Part 3

Kristiina tunsi pitkästä ajasta olonsa niin keveäksi kuin olisi hän vasta vapautunut jostakin painavasta taakasta. Hän antoi hevosensa kulkea omia aikojaan, veti henkeensä syksyisen metsän raikkautta ja tunsi omituista nautintoa siitä, että hevosen kaviot kumahtelivat niin varmasti ja tukevasti roudittuneeseen maaperään. Kun hänen eteensä aukesi tasainen ja puuton laaksonpohja, pakotti hän hevosensa juoksemaan ensin ravia, sitten laukkaamaan. Raikas ilmanhenki silitteli hänen kutrejaan, keinuva liike pani hänen verensä vilkkaaseen käyntiin ja ihastuneena taputti hän ratsuaan kaulalle. Laakson reunaan päästyään ajoi hän loivaa rinnettä ylös kukkulalle, johon hän näki meren etäämpää kimaltelevan. Ihastuneena lähti hän ajamaan rannalle, jonne päästyään hän laskeusi maahan ja pitäen huohottavaa ja pärskivää ratsuaan suitsista istuutui rantakivelle.

Mainingit loiskahtelivat kullan kellertävään rantahiekkaan, aurinko punasi etäisten pikkuluotojen kallioita ja kääkkyräpetäjiä ja kaukana kimalteli valkoinen purje, joka hitaasti edeten hävisi saarten suojaan. Kädellä silmiään varjostaen tähysti hän ulapalle, joka kaukana suli yhteen taivaanrannan kanssa ja josta vyöryi loppumaton jono maininkeja kuin tervehdyksinä jostakin etäisestä onnen maasta. Suloinen kaipaus ja kaihomieli täytti hänen rintansa ja hän tunsi kuin odottavansa jotakin.

Silloin kuului hevosen hirnuntaa aivan hänen takaansa. Hän kääntyi ja näki kuninkaan yksinään ratsastavan häntä kohti. Punaiseksi sävähtäen kavahti hän seisomaan, mutta jäi paikoilleen ja loi tapansa mukaan katseensa alas. Kuningas laskeutui hevosen selästä ja häntä lähestyen huudahti:

"Kristiina, oma Kristiinani, kuinka kaunis sinä olet!"

Pelästyneenä nosti Kristiina katseensa, mutta silloin vaihtui hänen pelästyksensä omituiseksi hämmästykseksi. Seisoihan hänen edessään se nuori ja uljas ritari, josta hän oli unelmoinut ja joka häntä oli etsinyt jouluyönä. Ratsastus ja raikas metsäilma oli kuninkaan kasvoille nostanut nuorekkaan punan. Otsan rypyt olivat ikäänkuin silinneet, silmät loistivat kirkkaina ja elämäniloisina ja hänen käyntinsä oli joustava ja nuorekas. Kristiinan katseesta haltioitui hän yhä enemmän ja kun hän ojensi kätensä ja sulki Kristiinan syliinsä, ei Kristiina tuntenutkaan voivansa torjua häntä luotaan kuten silloin jouluyön unessa. Silmänsä ummistaen ja syvään henkäisten painoi hän vain päänsä kuninkaan olkaa vasten. Kiihkeästi pusersi kuningas häntä rintaansa vasten, hyväili hänen tukkaansa ja painoi tulisen suutelon hänen otsalleen. Ja Kristiina tunsi ikäänkuin keinuvansa noiden kaukaa tulevien maininkien mukana pois toiseen kaukaisuuteen, kauan ikävöityyn onnen maahan.

Suomalainen kuningatar.

Tuli talvi ja elämä Raaseporissa alkoi kulkea yksitoikkoista arkiuraansa hämärissä linnan suojissa. Kuningas vietti kuten ennenkin päivänsä ritarisalissa pelaten shakkia herra Abrahamin kanssa. Toisinaan vaipui hän päiväkausiksi synkkään raskasmielisyyteen, jolloin hän äänetönnä ja kädet selän takana käyskenteli edestakaisin. Kun Kristiina kuuli päänsä päältä hänen raskaat ja ikäänkuin loputtomat askeleensa, valtasi hänet sääli ja hellyys. Työnsä jättäen hiipi hän silloin ylös, ja kun hän ilmestyi ritarisaliin, sivusi kuninkaan väsähtäneitä kasvoja vaisu ilon hohde. Yhdessä istuivat he silloin pesän eteen, jossa paloi valkea aamusta iltaan. Kuningas hyväili Kristiinan pehmeitä kutreja tai laski itse päänsä hänen helmaansa ja pyysi häntä laulamaan. He saivat viettää pitkiä hetkiä ritarisalin hämyssä kenenkään häiritsemättä. Heidän läheiseen suhteeseensa oli totuttu ja sitä pidettiin melkein kuin itsestään lankeavana. Äiti katsoi välistä, heidän yhdessä työskennellessään voutituvassa, pitkään ja tutkivasti tytärtään, mutta mitään hän ei hennonut puhua.

Kun kuningas kevättalvella matkusti pohjoisiin Jääneihinsä käräjiä pitämään, tuntui Kristiinasta elämä Raaseporissa entistä ikävämmältä ja yksinäisemmältä. Tuona aikana huomasi hän, kuinka hänen tunteensa unelmoitua ritariaan kohtaan oli käynyt todellisemmaksi, syventynyt ja kehittynyt. Hän ei pelännyt enää ryppyjä kuninkaan otsalla eikä harmaantuneita hiuksia hänen ohimoillaan. Ne päinvastoin herättivät hänessä ennen tuntematonta äidillistä hellyyttä, hän tunsi olevansa tarpeellinen kuninkaalle ja se seikka kohotti häntä omissa silmissään, sillä hänen elämänsä sai sen kautta varman sisällön.

Niin vieri aika hiljalleen, talvi muuttui kesäksi ja kesä syksyksi. Silloin saapui Ruotsista lähetyskunta pyytämään Kaarlo Knuutinpoikaa tulemaan Tukholmaan ja ottamaan kolmannen kerran kuninkaan kruunun.

"Minä olen väsynyt heidän kruunuihinsa ja jään mieluummin tänne, elääkseni täällä hiljaisia onnen päiviä sinun luonasi", sanoi kuningas, tapansa mukaan Kristiinan kutreja silittäen.

Hän pitää minua kuningaskruunua rakkaampana, ajatteli Kristiina ja kietoi kätensä hellästi hänen kaulaansa. Eikä Kaarlo noudattanut lähettilästen kutsua.

Mutta siitä päivin huomasi Kristiina hänessä outoa levottomuutta. Valtioselkkaukset meren takana eivät antaneet hänelle rauhaa ja tuon tuostakin lähetti hän miehiänsä viemään kirjeitä Ruotsin puolelle. Toisinaan vaipui hän pitkiin mietteisiin eikä huomannut ollenkaan Kristiinaa, joka huolestuneena koetti arvailla hänen ajatustensa kulkua. Ja kun hän siitä havahtui, tarttui hän Kristiinan käteen ja lausui kuin itsekseen:

"Purjehdimme tästä vielä Ruotsin puolelle katsomaan, kuinka siellä nykyään asiat ovat."

Ja kun aika ehti vieriä seuraavaan syksyyn, saapui Ruotsista uusi lähetystö samalle asialle. Tällä kertaa heillä oli mukanaan herrainpäiväin päätös, jossa Kaarloa pyydettiin palaamaan valtaistuimelleen.

"Kristiina, lemmityiseni, entäpä jos nyt seuraammekin kutsua", lausui kuningas, "tuletko sinä kanssani meren taakse?"

"Missä minun herrani on, siellä on minunkin paikkani", vastasi Kristiina.

Ja viikon perästä nosti Raaseporin alla oleva pieni laivasto purjeensa ja lähti liehuvin viirein Tukholmaa kohti, vieden mukanaan Kaarlo Knuutinpoikaa, jota saattamaan oli saapunut useita Suomen mahtimiehiä, niiden joukossa Kaarlo-kuninkaan vanha vastustaja, piispa Konrad Bitz. Kookkaimman laivan mastossa näkyi Bonde-suvun vaakunalla koristettu lippu. Kannella seisoi kuningas ja hänen rinnallaan Kristiina Abrahamintytär, hyvästellen katseillaan etääntyvää Raaseporin linnaa, jossa hän oli unelmoinut ihanimmat unensa kruunupäisestä ritaristaan, ja jonka tornin huipulla vanha Olavi-ukko huiskutti hänelle jäähyvästejään.

* * * * *

Hiukan kolmatta vuotta oli kulunut siitä, kun Kaarlo-kuningas jätti Raaseporin. Onnea ja lepoa eivät nämä vuodet olleet suoneet harmaantuneelle Kaarlo Knuutinpojalle. Pitemmän taudin murtamana makasi hän nyt kuolinvuoteellaan Tukholman kuninkaallisessa linnassa.

Oli kevättalvinen iltapäivä ja aurinko pilkisti pienestä akkunasta kuninkaan makuuhuoneeseen. Avarassa tammisängyssä, jonka uutimet oli työnnetty sivuille, makasi kuningas tyynyjen keskellä ja näytti nukkuvan. Hän oli enää häipyvä varjo entisestä uljaasta ja sydämiä vallottavasta ritarista. Silmät olivat syvälle painuneet ja tukka oli muuttunut harmaasta valkeaksi.

Ovi aukeni ja huoneeseen astui hiljaa Kristiina, joka oli tummassa juhlapuvussa. Hän kumartui kuninkaan puoleen, joka samassa avasi silmänsä.

"Lemmittyni, sinäkö se olet?" kuiskasi hän. "Näin juuri niin kaunista unta sinusta ja itsestäni. Mutta onko kaikki jo valmista?"

"On, he odottavat tuolla viereisessä huoneessa."

"Tulkoot sisään, tunnen hyvin jaksavani."

Kristiina avasi oven ja sisään astui kuninkaallisen linnan kappalainen täydessä papillisessa asussa sekä ritarit Niilo Bonpoika Stuure ja Steen Stuure, jotka olivat kansallisen Kaarlo-kuninkaan uskollisimmat kannattajat. Nyt heidän oli määrä olla todistajina läsnä, kun kuningas ja Kristiina-neiti liitettiin avioliiton siteillä toisiinsa.

Kun vihkiminen oli päättynyt, kilisti kuningas pientä hopeatiukua ja sisään astui paashi, kantaen samettityynyllä pientä kultakruunua. Kuningas otti kruunun ja asetti sen Kristiinan päähän.

"Nyt sinä et ole enää pelkkä kuninkaan lemmitty, vaan laillinen kuningatar", lausui hän ja suuteli hellästi Kristiinan kättä.

Punehtunein kasvoin ja liikutettuna seisoi Kristiina vuoteen vieressä ja ilta-auringon säteet leikkivät hänen kruunullaan. Ja vanhasta Kaarlo-kuninkaasta näytti hän yhtä ihanalta, kuin vuosia puolisenkymmentä sitten, jolloin hän ojensi hänelle tervetuliaismaljan Raaseporin ritarisalissa.