Part 2

"Mutta oli se sekin tapaus, mikä sattui vanhan Reetan [Tarkottaa kuningatar Margaretaa.] aikana Lehtisaaren Kala-Jannelle. Hän ei perustanut mitään siitä, ettei jouluna saa kotoa liikkua, vaan lähti, kun oli omat oluensa loppuun juonut, Ruissaaren taloihin juominkia jatkamaan. Kun hän sitten jouluiltana kuutamossa souti takaisin omalle saarelleen, huomaakin hän yhtäkkiä, että peräsimessä istuu mies, jolla on käsivarren pituinen, vasemmalle väärä nenä, sarvet päässä ja rinnan kohdalla niin suuri reikä, että kuu paistoi siitä läpi. Janne typertyy niin että pudottaa airot käsistään, mutta silloin alkaa paholainen röhkiä ja roiskuttaa hännällään vettä Jannen päälle. Välistä se oli nauraa hörähtänyt, niin että suusta ja sieraimista säkeneet pölähtivät. Sillä tavoin soudattaa se Jannella muutamaan autioon poukamaan, viheltää siellä kerran kouraansa ja kallion takaa karkaa rannalle kokonainen joukko toisia paholaisia. Ne piirittävät Jannen ja vaativat, että hänen on joko seurattava heidän mukanaan nyt heti helvettiin tai annettava heille yksi jäsenistään. Ja niin se lopuksi päättyi, että Jannen täytyi omalla kirveellään katkasta vasen kätensä ja antaa paholaisille. -- Minua ei silloin vielä maailmassa ollut, mutta poikasena ollessani näin omin silmin Jannen ja sen, ettei hänellä vasenta kättä ollut."

Vouti rypisti kulmiaan, mutta isä Kanutus sai Olavin kertomuksesta aiheen pitää pienen siveyssaarnan joulunpyhien oikeasta ja Jumalalle otollisesta viettämisestä.

Kaikki olivat lakanneet jo syömästä. Silloin tarttui vouti edessään olevaan vanhaan juomasarveen, joka oli täynnä vaahtoavaa olutta, ja nyt alkoi joulumaljan juonti. Vouti itse otti ensin vahvan siemauksen sarvesta ja lausui: "Iloista joulua, rauhaa ja terveyttä ja kaikkea hyvää!" sekä ojensi sen jälkeen sarven kappalaiselle. Mutta itse nousi hän pöydästä ja meni keskelle tupaa, jossa lakeen kiinnitetystä nuorasta riippui pieni puunuija. Sen heitti hän liikkeelle, niin että se kiersi hänen päänsä ympäri. Sen jälkeen palasi hän paikalleen pöydässä ja nyt uudisti kappalainen samat temput, minkä jälkeen tuli kolmannen vuoro pöydässä j.n.e. Mutta jonka päätä nuija sattui kolhasemaan, hänen täytyi uudelleen juoda joulusarvesta ja toistaa sama temppu siksi kuin nuija kiersi pään ilman koskematta. Pöydässä istujat seurasivat jännityksellä toimitusta ja ilmaisivat äänekkäästi, milloin nuija sattui jonkun päätä hipaisemaan. Se oli muutoin useimmille miehistä mieluinen vahinko ja saattoikin huomata, että moni heistä tahallaan heitti nuijan sillä tavoin liikkeeseen, että sen välttämättä täytyi sattua heittäjän päähän. Niin jatkui iloisen melun ohella joulumaljan juontia, kunnes viimeinen karjapiika naisten pöydän alapäässä oli osansa suorittanut. Silloin luki isä Kanutus pöytärukouksen ja kaikki ehättivät nousemaan yhtaikaa pöydästä.

Ruokia ei korjattu pöydiltä, vaan saivat ne siinä olla koko joulunpyhien ajan. Pesään lisättiin puita ja useimmat asettuivat tulen loisteeseen jouluoljille tarinoimaan. Olavi-ukko, jonka kieli jo tuntuvasti sammalsi, kertoi juttuja niiltä ajoin, jolloin Raasepori oli merirosvojen hallussa ja jolloin suuren tornin alla olevassa kuopassa elätettiin sylen pituisia käärmeitä, joiden joukkoon rosvot viskasivat vankinsa. Nuoriväki ennusteli alkavan vuoden vaiheita. Toiset tiputtivat kynttilästä sulanutta talia vesikulhoon ja arvailivat tulevia tapahtumia hyytyneen rasvan kuvioista. Toiset heittelivät jalkineitaan olkansa yli ja päättelivät siitä, oliko kengänkärki oveen vai tuvan perälle päin, tulivatko he vielä ensi vuoden olemaan linnassa vaiko muuttamaan muualle. Mutta vouti kiipesi jakkaralle ja teki liitupalalla kattovuolen kylkeen kaksitoista ympyrää. Niihin oli seuraavina kahtenatoista joulupäivänä merkittävä kunkin päivän sää. Selkeänä ja tyynenä päivänä jätettiin ympyrä tyhjäksi, mutta pilvinen tai myrskyinen päivä merkittiin erilaisilla ympyrän sisään tehdyillä piiruilla. Ympyrät vastasivat vuoden kahtatoista kuukautta ja niistä saattoi ennakolta nähdä kunkin kuukauden yleisen säätilan.

Mutta joulupuu pesässä alkoi hiiltyä ja luhistua kokoon. Silloin komensi vouti väkensä levolle, sillä puolenyön aikana oli noustava jouluyö-messuun, kunnioittamaan Vapahtajan synnyinhetkeä. Olille levitettiin nahkasia ja ryijyjä, kynttilät sammutettiin ja kaikki asettuivat pitkissä riveissä levolle kuin saman perheen jäsenet. Suuri katossänky nurkassa seisoi tyhjänä, sillä voutikin vaimoineen ja tyttärineen nukkui yhteisillä jouluoljilla. Pyhänä jouluyönä tuli ihmisten tuntea toisensa saman perheen jäseniksi.

Mutta uuninnurkassa kähni vielä Nillamuori. Hän kokosi kaikkien jalkineet yhteen kasaan, jotta alkavan vuoden varrella vallitsisi Raaseporin linnanväen kesken sopu ja ystävyys.

Kristiina makasi äitinsä rinnalla. Valppain silmin tuijotti hän pimeään kattoon, jossa väikkyi vielä himmeä punerrus riutuvasta hiiloksesta. Suorassa ja avonaisessa uuninpiipussa soitteli pakkasen henki, eri puolilta tupaa alkoi kuulua kuorsauksia ja ulkona, tähtikirkkaan joulutaivaan alla paukahtelivat kylmän kourissa honkapuiset ulko-ovet ja lautaiset katot. Pienet sarvi-ikkunat heittivät himmeitä kuutamokuvioita nukkuvan linnanväen keskelle.

Oudot haaveet ja mielikuvat täyttivät Kristiinan mielen. Mitä oli alkava vuosi [On huomattava, että joulu vielä keskiajalla oli vuoden ensimäinen päivä.] tuova mukanaan? Vai oliko se vajoava entisyyteen yhtä yksitoikkoisena ja harmajana kuin entisetkin? Mitä tiesi Nillan ennustus kruunupäisestä miehestä ja miksi hänestä tänä iltana oli tullut joulun kuningatar? Sitten alkoi hän pala palalta koota mieleensä Gregorius Karpalaisen kuvaa, ja sydänalassa suloisen apea tunne painoi hän vihdoin kangistuneet silmäluomensa kiinni.

Hän oli istuvinaan veneessä kuutamoisella merellä ja etäällä hohtivat lumiset rantakalliot. Veneen perässä istui päätön mies, jonka läpi paistoi kuu. Kammon valtaamana alkoi hän huutaa, jolloin peikko yhdellä melan sysäyksellä ajoi veneen rantaan. Hän pakeni metsään eikä lumi vajottanut häntä ollenkaan. Tähdet juoksivat kilpaa hänen kanssaan ja hänen päänsä kohdalla seurasi muita suurempi ja kirkkaampi tähti. Yhtäkkiä se pysähtyi ja Kristiina huomasi ihan edessään keskellä metsää valaistun kirkon. Helpotuksesta huokaisten astui hän silmiään ristien kirkkoon. Mutta siellä ei ollut yhtään ihmistä, vaan sen sijaan makasi jouluoljilla pitkin seiniä eläimiä: hevosia, lehmiä, lampaita ja vuohia. Ilman pelkoa ja ihmetystä kyyrähti Kristiina oljille eläinten joukkoon ja alkoi odottaa. Silloin kuului kaukaa pitkä torven toitotus ja kellot alkoivat soida. Kaikki eläimet kavahtivat yhtaikaa jaloilleen ja huusivat: halleluja! Ja ne alkoivat keskustella outoa kieltä, josta Kristiina huomasi ymmärtävänsä joka sanan.

"Tiedättekö, missä joulun kuningatar on?" -- "Tiedämme, sillä hän on täällä meidän keskellämme." "Onko hän täällä? Onko hän täällä?" ja kaikki alkoivat käännellä päätään ja etsiä silmillään Kristiinaa. Mutta ovensuusta kuului ääni: "Kuningas tulee etsimään kuningatartaan".

Sisään astui kellojen yhä soidessa pitkä, solakka mies, jonka vaaleilla kiharoilla oli kultainen kruunu. "Herra Gregorius!" välähti Kristiinan mielessä ja hän tunsi sävähtäneensä tulipunaiseksi. Kruunupää katseli ympärilleen, eläimet toistelivat: "täällä hän on keskellämme", ja vihdoin keksi hänen katseensa Kristiinan. Hän alkoi lähestyä ja kuta lähemmäs hän tuli, sitä enemmän hävisi hänestä Gregorius Karpalaisen näkö. Kristiina alkoi vavista, ja kun kruunupää oli aivan hänen edessään, ojensi hän torjuen molemmat kätensä. Mutta silloin hotasi lähinnä seisova lehmä häntä sarvellaan kylkeen, kaikki meni sekaisin hänen edessään ja kun hän avasi silmänsä, olivat kaikki linnanväet hänen ympärillään jo jalkeilla ja sytyttelivät joulukynttilöitään. Kiiruusti pukeusi Kristiinakin, ja sitten lähtivät kaikki, käsissä palavat kynttilät, kuutamoisen pihan halki pieneen linnankappeliin.

Äskeiset unikuvat mielessään ja sydämessään outo onnen aavistus seisoi Kristiina alttarin vierellä, ja yhtyi täysin äänin isä Kanutuksen alottamaan virteen:

"In dulci jubilo nyt laulamme: i-oo, i-oo! Piltti piskuinen nyt makaa in praecepio, Kuin aurinkoinen loistaa matris in gremio. Alpha es et o, alpha es et o."

Kruunuton kuningas.

Joulupäivät menivät menojaan, pitkät ja lumiset härkäviikot alkoivat ja linnalaisten elämä vaipui entiseen arkipäivän harmauteen. Ensimäinen mieliä jännittävämpi tapaus sattui vasta helmikuun lopulla. Silloin saapui Tukholmasta sanansaattaja, joka kertoi siellä tapahtuneen taas valtiokeikauksen. Kaarlo-kuningas oli kuusikuukautisen hallituksen jälkeen toisen kerran syösty valtaistuimelta. Läänitykseksi oli hänelle myönnetty Raaseporin ja Korsholman linnat sekä Kokemäen kartano. Sanansaattajalla oli mukanaan valtaneuvosten sineteillä varustettu kirje, jossa Raaseporin linna käskettiin jättää Kaarlon haltuun, niinpian kuin hän Suomeen ehtii. Ja sanansaattaja arveli hänen keväänkorvalla saapuvan tänne syntymämaahansa.

Uutinen oli omiaan panemaan kaikkien Raaseporin asukasten mielet liikkeeseen. Lupasihan kuninkaan sinne asettuminen kaikenlaista toivottua vaihtelua yksinäisen metsälinnan väestölle. Mutta valtavimmin vaikutti uutinen Kristiinaan. Tulisiko kuningas, kruunupää, asumaan heidän yksinäiseen linnaansa? Toteutuisiko hänen jouluyönä näkemänsä uni? Ja entä Nillan ennustukset? Kuin kuumeessa kulki hän koko päivän ja pelkäsi muiden näkevän, mitä hänen sisällään liikkui. Illalla pujahti hän sitten arkitupaan, jonka uuniloukossa Nilla yksikseen hyräillen kehräsi pellavia. Ujosti ja alas luoduin silmin kertoi hän uutisen Nillalle, joka ei tiennyt siitä vielä mitään. Nilla katsoi häntä pitkään, nyökytti sitten paljon sanovasti päätään ja alkoi kertoa satua linnanneidistä, ritarista ja lohikäärmeestä. Mutta lopun satuun pani Nilla itsestään, sillä ennen ei Kristiina muistanut kuulleensa, että ritari olisi kruunattu kuninkaaksi, sen jälkeen kun hän oli vapauttanut linnanneidin lohikäärmeen vallasta, ja että linnanneidistä samalla olisi tullut kuningatar.

Linnassa tuli nyt puuhaa ja kiirettä. Leivottiin, pantiin olutta, keitettiin simaa ja tehtiin kaikenlaisia varustuksia kuninkaan vastaanottamiseksi. Mutta Kristiina eli omissa haaveissaan ja otti vain koneellisesti osaa muiden puuhiin.

"Äiti, oletko sinä koskaan nähnyt kuningas Kaarloa?" uskalsi Kristiina viimein eräänä iltana kysyä äidiltään, kun he kahden olivat jo asettuneet suureen perhesänkyyn ja isä oli poissa matkoilla. Huoneessa oli jo pimeä, joten Kristiinan ei tarvinnut pelätä, että äiti huomaisi hänen mielenliikutustaan.

"Olenhan minä kerran, silloin kun hän ennen kuninkaaksi tuloaan asui Viipurin linnassa. Siellä oli usein hänen pidoissaan vieraana suuri joukko Suomen vapaamiehiä perheineen ja minäkin olin siellä kerran isäsi kanssa."

"Minkä näköinen mies hän on?" uskalsi Kristiina edelleen.

"Hän oli ainakin silloin hyvin kaunis ja uljas mies, en tiedä sitten, kuinka nyt lienee muuttunut", vastasi äiti uneliaasti, sillä hän oli päivän hyörinästä väsynyt.

"Oliko hän kookas?"

"Kookas, melkein päätään pitempi tavallisia miehiä."

"Entäs hänen tukkansa, oliko se vaalea?"

"No kylläpä sinä nyt teet tarkkaa. Vaalea se oli, tai vaalean kellertävä, melkein saman värinen kuin sinunkin tukkasi. Ja hyvin tuuhea."

Kaikki sopi siis yhteen hänen jouluyönä näkemänsä kruunupään kanssa, joka ensin oli näyttänyt Gregorius Karpalaiselta, mutta lähemmäs tultuaan olikin muuttunut toiseksi. Miten ihmeellistä! Kauan makasi Kristiina valveella ja hänen mielensä täyttivät oudot tunteet ja haaveet. Lopuksi alkoi hän hartaasti rukoilla pyhää neitsyttä Gregorius Karpalaisen sielun puolesta, käsittämättä oikein itsekään, miksikä hän juuri sitä rukoili.

Seuraavana päivänä istui Kristiina äitinsä kanssa voutituvassa. He tarkastivat seinämattoja, jotka oli otettu esille suurista kirstuista, ja ompelivat kiinni niiden reunoihin ilmestyneitä repeämiä. Painaen päänsä syvälle työhönsä kysyi Kristiina muka välinpitämättömällä äänellä:

"Kuinka vanhan luulet, äiti, kuningas Kaarlon olevan?"

Äiti alkoi laskea:

"Maltas nyt. Silloin kun minä isäsi kanssa Viipurissa kävin, taisi hän olla lähempänä neljääkymmentä, ehkä noin kuudenneljättä ikäinen. Sinä synnyit vuosi sen jälkeen kun me Viipurissa kävimme ja kaksi vuotta ennen kuin Kaarle-herra ensi kerran kuninkaaksi valittiin. Mitä siitä tuleekaan, kun sinä olet nyt kahdeksantoistavuotias?"

He alkoivat ääneti laskea, mutta Kristiina sekaantui ja joutui yhä enemmän hämilleen. Äiti mainitsi vihdoin:

"Siinä puolivälissä kuuttakymmentä hänen täytyy olla, olisiko sitten vähän alle tai päälle, mutta kaukana se ei siitä ole."

Kristiina tunsi päätään huimaavan. Saattoiko kuudettakymmentä käypä mies olla nuori ja uljas ritari, kuten hän oli kuvitellut. Mutta ehkä äiti erehtyikin suuresti laskuissaan. Ainakin hänen oli mahdoton ajatella Kaarlo-kuningasta muutoin kuin nuorena. Ja hän koetti uskotella itselleen, että äiti on jossakin seikassa suuresti erehtynyt.

Tuli sitten kevättalvi vaihtelevine säineen ja tiheine räntäsateineen. Linnassa odotettiin jännityksellä tietoja sen tulevasta isännästä. Eräänä tuulisena huhtikuun päivänä ilmotti torninvartia muutaman herrasseurueen lähestyvän linnaa. Kaikki joutuivat silloin jalkeilleen, mutta kun laskusilta oli paikoillaan ja vieraat ajoivat linnan pihalle, huomattiinkin tulija piispa Konradiksi, joka huoveineen oli tullut käymään läänityslinnassaan. Hän tarkasti visusti linnan, sen muonavarat ja puolustusneuvot sekä ilmotti jyrkästi ritari Abrahamille, että linnaa ei saanut millään mokomin luovuttaa Kaarlo Knuutinpojalle, sillä se oli hänen Kristian-kuninkaalta saatu läänityksensä. Osan seuralaisistaan jätti hän linnaan varustusväen vahvistukseksi ja lähti sitten kiiruusti takaisin Turkuun.

Tämä asiain käänne vaikutti masentavasti linnalaisiin, sillä kaikki olivat odottaneet Kaarlo-kuningasta seurueineen kuin valon tuojana Raaseporin harmaaseen elämään. Kaikki olivat nyrpeillä mielin ylvästä kirkkoruhtinasta kohtaan, ja iltasin lasketeltiin huovituvassa ilkeitä kokkapuheita miekkaan ja haarniskaan pukeutuneesta kirkon paimenesta. Mutta Kristiinan mielikuvituksessa muuttui piispa sadun ilkeäksi lohikäärmeeksi.

Kevät kului loppuun ja tuli kesä, sateinen ja ikävä kesä -- päinvastoin kuin mitä sääkartta voutituvan kattovuolen kylessä osotti. Turusta saapuneet viestit tiesivät kertoa, että Kaarlo-kuningas oli keväällä heti vetten auettua saapunut sinne, mutta että hänen ja piispan välillä oli ollut ilmisota syttymäisillään, pienempiä kahakoita oli kummankin miesten välillä tuon tuostakin sattunut. Kaarlo ei ollut uskaltanut, vähempivoimaisena, lähteä Raaseporiin, vaan oli jäänyt Turkuun, missä hän majaili sikäläisessä dominikaaniluostarissa.

Mutta syksyllä saapui viesti, että Konrad-piispan oli täytynyt valtaneuvoston pakotuksesta jättää Raasepori Kaarlolle. Kohta sen jälkeen ilmestyi linnan alle pari alusta, jotka toivat Turusta Kaarlo-herran tavaroita ja osan hänen palvelijoistaan. Heidän isäntänsä oli saapuva muutaman päivän kuluttua maitse. Linnassa syntyi kiirettä. Ritarisalia laitettiin kuntoon, seinäkankaita ja penkkityynyjä sijotettiin paikoilleen, pöytäastioita kiillotettiin, leivottiin ja paistettiin, ovia paukutettiin ja käytävissä juostiin edestakaisin.

Oli aamuvarhainen pari päivää sen jälkeen. Ikkuna voutitupaan oli auki ja sisälle virtasi päiväpaisteinen ja raikas syyskesän ilma. Kristiina heräsi juuri unestaan ja nousi istualleen sängyssä, jonka isä ja äiti olivat jo tuntia varhemmin jättäneet. Hän työnsi uutimen syrjään ja nähdessään päiväpaisteisen laikan lattialla, sykähti hänen mielensä riemuisaksi. Hän hajotti tuuhean tukkansa, niin että se peitti hänet kokonaan suojaansa, kokosi sen jälleen ja sitoi niskaansa. Sitten otti hän sängyn tolpasta pyöreän teräspeilinsä ja alkoi tarkastella itseään eri puolilta. Hän ihaili valkoista joustavaa ihoa käsivarsissaan ja paineli siihen sormin lumivalkeita, pian haihtuvia täpliä.

Mutta ylhäältä tornista kuului torven toitaus. Sen jälkeen kitisivät laskusillan ketjut, portti aukesi rämisten ja pihalla kumahtelivat hevosen kaviot. Kuului juoksevia askelia ja puhetta, josta Kristiina erotti sanat, että kuningas on tulossa. Hän karkasi ylös vuoteesta. Samassa saapui huoneeseen äiti.

"Lapsi kulta, oletko sinä vielä pukematta ja kuningas on jo aivan lähellä tulossa, on jo jättänyt Grabbakan kartanon. Sanantuoja saapui juuri", hätäili äiti.

Kiiruusti alkoi Kristiina sukia tukkaansa ja haalia äidin avulla päälleen juhlapukinetta. Sillä välin riensi äiti jo ylös ritarisaliin, jossa pari palvelijaa oli levittämässä lehviä lattiapalkeille. Tuskin ehti Kristiina ulos pihalle, kun tornista kajahti uusi torven toitaus. "Nyt ne tulevat!" kuului ääniä ja ylhäällä ampumakäytävissä jymähtelivät bombardat ja falkonetit, joilla voudin määräyksen mukaan ammuttiin tervetuliaislaukauksia. Kristiina ei tiennyt mihin asettua, mennäkö ritarisaliin äidin luo vai pysyäkö pihalla. Yhtäkkiä pistäysi hän pyöreän tornin käytävään ja alkoi vinteliä myöten kavuta huipulle.

"Siellä se tulee tämän linnan nykyinen herra", sanoi Olavi-ukko, viitaten torven päällä linnan alla olevalle niitylle, jossa näkyi joukko ratsastajia. Kristiina oli yhtenä silmänä ja muisti tuskin henkeään vetää. Etumaisena ratsasti mustilla oriilla kaksi töyhtöhattuista, muhkean näköistä herraa ja perässä seurasi muutamia kymmeniä asestettuja ratsumiehiä.

"Tuo pitempi se on, joka ratsastaa oikealla puolen ja jolla on vaalea tukka", selitti Olavi-ukko, "ja tuo toinen näkyy olevan Eerikki-herra [Eerikki Akselinpoika Tott], Turun linnan isäntä".

Rävähtämättä seurasivat Kristiinan silmät oikeanpuolista ratsastajaa, hänen ajaessaan nostosillalle, jossa ritari Abraham oli häntä avopäin vastassa. Sitten katosivat tulijat porttiholviin.

"Nyt meillä on kuningas kattomme alla, tosin viralta pantu kuningas, mutta kuningas kuitenkin, ja hätäköpäs hänen on täällä oleskellessa", puheli Olavi-ukko tyytyväisenä, aivankuin hänen torvensa ääni olisi tuon harvinaisen vieraan esiin loihtinut.

Mutta pihalla kuuli Kristiina äitinsä huutelevan häntä. Hän kurkisti suojavarustuksen yli ja huusi alas:

"Äiti, täällä minä olen!"

"Lapsi kulta, mitä sinä siellä teet, ryvetät vaatteesi siellä ahtaassa vintelissä! Tule pian alas, viemään kuninkaalle tervetuliaismaljaa!"

Kristiinalla kohosi veri hiusrajaan saakka ja hätääntyneenä alkoi hän helmansa kooten pujotteleida ahtaita, muurin sisässä ruuvin tapaan kierteleviä portaita alas. Toruen alkoi äiti oikoa hänen pukuaan ja pyyhkiä kyynärpäistä kalkkitahroja.

"Tule nyt kiiruusti, kuningas on jo seuralaisineen ritarisalissa", hoputti äiti, työntäen hänet toisen kerroksen portaille.

"Mutta kuinka minä... miksette te, äiti, itse vie?" hätäili Kristiina, jonka oli vallannut hämmentävä ujous.

"Ei, sinun se on tehtävä, niin oli isäsikin tahto", sanoi äiti.

He olivat tulleet ritarisalin viereiseen huoneeseen. Äiti antoi Kristiinalle täysinäisen juomasarven, työnsi ovelle ja neuvoi vielä:

"Kuningas on se kaikista pisin, jolla on kolminkertaiset kultaketjut kaulassa. Ojenna sarvi hänelle ja muista niiata syvään."

Hän avasi oven ja työnsi Kristiinan edellään sisään. Kristiinalla hohtivat posket kuin kuumeessa eikä hän uskaltanut kohottaa, katsettaan lattiasta, joka tuntui kuin huojuvan hänen askeltensa alla.

Kädet selän takana, väsähtänein kasvonilmein käveli salin perällä edestakaisin Kaarlo Knuutinpoika, joka kolmatta kertaa leskenä ja toisen kerran valtaistuimelta karkotettuna oli köyhtyneenä ja onnenoikkuihin väsyneenä ajautunut tänne yksinäisen Raaseporin vaatimattomien muurien sisälle. Kristiinan sisään astuessa pysähtyi hän ja hämärähkö sali näytti hänestä yhtäkkiä käyneen valoisammaksi ja eloisammaksi. Hänen kasvoiltaan hävisi väsähtynyt ja ikävystynyt ilme ja hänen siniset silmänsä ikäänkuin kirkastuivat.

Kristiina näki edessään vain miehekkäät jalat ihomyötäisissä, Ypernin-verkaisissa housuissa ja valkeissa säämiskäsaappaissa. Hän pysähtyi, niiasi syvään ja ojensi juomasarvea, kohottaen sen verran katsettaan, että näki hopealla kirjaillun ihotakin rintamuksella riippuvat kultaiset kaulaketjut. Kuningas otti sarven, mutta ojensi sen kohta takaisin ja sanoi:

"Teidän on ensin, kaunis neitoseni, itse huulillanne sulostutettava tervetuliaismalja, niin vaatii vanha tapa."

Vapisevin käsin kohotti Kristiina sarvea ja tuskin kosketti huulillaan sen reunoja. "Mikä ihana metsäruusu!" ajatteli Kaarlo, ottaessaan häneltä sarven. Iloisesti tyhjensi hän sen puolitiehen, ojensi Eerikki-herralle ja kohottaen vasemmalla kädellä Kristiinan leukaa kysyi hän:

"Ja sinun nimesi, kaunokaiseni?"

"Hän on Kristiina, minun ainoa tyttäreni", esitteli nyt Abraham-vouti.

"Olettepa onnellinen isä", vastasi Kaarlo ja alkoi sitten puhua Eerikki-herran kanssa saksaa, jota kieltä Raaseporin haltiaväki ei ymmärtänyt. Sillä välin pääsi Kristiina pujahtamaan huoneesta. Hän meni voutitupaan ja purskahti itkemään, tietämättä itsekään miksi.

Kun syötiin päivällistä ritarisalissa, uskalsi Kristiina ensi kerran, syrjästä käsin ja salaa, kohottaa katseensa kuninkaan kasvoille. Mutta nähdessään ryppyjä hänen otsallaan ja harmaita hiuksia hänen ohimoillaan, hän hämmästyi, melkeinpä pelästyi. Äidin iänlasku välähti hänen mieleensä ja kurkussaan tunsi hän omituisen, katkeroittavan tunteen, aivankuin hänelle olisi tehty vääryyttä. Sen jälkeen hän aina varoi katsomasta kuningasta rintaa ylemmäs, sillä muutoin särkyi aina se lumous, jossa hän häneen nähden oli talvesta saakka elänyt ja tahtoi yhä edelleenkin elää.

Kuten Kaarlo oli, tullessaan Tukholmaan ensi kerran kuninkaan kruunua ottamaan, tuonut muassaan sateen pitkällisen kuivuuden jälkeen, niin toi hän nyt Raaseporiin tullessaan päiväpaisteen pitkien sateiden jälkeen. Mutta kirkasta säätä kesti vain muutaman päivän. Sitten rupesi jälleen satamaan ja satoi viikottain yhtä mittaa. Silloin oli Raaseporin asukkailla pitkät ja ikävät päivät, kun täytyi kyyhöttää linnan ahtaissa ja pimeissä suojissa. Kristiina istui äitinsä kanssa voutituvassa neuloen tai kutoen ja ylhäällä ritarisalissa istui kuningas, pelaten isän kanssa shakkia ja maistellen välistä olutkannusta. Sitä he saattoivat tehdä toisinaan aamusta iltaan. Käydessään heidän kannujaan täyttämässä, näki Kristiina heidän aina istuvan samoissa asennoissa kömpelötekoisissa nojatuoleissaan ja tuijottavan äänettöminä shakkilautaan. Kun kuningas ei lausunut hänelle mitään kohteliaisuutta eikä näyttänyt hänen käyntiään edes huomanneenkaan, palasi hän apeana ja itkuisin mielin alas omaan vankihuoneesensa. Mutta iltasin syntyi toisinaan rattoisaa. Silloin tulivat kuningas ja isä alas voutitupaan ja kaikin istuttiin räiskyvän takkatulen ääressä. Kuningas otti luutun ja alkoi soittaa, pyytäen Kristiinaa laulamaan, tai kertoili hän vilkkaasti ja hilpeästi vieraiden maiden oloista ja elämästä. Sellaisten iltojen jälkeen makasi Kristiina kauan valppain silmin ja tunsi itsensä niin onnelliseksi.

Marraskuun puolivälissä hellittivät vihdoin sateet. Pilvet ikäänkuin haihtuivat taivaalta ja yöksi tuli kova pakkanen. Aamulla oli selkeä, raikas ja kuiva ilma ja iloisesti punasi aurinko alastomiksi riisuttuja maisemia. Linnalaiset hengähtivät keventyneesti kuin vankilasta vapautetut ja kaikki tunsivat halua päästä muurien ulkopuolelle. Päätettiin lähteä metsästysretkelle lähellä olevalle suurelle Degerön saarelle. Riemukkaasti sykähti Kristiinan rinnassa, kun hän turvallisessa naissatulassa istuen ratsasti yli kumahtelevan laskusillan. Jaloistaan satulannuppeihin sidotut jahtihaukat, joita kuningas oli tuonut mukanaan Raaseporiin, kiekahtelivat ilmassa, irralleen lasketut kahlekoirat haukkuivat ja tekivät hilpeitä ilmahyppyjä. Kuningas puhalsi hopeisesta jahtitorvestaan pitkiä toitauksia, joihin hevoset vastasivat iloisella hirnunnalla. Kaikki olivat keveän, lapsenomaisen mielialan vallassa. Saarelle tultua laskettiin haukat irralleen ja hoilaten hajaantui metsästysseurue pensasten ja kallioiden väliin.