Part 3

Pihassa odotti koko joukko väkeä saada puhutella piispaa, mikä missäkin asiassa. Vihkiäisiä, lasten ristiäisiä, ruumisten siunaamisia anottiin piispaa toimittamaan. Vaan ei tämä juuri kiirehtinyt kansan puheille. Hän istui sakkipelin ääressä, kaniikki Marttinus seuranaan ja oli vaipunut ajatuksiinsa, kun musta torni ja juoksija yhdessä ahdistivat hänen valkoista kuningastaan, joka oli pelastettava, vaan miten?

Piispan muoto synkistyi. Kuningattaren ja hevosen avulla hän olisi voinut pelastaa kuninkaansa, vaan kun hän ei saanut käyttää kuin toista niistä, niin oli tappio auttamaton. Pimeys pääsee valloilleen, jupisi Tuomas. Hänen terävät silmänsä ja kimakka äänensä osoittivat, että niiden omistaja sai usein taistella omaa lihaansa ja vertansa vastaan. Tänne olen uskottu pakanamaailman rajamaille, piispa jatkoi ja vastustajoita on minulla semmoisia, joille ihmisyys ja rehellisyys ovat outoja käsitteitä. Mitä voi kristinusko muuta, kuin taantua näillä mailla! Ruotsissa vallitsee sekamelska sekä hengellisissä että maallisissa oloissa ja sieltä ei ole paljoa apua toivottavissa. Onpa melkein yhdentekevä, kuuluuko tämä maa Ruotsin alle tai ei. Pyhän Isän välittömän suojeluksen alle minä pyrin sitä asettamaan ja suokoon Herra minulle siihen voimaa.

Muuan diakooni raoitti etuhuoneen ovea ja ilmoitti kansaa olevan koossa odottamassa päästäkseen piispan puheille.

-- Minä tulen, vastasi Tuomas. Suo Jumala minulle malttia jaksaa kuunnella heidän turhanpäiväisiä valituksiaan ja toimittaa pyhät toimitukset Sinulle mieliksi, hän huokasi ja meni. Kantaen kastemaljaa, Marttinus häntä seurasi.

Kokoontuneiden joukossa oli myös muuan hengen heikko, joka istui ruohokolla maan päällä, nojaten selkänsä seinää vasten. Hän oli tullut saamaan piispan siunausta, ennenkuin astui yli elämän kynnyksen tuonne kaameaan ijankaikkisuuteen. Hänen luokseen piispa ensin kääntyi ja puhui moniaita lohdutuksen sanoja. Sitten hän kastoi lapset ja kuunteli kristittyjen valituksia pakanoiden ilkitöistä.

Tulipa vihdoin Einarin eteen.

-- Ken olet? kysyi Tuomas.

-- Muutamasta laivasta olen jätetty maihin pakanoiden sekaan. Kristitty olen, enkä voinut enempää kärsiä pakanoiden kohtelua. Olen paennut turviisi, pyhä isä.

Einar oli puhunut ruotsia. Piispa mietti hetkisen.

-- Ja sinä, tyttö? hän nyt kysyi Sulikilta.

-- Hämäläinen minä olen. Isäni tahtoo pakoittaa minut väkinäisiin naimisiin. Pyydän turvaa luonasi.

-- Sen saat. Mutta sinun pitää siinä tapauksessa, jos et jo ole kastettu -- niin, niin -- et ole -- tulla Pyhän kasteen kautta osalliseksi Herran armosta.

Tämä vaatimus vähän hämmästytti Sulikkia.

-- Viikon päivät ensin tulet valmistettavaksi siihen, koska sinulla ei ole aavistustakaan kristinopin pääkappaleista.

Puhuteltuaan moniaita vielä, piispa meni, kaniikkinsa seuraamana, sisälle.

Piha alkoi tyhjetä ihmisistä. Einar ja Sulikki jäivät seisomaan sinne, vihdoin menivät pirttiin, jonne olivat nähneet useiden menevän. Pitempää aikaa empimättä selitti Sulikki Einarille olevansa taipuisa uuteen uskoon. Hänen aikeensa oli nimittäin seurata gottlantilaista nuorukaista tämän kotiin ja siellä tulla tunnustetuksi Einarin vaimoksi, jota varmaan toivoi, kunhan oli kristityksi ruvennut.

Mutta piispa heittäysi, tultuaan huoneeseensa, vuoteelle levähtämään ja Marttinus avasi Pietari Lombardilaisen "Sententiarum libri qvatuor" jonka kopioimisen oli saanut tehtäväkseen. Hän alkoi kultarannuilla ja ruusunpunaisilla viivoilla sekä pisteillä kuvailla käsikirjoituksen otsakirjoituksia ja lauseiden tai eri kappalten alkukirjaimia, niinkuin siihen aikaan oli tapa tehdä.

Unen vienoon oli piispa jo menemäisillään, kun äkkiä kavahti istualleen.

-- Makealta maistuisi uni, hän puhui, sillä se irroittaa ihmisen maallisista huolista, vaan en tahdo päiväunella pilata yöuntani, joka muutoinkin on huono. Ahkera olet, Martti! Levähdä nyt hetkisen. Ymmärrätkö oikein tuon kirjan sisältöä?

-- En, pyhä isä; olen mielinyt kysyä sinulta selitystä, vaan en ole rohjennut vaivata sinua ehkä tuhmilla kysymyksilläni.

-- Niinkö vähän luulet minulla kärsimystä olevan?

-- Aina on sinulla minua kohtaan ollut kärsimystä, vastasi Marttinus.

Nyt alettiin keskustella. Kohta vaellettiin skolastisuuden sokkelolinnassa ja pohdittiin kysymykset, miksi Kristus on Jumalan poika eikä Jumalan tytär ja pitikö Latsaruksen perillisten jättää takaisin perittävä omaisuutensa, kun Latsarus herätettiin kuolleista, vieläpä sekin kysymys, miksi ei ihmisellä ole sarvia päässä, j.n.e.

Puhuttiin sitten autuaitten ruumiista, jotka monivärisinä väikkyvät, kun Isän autuus heitä valaisee. Ja silloin alkaa se sabbattipäivä, jota ei ilta koskaan päätä.

Piispa käski Marttinuksen laulaa ja säestää harpulla se laulu, joka kuvaili tuota autuaitten riemua ja Marttinus otti sopesta harpun ja alkoi, sointuvalla äänellä laulaa:

"Me receptet Sion illa, Sion David urbs tranqvilla, Cujus faber auctor lucis, Cujus portae signum crucis, Cujus muri lapis vivus, Cujus custos rex festivus, In hac urbe lux solennis, Ver aeternum, pax perennis. Urb coelestis, urbs beata, Supra petram collacata, Urbs in portu satis tuto, De longinqve te saluto, Te saluto, te suspiro, Te affecto, te reqviro!"

eli suomennettuina, suunnilleen näin:

Minut on vastaanottava Sion, Davidin tyven kaupunki, jonka rakensi valon luoja, jonka portit ovat ristinmerkki, jonka portit ovat elävästä kivestä, jonka vartijana on riemullinen kuningas. Siinä kaupungissa on juhlallinen valo, ikuinen kevät, ainainen rauha.

2. Taivaallinen kaupunki, onnellinen kaupunki rakennettu kalliolle, kaupunki turvallisessa satamassa, kaukaa sinua tervehdin, sinua tervehdin, sinua ikävöin ja kaipaan, sinua etsin!

Ilta-aurinko loi pienen ristikkoikkunan läpi valonsa piispan kasvoille. Läheisen kirkon kello alkoi iltarukoukseen soida. Piispa laski kätensä ristiin ja Marttinus supisi, helmiä rukousnauhassaan siirrellen, "Gloriat" ja "Ave Mariat."

VI

Pari päivää oli kulunut siitä, kun Einar ja Sulikki olivat piispan taloon saapuneet. Oli kaunis kesäinen päivä ja aurinko oli jo yli puolipäiväpiirin ehtinyt matkallaan poikki taivaankannen, kun isonlainen, valkeaksi ja siniseksi maalattu venhe laski Vähäjoen rantaan, pappilan kohdalla. Venheestä nousi ei vähemmän kuin seitsemän henkeä, soutaja seitsemäs. Sattuipa piispa pihalle sillä hetkellä, ja huomattuaan tulokkaat, hänen muotonsa kirkastui ja hän astui näitä vastaan, kätteli heitä ja vei heidät siitä. Soutaja jäi pihalle tietysti ja häneltä talonväki utelemaan, mitä vieraita nuo olivat, nuo kolme tuntematonta. Sillä kolme tulokkaista olivat kyllin tutut: Ragnar Ulfinpoika Skanssista ja hänen mukava eukkonsa, Kunigunda, sekä heidän suopea tyttärensä Inkeri.

No, kyllähän soutaja toisen noista mustakauhtanoista tunsi; Ragnar Ulfinpojan veli se mies oli. Mutta ne toiset kaksi, niistä ei hän tiennyt selkoa tehdä.

Astukaamme nyt sisälle, niin saamme pian selon asiasta.

Ensinkin kääntyy huomiomme apotti Ambrosiukseen, joka tanskalaisesta luostarista oli lähtenyt matkoille pohjoisemmille seuduille ja oltuaan moniaita viikkoja Ruotsissa, nyt pistäysi Suomeenkin, koska oli tuttu Tuomaalle niiltä ajoilta, jolloin molemmat olivat dominikaanimunkkeina yhdessä asuneet. Samaan munkkikuntaan kuului myös Benedictus -- Ragnarin veli -- joka, nykyisin hänkin vierailtuaan Ruotsissa, oikeastaan olosteli Gottlannissa, Roma nimisessä luostarissa, ei kaukana Visbystä. Se kolmas tulokkaista, jota ei piispan talon väki tuntenut, oli kuitenkin merkillisin kaikista. Päivettynyt vatukan karvainen viitta hartioillaan, päässä ruskeankellertävä lakki, jota riikinkukon sulka ja helmet koristelivat, näytti tämä vieras vähän kummalliselta katsantonsakin puolesta. Hän oli tähdistä ennustaja, nimeltä Sven Ingemarinpoika, joka kuljeskeli maat ja mantereet, tarjoten taikauskoiselle yleisölle, maksua vastaan tietysti, tietojaan kunkin tulevaisuudesta, jonka hän, asettaen kullekin horoskoopinsa, voi tähdistä lukea.

Puolisaterian tulokkaat olivat jo syöneet, vaan illallisateriankin käski piispa valmistaa vierailleen ja vieläpä hyvän. Päätettiin siirtyä ulos, koska huoneissa olo lämpimänä aikana tuntui hiukan tukalalta. Oli piispan asunnon vieressä sievä puutarha ja kohta istui koko seura siellä. Benedictus, joka vilaukselta oli nähnyt pihalla Einarin, jonka hän tunsi, veti tämänkin seuraan. Piispa, kuultuaan nuorukaisen olevan gottlantilaisen kipparin pojan, katsoi aluksi vähän karsaasti Einaria, vaan piti kuitenkin vääryytenä kostaa isäin pahoja tekoja lapsille ja mieltyi vähitellen nuorukaisen käytökseen ja järkeviin vastauksiin.

Inkeri istui äitinsä vieressä eikä suuresti näkynyt mieltyneen vanhempien puheisiin. Kunigundan kanssa hän nyt astui silmäilemään kukkia, joita kasvoi tarhassa koko joukko. Benedictus kehoitti Einaria menemään naisten seuraan ja tämä tietysti teki niinkuin käskettiin. Nuoren tytön kauneus ja suloinen ääni sekä hopeanheleä nauru eivät voineet olla herättämättä huomiota Einarissa. Keskustelu sujui merkillisen elävästi näiden kukkien tutkijain kesken ja palattuaan muiden joukkoon, he tunsivat itsensä ikäänkuin vanhoiksi tuttaviksi.

Piispa uteli tietoja Ruotsista ja sai kuulla Eerikki XI, liikanimellä sammalkieli ja nilkku, palanneen viisivuotiselta pakomatkaltaan Tanskaan ja Ruotsiin, sekä voittaneen pitkän Knuutin Sparsätran tappelussa, jossa tämä kaatui.

Coelibatista eli pappien naimattomuudesta pakosta sitten tuli kysymys. Ankara kieltolaki oli kohta odotettavissa tässä suhteessa, koska oli huomattu perhehuolten lamauttavan pappien kirkollista intoa. Paljoko siveellisyys siitä kiellosta oli edistyvä, sitä eivät pyhät miehet ottaneet punnitakseen.

Puheen aine siirtyi sitten Ruotsin rajojen ulkopuolelle, mainioon riitaan Gregorius IX:n ja Rietrikki II:n välillä.

-- Rietrikki, sanoi Ambrosius, toimii kuin Antikristus. Hän kirjoittaa kirjan, jonka nimeksi julkeaa panna: "de tribus impostoribus", (kolmesta petturista). Ne ovat: Mooses, Kristus, ja Mohamed. Hänen paavillista pyhyyttään hän kutsuu farisealaiseksi, öljyllä voidelluksi konnaksi!

-- Apokalypsin (Ilmestyskirjan) tapahtumista tuo riita muistuttaa, frater carissime, virkkoi Tuomas.

-- Niin, niin, sanoi Benedictus, se suuri lohikäärme on irroillaan ja ehkä maailman loppu on likempänä kuin aavistammekaan.

-- Kyllähän pyhä isä Roomassa vastaamaan kykenee, puhui taas Abmrosius ja ajoi pois kärpäsen kaljulta päälaeltaan. Hän vertaa Rietrikkiä siihen petoon, merestä nousevaan, josta ilmestyskirjan kolmannentoista luvun kymmenen ensi värsyä puhuu.

-- Ja Rietrikki taas, jatkoi Benedictus, sanoo paavin olevan sen villipedon, josta saman luvun yhdestoista värsy puhuu ja jonka luku, kahdeksannentoista värsyn mukaan, on 666.

-- Siunaa ja varjele sitä jumalatonta! huusi Tuomas, lyöden yhteen kämmenensä. Kun sivistyneissä maissa noin eletään, mitä voi odottaa täällä, pimeyden perukoilla!

Kääntyen Sven Ingemarinpoikaan, piispa puheli: Mitä taivahan tähdet tulevaisuudesta ennustavat?

-- Aspectus siderum ei ole edullinen tällä haavaa, vastasi Sven. Jupiter ja Venus ovat in cadente domo, Mars ja Saturnus valloillaan. Sotaa, väkivaltaa ja verenvuodatusta saamme odottaa.

-- Pahaa minäkin aavistan, sanoi piispa. Hengelläni saanen maksaa yritykseni turhat vaivannäöt.

-- Minulla on elämän nestettä, joka on monen hengen säilyttänyt, virkkoi hoksaava astroloogi. Haluatko, pyhä isä, ostaa sitä?

-- Minä luotan ainoastaan Jumalaan, vastasi Tuomas.

-- Tietysti, lisäsi Sven. -- Minä vaan tahdoin asiasta mainita. Kyllä munkit ja papit sitä nestettä ovat ostaneet kosolta, luottanevatko sitten Jumalaan.

Kiivasluontoinen Tuomas tuskin jaksoi hillitä mielensä ja suunsa. Vaan arvoansa olisi alentanut ruveta sanakiistaan kuljeksivan seikkailijan kanssa. Ja kukatiesi, voisi tuommoinen taikatempuillaan kostaakin.

Kanssapuhe päättyi tällä kertaa astroloogin lauseeseen. Lähdettiin liikkeelle katselemaan ympäristöä. Naisetkin yhtyivät kävelyretkeen. Ja sitten palattiin katon alle. Runsaasti oli ruokapöytä varustettu: metsonpaistia, mantelilla ja ryydeillä maustettu, kotitekoista olutta ja viiniä hopeamaljoissa sekä jälkiruokana vasta uunista tuotu ja muotonsa sekä makunsa suhteen ylistettävä kakku.

Ragnar Ulfinpoika nautti ehkä enemmän kuin muut näistä herkuista; maljoja kallisteltiin ahkerasti. Ambrosius päätti piispan kehoituksesta, jäädä ystävänsä luo yöksi, muut vieraat lähtivät iltahämärissä veneeseen ja Ragnar käski rannalle jääneet seuraavana päivänä läsnäolollaan kunnioittamaan hänen matalaa majaansa.

Varsin rattoisasti oli ilta kulunut kaikkien mielestä. Ennenkuin Einar levolle asettui, hän kertoi Sulikille illan vietosta ja Sulikki arveli, että kun hänkin kristityksi tulee, niin saa hän istua ylhäisten seurassa Einarinsa kanssa.

Seuraavana päivänä, kun puolisateria oli syöty, piispa, Ambrosius ja Einar lähtivät pappilan veneellä virtaa alaspäin. Marttinus jäi kotiin, tarpeen sattuessa tarjona olemaan. Kaipauksella Sulikki katsoi ranta-aitan portailta, kun hänen lemmikkinsä taaskin vietiin häneltä. Vaan huomenna varmaankaan ei enää tarvitsisi kaivata Einarinsa seuraa!

Skanssissa kului aika vielä hupaisemmin kuin piispan talossa. Einar taaskin joutui olemaan kolmantena, vaan emäntä-toimet ehkäsivät hänen läsnäoloaan illempana ja Inkeri ja Einar saivat siis viettää aikansa, miten parhaiten voivat.

Useita ulkomaan otuksia oli Ragnar koonnut itselleen ja elätti niitä korkean aitauksen sisäpuolella. Näiden elämäkertoja Inkeri, mikäli tunsi, lateli Einarille, niin hullunkurisesti, että Halfdanin poika vedet silmissä kuunteli nuoren neidon kuvaavia selityksiä. Ja erinomaisella kyvyllä Inkeri matki otusten liikkeitä ja ääniä.

Sven Ingemarinpoika, joka oli liikkunut ympäristössä, ihmiskohtaloita ennustelemassa, sekä terveyden ja onnen rohtoja myyskentelemässä, saapui nyt vieraiden lisäksi. Hyvät kaupat lienee tehnyt, koska hänen muotonsa osoitti tyytyväisyyttä.

Iloinen Inkeri tiedusteli astroloogilta tulevaisuuttaan. Sven kysyi neidolta hänen syntymävuottaan, kuukautta, päivää jopa tuntiakin, johon viime kysymykseen Kunigunda vastasi. Seuraavana päivänä lupasi tähtien ennustaja antaa vastauksen, koska hän ei, vieraiden puhellessa voinut häiritsemättä asettaa neidon horoskoopia.

Pyhät miehet ja Ragnar puhelivat kaikenlaisista asioista. Antoivatpa Einaristakin lausuntonsa, että hän oli miellyttävä ja järkevä nuorukainen, jonka tulevaisuus ei olisi hämäryyteen kätkeyvä, jos hän esim. antautuisi hengelliselle toimialalle.

-- Ja siten sovittaisi isänsä tulevat kaupat, lisäsi piispa.

Aivan niin minäkin ajattelin, sanoi Benedictus, jonka hiukan liehakoitseva luonne ylipäätään ajatteli aivan kuin mahtipontisetkin.

Ragnar Ulfinpoika, joka oli harras metsästäjä, kertoi miltei uskomattomia tapauksia Tapiolan aloilta. Merimiehillä ja metsästäjillä on, kuten tunnettu, vilkas mielikuvitus.

Kunigunda oli vierailleen valmistanut oikein kelpo illallisaterian. Hispanian viiniä kallisti Ragnar pikareihin kerta toisensa perästä ja kielet irtaantuivat maljojen ääressä. Yleinen oli vierasten mielipide, jonka piispa lausui, kiittäen emäntää, tämmöisestä vieraanvaraisuudesta täällä hyisessä Pohjolassa, joka sai huolten roudan sulamaan miesten rinnoista.

Jo seuraavana päivänä täytyi vierasten lähteä laivassa, joka oli ankkurissa Aurajoen suun edustalla; ei tahtonut kukaan seuranpettäjäksi ruveta, vaikkei kaikilla ollut yhtä kiire kuin Ambrosiuksella. Tukholmaan oli laiva menevä ja sen kautta Benedictus päätti palata Gottlantiin, saadakseen olla Ambrosiuksen seurassa niin kauan kuin mahdollista.

Jäähyväiset jätettyään, piispa ja Einar soutajansa kanssa, lähtivät jokea ylöspäin kulkemaan. Kesäillan aurinko kultaili Skanssin ja rannalla seisojat, jotka kaikenlaisilla merkeillä osoittivat tunteitaan menijöille.

Ruotsiin meneväin käynnin merkitys oli suurempi kuin kukaan tällä hetkellä voi aavistaakaan. Kenen kohtaloon se oikeastaan koski on lukija kertomuksemme kuluessa kohta huomaava.

Seuraavana päivänä piispa ehdotteli Einarille, eikö hän haluaisi ruveta hengellisen säädyn jäseneksi. Einar ei kuitenkaan sanonut voivansa asiasta päättää isäänsä kuulustelematta ja asia jäi siten avonaiseksi vastaiseksi.

VII

Kulkuyhteys piispan talon ja Skanssin välillä, joka ennen Ruotsista käyneiden matkustajain tuloa oli ollut jotenkin vähäinen, elpyi nyt varsin eläväksi; yksitoikkoinen elämä joen suussa vaati näet vaihtelevaisuutta. Etenkin Einaria kaivattiin Ragnarin kodissa, ja naisellisella kekseliäisyydellä Kunigunda ja Inkeri huomasivat kaikenlaisia tilaisuuksia toimeenpanna, joissa Einarin läsnäolo oli tarpeellinen. Venhematkoja, sekä jokea myöten, että saaristoon, tuohon kauniiseen, joka Turun edustalla rehottaa, tapahtui useita kertoja. Sattuivatpa ilmatkin olemaan erittäin suotuisia siihen aikaan.

Einar oli pyytänyt Sulikkiakin tulemaan myötä noille retkille, vaan Sulikki ei tahtonut; mitähän typerää hämäläistyttöä hienojen joukossa kaivataan, arveli Kammon tytär. Ehkäpä hän menettelisi tyhmästi ja joutuisi pilan esineeksi. Sitä ei hän eikä Einarkaan halunneet kärsiä.

Ja kuitenkin Sulikki odotti, että Einar kehoittaisi häntä mukaan tulemaan, oikein sydämmestään kehoittaisi. Tuo puhe typerästä hämäläistytöstä oli vaan koetus, tahdottaisiinko häntä todellakin mukaan. Ja ensi kerran nyt katkera tunnevaltasi Sulikin, kun huomasi, että hänettäkin Einar näkyi hyvin viihtyvän noilla matkoillaan.

Piispa katsoi Sulikin kypsyneen otettavaksi pyhän kasteen liiton yhdistykseen. Ja Sulikissa heräsi salainen toivo, että kun hänkin kristityksi julistettaisiin, niin hän kelpaisi kristittyjen seuraan, ehkäpä häntä sinne etsittäisiinkin. Siispä hän kastatti itsensä.

Mutta vaikka uusi uskonto nyt tuli hänen omaksensa, niin ei hänen käytöksensä ja puheensa tuosta suuresti muuttuneet. Rahvaan tytär hän oli sittenkin ja se vaistomainen eroitus, joka aina on ollut n.s. säätyhenkilöiden ja alhaisempain välillä, piti Sulikkia erillään Ragnarin perheestä, vaikka Einar, jonka hellä vaikka heikko sydän, oli ruvennut säälimään Kammon tyttären asemaa, pari kertaa oli vienyt Sulikin muassaan noille huviretkille. Itsekin hän huomasi ja myönsi että mitään sopusointua Sulikin ja Inkerin välillä ei voinut syntyä. Toisen kerran palattuaan noilta retkiltä, Sulikki itki ja vakuutti ei sen koommin haluavansa noiden ylpeäin ihmisten kanssa seurustella.

-- He eivät ole ylpeitä, Einar vakuutti, kun oppisit heidät oikein tuntemaan.

-- Niin sinulle he kyllä ovat kohteliaita, liiankin, näyttää. Kulje sinä siellä, jos katsot sitä sopivaksi; minä en heidän ylönkatsettaan tai sääliään voi kärsiä.

Moniaita päiviä Einar nyt oli käymättä Skanssissa. Vaan muutamana päivänä Ragnar kävi kirkolla asioilla ja esitti Einarille naistensa toiveen, että tämä tulisi purjehdusretkelle merellepäin, Einar päätti suostua pyyntöön ja Ragnar lupasi tulla, asiat toimitettuaan, häntä noutamaan.

Ilmoitettuaan Sulikille aikomuksestaan, tämä närkästyi ja rupesi Einaria soimaamaan.

-- Ensin olet minut tänne houkutellut ja saattanut riitaiseksi sukuni kanssa, joka ei minulle anteeksi anna, koska karkasin kristityn kanssa. Toiseksi olen ruvennut kristityksi, jonka sukuni vielä vähemmän anteeksi antaa ja kiitokseksi kaikesta tästä ja siitä, että hengestäsi olet minulle kiitollisuuden velassa, alat sinä seurustella ihmisten kanssa, jotka olivat sinulle ventovieraita ja joiden seuraan en ainakaan minä näy sopivan.

-- Oletko mustasukkainen? En ole sanallakaan tai muutoin osoittanut mitään tuolle neidolle, jota et näy suvaitsevan, vastasi Einar.

-- Uskoa sinua!

-- Ole sitten uskomatta! Et liioin arvoa pane minuun, kun et usko sanojani. Minä voin kyllä pysyä, erilläni sinusta, etten sinua loukkaisi. Annanhan minä sinun mennä minne haluat. Samanlaisen edun vaadin minäkin itselleni, enkä tahdo olla holhouksen alaisena.

-- Holhouksen alaisena! kertoi Sulikki. Semmoisiksiko ovat tunteesi muuttuneet? Olihan aika, eikä kauan sitten, kun halusit alinomaa olla luonani!

-- Olihan semmoinenkin aika -- Vaan ajan pitkään sekin kyllästyttää. Vaihtelevaisuutta ihminen vaatii ja viisaampi on myöntää se kun kieltää, sillä kiellosta seuraa usein ikävyyksiä.

Sulikki, joka joka hetki pelkäsi Ragnarin palaavan, päätti muuttaa käytöksensä.

-- Jos olen mielesi katkeroittanut, niin anna anteeksi! Äärettömästi rakastan sinua, en tahdo sinua menettää. Ja minä tunnen, että seurusteleminen tuon neidon kanssa on meille kumpaisellekin turmioksi. Älä mene luotani! Kun ensi kerran maltat mielesi, niin kyllä sitte vastakin maltat.

Ragnar näkyi jo etäällä.

-- Etkö ymmärrä -- vastasi Einar -- se on miehen arvolle alentavaa, kun ei saa mennä minne tahtoo? Kun Ragnar kysyisi: miksi et seuraa minua, mitä vastaisin?

-- Minulle ei sovi; niin sanoisit. Ja jos hän pahastuisi, sen parempi. Eivät vasta sinua kärttäisi.

-- No, oletko valmis? kuului Ragnarin ääni.

-- Valmis olen, vastasi empimättä Einar ja seurasi kysyjää.

Sulikki seisoi liikkumatonna. Veri oli paennut hänen kasvoiltaan ja hänen silmänsä tuijottivat menijöihin, kunnes olivat lykänneet venheen vesille.

Silloin hän vaipui ruohokolle, repi tukkaansa ja raapi sormensa veriseksi vasten isoa kiveä, jonka ääreen oli istunut.

-- Unohdettu! hän huudahti. Mikä ääretön typeryys luottaa tuohon kuljeksijaan, joka minut niin helposti viekotteli! Sukuni hylky olen.

-- Kannattaakohan enää elääkään, kun kaikki toiveeni ovat loppuneet? Pianhan tästä kurjasta elämästä pääseekin, jos haluttaa...!

-- Ja jättää nuo kahden nauttimaan luvatonta liittoaan? En, en! Kostaa tahdon!

Hän vaipui ajatuksiinsa, kyynärpäät polvia ja kädet otsaa vasten. Pitkän ajan hän istui siinä. Lapsuuden suruttomat päivät ja nuoruuden pettyneet toiveet johtuivat hänen mieleensä. Vaan lopuksi koston ajatukset valtasivat hänen järkensä. Einari oli pari päivää sitten käynyt muutaman keski-ikäisen miehen luona, joka vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa asui pienoisessa mökissä puolen neljänneksen päässä piispan talosta ja pyytänyt häneltä lainaksi jousen ja nuolia, koettaakseen muka, vieläkö hän saisi metsänotuksen keijahtamaan, koska hän todellakin oli tarkka ampuja:

Tämän jousen Sulikki nyt, kenenkään huomaamatta, otti.

Tehtyään teon jota mietti, aikoi hän pötkiä pakoon Auran rannoilta sisämaahan ja jos hätä tulisi, vaikkapa lopettaa päivänsä. Vaan ensin kostaa!

Jousen Sulikki otti käteensä ja lähti sitten Auran rantaa astuskelemaan. Kohta hän kuitenkin pysähtyi ja alkoi miettiä, kumpaako hän enemmän vihasi, Einaria vaiko tuota riivattua naista. Ja hän tuli siihen päätökseen, että hän vihasi kumpaakin sydämmensä syvyydestä. Mutta hän ymmärsi, että ainoastaan toiselle heistä hän ehtisi kostaa.

Kummalle siis? Moitittava, jopa halpa oli Einar ja kuitenkin suloinen tunne hellitti Sulikin mieltä hänen ajatellessa tuota nuorukaista, jonka seurassa hän oli lempensä kevättä nauttinut. Kaiketikin tuo vieras nainen oli tenhovoimalla lumonnut gottlantilaisen, mietti Sulikki, joka oli hyvinkin taikauskoinen. Ja hänen päätöksensä selviytyi: Einar oli Inkeristä irki riistettävä.

Kakolan mäellä kasvoi pienoinen männikkö. Sitä läheni Sulikki ja päätti sieltä pitää silmällä, josko nuoret, joita hän etsi, tulisivat näkyviin jossakin sopivassa paikassa.

Kovin hän kummastui, kun muutaman isomman puun juurella näki nuo kaksi, joita hän etsi, istuvan, selin häneen. Heidän puhettaan Sulikki pysähtyen alkoi kuunnella. Ruotsia he puhuivat, vaan Sulikki sitä jotakuinkin ymmärsi ja huomasi myös kohta, että heidän välinsä oli selvillä.

-- Uusi elämä on minulle alkanut sittenkun tulin tänne, alotti Einar, katsoen suloista tyttöä silmiin.

-- Sinä puhut mitä aion sanoa, vastasi toinen. Oi Einar, kuinka olen onnellinen! Isä ja emo sinua kaipaavat, jos päivänkään olet käymättä meillä. Ja itsestäni en tarvitse mainitakaan. Jo odottaessani sinua, vedet ja mantereet kirkastuvat silmissäni, ajatuksissani, miltei kuin unissa, hoen nimeäsi ja kun tulet, niin mikä riemu, ja samassa kuitenkin mikä suru, että menetän sinut taas! Vaan kerran se hetki tulee, jolloin Einarini ei enää pääse Inkeristään.