Part 6
Pekka miettii itsekseen omaa elämänosaansa. On kuin näkisi pienen poikasen jossain kaukana ja alhaalla lähtevän kiipeämään pahasti huojahtelevia tikapuita, niinkuin joitain köysitikkaita suuren laivan kupeella. Huimaavan korkealle, näkymättömiin, nousevat ne tikkaat. Ympärillä on pimeä ja tunkka ilma, edessä seinä — sehän on korkean kivitalon seinä, sen akkunoista loistaa tulia. Sieltä sisältä näkyy katettuja ruokapöytiä, vieraspitoja, työhuoneita, joissa joku kumara mies istuu vihreän lampun ääressä. Sieltä näkyy kauniisti puettuja tyttösiä, siellä jossain näkyy miten nuori nainen ja mies punertavan yölampun hohteessa riisuutuvat mennäkseen levolle. — Poika nousee hiljalleen, puola puolalta, pysähtyen joskus katselemaan, haikeana, ihmettelevänä, himokkaana. Mutta sitte täytyy hänen taasen kiivetä ylemmäs. Kuin pimeästä kaivosta hän nousee, jossa ei näy pohjaa, mutta kuuluu itkua ja sadatuksia. Sieltä alhaalta luulee kuulevansa omankin äänensä. Miksi hän sieltä nousee, sitä on mahdoton tietää. Täytyy vain, täytyy kuin joku ahdistava kauhu työntäisi jaloista ja joku toivo vetäisi käsistä. Välillä saattaa huimata niin että on suljettava silmänsä ja kirvelevin sormin pureuduttava tikkaisiin, välttyäkseen putoamasta. Siinäpä vähitellen pää tottuu ja kourat lujittuvat. Pojasta varttuu mies, joka osaa pitää kiinni, vaikka portaat huojuisivatkin tuulten pieksäminä, osaa sivuilleen katsomatta kiivetä, hiljalleen, puola puolalta, ajattelematta minne ne vievät.
Eivätkös silloin äkkiä ne tikkaat lopu! Edessä on vain matala kaide, ja kun keikauttaa itsensä sen yli, huomaa seisovansa tasaisella katolla. Siellä on aurinkoa ja kirkasta ilmaa, kukkia, hiekoitettuja käytäviä kuin jossain kylpypaikan puutarhassa tai ulkoravintolassa. Joku sellainen se onkin, huvipaikka korkealla katolla, jossa on keveä hengittää ja josta ihastuva katse esteettömästi lipuu kauvas yli maitten ja merien. — Paljon hienoa väkeä liikkuu ympärillä, muttei tulokas arastele heitä vähääkään, sillä hän huomaa olevansa yhtä moitteettomasti puettu kuin muutkin ja yhtä lihavalla kukkarolla varustettu kuin muutkin. Hän antaa markkain pyöriä, nauraen iloisesti nähdessään kumartelevia selkiä ja kuullessaan mielisteleviä lauseita. Hän riemuitsee nähdessään niin paljon lakeijoja, ja tukahuttaa halunsa potkaista niitä takapuoleen. Hän on kuin kotonaan kaikkialla, tansseissa, juhlissakin. Ja milloin työ tulee kysymykseen, sujuu se helposti. Melkeinpä tuntuvat aivot työskentelevän paremmin kuin muitten. Muut tekevät vain sitä, mitä on opetettu ja mikä on tapana. Hänellä ei ole mitään tapoja, hän tekee vain oman ymmärryksensä mukaan, tekee ehkä hieman kömpelösti, tulee omituisiin yllättäviin tuloksiin, mutta tarkastaessaan niitä tuloksia huomaa että ne sittenkin ovat johdonmukaisia ja pitävät paikkansa. Siinä varmistuu ja oppii arvostellen katselemaan ympärilleen. Huomaa omistavansa joitain epätavallisia kykyjä, joille muutkin antavat arvoa. Tuttavuuksia tulee ja menee, jää ehkä hetkeksi yksinkin, mutta tulee uusia, tämän pilvenpiirtäjän mahtimiehiä, ja heidän mukanaan joutuu laskeutumaan talon sisäkerroksiin, joissa omistajien perheet asuvat.
Mutta mitenkäs käy! Siellä on kaikki kovin outoa. Siellä kompastuu kynnyksiin, kukkatelineet kaatuilevat, tuolit kolahtelevat ilkeästi. Ei tahdo mahtua mihinkään; tilaa on kuin kirkossa, mutta koetappas liikahtaa, niin jo kumoat jotakin. Pöydässäkin sattuu kommelluksia. Ja perheitten esivanhempien kuvat katselevat kullatuista kehyksistään vihaisesti rauhanhäiritsijään. — Tulokas! Nousukas! — Hänen varmuutensa loppui siihen missä perheen ovi aukeni. Hän ei osaa puhua eikä liikkua niinkuin kaikki nuo, jotka ovat ikänsä tätä ilmaa hengittäneet ja, vieraisillekkin tullen, näyttävät kuuluvan huoneustoon yhtähyvin kuin tuo taulu tuossa seinällä tai tuo silkkinen pöytäliina tuossa. Pekka huomaa tulleensa taloon likipitäin kuin nokikolarin tietä, palotikkaita myöten ja kattoluukun kautta, murtovarkaan tietä siis, suoraan sanoen. Ja tässä sitä nyt ollaan, kuin piruparka taivaassa.
Sellaisissa nuorukaisissa, jotka näihin piireihin ulkoapäin, alhaalta, tulevat, ilmenee aina, elleivät he ole lurjuksia, jonkunverran anarkistisia taipumuksia. Kaikkein vähimmän voisi Pekka olla niitä vailla. Hänellä on voimalliset himot. Jopa liikkumisvapautensa puolesta hän voisi purra ympärilleen kuin peto. Täällä ahdistaa henkeä. Täällä pitäisi karjaista eli rytkäyttää hartioitaan tai edes muutamalla profanilla sanalla pyyhkäistä tomua noitten vanhain tanttein nenistä tuolla nurkassa. Entä jos laskisi tänne hiukkasen luonnollista hajua. Tai jos sieppaisi tuolta jonkun neitosen ja tekisi sille jotain oikein pirua.
Siinäpä täisikin olla Pekan arka paikka tänä iltana. On nuorta moitteetonta kaunotarta enemmän kuin silmä jaksaa sulattaa, mutta ne ovat nyt aivan saavuttamattomissa. Tämänkin talon tytär ja tämän huoneuston perijätär, jota Pekka viikko sitten maskeraadeissa suuteli useammin kuin kerran, se ei ole mitään tietävinään, nauraa pyrskii vain vasten silmiä ja kärttää panttia. Samaten kaikki muut. — Täällä taitaa joutua pilkattavaksi, tuumii Pekka. Ja Pekka on pilkalle arka.
Yhtä kiinnekohtaa hänen silmänsä vielä etsivät, Signeä, orpotyttöä, joka on kaunein kaikista, ja hyvä. Mutta ei näy. — Pekka haihtuu kaikessa hiljaisuudessa tupakkahuoneeseen, jossa muutamia vanhempia herroja istuksii whiskylasien ääressä. Sikarinsauhu leijaa heidän päittensä päällä kuin mikä suitsutuspilvi.
"Ahaa, herr Suojannen, välkommen. Eiks maistu leikki ja tyttöt? Te on vakava mies ja arvosta vanhain praati. Sitt ner o blanda." Sillätavalla tervehtää tulijaa vanha harmajapää professori Hollmerus, Pekan opettaja, iskien silmää kakkulainsa takaa, jotka aina näyttävät olevan tipahtamaisillaan ukon soukalta nenältä. Mutta eiväthän ne silti putoa. Vasen käsi korjailee niitä automaattisesti joka toisen minuutin perästä asianmukaiseen joskohta vaapperaan asentoonsa. Kas noin! ja sitte sipaisu etusormella ja peukalolla pitkin nenänvartta. Unissaankaan ei se faari lasejaan pudottaisi. Tuo automaattinen hienostunut kädenliike kuuluu luontoon, ja ellei se jo sellaisenaan ole perinnöllinen saavutus, niin periytyy se tästälähtien ukon jälkeläisille hamaan tuomiopäivään asti. Ukon hölmö poika hoitelee prillejään samalla elegantilla maneerilla, mutta tuota jälkihivutusta, nenänsipaisua ei ole omaksunut. Vahinko ettei se ole periytynyt; no sen kerkiää kyllä vielä oppia. Niinpä suvut jatkukoot, työntäen uutta vesaa, sellaista, joka on uutta vanhassaan ja vanhaa uudessaan ja jolle maailma kuuluu kummilahjana. Amen.
Pekka huomaakin jo kenottavansa nahkaisessa nojatuolissa ja viljelevänsä lasia kuten käsketty on. Täällä on silti hyvä, on vapaus, ainakin vapaus vaieta ja kuunnella — jos haluttaa. Sepä lieneekin vapauksista paras. Se viihtyy hyvin tällaisten arvokkaitten setien piirissä. Ne ovat nyt ryhtyneet puhumaan päivän politiikasta, mutta tekevät kukin leikkauksensa varovaisesti kuin nostaisivat lusikalla jälkiruokaa. Tämä aine on etupäässä sitä varten että kukin saa osottaa siistejä tapojaan, appamatta liikaa lautaselleen ja huutamatta: näin minä puolestani olen ajatellut. Ajatellutko? Ei täällä kukaan ajattele enempää kuin joku punainen sosialisti siellä alhaalla. Samallaisia ohjelmien ja fraasien tunnustajia on täälläkin, vaikka vailla punaisten tuhattulimmaista sappea ja epäluuloista suvaitsemattomuutta. Täällä on viileää. Onpa täällä vielä muutamia eksemplaareja sitäkin vuosisataisen polityyrin syövyttämää ja sukupuuttoon kuolevaa ihmislajia, jotka eivät ylipäätään enään ajattele mitään, kukin mielessään vain nyökyttävät päätään omille esivanhemmilleen ja näkyväisesti nyökyttävät toisilleen: juuri niin, se on teidän perheenne vakaumus. — Mutta mitä pahaa siinäkään olisi! Se on miellyttävää ja harvinaista viisautta, etenkin tähän aikaan. — Niin, nämä vanhan aristokratian viimeiset blaseeratut jälkeläiset, he suovat niin mielellään että Pekka ajattelee — vielä mieluummin että hän kuuntelee — hänellä, poikaparalla, kun ei mitään vakaumuksia voi ollakkaan.
Pekka kohottaa muitten mukana lasinsa ja juo sen huomaamattaan pohjaan.
"Se on oikein", sanoo talon isäntä, johtaja Appelqvist, lyöden Pekkaa olalle. "Nuoret osottavat nykyisin meille esimerkkiä. Austrinken! mina herrar."
Tietysti Pekka pitää kiitokset hyvänään, ihmetteleehän vain itsekseen että mille hiivatin asialle tässä nyt lie tullut annettua pontta ja juotua malja pohjaan. Ehkä jääkäriliikkeelle? Olkoonpa mille tahansa. Ei siitä sen enempää puhuta, eikä Pekan tee mieli tiedustella. Kyllä heidän juttunsa suunnilleen arvaa kuulemattakin. — Olenhan silti onnenpoika. Ei löydy tästä maasta niin korkeata eikä niin matalaa majaa etten niissä jotenkuten tulisi toimeen. Maailman-Matti! liikkuma-alallasi ei ole rajaa.
Tuskin on Pekka saanut poltettua sikarinsa puoliväliin, kun uusi levottomuus tulee vierailulle hänen luokseen. Se ei ole mikään mieliala, vaan se tosiaankin tulee jostain ulkopuolelta. Voisi luulla että se säteilee tuolta toisesta huoneesta läpi seinän, kohtaa hermonystyrät Pekan ihossa, ja, niinkuin sähkönappulaa painaen sykähyttää kaikki hälyytyskellot soimaan. — Siellä oven takana ajattelee tai odottaa joku Pekkaa. Se on kutsu. Sinne on mentävä. Onpa kuin pieni odotuksen henkiolento olisi jo pujottautunut avaimenreijän läpi ja ovenrivalla istuen tarjoaisi kättä. — Erehtyykö Pekka? Onko mitään oven takana?
* * * * *
Onhan siellä äskeiset leikit ja äskeiset rupatukset — edestakaisin vilisevä joukko nuorta väkeä, ja ryhmä tanttoja nurkassa vahtaamassa jotain juorun itua; kuiskausta tai silmäpeliä. Aivan niinkuin jo äsken. Mutta heti oven avattuaan on Pekka silti ollut tuntevinaan vielä jotain muuta. Hänen kasvojaan on hipaissut auringonsäde. Katsahtaessaan uudelleen sinne mistä se oli tullut, kohtaa Pekan katse huoneen toisellapuolen uunin kupeessa tummapukuisen neitosen, joka istuu kädet sylissä, ja parista tunkeilevasta kavaljeerista piittaamatta katselee uneksuvasti heidän sivuitseen, suoraan ovea ja Pekkaa päin. Se on Signe Sparre. Onko Pekka vartavasten vai sattumalta joutunut tämän taikalyhdyn valopiiriin, sitä ei nuori mies itse kykene päättelemään, eipä edes tiedä näkeekö tyttö häntä. Signe tapaa tuijotella siten, mitään silti näkemättä, ja vaikka hän olisi Pekan tuloa vartavasten odottanutkin, on hän siksi viisas ettei käännä päätään pois ja paljasta itseään. Pekalla on silti täysi syy olettaa olevansa neitosen näköpiirissä. Ja saadakseen tuon epämääräisen katseen kiinni, hän vaistomaisesti nyökkää neitoselle heikon kumarruksen. Silloin vasta neidon katse näyttää havahtuvan, hento vartalo liikahtaa, ja kasvojen yli lennähtää silmänräpäykseksi iloinen hymyn väre. Mutta samassa Signe jo ojentaa kätensä toiselle kavaljeereistaan, poistuen tanssisaliin.
Nuoren miehen mielessä tällainen tuskin parilla kolmella sekunnilla mitattava tapaus aiheuttaa pienen luonnonmullistuksen. Kaikki ne mielenliikkeet, joita yksinäisyyden tunto illan kuluessa on siittänyt ja ruokkinut, kaikkoavat pois kuin raakkuva varisparvi. Tilalle tulee se lintu, jota kutsutaan lemmen satakieleksi. Sen kivun-suloista liritystä ei Pekka voi olla kuuntelematta, vaikka koettaakin naurahdella omalle hupsuudelleen. Sillä siitä ei pääse mihinkään että Signen läheisyys on Pekalle suloinen asia, ja tytön surumielinen kauneus sellainen kompastuskivi, johon langettuaan ei enään tee mieli nousta ylös. Signe on jo pelkällä ulkonäöllään Pekan ihastuksen esine. Pekan tarkka silmä on keksinyt tämän puhkeavan ruusun, ja lepäillyt löytöretkeilijän kunnioittavalla ilolla sen suloissa. Ovatpa he, tutuiksi tultuaan, jonkun kerran puhelleetkin melkoisella avomielisyydellä kuin kaksi yksinäistä, orpoa, ainakin. Sillätavalla on heillä jo jotakin yhteistä, joten he voivat meluavan huoneen ylitse keskustella äänettömästi.
Pekka tietää kumartaneensa Signeä tanssiin ja tytön myöntyneen: tulkaa. Ehkei kummankaan tarkotus alkuaan ollut aivan tämä. Mutta on selvää että tanssista päästyään tyttö odottaa. — Siispä Pekka pitää varansa ja sieppaa Signen soiton tahtiin uudelleen. Se sattuu olemaan valssi, lentävä ja kepeä. Ensi kertaa hän tanssii Signen kanssa. Ja hän hämmästyy sen vartalon notkeutta, joka hänen käsiensä varassa liikehtii. Mitään loistavia tanssijoita eivät he ole kumpikaan, mutta he mukautuvat toisiinsa kuin olisivat he yhtä. — Senjälkeen tapaavat he illan kuluessa useasti toisensa, etsimättä, ja Pekka antaa "lemmen satakielen" rintaluittensa alla esteettömästi lirittää, lurittaa, vaikka hän luonnollisesti pitää sen luritukset omana tietonaan. Se on ainakin varmaa etteivät ikävät tuumiskelut vaivaa enään. Pekkaa ei enään muitten nuorten joukosta voi erottaa. Sattuu silti että eräälle hänen näköiselleen miehelle nauretaan jonkun hajamielisen ja järjettömän vastauksen takia. Mutta se mies ei ole tuosta tuonaan, nauraahan vain muitten mukana.
Vasta sitte kun ensimmäiset vieraat ennen puoltayötä alkavat tehdä lähtöä, herää Pekka liikehtimään levottomasti. Mutta siihen ei tosiasiassa ole mitään syytä, sillä Signe, jonka läheisyyteen hän tietysti heti joutuu, uskoo hänelle lähtevänsä vasta Fingerfeltien perheen mukana. Silloinhan on selvää että he lähtevätkin kahden, ja nyt heti.
Auttaessaan päällysvaatteita Signen ylle, on Pekan mielessä sellainen arka huimaus ja hellyyden tunne että hän turkin mukana melkein sulkee tuon armaan olennon syliinsä, mutta jättää sen hämmennyksissään kuitenkin tekemättä. Valkeat käsivarret ja kaulan tuoksuva hipiä saavat ilman pienintä suudelmaa upota väljän turkisvaipan sisään, joka yhtäkkiä peittää hentoisen vartalon kaikki sulot, niin että huppukauluksesta vain ruskeasuortuvainen pää piipottaa esille. Lakki vielä! — mitäs jää jälelle? — vain poskipäät, nenännipukka, kahden silmän väreily. Katoavat vielä jalat päällyskenkiin, kätöset pieniin nahkakinttaisiin, ja koko suloinen luonnonluoma on hävinnyt näkyvistä, sen jäsenien hienonhienojen elävien koneistojen joko upottua jäykkiin koteloihin tai peityttyä jos jonkinlaisiin presenninkeihin. — Viikunanlehti on kasvanut ylenmäärin laajaksi ja monimutkaiseksi. Miksi pitää tämän maan olla niin kylmä? Raatikkoon joutaisivat kaikki rievut. Eihän jumalatar ole sitävarten että se pistetään säkkiin kuin lumppuläjä. Hiiteen hynttyyt Afroditen päältä.
Jos Pekka voisi omassa tunteessaan vallitsevan lämpötilan levittää ulos maailmaan, niin ainakin Signen ympärillä kesää talvea läikehtisi paratiisillinen lämpö. Nuo jäsenet, joissa asuu sielu, tusinoittain sieluja, saisivat olla vapaasti, jotta niitä voisi hyväillä tai edes nähdä. — Ei Pekka ennen ole osannut kenenkään pukeutumista katsoa näin vihaisella silmällä. Nyt, aste asteelta seuratessaan Signen koteloitumista, hän sekä nolostuu että katkeroituu, hyvin kyllä aavistaessaan että näitä panssareita ei Pekka Suojanen ole mies puhkomaan. — Yksi "lähdetäänkö?" huppukauluksen sisältä ja yhden epämääräisen katseen hipaisu lakin varjosta puhaltavat Pekan lopullisesti hajalle. Turhaan hän koettaa portaissa tarttua Signen käteen — se on hervoton. Turhaan hän kadulle tultaissa koettaa vilkaista seuralaisensa silmiin — kuulaat ne ovat, mutta ilmeeltään niin epämääräiset ettei edes näe ovatko ne syvät vai (taivas varjelkoon!) matalat. Juoksevan veden kaltainen on tytön katse, ja se on liian laiha elementti rakastuneen ravinnoksi. Ei tyttö puhukkaan mitään, ei edes hänen suunsa näy. Ja kädet katoavat muhvin sisään.
Kylmä on ulkona. Lumi narskahtelee heidän astellessa tyhjää katua. Porttiholvien ohi mennessä kajahtelevat seinät: poiketkaa tänne, täällä on hämärää, täällä on hyvä supattaa. — Puhua nyt pitäisi, rakentaa sanoilla yhteisymmärryksen silta uudelleen ja sitä myöten haastella kerrankin kaikki selväksi. Samalla tavoin kehottaa itseään se, joka professorin edessä siinä ja siinä tentissä on joutunut kiikkiin. Taitavasti puhuen ja sisuaan pinnistäen saattaa silloin vielä johtaa asiat takaisin oikealle tolalleen ja pelastaa hyväksyvän maininnan papereihinsa. Mutta nyt, kun elämän totisin paikka on edessä, ei tule mitään. Sydän hakata koputtaa aivan kurkun alla, täynnä sanoja jos minkälaisia, mutta kieli on jäykkä eikä saa niitä työnnettyä kuuluville. Vaikka kirjoissa helposti kuitataan tällaiset asiat, ja vaikka niistä jotkut ylimielisesti haastelevat, niin sittenkin tuntuu muutaman sanan esillepuristaminen aivan ylivoimaiselta taidonnäytteeltä. Melkeinpä toivoisi itsensä pois, vaikka pohjoisnavalle asti, päästäkseen tukalasta pulasta. Tempautuisi tästä irti niinkuin ennen poikanallikkana poliisin kynsistä, juoksisi pakoon mutkitellen pihojen ja solien läpi johonkin turvalliseen loukkoon, jossa saisi hetken hengähtää ja hiipiä sitte muina miehinään kotia nukkumaan. Eipä tiennyt silloinen poikaparka joutuvansa kerran sellaiseen tilanteeseen, jossa ei sisu eikä pakokaan auta. Mutta onhan tyttöjen kanssa ennen selvinnyt. Mikä siinä on että nyt, kun kerrankin on päässyt Signen kanssa kahden, ei mistään tule mitään? Tämä on liian vakava asia. Aivan katu keinuu jalkojen alla. Kosivathan ne muutkin ihmiset. Miksi Pekan päätä huimaa?
Aina töksähtävät sanat sen viimeisen totuuden äärille kuin kuilun reunalle, josta ei uskalla valtoiminaan heittäytyä viimeiseen hyppyyn, ei vaikka miltä taholta yrittäisi. Sen kuilun tutkimaton hämärä ammottaa edessä, siitä täytyy peräytyä, lähestyä uudelleen, peräytyä, lähestyä —. Tähän hommaan läkähtyy! — Pekka huomaa laskevansa puoliääneen omien askeltensa narskuvaa tahtia. Se on epätasaista kuin huonon moottorin sätkätys, kun vähäväliä toinen sylinteri jättää sytyttämättä ja toinen jytkyttää pysähtymäisillään. Sitte alkavat molemmat päristä kuin ompelukone, ja taasen harvenee; jump, jump — jump. Nyt se pysähtyy kokonaan, herrajestas, nyt loppui kaikki, eikä silmä näe eikä korva kuule enään mitään.
Jostain vain, hyvin kaukaa, tiedottomista etäisyyksistä, alkaa kuulua luonnottoman yksitoikkoinen ja takeltava ääni. — Sehän kuulostaa minun puheeltani — tuumii Pekka — mutta mitä ihmeen sanoja se päästelee! Sitähän se kuuluu purkavan, sitä aijottua lemmen asiaa — no, antaa mennä, se helpottaa mieltä. Ja niin helpottaakin että alkaa tuntua kuin olisi kovasta saunan löylystä päässyt ulos, raukeasti huokumaan raitista ilmaa, joka tyynnyttää päätä ja viillyttää ihoa.
— No nyt on sitte sekin tunnustus tehty, — ajattelee Pekka syvään huokaisten ja katsoen taasen kävelytoveriaan pitkästä aikaa kuin olisi siinä ollut välillä kuolema ja helvetti, ja nyt olisi ylösnousemuksen aamu.
Mutta ei kuulu pasuunain riemuista pauhua eikä laupeuden enkelin ääntä. Turhaan Pekka puristelee seuralaisensa pikkuista kättä. Se pysyy hervottomana, kylmänä kinnaskotelossaan.
"Puhukaa toki!" rukoilee Pekka. "Näettehän että minä olen purkanut sydämeni salaisuuden" ("hypännyt kaivoon", oli Pekka vähällä sanoa, mutta äkkäsi toki ajoissa että tässä on käytettävä runollisempaa puhetapaa). "Nyt minun onneni on kokonaan teidän vastauksenne varassa. Puhukaa toki. Näettehän että minua piinataan tulisilla hiilillä."
— Nythän se sujuu jo kuin teatterissa tai romaanissa! yrittää Pekka riemastua itsekseen. Kyllä tästä hyvä tulee!
Ja kyllähän siitä olisikin Pekan puolelta jo alkanut asia luistaa, sillä vaikeinta on aina alku, etenkin kun ei ole tottunut "tunteitaan tulkitsemaan". Nyt on suinpäin hypätty rakkauden valtamereen, eikä auta enään muu kuin koeta polskutella henkesi edestä ja odota että armelias sana onkii sinut sieltä kuivalle pohjalle, lemmensaaren suloiselle rannalle. Yhdellä sanalla voi Signe sen tehdä. Mutta miksi tyttö vaikenee ja lähtee hiljalleen kävelemään?
Pekalle tulee hätä käteen. Uudelleen hän tarttuu Signen sormiin, vetää niistä niin että kinnas luistaa pois, ja puhuu kuin vimmattu.
"En minä voi", sanoo Signe. "Antakaa se kinnas pois."
Hölmistyksissään Pekka ojentaa esineen takaisin. Utelee sitte:
"Miksi ette voi? Ettekö usko minun sanoihini? Vai pidättekö minua muuten huonona?"
Signe puistaa päätään ja katsoo nuorukaiseen lempeästi.
"Enhän toki, en pidä huonona. Mutta minä luulen että nainen rakastaa vain kerran.——-Ja minä olen jo rakastanut", lisää tyttö huokaisten.
Se oli paukaus, jota Pekka kaikkein vähimmän olisi odottanut. Kirjavia tähtiä tanssii hänen silmissään, ja hän lysähtää istualleen puotin rappusille, jotka ovat siinä vieressä. — Liian myöhään, liian myöhään! hokee hän itsekseen. Signelläkin on jo ollut tarinansa. Kuka olisi sitä uskonut! Varhain nykymaailmassa alotetaan. — Ja kykenemättä sormeaankaan liikauttamaan jää Pekka tuijottamaan seuralaistaan. Niin on kuin Signe olisi yhtäkkiä hypännyt johonkin ohimenevään junaan ja kiitäisi pois huimaa kyytiä, edes liinaa hyvästiksi heiluttamatta.
"Hyvänen aika, mikä teidän on? Oletteko sairas, vai koskiko se teihin niin kipeästi?"
Signe on kumartunut Pekan puoleen, onpa laskenut kätensäkkin hänen olalleen. Ja Pekka nousee, lähtien kävelemään sen olennon rinnalla, joka oli tullut saavuttamattomaksi. Katu on edelleen aivan tyhjä. Vain utelias poliisimies on jostain lymypaikastaan ilmestynyt katukäytävän reunalle tarkastaakseen haukansilmällään kummallista pariskuntaa. Poliisilla on nimittäin ammattiin kuuluva erikoinen maailmanjärjestyksensä, jota se sovelluttaa etenkin kaikkiin omituisesti käyttäytyviin yökulkijoihin, mittaillen että onko tuon annettava mennä vai onko tuo jo astunut sen sopivaisuuden rajan yli, josta lähtien ihminen kuuluu minulle.
Miten voisi Pekka olla muistamatta erästä poliisia kerran ennen, pohjoisemman talvitaivaan alla, ja miten hän voisi olla vertaamatta silloista autuudentilaansa nykyhetken surkeuteen. — Erilaiset tytöt, mutta erilainen Pekkakin. Ja täytyy sanoa että nykyinen Pekka häpeää koulupoika-Pekan edessä — ei epäonnistumisensa vuoksi, vaan rakkauden ilmaisunsa laadun takia. Miksi piti puhua näin paljon joutavia? Eikö asiaa saattanut luonnollisemmin ja yksinkertaisemmin ratkaista?
— Mitä kaikkea olenkaan puhunut? Olen pyytänyt, rukoillut, kerjännyt. Minä pyysin rakkautta, kun olisi pitänyt antaa. Minä kiusasin häntä, kun olisi pitänyt hyväillä. Rakkaus ei puhunut suuni kautta jumalana, vaan kerjäläisenä. Se on kyllä senverran ymmärrettävää että kun sydämeni kerran aukesi, ei sieltä voinut kuulua muuta kuin huuto: antakaa leipää, antakaa edes muru. Olkoon niin. Se on kyllä luonnollista. Mutta miksi sittenkin kerjätä toisilta, jotka ovat yhtä köyhiä kuin minä? Miksi Signeltä, joka kenties on vielä köyhempi?
— Köyhempikö? — Mitä kaikkea saattaa piillä Signen sanojen takana? Mennyttä rakkauden huumaa? Ihaninta antaumusta? Kaikkea sitä, jossa nainen kypsyy! — Kaikkea sitä, josta sinä, Pekka, nyt olet työnnetty syrjään armottomasti myöhästyneenä. — Oletko, Pekka, rakastunut toisen miehen työhön? Onko tuo huulien täyteläisyys, tuo silmien surumielinen loisto ja tuo ihon arka ruusunkarva toisen miehen syleilyn tulos? Sitä ei pää kestä ajatella. — Ehkei kaikessa silti olekkaan takana muuta kuin nuoren tytön arat kuvitelmat, ehkä joku suudelma, siinä kaikki. — En halua tietää, en. Sen vain tiedän että täyteläisemmän ja uljaamman kypsyyden minä olisin hänelle antanut. Ja sen tiedän että yhä, kaikesta huolimatta, häntä rakastan.
Pekka tarttuu Signen käteen, eikä päästä sitä enään. Hellästi hän suutelee kylmää kinnasta.
"Te sanoitte äsken ettette voi minua rakastaa. Mutta se olkoon teidän asianne. Silti ette voi kieltää minua antamasta rakkauttani teille. Voitte sen heittää pois, tai ottaa vastaan, miten ikinä haluatte, sillä minä en vaadi mitään. Äsken puhuin kyllä toisinpäin, mutta se oli väärin. Minun sanani eksyivät äsken — minun täytyy sanoa tämä teille — siitä syystä että minä olen elämässäni saanut osakseni niin vähän rakkautta."
"Kyllä te vielä saatte!" pistää Signe sukkelasti väliin, niin vakuuttavalla ponnella ettei Pekka hetkeen tiedä mitä ajatella.