Part 4

-- Sitä hetkeä ei tule -- kähisi Sulikki männyn suojassa.

-- Sinulla on kaunis ääni, Einar, sanoi Inkeri, autuaallisesti hymyillen, katsellessaan gottlantilaista nuorukaista. Laula, niin saan äänesi suloutta nauttia!

Einar lauloi laulun, joka suomeksi oli suunnilleen näin kuuluva:

Lempi sa voimakas, Tunteitten ruhtinas, Jo ompi vallassas Sydämmeni. Entiset muistoni Kalpenit, muotosi Kun minun eteeni Ilmausi.

Oi kuinka rakastan Sinua ainian, Koko mun sieluni On luonasi. Varhain jo aamulla Oot ajatuksissa, Päivä kun päättyvi, Unissani.

Joskipa luotasi Menen ma hetkeksi, Tiedät sa kuitenkin Palaavani. Kunnes sun vihdoin saan Omistaa, ainiaan, Ei muu kuin kuolema Meit' eroita!

Sulikki oli rakastavien takaa vetäynyt, kaartaen heitä, Inkeriä vastapäätä, koska Einar oli noussut seisoalleen ja asettunut lemmikkinsä eteen ja siis kääntänyt selkänsä Sulikille. Sulikki viritti jousen, laski nuolen jäntimen eteen, tähtäsi vakavasti, ja kun laulun viime sanat olivat Einarin suusta päässeet, oli nuoli tunkeunut suloisen Inkerin rintaan.

Puoleksi tukehtunut huuto pääsi Ragnarin tyttären huulilta. Hän painoi kätensä rintaa vasten ja vaipui maahan.

Einar ei ensin voinut älytä, mitä oli tapahtunut, luuli lemmikkinsä pyörtyneen. Vaan kohta hän näki verta rupeavan vuotamaan rinnasta. Veri punasi valkoisen puvun rinnan kohdalta.

Taivaan nimessä! huudahti Einar, katsellen ympärilleen. Hän huomasi Sulikin, joka uudestaan oli jännittänyt jousen ja laskenut nuolen uraan.

-- Onneton, sinäkö tämän teit? hän huusi.

-- Minä sen tein ja kiitä onneasi, sinä kunnoton, jos pääset sinäkään täältä hengissä pois.

-- Oma henkesi on kysymyksessä, huusi Einar. Väkijoukolla sinua takaa ajetaan ja kuolemallasi saat maksaa tämän ilkityön.

Einar polvistui, kuiskasi helliä sanoja ruohokolla lepäävälle, vaan tämän suu oli ainaiseksi tauonnut puhumasta. Epätoivon vimmassa nuorukainen nyt astui Sulikkia kohden, joka oli tullut lähemmäksi.

-- Ammu minutkin! hän huusi loihtijan tyttärelle.

Samassa kajahti etäältä huuto: ohoj! Missä olette?

Ääni oli Ragnarin. Sulikki, kuultuaan huudon, kääntyi heti juoksemaan pakoon. Hädissään hän pudotti jousen ja samassa Einarkin ikäänkuin huumauksestaan heräsi ja syöksyi Sulikkia takaa ajamaan. Vaan Kammon tytär oli erittäin nopeajalkainen ja kohta Einar palasi turhalta takaa-ajo matkaltaan juuri samassa kuin Ragnar saapui paikalle, jossa onnettomuus oli tapahtunut.

Siinä näki nyt Ragnar Ulfinpoika tyttärensä kalpeana lepäävän maassa. Hän seisoi kuin patsas ensin, sitten hän heittäysi polvilleen tyttärensä ruumiin viereen.

-- Inkeri, armas lapseni, vastaa! Turhaan hän vastausta odotti. -- Hän nousi, hänen huulensa alkoivat väristä ja kiljahtaen kuin metsän peto, hän tarttui Einaria kauluksesta, ja pudisti häntä.

-- Kerro, miten tämä teko on tapahtunut, kerro -- ja heti, hän kähisevällä äänellä huusi.

-- Minä olen syytön, soperti Einar.

-- Minä kysyn, miten on tämmöinen teko voinut tapahtua sinun läsnäollessasi? Minulla on syytä ajatella yhtä ja toista semmoisesta ritarista, joka ei voi naista suojella. Katkerasti kadun, että uskoin tyttäreni semmoisen seuraan. -- Haa! Sinä kalpenet! Kerro ja puhdista itsesi tai -- kautta sieluni autuuden, -- tämä käsi sinut murskaksi ruhjoo.

-- Salamurhaajan nuoli hänet tappoi, vastasi Einar.

Salamurhaajan! kertoi Ragnar. -- Kuinka voin sitä uskoa? Tyttärelläni ei ollut ketään vihamiestä.

Ragnar huomasi maassa jousen. Hänen muotonsa synkistyi ja hän loi Einariin ankaran silmäyksen.

-- Sinä tällä jousella olet ampunut, karjasi Ragnar.

Jousen omistaja, joka samassa sattui kulkemaan ohi, matkalla Skanssiin, kuuli sanat ja poikkesi katsomaan.

-- Minun jouseni! Pari päivää sitten hän sen minulta lainasi mennäkseen metsästämään.

-- Minä olen, kautta sieluni autuuden, syytöin, huudahti Einar. Ragnar otti vastatulleen miehen avukseen ja Einar talutettiin Skanssiin, ja vastaväitteistään huolimatta, pukattiin pimeään, kosteaan holviin, jonka oven Ragnar sulki.

Sitten hankittiin paarit, joilla murhatun neidon ruumis kannettiin kotiinsa.

Vaikea oli Ragnarin ilmoittaa asia Kunigundalle. Tämä rupesi surkeasti huutamaan, heittäysi rakkaan lapsensa ruumiin yli eikä häntä siitä ensinkään tahdottu saada erilleen. -- Ja kun hän kuuli, että Einar tämän julman teon oli tehnyt, meni onneton äiti tainnoksiin, päästen siten ainakin hetkeksi kauheista vaivoistaan.

VIII

Kun ensi hämmästys kuolleen neidon vanhemmissa tyyntyi, alkoi Kunigundassa syntyä epäilys, tokko se olisi mahdollista, että Einar, tuo suora, miellyttävä nuorukainen, joka niin oli ihaillut Inkeriä, olisi tuommoisen konnantyön tehnyt. Ei ollut Inkeri ollut tuittupäinen, eikä ivallinen, että hän olisi voinut Einaria suututtaa. Ja kuitenkin niin hellä on tuommoinen suhde, että vähäinenkin loukkaus voi pahoittaa katkerimmalla tavalla. -- Ragnar taas puolestaan uskoi Einarin syypääksi, ainakin siksi, kunnes toisin asia todistettaisiin, kuin minkä hän ymmärsi. Einar oli jousen lainannut ja kuka muu kuin hän olisi sitä, häneltä lupaa kysymättä, käyttänyt. Sehän oli päivän selvä asia...

Viidentenä päivänä tämän jälkeen Inkerin ruumis kannettiin huoneesta, jossa se oli "hankittu" ulos. Virsi laulettiin pihassa ja Einar oli itkusta pakahtumaisillaan, kuullessaan surusävelten kajahtelevan hänen armahaiselleen jäähyvästiksi. Arkku kannettiin isoimpaan venheeseen, mikä rannassa löytyi ja hiljalleen lipui se virtaa ylöspäin, kahden miehen soutamana. Ragnar ja Kunigunda istuivat synkkinä rakastetun lapsensa ruumisarkun ääressä, lapsen joka ani harvoin oli heille mitään huolta, saatikka surua tuottanut. He saivat kokea, kuinka kalliimmat maalliset siteet väkivaltaisesti irroitetaan, ei jumalien kateudesta, niinkuin vanhat arvelivat, vaan sen yhden ainoan Jumalan ensimmäisessä käskyssä julistetun päätöksen mukaan.

Piispa oli näihin aikoihin ollut vuoteen omana; muutoin hän olisi käynyt onnettomain vanhempain luona, heitä lohduttamassa. Nyt hän kuitenkin oli jalkeilla ja oli luvannut siunata ruumiin.

Räntämäen kirkonrantaan laskettiin venhe, jossa oli kuljetettu koko seudun rakastaman neidon maalliset jäännökset viimeiseen lepokammioonsa.

Vähäinen kirkkomaa kirkon ympärillä oli väkeä täynnä. Arkku kannettiin ensin kirkkoon jossa piispa, kaniikein ja munkkein etupäässä, siunasi ruumiin, jonka jälkeen seuraava latinankielinen kuorolaulu veisattiin:

"Dum me mori est necesse, Noli mihi tunc, deesse, Tuere me et libera; Quum me jubes emigrare, Jesu care, tunc appare, O amator amplectende, Temet ipsum tunc ostende In cruce salutifera."

Suomeksi näin kuuluva:

Kun minun täytyy kuolla, älä silloin ole minusta kaukana. Suojele ja vapauta minua! Koska käsket minun muuttaa pois, ilmesty silloin, rakas Jesus, syleiltävä armahani, pelastusta tuottavassa ristissä.

Arkku sitten kannettiin ulos kirkosta ja laskettiin hautaan. Tähän aikaan haudattiin säätyhenkilöiden ruumiita kirkon lattian alle, vaan Ragnar oli tahtonut, että hänen lemmikkinsä saisi levätä taivasalla, luonnon avonaisessa helmassa.

Piispa ei jaksanut peijaisiin mennä, joita samoinkuin muitakin pitoja, muinoin vietettiin paljon perusteellisemmasti kuin nyt. Vaan hän käski surevat vanhemmat kamariinsa. Tämäkin näennäisesti niin syyttömästi heitä kohdannut onnettomuus, hän sanoi, oli sulaa armoa vain. Lyhyt oli neidon kuolon tuska ollut ja nyt hän oli koroitettu autuaitten majoihin, johtaakseen sinne vanhempainsa ajatuksia, että vihdoin hekin, täältä surujen sumuista päästyään, saisivat ikuisesti Inkerinsä kanssa iloita.

Piispa sanoi myös heidän erehtyneensä, kun Einaria olivat murhasta epäilleet, jopa vanginneetkin. Piispan talosta lähtiessään ei Einarilla ollut jousta, sen voi kaksi ihmistä todistaa. Ja toiseksi tuota hämäläistyttöä ei oltu murhan jälkeen nähty näillä seuduin. Arvattavasti hän, jota kaikki olivat vähän kammoneet ja joka viime päivinä oli ollut varsin eriskummallinen, oli salaa jousen ottanut ja ehkäpä mustasukkaisuudesta, -- pappilan väki oli yhtä ja toista huomannut Einarin ja Sulikin keskinäisestä suhteesta -- ilkityön tehnyt.

Tämä kaikki kuului varsin uskottavalta, ja kotiin tultuaan, Ragnar heti avasi oven siihen holviin, jossa Einar, hiirten ja sisiliskojen seurassa, oli viettänyt elämänsä synkimmät hetket, syleili häntä, pyytäen anteeksi ankaruutensa ja vei hänet peijaisia viettämään.

Kun vieraat olivat menneet, Ragnar heti toimitti kuusi ratsastajaa hämäläistyttöä takaa ajamaan. Teitä ei ollut sanottavasti, kun vähän edemmäksi Räntämäeltä tultiin. Silloin hevoset olivat jätettävät johonkin suojapaikkaan ja oli edelleen jalkapatikassa kulkeminen tiheissä metsissä karjanpolkuja pitkin. Ragnarille oli Einar ilmoittanut, kenen tytär Sulikki oli ja missä päin hänen kotinsa oli, vaan myöskin epäilynsä, tokko neitonen kotiinsa uskalsi yrittääkään, kun oli riitaantunut isänsä kanssa. Kyselemällä kuitenkin voi toivoa saada jotakin vihiä murhaajan olopaikasta. Ragnar ja Einar lähtivät myös retkelle, hekin aseissa niinkuin muut. Ei sitä tyttöä hyvä hosu, jos hänen kynsiini saan, vakuutti Ragnar.

Me luovumme nyt hetkeksi takaa ajajista ja siirrymme Kammon onnettoman tyttären seuraan, tuonne metsälammin partaalle, johon hän hetkeksi on vaipunut lepäämään. Janonsa oli hän tyydyttänyt, vaan nälkä ja väsymys ja omantunnon vaivat painoivat raskaasti pakenevaa. Tavatonta sielun jännitystä seurasi nyt syvä alakuloisuus.

Näinkö siis hänen kohtalonsa oli muodostunut, näinkö hänen nuoruutensa unelmat toteutuneet? Hänen sulhonsa oli häneen kyllästynyt, hänestä luopunut, hänet pettänyt. Hänen isänsä häntä vihasi jo kyllin ennestään; kun nyt saisi kuulla hänen tulleen kastetuksi -- ja murhaajaksi -- mitä silloin oli isän puolelta odotettavissa? Ragnar tietysti ajaisi häntä takaa miesjoukolla ja joko heti tai kidutusten jälkeen hän oli henkensä menettävä.

Eikö siis selvintä päättää päivänsä, ennenkuin muut sen päättävät. Kimaltelihan tuolla niin ystävällisesti ilta-auringon valossa metsälampi.

Kolkko oli olo Tuonelassa, sen oli Sulikki kuullut. Vaan ei ainakaan tukalampi kuin elossa oleminen siinä asemassa, johon loihtijan tytär oli joutunut.

Nälkäkin alkoi käydä sietämättömäksi. Eikä ihmisasuntoja löytynyt likimailla.

Keski-ikäinen mies kulki vihdoin ohitse sen paikan, jossa Sulikki oleskeli. Kontti oli miehellä selässä eikä kontissa ollut muuta kuin kuivaa leipää ja suolakalaa.

Kammon tytär läheni miestä, sanoi olevansa nälkään nääntymäisillään ja sai puolen leipää ja vähän suolakalaa. Ei ollut koskaan ruoka niin makealle maistunut Sulikin suussa.

Mies tiedusteli, mitä nainen noin yksin korvessa oleskeli ja Sulikki tähän vastasi tulleensa niin pahoin kohdelluksi kristittyjen luona.

Tultiin pienoisen hökkelin luo.

Tässä asuu vaimoni, kahden lapsen kanssa, sanoi mies.

-- Suo minun olla yötä mökissäsi, pyysi Sulikki. Huomen aamulla varhain lähden taas astumaan.

-- Mihin asti aijot vaeltaa? kysyi mies.

-- Hämeen sisämaihin, vastasi Sulikki. Siellä on minulla sukulaisia.

Ei hän halunnut ilmaista, kenen tytär oli. Miehen vaimo, punatukkainen, kierosilmäinen, kurkisti ovelta vierasta.

-- Mikä kuleksija on muassasi? kysyi hän äreästi mieheltään.

-- Muuan kotiinsa palaava tyttö, joka pyytää yösijaa.

-- Yösijaa! Kaikkia narttuja vedät muassasi! Lienet jo vuokrasta edeltäkäsin sopinut. Sinä tiedät etten suvaitse muita naisia seurassasi, heillä on haureus mielessä ja tekokauniit sanat kielellä. Kovasta onnestaan he puhuvat ja sinä, tyhmä heitä uskot! Se on aina ollut tapasi ja vikasi!

-- Vaan emme kai yön selkään voi matkustajaa taipaleelle ajaa? uskalsi mies kysästä.

-- Miks' emme? Tässä ei ole mikään väsyneitten kestikievari. Anna sinä neitosen jatkaa!

-- Siinä tapauksessa häntä seuraan Apajalle asti, vastasi mies, joka hoksasi, mitä piti vastata.

-- Sitä vielä tarvittaisiin! Kyllä kai tuon hattaran sitte täytyy antaa olla yötä. Vaan heti aamulla liikkeelle, mutisi eukko.

-- Niin aijonkin, vastasi Sulikki kopeasti.

Seuraavana aamuna hän lähti. Kuuli mennessään avioparin olevan täydessä riidassa.

-- On tuokin jonkunlaista elämää, Sulikki ajatteli.

Virkistyneillä voimilla hän astuskeli eteenpäin. Kummissaan hän oli, kun ei takaa ajajia kuulunut eikä näkynyt. Ei hän voinut aavistaakaan, että juuri silläkin hetkellä Einar oli kosteassa holvissa, vankina, syytöksen alaisena murhasta, johon oli syytön.

Päiväsydännä, kun aurinko paahtoi, lepäsi Sulikki. Muutamassa mökissä hän sai ruokaa. Illalla hän oli saapunut toisen mökin luo, jossa asui vanha akka. Tältä Kammon tytär rukoili yösijaa.

-- Oletko pakana tai kristitty? akka kysäsi.

-- Kyllähän olen kastettu, vastasi toinen, joka itsekseen arveli, oliko edullisempi esiintyä Ristin Kiesuksen vaiko Ukon tunnustajana.

-- Astu sitte kattoni alle.

Olihan Sulikin mielestä moni pakana suopeampi käytökseltään kuin tuokin uuden uskon tunnustaja. Vaan mitäpä tuosta. Pääasia oli saada yösijaa.

-- Minua peloittaa yksinäisyys ja kuitenkaan en suvaitse ihmisiä. Heidän petollisuudestaan olen kyllin saanut. Sinä olet nuori ja viaton, etkä tuommoista ymmärrä.

Hetken vanhus tirkisteli eteensä. Sitten hän, haparoiden harmajaa tukkaansa, haukotteli ja loi silmänsä Sulikkiin.

-- Et sinäkään ole rumimpia tyttöjä. Lienetkö jo miesten lepoa häirinnyt. Mutta minä varoitan sinua, älä usko heitä! Pettureita he ovat!

Sulikki katsoi kummastuen akkaa.

-- Minulla oli sulhanen, jatkoi vanhus, siitä on jo monta vuotta, silloin olin nuori ja lienenpä kauniskin ollut, niin kuulin sanottavan. Mutta tulipa toinen nainen tielleni. Häneen sulhaseni mieltyi. Minä koin kärsiä, vaan ajan pitkään en jaksanut.

-- Ja miten kävi? kysyi elävästi Sulikki.

-- Tuo kirves tuolla loukossa tietää, miten kävi kerran, kun nuo kaksi kuhertivat ojan partaalla, minä tulin hiipien heidän takansa ja toinen heistä ei enään noussut paikaltaan.

-- Kumpi? Sulikki melkein huudahti.

-- Vieläkö kysyt! -- Sulhaseni tietysti.

-- Etkö naista pitänytkään syyllisenä?

-- Tietysti pidin. Vaan mieheltä vaadin enemmän kuin naiselta tuommoisissa asioissa.

-- Oletko paljon tekoasi katunut? Sulikki kysyi.

-- Mitäpä sitä olisin katunut! Olinhan täydellä järjellä teon tehnyt. -- Mutta kuitenkin minua vähän pelottaa yksinäisyys. Murhattu sulhaseni on unissa ilmestynyt eteeni kahdesti. Ensikerralla hän sanoi: kun kolmannen kerran tulen, ole valmis minua seuraamaan vainajien valtakuntaan. Kolme yötä sitten hän tuli toisen kerran. Enkä voine häntä estää kolmatta kertaa tulemasta.

Vanhus vaikeni.

-- Onnellinen sinä, jolla ei ole tuommoisia muistoja, hän hetken päästä jatkoi.

Kielellä pyöri jo Sulikin vastaus. Vaan ei hän ilmaissut salaisuuttaan.

-- Syö tyttö, akka sanoi. Tuolla pöydällä on leipää ja silakkaa. Ja tuolla tuopissa on tilkka piimää.

Sulikki söi melkein ahmimalla.

-- Pannaan sitte levolle -- vanhus jatkoi. Minä nukun tuossa uunin kupeella, jossa on lämmin. Sinä levähdä permannolla.

Jo varhain aamulla Sulikki heräsi. Levottomuus hänet pakoitti matkalle. Muutoin hän olisi mielellään viipynyt vanhuksen luona, jonka elämänkohtalot olivat niin hänen omiensa kaltaiset.

Ennenkuin lähti, kysyi Sulikki akalta:

-- Eikö sinua ole tuosta asiasta takaa ajettu ja rangaistuksella uhattu.

-- Ensin kyllä. Vaan nyt ei kukaan tiedä ollenkaan. Minua pidetään puoli hulluna ja pitäkööt, saanhan rauhassa olla. Pienet lapset minua pelkäävät, kun heitä tietysti on peloitettu. Niin -- rauhassa saisin olla, kun vaan ei tuo kolmas kerta olisi odotettavissa.

Sulikki kiitti vieraanvaraisuudesta ja lähti matkalle.

Taaskin päivän kuljettuaan, hän turhaan etsi elävien asuntoa. Oli toki lämmin ilma ja vanhan ladon sisällä, jonka aukon hän pönkkäsi, voi hän viettää yönsä. Vaan huono oli uni. Metsänpetojen ääniä kuului aivan läheltä. Käväsipä mesikämmen nuuskimassa ladon aukon kohtaa, lieneekö ihmisen liha sieltä tuntunut otson sieramiin tuoksahtavan?

Pian toki päättyi kesäyö. Idän rannalla rehoitti päivän pyörä, säteillen valoa ja lämpöä maaemon ylitse. Juhlapukuun oli korpikin pukeunut kesän kultaisen ajaksi ja kaiken tämän ihanuuden keskellä vaelsi onneton ihmisolento, kovan onnen lapsi, elämää inhoten ja kuitenkin kuolemaa kammoksuen.

Jätämme hänet nyt matkalleen, kertoaksemme tärkeistä tapauksista, jotka kolme vuorokautta ennemmin olivat Sulikin kotitienoilla tapahtuneet.

IX.

Lähellä Kammolaa sijaitsee kunnahalla uhrilehto. Haltijan kuvan edessä oli arina, jonka yli riippui kahloista kattila. Siinä uhrilihat keitettiin. Pyhässä puussa riippui nyljettyjen uhrieläinten nahkoja.

Täällä oli Kammo, tyttärensä karattua, monet monituiset kerrat uhrannut ja Ukolta tiedustellut, mihin hänen tyttärensä oli joutunut. Mutta merkit olivat ristiriitaisia; toisen kerran toista, toisen kerran toista ilmoittivat. -- Huhu näistä loihtijan turhista kokeista levisi kansaan ja lisäsi sitä epäluottamusta, joka jo oli syntynyt Kammoa vastaan.

Apeaksi oli loihtijan mieli näiden vastusten kautta käynyt. Emostaankaan ei hän ollut mitään kuullut.

Hämäläiset häntä eivät säälineet, niinkuin lukija hyvin ymmärtää. Kaiken tämän oli Kammo ruotsalaisia suosimalla ansainnut. Kammo tunsi kyllä itsessään, millä kannalla hänen ja hämäläisten väli oli ja päätti pitää varansa. Eihän tuo elämä juuri kovin huvittavalta tuntunut, mutta kuitenkin Kammo, niinkuin moni onneton, ennen halusi elää kuin kuolla, vaikkapa harmiksikin kansalaisilleen.

Poutailmoja oli kestänyt monta viikkoa. Kammoa käskettiin rukoilla Ukkoa, vihmomaan vettä taivahasta nääntyville viljavainioille ja niityille. Avopäin, polvillaan Kammo hikoili ja pohti. Mutta ei ollut seuraus parempi, kuin Baalin papeilla muinoin. Eikä ollut mitään Eliasta olemassa. Että pouta oli haitaksi kristityillekin, samoinkuin pakanoille, sitä eivät hämäläiset ajatelleet; pitivät vaan Ukkoa loukkaantuneena, etenkin heidän tietäjälleen.

Muuan kulkutauti liikkui myös tähän aikaan ja alkoi tappaa ihmisiä. Yhtä vähän siihenkään apua löydettiin, vaikka uhrattiin ja rukoiltiin. Ja Kammon niskoille tämäkin vitsaus sysättiin.

Olipa hämäläisillä jonkunlainen lohdutus, kun kolme kristittyä, ukko sekä tyttö ja poika heidän käsiinsä joutui. Ehkäpä Ukko näistä uhreista mieltyisi. Uhrilehdon syrjään ladottiin puita rovioksi ja sen päälle onnettomat sidottuina sysättiin. Rovio sitten sytytettiin. Ukko rukoili Jumalaa, kun liekit hänen sivujaan sivelivät ja Kammo rukoili taivahan Ukkoa poistamaan kulkutautia ja poutaa. Nuoret roviolla huusivat ja koettivat riistää itsensä irti, joka pojalle onnistuikin; vaan kun oli maahan vierähtänyt, ei kerinnyt ylös, ennenkuin hämäläisen kirves oli hänen kallonsa halkaissut.

Mutta kummallisesti kovakorvainen oli Ukko. Yhä edelleen kulkutauti tappoi ihmisiä, yhä edelleen päivä paahtoi pilvettömältä taivaalta. Nääntymäisillään oli kasvikunta ja katovuosi tiedossa. Kaikkeen tähän täytyi löytyä joku syy. Ja mikä muu voi tähän syynä olla, kuin se, että kelvoton oli tietäjä ja uhraaja. Ei Ukko semmoisesta huolinut.

Olisi ehkä kyllin ollut siinä, että hän virastaan poistettaisiin. Vaan vielä asteen edemmäksi kohosi hämäläisten epäluulo ja se yksi aste oli varsin vaarallinen. Syntyi se ajatus hämäläisissä, että Kammo, närkästyksissä kun oli, häijyyksillään rukoili Ukolta vastuksia kansalaisilleen. Olihan tuo otaksuminen varsin luonnollinen. Kenen aivoissa se keksintö ensin kypsyi, siitä ei ollut tietoa, vaan yleisesti se hyväksyttiin. Ja nyt ei ollut kyllin siinä, että Kammo virastaan erotettaisiin; häneltä oli riistettävä mahdollisuus voida kääntää Ukon suosio hämäläisistä.

Hän oli siis pakotettava julkisesti tunnustamaan rikoksensa ja uudestaan rukoilemaan Ukolta suosiota ja apua tai -- poistumaan elävitten joukosta.

Kuusimiehinen lähetystö saapui Kammohan tietäjälle näitä vaatimuksia julistamaan.

Loihtija seisoi pajassaan, viikatetta valmistelemassa. Puolikasvanut poika liehtoi ja Kammo nosti juuri tulikuuman raudan ahjosta alasimelle ja alkoi sitä vasaralla kalkutella, kun miehet ilmaantuivat pajan ovelle. Säkenet ympäri sinkoilivat. Tulokkaita Kammo ensin ei ollut huomaavinaan. Vihdoin muuan heisiä rykäsi, sylkäsi ja sanoi kalkutusten tauotessa, kun rauta taas ahjoon työnnettiin.

-- Kiire on pajamiehellä.

-- Kiire on, toisti loihtija.

-- Joutuuko pajamies meitä kuulemaan hiukan? Olisihan sitä vähän asiaa, jatkoi äsken puhunut, niistäen nenänsä päivettyneeseen puseron liepeeseen.

-- Menkää pihalle odottamaan, kunnes tämän työn käsistäni saan, vastasi tietäjä.

-- Ylpeä olet! mutisivat hämäläiset ja poistuivat ovelta. Muuan arveli: hän pelkää.

-- Nyt Kauron Jaska noutaa pirtistä Kammon kirveen ja peitsen! sanoi muuan hämäläinen.

-- Ja hänen jousensa lisäsi toinen.

-- Kauron Jaska hyökkäsi pirttiin ja tuli kohta takaisin, kantaen sylissään nuo aseet.

-- Juokse meille suoraa päätä ja visko nuo uuniin, jossa valkea juuri loimottaa, sanoi muuan. Kauron Jaska lähti kiireesti Kammolasta.

Naama noessa ja hikiherneet otsassa, tuli hetken päästä Kammo ulos pajasta.

-- Mitäs miehille kuuluu? hän kysyi.

-- Vähän lisiä entisiin, alotti muuan. Koska vastoinkäymiset meitä yhä ahdistavat, niin uskomme, että _sinä_ olet niihin syypää.

-- Vai niin. -- Mutta jos erehdytte?

-- Me emme erehdy. Tunnusta, että olet meille vastoinkäymistä Ukolta rukoillut.

-- Oletteko järjeltänne? tiuskasi Kammo. Viskata tuommoisia syytöksiä. Hävetkää!

-- Me vaadimme, että meidän kuullen ja määräysten mukaan, tulet Ukolta sadetta ja kulkutaudin ehkäisemistä rukoilemaan, oikein polvillasi ja paljain päin rukoilemaan sekä salaisia kostosanojasi peruuttamaan.

-- Näinkö tässä maassa nyt ruvetaan elämään?

-- Näin. Ja joka ei mukaannu, syyttäköön itseänsä.

-- Tuommoista puhetta en ole ennen kuullut.

Ettekö älyä, mitä voin teille tehdä?

Hämillään hämäläiset katselivat tietäjää, jonka uhkaava muoto ei hyvää ennustanut.

Hän oli noussut portaille. Kätensä hän ojensi hämäläisiä vastaan, hänen silmänsä tuijottivat eteensä ja kauheita lauseita tulvasi hänen huuliltaan. Muuan hämäläisistä alkoi peräytyä takaperin ja eipä kauvaakaan, kun kaikki kuusi miestä poistuivat pihasta takaperin.

-- _Toisen_ kerran hän meidät karkoitti, sanoi muuan, eikäpä uskalla hänen vihojaan vastaanottaa. Vaan kun _kolmannen_ kerran tulemme, niin on voitto meidän.

-- Voitto on meidän, kertoivat muut.

-- Pelkureita ovat raukat! huudahti Kammo. Minäkö heidän hullunkurisiin tuumiinsa suostuisin! En sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana.

Hän vaipui mietteisiinsä.

-- He ovat äissään eikä ole minulla hyvää odotettavissa. Selvintä on, että poistun näiltä mailta. Huomenna lähden liikkeelle ja luovun näiltä seuduilta, jossa näin tukalat olot vallitsevat. Kykyni minun kyllä muuallakin elättää.

Hän meni pirttiin ja istui pöydän ääreen syömään leipää ja suolakalaa. Piimää päälle ryyppäsi.

Sattuipa seinää vastapäätä silmäilemään. Ei näkynyt kirvestä puunaulassa, eikä sen vieressä myöskään peistä eikä jousta.

-- P--le! kirosi Kammo. Ne mitättömät ovat varastaneet aseeni. Sen vuoksi olivat niin kopeat.

-- Mutta onpa minulla vielä pajassa aseita jonkunlaisia. Pihdeilläni niistän heiltä nenät ja moukarilla kolistelen heidän kallojaan.

Hän nousi, mennäkseen pajaan. Portaille tultuaan, hän suojasi kädellään silmiään, nähden tanhuan päässä ihmisolennon hitaasti lähenevän. Katselee, katselee, niin jopa tuntee tulijan omaksi tyttärekseen!

Hän muisti kaiken sen harmin ja häpeän, jonka oli Sulikin kautta saanut kärsiä. Katkerat sanat olivat hänen huuliltaan lähtemäisillään, kun hänen tyttärensä laihtuneena, kalpeana, kyynelsilmin seisahtuu hänen eteensä, ja tuskin kuuluvalla äänellä kuiskasi:

-- Isä, anna anteeksi onnettomalle tyttärellesi!

-- Kenen on syy onnettomuuteesi? sanoi synkästi Kammo.

-- Oma on syyni. Mutta älä hylkää minua! Suojele minua! Minua ajetaan takaa. Minä olen murhaaja!

-- Murhaaja! -- _Hänen_ siis tapoit, joka sinut vietteli?

-- En häntä, vaan naisen, joka hänet minusta houkutteli.

-- Kristityn naisen?

-- Kristityn. Turun linnanpäällikön tyttären.