v. 1784, niinikään latinaksi, julkaisemaan laajaa historiallista

teosta. Sen nimenä oli _Selitykset Paavali Juusten'in Suomen piispain aikakirjaan_ -- siinä näet oli otettu ikäänkuin selitettäväksi tekstiksi Paavali Juusten'in pieni Suomen historia. Tämä teos ilmestyi 56 vihkossa ja valmistui vasta v. 1800. Se oli hedelmä Porthan'in syvistä ja nerokkaista tutkimuksista Suomen historian alalla ja selvitti kansamme vaiheita vanhimmilta ajoilta uskonpuhdistukseen asti. Sen kautta vasta poistui se hämäryys, joka siihen asti oli vallinnut kansamme aikaisemman historian suhteen. -- Näin oli siis oman kansan historian tutkimus Porthan'in kautta pantu alullensa.

Vaikka Porthan kirjoittikin teoksensa joko latinaksi tai ruotsiksi, tutki hän innolla suomenkieltäkin, rakastaen sitä varsinaisena äidinkielenään ja ymmärtäen sen kansallisen merkityksen ja tärkeyden. Hän jätti jälkeensä paljon suomen kielioppia ja sanavarastoa koskevia muistoonpanoja. Samallainen rakkaus ja harrastus asui hänessä suomalaista kansanrunouttakin kohtaan. Tähän aikaan oli muuallakin sivistyneessä maailmassa tultu käsittämään, että kansanrunous on ikäänkuin kansan hengen ja luonteen kuvastin. Porthan oli ensimmäinen Suomen mies, joka tältä kannalta käsitti kansanrunoutemme suuren merkityksen. Hän jo kokosi melkoisen joukon sittemmin Kalevalassa ja Kantelettaressa tavattavia runoja, kuin myös loitsurunoja ja sananlaskuja. Samalla kehoitti hän muitakin niitä kokoamaan. V. 1766-1778 julkaisi hän latinaksi kirjoitetun teoksen _Suomen runoudesta_, jossa hän selvittää kansanrunomme luontoa ja sääntöjä. Tämän teoksensa kautta saattoi hän kansanrunoutemme sivistyneen maailman huomioon.

Vielä moni muukin kotimainen asia oli Porthan'in tutkimuksen esineenä. Puhumatta useista historiallisista ja muinaistieteellisistä kirjoituksista on mainittava, että hän vielä kyhäsi Suomen maantiedettä, vieläpä sen taloudellisia olojakin koskevia kirjoituksia. Turussa perusti hän v. 1770 muutamien tiedemiesten kanssa kirjallisen yhdistyksen, _Auroraseuran_, joka seuraavana vuonna alkoi ruotsiksi julkaista Suomen _ensimmäistä sanomalehteä_. Sen päätoimittajana oli Porthan pitkät ajat.

Yliopistossa oli Porthan opiskelevan nuorison johtajana ja elähyttäjänä tieteellisiin ja isänmaallisiin harrastuksiin. Useat nuorukaiset, jotka sittemmin tulivat kuuluisiksi miehiksi, saivat Porthanilta ensimmäisen herätyksensä.

Luonnollista on, että Porthan'in nimi jo hänen eläissään oli Suomen kuuluisimpia ja enimmin kunnioitettuja. Myöhempi aika on vielä selvemmin käsittänyt, että hän nerokkailla tieteellisillä tutkimuksillaan ja koko elämäntyöllään on ollut tienraivaajana niille kansallisille ja isänmaallisille aatteille, jotka sitten meidän vuosisadallamme ovat kansamme keskuudessa päässeet toteutumaan. Sen vuoksi on Suomen kansa pystyttänyt hänelle muistopatsaankin Turun kaupungissa. Se paljastettiin v. 1864.

Miehistä, jotka työskentelivät samoilla aloilla ja samojen aatteiden elähyttäminä, kuin Porthan, on mainittava varsinkin kaksi kirjailijaa, _Erik Lencqvist ja Kristfrid Ganander_. Edellinen, kuollut Oriveden rovastina v. 1808, on kyhännyt paljon kirjoituksia Suomen historian, kansatieteen, talousopin ja tilastotieteen alalta. Mainittavin hänen kirjallisista töistään on esitys muinaissuomalaisesta jumalaistarustosta, jonka hänen poikansa v. 1782 julkaisi kahtena latinankielisenä väitöskirjana nimellä _vanhain Suomalaisten taikauskosta_. -- Kr. Ganander, syntynyt Haapajärveltä Pohjanmaalla 1741 ja kuollut Frantsilan kappalaisena 1790, oli Porthan'in uutterimpia apumiehiä hänen suomalaisissa tutkimuksissaan. Varsinkin työskenteli hän kansanrunoutemme tuotteiden kokoilemisessa ja tutkimisessa. V. 1789 julkaisi hän ruotsiksi teoksen nimellä _Mythologia Fennica_. Siinä lueteltiin ja selitettiin Suomalaisten muinaisia jumalia y.m. vanhaan tarustoon kuuluvia seikkoja, mikäli ne koottujen runojen ja tarujen nojalla olivat tiedossa. Jo sitä ennen oli hän ryhtynyt kirjoittamaan suurta _suonialais-ruotsalaista sanakirjaa_, joka jo sisälsi vertailuja Viron, Lapin y.m. suomalaisiin heimokieliin. Tämä tärkeä teos ei kuitenkaan tullut painetuksi; sen runsaat ainekokoelmat käytti seuraavalla aikakaudella Kustaa Renvall sanakirjansa hyväksi. Ganander, ollen runoilijakin, viljeli suomenkieltä runollisissakin teoksissa. Muun muassa kyhäsi hän kolme onnentoivotusrunoa sen johdosta, että Porthan v. 1766 alkoi julkaista teostaan "Suomen runoudesta", ja julkaisi v. 1786 _Runokirjan_, joka sisälsi runomitallisia mukailuja Vanhan-Testamentin runollisista kirjoista. Vielä on hän kirjoittanut muutamia kansantajuisia lääkekirjoja ("_Eläinten tautikirja_" ja "_Maamiehen huone- ja kotiaptheki_").

Muut tällä ajalla ilmaantuneet suomenkieliset teokset, harvat lukumäärältään, olivat aivotut enimmäkseen yhteistä kansaa varten, sivistynyt sääty kun yhä edelleen käytti ruotsinkieltä. Uskonnollisen kirjallisuuden joukosta mainitsemme Wehmaan kappalaisen _Antti Björkqvist'in_ (k. 1809) kirjoittaman postillan _Uskon harjoitus autuuteen_, v:lta 1801, jota on ilmaantunut useampia painoksia. -- Eräs kansantajuinen luonnontieteellinenkin teos ilmaantui tällä ajalla suomeksi. Se oli Sotkamon rovastin _Juhana Frosteruksen_ (k. 1809) miellyttävä kirjanen "_Hyödyllinen huvitus luomisen töistä_", joka ilmaantui v. 1791. Sittemmin on siitä tullut monta uutta painosta. Frosterus oli taitava suomenkielen käyttäjä. Ja olipa hän hyvälahjainen runoilijakin, niinkuin hänen kauniit runonsa "hääruno" ja "runo Jumalan pyhästä laista" osoittavat. -- Muista tämän ajan runoilijoista mainitsemme vielä talonpoikaisen runoilijan _Tuomas Ragvaldinpojan_ (Tyrväästä kotoisin, kuollut 1804). Hän oli syntymästään asti ruumiinviallinen ja elätti itseään kyhäämällä hengellisiä tilapäärunoja, jotka hartaan sisällyksensä ja selvän esitystapansa vuoksi ovat kansaa suuresti miellyttäneet. -- Vielä on muistettava, että tällä aikakaudella syntyi ensimmäinen suomenkielinen sanomalehti. Jo ennen mainittu _Antti Lizelius_ toimitti näet v. 1775-1776, yhteensä vähän toista vuotta, pientä sanomalehteä, "_Suomenkielisiä Tietosanomia_". Se sisälsi parhaastaan maanviljelystä ja muita taloudellisia oloja koskevia kirjoituksia.

Uusin aika, vuodesta 1809.

1) Aika ennen Kalevalan ilmestymistä, 1809-1835.

Vuonna 1809 liitettiin maamme erityisenä valtiona Venäjän keisarikunnan yhteyteen. "Kansakuntain joukkoon korotettuna" ja oman hallituksensa, omien lakiensa ja laitostensa turvissa sai kansamme nyt lähteä uusia uria astumaan. Jaksaisiko pieni Suomen kansa mahtavan naapurinsa rinnalla säilyttää oman kansallisuutensa ja asemansa, se oli tuon ajan suuri, epätoivoinen kysymys. Monet epäilivät, antautuen toivottomaan välinpitämättömyyteen. Ja syytä kyllä olikin epäillä. Suomen kansan sisällinen voima oli näet kahtia jaettu: toisella puolen oli pieni joukko kieleltään ruotsalaistuneita sivistyneitä, toisella puolen suomea puhuva kansa, erotettuna sivistyneiden yhteydestä, ilman herännyttä kansallistuntoa, ilman kirjallisuutta ja sivistystä. Löytyi kuitenkin miehiä, jotka sittenkin uskalsivat ajatella kansallemme omaa, kansallisesti itsenäistä tulevaisuutta. Mutta he ymmärsivät samalla, että sen tulevaisuuden voisi saavuttaa ainoastaan sillä ehdolla, että maamme sivistyneet jälleen kielensä ja mielensä puolesta astuisivat varsinaisen kansan yhteyteen ja että suomenkielikin tehtäisiin koulujen, kirjallisuuden ja virastojen kieleksi.

Selvästi ja voimakkaasti tuotiin jo tällä nyt puheena olevalla aikakaudella nämä vaatimukset julkisuuteen. Varsinkin _Aadolf Iivari Arvidsson_ (historian dosentti yliopistossa, kuollut 1858) niitä nuoruuden tulisella innolla esitti toimittamassaan sanomalehdessä _Åbo Morgonblad_ (1821). Hän tahtoi tehdä selväksi, että Suomen nyt, kun se oli eroitettu Ruotsista, täytyi perustaa tulevaisuutensa omaan itseensä. Silloiset vallanpitäjät ja sivistyneet eivät kuitenkaan vielä olleet kypsyneet Arvidsson'in mielipiteille ja aatteille. Sekä näiden että muidenkin rohkeiden huomautusten vuoksi joutui hän valtiollisen epäluulon alaiseksi. Erotettuna yliopistosta ja vainottuna omassa maassaan täytyi hänen siirtyä Ruotsiin, jossa vietti lopun ikäänsä, ollen kuninkaallisen kirjaston hoitajana ja työskennellen etupäässä Suomen historian tutkimuksissa.

Vastoinkäyminen, joka täten kohtasi suomalaisuuden aatetta, sen pyrkiessä esiin valtiollisena ja yhteiskunnallisena vaatimuksena, ei voinut sitä tukahuttaa -- se aate oli niin luonnollinen ja niin olevien olojen parannusta tähtäävä. Se puhkesi ilmi hiljaisessa ja hartaassa työssä suomenkielen ja suomalaisen kirjallisuuden hyväksi. Suomenkieltä tutkittiin tieteellisesti, sitä _puhdistettiin_ siihen aikain kuluessa tarttuneista ruotsalaisuuksista ja sitä rikastutettiin eri murteiden kieliaarteilla. Suomalaisen kirjallisuuden karttumista myöskin harrastettiin ja kansanrunouden kokoamista jatkettiin. Mainitsemme nyt ne miehet, jotka etupäässä näihin töihin antauivat.

_Kustaa Renvall_ (Suomenkielen dosentti, sittemmin Uskelan ja viimein Ulvilan kirkkoherra, kuollut 1841), ryhtyi suomenkieleen ihastuneen tanskalaisen tiedemiehen Rask'in kehoituksesta ja tieteitä suosivan venäläisen kreivin Rumjantsovin kustannuksella toimittamaan _suomalaista sanakirjaa_. Se valmistui painosta v. 1826. Kielemme sanat on siinä selitetty latinaksi 'a saksaksi. Tämä tärkeä teos oli hyvin tarkka ja onnistunut ja ennen Lönnrotin sanakirjan ilmaantumista paras apukeino suomenkieltä oppiville. -- Paitsi muuta kirjoitti Renvall vielä ruotsiksi _Suomen kieliopin_ länsi-Suomen murteen mukaan (1840).

_Reinhold von Becker_ (apulaisprofessori historiassa ja suomalainen kielenkääntäjä senatissa, kuollut 1858) osasi erittäin hyvästi suomea ja tunsi, ollen kotoisin Kangasniemeltä Savossa, Itä-Suomen murteenkin omituisuudet. Hän kirjoitti ruotsiksi _Suomen kieliopin_, parhaan, mitä siihen asti oli kirjoitettu. Se ilmestyi v. 1824. Siinä esitettiin itämurteenkin omituisuudet. -- Kielitaitoansa käytti Becker virallisten asetusten y.m. laatimiseen puhtaammalla kielellä, kuin myös sanomakirjallisuuden alalla, toimittaen v:sta 1820 alkaen parin vuoden ajan _Turun viikkosanomia_ hyvällä suomenkielellä sekä niin miellyttävästi ja kansantajuisesti, että lehden maine levisi ulkomaillekin.

Suomalaisen kirjakielen suhteen vallitsi tähän aikaan erimielisyyttä. Muutamat, niiden etupäässä Renvall, tahtoivat säilyttää länsimurteen yhä edelleenkin kirjakielenä, toiset taas, niinkuin Becker, vaativat itämurretta kirjakieleksi. Lönnrot sitten seuraavalla aikakaudella vakaannutti kirjakielemme, laskien sen perustukseksi länsi-murteen, mutta samalla rikastuttaen sitä itämurteen sanavaroilla ja lausetavoilla.

_Antti Juhana Sjögren_ (kuollut 1855) oli mainio suomensukuisten kielten tutkija. Hän teki pitkiä matkustuksia heimolaistemme luokse pohjois-Venäjälle, Liivin- ja Kuurinmaalle sekä julkaisi sitten tutkimustensa tulokset arvokkaissa teoksissa (_Liivin kielioppi ja sanakirja_), jotka hän kirjoitti enimmäkseen saksaksi. Tieteellisten ansioittensa vuoksi nimitettiin hän Pietarin akatemian jäseneksi.

_Jaakko Juteini_ (talollisen poika Hattulasta, maistratin sihteeri Viipurissa, kuollut 1855) piti kirjailemista suomenkielellä elämänsä pääharrastuksena. Hän onkin kirjoittanut suuren joukon runoja ja suorasanaisia teoksia hyvin moninaisista asioista, ja suomenkieli virtasi hänen kynästään puhtaana, täyteläisenä ja raikkaana. Ylimalkaan tarkoitti hän kaikilla kirjoituksillaan kansan sivistämistä ja hyviin tapoihin totuttamista. Selviä ja kansantajuisia ovatkin hänen kirjansa aina. Hänen runonsa, jotka sisällykselleen useinkin ovat opettavaisia ja sen vuoksi syvempää runohenkeä vailla, ovat kielen ja ulkomuodon puolesta erittäin sujuvia. Hän se paljon muun ohessa on kyhännyt laulun "Arvon mekin ansaitsemme", joka on tullut kansamme mielilauluksi. Paljon vaikutti Juteini kirjoituksillaan kansan sivistymiseen sekä suomenkielen kehittymiseen varsinkin runokielenä.

_Kaarle Aksel Gottlund_ (Suomenkielen lehtori yliopistossa, kuollut 1875) on suomalaisen kirjallisuuden omituisimpia ilmiöitä. Kasvaneena Savossa (Juvalla, jossa hänen isänsä oli kirkkoherrana), osasi hän hyvästi suomenkieltä. Jo nuorena kokoili hän kansanrunouden tuotteita. Ylioppilaaksi päästyään muutti hän Upsalaan. Sieltä teki hän retkiä Ruotsin ja Norjan rajoilla asuvien Suomalaisten luokse. Liikutettuna niiden surkeasta ja sorretusta tilasta -- niillä kun ei ollut jumalanpalvetustakaan omalla kielellä -- puuhasi hän heille parannusta, hankkien heille suomalaisia kirjoja ja saattaen heidän tilansa Ruotsin silloin kokoontuneiden säätyjen tietoon. Samoihin aikoihin julkaisi Gottlund Upsalassa keräämiänsä suomalaisia kansanrunoja nimellä _Pieniä runoja Suomen pojille ratoksi_ (1818 ja 1821). Se oli ensimmäinen painettu kansanrunojemme kokoelma. Huomattavin Gottlundin teoksista oli _Otava_, jota ilmestyi Tukholmassa kaksi osaa v. 1831 ja 1832. Se oli aivottu sivistynyttä suomenkielistä lukijakuntaa varten, sisältäen Suomen historiaa, kieltä, muinaistiedettä y.m. koskevia kirjoituksia kuin myös alkuperäisiä ja käännetyitä runoja. Palattuaan v. 1834 jälleen kotimaahansa ja v. 1839 päästyään suomenkielen lehtoriksi yliopistossa julkaisi hän vielä suuren joukon suomenkielisiä runollisia teoksia (_"Runola", "Uusia suomalaisia runoja", "Sampo_", käännöksiä ruotsalaisen runoilijan Bellman'in lauluista y.m.). Myöskin tieteellisiä kirjoituksia kyhäsi hän useampia sekä suomeksi että ruotsiksi. Ylimalkaan haittasi häntä tieteellisissä tutkimuksissa liian suuri runollinen mielikuvitus, kun sitävastoin hänen runonsa useinkin olivat runollista henkeä vailla. Itsepintaisesti käytti hän aina Savon murretta suomalaisissa kirjoituksissaan. Loppuiällään joutui tämä uuttera ja innokas suomalaisuuden harrastaja itsepäisen luonteensa ja muiden omituisuuksiensa vuoksi moniin ikäviin rettelöihin. Kun hänen maineensa alkoi hälvetä häntä etevämpäin miesten, niinkuin Lönnrot'in, Castrén'in y.m. rinnalla, oli se hänestä katkerata, ja se katkeruus puhkesi hänen kirjoituksissaankin ilmi.

_Sakari Topelius_, lääkäri Uudessa-Kaarlepyyssä, kuollut 1831, oli innokas vanhojen kansanrunojemme kokoilija. Hän painatti niitä 5 vihkoa nimellä _Suomen kansan vanhoja runoja ynnä myös nykyisempiä lauluja_ (1822-1831). Hän se ensimmäiseksi keksi, että vanhoja runoja runsaimmin löytyi Vienan läänissä Venäjän puolella.

_Kaarle Helenius_, Pöytyän rovasti, kuollut 1855, on kirjoittanut suomalais-ruotsalaisen sanakirjan (v. 1838) sekä, ollen v. 1817 arkkipiispa _Jaakko Tengström'in_ (k. 1832) johdolla Suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä, myöskin suuren joukon _virsiä_, jotka painettiin mainitun komitean virsikirjaehdotukseen (1836), jota ehdotusta ei kuitenkaan hyväksytty.

_Jaakko Fredrik Lagervall_, kapteeni, kuollut 1865, on kirjoittanut suomeksi useampia kaunokirjallisia teoksia, muun muassa vanhalla runomitalla kyhätyn mukailun Shakespearen Macbeth-näytelmästä nimellä _Ruunulinna_. --

_Abraham Poppius_, kappalainen Juvalla, kuollut 1866, on kirjoittanut koko joukon sieviä runoja. -- _Kallio eli Samuli Kustaa Bergh_ (hovioikeuden auskultanti, tuli nuorena sokeaksi, kuoli v. 1853) oli etevin tämän ajan runoilijoista. Hänen harvat runonsa ovat kaikki erittäin kauniita ("Oma maa", "Milloin muistelet minua", "Soidin"). _Klaus Juhana Kemell_, pappi Alavieskassa, kuollut 1833, oli taitava suomentaja. Hän on kääntänyt suomeksi muutamia runoja sekä Tuomas Kempiläisen kuuluisan kirjan "_Kristuksen seuraamisesta_". Kieli tässä käännöksessä oli puhdasta ja raikasta kansankieltä. Se muodosti ikäänkuin käännekohdan kirkollisessa kielessä, sillä Kemell'in esimerkkiä seuraten alkoivat saarnamiehet nyt puhdistaa ruotsalaisuuksilla pahasti turmeltua kirkollista kieltä.

Lopuksi on meidän mainittava koko tämän aikakauden ehkä tärkein ilmiö, _Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran_ perustaminen. Kirjallisuutemme kartuttamista, kansanrunojen ja muiden vanhojen muistojen kokoamista sekä suomenkielen ja Suomen historian tutkimista varten perustivat muutamat yliopiston opettajat ja muut suomalaisuuden ystävät v. 1831 Helsingissä mainitun seuran. Se tuli ikäänkuin yhdyssiteeksi maamme mainioimpien miesten kesken; jo sen perustajain joukossa oli miehiä sellaisia, kuin _Elias Lönnrot, R. v. Becker, Johan Ludvig Runeberg_, mainio historioitsija, dosentti, sittemmin professori _Gabriel Rein_ (k. 1867), historiantutkija _Mattias Akiander_ (k. 1871), mainio lainoppinut _Juhana Jaakko Nordström_ (k. Ruotsin valtioarkiston hoitajana v. 1874) y.m.m. Ensi aikoina oli tämän seuran päätehtävänä kansanrunouden kokoileminen ja julkaiseminen. Sittemmin sen työ-ala yhä laajeni, ja se tuli tienraivaajaksi kaikille kirjallisuutemme haaroille. Niin on se julkaissut paljon eteviä tieteellisiä teoksia, sanakirjoja, oppikirjoja, eteviä kaunokirjallisia tuotteita y.m. Palkintoja jakamalla on se edistänyt kirjallista harrastusta. V:sta 1841 alkain on Seuralla ollut oma aikakauskirja _Suomi_, jossa on julkaistu monta tärkeätä tutkimusta isänmaan historian ja suomenkielen alalta.

2) Vuodet 1835-1850.

"Siitäpä nyt tie menevi, Ura uusi urkenevi."

Niinkuin jo edellä on huomautettu, oli suomalaisuuden harrastajoilla pitkin matkaa tärkeänä silmämääränä saada kootuiksi kaikki ne vanhat runot ynnä muut hengentuotteet, joita tiedettiin kansamme muistissaan säilyttävän. Sillä ajalla, jonka nyt otamme puheeksi, enimmät noista aarteista saatiin ilmoille ja niin suuressa määrässä, ett'ei sitä edeltäpäin voitu aavistaakaan. Niiden ilmituojana oli etupäässä _Elias Lönnrot_.

Tämä mainio Suomen mies syntyi 9 p. Huhtikuuta v. 1802 Paikkarin torpassa Sammatin kappelissa. Isä oli köyhä räätäli. Kun nuori Elias jo oli päässyt Porvoon kymnaasiin, täytyi hänen köyhyyden vuoksi jättää lukutuumat ja ruveta apteekinoppilaaksi Hämeenlinnassa. Siellä jatkoi hän kuitenkin itsekseen lukujaan, ja kaupungin lääkäri, joka huomasi hänen opinhalunsa, auttoi häntä, niin että hän v. 1822 pääsi Turun yliopistoon. Vuonna 1827 suoritti hän maisteri-tutkinnon ja v. 1832 tuli hän lääketieteen tohtoriksi. Samana vuonna määrättiin hän piirilääkäriksi Kajaaniin. V. 1853 kutsuttiin hän, ensimmäisen suomenkielen professorin M.A. Castrén'in kuoltua, suomenkielen professoriksi yliopistoon. V. 1862 erosi hän täysin palvelleena tästä virasta ja asettui syntymäseudulleen, siellä loppu-ikänsä uutterasti työskennellen kirjallisissa toimissa. Hän kuoli 19 p. Maaliskuuta v. 1884.

Becker'in Turun Viikkosanomista, Juteinin lauluista sekä Topeliuksen julkaisemista vanhoista runoista sai Lönnrot jo apteekissa ollessaan herätyksen suomenkielen tutkimiseen ja viljelemiseen sekä vanhojen kansanrunojemme kokoilemiseen. Maisteriksi tultuaan lähti hän pitkille runonkeruumatkoille Hämeesen, Savoon ja Suomen Karjalaan sekä Kajaanin seuduille. Päästyänsä Kajaaniin lääkäriksi oli hän tilaisuudessa vuosittain käydä runonkeruulla myöskin Venäjän puolisessa Karjalassa -- siis seuduilla, jotka jo Topelius oli huomauttanut kaikista runorikkaimmiksi. Kokoamiansa runoja julkaisi Lönnrot jo silloin neljässä, _Kantele_-nimisessä runovihkossa (1829-1831). Suomalaisen Kirjallisuuden seuran avulla jatkoi Lönnrot edelleen keräyksiänsä. Samalla selvisi hänelle yhä enemmän se ajatus, että ne runot, jotka olivat _kertovia_, kuuluivat yhteen ja että ne voisi sovitella toisiinsa pitkäksi yhtäjaksoiseksi kertomarunoksi. Ja nyt alkoi Lönnrot järjestää runoja yhteen kokoon. Se oli vaikea ja suurta aistia kysyvä työ. Runoja oli eri paikoilla laulettu vähän eri tavalla. Näin karttuneista monilukuisista toisinnoista täytyi Lönnrot'in valita parhaat, keksiä eri tarujen yhteys ja sommitella kaikki osat toisiinsa. Näin se valmistui _Kalevala_, ilmaantuen painosta 28 p. Helmikuuta _1835_. Se oli yhtäjaksoinen, mahtava kertomaruno, jonka pieni _Suomen kansa itse_ aikojen kuluessa oli sepittänyt ja muistissaan tallettanut. Se kertoi hämärän taruajan tapahtumista ja sankareista, antaen samalla elävän kuvauksen kansamme muinaisesta elosta ja olosta. Kaikki ajattelevat Suomen miehet ymmärsivät, että kirjallisuutemme nyt oli saanut mitä arvokkaimman tuotteen. Sen nojalla oli kansamme muinaisuus ja alkuperäinen luonne selviävä; se oli kohottava Suomalaisten kansallistuntoa ja antava uutta voimaa suomalaisuuden harrastuksille; siitä oli suomenkieli ammentava uusia vereksiä aineksia, ja se oli kansan luomana kertomarunona -- jommoisia maailman kirjallisuudessa löytyy ainoastaan harvoja -- kuljettava pienen Suomen kansan maineen kauas ulkomaillekin -- toiveita, jotka kaikki ovatkin toteutuneet. -- Mutta tähän teokseen ei kansanrunoutemme julkaiseminen päättynyt. V. 1840 ilmaantui Lönnrot'in toimesta kokoelma kansamme vienonsuruisia, yksinkertaisuudessaan niin ihania _laulurunoja_, nimellä _Kanteletar_. V. 1842 julkaisi Lönnrot Suomen kansan älykkäitä _sananlaskuja_ (noin 7000) sekä seuraavana vuonna toista tuhatta _arvoitusta_. Sen jälkeen keräsi Lönnrot ja hänen esimerkistään innostuneina jotkut muutkin koko joukon kertomarunoja lisää. Oli tarpeellista liittää ne Kalevalan yhteyteen. Sen tekikin Lönnrot, julkaisten v. 1849 _toisen_, paljon _lisätyn laitoksen_ Kalevalaa. Runoja kerätessä oli karttunut suuri määrä myöskin n.s. _loitsurunoja_, s.o. runoja, joita lukemalla esi-isämme luulivat voivansa luonnon esineitä hallita, poistaa niiden pahat vaikutukset y.m. Ne julkaisi Lönnrot vasta v. 1880.

[Tämän yhteydessä mainitsemme, että kokoelma Suomen kansan _Satuja ja Tarinoita_, jotka myöskin kuuluvat kansanrunoutemme piiriin, julkaistiin neljässä vihkossa v. 1852-1866. Ne julkaisi _Eero Salmelainen_ (Rudbeck), kuollut kymnaasin apulaisena Kuopiossa 1867.]

Ikimuistettavan nimen on Lönnrot täten saavuttanut Kalevalan ja muiden kansanrunoutemme tuotteiden kokoojana ja julkaisijana. Mutta hänellä on vielä muitakin suuria ansioita. Hän tutki tieteellisesti suomenkieltä sekä useita sen heimokieliä, tehden kolme tutkimusmatkaa Lappiin, Venäjän Karjalaan, Inkeriin, Viroon ja Liivinmaalle, sekä julkaissen tieteellisiä kirjoituksia näistä tutkimuksistaan (_Wepsän kielestä_, ruotsiksi, _Inarin Lapin murteesta_, saksaksi). V. 1880 valmistui hänen suuri _suomalais-ruotsalainen sanakirjansa_, pitkällisen työn tuloksena, kielemme sanavarojen aarreaittana. Näiden töiden ohella harjoitti hän hyvin monipuolista kirjailijatointa, vakaannuttaen kirjakielemme, niinkuin siitä jo edellä on ollut puhe. Vuosina 1836 ja 1837 sekä 1839 ja 1840 toimitti hän _Mehiläinen_-nimistä, aikakauskirjaa Oulussa. Hän on suomentanut, paitsi runoelmia, useita lain-opillisia teoksia (_Kauppa- ja maakaaren_ sekä _Palmén'in lainopillisen käsikirjan_) sekä kirjoittanut ansiokkaan kasviopillisen teoksen _Suomen Kasviston_ (1860) ja useita kansankirjoja, joista huomattavin on _Suomalaisen talonpojan kotilääkäri_ (1839). V. 1863 suomalaisen virsikirjan parantamista varten asetetun komitean jäsenenä on Lönnrot parannellut ja uudestaan suomennellut suuren joukon virsiä. Uuden Suomalaisen virsikirjan aikaansaaminen olikin hänen mieliharrastuksiaan.

Näin monipuolinen oli Lönnrot'in vaikutus. Hurskaana, lempeänä, vaatimattomana ja uutterana työskenteli hän kansansa hyväksi elämänsä loppuun asti.

Samaan aikaan kuin Kalevala ja muut kansanrunoutemme tuotteet nostivat ihailua ja antoivat uutta viritystä kansallisille pyrinnöille, tapahtui toistenkin vaikuttimien kautta suuri isänmaallisen mielen ja kansallistunteen herätys sivistyneessä säädyssämme. Tähän aikaan näet mainio ruotsinkielinen runoilijamme _Johan Ludvig Runeberg_ (syntynyt Pietarsaaressa v. 1804, kymnaasin lehtori Porvoossa, kuollut 6 p. Toukok. v. 1877) sepitti Suomen maata ja kansaa sekä 1808 vuoden sodan sankareita kuvaavat laulunsa (Hirvenhiihtäjät 1832, Hanna 1836, Jouluaatto 1841, Vänrikki Stoolin tarinat 1848 ja 1860), jotka arvaamattomassa määrässä herättivät kansalaisissamme rakkautta isänmaahan ja omaan kansaan. Tähän aikaan myös suuri valtiomiehemme _Johan Wilhelm Snellman_ (syntynyt 1806, koulumies, filosofi, viimein senatori, kuollut 4 p. Heinäk. 1881) ruotsinkielisillä aikakauskirjoillaan _Saima_ (1844-1846), _Kallavesi_ (1846) ja _Litteraturblad_ (1847-1849, sittemmin jatkettu vuosina 1855-1863) vaikuttavalla tavalla selitti oman kansallisuuden suurta merkitystä ja herätti välinpitämättömyydessä uinailevaa sivistynyttä luokkaamme rakkauteen isänmaata, kansaa ja suomenkieltä kohtaan. Tähän aikaan vielä _Mattias Aleksanteri Castrén_ (syntynyt Tervolassa Pohjanmaalla v. 1813, tullut ensimmäiseksi suomenkielen professoriksi v. 1851, kuollut 1852) tehden vaivalloisia tutkimusmatkoja etsi suomensukuiset kansat Lapissa, Venäjällä ja Siperiassa sekä tutki niiden kieltä, muinaisuutta y.m. oloja. Tämän kansallisen keväimen lämpö, joka täten oli Suomen kansalle koittanut, herätti suomenkielisessä kirjallisuudessa kauniita taimia esille. Huomattavimmat suomenkieliset kirjailijat tällä ajalla olivat seuraavat:

_Juhana Fredkik Kajaani_ (Cajan), Piippolan kappalainen (kuollut 1887), toimitti liitteenä Lönnrotin "Mehiläiseen" ensimmäisen varsinaisen _Suomen historian_ (1839-1840). Tästä ansiokkaasta teoksesta oli hän aikeessa antaa uudistetun ja laajennetun laitoksen ja toimittikin jo painetuksi sen ensimmäisen osan (1846), mutta sairaus esti häntä sitä jatkamasta.

_Antero Warelius_ (Loimaan rovasti, syntynyt 1821) on muun muassa kirjoittanut hauskan luonnontieteellisen teoksen kansaa varten: _Enon opetuksia luonnon asioista_. -- _Pietari Hannikainen_, maanmittari, synt. 1813, on työskennellyt paljon sanoma- ja kaunokirjallisuuden alalla (huvinäytelmä "Silmänkääntäjä" (1847), Viipurissa ilmaantuva sanomalehti "Kanava", joka otti puheeksi muun muassa valtiollisia ja yhteiskunnallisia asioita (1845), jutelmavihko "Talvikukkasia", kansantajuisia kirjoituksia sisältävä "Pitäjään kirjasto" y.m.) -- Uutta vauhtia ja edistystä antoi suomalaisuuden pyrinnöille pontevasti toimitettu sanomalehti "_Suometar_" (1847), jonka päätoimittajana oli maisteri _Paavo Tikkanen_ (kuollut 1873). -- _Juhana Fredrik Granlund_ (kirjanpainaja Turussa, kuollut 1874) kirjoitti runoja, käännöksiä ja alkuperäisiäkin ("Kevät"). -- Uskonnollisia kirjailijoita olivat _Antero Wilhelm Ingman_ (kuollut yliopiston professorina 1877), joka on suomentanut _Lutherin evankeliumi-postillan_, parantanut suuresti suomalaisen _Raamatun_ kieltä (1859) ja kirjoittanut kuusi osaa "_Pyhän Raamatun selityksiä_" (1868-1873), sekä _Henrik Renqvist_ (Sortavalan kappalainen, kuollut 1866), joka on toimittanut suuren joukon sekä alkuperäisiä että käännetyitä hengellisiä kirjoja kansaa varten.

Että se runohenki, joka kansassamme on vanhoista ajoista saakka asunut, vieläkin on elossa, sitä todistavat tällä ajalla ilmaantuneet talonpoikaiset runoilijat, joista mainittavimmat ovat: _Paavo Korhonen_ (Rautalammilta, kuollut 1840), jonka runoista Lönnrot julkaisi runsaan kokoelman v. 1848 ("Suomenkielestä"). _Pietari Makkonen_ Kerimäeltä, kuollut 1858 ("Ilolaulu suomenkielen kasvannasta"), _Olli Kymäläinen_ Heinävedeltä, kuollut 1855 ("Punkaharju", "Kiitos Luojalle hyvästä vuodentulosta") ja _Antti Puhakka_, Kontiolahdelta, syntynyt 1816, terävä pilkkarunoilija ("Tuhman Jussin juttureissu" ja "Surulaulu 1850 vuoden kiellosta").

Mutta näin edistyvä suomalainen kirjallisuutemme sai kärsiä ankaran iskun. Suomalaisuuden pyrinnöt oli saatettu valtiollisen epäluulon alaisiksi. Sen johdosta annettiin _v. 1850 kielto, ettei suomeksi saisi painattaa muuta kuin uskonnollisia tahi taloudellisia kirjoja_. Tämä tavaton kielto olisi kerrassaan hävittänyt kansalliset pyrinnöt ja suomalaisen kirjallisuuden, jos se olisi jäänyt voimaansa. Mutta onneksi se pian raukesi omaan luonnottomuuteensa ja poistettiin viimein kokonaan.

3) Silmäys aikaan vuoden 1850 jälkeen.

Aikomuksemme ei ole ryhtyä tekemään lähempää selvää nykyisimmästä kirjallisuudestamme, jonka tuotteita on joka päivä tilaisuus lukea. Mainitsemme vaan, että suomalainen kirjallisuus 1850 vuoden kiellon jälkeen on kasvanut arvaamattomassa määrässä. Mikäli suomenkieli on saavuttanut luonnollisen asemansa valtiollisella ja yhteiskunnallisella alalla ja mikäli sitä on ruvettu koulu- ja sivistyneiden puhekielenä käyttämään, sikäli on suomenkielinen kirjallisuuskin edistynyt kaikilla aloilla. Monilukuisista kirjailijoista luettelemme tässä seuraavat:

_August Engelbrekt Ahlqvist_ (Oksanen), syntynyt 1826, täysinpalvellut suomenkielen professori; kuuluisa suomenkielen tutkija ("Suomen kielen rakennus", "Suomalainen runous-oppi", "Länsi-suomalaisten kielten sivistyssanat" y.m.m.) ja etevä runoilija ("Säkeniä"). -- _Yrjö Koskinen_, synt. 1830, professori, v:sta 1882 senatori, joka historioitsijana ("Nuijasota", "Oppikirja Suomen kansan historiassa", "Johtavat aatteet ihmiskunnan historiassa" y.m.m.), suomalaisuuden puolesta pontevasti työskentelevänä valtiomiehenä sekä monella muulla alalla on saavuttanut kansalaistensa rakkauden. -- _Julius Leopold Fredrik Krohn_ (Suonio), synt. 1835, kuollut 1888, tunnettu etevänä runoilijana ("Kuun tarinoita", lyyrillisiä runoja), historioitsijana ("Kertomuksia Suomen historiasta", "Suomen historia nuorisolle" y.m.), runoutemme tutkijana "Suomenkielinen runollisuus Ruotsinvallan aikana", laaja "Suomalaisen kirjallisuuden historia", ens. osa, "Suomalaisen virsikirjan historia" y.m.) sekä kuvalehtien toimittajana ("Maiden ja Merien takaa", "Suomen Kuvalehti"). -- _Aleksis Kivi_ (kuollut 1872), aivan omituinen, verrattomilla lahjoilla varustettu kirjailijaluonne, joka sukkeluutta uhkuvissa komedioissaan ("Nummisuutarit", "Kihlaus") sekä laajassa kertomuksessaan "Seitsemän veljestä" on kuvannut Hämeen kansan-elämää, mutta on myös käsitellyt aiheita muiltakin aloilta (näytelmät "Kullervo", "Karkurit", "Lea" ja "Margareta", lyyrillinen runokokoelma "Kanervala" y.m.; näistä on varsinkin "Lea" ihanuutensa kautta verraton). -- _Tuokko_ eli _Antti Törneroos_, synt. 1835, kaunokirjailija (murhenäytelmä "Saul", useita lyyrillisiä runoja sekä mainioita runoteosten suomennoksia). -- _Aleksanteri Rahkonen_, kuollut 1877, runoilija ("Sääskiä" sekä lyyrillisten runojen suomennoksia). -- _Kaarle Martti Kiljander_, Nilsiän rovasti, kuollut 1879, kääntänyt suomeksi muun muassa Runeberg'in runoelmia. -- _Evald Ferdinand Jahnsson_, synt. 1844, historiallisten näytelmien ja romanien kirjoittaja. -- _Paavo Emil Cajander_, synt. 1843, etevä lyyrillinen runoilija ja suomentaja (suomentanut muun muassa useita Shakespearen näytelmiä sekä Runeberg'in runoelmat "Hanna" ja "Joulu-ilta"). -- _Juhana Enlund_, taitava runollisten teosten suomentaja. -- _Juhana Henrik Erkko_, synt. 1849, miellyttävien lyyrillisten runojen tekijä. -- _Kaarle Jaakko Gummerus_, synt. 1840, romanien kirjoittaja, suosittujen kansanlehtien "Kyläkirjaston" ja "Kyläkirjaston Kuvalehden" toimittaja. -- _Pietari Päivärinta_, synt. 1827, lukkari Ylivieskassa, useiden onnistuneiden, kansan-elämää kuvaavien kertomusten kyhääjä, jonka esimerkkiä noudattaen useat muutkin talonpoikaiset miehet viime aikoina ovat kirjoitelleet onnistuneita kertomuksia kansan-elämäsfä. -- _Samuli S. eli Kaarlo Gustav Samuel Suomalainen_, synt. 1850, sieväin, usein leikillisten novellien kirjoittaja, samalla taitava suomentaja. -- _Wilho Soini_, synt. 1854, sanomalehtimies, kyhännyt humorillisia kertoelmia ja näytelmiä. -- Rouva _Theodolinda Hahnsson_, synt. 1838, miellyttävien kertomusten kyhääjä, -- _Olli Wuorinen eli Berg_ ja _Kaarlo Kramsu_, taitavia lyyrillisiä runoilijoita. -- Rouva _Minna Canth_, kirjoittanut näytelmiä ja kertomuksia (näytelmät "Murtovarkaus", "Roinilan talossa" y.m.). -- _Juhani Aho_, synt. 1860 (kertomukset "Rautatie", "Muudan markkinamies" y.m.).

Ylimalkaan saapi nykyisimmän suomenkielisen kirjallisuuden joukossa tärkeän sijan käännöskirjallisuus. On näet viime aikoina uutterasti rikastutettu kirjallisuuttamme siten, että kotimaisen kirjallisuuden tärkeimpiä ruotsinkielisiä tuotteita kuin myös muiden kansain etevimpiä kirjallisia teoksia kaikilta aloilta on suomeksi käännetty. Täten on samalla suomenkieli joutunut monipuolisen kehityksen ja taivutuksen alaiseksi, joten se yhä enenevässä määrässä pystyy kaikkia aatteellisen ja käytännöllisen elämän asioita tulkitsemaan. Syvempi tieteellinen kirjallisuus esimerkiksi on viime aikoina suuresti kasvanut.

Rinnakkain tämän käytännöllisen taivutuksen ja muodostuksen kanssa kulkee suomenkielen tieteellinen tutkimus ja selvittäminen. Lönnrot'in, Castrén'in ja Ahlqvist'in työtä tällä alalla on käynyt jatkamaan joukko tiedemiehiä ja kirjailijoita (_Erik Kustaa Eurén_, k. 1872, _Frans Ferdinand Ahlman, Aadolf Waldemar Jahnsson, Arvid Genetz_, tunnettu myöskin runoteosten suomentajana (Runeberg'in "Hirvenhiihtäjäin" suomennos), _E.N. Setälä_ y.m.m.

Vielä on muistettava eräs kirjallisuuden haara, joka on tällä aikakaudella Suomessakin kasvanut suureksi, nim. sanomakirjallisuus. Se levittää tietoja, synnyttää yhä laveammissa piireissä harrastusta yleisiin asioihin sekä lukuhalua herättämällä valmistaa muullekin kirjallisuudelle lukijakuntaa. Monet suurenmoiset kirjalliset yritykset, joihin viime vuosina on ryhdytty, osoittavatkin kirjallisen harrastuksen kansassamme olevan yhä kasvamaan päin.

Ruotsinkielisistä kirjailijoista on varsinkin _Sakari Topelius_ (synt. 1818, täysin palvellut professori) Suomen luontoa kuvaavilla runoillaan, historiallisilla romaneillaan ("Välskärin kertomukset") ja verrattomana lastenkirjailijana saavuttanut muistettavan ja rakastetun nimen.