Part 1

SULIKKI

Kertomus pakanuuden viime ajoilta Hämeessä

Kirj.

J. A. B. [J. A. BERGMAN]

Hämeenlinnassa, Boman & Karlssonin kustannuksella, 1902.

I

Oi selkeä, lämmin päivä toukokuun keskipaikoilla v. 1238. Lounais Suomen rannikolle oli kokoontunut joukko hämäläisiä, osaksi kalastamaan ja samalla meren raikasta ilmaa keuhkoihinsa vetelemään, sekä nauttimaan tuon laajan vesikuvastimen moninaisista ilmiöistä, osaksi myös tähystämään, näkyisikö selvällä meren selällä laivoja, jotka tähän aikaan välittivät jotenkin vilkasta kauppaliikettä Visbyn ja Novgorodin välillä. Pakanoiden kanssa paavi oli ankarasti kieltänyt kristityitä kauppoja tekemästä, vaan siitä huolimatta gottlandilaiset usein rikkoivat tuota käskyä vastaan. Onhan kielletty hedelmä Aadamin ajoista asti viekotellut ihmisiä sitä maistamaan.

Rannalle kokoontuneet olivat pakanoita. Olihan tosin jo kahdeksankymmentä vuotta umpeen kulunut siitä, kun kristinusko oli Suomeen istutettu, vaan sen juurtumisesta etempänä kuin Varsinais-Suomen rannikolla ei ollut paljon puhumista; sisämaassa pakanuus vielä kukoisti. Ovathan suomalaiset kaikkina aikoina sitkeästi säilyttäneet esi-isiltään perityt tapansa sekä uskontonsa ja epäluulolla vastustelleet ulkoapäin tarjotuita n.s. etuja. Katolisen kirkon tänaikainen ylipaimen Suomessa, tunnettu Tuomas piispa, ei suinkaan ollut voimatoin eikä liioin arastellut menettelytapojensa suhteen pakanoita vastaan; matkoiltaan sisämaihin palasi hän tosin voittovirsiä veisauttaen, vaan melkein samoilla tunteilla kuin vaillinaisesti varustettu ampiaispesän hajoittaja. Historialliset aikakirjat todistavat kirkon aseman näihin aikoihin olleen vähemmän kehuttavan ei ainoastaan Suomessa, vaan myöskin Ruotsissa, jossa viimemainitussa maallinenkin valta oli epävakavalla kannalla. Pakanoiden sukuihin oli tosin kertynyt joitakuita kristityttäkin, semmoisia, joiden uskonto oli enemmän tai vähemmän horjuva. Niin paljon kuin mahdollista, pysyivät nuo kristityt kuitenkin erillään pakanoista, joilta saivat kärsiä ivaa, jopa rääkkäystäkin. Nytkin he olivat jääneet muka koteja vartioimaan, vaan oikeastaan saadakseen rauhassa oleskella ja vapaasti uskontoaan harjoittaa.

Tuulen henkäykset alkoivat vähitellen värjytellä tyventä meren pintaa. Miehet rannalla pitivät tuota hyvänä merkkinä siinä suhteessa, että etelätuuli toisi muassaan jonkun purjehtijan, ehkäpä Halfdan gottlantilaisen, heidän ystävänsä, joka, huolimatta paavin kiellosta, uskalsi ruveta kauppoihin heidän kanssaan.

Vähän erillään muista, pari miestä loikui paaden kyljessä, puhellen puoliääneen keskenään. Toisten silmäyksistä ja käytöksestä, kun lähenivät noita kahta, voi huomata heidän nauttivan tavallista suurempaa arvoa. Vanhempi heistä oli kuudenkymmenen korvissa. Tuuhea, harmaa parta valui hänen rinnalleen; vakavat silmäykset herättivät luottamusta, jota taas ei juuri voinut sanoa toisen, nuoremman katseesta, jossa julmuus ja levottomuus ilmaantuivat. Mustaverinen hän oli, roteva mies, vähän mustalaista muistuttava, ijältään puolivälissä viidettäkymmentä. -- Edellinen, Tarmo niminen, oli jonkunlainen kihlakunnan vanhin; jälkimmäinen loihtija. Tämä arvonimi sisälsi pakanuuden aikana paljon. Ei kellään ollut suurempaa vaikutus-alaa kuin loihtijalla; pakanuuden pappeja olivat semmoiset miehet ja vielä paljon enemmän, he olivat myös lääkäreitä. Vaan ulottuipa heidän valtansa peloittavalla voimalla tämän aistillisen maailman ulkopuolellekin. Heidän lukujensa voimasta henkimaailman portit auki ponnahtivat ja tautien sekä onnettomuuksien syyt riistettiin sieltä ilmi. Ja kun syyt oli selville saatu, ei löytynyt sitä vajavuutta, jota ei poppa olisi voinut täydentää.

Piispan vehkeistä olivat miehet jutelleet, -- kiitollinen aine tähän aikaan. Tarmo häntä moitti hänen toimistaan ja siitä, että hän, kenenkään täällä kaipaamatta, oli tullut muka tyrkyttämään uutta uskoa, vaan kukatiesi missä muissa tarkoituksissa. Kammo taas nimitti Tuomasta pikku paaviksi ja pirun käskynhaltijaksi, joka olisi salamurhan kautta siirrettävä manalaan.

Kun Tuomasta oli kyllin muokattu, ruvettiin puhumaan kotoisista oloista. Tarmo sanoi:

-- Aika lienee jo, että tyttäresi tulee miniäkseni. Ovathan maksuehdot selvillä.

-- Mikäpäs estää? vastasi Kammo. -- Tyttäreni on kyllä valmis, arvelen. Miehelään tytöt kyllä mielivät.

-- Tavallisesti. Vaikka enhän minä tunne Sulikin mielipiteitä. Onhan poikani vähän ollut huomaavinaan, ettei tyttäresi häntä oikein arvossa pidä; vaan kukapa nuorten tyttöjen elkeet tuntee.

-- Viitsitkö sinä, vanha mies, nuorten lörpötyksiä korviisi ottaa. He kyllä sopivat keskenään, kunhan yhteen tulevat. Ole siitä huoletta! Minä vahvistan heidän loukkunsa, satimensa, rysänsä, mertansa, verkkonsa ja nuottansa, varjelen heidän jyvälaarinsa ja aumansa hiiriltä, heidän naurismaansa madoilta, heidän karjansa metsänpedoilta, lujitan heidät itsensä tarttuvia tauteja vastaan. Ja sitä paitsi enkö voi saattaa hyvää naimisonnea taloon? Enkö voi sovittaa riitaiset pariskunnat? Senhän kaikki tuntevat. Voinet siis olla huoleti.

Loihtija täten, luetellen osan ansioluetteloaan, sai Tarmon levolliseksi. Tarmo sanoi: Tietysti ei onnettomuus voi heitä kohdata, kun _sinä_ heitä siitä varjelet.

Olihan siinä laaja kelpoisuustodistus.

Miesten huomio, joka oli merelle tähän saakka suuntautunut, kääntyi nyt maalle, josta kolme miestä näkyi lähestyvän rannalla olijoita. Tulijat olivat pitemmän matkan takaa lähteneet tänne, Saimaan ja Vuoksen seuduilta asti. Kontit selässä, sauvat kädessä he astuskelivat ja tultuaan Tarmon ja Kammon läheisyyteen, heittivät kontit ja sauvat maahan ja kättelivät. Kaksi koiraa oli miehillä muassa: iso, musta Murre ja pieni, ruskea Kirre. Täydentääksemme tulokkaiden esiintymisen tulee mainita, että miehillä oli joutset olkapäällä ja viinet kupeella riippumassa.

Päähenkilö oli laiha, ruskeapartainen ja puhelias Tiera; hänen pulska poikansa, 20-vuotias Sarmi sekä mustaverinen, vilkassilmäinen Antero seurasivat häntä.

Kun Murre, joka rupesi Kammoa haukkumaan, saatuaan tältä potkun ja Tieralta ankaran silmäniskun, oli lauhtunut ja häntä koipien välissä, hiipinyt maata Tieran viereen, vieläkin silloin tällöin mulkoillen Kammoon, kunnes vihdoin silmänsä ummisti, alkoivat miehet jutella keskenään. Tiera tunsi Tarmon ja Kammon jo entuudesta; olivathan he toisensa tavanneet sekä Hämeessä että Savossa ja Karjalassa; kuoharina Kammo oli usein liikkunut maamme itäisissä osissa.

Idän miehet utelivat Tuomaan toimista viime aikoina; kertoivat myös omista uskonnollisista oloistaan, arvellen, ettei Venäjän miehet ja pojat niin äkäisiä olleet kuin Ruotsin. Tunnustettiin ja palveltiin Neitsyt Mariaa ja Ukkoa vuorotellen eikä siitä sen enempää oltu puhetta nostettu.

Kuulustelivat sitten Tarmo ja Kammo tuttavistaan idässä: elikö Rannan Kauro Sarajalla vielä ja Jolkko Tiera ja Tuiretuisen Kojo Salmella? Ja Kiikan Yrjö, peijakas, joka lauloi yökaudet?

-- Kah! Olihan se Rannan Kauro Manalan majoille muuttanut, muut elivät. Ja kyllähän siellä vielä laulu eli kansan huulilla. Palattuaan kauppamatkoiltaan, aina Vienan väljiltä vesiltä, tukka ja parta kuurassa ja vatsa tyhjänä, miehet ensin söivät vatsansa täyteen ja sitten toiset heittäysivät pitkäkseen, vaan Kojo ja Yrjö ne alkoivat runoja purkaa suustansa ja karstaläjien yli, jotka päreistä olivat permannolle tippuneet, saivat miehet kaalata aamuhämärissä leposijoilleen.

-- Vakkueen juhla onko jo täällä vietetty? kysyi Tiera Tarmolta.

-- Sivuhan se jo on -- vastasi se, jolta kysyttiin. -- Vaan tuolla metsänliepeessä näkyy vielä sen juhlan maininkia.

Meluten läheni parvi tyttöjä ja poikia. Naisten etupäässä kulki kaksi kaunista tyttöä, toinen tummaverinen, säihkyvillä silmillä, toinen vaaleatukkainen, kultakutrinen. Edellistä voi verrata helteiseen kesäpäivään, jälkimäistä taas tyyneen kevätaamuun. Ja niinpä oli heidän luonteittensakin laita. Hehkuva, haaveksiva oli Sulikki, Kammon tytär, sitä paitsi piukkapäinen ja ylpeä sekä isänsä arvosta että omasta ulkomuodostaan. Tyyni, vaatimaton oli taas Vieno, Tarmon suloinen tytär.

Poikien joukossa ansaitsee huomiomme Vuolamoinen, Tarmon poika. Hän oli hiljainen, valkotukkainen nuorukainen, jonka vetiset silmät ja eteenpäin suuntautunut nenän kärki eivät juuri kauneuden aistia tyydyttäneet edes rahvaassakaan; tämän puutteen korvasi kuitenkin se kohta, että hän oli ison talon poika ja moni äiti olisi mielellään hänet vävykseen ottanut.

Tyttöjen, etenkin Sulikin, huomio kääntyi tuohon pulskaan karjalan poikaan, Sarmiin, jonka veroista ei hämäläispoikien joukossa löytynyt. Siinä oli poika sitä mallia, jota loihtijan tytär halusi!

-- Ruvetaampa arvottelemaan, sanoi muuan hämäläisistä. -- Karjalan miehet ovat taitavia siinäkin suhteessa.

-- Niinpä tosiaankin, kuului toinen ääni. Tiera sanokoon ensin, kyllähän jatketaan.

-- Liian helppoja ovat arvoitukseni, vastasi punapartainen Karjalan mies.

-- Annahan kuulla jotakin, että alkuun päästään, sanoi Tarmo ja Tieran suusta kuului: latva kuin vasta, keskus kuin kerä, juuri kuin hiiren häntä?

-- Nauris, nauris! kuului monta ääntä yhtaikaa.

Muuan hämäläinen jatkoi: kuollehet kotihin tuotiin, varas puuhun hirtettiin, tie kumohon kaadettiin?

-- Eiköhän liene kalat, nuotta ja venhe, hymähti Antero ja jatkoi: kaksi lasta, kaksi emoa, kolme päätä, mikäs se on?

-- Tunnetaanpa tuo: äiti, tytär ja tyttären lapsi.

Kammo nyt sanoi arvoituksen: isä pitkä, äiti väärä, tyttäret lipinlapin, pojat yltä ympyriäiset? Vastaustapa ei ruvennutkaan kuulumaan. Tiera mörähti: tuotapa en ole sattunut kuulemaan. Mitä se merkitsee?

Tuli lähtö Hymylään, naurahti Tarmo. Itse menoa ei voitu toimittaa tervan ja höyhenten ja kiehuvan vellin puutteessa, mutta laulettiin kuitenkin Hymyläänmeno-runo.

Nuoret sitten lähtivät ulomma kisailemaan. Sulikki osasi aina asettaa niin, että hän hyöri ja pyöri Sarmin läheisyydessä. Vuolamoinen, väänsi suuta ja mursi päätä, nähdessään, mihin hänen lemmittynsä huomio oli kääntynyt. Hän vapisi vihasta ja kun Sarmi meni vähän syrjempään, hän astui hänen eteensä kalpeana ja kysyi kuinka hän uskalsi muiden luvattuja luokseen viekotella.

Sarmi joutui aivan hämilleen ja kysyi, ketä tyttöä hän tarkoitti.

-- Vieläkö teeskentelet! Tietysti loihtijan tytärtä, Sulikkia, tarkoitan.

-- Minusta hän saa rauhassa olla, vastasi Sarmi. Mutta Vieno, hänen vertaistaan en ole vielä nähnyt ja --

-- No, hänet kyllä saat. Ainakaan ei minulla ole mitään asiaa vastaan. Sinä näytät olevan oikea kunnon mies. Mutta Sulikki, se höyhenkenkä! Kyllä puhun hänelle suuni puhtaaksi.

Ja niin hän teki. Sulikki vastusteli kyllä ja jo ennestään arveluttava sopu heidän välillään supeni supenemistaan. Pojat ja tytöt ympärillä alkoivat nauraa ja kuiskata keskenään; Vuolamoinen mulkoili heihin ja Sulikki seisoi, vihasta punottavana, ääneti, sillä ei hän uskaltanut Tarmon poikaa enemmän ärsyttää pelosta, että Kammo kuulisi riidasta.

Yleinen huomio suuntausi nyt toisaalle, merelle päin. Jo kotvasen aikaa oli etelässä päin häämöittänyt laiva. Nyt se oli tullut aivan lähelle, eikä epäilystäkään, ettei se ollut Gottlannista. Salko oli pystytetty rannalle ja sen päähän oli sininen vaateriepu sidottu merkiksi, jonka gottlantilainen laivuri kyllä ymmärsi. Laiva läheni maata ja laski ankkuriin pari kivenheittoa rannasta. Hämäläiset riensivät venheillensä ja kohta kolme venettä laski laivan laitaan ja hämäläisiä alkoi vilistä laivan kannella.

II

Harosäärin, kädet takin taskuissa, seisoi laivuri Halfdan, harteva ja tanakka mies, kuudenkymmenen korvissa. Öljytty sadetakki peitti hänen päälakensa, hänen oikeaa poskeansa hieman pullisti vankka tupakkipuru. Elävät, harmaansiniset, pienet silmät vilkuivat nopeasti oikealle ja vasemmalle, kunnes hän huomasi Tarmon ja Kammon. Silloin tyytyväinen hymy valaisi hänen kasvonsa ja hän sanoi: Vaivaloinen on tänne tulo ja onhan pyhä isä Roomassa kieltänyt kaupankäynnin pakanoiden kanssa. Senpävuoksi olisin tuskin poikennut, ellei olisi sinulle, Kammo, minulla tärkeää asiaa.

-- No, mikäs puuttuu? kysyi loihtija.

-- Sitä en ymmärrä; painajainenko lie tai joku muu. Yöllä herään hiestyneenä, kuristumaisillani. Ja sitä on jo kokonaista kolme kuukautta kestänyt. Enkä ole kellekään pahaa tehnyt. Rukoilen joka päivä -- annan kirkolle osansa. --

Ivallinen hymy ilmestyi Kammon huulille.

-- Eivät ne temput tepsi, loihtija nyt selitti. Tauti on päällesi pantu; joku pahansuopa ihminen sen on tehnyt.

-- Voithan minua auttaa, tietysti? kysyi Halfdan.

-- Enkö voisi? naurahti loihtija. Kyllä minä olen pahemmista pulmista päästänyt. Et kai tänä iltana vielä aijo lähteä?

-- Pitäisihän tuulen länteen kääntyä, niin olisi hyvä huilu Novgorodiin, sillä sinne matka vetää.

-- Huomenna on ainakin sopiva tuuli, Kammo julisti. Illalla käytän sinua Matokorvessa. Siellä päästän sinut pulasta. No, mitäs kauppatavaraa on muassasi? -- Riittää sitä meillekin ja kerma on maitoa parempi.

-- Sen kyllä myönnän, että kelpaa päältä ottaa, vaan johan mainitsin pyhän Isän kiellon.

-- Pyhä Isä ei kaupoistasi tiedä.

-- Oi, älä puhu niin! Hänellä on silmät ja korvat kaikkialla. Onneton se, joka hänen käskyjänsä vastaan rikkoo. Semmoinen ei saisi kunniallista hautaustakaan.

-- Ja jospa ei saisi! Ei raato kunniasta lukua pidä. Älä sinä tee itseäsi tyhmemmäksi kuin olet. Et sinä usko omia puheitasi. -- Ruvetaampa nyt tavaroita katselemaan.

-- Vaan jos paluumatkalla -- alotti Halfdan.

-- Jäännöksiä! Etkö häpeä! Jos et heti vedä esiin aarteitasi, niin mene matkoihisi; mutta tautisi ei parane, se pahenee, kun minä panen siihen lisää.

-- Älä, Herran nimessä! No, minä lahjoitan kirkolle, ja luen kahta vertaa enemmän Pater Noster'eita ja Ave Marioita. -- Täytynee siis näyttää tavarani.

-- Näyttää ja myydä, sanoi Kammo. Hämäläiset olivat muassaan tuoneet kimputtain oravan, näädän, ketun ja majavankin "rahoja", joita he vaihtoivat saksan palttinaan, lasihelmiin, vaski- ja hopeasolkiin, sekä etenkin suoloihin. Kaupan välittäjinä käytettiin kuitenkin jo moniaita metalli-möhkäleitä, kuparista tai hopeasta, neliskulmaisia tai suunnilleen ympyriäisiä.

-- On minulla toinenkin taudin kohtaus, jota pyydän sinua auttamaan. Poikani lepää tuolla kojussani, kuumetta sairastaa ja houraa. Kai sinä hänetkin helposti voit parantaa?

-- Siihen ei minun tarvitse kajota, loihtija vastasi. Viikon kuluttua on poikasi paranemaan päin tai manalassa.

-- Niin kaiketi asian laita on, sanoi Halfdan, ellei hän apua saa taitavalta. Mutta on minulla sekin pelko, että tauti on tarttuva ja siinä tapauksessa minä ensinkin joudun taudin uhriksi.

-- Pelkäätkö kuolla? kysyi Kammo.

-- Kukapa tuota manalaan haluaa -- niin, minä tarkoitan ijankaikkiseen elämään tai kuolemaan, varsinkin kun ei ole se loppukohta oikein selvillä. -- Mutta lupaa nyt, Kammo, pitää poika täällä pari viikkoa, kunnes Novgorodista palajan, niin kyllä sinun siitä erittäin palkitsen.

Loihtija vaipui ajatuksiinsa.

-- Voisi tapahtua, että se vastus, joka minulla olisi pojastasi, olisi niin suuri, ettei sitä voisi palkitakaan.

-- Kuinka niin? Poika ei ole kovakourainen.

-- Vaikkapa. Mutta hän on _kristitty_ ja voisi tapahtua, että hän siitä saisi kärsiä.

-- Jos sinä häntä puolustat, niin eivät muut uskalla häneen koskea.

-- Totta kyllä puhut, vaan --

-- Minä maksan mitä haluat. Onko tavaroitteni joukossa mitään mieluista, niin ota mitä tahdot. Haluaisin tosiaankin saada jättää pojan tänne senkin vuoksi, että hänen mielensä kääntäisit. Muuan rikkaan talon tytär Visbyssä on häneen ihastunut, ja poika-tollo ei älyä rahan suurta merkitystä, niinkuin hänen isänsä, Jumalalle kiitos on älynnyt. Muuta pojan mieli ja jos hän tulee rikkaan talon vävyksi, niin tulet sinäkin onnestamme osalliseksi. Sen sanoo Halfdan, joka ei valehtele koskaan.

-- Tehnenkö viisaasti, vaan täytyneehän pyyntöösi myöntyä.

Ahnas oli Kammo ja perso omaisuuttaan kartuttamaan. Tyytyväisyys loisti hänen silmistään, kun oli mielestään niin viisaasti menetellyt: ensin muka vastaanpannut ja sitten vihdoin myöntynyt. Vaan hänen heimolaisissaan tämmöinen taipuminen kristittyjen pyyntöjä noudattamaan herätti salaista nurjamielisyyttä loihtijaa vastaan. Moniaiden silmissä leimahti jotakin uhkaavaa, vaan sitä ei Sulikin isä joutunut huomaamaan.

Kun vihdoin kaupanteko oli loppunut ja Kammo, sittenkuin muut olivat menneet maihin, muutamasta laatikosta oli saanut valita itselleen kimaltelevan miekan ja erittäin kauniin jousen, lähti hän Halfdania johtamaan Matokorpeen, jossa soikulaisen kivikehän sisäpuolella loitsutemput toimitettiin. Halfdan jäi seisomaan loihtijan eteen, joka alussa hiljemmällä, vähitellen kiihtyneemmällä äänellä lausui:

En mä tänne tullutkana Tieottani, taiottani, Ilman innotta isäni. Varuksitta vanhempani. Min' oon vyötty miesten vyöllä, Pantu miesten polkimella, Solmittu uroon solilla. Jos minun tuho tulevi, Jo silloin tuho tulevi, Ja tuho tuhannen miehen, Sa'an miehen miekallisen. Hiis on hirveä metsässä, Minä hiittä hirveämpi, Karkea emäkekarhu, Minä kahta karkeampi. Ei mua liioin linnat estä, Ai'at rautaiset aseta; Kiskon ma kiviset linnat, Portit auki pongahutan, Ratkon ai'at rautaisetkin, Teräksiset tieltä temmon. Liikkuos liha minussa, Halu miehen hartioissa, Nouse luontoni lujasti, Hartiani haikiasti Luonani lovehtimahan, Kanssani karehtimahan, Vastuksia voittamahan, Sotaisia sortamahan. Tule kalma kauhistava Tule tuskissa kovissa Tuekseni, turvakseni, Varakseni, voimakseni, Ukon luonto, eukon luonto, Luonto valtavanhempani Oman luontoni lisäksi, Ettäs hiidet himmeneisi, Maan kamalat kaippeneisi, Tullessa Jumalan, tunnin, Avun herran au'etessa.

Muuttunut oli Kammon muoto hänen lausuessaan nämät sanat. Hänen silmänsä tuijottivat julmasti ja hänen suustaan valui vaahto, kunnes hän keijahti maahan. Hän oli mennyt lovehen ja hänen henkensä nyt matkusti manalassa taudin syitä etsimässä.

Ei ollut Halfdan aivan arkaluontoinen suinkaan; vaan tässä, yksinäisyyden ja ylönluonnollisten henkien turvissa, tuntui olonsa kaamealta. Hän rukoili anteeksi Jumalalta, kun oli luottanut pakanallisen loihtijan apuun, vaan lohdutti samassa itseään sillä, että semmoinen menettely ja katsantotapa tähän aikaan ei ollut ensinkään harvinainen.

Hetken kuluttua loihtija heräsi lovesta ja nyt olivat taudin syyt selville saatu. Veitsen kärjellä Kammo raapasi Halfdanin oikeaa käsivartta, jotta verta rupesi vähän vuotamaan pieneen saviastiaan. Tämän veren Kammo sitten loihti ja sekoitti siihen multaa ja vähän tuhkaa, juottaen Halfdanille sekoituksen, jossa sitä ennen oli kastanut kolme katajan tikkua. Nämä tikut Halfdanin piti tallettaa; jos joitakin taudin jälkipuuskia vielä ilmestyisi, hän kaivaisi ikeniään yhdellä tikulla, jonka sitten vasemman olkapäänsä takaa heittäisi menemään.

Miehet palasivat himmeässä kuutamossa rannikolle, jossa jo oltiin levolle asetuttu.

Halfdan heräsi seuraavana aamuna raittiina, ei ollut painajainen häntä ahdistellut. Iloissaan hän luki kymmenen Pater Nosteria ja yhtä monta Ave Mariaa.

Einar, Halfdanin 19-vuotias poika, kannettiin sitten maihin ja asetettiin kala-aittaan. Laivan ankkuri hinattiin ylös ja Halfdan lähti laivallaan Novgorodia kohden purjehtimaan hyvällä vauhdilla, tuuli kun oli kääntynyt melkein suoraan länteen.

III

Samana päivänä kun Halfdan lähti matkalle, saapui hämäläisten luo Kammon äiti, Irja, lähes 70-vuotias akka, jonka muodossa vielä kajasti nuoruuden päivien kauneus. -- Monta oli Irjalla aikoinaan ollut kosijaa, vaan reipas Turnamo hänet; vihdoin sai. Vuosia he elivät yhdessä, kaksi lasta heille syntyi ja elämä tuntui heistä, niinkuin useimmista nuorista, varsin huvittavalta. Mutta eihän sitä pysyväistä onnea ole ihmiselle suotu. Muutamana päivänä tuli joukko kristityitä heidän kotiinsa, menettelivät itsevaltaisesti ja, kun Tarmo mieli vastustelemaan, tappoivat hänen ja hänen vanhemman, nelivuotisen poikansa. Nuoremman, Kammon, jättivät eloon. Tästä hetkestä vannoi Irja ikuista vihaa kristityille ja valan hän kyllä oli parhaan kykynsä mukaan koettanut täyttää. Kristittyjen ihmisrakkautta hän soimasi, kutsuen heitä verikoiriksi ja oli erittäinkin koettanut kasvattaa poikansa tuon uuden uskon leppymättömäksi vastustajaksi.

Tämän vuoksi Irja, kun sai selvän Kammon toimista Einarin suhteen, ei suinkaan joutunut hyvälle päälle. Hän oli ainoa, joka loihtijalle uskalsi totuuden sanoa ja Kammo häntä pelkäsikin enemmän kuin muita, vaikka hän toisaalta oli tottunut luottamaan siihen, että emon peloittavaisuus pääasiallisesti oli sanoissa eikä toimissa.

-- Oletko tosiaankin niin arvosi alentanut, että otat hoitaaksesi kristittyä? kysyi Irja pojaltaan.

-- Gottlantilainen kippari maksaa minulle hyvästi ja olemmehan tekemisissä kristittyjen kanssa omassakin maassamme ja yhä enemmän tulemme heidän kanssa tekemisiin. En minä kristityitä kuitenkaan aio ruveta puoltamaan ja raahin heitä tappaakin, jos asianhaarat niin vaativat.

-- Ja kipparin myös paransit?

-- Hyvää maksua vastaan, tietysti.

-- Ukko ei anna itseään pilkata. Paljoa enemmän menetät kuin voitat noiden vehkeittesi kautta. -- Jos isäsi eläisi, et uskaltaisi näin menetellä.

-- Minä olen täysikasvuinen ja tiedän mitä teen. Parasta on, ett'et sekaannu asioihini, emo, muutoin emme sovi saman kurkihirren alle asumaan, puhui Kammo, joka häpesi ympärillä seisovia.

-- Vai siltäkö kuuluu! Kyllä minä raahin muuttaa. Ota kristityltä luoksesi asumaan. Ne maksavat enemmän.

Äidin ja pojan ympärillä seisovat hämäläiset. Emon puolta he ajatuksissaan pitivät, vaan eivät uskaltaneet sitä julkisesti osoittaa.

-- Lähdetään kalastamaan! sanoi Kammo hämäläisille, päästäkseen ikävästä keskustelusta ja kohta miehiä meni veneitä lykkäämään vesille. Vaan Irja istui, tirkistellen eteensä ja kertoi kertomistaan: muutoin emme sovi saman kurkihirren alle asumaan. Mikä häpeä kuulla semmoista omalta lapseltaan! Niitä sanoja hän vielä saa katua! Ja vielä tuokin riivattu parkuu!

Houreissaan Einar huusi tavan takaa jotakin, vaan ei kukaan hänestä huolta pitänyt.

Iltapäivällä miehet palasivat kalastusmatkaltaan. Kammo pyysi silloin emoltaan anteeksi ajattelemattomat sanansa ja Irja katsoi viisaammaksi olla antavinaan anteeksi, lupasipa vieläkin pysyä poikansa kodissa. Seuraavana päivänä hän ja moniaat muut lähtivät asuinpaikoilleen sisämaahan, vaan Kammo, Tarmo ja Karjalan miehet jäivät vielä rantamaalle, samoin nuoriso.

Kolme päivää tämän jälkeen Einarin tauti alkoi kääntyä paremmaksi. Hikoileminen ja levollinen uni osoittivat vaaran olevan ohitse. Vaan vielä hän oli niin heikko, ett'ei moneen päivään pystynyt jaloilleen astumaan.

Sarmin ja Vienon väli oli tullut mitä hellimmäksi, kun sitä vastoin Vuolamoinen oli jotensakin tyytymätön Sulikin käytökseen.

Vihdoin alkoivat muutamat kiiruhtia kotiaan kotiaskareita toimimaan ja eräänä aamuna lähdettiin sitten liikkeelle.

Tarmon ja Kammon talot eivät olleet kuin puolen peninkulman matkan päässä toisistaan.

Leveänlainen polku johti kumpaankin.

Kun Irja näki Kammon ja Sulikin lähenevän, joku kolmas seurassaan, joka vaivaloisesti astuskeli, niin veri kuohahti hänen suonissaan. Hän sitoi huivin leukansa alle ja mietti lähteä matkoihinsa.

-- Mihin matka, emo? kysyi Kammo, aavistaen, ettei hänen emonsa ollut hyvällä tuulella.

-- Luuletko, että minä aijon kristittyjen kanssa saman katon alla asua? vastasi Irja.

-- Sitä ei sinun tarvitse tehdäkään.

-- No mihinkä aijot tuon hylyn asettaa?

-- Kyllä siitä huolen pidän. Aitassa tarkenee kyllä kesäaikana.

-- En aijo myös syödäkään kristittyjen kanssa samassa pöydässä.

-- Sitäkään ei sinun tarvitse tehdä. Sulikki kantakoon hänelle ruuan aittaan. Oletko nyt tyytyväinen?

-- En.

-- Sitä melkein aavistin. Kuka voi sinulle mieliksi olla? Olenhan koettanut mukaantua vaatimuksiisi, sekään ei auta.