Suljettujen ovien takana

Part 11

Chapter 113,146 wordsPublic domain

Miehensä johdattaa Pekka sen kärkijoukkueen taakse, jonka on ensiksi murtauduttava tehdasalueelle. Ketjut ovat jo liikkeessä, vaikkeivät vielä ammu. Tykit vain jyrähtelevät. Jopa toisellakin puolen herätään. Ne aikoivat kerran sotia kahdeksantunnin työpäivällä, ja nyt porvari piiskaa ne ylös unestaan aamutuimaan. Onkos ihme jos niitten pöllömäinen pelko apattaa konekivääreihin panosnauhat päästä päähän, vaikka tulijoita tuskin näkyy vielä. Se on pelkoa ja syyllisyydentuntoa, se koettaa apattaa ja papattaa, uskoen kai sillä papatuksellaan kylvävänsä ympärilleen hyvänkin muurin, jonka läpi ei muka uskallettaisi tulla. — Mutta katsokaahan miten täällä tullaan! Näkevätkö teidän pöllähtäneet silmänne jo miten ketjut nousevat maasta, ja tummina nauhoina lähenevät, kadoten välillä maahan ja läheten taasen. Eikö tunnu että meitä päin on turha papattaa; me tullaan sittenkin. Ja eikö ala jo rapista täältäkin rautaherneitä, ja eivätkö tykit lennättele sinne meidän terveisemme niin että kuurotkin kuulevat. Eivätkö ammukset putoile niin harkitusti että tiedätte Suojasen Pekan määränneen mihin ne on pudoteltava. Ja jos silmänne vielä jotain näkevät, niin etteköhän jo ala erottaa kuka on se villitty, joka syöksähtelee muun ketjun edellä, mutta ei viitsi teitä raukkoja ampua. Niin, mitäpä teistä. Kaksi siellä on vain sellaista, joita varten Pekka on tulossa.

Kahtena valtavana haamuna kuvastuu Jyrkänkoski Pekan silmiin. Maasta taivaanlakeen ne yltävät; ne seisovat siinä tanakasti kuin olisivat ne reväisseet taivaan kuvun irti maasta, ja kannattelisivat sitä harteillaan, saadakseen täyttää repeämän kirouksillaan ja saadakseen sokeasti tallata ympärilleen maata, joka verisenä kiemuroi niitten alla. Pekan on se maa, ja hän on siitä vastuussa. Pekka tulee jo, kasvaen askel askeleelta siihen kokoon kuin nuo haamut, jotka ojentelevat kynsiään häntä vastaan. — Onko tässä säälillä sijaa? Ei totisesti. Jos kiintymys läheisten sukulaisten kesken lienee ehdoton, niin yhtä ehdoton on viha, joka sukulaisuudesta voi kehkeytyä. — Pekka juoksee eteenpäin, ja hänen aivonsa huutavat: Terve, Jyrkänkoski, terve kallis sukuni ja rakkaat työmieheni, terve kaikki yksintein. Minä pakenin kerran, mutta nyt minä tulen. Minulla on täällä hiukkasen tehtävää. Menkää syrjään, älkääkä katsoko, se tehtävä ei ole lystiä sivullisen nähdä.

— Miksi tulette tielleni, te siellä? Ketä te olette? Lahja ja pikku-Taimi. Vai niin, en tunne teitä. Mutta älkäähän — minulla on teille terveisiä, tälle rouvalle mieheltään ja tälle pikkuiselle isältään. Hän käski sanoa terveisiä että menkää pois, piiloon. Hst! hiljaa. Ei saa valittaa. Sillä Pekalla sattuu olemaan täällä tehtävänä pieni leikkaus, ja hän tahtoo olla rauhassa, ettei käsi vapise, rauhassa, kuuletteko.

— Rauhassa! — eikö olisi parasta jos kaikki pääsisimme lopulliseen rauhaan? Jospa nouseva päivä pyyhkäisisi teidätkin pois. Se olisi lempeä teko. Te pääsisitte sen esiripun taakse, josta ei koskaan palata ja jossa surukin nukkuu. Siellä olisi hyvä niin teidän kuin minunkin. — Niin, hyvä olisi, mutta ei minulla ole oikeutta teitä sinne viedä. Minä kyllä menen sinne. Se olkoon päätetty. Pieni teko vain on tehtävä ensin, ja sitte — rauhaan.

— Nouseva päivä! Ennenkuin silmäsi illaksi ummistuvat, olen minä jo puristanut kiinni omani. Aurinko-kulta, etköhän silti tekisi pientä poikkeusta radaltasi? menisit hetkeksi piiloon sinäkin, ja antaisit minun tehdä työni pimeydessä. Etkö anna? Vai niin — yhdentekevää. Paista sitte kyllältäsi ja killistele minua silmiin. Näet etten vapise. Minä menen pian pois ja vien matkassani pari hyvää tuttua, sukulaista, jotka eivät oikein sovellu sinun maailmaasi. Senjälkeen koeta tehdä parastasi ja unohtaa meidät. Paista tämä helvetti uudelleen paratiisiksi, jos sellaiseen kykenet. Ellet kykene, niin mene sinäkin nukkumaan. Minä ainakin menen pois, enkä kaipaa sinun paratiisiasi enempää kuin helvettiäsikään. Hyvästi, vanha valehtelija siellä taivaalla.

* * * * *

Pekan korvissa vinkuu kuulia. Hän herää katsomaan ympärilleen. Kuinka naurettavan vähäpätöistä tämä meteli on!

Ollaan jo ensimäisessä mökkirykelmässä, jossa pakenijat paukuttelevat nurkkien takaa. Pekka heittäytyy pensaan taakse maahan odottamaan ryhmänsä miehiä. Siinä ne jo tulevatkin, paljon edellä muita. Yksi vain on poissa. Pekka viittaa heitä seuraamaan. Sitte hän kiertää ojaa pitkin edessäolevan pienen puutarhakummun sivulle, josta kiviaidan takaa konekivääri rätisee. Sen miehistö ei kerkiä kääntää asettaan sivulta tulijoihin päin, vaan he pääsevät aidan kupeelle ja puhdistavat muutamalla käsipommilla sen taustan käden käänteessä. Pekka laskettaa vielä pitkin aidan sisäsivua mauserinsa tyhjäksi, lataa sen uudelleen, ja lähtee juoksemaan valtatietä suoraan tehdasalueelle, johon nyt on pääsy vapaa. Siellä säikähtyneet puolustajat juoksentelevat ristiinrastiin, kuka pyrkien tehtaan kivimuurien suojaan kuka muuten koettaen itseään kätkeä. Vanha Turtiainenkin näkyy heittävän pyssynsä pois ja ryömivän sohjuiseen ojapahaseen, johon pienen lankkusillan alle koettaa tunkea vapisevaa ruhoaan. Kaikki ovat ne yhtä sekaisin päästään. Pekka ei heistä välitä, vaan juoksee suoraan kotiaan kohti, jossa on kuultu "esikunnan" majailevan. Joutuessaan hetken juoksemaan pakenevassa punikkijoukossa, tiukkaa Pekka vielä heiltä:

"Missä on esikunta?"

"Ka, öh, siellä se teillä on", saa muuan miehistä vastattua, tuntiessaan insinöörinsä.

"Ovatko siellä Iita ja Artturikin?"

Siihen kaikki vastaavat myöntävästi, mikä milläkin tavalla, mutta kuitenkin sillä selvällä vakaumuksella että missäpä ne muuallakaan kuin siellä. — Samassa räjähtää granaatti edessäpäin. Sen repivä räsähdys ja sirpaleitten ulina on ilkeätä kuulla. Pekan mukanajuoksijat häviävät sen vaikutuksesta aivan ällistyttävän sukkelasti. Pekka saa harppoa yksinään valtatietä, joten ryhmän miehet näkevät seurata perässä, kun hän poikkeaa sivulle, ja puutarhan takaportista oikaisee suoraan "esikunnan" majapaikkaan.

Tälläpuolen rakennusta ei näy mitään, mutta pihalta sensijaan kuuluu kirouksia ja hevosmiesten karjuntaa, niinkuin siellä olisi hyvin kiirettä. Pekka jättää silti varmuuden vuoksi pari miestä vahtiin tällekin puolelle, ennenkuin kiertää nurkan taitse pihalle. Siellä on kummallinen näytelmä, jota Pekka miehineen jää ihmeissään katsomaan, kenenkään heitä huomaamatta. He saavat hetkisen haukata ilmaa, juoksustaan hengästyneitä ja hikisiä kun ovat, — Kaikellaisia ajoneuvoja on pihamaa täynnä. Toisia jo mennä suoltaa portista ulos, toisia vielä lastataan. Kärryjä siinä on kaikellaisia, on lisänä yksi komea rekikin — mistä lie muualta tuotu, ei ole täkäläisiä. Pekka tajuaa edessään näkevänsä kaiketi jonkinlaisen ryöstökuormaston, joka nyt lopuksi tyhjentää hänenkin asumuksensa. Pihamaa on sotkettu aivan velliksi eli hyytelöksi, jota koristaa oljen ja heinän jätteet, lanta, tyhjät anjovispurkit, pullot, paperinpalat, rievut, ja monenkaltaiset inhimilliseen taloudenhoitoon kuuluvat tavarat, jotka lienee kuormista viskattu pois joko kevennystä varten tai antamaan tilaa uusille "hienommille", joita tästä talosta on löydetty. Kaikki talon ovet ammottavat sepposenselällään. Leveän paaraatirapun molemmat ovenpuoliskot ovat auki, ja edessä hurisee jo lähtövalmiina kaksi automobiilia. Komeakasvuinen nuorukainen heittää ovelta toiseen niistä ryijyn, silkkiliinoja, pieluksia, pöytähopeita ja mitä kaikkea lieneekään. Se on Artturi, se tietää kyllä valita. Sen mennessä takaisin sisään, loikkaa Pekka perässä. Pihalta kuuluu huuto "lahtarit tulevat", ja samassa silmänräpäyksessä niitä sanoja kiljutaan jo läpi koko rakennuksen. Sisältä ammutaan.

Mutta se on myöhäistä. Pekka on jo ehtinyt salin ovelle.

"Käpälät ylös!" karjaisee hän summassa, nähdessään tupakansavun läpi vilahtavan muutamia miehiä.

Ja käpälät nousevat. Huoneeseen tulee hiirenhiljaisuus. Toisista huoneista vain kuuluu melua ja huutoja. Jostain helähtää akkuna rikki, sitte kuuluu pari laukausta talon takapuolelta. — Hyvä on, tuumii Pekka, ei tästäkään apajasta niin vain mennä. Mutta nämä miehet tässä ovat Pekasta yhdentekeviä. Niitä on kolme, kaikki niin säikähtyneen näköisiä että ylösnostetut kädet tärisevät. Kaksi niistä on outoa, suuret punaiset nauharuusukkeet rintapielissä ja hatussa. Kolmas näkyy olevan suutari Jussila. Sillä on ryssän lakki päässä, ynnä lisäkoristuksena tästä salista anastetut punaiset pellinnyörit yli olan, ja suuret tupsut roikkuvat sivulla kuin hyvätkin kalunat. — Yhtäkkiä vilahtaa keittiönpuolisessa ovessa Artturin pää, joka katoaa taas heti. Muorin ääni kuuluu samalta suunnalta huutavan:

"Niitä on jo kyökin rapullakin. Artturi hoi, tule tänne."

Yksi Pekan miehistä on tullut mukana sisään. Hänelle jättää Pekka näitten päämiesten vartioinnin. Itse hän aikoo rientää keittiön puolelle, kun sotilas viittaa akkunanpieleen:

"Entäs tuo?"

Siellä näkyy olevan vielä yksi, joka ei olekkaan kohottanut käsiään. Se on nainen. Sehän on eräs Lahja! entinen hyvä tuttu, mutta nyt jonkun toisen maailman asukas. Hyvin kalpea on Lahja, aivan kuin joskus ennen, tällaisen samantapaisen paukkeen keskellä. Kyllä sen raukan osalle on tosiaan pauketta tullut vähän liikaakin. Sellaista on ollut Pekan anti hänelle. Mutta nythän siitä tulee loppu. Kuuluu enään etäältä heikosti muutamia laukauksia ja pitkiä hurraahuutoja. Kaikki on selvitetty sen maailman kanssa, ja ovi avattu toiseen, jonka kynnykseltä vielä näinikään näkee eräät tutut kasvot. Pekka nyökkää niinkuin sellainen, joka on matkalle lähdössä, kysyen sitte tyynesti:

"Mitäs rouva täällä tekee?"

"Pekka! Mitä sinä tarkotat? Luuletko että minä olisin —?" Lahja seisoo ryhdikkäänä ja silmät leimuten miehensä edessä.

"En minä luule enään mitään. Ajattelin vain että jos olet panttivankina —"

"Niin olenkin."

"Milloin toivat?"

"Tänä aamuna."

"Rääkkäsivätkö?"

"Eivät kerinneet vielä. Mutta minä jo löin sitä Iitaa. Sinä tulit, Pekka! Voi miten minä olen odottanut!"

Lahja yrittää syleillä Pekkaa, mutta tämä tarttuu hänen käsiinsä ja pitää hänet alallaan.

"Onko Taimi turvassa?"

"On. Me olemme asuneet Raatikaisella."

"No, ei sitte muuta enään." Pekka taluttaa Lahjan sille ainoalle tuolille, joka sekaisin myllerretyssä huoneessa vielä on jäänyt pystyyn. Sitte sanoo hän toiselle sotilaalle, joka tulee sisään: "Viekää tämä rouva konttoripäällikkö Raatikaisen taloon. Tämä on tehtaan insinöörin rouva. Olkaa hänelle kohtelias, mutta viekää heti pois täältä — vaikka väkisin, jos ei muu auta."

"Minä en lähde mihinkään. Minä olen siellä, missä sinäkin, Pekka. Koettakaapa minuun koskea, niin —" Lahja vetäisee pienen pistoolin povestaan, mutta Pekka vääntää sen sukkelasti hänen kädestänsä, ja viskaa pois.

Seinän takaa keittiön eteisestä pamahtaa laukaus. Kuuluu meteliä ja kirouksia. Pekka rientää sinne. Siellä on jo kaksi keittiön kautta tullutta sotilasta, toinen kurkistaa vintin ovesta ylös rappusille, toinen nojaa seinään, pidellen rintaansa.

"Hei, vänrikki", huutaa solttu vintin ovelta. "Täällä on vielä kaksi, ja aika penteleitä ovatkin."

"Mies ja nainenko?"

"Niin, yks ylettömän vikkelä hulikaani ja yks ämmä. Se sälli piru pisti Eemeliä puukolla, ja sitte ne molemmat pääsivät pakoon tuonne ylös. Paiskaanko ma sinne muutaman pommin?"

"Ei", sanoo Pekka. "Minä menen sinne itse."

"Pekka, älä mene", vannottaa Lahja, joka taasen riippuu Pekan käsivarressa.

"Se nyt on ihme ettette saa tätä rouvaa vietyä pois. Viekää heti pois, mutta siivosti. Hetipaikalla! No!"

Molemmat joutilaat soltut taluttavat Lahjan saliin. Haavottuneelle Pekka antaa sidetarpeensa ja jodipullon, käskien hänenkin menemään saliin, toverien avulla laittamaan hätäsidettä. — Sitte, nähdessään olevansa yksin, Pekka tarkastaa vielä pistoolinsa ja riisuu saappaat jaloistaan. Hänen mielensä täyttää tyyni ilo kuin aukea meri, joka kimaltelee auringossa. Kaikki on käynyt paremmin kuin olisi voinut odottaakkaan. Nyt se on sitte selvä. Pekan osa Jyrkänkosken apajasta on jo pantu häntä varten erilleen, eikä tarvitse enään muuta kuin poimia se. Nyt on vain vielä viimeisen kerran oltava viisas ja rivakka. Ilveksen jäntereet olisivat tässä tarpeen.

Se äskeinen vintin ovella kurkistellut solttu tulee takaisin, räpytellen totisena silmiään:

"Jos minä tulisin kans."

Pekka arvaa että nyt solttu on Lahjan asialla.

"Kyllä kerkiätte vielä. Vahtikaa tässä aluksi."

Ja Pekka pujahtaa sukkasillaan vintin portaille, vetäen oven perässään kiinni, jottei hänen tuloaan pimeässä voitaisi ylhäältäkäsin havaita, ja jotta silmät tottuisivat vintin hämärään. Portaiden mutkauksesta näkyy että luukku ylhäällä on vielä auki. Ne siellä haluavat tietysti tapella; ne eivät ole sellaisia, joilta komennetaan käpälät ylös. — Ja niin onkin parempi — tulee selvä peli molemminpuolin. Mutta mitä peijakasta! Tuntuu palaneen käryä. Niitten sisulla ei ole rajoja, ne laittavat itselleen pulskan hautarovion. — Sehän olisikin hyvin yksinkertainen ratkaisu koko jutulle. Pekka voisi vetäytyä syrjään! Antaisi talon vain rauhassa roihuta, ja noitten kahden vintilläolijan paistua sen mukana, omassasytyttämässään nuotiossa. Niinkö? Ei, niin komeata ja vapaaehtoista lähtöä ei heille suoda. Heidän on tapeltava ja saatava lähtönsä Pekan kädestä. Sitäpaitsi Pekka ei peräydy tieltä, joka jo on alotettu. Vetäessään perässään kiinni vintinportaitten oven, on hän samalla sulkenut sen oven, jonka sisäpuolella on vain hän tässä portailla ja he tuolla vintillä. Heidän kolminkertainen asiankäynti on jälellä vain, ja sitte rauha. Siihen rauhaan on Pekka jo eläytynyt, ja sitä ei hän enään laske käsistään. On ehdittävä ennenkuin tuli leviää. Sukkelaan!

Välttyäkseen joutumasta vintille tullessaan väijytyksen uhriksi, Pekka juoksee äänettömästi ylöspäin, kokoaa sitte kaikki voimansa viimeisiin askeliin, ja lopulta yhtävauhtia ponnahuttaa itsensä syrjähyppyyn oikealle. Se varokeino onkin totisesti tarpeen, sillä vielä ei hän ole saanut vintin lattiaa jalkainsa alle, kun laukaus räiskähtää häntä vastaan, repäisten vasempaan kyynärvarteen niin että Pekka on lentämäisillään ympäri. Mutta samalla ottavat hänen jalkansa jo lujasti lattiaan. Artturi, joka ampui, on tulijan tuntiessaan senverran hätkähtänyt ettei kerkiäkkään syöttää kivääriinsä uutta panosta kyllin sukkelaan, vaan Pekka ehtii tointua ja tähdätä pistoolinsa hänen naamaansa.

"Tunnetko?" kysyy Pekka.

Vastustaja vain karjaisee niin että koko vintti vavahtaa. Pekan käsikin pettää tämän villin raivonpurkauksen edessä. Täytyy ottaa uudempi tähtäys. Mutta kohdalleen päästyään tekeekin ase sitte kylmästi puhdasta jälkeä: peräperää lennättää se luodin Artturin otsikkoon ja toisen rintaan. Sälliltä sinkoaa pyssy käsistä, ja käsivarret levällään kierähtää ruumis nurinniskoin, mätkähtäen selälleen niin raskaasti että tomu pölähtää lattialautojen rakosista. Senjälkeen ei kaatunut enään värähdäkkään. Pekan valtaa sellainen tyydytys ja ilo että tuskin huomaa kipua kyynärvarressaan — sekin tuntuu vain suloiselta. On niin helppo olla kuin olisi ominaispainoltaan yhtäkkiä paljon keventynyt.

Ja kun toinen henkilö, joka sivumpana on kyykkinyt tulenteossa — tuli pilkahtelee vintillä jo kahdesta paikasta — nyt lähestyy, kohottaa Pekka tyynesti aseensa, odottaen vain ensin että tulija tuntisi hänet. Muorilla näkyy olevan kivääri, tietysti, niinhän Villi-Iitalla pitää ollakkin. Mutta muija ei näy vintin hämärässä vielä tuntevan esikoistaan, tuskin huomaakaan häntä, tuijottaa vain kaatunutta, alkaen valittaa särkyneellä äänellä:

"Arttu, Arttu, voi minun kultapoikani, onko sinuun sattunut? Sattuiko pahasti? Arttu-kulta, sano äitillesi, sattuiko pahasti?" — Muori kyykistyy kaatuneen viereen ja koettaa tukkia verta, jota hiljalleen pulppuaa otsasta. Huomattuaan rinnastakin tihkuvan punaista, parahtaa muija kamalaan itkuun: "Arttu-poika, oletko sinä kuollut? Etkä saanut äitillesi hyvästiäkään jättää!" — Muija hyppää pystyyn ja pui nyrkkiään: "Sinä perkeleen lahtari. — Pekka!"

Niin, Pekkahan se on, ja aseensa hän on laskenut alas, kykenemättä sitä enään nostamaan. Se pamahtaa vielä kerran hänen nyrkissään, pudoten sitte kolinalla lattialaudoille. Ja niin on Pekka aseeton. Hän odottaa vain mitä tulemaan pitää. Ei hän ole masentunut eikä tunne katumusta, ei tunne ylipäätään mitään, muttei hän voi tehdäkkään enään mitään — ajattelee vain: en jaksa tehdä tätä, en.

"Vänrikki hoi, se ampuu!", huutaa Pekan sotilas, jonka pää näkyy jo porrasaukossa.

Tosiaankin. Muijan kädessä kivääri jo ääntää: riks-raks. Pekka oikaisee vartalonsa suoraksi ja katsoo rauhallisena pyssyyn, joka ojentuu päin.

Pamaus sysää häntä rintaan. Pekka tietää että se sattui hyvin. Sitte pimenee silmissä, ja hän vaipuu humisevaan syvyyteen, johon vielä kaikuu etäältä kimeä laukaus. — Nyt solttu ampui muutaman vanhan naisen, ajattelee hän vielä. Nyt on kaikki selvää. — Ja sitte ei hän enään ajattele mitään. On niin hyvä olla, tulee niin valoisa, ja Pekka keinuu valossa hiljalleen kuin putoava paperilappu, joka ees taas leijuen vähitellen kepeästi laskeikse maata kohti.

XV

Sairaalan valoisalla pihamaalla liikuskelee joukko sinikaapuisia miehiä. Toiset istuvat korituoleissa. Kaikki he ovat kalpeita ja laihoja. He ovat menettäneet paljon verta, ja siksi aurinko tekee heille hyvää.

Sanotaan että on juhannus. Hekin ovat saaneet juhannuksen, kaikkien ihmisten yhteisen kesäjuhlan. Sitä kai he kukin tuumivat, koska ovat tulleet niin hiljaisiksi. He olivat jo koteutuneet tähän sairaalassaoloon, johon ulkomaailma vain silloin tällöin lähetti jonkun vierailijan — omaisen tai tuttavan. Keskenään he olivat jo kuin yhtä perhettä, tottuneita toistensa kurjuuteen. Omista vammoistaan he saattoivat laskea reipasta leikkiä. He kilvoittelivat ilossa ja kokkapuheitten keksinnässä. He olivat rampojen ja runneltujen hullutteleva veljessarja — jos joku nääntyi ja kuoli pois, tai jos joku laskettiin parantuneena pois, ei joukkomieliala siitä muuttunut. Sellaiset tapauksethan kuuluvat asiaan sairaalassa ja antavat tälle ololle omaa erikoista väritystään.

Mutta nyt on heillekkin tullut juhannus. He tietävät ettei täällä enään viivytä kauvan, vaan että kukin kohdaltaan saa piakkoin yrittää uudelleen tuonne ulos, kaikille ihmisille yhteiseen elämään — niillä mahdollisuuksilla mitä kullakin vielä on jälellä. He ovat sodassa raskaasti haavottuneita nuoria miehiä, kaikki kuoleman valtakunnan porteilla käyneitä, ja siksi paluu tavalliseen elämään tuntunee monestakin oudolta.

He vetäytyvät erilleen toisistaan.

Joku tarkka huomioidentekijä, jolla olisi sydäntä heitä nyt tarkastaa, voisi heidän erilaisesta esiintymisestään lukea mitä erilaisimpia mielialoja. Voisi aavistaa miten joku rampa mielessään kiroaa, ja toinen taasen sanelee äänetöntä rukousta. Keskikesän päivän kutsu on heille suuri koettelemus. — Toisille, joille toki on vielä kaikki jäsenensä tallella, voi tämä päivä olla ilon aihe — siksi he mielellään käyskentelevät etemmäs puistokäytäville, kuka katsellen siellä heleihin väreihin puhkeavia kukkalavoja, kuka puitten lehvien läpi seuraten pilven kulkua sinisellä taivaalla, kuka hyräillen jotain laulunpätkää. — Yhteistä kaikille lienee vain se että heitä piinaa toistensa kurjuus, joka nyt ulkoilmassa on liiaksi ilmeinen. Sairaalan puvut ja desinfisioimisaineitten katku kiusaa heitä, niin toisia, jotka siunaavat lämmittävää päivää kuin toisia, joita se katkeroittaa.

Sellaisena, tuskallisena ja poistyöntävänä, väreilee yleinen tunnelma ainakin sen sinimekkoisen kantapäillä, joka heikoin jaloin astelee puistotietä poispäin. Se on Pekka. Vielä kerran hän kääntyy katsomaan taakseen piha-aukealle. Siellä, sinisten vaikenijain yläpuolella, hohtaa puitten välitse sairaalan kellertävä seinä. Kaikki akkunat ovat auki, ja lumivalkoiset uutimet puistelevat niistä ulos helmuksiaan kuin jäähyväisiksi. Jäähyväisiksi, niinkö?

Parin päivän perästä!

Silloin on täältä jo lähdettävä, tästä uupumuksen asuinsijasta. Ei saanutkaan mennä pois. Ruumis oli liian sitkeä. Se parantuu — täydellisesti. Puhkiammuttu rinta hengittää jo. Vasen käsikin taitaa parantua; ylihuomenna se päästetään siteistä. — Ja sitte! On mentävä tuonne ulos, aidan taakse, jossa elämä kohisee.

Niin, mikäs olisi ruumiin puolesta mennessä, jos tuntisi sinne vielä kuuluvansa. Mutta sinne paluustaan ei osaa iloita enemmän kuin nuo rammat tuolla. Melkeinpä täytyy kysyä itseltään: mennäkkö vai eikö mennä? — Täällä on ollut niin turvallista. On tarvinnut vain myöntää itselleen olevansa heikko, ja ajatella vain huomisesta huomiseen. Nyt tulee sellainen masentava kysymys eteen. Se loimottaa edessä ja vaatii vastausta. Eikä sitä jaksa ratkaista —

— Omatuntoni ei syytä minua mistään. En ole tehnyt mitään sellaista, joka mieltäni vaivaisi. Rauha nukkuneille. Nyt on heidän hyvä olla. Mutta minun ei ole hyvä. Inho ja kyllästys valtaa minut, kun ajattelenkin palaamista tuonne. Olen ollut jo kuoleman piirin sisällä, ja kuulun yhä sinne. Mitä teen enään tällä jälkielämällä? Miksi sitä minulle tyrkytetään? Miksi ovat lääkärit näin taitavia ja hoitajattaret näin huolellisia? — Olisivat edes hiukan hutiloineet. — Tai jos olisi silloin siellä edes ammuttu vähän suurireikäisemmällä pyssyllä — mitäs sellaisesta japanilaisesta, jolla saa puhkoa miehen seulaksi, eikä niistä lävistä sittenkään mahdu henki pihisemään loppuun.

Ei tottavieköön Pekkaa haluta enään palata tuonne. Hän aavistaa että tulee olemaan sanomattoman vaikeaa enään sinne toistamiseen juurtua. Hänen elämänsä puuta on töytäissyt sellainen myrsky, joka on sitä julmasti pahoinpidellyt. Se näyttää kyllä vahingoittumattomalta, voivatpa sivulliset luulla ettei sillä ole mitään hätää, mutta se itse tietää että juuret ovat poikki. — Ihminen ei lopultakaan ole mikään kasvi — jota voi leikellä, paikkailla, ja muutella paikasta toiseen — vaan paljon monimutkaisempi olento, jota ei voi verrata mihinkään muuhun. Ihminen voi näyttää aivan eheältä, vaikka hänen sielunsa juuret olisivat niin ruhjotut että tuntee olevansa aivan avuton ryhtymään enään mihinkään. — Ja sittenkin täytyy! Monen muun on täytynyt, ja täytyy Pekankin. — Miehuus lienee siinä että tyynesti alistuu välttämättömyyteen eikä napise eikä vapise.

Pekka on tullut sairaalan raja-aidalle. Sen läpi hän katselee pelloille ja niityille, kuvitellen olevansa tervehdyskäynnillä elämän luona. Mutta ei hän jaksa päästä siihen vireeseen kuin ennen, joskus. Välinpitämättömänä hän aistii luontoa, ihmetellen vain itsekseen mitävarten nuo linnut pauhaavat tuollatavoin ja mitävarten kukat niin tavattomasti helottavat. Se kai kuuluu niitten tehtäviin, ja niin kai ne ovat tehneet ennenkin, mutta Pekka vain ei ole entinen. Hänestä on tullut elämän inhoaja. Hänellä on entisyydestään päällimmäisinä hädän ja tuskan muistot vain. Hänellä ei ole muuta mahdollisuutta kuin joko kaivella niitä tai pysyä aivan turtana ja ryhtyä puuhaamaan jotain, ettei muistaisi olevansa olemassa. Mies ilman sukua, ilman kiintymyksiä, ilman mielenliikkeitä — olkoon nyt sitte sellainenkin olio maan päällä. Sanotaan että viisas on se, joka ei puhu mitään ei väitä mitään eikä halua mitään — ihmettelee vain. Se on surkeaa viisautta, mutta paremman puutteessa se saanee kelvata.

— Kunpa olisi edes selvän konkurssin tehnyt mies, niin löisi vain reippaasti entisyytensä ovet kiinni, ottaisi eteensä valkoisen paperiarkin, ja piirtäisi siihen uudelleen: Debet — Kredit. Mitään saldoa ei tosin olisi, josta alottaa, mutta sitähän alottaminen juuri merkitseekin että on alotettava tyhjästä. Vieläpä konkurssintehnyt tietää senkin että nyt on toimittava paremmin kuin ennen, sillä tileissä ollut vajaus on jäänyt muitten vahingoksi.

Mutta onhan Pekan asema sittenkin aivan sama! Hänellä on ollut takaaja — rajattomalla luottamuksella. Hänellä on ollut Lahja, ja on ehkä vieläkin. Tasan kaksi vuotta tuli viime-yönä eräästä kaukaisesta juhannusyöstä, kaukaisesta, hyvin kaukaisesta, niin että sen ja nykypäivän välille mahtuu kokonainen elämä, Pekan "kesä".