Part 1

Produced by Eeva Ala-Heikkilä and Tapio Riikonen

SUOMALAINEN LINNANNEITI JOSTA TULI KUNINGATAR

Kirj.

Kyösti Wilkuna

Porvoossa, Werner Söderström Oy, 1911.

SISÄLLYS:

Luusin-yö Raaseporin linnassa. Kristiina-neidin joulu-uni. Kruunuton kuningas. Suomalainen kuningatar.

Luusin-yö Raaseporin linnassa.

Vuosi 1464 riutui viimeisillään. Aurinko, joka päivä päivältä oli käynyt yhä uneliaammaksi, oli nyt rentonaan asettunut talvilevolle, huolimatta näyttäytyä enää kokonaiseen viikkoon. Taivasta olivat nimittäin mainitun ajan verhonneet paksut, harmajat lumipilvet, jotka olivat kasvattaneet huoneen korkuisia kinoksia linnan muurien ympärille. Rengit olivat nihtien avustamina saaneet yhtä mittaa lapioida lunta, pitääkseen avoimina linnan vallien ulkopuolella olevaan karjapihaan sekä läheiseen Snappertunan kauppakylään johtavia teitä.

Pyhän Lucian päivän aattona, kolme päivää ennen joulua, lakkasi lunta satamasta, mutta taivas pysyi edelleenkin pilvessä ja ilma tyynenä. Linnan ympäristöt olivat peittyneet vahvoihin kinoksiin ja luonnossa näytti kaikki pysähtyneeltä ja kuolleelta. Ylhäällä porttitornissa oleva, laajaan susiturkkiin pukeutunut vartia istui hänkin liikkumattomana alallaan ja katseli herkeämättä kylää, jonka matalat savupirtit olivat niin lumeen hautautuneet, että siellä tuskin olisi uskonut ihmisasuntoja olevankaan, ellei sieltä ja täältä kinosten välistä olisi kohonnut savupatsaita. Ja yhtä mahdottomalta ihmisten olinpaikaksi olisi kylästä katsoen itse linnakin näyttänyt, siinä missä se pyöreällä kukkulallaan, lumesta täyttyneen vallikaivantonsa sisällä vartioi elotonta ympäristöään. Sen jykevät, ikkunattomat ulkomuurit olivat miltei puolitiestä kinoksiin peittyneet ja sen lautakattoja painoivat vahvat lumipatjat. Jollei pyöreätä päätornia olisi ollut olisi koko linnaa saattanut pitää kallioröykkiönä.

Torninkatolla kyyröttävän vanhan Olavin uneliaat kasvot elostuivat hiukan, kun linnan ulkoportti lyötiin auki ja turkiksiin huolellisesti kääriytynyt lihavahko mies ajoi kulkusten helistessä parivaljakolla ulos. Se oli linnan vouti, herra Abraham, joka kolmisenkymmentä vuotta sitten oli saanut ritarilyönnin Eerikki Pommerilaiselta. Hän oli syntyjään ruotsalainen, mutta oleskellut koko miehuutensa ajan Suomessa, missä hän oli mennyt naimisiin suomalaisen rälssimiehen tyttären kanssa. Avioliitostaan oli hänellä yksi tytär, Kristiina neito, joka asui vanhempainsa luona täällä Raaseporin yksinäisessä linnassa.

Olavi seurasi silmillään, kuinka kömpelötekoinen reki kuppelehti nietoksissa aivankuin alus myrskyssä. Kun ajaja hävisi Hirsipuumäen taakse, heitti vartia silmäyksen ympäri aution talvimaiseman, keksimättä millään taholla ainuttakaan liikkeellä-olijaa.

"Taisi ajaa Grabbakkaan", mutisi Olavi-vanhus itsekseen. "Suotta kai täällä värjöttelee, eihän nyt kuitenkaan ketään ole liikkeellä, ystävää paremmin kuin vihollistakaan", lisäsi hän ja alkoi varovasti kompuroida ahtaita kiertoportaita myöten alas.

Kun hän sisäportista astui linnanpihalle, jossa risteili käytäviä miehenkorkuisten lumivallien keskellä, laskeutui ritarisalin puolelta pihalle Kristiina neiti, kantaen kahta raskasta kynttilänjalkaa, joita hän vei palvelusväen tupaan puhdistettaviksi. Pihan keskellä sattui hän yhteen vanhan torninvartian kanssa.

"No, Kirsti neiti, huomenna on Luusin päivä ja ensi yönähän ne ovat taas henget liikkeessä. Muistakaapas asettua salpojen taakse heti iltamessun jälkeen tai muutoin käy kuten sille Suitian piialle minun nuorena ollessani."

"Kuinkas sille sitten kävi?" kysyi Kristiina ja pysähtyi hymyillen Olavin eteen.

"Hänessä asui sama uteliaisuus kuin äidissämme Eevassa ja se se oli hänenkin turmionsa. Hän meni Luusin yönä ulos nähdäkseen henkien ohikulkua ja sille tielleen jäi."

"Katosiko hän ainiaaksi?" kysyi Kristiina jännittyneenä.

"Katosipa niinkin. Vasta seuraavana Luusin yönä ilmestyi Suitian portille, josta henget vuosi sitten olivat hänet joukkoonsa siepanneet, hänen tinasolkinen vyönsä."

"Kuinkahan se mahtoi siihen tulla?" ihmetteli Kristiina.

"Totta kai hän henkien laumassa ohi rientäessään itse sen siihen viskasi merkiksi, millä teillä hän vaeltaa."

"Viime Luusin-yönä pauhasi kova myrsky", puhui Kristiina muistelemalla, "silloin kai ne henget kulkivat ohi. Eiköhän niitä uskaltaisi edes ikkunaluukun raosta tirkistää, että näkisi kuinka ne pitkin hankia kiidättävät."

"Ei ole hyvä mennä kurkistelemaan", sanoi vartia päätään pudistaen. "Näinpä minä kerran muutaman miehen, joka oli tullut hulluksi siitä kun meni lakeisen reiästä henkien matkuetta katsomaan."

"Mitähän hän mahtoi nähdä?"

"Niistä asioista on parasta olla mitään puhumatta", sanoi vartia salaperäiseksi tekeytyen.

"Niin, niin", jatkoi hän hetken perästä, "ensi yö on vuoden pisin yö ja kyllä silloin aina yhtä ja toista kuullaan. Viime yönäkin kuulin jo sellaista harmaajalan [Joidenkuiden ihmisten luultiin joulujuhlien aikana liikkuvan ympäri eläinten muodossa. Sen vuoksi pidettiin vaarallisena joulurauhan aikana kutsua useimpia eläimiä tavallisella nimellään. Niinpä esim. sutta nimitettiin silloin tavallisesti harmaajalaksi.] ulvontaa, etteivät ne varmastikaan olleet tavallisia eläimiä."

Hän lähti kiipeämään huovitupaan, jonka sarvilevyikkunoissa kuumotti valtaisan takkatulen loiste. Kristiina vei kynttilänjalat piikatupaan, mennen heti sen jälkeen keittiöön, jonne noustiin pihan koilliskulmasta.

Se oli avara, holvikattoinen huone. Perimmäisessä sopessa oli tavattoman laajasuinen pesä, mihin sopi kokonainen härkä vartailla paistumaan.

Täällä askaroitsi vanha Gunilla-muori, jota tavallisesti nimitettiin vain Nillaksi ja joka oli linnassa palvelleen ruudinvalmistajan leski. Vartailla pitkin seinustoja riippui vasta paistettuja joulukinkkuja ja parasta aikaa puuhasi Nilla-muori kaalin keittämisessä. Palasiksi leikellyt kaalit kiehuivat suuressa padassa, jota Nilla hämmensi pitkällä liistakolla, lisäten pataan sikäli uutta kaalia kuin entinen kiehui kokoon. Tällä tavalla valmistettiin tuota vanhaa jouluruokaa samalla kertaa koko juhlien ajaksi ja ainoastaan aattoiltana voitiin sitä lämpimänä syödä.

Nilla-muori oli paljon kokenut ihminen. Hän taisi keittää lievittäviä juomia sairaille, osasi taikoa kadonneita esineitä takaisin omistajilleen ja lukea tulevia asioita kädenviivoista. Hänen apuaan tarvittiin monissa asioissa sekä linnassa että ympäristöllä. Kristiina tunsi häntä kohtaan samalla kertaa pelkoa ja mieltymystä.

Kristiina oli kookas ja solakka neito, jonka olennosta ja liikkeistä tyttömäinen kulmikkaisuus ei vielä tyyten ollut hävinnyt. Hänen ihonsa oli puhdas ja alituinen oleskelu raskasilmaisissa ja hämärissä linnan suojissa ei ollut vielä kyennyt hävittämään hänen kasvojensa nuorta verevyyttä. Harmaansiniset silmät olivat kirkkaat ja ikäänkuin hieman uneliaat. Vaaleankellertävä tukka, joka osaksi jäi näkyviin taakse sidotun korkean villahuuvan alta, ympäröi kiharaisena kutrikiehkurana hänen soikulaisia kasvojaan.

"Nilla, kuulkaahan... huomenna on Pyhän Lucian päivä ja...", alkoi hän ujosti, mutta keskeytti ja loi hämillään katseensa alas.

Mutta Nilla ei olisi ollut se monitaitoinen Raaseporin tietäjä, jollei hän olisi arvannut Kristiinan tarkotusta. Myhäillen auttoi hän voudin tytärtä jalalle, jatkaen tämän keskeytynyttä ajatuksenjuoksua:

"Ja Luusin päivän vastaisena yönä näkee kuvastimessa tulevan ylkänsä. Näkee maarinkin, joka vain osaa ja uskaltaa katsoa."

"Kuinka se oikein tapahtuu?" kysyi Kristiina, sillä siitä asiasta hän oikeastaan olikin tullut Nillan kanssa neuvottelemaan. Hänellä oli ollut oma lapsuudenihanteensa, nuori asemies Gregorius Karpalainen, jonka hän kerran oli nähnyt Turussa, ollessaan siellä nuorena tyttösenä vanhempainsa kanssa. Tuon nuoren ja uljaan asemiehen oli hän kaikessa hiljaisuudessa valinnut ritarikseen ja kohdistanut häneen kaikki yksinäiset lemmenhaaveensa. Mutta seitsemisen vuotta sitten oli Gregorius-herra yhdessä veljensä kanssa kaatunut Westeråsissa, jossa he taistelivat Kaarle-kuninkaan puolesta vallanhimoista arkkipiispaa vastaan. Kuultuaan vasta vuosien päästä ritarinsa kuolemasta, oli Kristiina vuodattanut monta katkeraa kyyneltä. Mutta Karpalaisen kuva oli jo ehtinyt vaalentua hänen nuoressa mielessään, ja Nilla-muori oli hänen kämmenviivojensa sokkeloista lukenut, että hän oli kerran yljäkseen saapa kruunua kantavan miehen. Jo kuukausia ennen oli hän jännityksellä odottanut Lucian päivän vastaista yötä, saadakseen kurkistaa salaperäiseen tulevaisuuden kuvastimeen ja nähdäkseen, pitikö se yhtä Nillan ennustusten kanssa.

"Siihen pitää olla kaksi kuvastinta, jotka asetetaan vastakkain", alkoi Nilla supattaen selittää, "ja niiden väliin vihkisormus. Sitten pitää katsoja käsissään kahta kynttilää, molemmin puolin kuvastimia. Silloin näkyy toisessa kuvastimessa pitkä kuja, jota myöten se alkaa kävellä kohti. Mutta ensin pitää muistaa lukea tämä värssy:

"Lucia lempeä, tulevia tietävä, nähdä mun suo, ken morsiona tuo minut alttarin luo, min sylissä miehen ma uinuva lienen ja kellekä kerran ma pienoista kannan."

Nilla toisti värssyn vielä pari kertaa, kunnes Kristiina osasi sen ulkoa. Mutta sitten tuli toinen pula eteen. Kuinka saattoi Kristiina toteuttaa kuvastimeen katsomisen, sillä hän vietti yönsä isän ja äidin kanssa samassa huoneessa, vieläpä ajan tavan mukaan samassa suuressa katossängyssä heidän kanssaan. Mutta Nilla-muori tiesi siihenkin neuvon. Kristiinan tuli pyytää äidiltään lupa saada viettää yönsä Nillan kanssa. Sen äiti varmaan lupaisi, sillä olihan sellaista ennenkin tapahtunut.

Kristiina saikin luvan ja povessaan pyöreä teräspeilinsä pujahti hän illalla Nillan luokse. Ommellen istuivat he talikynttilän ääressä odottamassa puolenyön aikaa. Linnan muissa suojissa nukuttiin jo, niin että heitä ympäröi täydellinen hiljaisuus, minkä keskeltä Kristiina oli toisinaan kuulevinaan häädettyjä huokauksia. Lähenihän puolenyön hetki, jolloin kiirastuleen tuomitut henget joukoissa vaelsivat ympäri.

"Oletteko itse koskaan Luusin yönä nähnyt kuvastimessa mitään?" kysyi Kristiina arasti.

"Olin kuusitoistavuotias, kun siskovainajani kanssa ensi kerran katsoin Luusin yönä onnen kuvastimeen ja näin silloin selvästi Hartikka-vainajan, vaikk'en häntä vielä muuten tuntenutkaan", kertoi Nilla.

"Mutta ettekö te kovin säikähtänyt?"

"Kylmäksihän minun ruumiini karahti ja pois täytyi lähteä kuvastimen edestä. Mutta voi sitä vielä selvemminkin nähdä ylkänsä, jos vain on rohkeutta ja minulla sitä tyttönä ollessani oli päätä jos mihin, ja toisella kertaa näinkin Hartikan täydessä koossaan."

"Kuinka se kävi?"

"Joulun aatto-iltana, kun kaikki olivat joulusaunassa, otin minä täysinäisen olutkannun käteeni ja kiersin saunan takaperin kävellen kolmasti myötä- ja kolmasti vastapäivään. Viimeisellä kierroksella tulla tohahti ankara myrskyn puuska ja kuului jyrinää ja räiskettä. Minä kävelin vain eteenpäin, vaikka polveni horjuivatkin, ja kun olin päässyt kierroksen umpeen, astui sama nihti, jonka olin kuvastimessakin nähnyt, vastaani, otti kädestäni olutkannun, tyhjensi sen pohjaa myöten ja katosi sitten myrskyn puuskaan. Ja eikös ollut ihmettä, että Hartikalla oli oikein tuliputkikin olalla, vaikkei sellaisista täällä silloin vielä mitään tietty."

"Sitä minä en uskaltaisi yrittää, en vaikka mitä luvattaisiin", puhkesi ylen jännittynyt Kristiina sanomaan, kysyen hetken vaitioltuaan:

"Mutta mahtanevatko he itse tietää, kun heidät kuvastimessa nähdään?"

"Tietävät kyllä", vakuutti Nilla, "silloin kun heistä haamu erkanee ja menee kuvastimeen, on heidän niin paha olla kuin olisivat kiirastulen vaivassa. Eräskin mies oli monien vuotten perästä surmannut vaimonsa, kun tämä kertoi nähneensä hänet Luusin yönä kuvastimessa. Siksi minäkään en uskaltanut koskaan Hartikka-vainajalle ilmaista, että olin hänet kahdesti nähnyt, ennenkuin toisistamme vielä mitään tiesimme."

"Hui kauheaa, kuinka sitä uskaltaa ollenkaan ruveta katsomaan!" pääsi Kristiinalta.

Ulkona oli arvatenkin hieman ruvennut tuulemaan, sillä pellittömässä uuninpiipussa vihelsi ilmanhenki. Kristiina säpsähti, ja Nilla sanoi salaperäisesti:

"Taitaakin olla jo puoliyö käsissä."

Hän nousi ja sytytti toisen kynttilän sekä haki kirstusta oman teräskuvastimensa. Hiilellä teki hän pöytään ympyrän ja mutisten jotakin itsekseen sovitti hän molemmat kuvastimet vastakkain sen keskelle. Kuvastinten väliin laski hän oman kuluneen hopeasormuksensa sekä haki vielä kirstusta pienen nahkakukkaron, jonka hän asetti sormuksen rinnalle.

"Mitä siinä on?" kysyi Kristiina kuiskaten ja kuiskaamalla vastasi Nilla:

"Siinä on pieni tilkkunen siitä Pyhän Henrikin kauhtanasta, joka hänellä oli päällään, kärsiessään marttyyrikuoleman. Sain sen kerran eräältä Rauman munkilta ja siitä on ollut suuri apu monessa asiassa. Eikä se ole pahaksi tuossakaan."

Tuon vähäisen pyhänjäännöksen läsnäolo oli omiaan vaimentamaan pahinta kammoa Kristiinan mielessä, ja hiukan turvallisemmaksi tunsi hän itsensä, ottaessaan käsiinsä Nillan tarjoamat kynttilät ja asettuessaan kuvastinten ääreen. Nilla poistui huoneen etäisimpään soppeen ja Kristiina alkoi ristinmerkin tehtyään tuijottaa pitkin toisessa kuvastimessa näkyvää valokujaa, supattaen puoliääneen:

Lucia lempeä, tulevia tietävä j.n.e.

Hänen jännityksensä kasvoi kasvamistaan. Huoneessa vallitseva haudanhiljaisuus painosti häntä, ja kun yötuuli tohahti uuninpiipussa, säpsähti hän niin että oli vähällä kirkaista ja pudottaa kynttilät käsistään. Tuijotuksesta jäykistyivät hänen silmänsä ja kihahtivat vesille. Silloin näytti kujan äärimmäisessä päässä jotakin liikkuvan ja ikäänkuin hahmottuvan miehen muotoon. Heti pääsi häneltä hiljainen huudahdus, hän laski kynttilät pöydälle ja pakeni Nillan luo nurkkaan.

"Lapsi kulta, joko sinä näit? Mitä siellä näkyi?" alkoi Nilla hätäisesti udella.

Mutta Kristiinalla värisi koko ruumis ja hän peitti käsillä silmänsä.

"Voi, voi! sanoisit nyt mummolle, mitä siellä kuvastimessa näkyi", hätäili Nilla.

"Mies siellä näytti liikkuvan", vastasi Kristiina tuskin kuuluvasti.

"No hätäkös sitten", ilostui Nilla, "vaan minä kun pelkäsin jo pahempaa. Välistä on sattunut, että katsojaa kohti on kujaa pitkin tullut ruumiskirstu, mestauskirves tai verinen veitsi. Niin, niin, miespä kovinkin, johan minä näin sen kämmenestäsikin. Mutta näitkös kruunua?"

"En minä sellaista erottanut."

"Taisit hyökätä kesken pois. Olisi pitänyt antaa sen tulla lähemmäs, että olisi kasvotkin nähnyt. Niin minä tein ja painoin Hartikan näön tarkasti mieleeni."

Pelosta väristen kulutti Kristiina vuoden pisintä ja peloittavinta yötä, kyyröttäen rauhallisesti kuorsaavan Nilla-muorin selän takana. Joka kerta kun tuuli uuninpiipussa kuuluvammin vihelsi, teki hän ristinmerkin ja alkoi hiljaa supattaa "Ave Marian" alkusanoja. Vasta aamuyöstä hän nukahti sekavaan uneen.

Kristiina-neidin joulu-uni.

Luusin päivä meni menojaan ja tuli jouluaatto. Linnassa tehtiin viimeisiä jouluvalmistuksia. Kaikki arkisemmat työt oli lakkautettu jo viikkoa ennen ja etenkin varottiin ryhtymästä töihin, jotka vaativat ympyrän muotoista liikettä, sillä muutoin uhkasivat alkavan vuoden varrella kaikenlaiset onnettomuudet, varsinkin karjaa. Rukkeihin, jauhinkiviin, kairiin ja näveriin ei sopinut kajota joulurauhan aikana, jolloin itse aurinkokin oli levolla. Navettoihin ja talleihin oli varattu eläimille ruokaa koko juhla-ajaksi ja aattona asetettiin elukkain eteen niin runsaasti rehua ja vettä, että ne yksinään tulivat toimeen yli joulu-yön ja joulupäivän. Samalla hierottiin elukoiden hampaita suoloilla, seiniin kätkettiin teräspaloja ja ovien päälle vedettiin tervalla ristinmerkit. Joulu-yönä oli vaarallista mennä navettaan, talliin tai yleensä ulkohuoneisiin, sillä siellä pitivät silloin komentoa, toimittivat siivouksia y.m. kaikenlaiset näkymättömät olennot, tontut ja männinkäiset. Moni oli sellaisesta uhkarohkeudesta tullut ulosviskatuksi tai järkensä menettänyt. Keskiyön aikana, Vapahtajan pyhänä synnyinhetkenä, saivat eläimet ihmisjärjen ja puhelahjan sekä haastelivat keskenään hebreankielellä. Mutta tuon ihmeen näkeminen ja kuuleminen oli ihmissilmältä kielletty.

Tällaiset joulujuhlaan liittyvät seikat olivat omiaan valtaamaan Kristiinan lapsellisen mielikuvituksen omituisella jännityksellä. Liikkuen kuin kuumeessa oli hän kaikkialla mukana tekemässä viimeisiä jouluvalmistuksia. Oltuaan auttamassa äitiä joulupöydän kattamisessa, juoksi hän läävään, jota paraillaan savustettiin ruudilla ja tulikivellä pahojen olentojen karkottamiseksi. Hän silitteli lehmiä, jotka ensi yönä saisivat puhekyvyn, sirotti kanoille suurimoita ja oli apuna kannettaessa lehmien eteen niiden joulukestitystä, suuria kaura-annoksia. Mutta ennenkuin navetasta selviydyttiin, juoksi hän jälleen sisälle, aliseen linnantupaan, joka tavallisesti oli voudin ja hänen perheensä asuntona, mutta jossa nyt joulunpyhien aikana oli koko linnan väestö majaileva ja elävä yhtenä perheenä, ilman mitään säätyerotusta. Voutituvan päällä oleva ritarisali, missä linnanherra, jona nykyään oli Turun piispa, Konrad Bitz, sekä muut ylhäiset herrat linnassa vieraillessaan majailivat, sai jäädä autioksi. Tupa oli juuri savustettu ja rengit kantoivat sisälle olkilyhteitä, jotka hajotettiin lattialle, niin että siihen syntyi parin korttelin vahvuinen kerros. Pitkin perä- ja toista sivuseinää juoksivat pitkät pöydät, joiden ääressä kaikki linnan asukkaat sopivat aterioimaan. Joululeivät ja kinkut, joihin kaikkiin oli voilla tehty ristinmerkit, olivat jo paikoillaan, samoin suuret, puiset voilautaset ja tinaiset olutkannut. Keittiötuvan pesässä hautui valmiina suuri puurokattila ja kaalipata.

Linnan valleille oli seivästen nenään pistetty ruislyhteitä, joiden keskellä pelmastivat hottiset ja talitiaiset. Ilma oli sees ja pakkanen näytti olevan kiihtymässä. Savut kohosivat piipuista suorina patsaina ja määrättyyn korkeuteen tultuaan hajosivat hiljalleen likaisen harmaaksi pilveksi. Ylhäällä tornin katolla narskuivat vartian askeleet ja alhaalla narisivat ja paukkuivat paksut honka-ovet, joissa kiiruusti riennettiin edestakaisin.

Alkoi hämärtää. Silloin kuului tornin katolta kolme pitkää torventörähdystä. Sitä käytettiin linnassa Maarian-soiton sijasta ja oli se merkkinä niin linnalaisille kuin kyläläisillekin, että joulujuhlan tuli alkaa. Kaikki riensivät linnan avaraan saunaan ja sillä aikaa seisoivat asuinsuojat tyhjinä. Viimeiseksi viipyi saunassa Nilla-muori, joka lähtiessään löi ankaran löylyn ja jätti oven hiukan raolleen, että vainajain henget, linnan entiset asukkaat, pääsisivät myöskin osallisiksi joulukylvystä.

Puhtaihin pukeutuneina kokoontuivat kaikki voutitupaan. Nyt kannettiin sisään joulupuu, kokonainen hongantyvi, joka semmoisenaan työnnettiin avaraan uuniin. Vierille pantiin tervashalkoja ja iloinen jouluvalkea alkoi räiskyä, valaisten koko ovipuolen tupaa. Muun osan tuvasta valaisivat taas kolmihaaraiset joulukynttilät, joita oli asetettu pitkin pöytiä ja jotka myöskin nyt sytytettiin. Istuttiin valmiiksi katettujen ruokapöytien ääreen ja esiin kannettiin höyryävät kinkut, kaaliastiat ja suuret, puusta sorvatut puurovadit, joiden keskessä oli erikoinen, kiintonainen voiastia. Ylinnä perimmäisen pöydän päässä istui vouti, ritari Abraham, puettuna mustaan, avarahihaiseen samettijakkuun, rinnallaan kultaiset ritariketjut ja pitkät, olkapäille ulottuvat hiukset saunan jäleltä vielä kiiltäen. Hänen rinnallaan istui kappalainen, kalottipäinen isä Kanutus. Sitten seurasivat järjestyksessä alemmat päälliköt, pyssy-, jousi- ja keihäsmiehet sekä alinna hevosrengit. Toisessa pöydässä aterioivat naiset.

Kristiinan äiti kantoi miehensä eteen joulukarjun ja teki sen pintaan liidulla ristinmerkin. Se oli toista kyynärää pitkä, karjun muotoon leivottu leipä -- muisto varhaisemmalta ajalta, jolloin oikea, kokonaisena paistettu karju kannettiin joulupöytään. Tähän leipäkarjuun ei kukaan kajonnut, vaan sai se koskematonna maata pöydällä yli joulunpyhien, jonka jälkeen se vietiin ruokapuotiin. Vasta keväällä otettiin se kuivuneena esille ja jaettiin kylvöä tekeville miehille ja hevosille sekä murennettiin siemenjyvien sekaan runsaan sadon saamiseksi.

Kun karju oli paikoillaan, kantoi linnanrouva yhden naispalvelijan avustamana esiin suuren korin, josta hän jakoi itsekullekin joulukakun. Ne olivat puoleksi ruis-, puoleksi vehnäjauhoista leivottuja, ympyrän, ristin, tontun, sian muotoisia leivoksia.

"Saapas nähdä, saammeko tänä jouluna kuninkaan vai kuningattaren", virkkoi vouti.

Yhteen joulukakuista oli leivottu pieni kahdeksannesaurtuan raha, ja kenelle se osui, hänestä tuli joulun kuningas. Kukin oli kiintynyt syönninpuuhaan. Veitset, puu-, sarvi- ja tinalusikat klikkasivat. Honkavalkean loimu valaisi iloisesti matalata tupaa, sen jykeitä kattopalkkeja, joskus kalkilla siveltyjä, mutta jo harmaantuneita seiniä, tukevia tammipuisia kirstuja, seinälavitsoita ja syviä ikkunakomeroita, joiden perällä kuulsivat pienet, huurtuneet sarviruudut.

"Täällä on!" huudahti Kristiina, etsi suustaan pienen hopearahan ja piti sitä korkealla kaikkein nähtävänä.

"Onnea kuningattarelle!" huusivat kaikki iloisesti.

Kristiina punastui samalla korviaan myöten ja vilkaisi hätäisesti Nillaan, joka nyökäytti hänelle salaperäisen näköisenä päätään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "tiesinhän minä sen!" Mutta Kristiina nousi pöydästä ja teki vanhan tavan mukaan liidulla ristin seinään. Sen piti tuottaa onnea koko huoneen väelle.

Jatkettiin syöntiä. Joulupöydästä ei kukaan kiirehtinyt nousemaan, sillä joka ensimäisenä jätti pöydän, hän oli myöskin ensimäisenä joukosta kuoleva. Vanha Olavi, torninvartia, joka oli Luusin aattona pihalla puhutellut Kristiinaa, oli linnan vanhin asukas, palvellut Raaseporissa jo Eerikki Pommerilaisen aikana. Tyhjennettyään kannullisen väkevää jouluolutta, kävi hän puheliaaksi ja alkoi kertoilla vanhoja juttuja, jotka tosin olivat jo entuudesta useimmille tuttuja, mutta joita linnan yksitoikkoisessa elämässä silti saattoi yhä uudestaankin kuunnella.

"Ei tuota enää joulun aikanakaan tapahdu kummempia niinkuin vielä minun nuorena ollessani", alkoi hän kerskaten. "Muistaneeko tuo Nilla-muori sitä kerrallista joulunaatto-iltaa, kun istuttiin näin illallispöydässä ja yhtäkkiä kuuluu tuolta pihalta, ikkunan takaa, niin kimeä rääkäisy, aivankuin paholainen olisi juuri sielun joltakin riistänyt. Lusikka putosi voudiltakin kädestä ja kalpeaksi meni jokaisen nenänpää. Kun siinä sitten pahimmasta tuperruksesta oli toinnuttu, siunailtu ja ristinmerkkejä tehty, niin huomataankin, että yksi karjapiioista -- Pirkopa sen tyttöretukan nimi taisi olla -- onkin pöydästä pois. Lähdetään siitä sitten vähitellen miehissä pihalle katsomaan, edellä vouti kolmihaarainen kynttilä kädessä. Ja siellä makaakin tyttö kinoksessa ikkunan alla valkeana kuin Räävelin palttina. Kannettiin siitä tyttö tupaan, kuumennettiin jalkapohjia, iskettiin suonta ja annettiin kuuman oluen seassa yölepakon maksaa ja niin saatiin virkoamaan."

"No mikä hänet sinne kinokseen lennätti?" kysyi joku, joka ei tarinaa ennestään tuntenut.

"Itse oli kenenkään huomaamatta pujahtanut katsomaan, kuka linnanväestä ensi vuonna kuolee. Niinhän sitä sanotaan, että joka vuoden varrella kuolee, se istuu ilman päätä joulupöydässä, nimittäin kun katsotaan ulkopuolelta ikkunan läpi tupaan."

"Mitähän se tyttö sitten mahtoi nähdä, kun niin pahakseen otti?"

"Kun hän tointui sen verran, että saattoi puhua, niin alkoi hän täyttä kurkkua itkeä ja kertoi nähneensä päättömänä oman isänsä, joka palveli jousimiehenä linnassa. Isä otti sen niin pahakseen, että joi kolmessa päivässä itsensä kuoliaaksi. Tyttö taas sai kaatumataudin ja kuoli hänkin ennen kevättä. Sen koommin ei Raaseporissa kukaan ole uskaltanut mennä jouluiltana ikkunan takaa kurkistelemaan."

Jokaisen valtasi kaamea mieliala ja äkeinä tyhjentelivät miehet olutkannujaan. Mutta vanha Olavi oli päässyt mieliaiheeseensa, pöyristyttävien juttujen kertomiseen, ja hän jatkoi: