Part 6

Pirtin peräpenkille paiskattiin otus. Tiera rupesi nylkemään metsän kuningasta ja lauloi:

Elä otso tuosta huoli, Eläkä pane pahaksi, Jos tulevi turkin tunti, Karvojen katsanto-aika, Ei tuhota turkkiasi, Karvojasi ei katsota, Herjojen hetaleluksi, Vaivaisien vaattehiksi.

Lihat palottiin ja vietiin kattiloihin keitettäviksi. Isolle pöydälle sitten ladottiin ruokia juomia ylöllisesti ja istuttiin aterialle. Tiera lauloi:

Kummun ukko, kultarinta, Tapion talon isäntä, Metsolan metinen vaimo, Metsän ehtoisa emäntä, Mies puhas, Tapion poika, Mies puhas, punakypärä, Tellervo, Tapion neiti, Kanssa muu Tapion kansa, Tule nyt häihin härkösesi, Pitkävillasi pitoihin. Nyt on kyllin kystä syö'ä, Kyllin syö'ä, kyllin juo'a, Kyllin itsensä piteä, Kyllin antoa kylälle.

Istuttiin siinä sitten illemmaksi. Vaimoväki siirtyi levolle, mutta miehet rähisivät aamunkoittoon asti. Tarmo, selvin mies joukosta, nousi vihdoin ja meni maata, sivumennen huomauttaen, että eipä olekaan kymmenenkuntaan vuoteen hänellä ollut näin rattoisaa iltaa.

Sarmilassa kävi ajan takaa muuan vanha nuorimies, nimeltä Kaapro. Hänen kanssaan Vuolamoinen, Vienon veli, tuli erittäin hyvin toimeen. Vuolamoinenkin oli jotensakin itserakas, vaan Kaapro ei siinä suhteessa löytänyt vertojaan. Hän luuli kaikkien tyttöjen, jopa naineidenkin, olevan häneen aivan ihastuneita ensi katsannolla. Keskenään nämä veikot sitten kehuivat vastustamattomuudestaan tässä suhteessa.

Toisessakin suhteessa he olivat hengen heimolaisia nimittäin hevosia arvostellessa ja ajaessa. Se oli heidän hupaisinta ajan viettoaan.

Kaikeksi onnettomuudeksi tuommoiset luonteet pian riitaantuvat, kun heidän etunsa vähänkään tulevat ristiriitaan keskenään.

Kaapro oli jo ennestään silmällä pitänyt erästä varakasta vanhaa piikaa, vaan päättämättömyydessään jättänyt kosimisen kesken, niinkuin hänen tapansa oli. Mutta kun Vuolamoinen huomionsa käänsi samaan neitoseen, niin Kaapro ensin ei muka ollut huomaavinaan asiata, vaan kun pelkäsi toden olevan tarkoituksena, hän närkästyi, ja soimasi muiden läsnäollessa Vuolamoista. Tämä, ollen vankan hämäläistalon tuleva hallitsija ja arvossapidetyn isänsä poika ei suvainnut tuollaista kohtelua vaan vaati Kaapron tappeluun.

Tuota kaksintaistelua oli kokoontunut katsomaan kylän nuoriso, ei ainoastaan miehenpuoliset, vaan vieläpä naisetkin tahtoivat nähdä, miten heidän ihailijansa ottelivat. Kaapro kerskasi pian masentavansa tuon hämäläisen kauriin ja Vuolamoinen ei sanonut pelkäävänsä karjalaista karjua.

Hän, jonka vuoksi taistelu tapahtui, oli asettunut kivelle istumaan taistelevien ääreen.

Punaisissa ja sinisissä vaatteissaan hän näytti hiukan suruttomalta ja seurasi suurella tarkkuudella taistelun vaiheita.

Sylipainia siinä ensin pantiin. Kellahti Kaapro vihdoin seljälleen. Vaan kohta hän oli pystyyn kavahtanut ja antoi iskun vastustajansa nenälle niin, että veri sieramista purskahti. Tuskasta ja hävystä vimmastuen Vuolamoinen ryntäsi Kaaproa kohden, vaan sai samalla toisen iskun oikeaan ohimoonsa ja vaipui tunnotonna tantereelle. Taistelu tietysti oli päättynyt ja kylmällä vedellä Vuolamoisen päätä valeltiin, kunnes hän virkosi ja palasi Sarmilaan. Kaikki hänen sukulaisensa häpesivät kovin ja seuraavana päivänä Tarmolan väki lähti paluumatkalle kotia.

XIII

Talvea seurasi kevät ja lämmin kesä ja silloin hämäläisten sitkeä vastarinta kristinuskoa vastaan johti Suomeen Birger Jaarlin laivastoineen.

Ei ollutkaan nyt hämäläisillä leikinteko edessä. Suuremmassa vaarassa kuin koskaan ennen oli heidän uskontonsa ja vanha vapautensa. Kun kuulivat ja näkivät, minkälainen laivasto oli hämäläisten satamaan saapunut, he ensin epäilivät, tokko vastustus olisi ensinkään mahdollinen. Neuvoteltiin ja kyseltiin vanhalta Irjaltakin hänen mielipidettään. Hän tietysti kehoitti vastukseen.

Ei kuitenkaan mitään päätaistelua saatu toimeen. Pienemmissä kahakoissa hämäläisten vastarinta murrettiin.

Voitetuille sitten tyrkytettiin uusi uskonto tai kuolema, tai poikkeustapauksissa vankeus.

Viimemainittu kohtalo tuli Irjankin osaksi. Niin vanhaa ei haluttu hengiltä ottaa, vaikka ei tosin suuria toiveita ollut siitä, että itsepäinen loihtijan emo mukaantuisi uskoaan muuttamaan.

Irja itki harmissaan, muistellen entistä mahtavuuttaan ja niitä aikoja, jolloin vielä Väinön henki eli kansassa vireänä, jolloin runot kaikuivat hartaammin ja useammin kuin nykyisen kansan huulilta, jolloin Ahti oli innostaan auliimpi ja suopea, Mielikki alinomaa antipaidoissaan ilmestyi metsästäjille ja johti heitä oikeille poluille. -- Ne ajat olivat olleet ja menneet.

Lapsuuden suruttomia päiviä hän myös ajatteli ja ensimäisen rakkauden heräämistä rinnassaan ja jumaloidun miehensä ennenaikaista, surullista, loppua. Ja valuivat hänen silmistään veet, "herneaarta hereämmät."

Hänen koppinsa ovi aukeni ja auringon valo tulvasi sisään. -- Ja auringon valon ympäröimänä seisoi ovessa keski-ikäinen mies, munkin puvussa, joka oli tullut vanhusta lohduttamaan ja uuteen uskoon taivuttamaan.

Irja tuijotti tulleeseen, niinkuin ylönluonnolliseen ilmestykseen. Olihan ovessa seisoja kristitty ja olisihan ollut odotettavissa, että vihan leimu olisi vanhuksen silmissä ilmestynyt. Vaan päinvastoin autuaallisin hymy valaisi hänen muotonsa ja hän katsoi vierasta, katsoi kauan ja ikäänkuin haltioissaan.

Hengellinen mies, tuosta kummastuneena, kun oli kuullut vanhuksen olevan paatuneimpia pakanoita, rohkeni astua peremmäksi ja istua pienoisen arkun kannelle.

Yhä vaan Irja häneen katsoi. Vanhuksen huulet vapisivat ja sopersivat jotakin.

-- Minä olen tullut, alotti vihdoin vastatullut, tarjoomaan sinulle ainoaa, autuuttavaa uskoa ja pelastamaan sinua ijankaikkisesta kadotuksesta.

Huonoa suomenkieltä hän puhui, vaan Irja kuitenkin ymmärsi puheen sisällön.

-- Paljon olen saanut tuon uskosi vuoksi kärsiä, vastasi Irja. Heimolaiseni ovat kristityt rääkänneet, mieheni ja yhden lapseni he ovat tappaneet. Mitä minä semmoisesta uskosta! Vanha uskontomme on rehellinen, uusi uskonto on kavala.

-- Sinä puhut kuin sokea maailmasta, jota hän ei koskaan ole nähnyt, ja vieläpä ankaramminkin, sillä sokea ei moiti Jumalaa ja hänen luomakuntaansa. Mutta koska et ole valmistunut, huomaan, vastaanottamaan ainoaa, autuuttavaa uskoa, niin jätän sinut vielä yksinäisyydessä miettimään tilaasi.

-- Minä voin kuolla milloin tahansa ja ehkä en saa enää sinua puhutella. Ja vaikka en vielä suvaitse uutta uskoa, niin en voi sinusta erota.

Munkki katsoi vanhusta pitkään ja luuli hänen olevan houreissa.

-- Minä olen aivan selvällä järjellä, lisäsi Irja. Mutta entiset muistot valtaavat vastustamattomasti sieluni. Tiedä, että olet aivan miesvainajani näköinen siihen aikaan, kun tulin hänet tuntemaan. Astuntasi, silmäniskusi ja puheesi sointu -- oi mitä muistoja ne herättävät entisistä, onnellisista oloista!

-- Tämä on taivaallisen isän kummallista kaitsemista, sanoi vieras. Aivan selvästi Hän käyttää minua välikappaleena, saadakseen sinut taipumaan kristinuskoon.

-- Minun täytyy myöntää, että viisas on semmoinen Jumala, sillä ei mikään muu keino voisi kovaa sydäntäni järkyttää. -- Mutta en vielä ole suostunut.

-- Minä menen nyt ja tulen huomenna.

-- Tule vielä tänä iltana. Eihän sitä tiedä milloin elämäni lanka katkeaa.

-- Munkki nousi ja meni. Irjan silmät häntä seurasivat.

-- Kummallista, vanhus mutisi. Mikä minulle on tullut? Olenhan kuin rakkauden houreissa ja kuitenkin eri tavalla kuin ennen. Ja mitä merkitsee tämä kaikki? Varmaankin se on auringon viime vilaus vuorten huipuilla, ennenkuin pimeys peittää maat ja mantereet. Onko tämä sen kristityn Jumalan tointa. Niin -- kautta Tuonen joen pyörteiden -- en ole koskaan Ukon huomannut tämmöisiä ihmetöitä tekevän!

Syvissä ajatuksissa lepäsi vanhus, ajatellen itsekseen, että hän tulee vielä tänään. Ja uusi ihastus valtasi vanhuksen mielen, kun hän sai taas nähdä nuo suloiset silmät, tuon lumoavan katseen, nuo heleät sanat, jotka muuttivat uuden uskon perusopit hänen korvissaan kuulumaan aivan erilaisilta kuin koskaan ennen. Vaatiihan valistunutkin inhimillinen luonne jotakin näkyväistä uskonnollisten käsitteiden tueksi, saatikka valistumaton.

Siinä lepäsi Irja ja kuunteli tuota vanhaa ja kuitenkin vanhentumatonta oppia taivaallisesta Isästä, joka sulasta armosta, säälien syntiin langennutta ihmiskuntaa, antoi ainoan poikansa uhriksi maailman synneille. Ja niinkuin kevään routa ja jää sulaa vähitellen auringon karttuvan lämmön vastustamattomasta voimasta, niin nyt tuon vanhan pakanankin sielu ei voinut sotia uusia tunteita vastaan, jotka vuodatettiin hänen sieluunsa kuin kukkaset kesäiselle kedolle.

Useat päivät ja viikot vierivät ohitse. Tyyneenä vaan heikkona makasi Irja vuoteellaan. Hänen ruumiinsa oli murtunut, hänen sielunsa muuttunut.

Joka päivä istui munkki hänen luonaan ja koittipa vihdoin viimeinen elinpäivä vanhukselle. Tyyneenä ja iloisena hän nyt odotti tulevaa elämää, kun oli kastattanut itsensä. -- Yhä harvempaan hänen rintansa kohosi ja kun hän viimeisen henkäyksensä veti, piti hän munkkia kädestä ja hänen silmänsä olivat hänen kääntymisensä maalliseen matkaansaajaan suunnatut.