Part 5

-- Ja tuon kaksinkertaisen naisviettelijän jätit eloon? Miksi?

-- Siksi, että -- -- että vieläkin häntä rakastan. Kyllä häntä inhosin sydämeni syvyydestä, niinkauvan kuin se nainen eli. Mutta jälestäpäin taas en voinut unhottaa uskotonta, jonka varmaankin tytön vanhemmatkin suurella kohteliaisuudellaan viekottelivat.

-- Höperö nainen! Kuinka uskallat vielä tuommoista puhua?

-- Höperö olen; sen ymmärrän.

-- Tiedätkös: olen vannonut tappaa sinut, niinkuin myös gottlandilaisen, jos jommankumman käsiini saan.

-- Ota henkeni, jos tahdot! Muutoin sen muut ottavat.

Kammo seisoi kalpeana, katsellen kalpeaa lastansa. Kova taistelu riehui hänen rinnassaan.

Vihdoin hänen sydämensä heltyi. Eihän Ukkokaan minusta lukua pidä, mitäpä minäkään valastani, mutisi hän. Sitten puhui lapselleen:

-- Astu sisälle, lapseni, kotisi katon alle. Kammon sydän, niinkuin jokaisen ihmisen, kaipasi olentoa, jolle voi huolensa uskoa ja jolta voi lohdutusta saada. -- Varmaankin sinun on nälkä.

-- Kova nälkä minun on, sanoi Sulikki.

Kammo meni äkkiä aittaan, otti sieltä sian ja lampaan lihaa, rieskaleipää, voita ja maitoa.

-- Voi isä miksi en minä saanut mennä? sanoi Sulikki. _Minun_ vuokseni vaivaat itseäsi!

-- Minä nyt palvelen sinua, vastasi Kammo. Syö lapseni; on toki Kammolassa ruan apua. Ehkäpä viime aterian isäsi täällä sinulle tarjoo.

-- Viime aterian! kertoi säikähtäen Sulikki. Emmeköhän vielä huomennakin ole elossa ja seuraavat päivät?

-- Kyllä kaiketi. Vaan olen aikonut lähteä huomispäivänä näiltä tienoilta pois. En sovi hämäläisten kanssa täällä.

-- Lähdetäänpä vaan! Mutta mihinpäin?

-- Olisihan rantamaille syytä mennä? Kunpa olisi Räntä -- niin eihän sinnepäin sovi sinun vuoksi -- no kyllähän johonkin osataan. Pääasia on, että täältä erotaan. Satakoon Ukko sitten rautaisia rakeita hämäläisten päälle! Ne konnat sen hyvin ansaitsevat, sillä hävyttömästi ovat minua kohdelleet. Syyttävät minua siitä, että olen heidän ylitse vastoinkäymisiä rukoillut Ukolta. Sitä en ole ennen tehnyt, vaan nyt sen teen.

Hän lakkasi puhumasta, soperrellen sitte epäselviä herjaussanoja.

-- Nyt laskemme levolle, hän sitte sanoi tyttärelleen. Ja huomenna pois täältä, huonojen seasta!

Heittäytyi vuoteelle pitkäkseen, haukotellen. Haiskahtipa sateelta ilma äsken, hän jupisi.

-- Jokohan Ukko viimein lauhtuisi ja vettä taivosesta vihmoisi?

-- Kuule, isä sanoi Sulikki. Miten talosi käy? Jätätkö sen autioksi? Hämäläiset sen kyllä silloin hävittävät.

-- Piirrän hiilillä viisikaunan oveen, niin eivät uskalla taloon koskea. Ja Tarmolassa käymme mennessämme, hänen haltuunsa uskon taloni. Tarmo on ainoa oikea ihminen noiden mitättömien seassa. -- Niin, ikävä oli, ettet ruvennut hänen miniäkseen. Vaan mitäpä tuosta nyt enään, huokasi tietäjä.

Sulikkikin kallisti päänsä levolle ja kohta hän nukkui sikeästi, moneen yöhön kun ei ollut oikeaa unta saanut.

Yö saattoi olla puolivälissä, kun hämäläisjoukkue astua tallusteli kujaa pitkin Kammolaan. Äänettöminä miehet tulivat pihaan, astuivat moniaat portaille ja pönkkäsivät ulko-oven lujaan. Pienet luukut seinissä myös koetettiin saada pajuvitsoilla kiinnitetyksi. Eivät miehet aavistaneet, että tietäjän tytärkin oli kotiinsa saapunut.

Lastuja ja tuohta, jopa rohtimiakin, oli vakoissa tuotu Kammolaan. Mitä niillä aiottiin tehdä, sen lukija kyllä arvaa. Pirtin alle niitä koetettiin tukkia, minkä mahtui. Ja sitten sytytettiin.

Kuivat olivat sytyt, kuivat myös sytytettävät. Ei aikaakaan, savu alkoi kohota Kammolan pirtin seinämiä ylöspäin ja rakennuksen kehä alkoi sieltä täältä kimallella tulen vallassa.

Kammo hypähti pystyyn vuoteeltaan. Pirtti oli savua täynnä. Sikeästi nukkunut Sulikki myös heräsi ja alkoi huutaa.

Tietäjä kirosi nyt, kun oli ajattelemattomasta jäänyt aseitta yöksi. Olisipa edes rautakangen vajasta kaapannut. Nyt hän seisoi sulin käsin -- unohutti noutaa, kun tyttärensä tapasi.

-- Me olemme hukassa! hän huudahti, koettaen ulko-ovea rynnistää. Se oli turhaa.

Ukkosen majesteetillinen ääni nyt alkoi avaruuksia kajahutella ja salamat alkoivat leimuta. Moniviikkoinen helle puhkesi rankkasateeseen. Kun se oli tauonnut, silloin onnettomain hätähuudotkin olivat vaienneet.

-- Hetipä Ukko hellitti, kun Kammo henkensä heitti, tuumailivat hämäläiset hyvillään.

Seuraavana iltana Irja Kammolan raunioille saapui, kun oli tapauksesta tiedon saanut. Kammon ja Sulikin ruumiit etsittiin ja löydettiin ja kahden palkkalaisen avulla ne maahan kätkettiin. Irja seisoi äänetönnä sukunsa jäännösten edessä. Ei kyyneltä kohonnut hänen silmiinsä. Vihdoin hän supisi: niin käy niiden, jotka eivät vanhempiensa tahtoa noudata! Sen sanottua hän kääntyi menemään, eikä niillä tienoin vanhusta sen jälkeen näkynyt.

X

Kun pitkällinen pouta Etelä Suomessa vihdoin hellitti, seurasi parin viikon kuluessa alinomaisia sateita.

Muutamana tuulisena ja sateisena kesäpäivänä Ragnar Ulfinpoika, joka viikko takaperin oli palannut miehineen Sulikkia takaa ajamasta, kuultuaan hämäläistytön ja hänen isänsä surkeasta kuolemasta, seisoi Skanssin laiturilla ja silmäili vyöryviä aaltoja, joita kuitenkin lukuisat saaret Aurajoen edustalla supistivat, verraten niihin, jotka Itämeren selillä toisiaan takaa ajoivat. Merta oli Ragnar aina rakastanut ja etenkin hän nautti muistoistaan lakkapäiden laineiden vallassa, kun näki jonkun aluksen keikkuvan kuin lastun aalloilla, vihurin vinkuessa mastojen köysissä ja hyrskyjen roikuessa yli laivankannen.

Näkyipä nytkin alus lähenevän Aurajoen suuta. Hyvä oli vauhti tulijalla eikä aikaakaan, niin purjeet luiskahtivat mastoista alas ja taitavasti laiva laskettiin Skanssin laituriin.

Pitkään Ragnar silmäili laivuria, joka nousi aluksesta hänen puheilleen, vaan outo oli mies, tuntematon. Lukija hänet kuitenkin jo on nähnyt kun hän, öljytty sadelakki päässä, teki kauppoja hämäläisten kanssa. Siitä ajasta hän oli laihtunut, koska itämatkallaan oli sairastunut kuumetautiin ja maannut moniaita viikkoja.

Ragnar käski tulijan astua katon alle ja sanottuaan moniaita sanoja laivamiehilleen, Halfdan nousi maihin.

-- Olen paluumatkalla Novgorodista, alotti gottlantilainen kippari enkä tänne asiatta olisi poikennut, koska kaupanhaluni on loppunut. -- Tulin vaan noutamaan poikani, joka kuuluu tänne tulleen, tiedottani, tahdottani, muutaman tyttöhattaran seurassa, pakanatytön sitäpaitsi. Sen sain kuulla hämäläisiltä, joiden haltuun jätin pojan Novgorodiin mennessäni, koska poika kuumetta sairasti ja olisi ehkä koko laivaväen saastuttanut taudillaan. Lieneekö täällä semmoista poikaa näkynyt? Einar on hänen nimensä.

-- Kyllähän täällä semmoinen poika on nähty, vastasi Ragnar ja kaiketi hän par'aikaa piispan talossa oleskelee.

-- Tunnet hänet ehkä?

-- Tunnen.

-- Miltä poika tuntuu? Älä ujostele sanoa ajatuksiasi suoraan! Näet, etten hänen tekojaan kaunistele, sillä hän on minulle huolia tuottanut jos jonkinlaisia.

-- Minä hänestä pidin paljon.

-- Hoo! Merkillistä! Sinä lienet ollut hyvin vähän tekemisissä Einarin kanssa?

-- Enpä niinkään vähän. Kyllä hän oleskeli meillä hyvinkin usein, mutta --

-- Mutta? --

-- Ei hän täällä nyt enää niin usein käy.

-- Kas niin! Tietysti hän menetteli tuhmasti.

-- Ei ensinkään, mutta hän oli joutumaisillaan sukulaisekseni.

-- Sukulaiseksesi! Onko poika riivattu? No, kyllästyikö tyttäresi häneen tai hän tyttäreesi?

-- Ei kumpaakaan. Kuolema tuli väliin.

-- Se olikin parasta.

-- Raaka olet, kuulen puheestasi. Mistä tiedät, mikä maailmassa on parasta? Oliko se meillekin parasta menettää rakas ainoa lapsemme?

-- Älä minua väärin ymmärrä! Minä tarkoitin, että oli meille vanhemmille parasta, ettei heistä pariskuntaa tullut.

-- Tiedätkö sinä, minkälainen heidän onnensa olisi tullut olemaan?

-- Tiedänpä jokseenkin! Se, joka karkaa pakanatytön kanssa, ei olisi liian persoiltava ollut sinulle vävyksi. Mutta sitä paitsi tulee poika naimaan Gottlannista. -- Niin, älä ällisty! Kyllä hänellä sielläkin on morsian.

-- Kuinka voit noin... Mutta en ymmärrä! Ja olihan hän niin Inkeriin mieltynyt.

-- Hän mieltyy kyllä muihin paitsi siihen, jonka hänen täytyy naida.

-- Pitääkö hänen siis vasten tahtoaan ottaa gottlantilainen neitonen?

-- Hänen pitää noudattaa isänsä tahtoa. -- Rikkaimman kauppiaan tytär Visbyssä!

-- Vai niin! Ja luulet siis, että siitä tulee onnellinen liitto.

-- Kunhan toisiinsa tottuvat, niin hätäkö elää kun on tavaraa yltäkyllin.

-- Sokea isä! Oletpa oikea mammonan orja!

-- Niinkuin ei kukin ihminen kullalle kumarteleisi! Rikkaus mahtia tuottaa. Luulisipa miehen sinun ijässäsi sitä ymmärtävän.

-- En sitä ymmärrä ja toivon, etten koskaan sitä tulekaan ymmärtämään.

-- Se onkin onni, jatkoi Halfdan, etteivät kaikki sitä ymmärrä. Sillä silloin syntyisi yleinen tappelu.

-- Ja sen tappelun jälestä kai kaikki olisivat onnelliset? lisäsi ivaten Ragnar.

-- Jää hyvästi! Emme ymmärrä toisiamme -- emmekä koskaan tulisikaan ymmärtämään.

-- Sen vuoksi olikin ehkä parasta, ettei meistä tullut sukulaisia. -- Herran haltuun!

-- Itsepäinen mies, jupisi mennessään Halfdan.

-- Oikea merikarhu! supisi Ragnar. Halfdan lähetti nyt muutaman laivamiehistä pyytämään venhettä lainaan Ragnarilta. Niin oli kippari kyllästynyt häneen, ettei enää halunnut häntä puhutellakaan.

Venhe luvattiin ja soutajan otti Halfdan miehistään, asettui itse perään ja kevyesti lipui vene vastavirtaa ylöspäin. Ei kulunut paljon aikaa, ennenkuin oltiin Räntämäen kirkkorannassa. Piispan pakinoille ei Halfdanilla ollut juuri halua joutua. Tiesi, mitä tuo mustakauhtana voisi sanoa hänelle, jos jollakin tavalla olisi saanut vihiä hänen kaupoistaan hämäläisten kanssa!

Mutta eipä sattunut paremmin, kuin että Tuomas piispa juuri seisoi pappilan venherannassa renkinsä kanssa neuvottelemassa, miten piispan venhettä korjattaisiin.

-- Onko minulle asiaa? kysyi Tuomas lyhyesti.

-- Tulin hakemaan täältä nuorta miestä, joka on ollut täällä jonkun ajan. Einar on hänen nimensä.

-- Kyllä hän täällä on. Oletko hänelle sukua?

-- Hän on minun poikani.

-- Einar on miellyttävä poika. Ei hän kuitenkaan ulkomuodoltaan sinuun vivahda.

Halfdan ei katsonut voivansa tähän sanoa mitään erityistä. Tulihan vaan ajattelemaan, että ihmiset tässä osassa maanpiiriä eivät ainakaan liioitelleet kohteliaisuudessa häntä kohtaan.

-- Mistä olet? jatkoi Tuomas. Ja mikä ammattisi?

-- Gottlannista. Laivuri olen.

-- Hm! -- Kaiketikin kuljet merimatkoilla kaupan teossa hyvin monissa paikoin?

-- Kyllä -- jokseenkin monessa.

-- Ja olet hämäläistenkin kanssa kauppoja tehnyt?

-- Onko sitä kukaan minusta sanonut?

-- Minä tiedän, että olet kauppoja heidän kanssansa tehnyt.

-- Miksi sitte kysyt? -- Koska tiedät, en tahdo kieltää olleeni hiukan tekemisissä heidän kanssaan. Vaan en suinkaan ole ainoa.

-- Tiedät semmoisen kaupan kielletyksi.

-- Olen kyllä kuullut jotakin semmoista puhuttavan.

-- Pyhä isä Roomassa on sen rangaistuksen uhalla kieltänyt, jonka rangaistuksen lievin muoto on sakot.

-- Niin, kyllä se lienee niin.

-- Niin se on! karjasi Tuomas vihasta vapisten. Ja sinä olet muka kristitty, nimeksi ainakin; etkö ajattele, mitä se merkitsee, että rikkoa pyhää kirkkoa vastaan. Auttamalla pakanoita sinä estät pyhän uskomme levenemistä.

-- Sitä en ole tarkoittanut, aloitti Halfdan.

-- Tietysti sinä olet tarkoittanut kartuttaa varojasi, keskeytti Tuomas ja sitten synnin helmoissa nauttia saaliistasi. Tuommoisilla tuppisaksoilla ei ole aavistustakaan korkeammista riennoista. Vatsa on sinunkin jumalasi, sen tuomion naamasi julistaa.

Tämmöinen kohtelu alkoi Halfdanin luonnolle käydä, sillä ei hänkään ollut noita lauhkeita luonteita, jotka kärsivät äreyttä muutoin kuin hyvin rajoitetussa muodossa.

-- En tiedä mihin määrin minun tässä pitää nuhteitasi sietää, sanoi gottlantilainen, vaan sen toki ymmärrän, että olen Ruotsin valtakunnan alamainen ja sen lakien alle alistuva, niinkuin itsekin lienet.

Veri kohosi piispan poskiin, tätä puhetta kuunnellessa.

-- Vai niskoittelemaan aiot ruveta! Mutta siitä ei tule mitään! Pyhä kirkko hallitsee kaikki kansakunnat maan päällä, sen alle kuuluvat kuninkaat ja ruhtinaat, ja joka kirkon lakia vasten rikkoo, hänet kirkko, eikä maallinen hallitus, tuomitsee.

-- Olkoon se asia miten tahdot, mutta minä otan poikani täältä ja lähden pois.

-- Kun ensin olet rangaistuksesi kärsinyt ja sakot kirkolle suorittanut.

-- Tavarani olen matkoillani myynyt, millä siis maksan?

-- Älä mutkittele! Sinä saat piirtää nimesi velkakirjan alle vierastenmiesten läsnä ollessa; kyllä minä sitten sakot perin. Synninpäästön saat täällä kirkossa, kun ensin tunnustat rikoksesi ja anteeksi anot minun kauttani pyhältä kirkolta. Seuraa minua niin kirjoitetaan ensin velkakirja.

Sydämessänsä Halfdan toivoi piispan siihen paikkaan, johon vuohet joutuvat viimeisen tuomion jälkeen. Vaan mitäpä auttoi tässä muu kuin mukaantuminen.

Velkakirjan alle hän siis piirsi nimensä ja todistajat sitten hänen nimensä jälkeen panivat puumerkkinsä piispan kirjoittamien nimiensä alle.

Mentiin sitten kirkkoon, jossa Halfdan alttarin edessä polvillaan tunnusti rikoksensa, vannoi ei vasta rupeavansa kauppoihin pakanoiden kanssa ja pyysi anteeksi pyhältä kirkolta piispan kautta, joka sitten luki synninpäästösanat.

-- Nyt saat poikasi tavata ja mennä täältä milloin haluat, sanoi Tuomas.

Synkästi Halfdan katseli piispaa eikä hiiskunut sanaakaan.

Jätettyään jäähyväiset piispalle ja muille Einar seurasi isäänsä venheeseen, joka lykättiin vesille.

Einar tuskin oli istahtanut venheeseen, ennenkuin Halfdan läimähytti häntä korvalliselle.

-- Kunnoton sikiö! hän huusi. Miksi karkasit Kammon luota tänne, jossa nyt olen saanut hävetä ja taipua vaikka minkälaisiin nöyryytyksiin! Tyttären viekottelit mukanasi tietäjältä ja tänne tultuasi hänet hylkäsit ja ihastuit tuon joensuun vahdin tyttäreen! Kyllä sinusta ei ole paljon toivoa minulla! Vaan tiedä se, että kun Gottlantiin tullaan, niin häät minä toimitan ja sinun täytyy ottaa gottlantilainen kauppiaan tytär. Lupaatko, tai varo selkääsi!

-- Lupaan, sanoi Einar, joka tiesi, että hänet paha perisi, jos hän vastusteleisi.

-- Ja tuo lemmon piispa kirjoitti 5 naulaa hopeaa ja 12 vahakynttilää. Vaan kyllä ne sakot takaisin pinnistän juuri hämäläisiltä. Koettakoonpa toisen kerran saada minut kynsiinsä. Kyllä minä luuni korjaan siltä mieheltä. Ja sinutta, poika parka, ei hän nytkään olisi minua puheilleen saanut, se on totinen tosi.

Skanssin rannassa mentiin laivaan. Einar pyysi hyvästille päästä Ragnarin ja Kuningundan luo, vaan Halfdan tiuskasi: -- Ei ensinkään!

Tuuli oli kääntynyt niin, että oli puolittain myötäinen menijöille, jotka vihdoin onnellisesti saapuivat Visbyhyn. Ei viipynyt kauan, niin häät vietettiin ja Einar joutui avioliittoon, joka ensi viikkoina oli kutakuinkin suloinen, vaan kohta muuttui varsin tukalaksi. Sai Einar kyllin kuulla kuka rahat taloon oli tuonut, sai myös kuulla, miten oli Pohjolassa elellyt, sillä huhut siitä olivat pian Gottlantiinkin levinneet.

Niinpä siis Sulikin kärsimykset tulivat kyllin kostetuiksi ja mittansa Einar sai kärsiä, vaikkakin monet monituiset kerrat oli katunut käytöstään tietäjän tytärtä vastaan.

XI

Vaikka olemmekin nyt saapuneet kertomuksemme juonen päähän, tahdomme vielä luoda loppukatsauksen päähenkilöiden kohtaloihin, muuttautuen kymmenen vuotta eteenpäin ajassa. Tuomas piispa, voimakas ja järkevä, oli elämänsä parhaat voimat uhrannut taistelussa sitkeitä hämäläisiä vastaan. Vaan kun vanhuuden ja sanotaanpa myös omantunnon vaivat alkoivat häntä liioin rasittaa, hän paavilta pyysi ja sai eron virastaan ja sitten hän niinkuin usea, jonka maine valoineen, varjoineen, säilyy historian lehdillä, jäi muistelemaan menneitä, myötäkäymisen ja pettyneiden toiveiden aikoja ja hallituksen tai kansan lopputilitystapaa tämmöisissä tapauksissa. Hän ei viihtynyt pettyneitten toiveittensa muistotantereilla, vaan päätti etsiä lauhkeampaa ilmanalaa. Ja kun Benedictus Gottlannista, käydessään piispan ja veljensä Ragnar Ulfinpojan luona, oli mainittua saarta erittäin mukavaksi olopaikaksi kehunut, päätti Tuomas muuttaa sinne. Muutamana syyspäivänä hän lähti matkalle, kävi Skanssissa jättämässä hyvästi Ragnarille ja Kunigundalle, joiden elämästä valonsäde oli poistunut ja jotka nyt murtuneella mielellä elämänsä loppua kärsivällisesti odottivat, ja saapui vihdoin onnellisesti siihen saareen, jota itämeren silmäksi on mainittu.

Lauhkea ilmanala kasvattaa saarella pähkinäpuut tammen kokoisiksi. Mustasta silkkiäispuusta saadaan kypsiä hedelmiä, jopa viiniköynnöksestäkin melkein vuosittain. Kun lisäämme, että saaren ja etusijassa Visbyn asukkaat harjoittivat erittäin laajaa kaupankäyntiä näinä aikoina ja olivat tunnetut rikkaudestaan ja että kirkoille ja luostareille jotakin liikeni tuosta varallisuudesta, niin ymmärrämme, että piispan entinen asuinpaikka, hyinen Pohjola, oli jotenkin takapajulla verraten saareen, jossa Halfdan ja Einar asuivat. Mutta eipä tuokaan muutos piispan elinaikaa paljon pidentänyt. Riutuneita ruumiin voimia on helpompi parantaa kuin murtunutta mielialaa.

Tuli aika, jolloin Tuomas vaipui kuolinvuoteelle. Hän asui Rooma-nimisessä luostarissa, jossa Benedictus, entinen tuttavamme, häntä hoiti. -- Marttinus ei ollut piispaa seurannut tämän nykyiseen olopaikkaan, mutta hiljakkoin hän oli saanut käskyn piammiten saapua sairaan piispan puheille.

Joka päivä Tuomas kääntelihe levottomasti ja kysyi, eikö Marttia jo näkyisi. Ja Benedictus, joka kateudella kuuli tuon ikävöivän kysymyksen, vastasi välinpitämättömästi kieltäen.

Moniaana aamuna piispa oli tavallista kärttyisämpi. Itsekseen hän puoliääneen puheli:

-- Koetan joka päivä valmistautua suureen majanmuuttoon, mutta mielessäni asuu katkeruus. -- Tämmöinenkö on palkka toimestani? Täällä itaruuden ja rahanhimon pesässä, eroitettuna henkisistä riennoista, saan nyt kituen odottaa viime hetkeäni -- Benedictus!

Hän, jonka nimen Tuomas mainitsi, lähestyi vuodetta.

-- Eikö kuulu mitään Martista?

-- Ei, vastasi Benedictus. Kai hän tulee, kun ehtii.

-- Hänen täytyy ehtiä. Pitääkö vielä luonnonlakien minulle kiusaa tekemän?

-- Mitähän paavi oikeastaan ajattelee? hän puheli itsekseen. Kyllä hän on saanut kuulla kaikki. -- Se kidutus! Ja ne asiakirjat! -- Vaan minun täytyi!

Levotonna hän heittäysi edestakaisin. Sitten hän loi silmänsä Benedictus'een.

-- Hän on onnellinen, koska hän on tyytyväinen, mutisi piispa. Leipä ja uni, siinä on onni useille! Mutta minulle leipä ei maistu ja unta en saa nauttia kuin levotonta, hetkittäin.

-- Minua väsyttää, hän jatkoi nyt ääneen. Tahdon vähän nukahtaa. Mene katsomaan Benedictus, eikö Marttia ala näkyä.

Benedictus meni ja piispa kääntyi oikealle kyljelleen.

Luostarin ohitse kulki ajotie. Halfdan sattui siitä juuri kulkemaan, kun Benedictus tuli piispan luota.

-- No, kuinka ukon laita on? kysyi Halfdan.

-- Eiköhän kohta loppua tehne, vastasi toinen.

-- Niin, menköön nyt tulevaan elämään; mutta sinne hän ei aarteitaan voi mukaansa ottaa.

-- Mitenkä niin ynseästi puhut?

-- Minä en hänelle anteeksi anna, hän kiskoi minulta suuret sakot mielinmäärin, voimatta todistaa minun mitään rikkoneen, otaksui vaan. Mutta kylläpä hänkin nyt tulee sakotetuksi ja siitä olen oikein hyvällä tuulella.

Nyykäyttäen päätään jatkoi Halfdan matkaansa.

Käytyään virkaveljiään puhuttelemassa, piispan, hänen mielestään arveluttavasta terveydentilasta, Benedictus palasi Tuomaan luo. Tämä edelleen lepäsi oikealla kyljellään. Munkki läheni vuodetta -- puhui moniaita sanoja -- ei kuulunut vastausta.

Kuolon uneen oli piispa vaipunut. Satamaan oli levoton laivuri saapunut elämän myrskyiseltä mereltä.

Neljän päivän kuluttua nähtiin ruumis-saatto lähtevän luostarista Visbyn kaupungin mutkaisia katuja Pyhän Maarian 11:sta sataluvulla rakennettuun kirkkoon, joka vieläkin on Visbyn tuomiokirkkona. Väkeä oli kokoontunut katujen syrjiin ja risteyksiin katsomaan surusaattoa. Kirkkoon pääsivät ainoastaan mahtavimmat perheet, joihin tietysti Halfdaninkin perhe kuului.

Latinan kielellä muuan arkkidiakoni selitti vainajan elämänvaiheet ja ansiot. Puheen ymmärsi ainoastaan hengellinen sääty. Mutta kuorolaulu se paremmin tajuttiin.

-- Oi kuinka ylevää! Kuiskasi Konkordia, Halfdanin vaimo, naapurilleen. Se muistuttaa siitä taivaan ihanuudesta, johon pyhä mies nyt on päässyt. Ja Halfdan ajatteli: pappien pusseja on hän sakoilla ja ylöskannoilla pullistuttanut ja siitä nyt munkit ja papit häntä ylistävät.

Mutta Einar muisteli, noita säveliä kuullessaan, onnellisia ja katkeria hetkiään Aurajoen varrella ja huokasi syvään. Hänen pienisilmäinen, punanenäinen ja pikkusieluinen vaimonsa, tirkisteli erään saksalaisrouvan kallisarvoista päällysvaatetta ja laski ajatuksissaan, montako kyynärää hänelle olisi tarpeen ja mitä puku mahtaisi tulla maksamaan. Hän päätti heti kirkon ulkopuolella ottaa lähempiä tietoja rouvalta.

Juhlamenot päättyivät ja ruumisarkku kannettiin pois välinpitämättömän väkijoukon läpi. Ja hyvin harva Suomessa tiesi, että oli kuollut ja haudattu se mies, joka, erään runoilijamme lauseen mukaan, "kylvi tuulta ja niitti myrskyä".

XII

Se soittaa vieläkin kanneltaan -- Sit' usein lasna ma kuulin -- Ja vanhoja Väinön laulujaan Se laulavi partahuulin; Ja urhot astuvat kumpuin yöstä Ja kertovat muinaiskansan työstä Ja neuvovat polvea nousevaa -- Oi Karjala, muistojen maa!

_Genetz, Karjala_.

Ei kaukana niiltä seuduilta, jossa "Imatran innot" huutaen etsivät vertaistaan, asui, isänsä maata viljellen ja halliten, Sarmi ja hänen vaimonsa Vieno, jotka lukija vielä kertomuksemme alusta muistanee. Sinne siirrymme nyt muutamana talvi-iltapäivänä, kun pakkanen nurkissa paukkuu ja laskeva aurinko kultailee kuusien ja honkien kuuraan pukeutuneet oksat hyvästijättövalollaan.

Tilavassa pirtissä istuu kolme naispaikkalaista, kukin rukkiansa kehräten, Vaaleanverinen, pulska Vieno istuu kangaspuitten ääressä kultakangasta helskytellen. Ei ole ikä häntä paljon pilannut, muuttumattomat ominaisuudet: tyyni, ystävällinen katsanto, suloiset silmät ja lumoova hymy huulilla olivat jäljellä. Lähellä häntä istui Kyllikki, Tarmolan vanha emäntä, sukkaa kutoen ja lattialla melusi kolme lasta. Viisivuotias Kommi oli ajelevinaan komureessä jonka eteen vanha keltainen kissa oli valjastettu; kolmivuotias Katri riuhtoi korvista mustaa koiraa, joka väliin älähti ja silmäili minkäkokoinen ja ikäinen hänen rääkkääjänsä oli, malttoi sitten mielensä ja kärsi. Toisella vuodella oleva Anterus harjoitteli tulevaisen olemisensa pääehtoa: pysymistä kahdella jalalla. Hän kellahti usein lattialle, ulvahti, ulvahti ja alkoi uudestaan koettaa.

Ovi aukeni ja kultakutrinen, punaposkinen Kyllikki, isoäidin kaima ja kultasilmä ryntäsi sisään, suoraan mummon syliin. Häntä seurasi kintereillä yhdeksän vuotias Sarmi, lapsista vanhin.

-- Kutti, kutti! Etpä saanut minua kiinni! huusi Kyllikki asettaen kymmenen sormea suoraviivaan nenänpäästä ulospäin, viisi yhtäälle, viisi toisaalle.

-- En tahtonutkaan! Sarmi kopeasti vastasi. Kyllä kai olisin saanut!

-- Kyllä Sarmi sinun kiinni saa! vakuutti keltaisen kissan ajaja.

Mutta Kyllikin isoäiti puheli Vienolle:

-- Kauvanpa miehet viipyvät karhun ajossa. Saa nähdä saavatko saalista.

-- Olen jo levoton vastasi Vieno. Näin unta, viikko sitten, että Sarmi lähti kotoaan eikä palannutkaan.

Tämän sanottua Vieno taas alkoi kutoa. -- Hetkinen kului, niin jopa Tarmolan vanha emäntä keskeytti äänettömyyden.

-- Kuulenko oikein? Laulua, melua, jalkojen kopinaa kujalta korviini kaikuu, hän sanoi.

Vienon silmät leimahtivat.

-- He tulevat! Oi kuinka hauskaa! Pirtin ovi riuhdottiin auki ja kuusi miestä astui sisään, kantaen hakopaareilla otsoa, oikein isoa mesikämmentä, Tarmo ja Tiera etupäässä astuivat, Sarmi ja Vuolamoinen keskellä, kaksi palkkalaista jäljestä. Naapurista oli vaimoväkeä ja poikanulikoita tunkenut porstuaan ja yrittivät pirttiinkin. Kantajat lauloivat:

Pois on poiat porstuasta, Piiat pihtipuolisesta, Uron tullessa tupahan, Astuessa aimo miehen.

Kotiväkikin siirtyi pirtistä kiireesti toimimaan juhlallista illallisateriaa väsyneille miehille.