41-54.

[805] I laulu.

[806] Vanh. Edda, Atlamál v. 14-15. Färöläisessä laulussa varoittaja on Högnin _äiti_ (Högnars qvad).

[807] Esim. Kalev. r. 9 vv. 171-200; r. 46 vv. 407-418.

[808] Deutsche Mythol. s. 81.

[809] Kalev. r. 14 w. 416-24.

[810] v. 407.

[811] Vanh. Edda Atlamál v. 55 ja Dráp Niflunga, Nuor. Edda Dämisögur 1. 62, Vilkinasaga 1. 356, Völsungasaga 1. 37.

[812] Huomattava on myös että _paimen_ neuvoo Wäinämöiselle tien Vipusen luo, siis Tuonelaan (r. 17 vv. 9-24).

[813] Saxo histor. Daniae lib. III.

[814] Samallaisia uusien tarunmuodostuksien syntymisiä väärinymmärrettyjen vanhain nimien kautta itse germanilaisessakin kielikunnassa osoittaa Mannhardt sangen useasti (esim. German. Myth. s. 382). Musta Margareetta esim. on tullut Pohjois-Saksassa pelätyn yöhaltijan nimeksi, nähtävästi sen vuoksi, kun se sekoitettiin Valkyriain maineen, markrid'in l. myrkrid'in (metsänratsastajan) kanssa.

[815] Deutsch. Mythol. s. 87.

[816] Simrock s. 173.

[817] Skaldskaparmál 13 (Vert. Simrock'ia s. 79).

[818] Kalev. r. 12 vv. 491-2.

[819] Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 42.

[820] Myös venäläinen sankari Dobryinuschka, jonka paha noitavaimo oli metsähäräksi muuttanut, palautetaan ihmiseksi äitinsä (toisinnoissa myös sisaren tai kummitädin) toimen kautta.

[821] Näitä nyt esitettäviä piirteitä ei ole paikoillensa yllä-esitettyyn vertailuun sovitettu siitä syystä että vanhemmat ja uudemmat ainekset Lemminkäis-runoissa täten selvemmin astuisivat lukijan silmän eteen.

[822] Färöläisessä Sigurd-laulussa (v. 3-5) Brynhild Hindarvuorella istuessaan myös pimentää auringon paisteen kauneudellaan, ja ylpeytensä on niin suuri, että hän ei katso yhtään kosijaa vertaisekseen.

[823] Kalev. r. 12 vv. 57-8.

[824] Völsungasaga 1. 24.

[825] Vihko E. Borenius v. 1872 N:o 38 Uhtuesta.

[826] L. 25.

[827] Völsungasaga 1. 30. Löytyy jo myös Vanhan Eddan 3:ssa Sigurd-laulussa.

[828] V. 58.

[829] Kalevip. r. 6 vv. 237-474 (suuri osa runoa); Faeröl. laul. v. 72-3; Vanh. Edda, 2 Sigurd-laulu; Nuor. Edda, Dämisögur 1. 62; Völsungasaga 1. 15.

[830] Kalevip. r. 6 vv. 399-442.

[831] L. 40.

[832] Sama kuvaus nähdään myös Eddassa (1. Helgi-laulu v. 9). Vertaa tähän miekkojen ja keihäitten kuvauksia Kalev. r. 30 vv. 103-6, r. 39 vv. 106-8.

[833] Kalevip. r. 6 vv. 582-610 (osaksi run.).

[834] Sam. p. vv. 682-702 (suorasan.).

[835] Vanh. Edda, toin. Sigurd-laulu v. 5; Nuor. Edda, Dämisögur 62 y.m.

[836] Kalevip. r. 20 vv. 41-122.

[837] Vanh. Edda, Atlaqvida vv. 26-7; Nuor. Edda, Dämisögur 62 (Skalda) y.m.

[838] Kalevip. r. 20 vv. 646-736. Eräässä toisinnossa murha onnistuu (Schott, Kalevip. s. 485, Inland 1852 palsto 929).

[839] Vanh. Edda, Brynhild-laulun katkelmassa on vaan sanottu, että hän tapettiin ulkona, vaan Niebelungenlied lisää sen tapahtuneen, koska hän kallistui juomaan lähteestä (16 laulu).

[840] Förol. laulu v. 197-8. Tämä on muisto Eddasta, jossa Freyr myös viimeisessä taistelussa maailman lopussa on miekkaansa vailla.

[841] Bragarödur 1. 57.

[842] Havamál v. 12, 13, 104-110.

[843] Simrock (Deutsche Mythol. s. 223 seur.) huomauttaa, että Suttung'in oma perään-ajo kotkana on myöhempi muodostus. Tässä on siis suomalainen runo yhtäläinen molempien muodostusten kanssa.

[844] Esim. Lönnr. A. II 3, 34 Ponkalahdelta. Painetussa Kalevalassa siirretty hänen ensimmäiseen retkeensä.

[845] Esim. Lönnr. Q. N:o 223 Kivijärvellä, Becker N:o 30 Pohjanmaalta.

[846] Lönnr. 6, 55-7 Tsenasta. Painetussa Kalevalassa siirretty Lemminkäiseen; r. 43 vv. 231-36. Seuraavat värssyt on Lönnrot toisesta runosta lisännyt. -- Toisessakin Eddan tarussa (Bragarödur 56) eräs jättiläinen kotkana ajaa yhtä Asaa takaa, joka haukkana pakenee. Silloin Asat sytyttävät rovion, jonka savu estää vainoojan näkemästä. Kenties voisi siihen verrata sitä parissa Ilamantsin toisinnossa ilmautuvaa seikkaa, että Väinämöinen, päästäksensä Pohjolan emännästä, nostaa sakean sumun ja upottaa veneensä meren pohjaan, jossa hän on kolme vuorokautta, yhtä kauan juuri kuin Odin Gunnlöd'in luona.

[847] Vanh. Edda, Hymiskvidha ja Oegisdrecka.

[848] Esim. Europ. K. s. 4 Repolasta, Boren. 1872 N:o 149 Kiimasjärveltä.

[849] Esim. _ruuhi_ (Trog), Savossa _ruhta, luhta_ slavilaisesta _lug_ = niitty, Virossa _toht-_ meidän _tuohi_ y.m.

[850] Tästä tarusta on nyt vaan pikkuinen katkelma tallella, mutta useat jäljet osoittavat, että se ennen oli suurempi.

[851] Gylfaginning 1. 47-8, 45. Vielä uudemmissa muodostuksissa, niinkuin jäljempänä saamme nähdä, Thor'in koko matka pakkasen ja jäitten kotiin tapahtuu meritse.

[852] Koko Latvajärven ryhmä Sampo-runoissa.

[853] Simrock selityksissään Eddaan s, 391 arveleekin mahdolliseksi, että ne alkuaan olivat yksi persona ja Mannhardt Germ. Myth. s. 81-4 todistaa että Oegir joskus on käsitetty Thor'in viholliseksi. Hän piti ylä-ilman meren, sadevedet, valtansa alla, josta ne Thor vapahtaa. Semmoisena hän siis on likeistä sukua pilvissä asuvalle indialaiselle _Ahis_-lohikäärmeelle, jonka Indra, (Thor'in vastine) kukistaa.

[854] Harbardsljod vv. 16-18.

[855] Simrock Deutsche Myth. s. 176-205.

[856] Sama p. s. 196-8, 330-3.

[857] Esim. Ahlqv. A. N:o 368 Raudulta.

[858] S. 139.

[859] Simrock s. 37. Edellisen hirven hän panee yhteen Solar-ljodissa nimenomaan mainitun auringon hirven kanssa.

[860] Sirel. N:o 122 Suistamolta.

[861] Kalev. 15 vv. 277-9.

[862] Vv. 307-310.

[863] German. Mythen s. 64-8. Hänkin vertaa tähän runoa Lemminkäisestä. Se ajatus, että luitten rikkominen esti uudestaanherätystä, mahtoi olla syynä Keski-ajalla niin tavalliseen teilaukseen, joka oli tavallista mestausta ankarampi rangaistus.

[864] Kalev. r. 15 vv. 339-44.

[865] Mannhardt s. 70.

[866] Kalev. r. 15 vv. 385-556, 603-8.

[867] Kalevip, r. 2 vv. 218-312 (runoa).

[868] Mannhardt s. 243, 246 seur.

[869] Mannhardt s. 252 ruotsalainen, s. 417 englantilainen.

[870] Mannhardt s. 417.

[871] Ei Kalevalassa eikä myös Loitsurunoihin otetuissa toisinnoissa s. 271-4.

[872] Kalev. r. 1 vv. 179-84; samoin Viroksi (Myth. u. mag. Lieder V b).

[873] German. Myth. s. 71.

[874] Vanh. Edda, Vegtamsqvida v. 15.

[875] Katso Simrock'in muistutuksia hänen kääntämäänsä anglosaksilaiseen Beowulf-runoelmaan s. 169-76.

[876] Sama p. s. 169. Sceaf'in ja Valin yhteydestä katso Simrock, Deutsche Mythol. 293-5.

[877] Vanh. Edda, edellinen laulu Helgi Hunding'in tappajasta v. 6, 10.

[878] Vanh. Edda, Sinfiötlalok.

[879] Vanh. Edda, 2:n laulu Sigurd'ista.

[880] Simrock'in selityksen mukaan Völ'in s.o. Val'in pojat. (Deutsch. Mythol. s. 295).

[881] L. 1.

[882] L. 1.

[883] L. 2. Huomattava on tässä syntyä suovan omenan viskaaminen polvelle samoin kuin sotka laskee maailmaa synnyttävän munan Wäinämöisen polvelle. Sikiön viipyminen seitsemän vuotta taas muistuttaa Wäinämöisen samallaista tilaa seitsemän "yrön ikeä".

[884] L. 2. Tämä puu on muisto germanilaisesta maailmapuusta, Yggdrasil'ista, ja siis, niinkuin edempänä saamme nähdä, sukulaisuudessa Kalevalan ison tammen kanssa.

[885] L. 1.

[886] L. 8. Myös vanhassa Eddassa on vähäinen viittaus, kun Hunding'inpoika toisessa Helgilaulussa soimaa Sinfjötliä, että hän söi susien kanssa (v. 36).

[887] L. 9.

[888] L. 11.

[889] L. 12, 13.

[890] Luku 139, 140, 142.

[891] 1 laulu Regin'istä v. 33.

[892] Sam. p. vv. 36-8.

[893] Völsunga-saga 1. 13.

[894] L. 14, 15.

[895] Tähän vastaa täydellisesti Lemminkäisen lisääntulo Samporetkeläisten laivaan. Hänkin tuli niemeltä ja toi tullessaan lisälaitoja veneen partaan koroittamiseksi myrskyn varalle (Kalev. r. 39 vv. 331-420).

[896] Völsunga-saga 1. 17.

[897] Nimet ovat tässä toisinnossa vaihtuneet, niin että Regin on lohikäärmeenä.

[898] Vilkina-saga 1. 144-6. Loppu on nähtävästi mukailtu ylläkerrotusta tarusta, jossa Odin tekee yhdeksän miehen työt.

[899] Kalev. r. 31 vv. 1-4.

[900] Kalevip. r. 1 vv. 85-90, 97-108.

[901] Kalevip. r. 3 vv. 57-166, 589-637, r. 8 vv. 519-30. Metsäretkellään on veljillä suuri apu heidän koiristansa; metsänriistan vastaan-yhtyessä aina kiskoi Irmi, katkoi Armi, mursi maahan Mustikoira (vv. 76-7). Nämät koirat muistuttavat mieleen Thor-taruille sukua olevissa saksalaisissa saduissa esiintulevat koirat Haltan (Pidä kiinni), Greifan (Käy kimppuun) sekä Brich Ståhl und Eisen (Murra terästä ja rautaa), joiden avulla ihmetyöt toimitetaan (Mannhardt s. 216). Suomessakin (Karjalassa A II 8 Lönnrot s. 19) lauletaan runo, jossa vanha Kalevanpoika lähtee metsälle, Luikki, Laikki ja Puritsa koirat mukanaan.

[902] Tämän kirjan s. 242-3.

[903] Kanteletar III, 1.

[904] Kalev. r. 50 v. 423; vert. V. E Boren. N:o 74 y.m.

[905] Kalevip. r. 2 vv. 728-34 (suorasan.).

[906] Vanh. Edda, Runatal.

[907] Kalev. r. 31 vv. 355-8.

[908] Mannhardt s. 26.

[909] Lib. VIII s. 408. Sitten seuraavassa jatkossa ovat Jarmerik'in vaiheet samallaiset kuin ne seikat, jotka Sigurd-tarinoissa Jörmunrek kuningasta kohtaavat (katso Völsunga-sagaa). Tästä näkyy, että tämä juttu puheena-olleesen suureen tarinapiiriin kuuluu, vaikka osaksi muuttuneena sekä tapauksiin, että päähenkilöin nimiin nähden.

[910] II Ismal'in laulu. Vert. kuinka Ilmarinen Pohjolan neidon saamiseksi kyntää kyisen pellon (Kalev. r. 19 vv. 15-100).

[911] Esim. Länkelän keräelmissä v. VII s. 5, 13.

[912] Mannhardt arvelee sen luultavasti olevan germanilaista sukuperää (German. Myth. s. 396).

[913] Lemminkäinenkin ottaa, Pohjolaan mennessään, isänsä vanhan, kauan piilossa olleen miekan. Kalev. r. 26 vv. 333-6.

[914] Kalev. r. 33 vv. 103-122.

[915] Vanh. Edda, Fafnismál vv. 32-8; Nuor. Edda, Dämisögur 62. Färön laulussa on niiden sijassa "vijalintu", suorasanaisissa myöhemmissä tarinoissa ylimalkaan "linnut".

[916] Kalev. r. 31 vv. 247-50.

[917] Europ. K N:o 315 Jyskyjärveltä.

[918] Kalev. r. 14 vv. 271-354.

[919] Vanh. Edda, Fafnismál v. 7.

[920] Völsunga-saga 1. 28. Tämä Sigurd'in alku-aikuinen luultu halpa sääty ja sukuperä mahtanee myös kuvastella Lemminkäisen äidin varoituksessa pojallensa, joka aikoo lähteä Kyllikkiä kosimaan: "ällös menkö, poikaseni, parempihin itseäsi!" niinkuin myös sankarin vastauksessa: "jos en ole kodiltani korea, suvultani aivan suuri, mä valitsen varrellani" j.n.e. (r. 11 vv. 69, 70, 75-7).

[921] Samoin Wäinä-mö, Wella-mo, Jouka-mo.

[922] Vertaa tähän _rahainen arkku_, täynnä kalleuksia, joka on Kullervolla mukana, silloin kun hän, veroretkeltä palatessaan, sisarensa kohtaa (Kalev. r. 35 v. 169).

[923] Völsunga-saga 1. 22, 23, 26. Myös färöläisessä laulussa (v. 19) Brynhild kehuu Sigurd'ia muita miehiä etevämmäksi, koska hänen kullattu rautapaitansa ja satulansa huikaisee kaikkia silmiä.

[924] Jälkimmäinen esim. v. K, Europ. s. 100.

[925] Mélanges russes IV. Lönnrot on kerran myös selittänyt Kalevan nimen venäläisestä golova- (pää-) sanasta johtuneeksi (Lyhennetyn Kalevalan selityksissä), Castrén vertasi sen turkkilaiseen álep-sanaan, joka sankaria merkitsee (Mythol. s. 251), Ahlqvist'in arvelun mukaan se kenties on liettualainen kalvis = seppä. (De Vestfinsk. språk, kulturord s. 52), Donner sen pani yhteen kaikellaisten sanain kanssa, jotka kalsketta ja kiiltoa merkitsevät (Suomi 1866 s. 169).

[926] Hyndlaliod v. 11.

[927] Schiefner, Mélanges russ. IV.

[928] Nuor. Edda, Skaldskaparmál 1. 64.

[929] Vanh. Edda, Skalda 1. 43.

[930] Vanh. Edda, Grimuismál v. 54; Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 20.

[931] Nuor. Edda, Skaldskaparmál 1. 64.

[932] Luku 10.

[933] Katso Neus, Revals sämmtl. Namen s. 74 (lähteenä Werlauff, Symbolae geogr. med. aevi s. 9).

[934] Kunik, Berufung d. schwed. Rodsen durch d. Finn. u. Russen s. 11. Kolbjag venäläisen ääntämistavan mukaan vastaa skandinavilaista Kalbing, samoin kuin Varjäg on Väring.

[935] Huomattakoon myös virolainen _kalevi-sana_. (katso Viedemann. sanakirj.), joka tavallisesti hienoa palttinaa, mutta myös purppuraväriä, siis hallitsijan pukua, merkitsee.

[936] Ganand. Mythol. fenn. s. 29.

[937] Erilaisuus vokaaleissa ei ole miksikään haitaksi arvelulle Skilfing- ja Kaleva-nimien yhtäläisyydestä. Sanovathan Skandinavian tarinat meidän Karjalan Kyrjalaksi; sama vaihto on hyvin tavallinen Suomen ja Lapin vastaavissa sanoissa (meidän _rinta_ on Lapiksi _radde_ j.n.e.). Onpa viimein Suomen kielessä itsessäänkin rinnakkain semmoisia muotoja (esim. ikkuna ja akkuna). S:n katoominen alusta todistaa, että nimi on meille tullut lainaksi. Samoin myös on mielessä pidettävä, että vanhoissa saksalaisissakin tarinoissa _Schilbung'it_ esiin tulevat (Simrock s. 431).

[938] Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 15; Vanh. Edda, Grimnismál v. 31.

[939] Vanh. Edda Runatal.

[940] Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 16.

[941] Vanh. Edda, Grimnismál v. 32-4; Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 16.

[942] Vanh. Edda, Fjölsvinsmál vv. 21-2.

[943] R. 2 vv. 81--8.

[944] R. 2 vv. 191-216.

[945] Vert. tämän kirjan s. 229.

[946] Kalev. r. 10 vv. 430-2.

[947] Kalev. r. 2 vv. 265-82.

[948] D. Herabkunft d. Feuers etc. 29, 130-1.

[949] D. Herabkunft d. Feuers etc. s. 25.

[950] Kalev. r. 2 vv 115-6 151-4, 175-80.

[951] Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 46.

[952] Kalev. r. 20 vv. 21-34, 43-118.

[953] Vanh. Edda, Hymisqvida vv. 17-19; Nuor. Edda, Gylfaginn. 1. 48, Bragaroed. 1. 56.

[954] Kalev. 2 vv. 67-80.

[955] Samallaiset sekaannukset ovat muidenkin kansain taruissa tavalliset. Niin esim. Indiassa Tvaschtri, joka alussa sepitti ukkosen nuolia Vrithraa vastaan, myöhemmin tehtiin tämän isäksi (Mannhardt s. 85).

[956] Kalev. r. 20 vv. 99-100.

[957] Simrock s. 409.

[958] Nuor. Edda, Skalda 1. 17.

[959] Simr. s. 409.

[960] Kalev. r. 3 vv. 337-40; r. 12 vv. 453-6.

[961] Kalev. r. 42 vv. 393-460. Mannhardt (s. 169) jo myös huomauttaa tämän lainan ja muistuttaa että Anglosaksilaisten Thyrs'it niin-ikään asuvat meressä.

[962] Deutsch. Mythol. s. 407-8.

[963] Mannh. s. 207.

[964] Simrock s. 423 Saxon mukaan.

[965] Kalev. r. 2 vv. 59-66.

[966] Esim. v. A II 5 Lönnrot, lehti 49, Uhtuesta.

[967] Mannhardt s. 388, 538-40.

[968] Mannhardt s. 367, 541; Simrock s. 385.

[969] Katso tämän kirjan s. 156.

[970] Kumminkin selittää Kuhn heidän lähisukulaistensa Kreikan vedenneitoin (huomaa Sotkottaret) nimen Najadit alkuaan Naiadeiksi, Naviadeiksi s.o. laivaneidoiksi. He purjehtivat ensin taivaan vesiä, sitten vasta astuivat alas mereen. (Katso Mannhardt s. 366).

[971] V. 3.

[972] Mannhardt s. 587-8.

[973] Nonnen, väännetty alkuperäisestä Nornen-nimestä.

[974] Mannhardt s. 646-7.

[975] Mannhardt s. 455, 466. Hän ei uskalla päättää tulivatko eläintenkin sikiöt ylimalkaan siitä maasta (s. 483). Mielestäni on kuitenkin lasten alastuleminen sieltä siihen riittävä todistus, jonka meidän tarumme vielä vahvistavat.

[976] Mariebregne (Polypodium vulgare). Syystä on arveltu Marian nimen vasta myöhemmin tulleen entisen Freijan sijaan, joka alkuluonteeltaan on yhtä luonnon emän Holdan kanssa. (Katso Mannhardt s. 80, 293).

[977] Vert. tämän kirjan s. 195, 199-200.

[978] Mannhardt s. 557, 559, 565.

[979] Mannhardt s. 409-10; Kalev. r. 4 vv. 401-34.

[980] Simrock s. 478.

[981] Kalev. r. 16 vv. 181--236. Näihin ovat vielä lisätyt tulen surmaamat.

[982] German. Myth. s. 239.

[983] Loppu-r germanilaisissa sanalainoissa muulloinkin katoo Suomessa. Castrén'in johto kreikkalaisesta thanatos-sanasta on liian kaukaa haettu.

[984] S. 341.

[985] Luku 7.

[986] Esim. Kalevala r. 5 vv. 220-41; r. 17, jossa myös yhtäläisyys nimissä Angantyr ja _Angervo_ (joksi Vipunen välistä, esim. V. E, Boren. 1871 N:o 79, 101, sanotaan) kenties on enemmän kuin paljas sattumus; Kalevip. r. 3 vv. 747-78 (run.).

[987] Vanh. Edda, Vafthrudnismál v. 41, Grimnismál v. 18.

[988] Esim. A. Ahlqv. VII s. 16 Sakkulasta; A II 9 Lönnr. s. 22 Ven. Karjalasta.

[989] Simrock s. 445; Kalev. r. 16 vv. 287-302.

[990] Vanh. Edda Völuspá vv. 49-51; Kalevip. XIII vv. 827-48.

[991] Esim. Vanh. Edda, Sigrdrifumál; Kalev. r. 42 vv. 81-94.

[992] Esim. färöläisessä Sigurd-laulussa Tuirik (Didrik) Berniläinen lentää lohikäärmeen muodossa Högnin päälle.

[993] Esim. Saxo lib. V s. 192, VII s. 323. Samassa historiassa (V s. 248) Finnit voitettuna estävät vihollisen perään-ajoa loitsulla: 1:nä päivänä luovat taakseen vuoren kiven viskaamisella, 2:na lumen ripoittamisella joen.

[994] S. 47, 49.

[995] Katso Grimm'in kirjoitusta Kalevalasta (Fosterl. album II s. 78, 98-9, 77).

[996] Afanasjev venäl. sat. (Russk. skazki) IV s. 169.

[997] Afanasjev I s. 175.

[998] Afanasjev, venäl. pyhätarinoita (Russk. Legendy s. 48-52), Nischni Novgorodin läänistä (herra Mainov'in hyväntahtoisen ilmoituksen mukaan), siis Mordvalaisten lähimmästä naapuriudesta. Jokseenkin samaan tapaan löytyy se myös Buslajev'in kirjassa Venäjän kansanrunoudesta (Russk. Narodn. poezia s. 437-40) Malo-Arhangelskin piirikunnasta Orel'in lääniä, paitsi taru ihmisen opettamisesta työhön, joka on Nerehtin'in piirikunnasta (Orel?) ja myös kuultu Vähässä-Venäjässä.

[999] Tämä taru on tässä kerrottu lyhentämällä; niin esim. on korpin ja kyyhkysen uloslähettäminen sekä pirun yritys hiirenä pureksia reikä arkkiin poisjätetyt.

[1000] Afanasjev'in pyhätar. s. 152 (otettu Tereschtsohenkon kirjasta bytj russk. nar. V s. 44-5). Vertaa tähän Kalevalan luomistarussa, kuinka Ilman impi (l. Wäinämöinen) käden käännähdyksellä laittoi niemet, jalan pohjaamisella kalahaudat j.n.e. (r. 1 vv. 263-74).

[1001] Ryibnikov, Pesni IV s. 219.

[1002] Tschasopis Musea Kralovstvi tscheskaho 1866 v. 1, Baje slovanski o stvoreni svieta s. 35-46. Näistä arvollisista lisistä olen kiitollisuuden velassa herra Mainov'ille, joka ne minulle on hyväntahtoisesti kääntänyt.

[1003] Erben oli tämän tarun saanut eräästä Solovetskoi-luostarin kokoelmasta N:o 1138. Muutamassa toisinnossa (Erben s. 39, lähteenä Neven 1858 s. 60) Jumala, herättyään vuosituhantisesta unestaan näki äärettömän meren allansa ja sukelsi pohjaan. Ylös tullessa putosi hänen kyntensä alta siihen tarttunut hiekkasirunen; se on nykyinen maa.

[1004] Buslajev (Russk. nar. poez. s. 148).

[1005] Vuk Karadschitsch, Srpske narodne pripovjetki N:o 18. Montenegrossa lauletaan samaan tapaan Johannes Kastajasta ja Duklian (Diokletianus) keisarista. He joivat itsensä yhdessä juovuksiin meren rannalla ja rupesivat leikkimään, edellinen kulta-omenalla, jälkimmäinen kultakruunulla, Johannes pudotti omenansa mereen. Duklian lupasi sen sukeltamalla tuoda takaisin, jos toinen ei sillä aikaa varastaisi hänen kruunuansa. Vielä paremmaksi vakuudeksi pani hän pahan linnun viereen vartioimaan. Mutta Johannes peitti meren jäällä ja vei kultakruunun. (Erben, mainitussa paikassa).

[1006] Mannh. Germ. Myth. s. 708. Niistä on myös paljon puhetta Kroatein saduissa (Buslajev, Russk. nar. poez. S. 338).

[1007] Schwenck, Mythol. d. Slaven s. 257. Niihin vastaavat Puolalaisten Schala-Vilat s. 255.

[1008] Sam. p. s. 255, 259; Mannh. s. 569-71. Servialaisten lauluissa he myös jo ovat sotaisiksi muuttuneet ja kehoittavat Valkyriain tavalla murhiin sekä tappeluihin.

[1009] Schwenck s. 237-8, 246, 248.

[1010] Kostomarov, Slavil. mytholog. (Slavjansk mifologia) s. 29. Vert. myös Sresnevski, Ueb. d. Sonnendienst d. alt. Slaven (Ermanns Archiv. VI s. 78).

[1011] Länkelän keräelm. III s. 1.

[1012] Kostomarov s 54.

[1013] Suomettaren kosijat (Kanteletar III N:o 1), Kyllikin kosijat (Kalev. r. 11 vv. 34-42); niin myös monissa toisinnoissa.

[1014] Sresnevski (Ermanns Arch. VI s. 81).

[1015] Kaleval. r. 29 vv. 569-88.

[1016] Heidn. Gotth. d. Veissrussen (Ermanns Arch. V s. 636).

[1017] Myth. u mag. Lied. d. Esten N:o 9 b; Kalevip. r. 17 vv. 81-125.

[1018] Kalev. r. 44 vv. 329-34.

[1019] Schwenck s. 239.

[1020] Buslajev, Venäl. sankarilaulut (Russk. bogat. epos) Russk. Vestnik. 1862 v. IX.

[1021] Kalev. r. 2; Kalevip. r. 8 vv. 648-81.

[1022] Kalev. r. 19 vv. 22-100.

[1023] Esim. Kirejevski, Pesnja III s. 58-69.

[1024] Kalev. r. 8 vv. 187-96. Buslajev (Russk. bog. epos, Russk. Vestn. 1862 III s. 35) vertaa samalla lajilla tapetun Suhman'in veristä syntyneen Suhmanjoen myös Ymer'in veristä alkunsa saaneesen mereen Eddassa.

[1025] Buslajev, Russk. nar. poez. s. 332.

[1026] Voronesch'ista (Afanasj. legend, s. 109). Myöskin Lausitz'in Vendiläiset kertovat samaa, kuitenkin niin, että ukko kaksi kertaa saa leipää taivaasta, mutta kolmannella selkäsaunan (Haupt u. Schmaler Volkslied. d. Wenden II s. 175). Joskus on tammen sijassa venäläisissä saduissa hernevarsi, Thor'ille pyhitetty kasvi. (Esim. Afanasj. VI s. 40). Tästä kenties voisi tehdä uskaliaan päätöksen. Yggdrasil sanan merkityksen mukaan merkitsee Ygg'in s.o. Odin'in kantaja, ja drasil erikseen käytettiin hevosista. Saarnipilvi käsitettiin siis nähtävästi Odin'in ratsuksi. Olisiko sen sijaan tullut hernevarsi syynä siihen, että Wäinämöinen Pohjolaan ensikerran ratsastaa orihilla olkisella, hernevarrella hevolla?

[1027] Kalev. r. 10 vv. 113-74.

[1028] Buslajev, nar. poez. s. 149.

[1029] Kalev. r. 2 v. 50.

[1030] Kävellessänsä Marinan ikkunan ohitse, näkee Dobr. siellä kaksi kyyhkystä. Hän ampuu niitä ja lähtee sitten ylös nuoltansa hakemaan. Tämä seikka, jolla ei ole vastinetta meidän runoissamme, likeisesti muistuttaa yhtä paikkaa Völsungatarinassa. Sigurd'in haukka näet lensi Brynhild'in tornin ikkunaan, sitä hakeaksensa astui sankari sinne ylös ja tapasi täten kovaksi onnekseen vaarallisen Brynhild'in uudestaan.

[1031] Esim. Hilferding, Onezshk. byliny (sankarilauluja Äänisjärveltä) paisto 25, 28, 116 Poventsasta, p. 834 Kiskoista (Kizshi). Siperialaisessa toisinnossa (Kirscha Danilov'in keräelmä s. 41) puuttuu äidin varoitus; samoin toisessakin Simbirsk'in läänistä (Kirejevskin ker. II s. 41, 48). Marinan uhkaaminen ja palasiksi silpominen sitä vastaan löytyvät tässä jälkimmäisessä.

[1032] Syisran'ista Simbirsk'in lääniä (Kirejev. II s. 44, joka myös sisältää äidin varoituksen). Samallainen aita niinikään ilmautuu yhdessä venäläisessä sadussa (Afanasjev Narodn. russk. skazki VI s. 207).

[1033] Esim. Hilferding p. 29, 31-2, 34, 36 Poventsasta.

[1034] Sam. p. p. 313 Pudogasta. Laulu Kiskoista (p. 472) kuvaa tappelun alkua täten: _Eipä sade satanut eikä ukkonen jyrissyt_, käärme se teki tuloaan. Vertaa siihen Untamon sotajoukon lähenemistä inkeriläisessä runossa (tämän kirjan s. 136). Toisinto Kirschan keräelmässä (s. 240 Siperiasta?) sisältää äidin varoituksen, vaan ei sovintoa käärmeen kanssa, toinen Simbirsk'istä (Kirejevski II s. 40) päinvastoin.

[1035] Kiskoista (Hilferd. p. 724), Kenoserosta (p. 1240).

[1036] Kiskoista (Hilferd. p. 723).

[1037] Pudogasta (Hilferd. p. 290).

[1038] Pudogasta (Ryibnik. I s. 353). Myöskin Vladimir-suuriruhtinas jättää (ainoasti Aunuksesta saaduissa lauluissa) kerran vanhan sankarin Ilja Muromilaisen pitoihinsa kutsumatta, josta syystä suuttuneena tämä viskaa salissa kaikki mullinmallin, ampuu palatsin kullatut nastat maahan ja laittaa niiden hinnasta juomingit krouvin ryysynutuille (golj kabatskaja).

[1039] Taikka myös: "emme anna anteeksi, vaikka saisimme kaikki Vasilin jalot hevoset sekä koreat vaatteet!" (Kiskoi, Hilferd. p. 724, Kenosero p. 1240).

[1040] Uikujärveltä (Vyigoserosta), Hilferd. p. 927 (Simbirsk'istä saatu toisinto, Kirej. III s. 39, ilman); Kargopol, Ryibn. II s. 52, Schenkursk, Kirej. III s. 9 (ei muualta); Pudoga, Ryibn. I s. 27 (ei Kirejevskin keräelmässä, jossa on enimmin kaakkois-venäläisiä); Kiskoi, Ryibn. I s. 252, Kirscha Danilov s. 103 (kenties Siperiasta, josta monet tämän keräelmän laulut ovat); Poventsa, Ryibn. IV s. 93. Buslajevitsch'm koko laulu on niin-ikään etelässä tuntematon. Kirscha Danilov tuo esiin toisinnon Dobr:n-käärmetappelusta, jossa näemme äidin varoituksen, vaan emme valaa (s. 49-53).

[1041] Kiskoi (Hilferd. p. 521, 775), Kenosero (p. 1,068; tässä äiti ainoasti varoittaa Kieviläisten kavaluudesta, mutta samat vaarat sitten tulevat tiellä vastaan), Poventsa (p. 78). Ulkopuolelta Aunuksen maata on vaan yksi mitätön katkelma Kirejevskillä, ja toinen täydellinen laulu Kirschan kirjassa ei tiedä mitään äidin varoituksista.

[1042] Esim. Poventsasta (Hilferd. p. 38, 40, 133, 136-8).

[1043] Kisoki (p. 483-4).

[1044] Kirej. II s. 9 Simbirsk'istä. Samassa kokoelmassa on useampiakin toisintoja D:n lähdöstä kaukaiselle retkelle sekä vaimonsa uudesta avioliitosta; niitä on paitsi mainitusta läänistä myös Tulasta, Nischni-Novgorod'ista ja Saratovista (s. 2, 14, 17), Kirschalla Siperiasta (N:o 20).

[1045] Huomattava on että venäläiset runolaulajat joskus sekoittavat nämät molemmat henkilöt, pannen toisen tekemään toisen töitä (vert. esim. Kirej. II lisäyksen s. I-XVII ja Hilferd. p. 578). Suorasanaisessa sadussa (Afanasj. VI s. 288 Arhangelista) Aljoschka, ennen kuin ryhtyy Dobryinjan tapaiseen taisteluun lohikäärmeen kanssa, rukoilee neitsyt Maariaa: "_lähetä musta pilvi, pilvistä rankka sade_, että kastuisi käärmeen paperiset siivet ja hän kaatuisi maahan!" jotka sanat muistuttavat Lemminkäisen avun-anomista Ukolta Hiiden varsaa pyytäessä (Kalev. r. 14 vv. 303-312). Samoin rukoilee yhdessä laulussa (Aunuksesta Ryibnik. III s. 32) Ilja Muromilainenkin.

[104y] Esim. Saratovista (Kirej. II s. 17), Tulasta (s. 2), Simbirsk'istä (s. 5).

[1047] Nischni-Novgorod'ista (Kirej. LV s. 87), Kenoserosta Aunuksessa (Hilferd. p. 1,064) y.m.

[1048] Kenosero (Hilferd. p. 1,064).

[1049] Monessa toisinnossa, esim. Kenosero (Hilferd. p. 1,065). Huomattava, on, että Tschurilokin joskus sekoitetaan Dobryinjan kanssa (katso Hilferd. p. 693). Venäläisiin lauluihin on myös tullut historiallisia muistoja. Dobryinjan nimellä esim. mainitaan Venäjän valtakunnan alkuhistoriassa Vladimir Suuren eno; samoin myös puhuvat aikakirjat Dobryinja Kultavyöstä, joka yhdessä Aljoschka Popovitsch'in kanssa otti osaa Khalkan tappeluun Mongoleja vastaan v. 1227. Jälkimmäinen tässä sai surmansa (Kirej. II lis. s. XVII-XIX). Samoin mainitaan Novgorodin aikakirjassa Vasili Buslajevitsch'in kuolo v. 1171 (Kirej. V lis. s. LXV).

[1050] Kalev. r. 12, 15.

[1051] Kalev. r. 28 TV. 65-82, 105-114.

[1052] Kalev. r. 26 vv. 389-418.

[1053] Vert. Kalev. r. 26 vv. 81-96, r. 27 vv. 10-66, 193-200.

[1054] Kalev. r. 11 vv. 67-72.

[1055] Kalev. r. 30 vv. 55-92. Huomattava on, että Tiera tässä tulee Lemminkäiselle avuksi sotaretkelle Pohjolaa vastaan aivan kuin Lemminkäinen Wäinämöiselle. Yhtäläisyys Aljoschan ja Lemminkäisen rukouksissa on jo huomautettu; samoin Aljoschan Don-Juan-luonne sekä Tschurilolle osaksi tuleva yleinen naisten suosio.

[1056] Kalev. r. 27 vv. 77-82.

[1057] Esim. venäläisissä (Afanasjev, Russk. nar. skazki II s. 281 Tschernigov'ista, VI s. 359 Tver'istä y.m.). Vert. Kalev. r. 12 vv. 205-12.

[1058] Venäläisissä (esim. Afanasj. I s. 91 Tschernigov'ista, II s. 265-6 Tambov'ista); myös servialaisissa ja Rumänilaisissa (Afanasj. I s. 175). Vert. Kalev. r. 15.

[1059] Venäläisissä ja serbialaisissa (Afanasj. Skazki IV s. 169, Legendy s. XXIV). Vert. Kalev. r. 15 vv. 159-94. Hän huomauttaa itsekin yhtäläisyyttä Lemminkäisrunoin kanssa.

[1060] Venäläisissä (esim. Afanasj. I s. 91, VII s. 65, 288). Vert. Kalev. r. 15 vv. 555-69.

[1061] Vähävenäläisessä (Afanasj. III s. 18); nimen-omaan löytyy semmoinen tarina Aljoschka Popovitsch'istä, joka lohikäärmeelle huutaa: "miksi toit apuväkeä vasten sovintoa!" ja sillä saa hänet päätänsä kääntämään (Buslajev, ennen main. kirjoit., Russk. Bestn. 1862 X s. 526). Vert. Kalev. r. 27 vv. 367-88.

[1062] Venäläisissä (esim. Afanasj. V s. 95 Voronesch'ista, VI s. 194), serbialaisessa (Karadsch. N:o 6), rumänilaisessa (Schott, Vallach. Mährch. N:o 18). Afanasjev (VIII s. 340) huomauttaa että sama satu myös löytyy arabialaisissa 1001 yön tarinoissa ja Keltiläisillä. Vert. Kalev. r. 27 vv. 219-256.

[1063] Venäläisessä (Afanasj. VII s. 103 Voronesch'ista). Vert. Kalev. r. 27 vv. 323-35.

[1064] Kalev. r. 36 vv. 45-6.

[1065] Kalev. r. 34 v. 43 seur.; vielä enemmän tämän kaltainen on morsiamen päivitteleminen Pohjolassa (r. 22 vv. 415-32).

[1066] Kalev. r. 34 vv. 179-188.

[1067] Kalev. r. 35 vv. 69-74, 167-74. Huomatkaamme vielä kuinka ovat yhtäpitävät Vasili Buslajevitsch'in äidin ja meidän Joukahaisen turhat lunnaitten tarjoomiset (Kalev. r. 3). Samoin taas Dobryinuschka silpoo Marinan palasiksi, aivan kuin Ilmarinen l. Kojosen poika monessa toisinnossa ryöstetyn morsiamensa. Katso Wiipurin ja Inkerin runoja.

[1068] Susun'in tehtaalta Altai-vuoristossa, jonka asukkaat kuitenkin ovat muuttaneet sinne _Aunuksen, Arhangel'in_, Vologdan ja Perman lääneistä (Kirej. II s. 80, vert. I s. 7). Eräässä toisinnossa Mihailo Kasarinov viepi samalla tavalla pelastetun tytön omakseen telttahansa, mutta siellä tulee vielä hyvissä ajoin veriheimolaisuus heidän välillänsä ilmi. (Kirsoha-Danilov N:o 21, kielestä päättään luultavasti Arhangel'ista). Simbirsk'istä saatu katkelma näkyy aikovan laulaa samaa Dobryinuschkasta (Kirej. II s. 3). Toinen Simbirsk'istä antaa Ilja Muromilaisen tavata kauniin tytön, johon ihastuneena hän kysyy sen sukua ja saa tietää, että tytön isällä oli kahdeksan poikaa, joista yksi on kotoa lähtenyt soturiksi. Tästä tulee ilmi että he ovat yhden äidin kantamat. (Kirej. I s. 92).

[1069] Se seikka, verrattuna lauluun Ilja Muromilaisesta, todistaa, että tämäkin on toisinto edellisistä, Tässä ovat vaan nuot muut kahdeksan veljeä liittyneet lisään.

[1070] Poventsasta, Ryibnik. IV s. 99, Hilferd. useammissa toisinnoissa. Samallainen tarina kuuluu olevan tuttu Donjoen rannoilla ja Galiziassa, jopa ilmautuvan Serviankin lauluissa. Näin sanoo O. Miller muistutuksissaan Ryibnikov'in IV:een vihkoon (s. XVIII); itse en ole valitettavasti ollut tilaisuudessa näkemään näitä meille hyvin tärkeitä todistuskappaleita. -- Vaihtuneessa muodossa tavataan sama periajatus (tuntemattomain sukulaisten tutustuminen tärkeällä hetkellä) toisissakin venäläisissä lauluissa, Kuori kuninkaanpoika Krjakovasta kuulee varikselta lähellä olevasta mahtavasta Tatarisankarista, voittaa tämän ja tahtoo tappaa, mutta saa vielä hyväksi onneksi tietää, että se on hänen pikkuisena ryöstetty veljensä (Aunuksesta, esim. Hilferd. p. 534). Samoin usein Ilja Muromilainen, taisteltuaan tuntemattoman sankarin kanssa ja juuri aikoissansa tappaa häntä, saa kuulla että se on hänen poikansa taikkapa sotaneitona kuljeksiva tyttärensä. Jälkimmäinen toisinto on siltana, joka vie ensin tutkittuihin muodostuksiin; edellinen vastaa kokonaan vanhaa saksalaista laulua Hildebrand'ista ja Hadubrand'ista (8:lta vuosisadalta).

[1071] Tämän jälkeen seuraa sama jatko kuin suomalaisessa sadussa Mikko Mieheläisestä. Iv. saa kaksi kumppalia; he sattuvat autioon taloon, johon aina yksi vuorostaan jää ruokaa keittämään. Haltija syö ruoat, siksikun Iv. hänet voittaa. Iv. lasketaan sitten alas kuoppaan, vapauttaa siellä neidon ja saa paljon tavaraa, Kumppalit vetävät ylös ainoasti saaliit, jättäen Ivaschkon kuoppaan. Hän pääsee kuitenkin viimein ylös ja rankaisee heitä (Permasta, Permsk. sporn. II oaa, 2 vihko s. 168). Niinkuin ennen huomautettu on tämä jatko myös sekaantunut Kalevipoeg-runoihin.

[1072] Esim. Afanasj. II s. 345. Tämä kuoppajuttukin löytyy Kalevipoeg-runoissa, r. 10 vv. 221-331.

[1073] Afanasj. III s. 35-40. Useammista toisinnoista puuttuu tämä Kullervontapainen alku, ja on vaan Mikko Mieheläisen vaiheet yksinänsä. Näissä saduissa on kuitenkin usein seikkoja, jotka ovat Kalevipoeg-runoihin sekauneet. Yhdessä (Afanasj. VIII s. 11 Orenburg'ista) kolme ihmeellisellä tavalla syntynyttä poikaa kiistää kuka heistä on tuleva päälliköksi; _he antavat viimein tämän arvon sille, joka nuolensa kauimmaksi viskaa_, siis samoin kuin Kalevinpojat (r. 8 vv. 249-498). Toisissa (Afanasj. VII s. 91, 97) _pääsankari tulee Manalassa vaskiseen, hopeiseen ja kultaiseen valtakuntaan, vaihtaa voiman ja heikkouden vedet ja vapauttaa ryöstetyn äitinsä_, niinkuin Kalevinpoika (r. 13, 14, 17, 18). Satu väkevästä karhunpojasta, joka kaikki turmelee (metsän kaataminen y.m.) ja menee Manalaan, on Vendiläisillekin Lausitz'issa tuttu (Haupt u. Schmaler. Volkslied. d. Wend. II s. 169). Saksassa _seppä_ takoo itselleen _pojan, jonka kuitenkin_, koska liiaksi syö, _antaa papin palvelukseen_. Täällä hän ainoasti syö ja nukkuu, mutta viimein kaappaa muut rengit, jotka häntä pilkkaavat, kiinni ja haravoi heillä niityn silmänräpäyksessä. Sitten hän vielä metsässä valjastaa suden ja pirun kuormansa eteen, ja viimein vapauttaa papin tyttären helvetistä (Afanasj. VIII s. 305, Haltrich N:o 16). Servialaisillakin on satu Medvedovitsohistä, vaan ainoasti ensimmäinen alku pojan synnystä on samallainen (Karadschitsch N:o 1). Mikko Mieheläisen seikat taas, ilman Kullervontapaista alkua, tavataan Sloveneilla, Kumäniläisillä ja Burjäteilläkin (Afanasj. VIII s. 586, Schott N:o 10). Pohjattomasta hatusta ja pirusta tarinoidaan myös Ukrain'issa ja Rügen-saaressa Pohjois-Saksassa (Afanasj. VIII s. 299). -- Kaikki nämät jutut, niinkuin jo ennen huomautettu, ovat alkuaan Thor-taruja, Synty karhusta lienee muodostunut siitä, kun Thor usein sanotaan björn'iksi ja joskus ilmautuukin karhun muodossa. (Mannhardt s. 123).

[1074] Nischni-Novgorod'ista (Afanasj. I s. 80-88) Se on muuten sama satu kuin meidän Antti Puuhaara.

[1075] Permasta (Afanasj. legend, s. 32-9). Kahdessa toisinnossa Rjasanista (s. 132, 134) _Yrjö sitten ajaa susilauman pakana-kuninkaan kimppuun_ taikka käyttää ne koirinaan tappelussa lohikäärmettä vastaan. Vendiläisillä on myös laulu Yrjänästä lohikäärmeentappajasta, mutta ei siinä ole puhetta surmayrityksistä eikä susista (Haupt u. Schmaler II s. 147).

[1076] Monesta paikasta Aunuksessa, Ryibnikov'in ja Hilferding'in keräelmissä (Sadkon kehoitus miehille ainoasti Poventsasta, Ryibnik. III s. 242); niin myös Kirschan vihkossa (epätietoista mistä), vaan ei ollenkaan Kirejevskin lauluissa eteläisemmistä lääneistä. Sadkokin on todella elänyt henkilö, joka v. 1167 rakensi kirkon Novgorod'in kaupunkiin (Kirej. V lis. s. LXIII).

[1077] Buslajev, Venäl. sankarirun., Russk. Bestn. 1862 IX s. 71-2. Tavallisesti lauletaan kuitenkin Iljan loppu ihan toisella tavalla.

[1078] Kalev. r. 50 vv. 501-6.

[1079] Simrock s. 602.

[1080] Vyigosero (Hilferd. p. 904). Ei löydy siinä muodossa muualta.

[1081] Kalev. r. 42 vv. 139-42.

[1082] Kargopol'ista Wienan läänistä (Ryibnikov II s. 4). Hän kohtaa kyntäjän Mikula Seljaninovitsoh'in, joka kulkee, kontti selässä. Tätä konttia yrittää Svjatyigor turhaan nostaa ja muutamissa toisinnoissa uppoo siinä työssä ijäkseen maahan.

[1083] Susun'in tehtaalta Siperiassa, jonka asukkaat, niinkuin tiedämme, ovat Aunuksesta y.m. tulleet, (Kirej. I s. 7).

[1084] Arhangel'ista, (Kirej. IV s. 44); niin myös Kirscha N:o 46 (mistä?).

[1085] Laukaalta (Lugasta) Inkerissä (Kirej. I s. 58). Tuo ainoa Kirschan esiintuoma, epätietoinen poisluettuna, on siis Kolyivan'in nimi tavattu yksistään Suomalaisten rajan läheisyydestä.

[1086] Slovo o polku Igorenu, katso Buslajev, Russk. Vestn. 1862 III s. 27-8.

[1087] Esim. Ilmarinen v. E Boren. 1871 N:o 29; Groundstr. N:o 239 Soikkulasta.

[1088] Hilferding p. 237 Pudogasta, Kirej. I s. 4 Simbirsk'istä.

[1089] Kalev. r. 2 vv 157-160.

[1090] Esim. Hilferd. N:o 186 Vyigoserosta. Ei löydy eteläisemmissä toisinnoissa.

[1091] Kalev. r. 27 vv. 323-35.

[1092] Buslajev, Russk. Vestn. III s. 45.

[1093] Stasov, Venäl. sankarilaul. alkuperästä (Proishozshden. russk. bylin, Vestn. Europy, VII s. 307).

[1094] Esim. Afanasj. I s. 46 y.m. Samallainen nähdään myös Kroatein ja Bulgarein (niinkuin Saksan, Indian, 1,001 yön arabialaisissa) saduissa (Afanasj. VIII s. 590). Se on _ukkonen_, pilvi partana.

[1095] Kalev. r. 2 vv. 155-6.

[1096] Esim. Afanasj. V s. 75.

[1097] Kalev. r. 14 vv. 301-2.

[1098] Orenburg'ista (Afanasj. VI s. 364).

[1099] Kalev. r. 16 vv. 271-2.

[1100] Orenburg'ista Afanasj. VI s. 290-1.

[1101] Esim. Afanasj. V s. 135, VI s. ll6 y.m.

[1102] Permsk. sborn. I os. 2.

[1103] II 2, s. 152, 158.

[1104] Kalev. r. 38 vv. 148-78.

[1105] I, 2 s. 16; Kalev. r. 22 vv. 411-4.

[1106] Sam. p. s. 38, 65; vert. Kalev. r. 22 vv. 283-92; r. 23 vv. 41-104.

[1107] S. 20.

[1108] Sam. p. s. 20.

[1109] Kalevip. r. 1 vv. 834-43.

[1110] S. 31.

[1111] Kalev. r. 25 vv. 643-6; vert. myös soittelevan Wäinämöisen astuntaa (r. 44 vv. 315-34) ja Kalevinpoj. ajoa (r. 17 vv. 118-25). Näiden tässä lueteltuin lisäksi tulee vielä koko joukko toisia, jotka kohtia Syrjänein tai Mordvalaisten häävirsissä muistuttavat (katso I, 2 s. 44, 47, 51, 52, 66, 102; II, 1 s. 138).

[1112] Saharov, Skazan. russk. naroda III v. 2.

[1113] S. 64, 117, 118. Mordvantapainen morsiamen uni ja sen selitys löytyy myös s. 71-2.

[1114] S. 12. Vert. Kalev. r. 10 vv. 447-54.

[1115] Ryibnikov III s. 347-409 Petroskoilta ja Poventsasta, IV s. 105-48 Pudogasta, Vyitegrasta ja Petroskoilta. Syynä tässä havaittavaan outoon köyhyyteen yhtäläisyyksistä mahtaa olla Aunuksen venäläisen asutuksen myöhäisyys.

[111t] V. III s. 384.

[1117] Kalev. r. 25 vv. 663-6.

[1118] Kalevip. r. 1 vv. 645-6.

[1119] Schwenck, Mythol. d. Slaven s. 119.

[1120] Ulmann, Lettische Volkslied. N:o 82, 107, 318, 481.

[1121] Schwenck s. 119. Vert. tästä ja edellisistä Mordvalaisten Ange Pataita (tämän kirjan s. 195-6).

[1122] Sehwenck s. 68, 70; Ermanns Archiv XIV s. 581 (Kukolnik'in mukaan). Vert. Kalev. r. 2 vv. 50, 182. Raidan tavallinen virolainen nimi _rämmelgas_ on myös siihen vivahtava.

[1123] Tettau u. Temme, Volkssag. Ost-Preussens u. Litthauens s. 20; vert. Kalev. r. 2 vv. 191-6.

[1124] Schwenck s. 144; Ermanns Arch. XIV s. 581.

[1125] Kalev. r. 2.

[1126] Ulmann N:o 436; Nesselmann, Litthauisch. Volkslied. N:o 202. Vert. tämän kirjan s. 130, 160.

[1127] Nesselmann N:o 4, Ulmann N:o 451. Erään toisinnon mukaan (Uiman s. 195) hän kerää tammen oksia. Tämä liettualainen laulu todistaa ennen esitetyn arvelun, että tammen kaataja on Ukkonen.

[1128] Afanasjev Narodn. russk. skazki VIII s. 590.

[1129] Esim. Länkelä VII 1 Soikkulasta.

[1130] Europ. G. N. 538 Suojärv.

[1131] Törneroos N. 374 Länsi-Inkeristä.

[1132] Esim. kuun puoliskonmuotoisuus selitetään siten, että hän rakastui (tässä neidoksi käsitettyyn) kointähteen ja tuli uskottomaksi puolisolleen Päivättärelle, jonkatähden Perkunas hänet halkaisi miekallaan kahtia (Nesselm. N:o 2, 3; Schwenck, s. 123-4). Kuun ja auringon avioliitosta olivat ensimmäiset tähdet syntyneet (Tettau u. Temme Die Volkssag. Ostpreussens y.m.s. 28).

[1133] Nesselm. N:o 2, 3.

[1134] Schwenck s. 77, Ermanns Arch. V s. 358.

[1135] Ulmann N:o 452, 483.

[1136] Sam. p. s. 459.

[1137] Sam. p. 458, 471.

[1138] Lättiläisetkin laulavat taivaallisesta sepästä, jonka takoessa sysiä putoo Väinäjokeen. Nämät sydet, jos kuka ne poimii, muuttuvat hopearahoiksi (Ulmann N:o 477).

[1139] Kreutzwald. Myth. u. Mag. Lied. N:o 5 a, b.

[1140] Kalevinp. r. 10 vv. 889-974. Sama löytyy myös Inkerissä.

[1141] Nesselm. N:o 5, Schwenck s. 124.

[1142] Tettau u. Temme s. 28.

[1143] Tässä on siis uusi vahvistus Mannhardt'in arvelulle, että aurinko ja kuu olivat jättiläisten valtaan joutuneet ja vapautettiin Thor'in voiman kautta.

[1144] Nesselm. N:o 59, 60.

[1145] Sam. p. N:o 162. Seuraavassa N:o 163:ssa tyttö, samoin kuin Kalevalassa Lemminkäinen sekä Ilmarin ryöstämä Pohjolan neiti tahtoo muuttua milloin miksikin: käeksi lehtoon, valko-apilaaksi niittyyn, vihreäksi ruutukukaksi puutarhaan, mutta aina tunnetaan. Vert. Kalev. r. 5.

[1146] Nesselm. N:o 193. Vert. Kalev. r. 4 vv. 431-4; Kalevip. r. VII vv. 269-73.

[1147] Nesselm. N:o 55, 203.

[1148] Sam. p. N:o 134. Vert. Kalev. r. 4 vv. 479-504.

[1149] Lukemattomissa lauluissa. Samoin myös Vähässä-Venäjässä ainoasti viaton impi sai käydä, sepel päässä (Kostomarov, slavil. mythol. s. 94).

[1150] Esim. v. A, Ahlqv. III s. 16, IX s. 21, X s. 8 Wiipurin puolelta; I, Europ. s. 13, 31 Inkeristä.

[1151] Esim. v. A, Ahlqv. IX s. 20, III s. 1 Wiipurin puolelta.

[1152] B, Ahlqvist V s. 11 Hollolasta (Korpiselän kappelissa Ilamantsin rajalla); G, Europ. s. 171 Ilamantsista.

[1153] Ulmann N:o 171.

[1154] Sam. p. N:o 204.

[1155] Nesselmann N:o 1.

[1156] Sam. p. N:o 79.

[1157] Schleicher Litth. Mährch. s. 129.

[1158] Afanasjev'in venäl. sad. muistut. VIII. s. 301.

[1159] Schleicher s. 59.

[1160] Nesselmann N:o 3.

[1161] Nesselmann N:o 354, Ulmann N:o 484. Se on kukka tai vesa, jonka lakastuminen merkitsee kuoloa.

[1162] Nesselmann N:o 228, 229, 283.

[1163] Nesselmann N:o 234, 321; Ulmann N:o 228.

[1164] R. 20 TV. 53-72.

[1165] Wiedemann, Aus d. äuss. u. inn. Leb. d. Esten s. 446.

[1166] Schwenck s. 112, 115.

[1167] Mannhardt Germ. Mythen 129-30.

[1168] Schwenck s. 52-3; Ermanns Arch. V s. 363. Vert, Kalev. r. 50 v. 434; käsikirj. vihko E, Boren, vuonna 1871 N:o 74, I, Europ. s. 148 (Vierokanta).

[1169] Schleicher s. 10.

[1170] Nesselmann N:o 172; vertaa myös Ulmann N:o 231.

[1171] Enimmissä tapauksissa on minun ollut mahdoton tätä esitystä varten tutkia alkukirjoituksia, vaan on täytynyt toisten lausuntoihin niistä turvata.

[1172] Kellgren, De cosmogon. Graecor. ex Aegypto profecta s. 23. Tämä esitys Orpheun opista on Athenagoraan antama. Saman kirjan edellisillä sivuilla on toisten kreikkalaisten kirjailijain lyhyempiä, vaillinaisempia kertomuksia siitä.

[1173] Kellgren s. 24-5. Itse foinikialaiset kirjat eivät ole enään tallella, vaan ainoasti katkelmia kreikkalaisista käännöksistä tai mukailuksista, taikkapa vaan kertomuksista niistä. Roth, Geschichte uns. abendländ. Philosoph. B. I s. 255, joka saman tarun kertoo, selittää alkujumaluuden monikollisen nimen sillä, että taivaan kannessa arveltiin olevan kaksi puoliskoa, yksi maan yli, toinen maan alla. Mutta kenties se mahtanee olla pluralis majestatis, niinkuin yleiseen tuttu hebrealainen Elohim.

[1174] Kellgren, De ovo mundano s. 15.

[1175] Schaschkin, Schamaani-uskonnosta, Venäj. Maantiet. Seur. toimituksissa 1863 v. II s. 31. Valitettavasti ei hän eikä Kellgrenkään mainitse alkulähdettä.

[1176] Vert. Roth I s. 100-101, 243-346.

[1177] Kellgr. De cosmogon. Graec. s. 21-2.

[1178] Niin esim. on Saksalaisten vanhin tunnettu laulu Hildebrand'ista ja Hadubrand'ista saman-aineinen kuin Rustem'in ja poikansa Sohrab'in taistelu. Feridun'ia äiti ensin elättää metsässä, lehmältä saadulla maidolla (Genovevan tarina) ja hänen poikansa Rustem, ratsua itselleen valitessaan, laskee koetteeksi kätensä jokaisen hevosen selkään, joka käden painon alla taittuu, siksi kun tulee hänelle määrätyn jalon varsan vuoro. Molemmat nämät seikat tapaamme Völsungatarinan muodostuksissa.

[1179] Jälkimmäisissä sama hevosen valitseminen. Reguly, a Vogul föld és nép s. 237.

[1180] Le livre des rois, traduit par Mohl I. s. 79, 83, 109. Vert. Kalevinpoika XX v. 1021-46.

[1181] Mohl I s. 353.

[1182] I s. 511.

[1183] I s. 517.

[1184] II s. 85, 87, 169. Tämä lopputapaus, niinkuin olemme nähneet, löytyy Venäläisillä monessa toisinnossa ja on kenties vaikuttanut Kullervo-runoihimme.

[1185] Roth s. 401. Muistutuksessaan N. 646 hän tuo esiin Plutarchon sanat että Ormuzd kätki aivan ensiksi luodut 24 haltijaa _munaan_.

[1186] Mohl T s. 83.

[1187] Mohl II s. 529.

[1188] Persialaisten aikaisimpia taruja Zend-Avestassa en ole ollut tilaisuudessa tutkimaan.

[1189] Donner, Indern. föreställn. om verldsskapelsen s. 71.

[1190] Sama paik. s. 34.

[1191] Sama p. s. 8. Muutamasta seikasta hän kuitenkin luulee voitavan päättää, että ilma pidettiin vielä vanhempana, s. 10.

[1192] Sama p. s. 16. Vedain arvellaan muodostuneen vuosina 1200-200 enn. Kr.

[1193] Donner s. 17. Puranain vanhimmat muodostukset ovat kadonneet; meillä käsillä olevat eivät ole v. 800 enn. Kr. vanhemmat. Näyttäisi siis varsin todenmukaiselta, että taru munan osallisuudesta maailman luomisessa, joka ei näy löytyvän vanhimmissa uskonnollisissa kirjoissa, olisi tullut Egyptistä, jonka kanssa India muinoisina aikoina oli vilkkaassa kauppa-yhteydessä. Indiasta taas olisi se siinä tapauksessa voinut levitä Kiinaan sekä Japaniin, missä sen jälkiä kuuluu olevan tavattu (Kellgren, De ovo mundano s. 15, valitettavasti esiin tuomatta niiden muotoa), ja mihin niin paljo muuta uskonnollisia käsitteitä on sieltä tullut.

[1194] Kansan suusta saaduissa toisinnoissa ei ole kuitenkaan Kristuksen nimi koskaan mainittu, vaan on tapaus Kullervohon sovitettu. Lönnrot on nähtävästi muuttanut lapsen nimen, saadaksensa täten Väinämöisen lähdön kristin-uskon voiton seuraukseksi.

[1195] R. 42 vv. 393-460.

[1196] Castrén A. 1 1204 N:o 9 Latvajärven Arhipalta, Europ. G. N:o 392 Korpiselältä.

[1197] Esim. Sirel. V N:o 113 Sodanlahdelta Suomen Karjalassa, Lönnr. A. II 3. 34 Ponkalahdelta liki Vuonnista.

[1198] Boren. 1872 N:o 120 Vuonnisesta.

[1199] Tuossa seuraavassa erityistutkimuksessa vasta esitän päätöksen, johon olen tullut kuhunkin eriseikkaan nähden. Sangen monesta yllä esiintuodusta yhtäläisyydestä on minulla se ajatus, että se vaan on satunnainen. Olen kuitenkin arvellut vastaisille tutkijoille hyödylliseksi, jos kaikki huomaamani mahdollisesti verrattavat paikat koottaisiin yhteen paikkaan. Saattaisihan helposti tapahtua, että kaikellaiset seikat, joita en minä tunne taikka en ole kyllin tarkannut, vaatisivat yhden ja toisen yhtäläisyyden uutta tutkimista.

[1200] Föreläsn. i finsk Mythol. s. 309.

[1201] Vestnik Europy 1868. Tunnustaa täytyy kuitenkin, että herra Stasov on yksipuolinen ja aivan jättää huomaamatta ne skandinavilaiset lainat kuin myös alkuperäisesti slavilaiset ainekset, joita myös voi huomata näissä lauluissa.

[1202] v. Hahn Griech. u. Albanes. Mährchen s. 11-13.

[1203] Vert. Kanteletarta III N:o 6. Tätä runoa löytyy suuri joukko toisintoja Venäjän ja Suomen Karjalasta niin kuin myös Inkeristä.

[1204] Grundtvig Danm. gamle folkevis. II N:o 97. Virolainen (Neuss, Estn. Volkslied. N:o 33) on vielä näiden kaltainen.

[1205] Erittäin on niin laita virolaisissa runoissa.

[1206] S. 252-3.

[1207] Tämä paikka on epäselvä.

[1208] Polén N:o 199 Impilahdelta, Europ. U. N:o 579 Suojärveltä, N:o 422 Suistamolta y.m.

[1209] Hilferding N:o 19, 84, 126, 164 y.m.

[1210] Nuorukainen ja kuninkaan tytär, Hilferd. N:o 155 y.m.

[1211] Kaksi rakasta, Hilferd. N:o 31, 134, 285.

[1212] Sama balladi on muuallakin avaralta tuttu: Tatarilaisissa, Unkarilaisissa, jopa myös, niinkuin jossain näin mainituksi, kuuluu löytyvän vanhoissa bretagnelaisissa tarinoissa Arthur-kuninkaasta.

[1213] Parin seikan alkuperä on vielä hämärä; toinen on keskustelu äidin kanssa sisaren kohtalosta, johon vaan muutamassa Vienan läänin runossa on vastaisuus. Siinä näet Väinämöinen (Lemminkäisenä) menee Päivölän pitoihin ja lauletaan koskeen kohisevaan. Hänen vaimonsa lähtee häntä hakemaan ja tiedustelee Päivölässä. Sanotaan kuolleeksi. Missä mullat? Kuuset kasvoi päälle. Missä kuuset? Lahonneet. Missä lahot? Poltetut poroksi. Missä porot? Jo on tuuli tuhkat vienyt. (Löytyy pienessä konsehtivihkossa yhdessä Cajan'in keräelmän kanssa.) Vert. myös yhtä Inkerin auringonpäästörunoa, Groundstr. 9 h, jossa tiedustellaan aurinkoa Väinöltä. Väinön akka vastaa Väinön jo kuolleen: jo on kuuset kukkulalla. Pyydetään sitten näyttämään hautaa. -- Toinen on sisaren salaisen rakkauden ilmisaaminen lumen viskaamisella ikkunalle. Sitä muistelen nähneeni jossain venäläisessä balladissa, vaan en ole sitä millään tavalla enää löytänyt.

[1214] Nord. Resor- och forskn. VI s. 117-8.

[1215] Uuden Kalevalan painoksen esipuheessa § 8.

[1216] Tarkoittanee: lounaisrannoilla.

[1217] Mehiläinen 1839, Tammik. num. Suomen muinais-historioitsijoille mietittävää.

[1218] Nyt yleiseen selitetty Novgorodiksi.

[1219] Niinkuin vasta saamme nähdä Saariola l. Sariola ei olekaan alkuaan sama kuin Pohjola.

[1220] Koko tämän selityksen kumosi jo kohta Fabian Collan tukevilla syillä (Morgonbl. 1839 N:o 53-4).

[1221] Kieletär v. 4, s. 33.

[1222] Kiev mainitaankin aina tapausten keskustana. Löytyy kuitenkin yksi ryhmä näitä lauluja, joissa Novgorod on keskustana, ja siinä kohta ilmautuu tälle kauppakaupungille sopivia meriretkiä.

[1223] Tämä on Tatarin kielellä kamelin nimi ja siitä mahtaa olla tevana peritty.

[1224] Orvar Odds saga (Liljegrenen ruotsal. käänn.) s. 43, 72, 102.

[1225] Tästä eteenpäin seuraavaan todistukseen olen saanut ensimmäisen ajatuksen ynnä sangen paljon seikkoja A. Borenius'en kirjoituksesta, joka koskee meidän runojemme kotiperää (Suom. Kuvalehti 1873 N. 48).

[1226] Ainoasti muutama huono runonpätkä ja suorasanainen kertomus Ilmarisen kosimisesta.

[1227] Esim. Berner N. 25.

[1228] Vrezshennik moskovsk. obstsh. istor. p. drevnost. XII.

[1229] Itäisen Kemijoen varrella, liki Aunuksen ja Vienan läänin rajaa, nykyisen runo-alueen äärimmäisellä itäreunalla.

[1230] Vert. Krohn Kertom. Suom. historiasta III s. 112 Gottlund'in kokoelmissa löytyvän alkuperäisen kertomuksen mukaan.

[1231] Venäjän Karjalaiset esim. ääntävät: _pugu, vibu, kudu_, Vuokkiniemen ja Uhtuen pitäjäläiset, niinkuin mekin: _puku, vipu, kutu_.

[1232] Lönnrot kyllä todisteittensa joukossa mainitsee senkin, että Vienan Karjalaisten kielessä on niin paljon ruotsalaisia lainasanoja, mutta ei ole nähtävästi huomannut perinjuurista eroitusta runoja laulavain ja muiden Karjalaisten välillä. -- Kovakonsonanttisen murteen ympärillä on kuitenkin kaita vyöhyke pehmeäkonsonanttista välimurretta, jonka puhujat vielä osaavat runoja, vaikka vaillinaisemmin.

[1233] Katso Suomal. Kirjall. Seuran pöytäk. 6 p. Marrask. 1839.

[1234] Matkakertomus Morgonblad. 1835 N. 58.

[1235] Vihko E. Boren. 1871 N. 64, 91, 1872 N. 166.

[1236] Katso esim. muistutukset Borenius'en 1871 vuoden kokoelman N. 5:een, 9:ään, 16:een, 37-8:aan, ynnä muita.

[1237] Semmoisia ovat esim. Borenius'en 1872 vuoden kokoelmassa: _orpomaat_ (= orkomaat) N. 6, _hurme_ (selitetty "vedeksi") N. 12, _piika pinnehissä_ (= pintehissä) N. 43, (samassa nähtävästi äsken Suomesta opitussa runossa on vielä lisäksi _vattavääntehissä_ ja _sakaran_ ulisematta saranan sijasta. Koko lapsivaimon luku näkyykin olevan Venäjän Karjalassa tuskin tunnettu), _poajie_ (= paasi) N. 55 (sama sana 1871 N. 46 _poatien), susin_ (= suden) N. 57 (usein _suten_ esim. N. 95; venäjänkarjalainen sana on _hukka), lakaisi_ (Ven. Karjalassa: _pyyhki_) N. 88, _pursti_ (= pursi) N. 163. 1871 vuoden kokoelmassa _keräjit_ (= keräjät) N. 94, _vaimo_-vaatteheni (= vaino) N. 97 ja päinvastoin: emoseni, _vaino_ vanha N. 107 (vaimon nimi Venäjän Karjalassa on _naini_). Tuntemattomuutensa tähden väännetyistä Ruotsin sanoista mainittakoon: _touppi_ (= tuoppi) Bor. 1872 N. 61, 110, _kannan_ (= kannun) N. 146. Murteelle oudot kielimuodot ovat varsinkin välimurteen runoissa pahasti väännetyt, esim. Boren. 1872 vuoden kokoelmassa: illativit _pajakin, pättsihihe_ (Ven. Karj. _pajah, pättsih_) N. 73, 153, Päivättären _kezryömini_ (= kehräämä. Ven. Karj. oikeastaan kezrätty) N. 78, samoin _emon tuomen_ (= tuoman) N. 151 y.m., _Vipusten_ (= Vipusen), N. 84 (monikon genitivi Ven. Karjalassa on aina _ie_; yllämainittu länsisuomalainen muoto senvuoksi käsitetään yksikön genitiviksi), samoin köyhän _miesten_ N. 85 y.m. (luullusta vartalosta _mieste_ muodostetaan näin joskus vielä nominativi _miestet_ N. 150), _kuusissa_ hakona, _petäjäissä_ pölkyn peänä N. 85 (käsitetty inessiviksi, sillä essiviä ei Ven. Karjalainen supista), ajaa _suruttelembi_ (= surutteleepi) N. 156 (3:n personan pääte _pi_ on tuntematon ja sekoitetaan komparativin päätteen kanssa tai pidetään joutavana lisäkkeenä, jonka voi pistää mihin hyvänsä, esim. _koriebi_ = korea, _pikkusembi_ = pikkusen, molemmat 1872 N. 164), vetävät _venone_ maalle (= venosen) N. 167 (monikon 3:s persona Ven. Karjalassa aina toimitetaan passivilla, esim. veetäh, joka vaatii nominativia) j.n.e.

[1238] Esim, Boren. 1871 N. 7, 1872 N. 103, Lönnr. A II 6 104.

[1239] Esim. Aspelin A II N. 8 ja Ganand. Mythol, s. 11; Ahlqv. B N. 200, Lönnr. A II 3 N. 57; Lönnr. S N. 128; Vihko 3 Laitin. N. 20; Gottl. N. 579; Arvidss. C X N. 3; Lönnr. Q. N. 145, Sirel. N. 196 y.m.

[1240] Tapani, joka löytyy Tahvanuksen rinnalla, saattaisi tosin olla muodostettu venäläisen Stepanin mukaan; mutta tietääkseni ei ole hänelle kreikkalaisessa kirkossa hevosenhoito omistettu. Lisäys _emonen_, joka aina seuraa _neitsyt_ Maarian kanssa, myöskin vivahtaa kreikan-uskoisten yksin-omaiselle nimitykselle _Jumalan emo_, mutta ei ole kuitenkaan romalais-katolilaisillekaan aivan outo. _Pyhä Jyrki_ viimein, joka Venäjän Karjalassa niinkuin myös Suomen ja Inkerin kreikan-uskolaisissa käytetään karjanluvussa, tuntuu tosin venäläiseltä; mutta venäläinen Juri, ilman k:ta, ei ole kuitenkaan niin likeinen muodoltansa kuin virolainen _Jyrg_ (= Saksan Jörg, Jürgen), joka siellä myös tavataan samassa loitsussa. Nämät poikkeukset ovat siis ainoasti näennäiset. Ainoat joskus ilmauvat kreikkalaiset pyhät miehet ovat Petri sekä Ilja. Joskus, vaikka aniharvoin, tavataan kuitenkin Venäjän ja Suomen Karjalan runoissa muita Kreikan uskon jälkiä. Ahti ja Kyllikki esim. lupaavat toisillensa uskollisuutta "eessä vaskisen ikonan" (jumalankuvan) Europ. K N:o 4 Repolasta; Lemminkäinen jätetään Päivölän häihin kutsumatta, syystä että on nauranut naiset _namasterin_ (s.o. monasterin) Europ. G. N. 401 Melaselältä Suom. Karjalassa. Wellamon neidon onkimisessa Väinämöinen tahtoo käyttää lohta _paaston ajaksi_ paloiksi, Lönnr. A II 3 N. 32 Ponkalahdelta, Ainolla on usein _ristit rinnassa.

[1241] Genetz 1872 N. 8 Vuokkiniemeltä, N. 62 Nokeuksesta.

[1242] Esim. Lönnr. A II 6 N. 35 Jyvälahdelta.

[1243] Esim. Europ. I N. 8. Tuulos ja Vitele ovat pitäjiä Aunuksessa, lähellä Suomen rajaa.

[1244] Viimeksi mainittu esimerkki ei asiaa muuta, koska siinä esiintyvät nimet ovat aivan naapuristosta.

[1245] Lönnr. R s. 6 Jaakkimalta.

[1246] Lönnr. A II 3 N. 4 Kiannalta.

[1247] Esim. Vihko 3 Ahlman N. 47 Juvalta.

[1248] Länkelä VII N. 5 Soikkulasta.

[1249] Länk. VII N. 11 Soikkulasta.

[1250] Esim. Ahlqv. A. N. 277 Sakkulasta, Reinh. XI N. 335 d Lempaalasta.

[1251] Monessa kappaleessa.

[1252] Esim. Lönnr. A II 6 N. 106 Latvajärveltä. Hämeen ja Kemijoen vielä kenties voisi selittää sen puolen nimiksi, mutta toiset molemmat tekevät tarkoitetun seudun epäilemättömäksi.

[1253] Boren. 1871 N. 54 Uhtuesta.

[1254] Monessa toisinnossa, esim. Lönnr. A II 6 N. 75 Latvajärven Arhipalta. Sama lauseparsi tavataan myös joskus Suomen ja vähän toisin Inkerin runoissa.

[1255] Boren. 1872 N. 28 Latvajärveltä.

[1256] Lönnr. A II 3 40 Vuonnisen Ontreilta. Huomattava on että näitä Suomeen viittaavia nimiä löytyy enemmän vanhemmalla ajalla kuin nykyisin saaduissa runoissa, samoin enemmän läntisissä kuin rajalta kaukaisemmissa, itäisissä. Niin esim. tässä samassa runossa, joka myös Kellovaaraan Kemijoen varrella oli levinnyt, käsitettiin jo Suomi väärin ja laulettiin _Summin_ sulhot.

[1257] Esim. Europ. K. 193 b Uhtuesta.

[1258] Esim. Boren. 1871 N. 70 Vuonnisesta.

[1259] Esim. Lönnr. A II 6 N 126 Latvajärveltä tanssin synnyssä. Myös Suomessa tavataan usein samat sanat, esim. Lönnr. S N. 165 Kesälahdelta.

[1260] Esim. Genetz 1872 N 9 Vuokkiniemeltä.

[1261] Boren. 1871 N:o 108 Akonlahdelta. Nämät rivit, joita ei yleisemmin tavata kilpalaulannassa, näkyvät kuitenkin vaan olevan lainatut siihen historiallisesta laulusta Viipurin piirityksestä.

[1262] Esim. Bern. N. 56 Koljolasta; Boren. 1872 N:o 109 Karhun runossa Vuonnisesta.

[1263] Mainiolle laulajalle Arhipalle esim. se osa oli ihan tuntematon ja Vuonnisen Ontrei ainoasti osasi vaillinaisen katkelman. Haavojen parantamisluvuksi käytetäänkin Venäjän Karjalassa yleisesti runoa Väinämöisen polvenhaavasta.

[1264] Tällä ei ole kuitenkaan sanottu, ettei joku runo päinvastoin ole myös Venäjän Karjalasta levinnyt Suomen puolelle. Niin on joskus laita niiden runojen, joita Kajaanin kulman itäisissä rajakylissä lauletaan; Suistamon runoista on melkoinen osa tullut Aunuksen Himolasta kuuluisan runontaitajan jälkeisen, Hilippä Hoschkosen kanssa, joka pari kolme miespolvea takaperin muutti Schemeikän kylään ja jonka suku sekä vielä enemmän runot sitten ovat yli pitäjän sekä naapuripitäjienkin levinneet. Eräässä Räisälän loitsussa (Saukko Z N:o 55) mies 3:n sormen _korkeus_ tuo hyytä, jossa tuo substantivinen muoto viittaa venäjän-karjalaista sukuperää. Viimeinkin on nykyään Karstulasta Pohjois-Hämeessä saatu muutamia hyviä Kalevalan runoja, joiden kaikki tunnusmerkit viittaavat Vienan lääniin, Vuonniseen ja jotka sieltä epäilemättä ovat tulleet jotakuta laukkukauppiasta myöten.

[1265] Katso ennenmainittua kirjoitusta runojen vienalaisesta synnystä sekä selitykset runoon Vedenkantaja Anni, Mehiläin. 1836 Maalisk.

[1266] Kieletär IV s. 33-4.

[1267] Inkerin runoissa ei myös aina käytetä pohjoisempain runoin tavalla pitkän vokaalin jakoa, vaan sen sijaan diminutivejä esim. tupaista (= tupoa), kyläistä (= kyleä), elellä (= eleä).

[1268] Sen ovat Lavonius'en ja Ahlman'in keräelmät Savosta 50-luvun lopulla ja Laitisen Karjalasta viime vuosikymmenellä yltäkyllin todistaneet.

[1269] Vert. Gottlund'in runokokoelmaa Ruotsin Suomalais-metsistä.

[1270] Lönnr. K. s. 63, saatu Jaakkimalta. Kelttu on pitäjä Pohjois-Inkerissä.

[1271] Lönnr. E s. 28, 45 Jaakkimalta. Tuuteri on kohta länsipuolella Pietaria.

[1272] R. s. 83 Jaakkimalta. K. Krohn N:o 322 Hyrynsalmelta Pohjanmaalla (jälkimmäisessä vääntyneenä _Narjan_ nappisaksat).

[1273] R. s. 76 Jaakkimalta, Sirel. V N:o 206 Suistamolta y.m. Pavlovsk on keisarillinen huvilinna ja kaupunki liki Pietaria.

[1274] Esim. Gottlund N:o 17, 123 Juvalta, Ahlqv. B. N:o 355 Ilamantsista. Inkerissä on tämä runo hyvin yleinen. Konnun kylät ovat likellä Kaarostaa l. Oranienbaum'ia.

[1275] Gottl. N:o 2 Juvalta.

[1276] Becker v. 29 N:o 17 Pohjanmaalta.

[1277] Niin esim. on Pohjois-Inkeristä löydetty Korhosen häälaulu ja Koskisen Honkain keskellä. Viipurin puolen Sakkulasta on kuitenkin. löydetty muutamia epillisiä runoja, joiden koko luonne viittaa Pohjanmaalle. Niistä vasta tulee enemmän puhuttavaksi. Länsi-Inkerissä tahtoo myös joskus tuntua joku pieni vaikutus pohjoisesta. Semmoinen ilmautuu esim. tuossa Saaren neidon kosintarunon alussa, missä saari syntyy _Kullervon_ kuljettamasta kullasta; sillä sisaren viettelyksessä ei rikollinen Inkerissä vielä olekaan Kullervo.

[1278] Esim. Lönnr. S N. 166 Kesälahdelta, Europ. G N. 668 Ilamantsista, Arvidss. C XVII N. 1 luultavasti Savosta, Lönnr. A II 3 N. 40 Vuonnisesta y.m. m.

[1279] Monessa Luojan surmavirressä; Henrikin runoa katso Suomi-kirjasta 1856.

[1280] Esim. Ahlqv. B N. 655.

[1281] Länkel. P VII N. 11 Soikkulasta.

[1282] Katso Suomi-kirjaa 1856.

[1283] Stråhlman Venjoelta N. 11.

[1284] Länkelä P VIII N. 4 ja 4 b Soikkulasta. Vähemmin selviä, jotka kuitenkin taas toisia piirteitä lisäksi sisältävät, on muitakin.

[1285] Groundstr. N. 129 Tönttölästä länteenpäin Kaarostasta l. Oranienbaum'ista.

[1286] Groundstr. N. 239 Soikkulasta.

[1287] Groundstr. N. 79 Skuoritsasta y.m.

[1288] Esim. Cajan v. 4 N. 167 Latvajärven Arhipalta, A II 5 N. 49 Vuonnisesta.

[1289] Esim. Boren. 1871 N. 76, 1872 N. 82, molemmat Vuonnisesta.

[1290] Inkerin runo esim. Reinh. v. 11 N. 349 Vuoleelta Pohjois-Inkerissä, Ahlqv. B 72 Ilamantsista; Kestin lahja esim. Slöör VI N. 21 Toksovalta Pohj. Inkerissä, Polén N. 187 luultavasti Suistamolta, Lönnr. Q. N. 62 Enolta; Mataleena esim. Groundstr. N. 16 Konnun kylästä Inkerissä.

[1291] Hansson'in satukokoelman seassa N. 13 Sahalahdelta ja Eräjärveltä.

[1292] Gottlund N. 580.

[1293] Mainittu jo 1539 rajakirjassa (Reinholm käsik. 64:s v.).

[1294] Sama p.

[1295] Reinh. 6:s v.

[1296] Reinh. 67:s v.

[1297] Reinh. 63:s v.

[1298] Main. jo 1463 Hausen Bidr. t. Finl. hist. I s. 335.

[1299] Reinh. 6:s v.

[1300] Reinh. 48:s v.

[1301] Jo 1479 Hausen s. 369 y.m.

[1302] Reinh. 67:s v. Kylä Huittisissa mainitaan jo 1487-9 Arvidss. handl. s. 108, 119, 132. Likellä Viipuriakin on _Sammonsaari_.

[1303] Hausen s. 170 y.m.

[1304] Reinh. 6:s v.

[1305] Polén N. 122 Suistamolta.

[1306] Reinholmin käsik. v. 70.

[1307] Karjalaisista ainoasti Inkeriläiset (tokko vanhalla kannalla olevat kreikan-uskoisetkin?) panevat olutta juhliksi.

[1308] Katso Virolaiset ja ylimalkaan länsisuomalaiset aineet Kalevalassa, Suomi Uusi jakso X s. 135 seur.

[1309] Gottlund N. 578 b Pohjois-Savosta, Boren. 1872 N. 91 Vuonnisesta.

[1310] Esim. Castrén A I v. 1204 N. 23; Berner N. 55 häävirressä: Sujui suuri Suomen silta saajanaista tuotaessa.

[1311] Boren. 1871 N. 3 Säämjärveltä.

[1312] Neuss N. 8 Varsinais-Virosta; Neuss on painattanut _lende läkse, looge läkse_, kun ei ymmärtänyt näitä muotoja.

[1313] Neuss N. 24 b Saarenmaalta.

[1314] Ahlq. B. N. 323 Ilamantsista.

[1315] Neuss N. 51 b Kodaverestä.

[1316] Kreutzw. Myth. L. N. 2 a Setumaalta.

[1317] Ylimalkaan saapi Viron ja Suomen suhteista sen käsityksen, että vanhimpia muodostuksia on kulkenut sieltä tänne, vaan verrattavasti uudempia taas päinvastoin meiltä sinne.

[1318] Minä käytän tämän tilaisuuden lausuakseni ilmi, että työni olisi ollut vielä vaivaloisempi ja pitkällisempi, jos ei A. Borenius olisi järjestänyt Lönnrot'in runosaalista vuosilta 1831-5.

[1319] Aivan tarkkaan ei lukua voi sanoa, senvuoksi kun Lönnrot ei aina ole täydellisesti kirjoittanut hänen runojensa joka kohtaa. Niissä oli 2,313 säettä epillisiä, 1,265 loitsuja ja noin 1,000 lyyyrillisiä ja balladeja.

[1320] Muutamat runot ovat epätietoiset, ovatko Sissosen laulamia; siitä syystä säemäärää ei voi tarkemmin määrätä.

[1321] Rjäbinin, paras Venäjän epillisistä rapsodeista, lauloi 17 pitkää laulua, n. 5,500 säettä.

[1322] Lönnr. A II 3 N. 65. Tämän runon mukaan, niin kauas kuin se ulottui, järjestikin Lönnrot keräämänsä runot ensimmäisessä yhteensovitus-kokeessaan syksyllä 1833 joka käsikirjoituksena on tallella.

[1323] Vienan läänin runot sopii jakaa kolmeen ryhmään, joista yksi käsittää Vuonnisen seudun, toinen Latvajärven ja Vuokkiniemen ympäristöt, kolmas, jossa Akonlahti on emäpaikkana, runot kaikissa kylissä pitkin Vienan ja Aunuksen rajaa Tsirkkakemijoelle asti ja sieltä pitkin runo-alueen itärajaa Uhtueesen saakka.

[1324] Lönnr. A II 2 N. 2 Akonlahdelta, Boren. 1872 N. 145 Kiimasjärveltä.

[1325] Ei ole ainoatakaan toisintoa, jossa kotka kantaisi Väinämöistä.

[1326] Kultalatva-kuusessa on kansan laulamissa runoissa aina näätä; kuun ja auringon on siihen Lönnrot sovittanut runollisemman vaikutuksen vuoksi.

[1327] Vienan Samporuno näin muodoin vastaa seuraavia Kalevalan uuden painoksen runoja. I osaksi, VI, VII, X, XXXVIII, XXXIX, ja XLII sekä XLIII osaksi. Parhaat tämän muodostuksen edustajat ovat Latvajärven Arhippa Perttusen sekä Vuonnisen Ontrei Malisen runot. (Lönnr. A II 6 N. 70, 3 N. 40). Pää-asiassa yhtäpitävät ollen, sisältävät ne kumpikin yhtähyvin paljon toisessa löytymättömiä pikku-seikkoja, jotka Lönnrot kaikki on yhdistänyt.

[1328] Vienalaisen Sampojakson keski-osa -- Väinämöisen korjaaminen vedestä, Sammon vaatiminen lunnaiksi ja takominen -- on Suomessa tuntematon ja, niinkuin vasta saamme nähdä, myöhempi muodostus.

[1329] Inkerin alueen luomisrunoissa muna joskus karskahtaa seitsemäksi, kahdeksaksi kappaleeksi; se on voinut antaa aiheen munien luvun enentämiseen siihen määrään. -- Esimerkkeinä suomenpuolisesta luomisrunosta mainittakoot K. Krohn N. 15 Sotkamolta, Ahlqv. B N. 86 ILamantsista, Europ. G N. 410 Suistamolta. Vienankin läänistä on saatu muutamia samaa laatua olevia; mutta loppu on niissä aina erilainen. Jättiläis-hauki näet siellä nielee munan ja munijalintu, tässä kotka, vapauttaa sen hauin vatsasta samallaisen taistelun jälkeen, josta kilpakosinta laulaa. Tämä toisinto löytyy paraasta päästä vaan Uhtuen kylässä (esim. Lönnr. A II 9 N. 43) ja on nähtävästi erehdysmuoto, syntynyt kahden erirunon sekoittamisen kautta. Rajaryhmän eteläisemmissä kylissä, niinkuin yllä näimme, liitetään koko kilpakosinta Samporunoon. Muissakin varsinaisissa Samporunoissa on munijalintu Uhtuessa aina kotka; lieneekö tämä siksi vääntynyt tavallisesta sotkasta ja sitten nimensä kautta vaikuttanut tuon puheena-olleen sekoituksen, vai päinvastoin jälkimmäinen muodostus saanut aikaan munijalinnun nimen muutoksen muissakin runoissa, on vaikea varmaan päättää.

[1330] Muutamat laulajat ovat tämän maineen selittäneet "vilusilmäksi", arvattavasti itsekään tietämättä syytä siihen. Mutta "kyyttö" on sama kuin viiru ja viirusilmä on usein käytetty sana eteläisemmissä runoissa. Se onkin varsin sopiva nimitys Lappalaiselle, jonka silmät vaan ovat raollaan.

[1331] Boren. 1872 N. 118 Vuonniselta, N. 73 Sombärveltä y.m.; Europ, 1845 K N. 30 Suurjärveltä, H N. 89 b Suistamolta. Viimeksimainittu alkaa laulukiistalla, jonka jälkeen Joukamoinen tekee murha-yrityksensä. Tässä näemme siis luonnollisen selityksen niinen muutokseen. Muutenkin myös Vienan puolella on laulukiista liittynyt useihin Samporunon kappaleihin (välistä alkuun, välistä loppuun), vaikkei aina ole ampujan nimeen vaikuttanut.

[1332] Luomisruno, niinkuin se pohjoisissa toisinnoissa ilmaantuu, vastaa painetun Kalevalan koko 6:tta runoa, 1:stä värssyjä 179-244, 255-280 ja 7:stä alkua: vv. 1-8. Käsikirjoituksissa löytymättömät ovat osa jousen kuvausta VI: 29-34, 39-46, emon kysymys, ketä Joukahainen aikoi ampua, ja vastaus, vv. 101-114, samoin loppukeskustelu Joukahaisen ja äidin välillä, vv. 211-34, sotkan arvelu mihin laatisi pesänsä, I: 189-194, veen emosen uinti, vv. 245-62, paitsi pienempiä palasia.

[1333] Selityksissään Kalevalan uuteen painokseen (Litteraturbl. 1849 s. 16) hän sanoo "verrattomasti suurimman osan toisinnoista" olevan Väinämöisen puolella; tästä siis ei voine päättää muuta kuin että hänellä oli edes yksi siitä eriävä toisinto. Ihme on vaan että juuri se tai ne kappaleet niin ylen yleistä runoa, jota monta kymmentä toisintoa on tallella, ovat tietymättömissä. Kenties lienee lupa olettaa, että Lönnrot ei perustanut muutostaan runoon, vaan johonkuhun kuulemaansa suorasanaiseen selitykseen (satunnaiseen erehdysmuotoon).

[1334] Saman ajatukseni löysin myös Ursin'in kirjasta: Den homer. frågan s. 56, ja reunamuistutuksesta Gottlund'in kappaleessa vanhaa Kalevalaa, joka nyt on minun hallussani.

[1335] K. Krohn N. 588 Kiannalta. Siinä Pohjolan emäntä korjaa itkevän Väinämöisen vedestä ja lähettää kotiin. Olisiko tämä vienalaista kehitystä välittävä muoto vai lieneekö siihen vaikuttanut joku idästäpäin kuultu runo? Pohjolan pojaksi sanotaan ampuja myös yhdessä sen puolen toisinnossa (Lönnr. A II 9 N. 12), joka on saatu Kellovaarasta, runo-alueen itäisimmältä rajalta, mutta laulajan isä oli muuttanut sinne Ponkalahdelta, aivan Kiannan rajan läheisyydestä. Toinen on siis epäilemättä toiseen vaikuttanut.

[1336] Suojärveltä, Basilier'in kok. N. 82.

[1337] Esim. Sirel. V N. 195, Suistamolta, Europ. I N. 4 luultavasti Tulemajärveltä.

[1338] Boren. 1872 N. 118 Vuonnisesta, Lönnr. A II 5 N. 8 Lonkasta.

[1339] Boren. 1871 N. 111, 112, Bern. N. 27. Samallaisen muodostuksen Lönnrot myös toi Kellovaarasta (A II 9 N. 12) ja siinä Väinämöinen vastaa samoilla epätoivoisilla sanoilla, joilla joskus Lemminkäinen Ilamantsissa: "_Ei ole miestä mennehessä, urosta uponnehessa_". Huomattava on viimein, että Rajaryhmän Samporunot usein, samoin kuin monet Lemminkäisen virret, alkavat: Lähteäksensä käkesi lankoihinsa Luotolahan y.m. ja että Väinämöistä, niinkuin usein Lemminkäistä, etsitään: talvella lylyn livulla, kesällä venoin kepein. Tässä Rajaryhmässä esiintyvät lisät ovat kuitenkin luultavammin vasta myöhemmin sekaanpantuja, kun jo runo Lappalaisen ampumisesta oli saanut muotonsa, Mutta ne yhtähyvin todistavat taipuvaisuutta aineksia Lemminkäisen virrestä tähän sekoittamaan.

[1340] Pohjanmaalla Kajaanin kulmalla on myös muutamia tääntapaisia toisintoja, osoittaneeko sitten itäistä vaikutusta, vai lieneekö päinvastoin siinä vienalaisen muodostuksen itu.

[1341] Ganand. Myth. s. 23.

[1342] Europ. G. 631, 646.

[1343] Esim. Ahlqv. B 150 Ilamantsista.

[1344] Lönnr. Q N. 12 Enolta, N. 251 luultavasti Kerimäeltä. Tämä taru on nähtävästi yhteydessä sen käsityksen kanssa että tyynet vireet veden seljillä ovat Väinämöisen veneen jälki. Pohjanmaalla ilmaantuu toinen, luultavasti myöhempi, muodostus, jossa sama akka tahi vaka vanha Väinämöinen itse lakaisee laineita, jolloin rikka tarttuu luutaan, ja kun hän sitä hampain pois tempaa, hammasmato syntyy.

[1345] Esim. Europ. H. N. 65 Suistamolta, Gottl. N. 601 luultavasti Savosta.

[1346] Lönnr. A II 8 N. 16. Yllämainitut värssyt itsekin ilmautuvat Vienan puolella useissa luomisrunoissa, mutta enemmän uudemmissa keräelmissä, niin että ovat vähemmin todistavaiset. Joskus sanotaan myös hevonen Vienan luomisrunoissa olkiseksi, samoin kuin muutamissa toista ainetta olevissa Inkerin runoissa, joista se lieneekin tänne tullut.

[1347] Koko sekin lisäseikka tavataan melkein yksistään Vienan läänissä, Suomen puolella ainoasti muutamissa Suistamon runoissa, mutta tämän seudun laulu on ylimalkaan saanut voimallisen vienalaisen vaikutuksen viime vuosisadalla sinne Himolasta muuttaneen mahtavan runonlaulajan ja tietäjän Hoschkasen kautta, joka oli käynyt Vienassakin opissa.

[1348] Vertaa näitä jälkimmäisiä s. 123, 158.

[1349] Alkuperäisessä tarullisessa muodossansa tavataan tämä runo nyt enään ainoasti Virossa, Inkerissä ja Viipurin läänin eteläisimmissä pitäjissä. Suomessa on yleisempi tuo toisinto, jossa munasta kaloja t. hylkeitä syntyy (joku ainoa myös Virossa ja Inkerissä). Samalla lajilla on siitä toisinnosta, jossa saari syntyy maailman sijasta, Suomesta melkein yksistään saatu myöhempi muodostus, joka siihen Saaren neidon kosinnan liittää. Täten on runon tie aivan selvä. Länsi-Suomessa mahtoi ennen aikaan olla pohjoisen tapainen toisinto, jonka unohduttua sitten virolais-inkeriläinen tunkeutui Savoon ja Pohjanmaalle saakka. Leviämisen näin tietoon saatuamme, voimme siitä tehdä johtopäätöksen toiseen seikkaan nähden. Kaikissa Pohjanmaan ja Savon kappaleissa lintu munii laivaan, samoin myös useimmissa viipurilaisissa, mutta harvoin Inkerissä ja Virossa. Siellä muna tavallisesti lasketaan vuorelle, saarelle, niemelle, mättäälle t. pensaasen. Joskus lisätään vielä että mainittu munimispaikka on meren keskellä. Löytöpaikoista päättäin tämä muodostus on vanhempi ja samassa hyvin yhtäläinen pohjoisen kanssa, missä lintu munii Väinämöisen polvelle, joka on kohounut mättääksi t. saareksi. Laiva on mahdollisesti tullut tähän venäläisistä luomistaruista; mutta melkein enemmän luultava on että tässä piilee kaukainen, hämärä kaiku pohjoisempana tunnetusta Sampo-runosta. Muna näet vierähtää veteen sen kautta, että _suuri pohjais-tuuli kallistaa laivaa_ (joskus pesääkin). Yhdessä virolaisessa toisinnossa (s. 158) munijalintu on _Pohjan kotka_ ja häneltä pesästä varastetut munat _viedään laivalla_. Toisessa virolaisessa laiva laskee _pohjoseen_, jossa _Pohjan noita_ nostaa tuulen ja _kaataa sen_ (Kreutzw. Myth. u. Mag. Lied. N. 4). Yhdessä Länsi-Inkerin runossa (Törneroos N. 164) _lintu kaataa laivan_, yhdessä Sakkulasta saadussa muniva lintu _tulee Lapista, silmät siiven alla_ (Ahlqv. A N. 257).

[1350] S. 192, 204, 205, 207, 218, 228.

[1351] S. 298-301.

[1352] Finsk Mythol. s. 300.

[1353] S. 194, 197, 220.

[1354] Uudessa Kalevalassa on munijalintu kotka. Tämä perustuu pää-asiallisesti vaan yhden Vienan kylän, Uhtuen, laulutapaan.. Sen selitystä katso s. 383.

[1355] Vepsäläiset sanovat pääskysen nimellä _Jumalan lindiine l. Sarak linduine_ (Ahlqv. Anteckn. i Nord-Tschud., Finsk. Vetensk. soc. förh. T. VI s. 59, 61). Mutta Sarakka on Lappalaisilla se naishaltija, joka kaikkein elävien syntymisestä pitää huolen. Kenties siis voinee tästä päättää että Vepsäläisilläkin on ollut samanmuotoinen luomistaru kuin Virolaisilla.

[1356] S. 334-9.

[1357] Arvelu 196:lla sivulla uhriksi käytetyistä munista tuskin pitänee paikkansa.

[1358] Veckenstedt, Die Myth., Sägen u. Legenden d. Zamaiten I B s. 216. Tämän kirjan olen vasta myöhemmin saanut käsiini, joten siitä saadut tiedot eivät ole voineet saada sijaansa edellisessä luvussa.

[1359] Lönnr. A II 3, N. 40 Vuonnisen Ontreilta, Boren. 1872 N. 88 samasta kylästä, Lönnr. A II 6 N. 55 Tsenan Kettuselta ynnä joku muu.

[1360] Esim. Europ. G N. 400 luultavasti Korpiselältä, Lönnr. S N. 136, nähtävästi Juvalta; Sirel. V N. 31 Pyhäjärveltä; Ganand. s. 26, luultavasti pohjalaisen tarinan mukaan, sanoo Ilmarisen olleen koko maailman takojan.

[1361] 8. 158. Otavasta on Suomessakin joskus puhe, Sirel. N. 31.

[1362] Sommer 1848 N. 151 Jaakobin pitäjästä Varsinais-Virossa. Tämä tieto, niinkuin vastakin moni samallainen, on otettu niistä runsaista käsikirjoitusvaroista, jotka Suom. Kirj. Seura on Virossa kopioittanut, sen jälkeen kun teokseni edellinen vihko jo oli painettu. Siitä syystä ei niitä ole voitu sovittaa siihen paikkaan, missä ylimalkaan on puhe Kalevalan runoista Virossa. Sama runo, saatu Pihkovan puolelta, on myös saanut sijansa Kalevinpojassa (IX. 479 seur.) ja muistutuksessa siihen lauluun sanoo Kreutzwald että ajaja ja luoja yhdessä katkelmassa on sanottu Ukoksi.

[1363] Kaukaisemmat sukulaisemme Tatarit tosin tietävät Podo-Sünkün kiinnittäneen taivaan valot (s. 220); mutta tämä taru on kovin erillään ja siinä esiintyvä, josko vääntynytkin Buddhan nimi viittaa etelään.

[1364] S. 238.

[1365] Veckenstedt I s. 146. Hänestä kerrotaan myös, että hän tappoi veljensä Ugniegavan ja viskasi pään kuuhun, jäsenet tähtiin (vert. Thor'in samallaista tekoa s. 238). Toisen tarun mukaan molemmat veljekset yhdessä takovat ilman pielet ja asettavat niiden päälle, paitsi taivasta, myös manteren, meren sekä syvyyden (Veck. I s. 142).

[1366] Europ. H N. 29 luultavasti Korpiselältä kateen loitsussa, N. 76 Suistamolta manauksessa.

[1367] S. 238, 328.

[1368] Se osa, joka koskee maan epätasaisuuksien syntymistä ruumiin liikunnon kautta, on kuitenkin epäilemättä liettualais-slavilaista sukuperää. Vert. slavilaista luomistarua s. 299. Liettualaisissakin on se tarina, että jumala voitti piruin kuninkaan, sitoi sen hevosen selkään ja ajoi tämän juoksuun. Mihin pirun pää kolahti, siihen syntyi vuori, mihin jalka, siihen laakso, mihin kyynel pirahti, siihen järvi (Veckenst. I s. 212). Lainaamisen todistaa myös tämän seikan ilmautuminen meidän runoissamme yksistään Venäjän puolella.

[1369] Esim. Länk. VII N. 4 Soikkulasta, Slöör VII N. 23 Lempaalasta, Ahlqv. B N. 265 Ilamantsista, Beck. Z N. 5 Pohjanmaalta.

[1370] Saxb. N. 382 Vuoleelta, Lencqv. s. 33 Pohjanmaalta y.m.

[1371] Joskus ilmautuu lisäys yksinään, jolloin jatketaan: syänveet syventämäni.

[1372] Esim. Lönnr. A II 9 N. 38 Uhtuesta, 5. 20 Lonkasta, y.m. Castrén arveli, että kolmas luoja mahtoi olla Lemminkäinen ja vertasi tätä jumalakolminaisuutta samallaiseen Skandinavein luomistarussa. Mutta kolmas mies olisi sitten Joukahainen eikä Lemminkäinen, joka käsikirjoituksissa ei ole toisten kumppanina. Vaan ei Joukahainen nimenomaan sano olleensa osallisna luomisessa; hän vaan kysyy: muistatko sitä aikaa, jolloin luotiin. Vertaaminen skandinavilaiseen taruun on siis sangen epävarma, varsinkin koska luojain lukukin niin vaihtelee. Tässä puheena oleva lause löytyy myös yhdessä Ilamantsista saadussa Pellervoisen runossa (Ahlqv. B N. 207).

[1373] Ilman pielet Pohjanmaalla sopivat ihmeesti yhteen liettualaisen tarun kanssa, mutta välisiteen puute ei salli panna siihen suurempaa painoa.

[1374] Kallas C N. 36.

[1375] Kreutzwald P N. 9.

[1376] Vv. 1-8. Väinämöisen nousu saareen ei kuulu tähän, vaan näkyy olevan otettu yhdestä Samporunon toisinnosta (vert. Lönnr. E N. 606), johon on sekautunut Lemminkäisen pako. Väinämöisellä on vaan jossakussa turmeltuneessa toisinnossa tekemistä maailman kylvön kanssa. Rivit 41-2 näkyvät olevan otetut viimeisestä Ritvalan Helkavirrestä. Tammen kasvatus on tässä yhteydessä hyvin harvinainen.

[1377] Vv. 59-224. Muutamat pienet sisään pistetyt kappaleet (äidin rukoileminen, luultavasti jostain muusta loitsusta, keskustelu Väinämöisen ja pikkumiehen välillä) eivät löydy minulle tietyissä tammen synnyissä.

[1378] Vv. 225-378. Ensimmäiset kuusi värssyä ovat kuitenkin eräästä Inkerin balladista, jossa luonto lakastuu neidon viettelyksen kautta, mutta sitten jälleen virkistyy, kun pappi on käynyt siunaamassa (esim. Europ. I N. 112 Toksovalta). Seuraavat kuusi ovat osaksi toukoluvusta (esim. Europ. K. N. 225 Uhtuesta). Vv. 241-50 oikeastaan kuuluvat ensimmäiseen osaan. Samoin vv. 287-94. Tiasen neuvo ei löydy minulle tietyissä toisinnoissa. Kirveen teettäminen ja kasken hakkuun kuvaus on otettu Kullervon runosta. Keskustelu kokon kanssa ja tämän linnun valkean-iskeminen ei löydy tähän kuuluvissa runoissa, mutta jälkimmäinen kuitenkin yksinäisenä erehdysmuotona eräässä tammen synnyssä (Genetz. N. 59 Luvajärveltä). Vv. 295-330 ovat kylväjän lukua ja seuraava kohta Lönnrot'in sovittama sen mukaan. Viimein v. 369 loppuun on lyyrillisestä laulusta.

[1379] Välin jätetään koivu kokkoa (Europ. H N. 92 Suistamolta), välin käkeä (Europ. I N. 27 Suistamolta) varten. Lönnrot on taitavasti molemmat yhdistänyt. Joskus kaskeen kylvetään liinaa ja siitä kudotulla nuotalla pyydetään tulikalaa (Europ. I N. 27). Tässä on siis tulen synty lisään sekaunut.

[1380] Europ. I N. 27.

[1381] Painettu Valvojaan 1884 N 1, vert. s. 141.

[1382] Sievästi on siinä oikea kylvön aika osoitettu sillä, että Ahti silloin jo on saanut osan vesistä suliksi.

[1383] Esim. Lönnr. Q N. 124 Enolta, Gottl. N. 659 Kortteisilta (luultavasti Kesälahdelta).

[1384] S. 159.

[1385] Joskus nähdään toisiakin nimiä, mutta ne ovat nähtävästi erehdyksiä. Esim. Impi t. Syöjätär (joiden hiuksista t. kyyneleistä toisellaisissa loitsuissa syntyy puita t. eläviä).

[1386] Ahlqv. B N. 190 ja Europ. H N. 138 Ilamantsista.

[1387] Puun sanat löytyvät myös erikseen.

[1388] S. 159. Myöhemmin nähtävästi on tämä toimitus tullut siirretyksi yli muiden rakkaaksi tulleesen Kalevinpoikaan.

[1389] Onnen yhdistämisen viljan kanssa tapaamme muutoinkin runoissa, joka todistaa että tämä nyt pieneen alueesen rajoittunut taru ennen oli laajalta tunnettu. Vert. Oras onnen kasvattama (Gottl. N. 783 puun synnyssä Vermlannista), onnen touko (Ahlqv. B N. 245 Ilamantsista tiasen synnyssä), Onnen ohra (voiteen luvussa Arvidss. C XIV N. 1 luultavasti Savosta), ja juhlakulussa Länkelä IV N. 24 Soikkulasta.

[1390] Yhdessä toisinnossa onkin sanottu, että: "ihe ilmoinen jumala kylvi maan" (Polén N. 29 luultavasti Kiteeltä); toisessa "llman Ukko" iski tulta ja poltti kaskensa (Europ. H. N. 92 Suistamolta).

[1391] Epäilemättä on kreikan-uskoisten Inkeriläisten vielä käytetty rukouslaulu, jossa Elias isäntää, pyhää Pedriä armollista pyydetään viljalle suojelijoiksi, samasta juuresta lähtenyt myöhempi muodostus. Eihän apostoli Pietari tietääkseni missään muualla ilmaannu senkaltaisessa toimessa eikä ole hänen elämässään mitään, joka olisi antanut aihetta hänet siihen virkaan asettaa. Elias on ylimalkaan astunut Ukon sijaan, siitä syystä kun tulisissa vaunuissa ajoi taivaasen. Vesikaari sanotaan Eliaksen vempeleeksi. Juuri tämä Pedrin asettaminen hänen rinnalleen tekee synnyn Pikkeristä sitä luultavammaksi.

[1392] Europ. H N. 138 Ilamantsista t. Suojärveltä.

[1393] Vienan läänistä on vaan saatu kaksi vallan sekavaa, Aunuksesta kolme hiukan parempaa, Suomen rajain läheisyydestä.

[1394] Neljä Savosta, yhtä monta Pohjanmaalta, loput Pohjois-Karjalasta. Inkeristä on maisteri Porkka saanut erittäin tärkeän toisinnon; valitettavasti sain siitä myöhään tietoa, niin että sen vaan voin liittää kirjan loppuun.

[1395] Kenties se ei edes tarkoita Käkisalmen lääniä, josta hänellä tuskin voi olla tietoja.

[1396] Gottl. N. 578 b, Saksa U N. 7 Suomussalmelta.

[1397] Taaro tosin löytyy Lönnrot'in sanakirjassa, mutta merkitsee vahinkoa tai on härän nimi. Runojen taaro on nähtävästi väännös tarosta.

[1398] S. 195. Kuitenkin mahtaa sekin olla lainattu Germaneilta. Vert. s. 294. Mutta tämä laina epäilemättä on ikivanha, koska se on Suomalaisilla ja Mordvalaisilla yhteinen.

[1399] S. 194.

[1400] S. 304 seur.

[1401] Ziem = maa, berti = sirottaa. Juhlassa juotu olut sanottiin Ziembrinnis alus (onkos hän siis kenties sukua Saksalaisten Gambrinus'elle, oluen haltijalle? Kurkku- ja hammas-äänet vaihtelevat usein slavilais-liettualaisten ja germanilaisten sanain välillä).

[1402] Esim. Gottl. N. 578 b Pohjois-Savosta, Europ. G N. 664 Ilamantsista.

[1403] Polén V N. 29 luultavasti Suistamolta.

[1404] Ahlqv. B N. 46 Ilamantsista; Boren. 1871 N. 27 Himolasta.

[1405] Lönnr. Q N. 7 Kiteeltä.

[1406] Jos mordvalainen Tschim-Pas on sukua Sampsan kanssa, niin on kenties nimen yhtäläisyys voinut välittää slavilaisen tarun lainaamista.

[1407] Tähän lienee kai myös luettava Ilamantsin kilpakosinnassa nähtävä _kyyn_ ilmautuminen sepän kynnykselle. Tuo paha käänne venäläisessä tarussa samoin vainoo pakenijaa pajalle asti.

[1408] S. 141.

[1409] Sirel. V N. 159 Suistamolta, Puhakka U N. 9 Kontiolahdelta.

[1410] Gottl. N. 582 Karttulasta. Viimeinen sana on väärin kirjaanpantu: "puutteesta". Alkuvärssyt tavataan useammissakin paikoissa, esim. Polén N. 1 Kiteeltä, Ahlqv. B N. 46 Ilamantsista.

[1411] Niihin myös luettiin nykyisissä Itämeren maakunnissa asuvat Aestit.

[1412] Simrock D. Mythol. s. 318-22.

[1413] Lönnr. Q 124 Ilamantsista, Gottl. N. 578 b. Tästä on ollut seuraus, että joskus sisarensa turmellut Kalevan poika on astunut Pellervoisen sijaan maailman kylväjänä (Gottl. N. 678, Europ. H N. 190 Ilamantsista y.m.)

[1414] Alku on harvemmin suuremmassa määrässä eriävä. Joskus näet tammi syntyy itseänsä sukivan Luonnottaren karisseesta hiuksesta tai hänen sukansa piistä (esim. Saksa U N. 2 Suomussalmelta, Lönnr. A II 6 N. 91 Arhipalta), tahi kyyn kyynelistä (esim. Europ. H. N. 128, Ahlqv. B N. 193 Ilamantsista), taikka myrskyssä kahden, kolmen meren t. joen yhteenhyrskymisestä (esim. Europ. H N. 54 Korpiselältä, N. 94 Suistamolta) y.m.

[1415] Yksi Suistamolta löydetty runo on nähtävästi myös Vienasta tullut. Tämän toisinnon muodon näyttää Kantelettaren III N. 20.

[1416] Pilvivene-runon alkusynnyn tutkiminen ei kuulu tähän paikkaan.

[1417] Esim. Lönnr. A II 5 N. 47 Vuonnisesta, Boren. 1872 N. 182 Suurjärveltä, Europ. K N. 9 Repolasta.

[1418] Esim. Ahlqv. B N. 95 Ilamantsista, Ahlqv. B N. 170 Ilamantsista, U Saksa N. 2 Suomussalmelta.

[1419] Europ. G N. 440 Suistainolta, I N. 1 Tulemajärveltä. Lönnr. A II 2 N. 25 Lentiirasta Kajaanin puolella vielä enemmän välittää, koska juuri Hiisi on takojana.

[1420] Esim. Europ. G. N. 631 Ilamantsista, Polén V N. 81 Suistamolta t. Impilahdelta.

[1421] Esim. Lönnr, Q N. 282 Ilamantsista, Gottlund N. 659 Kesälahdelta, Lönnr. AII 6 N. 91 Arhipalta, 9 N. 27 Uhtuesta, Kanteletar III s. 295. Viimeinmainitussa on kuitenkin tammi muuttunut tuomeksi. Ainoasti yhdessä kappaleessa on se tammenrunon ainoana loppujatkeena, muuten aina toisten yhteydessä. -- Erehdysmuotoja nähtävästi ovat ne harvinaiset toisinnot, joissa tammen lastuista syntyy mato t. etana (Europ. G N. 39 Repolasta, H N. 54, luultavasti Korpiselältä, Lönnr. A II 8 N. 11 Kajaanin puolelta). Samoin ne, joiden lopussa tavallisen lyyrillisen laulun mukaan, kasvaa tammeen omena, omenalle käki, jonka suusta kultaa kumpuaa (Esim. Europ. H N. 86 Suistamolta, Ahlqv. B N. 259 Korpiselältä).

[1422] Suvi tuskin lienee tuttu missään Itä-Suomalaisissa.

[1423] S. 124. Pari kappaletta on pohjoisemmallekin levinnyt (Gottl. N. 169 Juvalta, Lönnr. K, N. 487 Jaakkimalta).

[1424] Niitä on suuri joukko painamattomissa kokoelmissa (esim. Kreutzv. A N. 55 Järvamaalta ja 256 Tartomnaalta). Joskus tammesta muun muassa tehdään Jumalan istuin. Hyvin usein tammi syntyy pidoissa maahan viskatusta olut-tilkasta (niinkuin myös Inkerissä) tai olutkannun pirstoista.

[1425] Neuss N. 10 Varsinais-Virosta.

[1426] Länk. VII N. 1 Soikkulasta.

[1427] S. 202. Tatarein luomistarussa (s. 219) ilmautuva jättiläispuu on aivan selvästi mukaeltu paratiisin hyvän ja pahan tiedon puusta, ja Mongolien Sambu-baraka (s. 228) Buddhan uskon kanssa tullut Indiasta. Jälkimmäinenkään ei voi välisiteitten puutteen ja pikkuseikkain erilaisuuden tähden olla yhteydessä meidän tammemme kanssa.

[1428] S. 289, 293, 301, 305.

[1429] Erittäin tärkeät ovat tammen terveyttä suojeleva voima sekä sen yhteys viljan alun kanssa. Onko tuo uudempi muoto, missä kaikellaisia kaluja veistetään, lainaa meille vai meiltä, on vaikea päättää.

[1430] Europ. H N. 54 luultavasti Korpiselältä, H N. 128 ja Ahlqv. B N. 193 Ilamantsista y.m.

[1431] Esim. Peet N. 404 Viljannin seudulta, Murd N. 76 Talkhofista.

[1432] Niin erittäin niissä kappaleissa, missä joki sen juuritse virtaa, y.m.m.

[1433] S. 291.

[1434] Lönnrot S. N. 211 Kesälahdelta. Tuuli sitten taittaa latvan, jolloin syntyy 3 neittä, ja ne lypsävät rautamaidon.

[1435] Esim. Europ. I N. 23 Suistamolta, G N. 622 Ilamantsista.

[1436] Heinän niittäminen, jolla meidän tammenrunomme enimmiten alkavat, löytyy myös Virossa, mutta toisessa yhteydessä. Se on näet liitetty runoon, jossa ilmautuu 4 neitosta: yksi nitoo langan päitä, toinen sitoo silkkiä, kolmas kutoo kultavyötä, neljäs itkee nuorta miestä, mutta häntä lohdutetaan sillä, että sulhon pää jo näkyy läpi metsän. Sama runo löytyy Suomeksikin, mutta ilman mainittua alkua. Molemmille on likeistä sukua saksalainen yleinen laulu (vert. s. 293-4 ja Mannhardt s. 524-32 y.m.s.) Siinä kolmas neito avaa taivaan ja laskee auringon ulos; meillä tuo nuori mies t. veli, jonka pää jo kohoaa metsän yli j.n.e., tietysti myös on jälleen ulostuleva aurinko; siinäkin siis on samallainen perustus kuin tammenrunossa. Virossa alkaa usein tammenruno meren lakaisemisella, jolloin pyyhkeistä löytyy tammen alku ja viedään maalle kasvamaan. Samaa meren lakaisemista olen jo ennen Suomenkin runoissa huomauttanut (s. 387), jolloin sen kautta meri tulee tyyneksi.

[1437] D. Herabkunft d. Feuers s. 96.

[1438] S. 291. Siinä on vaan Thor'in pitenemisen vertaus muka samallaiseen tapaukseen tammenrunossa perätön, sillä ei yksikään tietty kansanruno tiedä siitä. Hakkaaja kuvataan vaan välistä suureksi, välistä pieneksi. Lönnrot on nähtävästi molemmat yhteensovittanut.

[1439] Varsinkin tulen syntyyn.

[1440] Painetussa Kalevalassa on koko mies vaskinen, niin että voisi arvella hänen edustavan vanhempaa aikakautta nykyisen rauta-ajan polvikunnan vastakohtana. Mutta tämmöisenä hän ilmautuu ainoasti yhdessä polvenhaavan toisinnossa (A II 3. 37 Kiannalta) ja se muodostus on nähtävästi satunnainen. Vähän useammin nähdään rautamies, rauta suuna y.m. mutta se on otettu balladista "meren kosijat".

[1441] Inkerin tammenrunoihin on, kumma kyllä, tarullisen ukon sijaan tullut ainoa veikko, niinkuin muutamiin muihinkin epillisiin lauluihin. Suomessa on häränrunossa samallainen tappaja kuin tammenrunoissa.

[1442] Tämä yhteys on ylen harvinainen: Lönnr. A II 9 N, 41 Uhtuesta, Boren. 1871 N. 71 ja 1872 N. 90 molemmat Vuonnisesta. Molemmissa jälkimmäisissä vaan mies merestä kysyy tammelta, tuleeko hänestä venettä Väinämöiselle, mutta todella siitä tehdään kuitenkin noidan nuolet, niinkuin pistoksen synnyssä. Tää on siis välitysmuoto. Ensinmainitussa tulee sitten samanlainen veneretken kuvaus kuin kanteleen synnyssä. Tähän ovat myös luettavat ne harvat toisinnot (Castrén A I 1204 N. 9 Latvajärven Arhipalta, ja tulen synty Gottl. N. 655 Kortteisilta Kesälahdella), joissa Sampsa Pellervoinen, muutamien runojen mukaan ison tammen kasvattaja, veistää veneen Luojalle t. airot Väinämöiselle.

[1443] Europ. K. N. 99 Hietajärveltä, Boren, painett. toisint. N. 40 Venehjärveltä ynnä pari muuta.

[1444] Ahlqv. B N. 280, 295 Ilamantsista, Boren. 1871 N. 19 Himolasta.

[1445] Europ. G. N. 127.

[1446] Epäiltävä siinä kuitenkin jo on se seikka, että Väinämöinen on takojana, eikä varsinainen seppä Ilmarinen.

[1447] Nämät seikat ovat: _Ilmarisen epäilys Sammon saamisen mahdollisuudesta_ r. 39: 7-22. Ei löydy semmoisenaan missään tallella olevassa toisinnossa. Yhdessä toisinnossa Ilmarinen itse kehoittaa retkeen (Boren, painett. toisint. N. 40). Joskus (Lönnr. A II 3. 40), Ilmarinen, kotiintulonsa jälkeen kertoessaan Sammosta, lisää: _Vaan_ on Sampo salvattuna j.n.e. Luultavasti olivat Lönnrot'in käyttämät sanat, joiden todellisuutta vanhan painoksen toisinnot todistavat, otetut samallaisesta kohdasta. -- _Ilmarisen vastahakoisuus merimatkaan ja Väinämöisen vastaus siihen_ r. 39: 33-56, nähtävästi otetut minulle kuitenkin tuntemattomista lyyrillisistä lauluista. -- _Väinämöisen miekan takominen_ r. 39: 57-114. Löytyy erikseen katkelmassa, jossa Väinämöinen valmistaikse Pohjolan sotaan (nähtävästi auringon vapauttamista varten, josta runosta useat sananparret muistuttavat) Lönnr. Q 2, S. 150 Kiteeltä. Ne sanat, jotka sen Samporetkeen sovittavat, ovat epäilemättä Lönnrot'in lisäämät. -- _Ilmarisen varous-sanat_ r. 39: 115-26, tavallinen loitsu. -- _Keskustelu Sammon jakamisesta_ r. 42: 41-58, tähän paikkaan sovitetut sen mukaan mitä kansa edempänä laulaa taistelun kuvauksessa ja lyyrillisestä laulusta lisätyt. -- _Neuvottelupaikasta, mihin Sampo olisi vietävä, tuulen sanat ja Lemminkäisen ensimmäinen kehoitus laulamiseen_ r. 42: 177-250. Edellinen kenties sommiteltu yhden tulensynnyn paikan mukaan, keskimmäinen loitsua, kolmas kokoonpantu lyyrillisistä kappaleista. Samoin myös vv. 271-4. -- _Utusanat, Iki-Turson nosto ja tuulen nosto_ r. 42: 338-460, ensin- ja viimeinmainitut loitsuja, edellisestä kuitenkin mainittava, että Pohjolan emäntä, parissa Ilamantsin Samporunossa laittaa utua Väinämöistä vastaan, vaikkei tämän luvun lukemisella, ja Vuonnisen Ontrein runossa Väinämöinen taistelun jälkeen itse luopi utua ennenkuin toivottaa itselleen kyntöä ja kylvöä. Iki-Turson juttu, niinkuin ennen mainittu, kuuluu oikeastaan Jesuksen purjehdukseen (kats. s. 340). Sampsa Pellervoisen kautta, joka Luojalle venepuun hakkaa, samoin kuin usein Väinämöiselle, on kuitenkin jo kansakin tähän yhdistämiseen antanut aiheen. Toisessa sanaan runon katkelmassa on Pietarin kauhu kuvattu, jonka Lönnrot tässä on Ilmariseen sovittanut. -- _Myrskyn kuvaus, kanteleen hukkuminen, Ilmarisen valitus ja myrskyn sanat_ r. 42: 461-550. Ensimmäinen suurimmaksi osaksi raudan synnystä, toinen nähtävästi Lönnrot'in sommittelema, siksi että sitten seuraava toinen kanteleen synnyn toisinto saataisiin käytetyksi (ei löydy siitä mitään vanhan Kalevalan toisintomuistutuksissa); kolmas lyyrillistä laulua, neljäs loitsua. -- _Pilven longan näkeminen_ pakomatkalla r. 43: 47-54 minulle tietymättömästä lähteestä. -- _Ilmarisen hätäsanat_ r. 43: 187-206 tavallista loitsua. -- _Pohjolan emännän uhkaus nostaa karhu ja kätkeä aurinko sekä Väinämöisen vastaus siihen_ r. 43: 310-58, 363-8. Jälkimmäinen osaksi kerskausloitsusta, osaksi samoin kuin koko edellinen Lönnrot'in kokoonpanema, siksi että karhun peijaiset ja auringon etso saataisiin Sampojaksoon kiinnitetyiksi. -- Viimein _Sammon muruin kylväminen ynnä loppurukous_ r. 43: 385-434; edellinen nähtävästi Lönnrot'in kokoonpanema (Arhipalla vaan sanottu, että tuuli ajeli muruja merellä), jälkimmäinen loitsua.

[1448] Lähinnä painettua on Lonkan Martiskan laulama (Lönnr. A II 5 N. 21). Rajaryhmässä on melkein aina kanteleen synty toisessa muodossa, josta vasta enemmän.

[1449] Esim. Vuonnisen Ontrein runossa. Huomattava on että Martiska juuri Vuonnisessa oli oppinut laulamaan ja että saman kylän laulutapa myös on vaikuttanut Rajaryhmään. Neuloilla nukuttaminen, joka germanilaiseen käsitykseen perustuu, tavataan vaan Arhipan runossa. Enimmiten ei ole keinosta mitään puhetta. Itse nukuttamisen kuvauksessa kansa usein käyttää Luojan Surma-legendasta otettuja lisiä: Väin. nukuttaa nuivan (alkuaan noidan) joukon, pakanan kansan, miehet nuoret miekoillensa, vanhat keihäsvarsillensa (esim. Ahlqv. N. 295 Ilamantsin Sissoselta, Boren, painett. toisint. N. 9 Vuonnisesta, Arhippa).

[1450] R: 39: 331-46. Tähän on kuitenkin Lönnrot kaikellaista lisännyt. Ahdin asunnon kuvaus vv. 331-6 lauletaan erinäisessä katkelmassa, joka näkyy olevan jäännös jostain jo unohtuneesta runosta. -- Purren luuleminen pilveksi luultavasti on otettu kilpakosinnasta. -- Kysymys mihin mennään ja vastaus siihen (vv. 381-6) löytyy pienessä katkelmassa, joka ei juuri muuta sisällä (Lönnr. S N. 134 jostain Itä-Suomen pitäjästä) ja kenties kuuluu tulen syntyyn. -- Väinämöisen viimeiset sanat (vv. 421-6) tavataan parissa loitsussa.

[1451] Akonlahden ryhmässä Joukahainen joskus käsitetään vaimoksi, Väinämöisen saamaksi nuorikoksi.

[1452] Pikkuisen aihetta on hän kuitenkin siihen saanut yhden katkelman kautta, joka tavataan Ganander'in Mythologiassa s. 49 ja jossa Lemminkäinen sanotaan Väinämöisen soutajaksi. Tämä asia, jos siihen saa luottaa, tapahtuu kuitenkin Ganander'in mukaan kanteleensynty- eikä Sammonryöstö-retkellä.

[1453] V. 1836 N. 95-6. Sen vuoksi Kallio tunnetussa laulussaan "Oma maa" puhuu maasta, missä Sampo ja kantele soi. Itse arvelu on aivan joutava, koska ei mikään Sammon kuvauksessa anna sille perustusta.

[1454] Mehiläinen 1839 Tammik. num., Litteraturbl. 1858 s. 496.

[1455] Litteraturbl. 1858 s. 498. Sivistyksestähän voi kuvallisesti sanoa, että sitä kynnetään ja kylvetään ja että se ravintoa antaa. Sammon aineksetkin sen vahvistavat: joutsenen sulka vastaa metsästystä, siian suomus (muutamassa toisinnossa) kalastusta, villan kylki karjanhoitoa, ohran jyvä maanviljelystä ja värttinän muru teollisuutta. Tätä vastaan muistutettiin kohta hyvällä syyllä, että kansanrunous ei koskaan luo tuommoisia allegorioja. Paitsi sitä puhutaan näistä aineksista ainoasti Sammon takomisen kuvauksissa, jotka vasta Vienan puolella ovat lisään tulleet. Muutamien ainesten alku ei olekaan vaikea löytää, kun vaan ensin huomaa, mitä me vasta saamme nähdä, että tämä Sampo-runon osa on muodostus kosintarunoista. Yhdessä näistä viimeinmainituista Väinämöistä vaaditaan veistämään venettä _värttinän murusta_; Kojosen pojan runossa kosija, sen jälkeen kun neidon viimein on saanut monella vaikealla ansiotyöllä, rupeaa vuorostaan kiusaamaan nuorikkoaan mahdottomilla vaatimuksilla. Hän tahtoo olutta keitettäväksi _yhdestä ohran jyvästä_, nuttua kudottavaksi _yhden villan kytkyestä_ (juuri niillä sanoilla esim. yhdessä vienalaisessa kappaleessa, Lönnr. A II 6 N. 121 Latvajärveltä). Ohran jyvä ei näy kuitenkaan olevan tässäkään laulussa alkuperäinen, vaan tullut oluen synnyistä, joissa juhlajuoma usein keitetään kolmesta ohran jyvästä, aivan kuin Vuonnisen Samporunoissa. Muitten ainesten syntyä en tiedä näin selittää, mutta kenties ne ovat tehdyt ex analogia, osoitteeksi kuinka vähäisistä (2:sta karitsan luusta, joutsenen sulasta) tai mahdottomista kappaleista (maholehmän maidosta) se piti kokoonpanna. Semmoisia tapaa kosintorunoissa usein kosijalle eteenpantuin ansiotöitten joukossa.

[1456] Hoefers Zeitschr. I s. 38 seur.; Mythologiassaan s. 1229 hän siihen lisää vertaamisen mongolilaiseen maailmanpuuhun.

[1457] Castrén Tillfäll. upps. s. 94-5, Mythol. s. 274-5.

[1458] Resor o. forskn. II s. 398-9, Finsk Mythol. s. 272. Hän luopui kuitenkin siitä, koska olisi ollut mahdoton sulkea temppeli vaskivuoreen ja laivalla viedä pois.

[1459] Finsk Mythol. s. 272.

[1460] Bullet. de l. classe hist.-fil. d. l'acad. d. scienc. d. S:t Petersb. 1851 s. 71, Bullet. d. l'acad. 1861 s. 497. Hän silloin ensiksi toi tähän vivahtavat venäläiset sadut esiin (vert. s. 503).

[1461] Kirjall. Kuukauslehti 1868 s. 7. Hänkin perustaa arvelunsa, niinkuin Lönnrot, noihin myöhemmin keksittyihin takomisen aineksiin, vieläpä käyttää ne kovin omavaltaisella tavalla. Rummun pärmä oli muka maholehmän nahasta (runossa maidosta on puhe), pärmän kuvat mahtoivat olla tehdyt joutsenen kynällä j.n.e.

[1462] Kirjoituksissaan: Zur Sampomythe, Bullet. d. l. classe hist. fil. de l'acad. 1851, Ueb. d. Mythengehalt d. finn. Mährch., sama 1855, d. estn. Sage v. Kalevipoeg, Bull. d. l'acad. 1860, Ueb. d. Wort Sampo, sama 1861.

[1463] Indernes förest. om verldsskap. 1863, D. Myth. v. Sampo, Acta Soc. scient. fenn. T. X. Siinä on myös täydellinen ja lavea historia edellisistä selityskokeista. Sivumennen sopii mainita pari aivan perätöntä saksalaista arvelua. Mannhardt (German. Myth. s. 400) luulee Sammon pilveksi, Schwartz (D. Urspr. d. Mythologie s. 117) ja samoin J. Caesar (d. finn. Volksepos Kalevala) taivaan kaareksi.

[1464] Latvajärven ja Akonlahden ryhmissä, mutta ei niissäkään aina, sillä usein ei runo ollenkaan selitä mitä Sampo oli (esim. Lönnr. A II 6 N 70 Arhipalta, Gen. 1872 N 11 Vuokkiniemeltä ja N 60 Vongarvelta, Bor. 1872 N 145 Kiimasjärveltä; niin myös Lönnr. A H 3 N 65 Vuonnisesta).

[1465] Europ. K N 77 luultavasti Akonlahdelta.

[1466] Boren. 1872 N 163 Kellovaarasta, 181 Tsolmosta, Gen. 1872 N 71 Liedmasta.

[1467] Bor. painett. tois. N 39 Hietajärveltä Kiannalla.

[1468] Vuonnisen ryhmässä, esim. Lönnr. A II 3 N 40 Ontrei Maliselta, 5. 21-2 Lonkasta, Bor. 1872 N 88 Vuonnisesta, Fellm. v. 3 N 42 Venehjärveltä, y.m. Välistä on vielä lisätty: "tänne kuut, tänne päivät, tänne tähet taivosilta!" tai: "meillä kuu on, meillä päivä, meillä tähet taivahilla," tai: "tänne ilman lintusetkin." Luultavasti nämät kuitenkin ovat satunnaisia lisäyksiä, koska ei niistä Suomen puolella eikä tavallisesti Vienassakaan tiedetä mitään.

[1469] Lönnrot'in mukaan (Litteraturbl. 1858 s. 496).

[1470] S. 147.

[1471] Lönnr. A II 5. 21.

[1472] Ihme kyllä on yhdessä Vienankin runossa (Gen. 1872 N 34 Jyskyjärveltä) samallainen erehdys: Pohjolasta lähtiessään Väinämöinen panee Sammon lentoon ja itse istuu päälle.

[1473] Europ. G. N 646 b. Ahlqvist'in tuomassa kappaleessa samaa laulua (B N 157) kehoitetaan Väinämöistä laulamaan, hyvän "saiman" (s.o. laivan) saatuansa. Kenties onkin tämä yhtäläisyys nimissä ollut aiheena tähän erehdykseen. Sama käsitys näkyy myös ennen olleen rajakkain olevassa Himolan pitäjässä. Eräässä Europaeus'en kirjeessä (Saima 1846 N 23) on kerrottu että yksi senpuolinen laulaja vakuutti Sammon olleen _laivan_, ja toisesta, joka ei taipunut laulamaan, sai Eur. muualta tietää, että hän osasi laulun siitä "kuinka Väinämöinen menee Pohjanmeren takaa _riistaa_ hakemaan." Myös Vuonnisen Ontrei (jonka laulutavassa muutenkin ilmautuu yhtä toista yhtäläisyyttä Ilamantsin runoin kanssa) lauloi kilpakosinta-runossaan (Lönnr. A II 3 N 45) Pohjolaa lähestyvästä Väinämöisestä: tuopi Sammolla rahoa, Aluksella aartehia. Vert. vielä painettuin toisintoin N 34 Latvajärveltä vv. 149-55. Yhdessä Kontokin runossa (Vienan läänissä, Lönnr. R N 661) Pohjolan emäntä herätessään myös "kapsahtaa karjoihinsa." Uusimmissa keräelmissä ilmautuu sekä Ilamantsin että Himolan Samporunoissa luultavasti Vienan Rajaryhmän vaikutusta, kun näet lopussa sanotaan riistan kadonneen mereen ja tämän siitä tulleen rikkaaksi (Bor. 1878 tuoma Ilamantsista, 1871 N 19 Himolasta).

[1474] Europ. II N 165 ja I N 7. Akonlahden ryhmässä tyttö viedään yhdessä Sammon kanssa; siitä tämä sekaannus näissä runoissa, joissa muutenkin näkyy Akonlahden vaikutusta. -- Sivumennen sopii vielä mainita, että eräässä Suojärveltä saadussa saarvan luvussa "Sampa" on käsitetty linnaksi t. tarhaksi: tule tämän linnan liipuvalle, tämän Samman saapuvalle (Europ. G N 549). Muutamassa ilamantsilaisessa Päivölän runossa ilmautuu "Tammas" Pohjolan emäntänä.

[1475] S. 243-4. Saduksi muuttuneena se on Suomessa ollut muutenkin tuttu (vert. Genetz'in kielennäytteitä Suojärveltä, Suomi VIII s. 262). Juttu taulaluodosta, johon Pohjolan laiva rikkuu, on nähtävästi tullut sekaan saduista, joissa tään tapaiset pelastuskeinot ovat hyvin tavalliset.

[1476] Ganand. Mythol. s. 108.

[1477] Cajan v. IV N 181 Arhipalta (vaillinaisesti), Boren. 1877, painett. toisint. N 34, 1872 N 21.

[1478] N 578 b.

[1479] Boren. 1872 N 113 Vuonnisesta.

[1480] Painett. toisint. N 34.

[1481] S. 304.

[1482] Samoin lauletaan vielä Länsi-Inkerissä Ukonjuhlassa, vilja-onnen saamiseksi, erästä Porkan tuomaa runoa Sampsa Pellervoisesta.

[1483] Vanh. Kalevala II s. 315.

[1484] S. 151-4, 374.

[1485] Vähemmin varmat ovat vaan suomenpuolista äännöstapaa osoittavat muodot _aura_ (Lönnr. A II 3 N 40 Vuonnisesta v. 309, Bor. 1872 N 79 v. 96 Venehjärveltä) ja _taula_ (hyvin monessa kappaleessa, mutta toisissa myös _takla_), sillä ne voivat olla Suomessa käyneitten laukkukauppiaitten yritys saada laulunsa suomalaiselle laulattajalle helpommaksi ymmärtää.

[1486] S. 267.

[1487] Edellinen ainoasti Lönnr. A II 6. 55 Tsenan Kettuselta, jälkimmäinen Lönnr. A II 3. N 40 Ontrei Maliselta, 5. 21 Lonkasta. Vermlannin kappale on liian vaillinainen, että siitä voisi antaa vakuutta. -- Epäilemättä myöhempiä, vienalaisia lisäyksiä ovat: kaivaminen 9 sylen syvään, jo mainittu nukuttaminen auringon avulla (molemmat Luojan surmavirrestä, vert. sekä Pohjanmaan ja Suomen Karjalan että Inkerin toisintoja tätä runoa), sekä salpaaminen 9 lukon, 10:n takasalvan taa (Hannus Saarelaisen surmaballadista, jossa neito istuu samoin lukittuna. Hannus sitten, niinkuin Väinämöinenkin joskus, liuvuttaa lukot sian lihalla, luikahuttaa voilla taikka kastaa kaljalla saranat, ukset oluella), -- turhat yritykset saada Sampo nostetuksi näkyvät myös vasta Vienassa tulevan lisään. Siinä tapauksessa ne tuskin voinevat olla muistoa Hammarsheimt'istä (vert. s. 268), vaan mahtavat olla lainatut eräästä venäläisestä laulusta maailman kyntäjästä, missä useat uroot turhaan yrittävät hänen auraansa kohottaa (esim. Hilferding p. 159, 438 y.m. m.).

[1488] S. 187-90.

[1489] Satuna löytyy sama taru, joka on Päivänpojan retken aineena, joskus Suomessa, Esim. Nylander I N 16 Hauholta.

[1490] Monesti myös Turjan t. Lapin mereen t. Rutjan koskeen kovaan, jotka ovat yhtä selviä maantieteellisiä nimiä.

[1491] Eiköhän tässä piillee jokirikkaan Pohjanmaan ajatus.

[1492] Välittävänä siteenä lienee ollut, että Pohjolan emäntä joskus _synnyttää_ pakkasen. Louhiatar muuten ei löydy aivan usein, kuitenkin jo Ganander'in Mythologiassa, siis viime vuosisadalla. Vielä harvinaisempi on lyhennetty muoto Louhi, joka epillisissä runoissa ilmautuu ainoasti yhden kerran, silloinkaan ei Samporunossa, vaan Lemminkäisen virressä (Lönnr. A II 5. 40 Vuonnisesta). Lönnrot itse on alkuna sen tiheään käyttämiseen painetussa Kalevalassa.

[1493] Välitysmuotona lienevät myös olleet ne runot, joissa Loveatar t. Louhiatar synnyttää koiran t. suden. Aivan monissa metsä- ja karja-luvuissa ei hän vieläkään ilmau.

[1494] Esim. Ahlqv. B N 201 peur. luvussa Ilamantsista, Europ. H 193 metsäluvussa luultavasti samasta paikasta y.m. Joskus nähdään väännös: raskuta rahaista kättä, Kättä kirjo kiimoittele (pro: kantta), esim. Lönnr. S N 166 Kesälahdelta.

[1495] Esim. Lönnr. A II 6 N 70 Arhipalta, Europ. K N 30 Suurjärveltä Aunuksessa (vaill.), G 646 Ilamantsista Sissoselta, Gottl. De proverb. fenn. s. 10 Taalain maalta (Pohjolan portit näkyvi, Tuvan uunit kuumoittaa).

[1496] Eksymiseksi voi sen arvata siitä, kun ne näissä tavataan harvemmin ja joskus samalta laulajalta saaduissa kappaleissa, joka myös Samporetken lauloi: esim. Europ. G 647 Huohvanaiselta, Aspel. A II N 4 Sotkamosta; Lönnr. S 258 Iisalmesta; Europ. v. 3 I s. 10 Ilamantsista, Sirel. N 197 Suistamolta (samassa on pikku muisto Samporetkestä); Becker A II 650 N 1 Pohjanmaalta, Gottlund N 592 c luultavasti Kangasniemeltä Savossa.

[1497] Lencqv. s. 34 tietymättömästä paikasta, Becker v. Z N 4 Pohjanmaalta, Reinh. v. XI N 234 Sakkulasta (nähtävästi Pohjanmaalta sinne tullut).

[1498] Ahlqv. B N 290, 163 Ilamantsista.

[1499] Tulen synnyissä: Lönnr. A II 8 N 24 Kajaanin puolelta, Polén N 12; Portin Pohjolan takaa Gottl. N 750 Norjan Savolaisilta.

[1500] Boren. 1871 N 33 Himolasta.

[1501] Lönnr. Q N 231 Ilamantsista.

[1502] Sinne taudit käsketään, Gottl. N 656 Kesälahdelta, Lönnr. 8 N 22 ja 3 N 57 Kajaanin puolelta tulen synnyssä ja kosken luvussa (edellisessä Pahat linnat liimottavi, Ukset Hiiden ummottavi); ähkyn luvussa Europ. H N 170 Ilamantsista ilmautuu Pohjan ponneton veräjä, Saranaton ilman salmi (sam. Ahlqv. B N 321 manauksessa, joka on Kullervon tuomioon liittynyt). Jälkimmäinen lisäys on kuitenkin nähtävästi vaan vaihdos yleisestä värssystä Sarajaisten salmen suulla, jossa ensimmäinen sana joskus myös on muuttuneena: Sarantolan (vert. edempänä Päivölän retken tutkimusta).

[1503] Esim. Saxb. N 1087 Kertulta, Europ. v. 3 N 66 ja 82 Markkovasta, N 367 Venjoelta, 45 Järvisaaresta; välistä: Alkoi Tuonela näkyä, t. linna liklottaa, kun kosija menee (esim. Europ. v. 3 N 186 luultavasti Inkerolta, 361 Venjoelta).

[1504] Länkelä P III N 1 c Soikkulasta, Porkka useissa toisinnoissa. Sen mukaan yhdessä Tulemajärven kilpakosinnassakin lauletaan: Hiiden huonehet näkyvi, Tuvan ukset tummottavat.

[1505] Lönnr. Q N 332 Ilamantsista.

[1506] Lönnr. A II 6 N 77. Oikeastaan ei sekään sisällä painettuun runoon vastaavaa muuta kuin r. 45 vv. 185, 187-90. Voiteen teko on toiseen tapaan. Painetussa Kalevalassa ovat vv. 23-176 pää-asiallisesti tautien synty nimisestä yleisestä loitsusta, 211-312 alku löylyn, sitten kipu-sanoja, 321-54 voiteen lukua. Vv. 195-6 ovat nelisäkeisestä katkelmasta (Lönnr. E N 561 luultavasti Vuokkiniemeltä), joka taitaa olla Tuonelassa käynnin alkua. Kaiken muun on nähtävästi Lönnrot itse lisännyt.

[1507] Lönnr. A II 7 N 13 jostain paikasta Vienan läänissä manauksessa, Berner N 45 Suopas-salmelta Vienan varsinaisen runopiirin ulkopuolelta veren sulussa, Laitinen N 25 Kerimäeltä suolan sanoissa.

[1508] Europ. H N 95. Saantipaikka tosin ei ole mainittu, mutta Basilier'in kokoelman N 83 Suojärven Ägläjärveltä (Iro-neidon laulu) on ainoa muu, missä samalla tavalla aurinko ja kuu tulevat kuultelemaan. Loppu on tästä uudemmasta kirjaanpanosta pois karissut.

[1509] Sampo-retkeä kokonaisuudessaan ei Salmin kihlakunnassa osata laulaa; siitä tunnetaan ainoasti muutamia muiden runoin sekaan pistettyjä säkeitä. Samalla seudulla, erittäin Suistamolla tuntuvasta Vienan vaikutuksesta ja sen syystä on jo ennen ollut puhe.

[1510] Sen jälkeen, mitä ylempänä on näytetty, ei tietysti ole tarvis enään ottaa lukuun 47:n runon alkua, vv. 1-36. Kaikki muu tässä runossa, niinkuin myös koko 48:s on tulen syntyä, joka ei ole Sampojakson kanssa missään yhteydessä ja kuuluu vanhempaan tarulliseen runokerrokseen.

[1511] Kirjeessä lehtori Keckman'ille Maalisk. 14 p:ltä 1834, joka sisältää ehdoituksen vanhan Kalevalan painoksen esipuheesen (kääreessä, joka on merkitty A I "concept t. en runosamling" ja tallelletaan yhdessä Suom. Kirj. Seuran muiden runokokoelmain kanssa) on tästä näin kuuluva Lönnrot'in selitys: "Vähimmin täydellisenä olen saanut laulannon, jossa lauletaan Väinämöisen ja Ilmarisen hankkeista saada uutta kuuta, päivää ja tähtiä taivaalle sijoitetuksi entisten Pohjolan akalta kätkettyin (P. akan kätkemäin) sijaan. _Paikoin on siihen pitänyt täytteeksi omiakin sanoja panna_, ei kuitenkaan sillä tavalla, että olisi itse asian perustuksesta poikettu, joka sekä tarinoimalla että laulamalla kansalta toimitettiin." Näistä "omista sanoista" näkyvät pää-asiallisimmat olevan vale-kuun ja auringon takominen (vv. 27-74) ja Pohjolan emännän asettaminen taivaan valojen ryöstäjäksi. Toisista runoista ovat lisätyt: vv. 1-10, 19-26 tulen synnystä; 11-13 eräästä Arhipalta saadusta didaktisesta runosta; 75-106 ovat tavalliset arvan sanat, tähän sovitettuna; 127-48 osaksi Päivölän virrestä, osaksi luultavasti Lönnrot'in omia; 159-66 osaksi jostakusta Kullervon paon toisinnosta (esim. Europ. K N 314 Jyskyjärveltä); 237-72 maidon luvusta (ilmautuvat kuitenkin Vienan puolella joskus myös Sampo-runon seassa, esim. Europ. K N 85 Akonlahdelta); 301-16 Tsenan Kettusen Sampo-runosta (Lönnr. A II 6 N 55, Topel. vanh. run. II s. 16); 317-34 tuntemattomasta lähteestä. 335-54 Luojan surmavirrestä, tähän sovitettuna; 379-402 luultavasti Lönnrot'in lisäys; 403-22 erinäinen rukous auringon puoleen (Topel. vanh. run. II s. 27 Pohjanmaalta).

[1512] Katso s. 147.

[1513] "Kyy" lentää pajan ovelle sitä sanomaa tuomaan; se on nähtävästi Ilamantsin kilpakosinnasta lisään eksynyt seikka.

[1514] Esim. Polén N 63, luultavasti Impilahdelta t. Suistamolta, Ahlm. I. 29 Juvalta, Saxb. N 1010 Keltulta ja Groundstr. N 114 Tönttölästä, kaikki manausluvussa; Europ. H N 68 Korpiselältä naittomiehen luvussa; Gottl. N 448 Juvalta hammasmadon luvussa; Ahlqv. B N 7 Liperistä t. Ilamantsista lemmen nostossa.

[1515] Esim. Polén N 52 Laatokan puolelta löylyn sanoissa.

[1516] Epäilemättä väärin kuultu pärinän sijasta, joksi päivän kehä myös sanotaan.

[1517] Ganand. s. 45-6.

[1518] Gottl. N 744.

[1519] Arvidss. C II N 22 Vinger'istä Räisäseltä.

[1520] S. 138.

[1521] Esim. Groundstr. N 9 Konnun kylistä, Saxb. N 737 Vuoleelta, Ahlqv. A N 163 Pyhäjärveltä.

[1522] Länk. P III N 1 a, 1 b Narusista, 1 c Soikkulasta.

[1523] Merikin luultavasti kuuluu samaan käsityspiiriin; ainakin vetiset sadepilvet indo-eurooppalaisissa taruissa usein kuvataan meriksi.

[1524] Kuhn, Die Herabkunft d. Feuers. Mordvalaisillakin on tähän vivahtava taru, hyväin haltijain synnystä (s. 194). Hyvin selvästi ilmautuu tämä käsitys eräässä suomalaisessa tulen synnyssä (Becker N 27) jossa näemme seuraavat värssyt: "Tuli läikkyi taivahasta, Ilma kääntyi kehrän päällä, Otuksia suettaessa, Eläintä luotaessa." Huomaa tässä kehrän kääntyminen, joka muistuttaa indo-eurooppalaisesta tulen kirnuamisesta, ja runon lopussa lauletaan meilläkin nimen-omaan, että Väinämöinen tulta kirnusi.

[1525] Esim. Lönnr. A II 5 N 49 Vuonnisesta. Luultavasti sama laulaja on ne värssyt myös sovittanut koiran lukuun, arvellen mikä mahtanee estää metsästäjän apulaisen vainua (N 38). Ulkopuolella tätä yhtä kylää ei ne tietääkseni ilmaunnu ja ovat siis vähän epäiltävät, mutta tuntuvat kuitenkin kovin tarullisilta satunnaisiksi.

[1526] S. 204, 337-8.

[1527] S. 248. Vertaa myös Liettualaisten tähän kuuluvaa tarua (s. 328), jossa nähtävästi ennen on ollut Thor sankarina.

[1528] S. 303, 327.

[1529] Kuhn, D. Herabk. d. Feuers.

[1530] Arvids. C V N 17 luultavasti Lohtajalta, Sircl. N 152 Suistamolta, Härkönen N 1 Kajaanin puolelta, Becker'in lis. Ganander'iin s. 60 luultavasti Pohjanmaalta.

[1531] _Kirnu_ on skandinavilainen _kirna_, mäntää vastaa liettualainen _menturis_, mutta luultavasti, niinkuin kivenpuun nimi näyttää, oli sekin sana Skandinaveille ollut tuttu.

[1532] Lönnr. A II 6 N 55 Tsenan Kettuselta.

[1533] Indernas föreställn. om verldsskap. s. 29.

[1534] Aurinkoa ei käsikirjoituksessa koskaan sanota kirjokanneksi, ja 47:ssä runossa, johon Donner viittaa, on myös ainoasti taivas sillä nimellä mainittu.

[1535] Melkein aina tulen synnyissä -- tuli putoo niiden läpi tai säilytetään niiden "päällä." Joskus on se siitä myös eksynyt raudan ja kalastajan lukuihin.

[1536] Vihko Z, käsikirjoitus viime vuosisadalta Pohjois-Savosta N 2 (tulen synnyn seassa), Ganand. s. 40; molemmat siis jo vanhoja kirjaanpanoja.

[1537] Ilamantsin Sampo-runoissa tosin tavataan joskus se nimi Pohjolan porttia kuvaavan värssyjakson jatkeena: "Kannet kirjo kumottavat", vaan ei koskaan Sammon mainesanana.

[1538] Sitä löytyy parikymmentä kappaletta, esim. Vienan läänistä Topel. vanh. run. I s. 27 Tsenasta; Suomesta Europ. G N 632 Ilamantsista, Lönnr. S N 258 Iisalmesta.

[1539] Enemmän kuin tusina kappaletta, esim. Vienan läänistä Lönnr. A II 6 N 76 Arhipalta; Suomesta Topel. käsikirj. N 46 Kemistä viime vuosisadalta, Becker Tur. Viikkosan. 1820 N 11 Pohjanmaalta, Europ. G N 642 Ilamantsin parhaalta laulajalta Mekrijärven Sissoselta.

[1540] Veneenteko on siihen kuitenkin aina liitetty. Siitäkin erillään se tavataan ainoasti yhdessä Länsi-Inkerin auringon-etso-runossa (Groundstr. N 9 b Hevaajoelta). Jumalan ainoa poika tulee Väinölään ja saa akalta kuulla Väinön jo olevan haudassa, kuuset kulmaluilla. Hän herättää kuitenkin Väinämöisen ja saa tietää missä aurinko on piilossa. Taivaan vankeus Väinölässä tekee kuitenkin tämän runon epäiltäväksi; luultavasti on se, mikä Vipusta koskee, pohjoisesta tänne eksynyttä kaikua.

[1541] Europ. G N 103 Ilamantsista. Tähän myös kuuluvat Salmin kihlakunnasta ja Aunuksesta saadut sekavat runot ja tarinat, joissa Väinämöisen kosinnan joukkoon on pantu hämäriä, Vienan rajakylistä saatuja muistoja Vipusesta, Sampo-retkestä ynnä muusta. Näistä löytyy erityistutkimus Valvojassa 1883 ss. 466-70, johon viittaan halullisia tutkijoita. Tässä näiden erehdysmuotojen selvittäminen, joita ei painettuun Kalevalaan ole otettu, olisi tarpeeton.

[1542] Se vastaa koko 17:ttä runoa ja 18:n värssyjä 101-44. Se on tässä liitetty yhteen Tuonelassa käynnin kanssa, joka sovitus perustuukin kansan laulutapaan parissa Venäjän Karjalan kylässä, mutta on ylen harvinainen (Topel. vanh. run. III s. 20 Akonlahdelta, Boren. 1872 N 188 Repolasta). Tuonelassa käynnin oikea paikka tulee vasta selitettäväksi. Muuten ovat vielä painetusta Vipusen runosta poisluettavat: Vipusen manaus r. 17: 157-504, joka on erinäinen loitsu; Pellervoisen venepuun etsintä r. 16: 1-100, jota ei koskaan tapaa tässä yhteydessä; yhdistys-sanat, jotka Tuonelassa ja Vipusessa käynnit yhteen liittävät r. 17: 1-8, nähtävästi Lönnrot'in omia; Vipusen luetteleminen mitä kaikkea hän aikanaan on syönyt r. 17: 108-12, suurimmaksi osaksi Kojosen pojan runosta; Vipusen laulun voiman kuvaus r. 17: 533-72, kokoonpantu sieltä täältä poimituista palasista. -- Paitsi sitä on huomattava, että muutamat kohdat, vaikka kansa ne tässä yhteydessä laulaa, ovat ylen harvinaiset ja siis satunnaiset. Semmoisia on veneen rakentaminen Vipusen vatsassa, jolla Väinämöinen sitten soutaa suolia myöten. Itsestäänkin jo näyttää oudolta, että Väinämöinen, joka juuri veneenteossa tarpeellisten sanain haulla on siihen pulaan tullut, nyt ilman mitään muuta apua saa purren valmiiksi. Tämä paikka löytyykin vaan parissa epäiltävässä kappaleessa, joissa Vipusessa ja Tuonelassa käynnit ovat sekoitetut, niin että Tuonen neito Väinämöisen nielee (Lönnr. A II 9 N 39 Uhtuesta, Cajan N 27 ja 44 luultavasti samasta paikasta). Myös nuot Vipusesta ihmis-syöjän tekevät säkeet; "jo olen syönyt 100 miestä, tuhonnut 1000 urosta" löytyvät vaan kolmessa runokappaleessa (Topel. vanh. run. I s. 27 Tsenasta, Sjögren Q N 43 Vuokkiniemeltä ja A II 5 N 24 Lonkasta), mutta käytetään usein Vienan läänissä Päivölän virressä niistä karhuista ja susista, jotka pitoihin menevälle Lemminkäiselle surmaa uhkaavat. Ne ovat siis nähtävästi Vipusen runoon ainoasti eksyneet.

[1543] Vienankin alueella puuttuu joskus nieleminen. Suomessa on se havaittu kahdessa runokappaleessa, mutta toinen on Kiannan Hietajärveltä, jossa Vienan puolelta muuttaneita kreikan-uskolaisia asuu (Europ. K N 99), toinen ihan rajalla olevasta lutherilaisesta talosta ja siis myös varmaan idästä tullut (K. Krohn N 589). Tähän tulee lisäksi kaksi epäluulon-alaista. Toinen on Ilamantsista, rajan läheisyydestä (Europ. G N 103); siinä Väinämöisen jalka horjahtaa herätetyn Vipusen suuhun, joka tahtoi polven poikki purra. Tämän jälkeen valitettavasti seuraa loma, niinkuin monesti Europaeus'en käsikirjoituksissa, niin ettei voi saada varmaa tietoa lopusta. Luulisi vaan, että, koska Vipunen ainoasti "tahtoi" purra, se arvattavasti ei onnistunut. Mahdollista kuitenkin on, että tässä olisi vienalaista vaikutusta, jota myös Vipusen nimi _Antervo_ viittaa. Toinen on Topelius'en käsikirjoituksissa N 46 samassa paperissa tiettävästi Kemistä saatuin runoin kanssa. Tässäkin Väinön jalka "vaapahtaa" Vipusen suuhun. Jatkoa ei voi nähdä, koska lehden loppu on poisrevitty, mutta seuraavalla sivulla olevasta Luojan surmasta on jo niin suuri osa tuossa poisrevityssä palassa, että nähdään edellisen runon ei olleen tarpeeksi pitkän, voidakseen myös sisältää nielemisen ja vatsassa takomisen. Poisrevitystä palasesta vielä jääneet muutamain värssyin alkupuustavit eivät myös semmoiseen jatkoon sovellu.

[1544] Semmoisissa kuin Borenius'en y.m. 1870-luvulta.

[1545] Lönnr. A II 5 N 24 Lonkasta.

[1546] Boren. 1871 N 101, Lönnr. A II 6 N 76.

[1547] Boren. 1871 N 69, Lönnr. A II 3 N 62. Jyrin poika Iivana (Bor. 1872 N 84) oli jo saanut siitä kolmannenkin muodon "Ankervoisen", samoin kuin myös oli vääntänyt värssyn "Vatsassa Vipusen vanhan" mielettömäksi: Vatsassa Vipusten varsan.

[1548] Tästä taas, nähtävästi alkusoinnun vaikutuksesta ("kadonnut" sanan vuoksi), on tullut Vipusen nimi Kantervo, joka vaan löytyykin kolmessa kappaleessa, kahdesta likekkäin olevasta Vienan läänin kylästä.

[1549] Antero-muoto tavataan 19:ssä kappaleessa, Antervo 13:ssa, Ankervo ja sen johdannaiset ainoasti 10:ssä. Että Vipusella on sekä ristimä- että sukunimi, ei ole mitään outoa; niinhän myös Kojosen poika aina mainitaan ristimänimillä: Iivana, Ignaatta t. Iivari. Sivumennen olkoon mainittu, että Vipusen sijasta kahdessa runokappaleessa on _Anterus Vironen_. Tämä tulee siitä, että loitsijaa, joka osaa pukeutua kaikellaisiin haamuihin, (sillä aikaa kuin hänen oma ruumiinsa arvattavasti makaa ikäänkuin kuolleena "lovessa") saa Lappalaisilta nimen _Viroladsch_, Suomalaisilta _Virolainen_ (Castréns Resor o. Forskn. I s. 29).

[1550] Ainoa poikkeus on tuo ilamantsilainen (Europ. G N 103), jossa myös mahdollisesti löytyy toinen Vienalaista vaikutusta osoittava seikka: vatsaan nieleminen.

[1551] Nielemisen myöhemmyys tekee myös tietysti tyhjäksi Vipusen runon vertaamisen Vogulien ja Tatarien sentapaisiin tarinoihin (S. 213, 223); jälkimmäinen vertaus on vielä mahdottomampi, koska Ilmarisen joutuminen kalan vatsaan on aivan yksinäinen erehdysmuoto, vert. Valvojaa.

[1552] Luulisi siinä olevan likeisenkin yhteyden, koska Vipunen painetussa Kalevalassa mainitaan _vanhaksi Kalevaksi_. Mutta tätä nimeä en ole löytänyt ainoastakaan käsikirjoituksesta ja jos se olisikin otettu jostain nyt kadonneesta, niin se, yksinäisenä kuin on, ei ansaitsisi huomiota. Se olisi vaan satunnainen lisäys, lainattu Kullervon-runosta, samoin kuin yhdessä Vipusen toisinnossa tavataan samasta lähteestä tullut sana _kalkki_. Kummassakin tapauksessa olisi alkusointu (kadonnut-sanan tähden) ollut vaikuttamassa.

[1553] S. 230, 235, 296.

[1554] Esim. Lönnr. S N 220 Kesälahdelta, Ahlq. B N 230 Ilamantsista.

[1555] Europ. G N 642, ja pitkä vihko 3 s. 2.

[1556] Lönnr. A II 2 N 3 Akonlahdelta, Boren. 1872 N 97 Vuonnisesta ja N 140 Luvajärveltä (Akonlahden läheisyydestä).

[1557] Esim. Lönnr. A II 6 N 2 Uhtuesta, josta kylästä melkein kaikki muutkin samallaiset ovat kotoisin.

[1558] Lönnr. Q N 2 Kiteeltä.

[1559] Suomessa ainoasti Europ. G N 645 Ilamantsista.

[1560] Esim. Bern. L N 87 Uhtuesta, Groundstr. N 27 Konnun kylistä, likellä Oranienbaum'ia. Joskus myös Ilamantsista (Ahlqv. B N 93).

[1561] Savossa ja Suomen Pohjois-Karjalassa enimmiten, Pohjanmaalla ja Aunuksessa harvemmin.

[1562] Helppohintaisen Kalevalan nimiluettelossa.

[1563] Kalevalan tutkimuksia I s. 143 seur.

[1564] R. 17. 45-46. Ne löytyvät kuitenkin ainoasti kolmessa Ilamantsin runossa (Europ. G N 632, Lönnrot Q N 79-80, Ahlqv. B N 155) ja yhdessä pohjalaisessa (Utajärveltä, Becker Ha. Ganand. mythologiaan s. 99-101).

[1565] S. 166.

[1566] Europ. G N 642. Samoin hänen sisarensa Melaselässä G N 157. Kivijärveltä Vienan läänissä saatu kappale liittyy myös siihen, vaikka on vaillinainen. Vuonnisessa (Lönnr. A II 3 N 62, Boren. 1871 N 69, 1872 N 110) Vipusen poika Lemminkäinen hakee sanoja vanhalta Vipuselta. Huomattava tässä suhteessa on, että Vuonnisessa muutenkin useissa pikkuseikoissa huomataan Ilamantsin vaikutusta. Sakkulasta (Reinh. v. 11 N 315, v. 12 N 8) saadut ovat vaan katkelmia, nähtävästi hämärää kaikua pohjosesta, liittyen lähimmin Vuonnisen laulutapaan. Eksymisen todistaa myös väännös jälkimmäisessä rivissä: Lohtehikko t. Lohten eukko t. Akka Louhte (= luottehikas) Lemminkinen. Joskus ovat myös puheenalaiset rivit nähtävänä loitsuissa.

[1567] Saman Sissosen laulama, Europ. G N 649.

[1568] Näin täydellisenä vastaa tämä taru painetun Kalevalan 8:tta ja 9:ttä runoa. Edellisen runon lopussa oleva varoitus (v. 354 seur.), joka ensimmäisen Pohjolassa käynnin tähän liittää, löytyy todella yhdessä käsikirjoituksessa; mutta Väinämöinen sitten ei kohtaakaan Pohjan neittä, vaan Ilmarisen, jota tahtoo lähettää Pohjolaan (Lönnr. A H 9 K 33 Uhtuesta). Jättäen tällä kertaa kosimisen syrjälle, josta kosintarunoissa tulee enemmän puhetta, on meidän nyt vaan huomaaminen seuraavat lisäykset: _Väinämöisen puhe kirveelle ja turha loitsun lukemisen yritys_, r. 8: 167-86, luultavasti Lönnrot'in oma mukailus raudan synnyn tapaan; -- _raudan synty_, r. 9: 27-266, Lönnrot'in lisäämä loitsusta; -- _raudan manaus_, r. 9: 271-342, löytyy joskus vienanpuolisissa runoissa tässä yhteydessä, mutta vaan pienenä katkelmana; -- _veren tyrehdyttäminen_ r. 9: 343-416, tavataan useammin kansan suussa tässä yhteydessä, myös Savossa, Pohjanmaalla ja Suomen Karjalassa, paitsi Venäjällä, joka todistaa sen lisäyksen vanhemmuuden. Mutta sekään ei ilmau koskaan niin täydellisenä kuin painetussa Kalevalassa; -- _voiteen saaminen tammetta_, r. 9; 427-36, tavataan joskus ison tammen runossa; -- _voiteen teko ja maistaminen_, r. 9: 437-66, 482-8, 493-516, suurimmaksi osaksi voiteen luvusta; -- _sitomisen sanat_, r. 9: 539-46, loitsua; -- _Väinämöisen paraneminen_, r. 9: 547-60, mukailus loitsuista; -- _varoitus_ r. 9: 577-86, sananlaskuista koottu.

[1569] Esim. Arvidss. C v. VI arkki L Kiuruvedeltä, Lönnr. A II 3 N 37 Kiannalta, Europ. G N 630 Ilamantsista, Sirel. V N 102 Sodanlahdelta Lönnr. A II 9 N 37 Uhtuesta.

[1570] Esim. Äyräpää N 1 Liperistä, Lönnr. A II 3 N 3-4 Kiannalta, Reinh. v. 11 N 324 Sakkulasta; Genetz 1872 N 17 Tollonjoelta.

[1571] Paldani v. 7 N 38 Kyläkarvialta.

[1572] S. 305.

[1573] Esim. Europ. G. N 353 Korpiselältä, H N 61 samoin.

[1574] Katso s. 140-1. Painetussa Kalevalassa on kaikellaista muutakin lisään tullut: Kuvaus _Väinämöisen yksinäisestä syntymisestä_, r. 1: 105-7, joka oikeastaan koskee Ilmarista ja tässä muodossa näkyy olevan otettu kultaneidon runosta (Lönnr. A II 5 N 33 luultavasti Vuonnisesta) -- _pyhyyden pitäminen_, vv. 111-4, vähän muutettuna Salmin kihlakunnan Iron runoista -- _tuulen nouseminen, veden emon viereminen ja valitus_,