Part 2

-- Ei auta, kertoi Irja. Esi-isien henki ei asu sinussa ja sitä saan ikäni murehtia. Olen kasvattanut sinut huolellisesti. Mikä onneton kohtalo on lamaissut toimeni? Enkö ole Ukkoa uhreilla lepyttänyt? Ja kuitenkin hän on nurjamielinen minulle, kun sallii minun kärsiä tällaista!

Hiljaa nyyhkien vaipui vanhus rahille. Vaan Kammo heittihe pöydän ääreen istumaan. Sitten nousi ja vei Einarin aittaan. Ei kuulunut puhetta paljon loihtijan kodissa sinä päivänä, ja sekavilla tunteilla kukin pani levolle, kun maatapanoaika oli käsissä. Nuorten keveämmällä mielellä Sulikki ja Einar toivoivat valoisempaa tulevaisuutta, vaan Irja ja Kammo eivät suuria toivoneet.

Seuraavana päivänä tuli kuitenkin jotakin vaihtelevaisuutta ikävyydelle Kammon kodissa. Avunetsijöitä kävi toinen toisen perästä loihtijan luona; mikä etsi paranemista taudista, mikä kadotettua tavaraa, mikä lemmen nostamista j.m.s.

Viisi vuotta oli Kammo jo leskimiehenä oleskellut. Olipa vähän miettinyt uudestaan naimisiin mennä, vaan itaruutensa häntä siitä esti, ehkäpä myös pelko, että kotiolot tulisivat vielä tukalimmiksi, kuin jo olivat.

Päivä päivältä Einarin voimat varttuivat. Ei hän juuri paljon suomenkieltä osannut puhua, vaan päivä päivältä Sulikki häntä totutti sitä kuulemaan ja hyväpäinen Einar alkoi jo suunnilleen ymmärtää sitä, jopa puhuikin hiukan. Opettaminen ei ollut liioinkaan vaikea, kun Sulikki taisi ruotsinkieltä jotakuinkin. Usein nuoret ilvehtivät toistensa puheelle ja nauroivat ääneen, mikä aina herätti tyytymättömyyttä Irjassa. Tämä toivoi sen päivän kohta koittavan, jolloin gottlantilainen nuorukainen saisi palata, vaan sitä päivää hän sai odottaa kauvemmin, kuin oli luullut, sillä Halfdan sairastui kuumeeseen, päästyään Suomen lahden perukkaan ja se seikka viivytti kolmella viikolla hänen palausmatkaansa, josta syystä hän kiroili tuhmuuttaan, kun ei ole antanut Kammon vahvistuttaa häntä kuumetta vastaan.

Muutamana iltana, kun kylpy oli valmis Kammolassa -- niin nimitettiin loihtijan taloa -- vietiin Einar saunaan. Loihdevettä heitettiin kiukaalle ja nuorukaista kylvetti itse Kammo vastalla, jonka varpuja oli kolme iltaa peräkkäin taitettu päivänlaskun aikana korkeasta koivusta. Lemmennostosanat loihtija luki ja rikas, korkeasukuinen gottlantilainen nainen oli, johon Kammo, muka unissa saadun ilmestyksen mukaan koetti taivuttaa nuorenmiehen mieltä. Einar kyllä kummasteli loihtijan kaikkitietäväisyyttä, kun ei tullut arvanneeksi, miltä suunnalta tuo luottamustoimi oli uskottu loihtijalle.

Muutamana aamuna Einar pyysi Kammolta jousen ja keihään, mennäkseen metsään. Ehkäpä joku saalis olisi siellä tarjona. Meni loihtijalta suu vähän nauruun, kun vastasi, ett'ei nyt ollut metsästysaika, vaan syyspuoleen ja talvella varsinkin. Einar kuitenkin meni metsään, ottipa kuitenkin aseet mukaansa, jos joku vaara uhkaisi siellä.

Syvissä ajatuksissa hän kulki kaitasta polkua, mietiskellen kotiseuduillaan kuultuja satuja hohtavista auringon vaunuista, jotka oli tehdyt Muspelin tulikipinöistä. Myös hänen mieleensä johtui Tor'in seikkailut Geirrödin, Rungen'in ja Trymen kanssa. Ja luonnollisesti Freja, rakkauden jumalatar, lennähti hänen mieleensä, kun hän muisteli, kuinka Kammo oli häneen vitsoilla lempeä istuttanut. Ei hän kuitenkaan ollut tuntenut mitään halua ruveta kosimaan gottlantilaista neitoa.

Mutta äkkiä hän kavahti, kun mesikämmen kahdella jalalla tuli häntä vastaan. Ei hän kerennyt edes jousta jännittää, se putosi hänen hervottomasta kädestään maahan. Keihäs hänellä jo oli kohotettu, vaan samassa kontio alkoi sylipainin nuoren miehen kanssa ja tämä keijahti kohta selälleen maahan.

Sattumus kuitenkin hänet siitä vaarasta pelasti. Kolme hämäläistä sattui paikalle saapumaan ja heidän peitsiensä ja kirveittensä iskuista metsän kuuluisa kuningas sai kuoliniskun.

Karhu oli kuitenkin repinyt Einarilta rinnasta vaatteet ja näkyviin oli tullut hopearisti ristiinnaulitun kuvalla. Hämäläiset sattuivat olemaan kristityille tällä hetkellä erittäin suutuksissaan.

-- Turhaanpa tässä nyt Otsoa rääkättiin. Se oli aivan oikeissa hommissa, jupisi muuan hämäläinen.

-- Kaksi paistia tässä täytyy saada! sanoi toinen.

-- Hoi mies! Taidatko suomea? karjasi kolmas.

-- Vähän vain, vaikerteli Einar, jonka karhun kouristus ja uusi pelko hengestään oli säikähyttänyt pahanpäiväisesti.

-- Sinun pitää kuolla, huudahti ensimäinen puhuja, kohottaen kirveensä. -- Olet kristitty!

Einar yritti lähteä pakoon vaan äskeinen puhuja tarttui häneen ja olisipa hän pian hengestään päässyt, ellei Sulikki olisi paikalle saapunut. Hän oli muka menossa tervehtimään muutamaa tuttavaansa ja samassa isänsä asioilla. Ei tie metsän kautta juuri oikaissut, vaan loihtijan tytär aavisti, että hän siellä tapaisi Einarin, johon hän oli alkanut mieltyä mieltymistään, ensinkin sääliväisyydestä ja sääliväisyyshän on joskus hellimmänkin tunteen edelläkävijä.

-- Irti miehestä! huusi Sulikki hämäläiselle.

-- Hän on kristitty! vastasi tämä.

-- Vaikkapa, jatkoi loihtijan tytär. Hän on isäni suojeluksen alla. Isäni aseet on hänellä; tunnettehan merkit.

Hämäläinen päästi vastenmielisesti Einarin.

-- Ei pitäisi Kammon kristityitä suojella, hän mutisi.

Miehet rupesivat siinä tuumailemaan; vaan Sulikki ja Einar lähtivät kävelemään. Kun olivat asioillaan käyneet, he palasivat Kammolaan. Kammolle kerrottiin sitte tuosta kummasta tapahtumasta. Irja istui loukossa ja mutisi: Aivan niin. Kristityitähän Kammon suvun tulee suojella!

Saman päivän iltana Sulikki ja Einar tapasivat toisensa pienoisen puron varrella, jossa istahtivat päivän merkillisiä tapahtumia miettimään.

-- Henkeni olen nyt sinulle velkaa, alotti Einar. Millä sen maksan?

-- En maksun edestä sinua pelastanut, vastasi Sulikki.

-- Sinä olet minulle ollut niin ystävällinen, jatkoi Einar. Ikävä olisi oloni täällä, ellet sinä olisi sitä sulostuttanut.

Sulikki katsoi lirisevää puroa.

-- Onhan se kummanlaista, hän sanoi, että jouduit meille.

-- Suomenkieltä oppimaan, lisäsi Einar.

-- Minä olen huono opettamaan, jatkoi Sulikki.

-- En olisi keltään muulta niin pian oppinut. Sointuva äänesi kaunistaa puheesi ja ellen ymmärrä kaikkia sanojasi, ymmärrän silmiesi kieltä.

-- Puhunko minä silmillänikin? kysyi Sulikki, luoden silmänsä alaspäin.

Tämä naivinen kysymys oli kanssapuheen huippu. Einar kietoi käsivartensa Sulikin niskan ympäri ja painoi muiskun hänen huulilleen.

Siinä he sitten istuivat hurmaantuneina, nauttien nuoruuden ensi lemmen suloisuutta, heijastusta henkimailman autuaitten tunteista. Lännessä laski aurinko, jättäen jälkeensä kultameren taivaalle. Silloin, ikäänkuin unelmasta heräten, onnelliset kotia kohden läksivät astumaan. Puhuttiinhan myös Vuolamoisen tuumista ja Sulikki sanoi ei huolivansa hänestä. Nuoret miettivät paeta, jos väkinäistä menemistä Tarmolan pojalle Kammo alkaisi vaatia. Mihin, siitä ei vielä päätetty. Tottahan johonkin osattaisiin.

Kammo kysäsi muorilta kärtyisellä äänellä, mistä nyt tulivat, kun saapuivat melkein yhtaikaa. Irja siihen tokasi:

-- Kai lienee Sulikki käynyt kristittyä pelastamassa.

Pari päivää tämän jälkeen Tarmo tuli Kammolle ilmoittamaan, että Vieno nyt oli luvattu Sarmille ja että sopisi pitää jonkinmoiset kaksoishäät Tarmolassa, koska Vuolamoinenkin alkoi ikävöidä kumppania.

Tähän ehdotukseen Kammo mielellään suostui ja olipa Irjakin kerran samaa mieltä kuin hänen poikansa. Tyytyväisenä vanhat siis erosivat toisistaan, päätettyään, että häät vietettäisiin viikon päästä. Mutta nuoriin tuo ilmoitus tietysti vaikutti vähemmän hupaisesti, sillä, vaikka olivatkin päättäneet paeta, niin oli outo tulevaisuus, vaarat ja ehkäpä hengen menettäminen odotettavissa. Jokainen päivä lisäsi heille levottomuutta, vaan lisäsi myös heidän hehkuvaa rakkauttaan.

Mihin oli paras paeta? Löytyikö paikkaa, josta ei tietäjän loihtutemput voisi löytää ja paluuttaa? Tätä he enin pelkäsivät. Jos ei Kammo olisi tietäjä, hätäkö silloin!

Päivä kului toisen perästä. Vastustamattomasti hetket kiitivät eteenpäin. Eikö alkanut jo selvitä, mihin oli pelastuminen?

Päivänä jälkeen Tarmon käynnin Kammolassa yhdeksän miestä astui kujaa tietäjän taloon. Niin montaa miestä ei yksityisesti vielä ollut tullut Kammon puheille, ja tämä tirkisteli tulijoita kummastellen, mitähän asiaa heillä olisi.

Miehet näyttivät olevan hämillään. Heidän joukossaan huomattiin myös ne kolme, jotka olivat kristityille niin vihoissaan ja jotka olivat Einarin karhun kynsistä pelastaneet.

-- Paljopa nyt tulee vieraita, sanoi Kammo, luoden tulijoihin tutkivan silmäyksen. Kuuluuko erinomaisempia?

-- Kuuluuhan yhtä ja toista, sanoi muuan karhuntappajista. Kristityt ovat polttaneet riihemme, vieneet viljamme ja rääkänneet elukoitamme; me tulemme kysymään mikä siihen mahtanee syynä olla.

-- Tietysti kristittyjen ilkeys. Sehän on hyvin yksinkertainen asia, vastasi Kammo.

-- Olisikohan tuohon muitakin syitä? kysyi muuan.

-- Muita syitä siihen ei tarvitse etsiä, vastasi loihtija. Siinä on jo kyllin syytä.

-- Mutta entäpä siihen löytyy muitakin syitä, sanoi muuan joukosta, terävästi Kammoa katsellen.

-- Mitä tämä merkitsee? tiuskasi Kammo, jos muita syitä tiedätte, miksi tulette niitä _minulta_ kysymään?

-- Tulemme niistä kanssasi puhumaan, äläkä siitä pahastu. Me uskomme Ukon olevan meille närkästyneenä.

-- Lepyttäkää hänet sitte paremmilla uhreilla kuin tähän asti.

-- Me luulemme, että Ukko on tuskaantunut, kun ensimäinen miehemme kristityitä auttaa, jopa suvaitsee heidät asuakin luonaan.

-- Semmoinenko oli asianne? huusi Kammo ja hänen muotonsa muuttui. Ulos heti paikalla tai panen mahtini liikkeelle ja koirina sekä sikoina saatte täältä kotiinne palata!

Äkkiä miehet siirtyivät ulos, paitsi kahta, jotka polvistuivat Kammon eteen ja rukoilivat armoa ja anteeksiantamusta.

-- Ulos tekin! huusi tietäjä ja potkasi heitä. Kulmainsa alta kurkistellen he vetäysivät takaperin ulos.

Irja, joka oli istunut loukossa, ihmetteli, kuinka Kammo noin kohtelee siivoja ihmisiä.

-- Se ei koske sinuun. Minä tuskaannun kaikille.

-- Mutta kyllä he olivat oikeassa.

-- Tietysti, niinkuin sinäkin aina olet. Parasta on, että painat samaa tietä kuin hekin!

-- Kyllä minä raahin lähteä, sanoi Irja ja rupesi kokoilemaan vasuun vaatteitaan, joita ei paljoa ollut. Sitten hän hyvästiä jättämättä meni ulos.

Pöydän päähän rahille istahti nyt Kammo ja alkoi miettiä.

-- Hiisikö nyt kaikki minua vastaan usuttaa? Eivät häpeä, eivätkä pelkää! Minun täytyy näyttää jollakin voimallisella tavalla, että Kammon kanssa on vaarallinen joutua riitaan. Ja emoni! En voi häntä kärsiä enää. Menköön mihin tahtoo! Paleltukoon korpeen, jos ei saa suojaa kenenkään luona! -- Hm... Ja siitä, että olen kristittyjen kanssa vähän tekemisissä, syntyy tämmöinen melu! Kateutta se on osaksi. En suinkaan minä aijo ruveta kristityitä suojelemaan. Tämä yksityiskohta on poikkeus vain.

Kyllähän miehet nyt suuttuivat minulle. Vaan suuttukoot. Se ei sovi että minua tullaan neuvomaan. _Loihtijaa_ neuvomaan!

Näin mietiskeli Kammo asemaansa. Nuoret sill'aikaa olivat asettuneet ladon taa ruohokkoon, ja olipa heilläkin miettimistä, mihin mennä, sillä mennä täytyi -- pois täältä ennenkuin häitä pidettäisiin. Tultiin vihdoin siihen päätökseen, että _kristittyjen_ luona olisi varmin suoja, koska ei Kammon mahti sinne ulettuisi. Vaan miten uskaltaa mennä esim. Räntämäelle, piispan turviin? Piispa oli tuskaantunut gottlantilaisille ja, kun kuulisi Einarin olevan gottlantilaisen kipparin pojan, niin kyllä siitä tulisi aika mellakka. Vaan mitäpä tuota oli pakko tunnustaakaan. Toinen kohta oli myös arveluttava: matka sinne oli pitkä maitse ja meritse pääsy epätietoinen, riippuva siitä, sattuisiko purjehtijaa sinne päin meneväksi juuri siihen aikaan.

Yöllä sen jälkeen kuin viimemainitut tapaukset tapahtuivat, nuoret lähtivät karkuun. Meren rantaa kohden suuntasivat matkansa. Ja jo seuraavana aamuna muuan kuutto lähti hämäläisten satamasta Turkuun. Kuuton kuljettaja tunsi Sulikin Kammon tyttäreksi ja otti heidät alukseensa, vaikk'ei nuorilla ollut mitään, jolla maksaa. Kuljettiinhan paljon muinoin maksuttakin.

IV

Kun Kammola joutui, mitä sen asujamiin tulee, noin surkeaan tilaan, niin näytti taas onnen päiväpaiste runsaimmassa mitassa valaisevan Tarmolan talon väkeä. Kuin ruokittu kyhkyläinen astuskeli hymyssä suin Tarmo, nähdessään joka suunnalla tyytyväisiä muotoja.

Naispalvelijat puuhasivat ja nauraa kitkuttivat hyörien askareissaan edestakaisin. Vuolamoinen astuskeli pihan poikki kuin kukko, ajatellen, kuinka parin päivän päästä Sulikki oli taipuva hänen tuumiinsa. Tarmolan lihava emäntä, hyvätuulinen ja hymysuinen Kyllikki, liikkui kattiloiden ja maitopulikoiden väliä, vankka avainkimppu kupeella, punottaen ja puhisten. Sarmi ja Vieno istuivat portailla, vaipuneina tulevaisuuden unelmiin, eivätkä juuri nähneet eivätkä kuulleet muita, kuin toisiaan.

Kun Tarmo oli saanut Tieran tavata, he lähtivät Kammolaan tietäjän kanssa tuumailemaan häiden vietosta ja pyytämään Kammoa lukemaan onnen sanoja ja tekemään taikoja nuorten kunniaksi.

Saapuessaan Kammolaan, näkivät miehet Kammon seisovan kannuksen eli noitarummun edessä, jota päristimellä eli arpavasaralla kosketteli, jotta sen helyt kalahtelivat ja sen rumpukalvo kumahteli. Kiihkeästi tietäjä luki loitsurunoja. Sitten hän hetken kuulosti. Mutta arpa ei tuonut toisia sanomia, ääneti oli.

Kuullessaan miesten lähestyvän, Kammo viskasi kaunuksen syrjään ja katsella murjotti tulijoihin.

-- Mitäs nyt tietäjä tiedustelee? kysyi vikkelä Tiera.

-- Semmoista, jota ei koskaan ole aavistanutkaan tarvitsevansa tiedustella. Ajatelkaa, tyttäreni, tuo hattara, on karannut tuon ruotsalaisen poikanulikan kanssa!

Tarmo vihelti, osoittaen suurta kummastustaan ja Tiera löi vasempaan reiteensä kämmenellään ja sanoi: mitä minä kuulen! Hervotonna Kammo vaipui kivelle, eteensä tirkistellen. Vaan äkkiä hän hypähti pystyyn, kohotti oikean nyrkkinsä taivasta kohden ja huusi: Kuule Ukko valani! Hengellään he saavat vastata tästä äärettömästä häpeästäni, kunhan heidät käsiini saan. Minä etsin heidät esiin vaikka vuoren sisästä, tai maan alta, tai meren pohjasta.

-- Kylläpä tämä oli ikävä juttu. Ei tullutkaan kaksoishäistä mitään, virkkoi Tarmo.

-- Kiitä onneasi sinä ja poikasi, ettei tuommoinen mera sukuumme joutunut!

-- Ehkäpä niinkin. No, tulethan emosi kanssa häihin?

-- Emoni on mennyt teille tietämättömille! Minä olen yksinäinen mies ja yksin tahdon olla. Älkää siis minua odottako. Minä en voisi kärsiä ihmisten salaista ilkkumista. Oi, olenhan usein muille ilkkunut, ja nyt saan itse kokea, miltä se tuntuu!

-- Koeta nyt tointua Kammo, sanoi leppeä Tarmo.

-- Minä kyllä hoidan itseni, virkkoi loihtija.

-- Minua ei tarvitse sääliä. En minäkään ole ketään säälinyt enkä aijo sääliä.

Miehet läksivät pois. Pahalle päälle joutui Kammo heidän mentyään, särki kaikenlaisia työkaluja, noitui ja kiljui, kunnes vihdoin väsyneenä vaipui kentälle lyhyeen, levottomaan uneen.

Miesten saapuessa Tarmolan pihaan, Kyllikki heti huomasi heidän nolosta ja miettivästä katsannostaan, että jotakin varsin merkillistä oli tapahtunut.

-- Mikä miehiä riivaa? hän kysyi, kun Tarmo ja Tiera tulivat pihaan.

-- Et saanutkaan miniää taloon, sanoi Tarmo.

-- Eikö hän suostu? Uskottaako hän?

-- Sulikki on karannut sen ruotsalaisen pojan kanssa.

-- Kas raatoa! huudahti Vuolamoinen. Sittekin pääsi minusta.

-- Vai semmoinen se Sulikki olikin! sanoi Sarmi.

-- Hyvä, että hänestä aikonaan päästiin, jatkoi Kyllikki kädet puuskassa. Ja ruotsalaisen kanssa! Kyllä Kammo nyt on suuttunut!

-- Hän on raivoissaan melkein, sanoi Tiera. Eikä noitarumpukaan vielä ilmaissut, mihin ovat paenneet.

-- Kyllä heti pahaa aavistin, kun Kammo otti tuon poikanulikan huostaansa, vaan kuka tietäjää uskaltaa neuvoa, jatkoi hän. Ja Irjakin on karannut.

-- Irjakin karannut! kertoi Kyllikki. Onhan maailma kohta mullinmallin! Mikä Irjalle tuli?

-- Ei Kammo sitä selittänyt. Vaan huononlainen on sopu ollut emon ja pojan välillä.

-- Ukko olkoon kiitetty, että meidän perheessämme sopu ja onni on voimassa, lopetti nyt Tarmo puheen. Nyt toimeen kukin! Huomenna häät vietetään.

Idän taivaalla heloitti oikea hääpäiväaurinko selkeällä taivahalla. Puut punalle paistoivat, salot siintivät sinelle sen purppuravalossa. Lämmin liekkui lounahasta ja metsä meelle haiskahteli, ahovieret viertehelle, kun Vieno astui portahille ja istahti ihailemaan ilopäivän kauneutta. Ja kuitenkin, kaipauksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. Armas koti oli jätettävä ja uusiin oloihin oli tottuminen. Säälillä hän myös ajatteli Kammolan surkeita oloja ja kuinka hänen lapsuutensa tuttava ja ystävä Sulikki oli unhottanut velvollisuutensa. Olisihan tietäjän tytär kauneudellaan häissä herättänyt huomiota, ollut suotavana lisäkoristuksena. Ja huomiota hän nytkin herätti -- vaan kuinka?

Leipämuruja ja suurimia oli nuorella tytöllä helmoissaan. Kanaparvi läheni kaakottaen kaivattua ystäväänsä ja heidän johtajansa astuskeli arvokkaasti, käännellen päätään oikealle ja vasemmalle joukkueensa seurassa, silloin tällöin noukkien vähän muruja, joita Vieno oli pihalle heittänyt. Teistäkin minun pitää erota, huokasi Tarmon tytär ja samassa kajahti häntä vastaan raitis kukkokiekaa. Nauruun vetäysi nuoren tytön suu. Kyllikki meni nyt tyttärensä ohitse loppuvalmistuksia toimimaan aittoihin ja kellareihin. Hellästi hän katseli rakasta Vienoaan, toivoen toki, ettei tälle tulisi osaksi ne vastahakoisuudet, joita kansanrunot niin runsaasti miniöille, jopa joskus vävyillekin, osaksi panevat.

Päivä kului ja alkoi hääväkeä saapua Tarmolaan. Pirtin rahit olivat kohta täynnä käskettyä väkeä; etehisessä ja sintsissä pysähtyivät kuokkavieraat, joita jo tähän aikaan löytyi tämmöisissä tilaisuuksissa.

Isot olivat häät. Häränpaistia ei tietysti ollut sinnepäinkään kuin Pohjolan häissä, joissa kohtuullinen sotajoukko olisi kyllänsä saanut siitä otuksesta, jonka häntä häilyi Hämehessä ja jonka pää keikkui Kemijoella, vaan kyllin löytyi ruokaa ja kotitekoista olutta vuoti tynnyrin sisustat tyhjiksi.

Ja morsianta itketettiin ja lohdutettiin, opastettiin ja neuvottiin, kuinka olla, miten eleä miehelässä. Sulhoa myös neuvottiin, kuinka hänen tuli vaimoaan kohdella. Muuan vanha hämäläinen lausui Sarmille:

Kuulesta, kun ma sanelen, Kuin sanelen, kuin puhelen Tästä liinalinnustasi, Saamastasi kanasta: Kiitä sulho onneasi Hyvän saaman saamastasi, Kun kiität, hyvinki kiitä, Hyvän sait, hyvän tapasit, Hyvän luojasi lupasi, Hyvän antoi armollinen.

Ja Tiera puhui Vienolle:

"Ei suu suolle vieä, Ojavarrelle oteta. Vievät viljamättähältä, Vievät vielä viljemmälle, Ottavat oluttuvilta, Ottavat oluemmille. Onpa sulho suojanasi. Mies verevä vieressäsi; Et panna pahenemahan Paunahan paranemahan, Miehen kyntäjän kylelle, Leivän saajan leuvan alle."

Luemme kirjoissa ainakin ennen löytyneen n.s. hovinarreja, jotka kokkapuheillaan ovat suhdanneet eli hillinneet herrojensa liian valoisia ajatuksia ja siten varjostaneet ylönpalttista päiväpaistetta. Vähän siihen tapaan oli meidänkin esi-isillämme muinoin tapana lamauttaa ehkä liiallista hääiloa "lommaamalla" eli moittimalla morsianta. Niinpä nyt Vieno sai kuulla seuraavan päinvastaisen ansioluettelon, joka oikeastaan Sarmille suunnattiin:

"Käkesit käkösen tu'oa, Kuletella kukkolinnun Tuo'a maalta maan parahan, Veeltä valkian valita; Puuttui konna koprihisi, Sammakko satimehesi; Saitp' on suolta suovariksen, Ai'alta ajoharakan, Korpin korpinotkelmalta, Pellolta pelotuslinnun, Mustan linnun mullokselta; Löysit nartun naurismaasta, Nirtun niintä kiskomasta; Narttu naukui, nirttu niukui Sulhon tullessa lähelle."

Vielä kesti häitä toisenkin päivän. Vasta kolmantena nuori pariskunta alkoi lähtöä tehdä. Itkusilmin nuori vaimo sanoi hyvästit omaisilleen, vieläpä talon elukoillekin ja vihdoin kotiseudun koivuille ja katajille, kummuille ja kujille. Päätettiin, että Tarmolaiset talven kuluessa tulisivat Vienoa uudessa kodissaan tervehtimään ja näin kummallakin puolen lohdutettuina vihdoin erottiin.

V

Aurajokeen yhtyy vähän yläpuolella nykyistä Turkua lisäjoki, Vähäjoeksi mainittu ja tämän vasemmalle rannalle, ei paljon yläpuolelle yhtymispaikkaa, Räntämäen kirkko oli rakennettu. Räntämäelle oli Nousiaisista piispanistuin siirretty ja edellisen kirkon läheisyydessä Suomen piispa asui vv. 1229-1300. V. 1300 Turun tuomiokirkko valmistui.

Alapuolella yllämainittujen virtojen yhtymispaikkaa oli Koroisten tilalla vähäinen kauppala, nykyisen Turun alku.

Melkein asumattomina olivat vielä tähän aikaan Auran rannat Räntämäeltä joen suuhun, ellemme ota lukuun jotakuta isompaa rakennusta ja moniaita kalastajamajoja. Vaan joen pinnalla vallitsi kuitenkin jotenkin vilkas elämä. Aluksia liikkui edestakaisin ohitse samojen rantojen, joiden välitse, nyt kiveen puettuina, Aura sameata vettänsä meren kohtuun työntelee. Sitä miellyttävää näköalaa, joka nykyaikaan tarjoutuu katsojalle Tähtivartion tai Samppalinnan kukkuloilta, ei siis näihin aikoihin ollut ensinkään olemassa. -- Alastomina törröttivät Puolalan ja Kakolan mäet.

Mutta paitsi tuomiokirkkoa ei myöskään linnaa, tuota toista muistorikkainta paikkaa eli rakennusta vanhassa pääkaupungissamme, tähän aikaan löytynyt olemassa. Linna valmistui vasta neljännellätoista vuosisadalla, Birger Maunun pojan aikana. Jonkunlainen vartio siinä kohdassa kuitenkin oli olemassa, n.s. "Skanssi" -- eroitettava nykyaikaisesta kirkkomaasta -- jossa ritari Ragnar Ulfinpoika majaili komentajana, jonkunlaisena voutina.

Muutamana myrskyisenä kesäpäivänä kulki siitä sivutse se kuutto, jossa karkurimme nuoruuden tavallisella ajattelemattomuudella vaelsivat kohden tulevaisuuden epävarmoja oloja. Kuuton kuljettaja laski Skanssin sillan kupeeseen, jossa Ragnar Ulfinpoika, oikea viikingin perikuva, pitkät kellertävät hiukset hartioille valuen, seisoi ihmetellen, miten sen kokoinen alus tässä Herran ilmassa oli rohjennut aavaa merta haistellakaan, sillä olihan saaristo suojannut suurimmista hyrskyistä.

Kuuton kuljettaja kehahti vähän alustaan, sanoi sitten luvanneensa viedä nuoret piispan puheille. Ragnar arveli itsekseen, että kirkon siunausta oltiin vailla ja toivoi ajatuksissaan menestystä nuorille, sillä hän oli hyvänsuopa mies.

Monimutkaiset ovat ihmiskohtalot; eikä aavistanut sillalla seisoja, minkälaisiin tekemisiin hän vielä oli joutuva niiden kanssa, jotka olivat matkalla piispan taloon.

Vähäjoen rannassa noustiin maihin. Vaikka nuoret olivat monta kertaa ruvenneet itseään valmistelemaan, miten ilmestyä piispan edessä, niin nyt kaikki edeltäkäsin mietityt vastaukset piispan kysymyksiin olivat aivan muistista kadonneet ja kumpikin pelkäsivät piispaa. Sulikki, koska oli loihtijan tytär, sen miehen, joka oli niin monta kristittyä rääkännyt ja Einar kun oli gottlantilaisen kipparin poika ja tunnettu oli, ettei piispa tämmöistä salakauppiaan sukua suvainnut. Eivät he ensinkään olisi paenneet piispan turviin, ellei heillä olisi ollut se varma vakuutus, että siellä olisi ainoa pakopaikka, jonne ei Kammon käsi ulottuisi. Oli heille mieleen johtunut valehdellakin piispalle keitä olivat, vaan Einar piti piispaa miltei kaikkitietävänä ja siihen luuloon kallistui Sulikkikin. Ja kummassakin eli se salainen toivo, että, kun apua rukoilevina lähestyisivät piispaa, hän ei olisi ankara heitä kohtaan.

Yksinkertainen oli piispan asunto. Kuistista tultiin etehiseen: siitä meni ovi oikealle kädelle piispan asuinhuoneisiin. Piispan etummainen huone oli melkein tyhjä huonekaluista, nurkassa Neitsyt Maarian kuva, lapsi sylissä, puusta tehty ja valkaistu. Lattiat olivat maalaamattomat, seinät valkaistut. Piispan varsinaisen asuinhuoneen seinillä riippui kaunisrantuisia kankaita ja niitä vasten pari miekkaa ja jousta. Nurkassa seisoi harppu, jota muuan kaniikeista soitti, lauloipa myös heleällä äänellään siihen mukaan. Isohko pöytä nähtiin myös ja pöydällä sakkipeli, johon piispa oli hyvin mieltynyt.