Part 9

Hän ei siinä erehtynytkään. Me olimme lähellä alusta, jonka katkotut touvit vielä riippuivat reunoja pitkin. Sen runko näytti olevan hyvässä kunnossa ja haaksirikko tapahtuneen vain monias tunti sitten. Kolme metrin korkeudelta katkaistua mastontynkää osotti, että miesten oli hädissään täytynyt uhrata mastonsa ja että myrsky siis oli ollut haaksirikon aiheuttajana. Siten oli alus täyttynyt vedellä ja makasi nyt vasemmalla kyljellään. Surkea näky oli tuo aaltojen kohtuun vajonnut laiva, mutta vielä surkeampi oli tila sen kannella, jolla vielä virui muutamia nuorilla kiiniköytettyjä ruumiita. Minä laskin niitä viisi -- neljä miestä, joista yksi seisoi ruotelin ääressä, sekä yhden naisen, joka lapsi sylissä oli päässyt puoliväliin peräsalongista ylös johtavia portaita. Hän oli vielä aivan nuori. _Nautiluksen_ räikeässä sähkövalossa erotin selvästi hänen kasvonpiirteensä, joita vesi ei vielä ollut raiskannut. Äärimmäisellä ponnistuksella hän oli nostanut lapsen päänsä yli, ja tuo pikku raukka oli käärinyt käsivartensa äidin kaulan ympäri. Neljän merimiehen asento oli minusta hirvittävä, heidän jäsenensä olivat vääristyneet epätoivoisista kamppauksista päästä irti köysistä, jotka heitä hylkyyn sitoivat. Ainoa, jonka vakavissa ja puhtaissa kasvonpiirteissä voi keksiä jonkun verran tyyneyttä, oli peränpitäjä, joka harmahtava tukka otsaan liimautuneena ja kädet puristuneina ruotelirattaan tikkaisiin näytti vielä ohjaavaan haaksirikkoutunutta kolmimastoistaan halki valtameren syvyyksien.

Mikä tärisyttävä näky! Me seisoimme mykistyneinä, väpättävin sydämmin katsellen tätä elävästä elämästä otettua, niin sanoakseni viime tingassa valokuvauslevylle, painettua haaksirikon kuvaa. Ja jo näin suunnattomia haikaloja säntäävän kaukaa esiin, nälkäisin silmin tuijottaen tuohon valmiiseen ihmisliha-ateriaan.

_Nautilus_ pyörsi hylyn ympäri, ja minä voin sen peräpeilissä lukea nimen:

_Florida_, Sunderland.

XVIII LUKU.

Vanikoro.

Tämä kauhea kuva alotti kokonaisen sarjan haaksirikkonäytelmiä, joita _Nautilus_ matkallaan kohtasi. Tultuamme vilkasliikkeisemmille vesille tapasimme näet useinkin laivahylkyjä, jotka joko pinnalla uiskennellen vähitellen lahosivat tahi viruivat merenpohjalla ruostuvine tykkineen, luotivarastoineen, ankkurineen, touvineen ja tuhansine muine rautaesineineen.

Joulukuun 11 p. kohtasimme Pomotu-saariston, joka 200 peninkulman mittaisena ulottuu itäkaakosta länsiluoteeseen, Ducie-saaresta Lazare-saareen. Tämän pitkäkkäisen ryhmän muodostaa 60 korallisaarta; hitaasti mutta katkeamatta luovat polyyppieläimet niiden välille korallisiltaa, niin että ne yhdessä naapurisaaristojen kanssa kerran muodostavat uuden mannermaan, joka Uudesta Seelannista ja Uudesta Kaledoniasta ulottuu aina Marquesas-saariin saakka.

Kun eräänä päivänä kehitin tätä teoriaa kapteeni Nemolle, vastasi hän kylmästi:

"Emme me tarvitse uusia maita, vaan uusia ihmisiä!"

_Nautilus_ sattui tällöin juuri sivuuttamaan Clermont-Tonnerren, joka on tämän ryhmän merkillisimpiä saaria; sen keksi vuonna 1622 _Minervan_ kapteeni Bell. Nyt sain oivallisen tilaisuuden tutkia madrepor-polyyppien rakennusjärjestelmää, joka on luonut tämän valtameren saaristot.

Madreporeilla, joita ei ole sekoitettava varsinaisiin koralleihin, on kalkkiaiskuoren päällystämä sisäkudos; ja niiden rakenteen erilaisuuden perusteella on kuuluisa opettajani Milne Edwards jakanut ne viiteen osastoon. Nuo silminnäkymättömät pikkueläimet elävät miljaardittain koteloissaan, ja niiden kalkkimaisista ulostuksista juuri syntyvät kaikki nämä kalliot, karit, luodot ja saaret. Yhtäällä ne muodostavat aivan pyöreän renkaan, joka ympäröi pientä sisäjärveä eli laguunia; tämä taas on ympyrävyössä olevien aukkojen kautta yhteydessä ulkopuolisen meren kanssa. Toisaalla ne muodostavat samallaisia rantariuttoja kuin Uuden Kaledonian ja eräitten Pomotu-saarten rannikoilla tavataan. Toisin paikoin ne rakentavat muhkuraisia ryhelmiä tahi korkeita, suoria seinäkkeitä, joiden kohdalla valtameri on erittäin syvä.

Kulkiessamme vain muutaman ankkuritouvinmitan päässä Clermont-Tonnerren rantariutoista minulla oli hyvä tilaisuus ihailla mikroskooppisten rakentajain jättiläistyötä. Nämä polyypit kehittyvät etupäässä meren pintakerroksissa, jotka melkein aina ovat liikkeessä; ja siitä johtuu että nämä merenalaiset rakennukset alkavat lähellä vedenpintaa ja sitten vähitellen painuvat pohjaan päin, jolloin pikkueläimet kuolevat, niin että niiden kalkkierottumat vain jäävät jälelle muodostamaan perustusta seuraavien madrepori-sukupolvien rakennuksille. Näin on asiata ainakin Darwin esittänyt, joka tällä tapaa selittää noiden n.k. atollien synnyn. Ja tämä teoria on minun mielestäni paljon todenperäisempi kuin se, jonka mukaan madreporien rakennusten perustana muka olisivat muutaman metriä vedenpintaa alempana olevat tulivuorien huiput.

Minä voin nähdä nuo omituiset muurimuodostumat aivan läheltä, sillä luotauslanka osotti niiden kohdalla 300 metrin syvyyttä, ja sähköheijastajamme sai niiden kimaltelevat kalkkiseinät sädehtimään. Conseil kysyi minulta kuinka pitkä aika oli tarvittu ennenkuin nämä jättiläismuurit olivat saavuttaneet nykyisen korkeutensa, ja tuli kovin ihmeisiinsä kun vastasin että tiedemiesten huomioitten mukaan ne ylenevät vain puoli sentimetriä vuosisadassa.

"Nuo kalliot ovat siis kasvaakseen vaatineet..."

"Yhdeksänkymmentäkaksi tuhatta vuotta, poikaseni. Muuten vaatii kivihiilen, s.o. vedenpaisumusten hautaamien metsien kivettyminen sekä basalttikallioiden jäähtyminen paljon pitempiäkin ajanjaksoja."

_Nautiluksen_ noustessa jälleen pintaan voin nähdä tämän matalan, metsäisen saaren koko laajuudessaan. Sen madrepor-syntyisiä kallioita olivat epäilemättä Hyrskyt ja niiden synnyttämät vesipatsaat hedelmöittäneet. Kerran oli jostain lähelläolevasta saaresta ajelehtanut tänne kokospähkinä ja laskeutunut kalkkikerrokselle, jolle merivirtain kokoamat kala- ja kasviaineet olivat mädätessään vähitellen synnyttäneet multaa. Pähkinäkin mätäni, niin että sen siemenaihe joutui esiin ja kasvatti juurta. Tästä siemenestä ja monista muista samallaisista yleni puita, jotka estivät vedenhaihtumista saarelta. Siten syntyi puroja. Kasvullisuus versoi yhä runsaammaksi. Joitakin pikkueläimiä, matoja ja hyönteisiä saapui purjehtien puunrungoilla, joita myrsky oli temponut irti saarilta. Kilpikonnatkin nousivat maihin laskemaan muniaan. Linnut rakentelivat pesiään nuoriin puihin. Tällä tavoin kehittyi eläinkunta, ja vehmauden ja riistan houkuttelemana ilmestyi tänne vihdoin ihminenkin. Tällainen on näiden saarten luomishistoria -- noiden mikroskooppisten eläinten pystyttämäin jättiläisrakennusten ajantieto.

Iltapuolella päivää hävisi Clermont-Tonnerre näkyvistä sinertävään kaukaisuuteen, ja _Nautilus_ muutti nyt tuntuvasti suuntaa. Sivuutettuaan Kauriin kääntöpiirin 35° pituusasteella se käänsi keulansa luodetta kohti ja kulki koko kuuman vyöhykkeen halki. Mutta vaikka troopillinen kesäaurinko hellitti päittemme päällä koko terällään, emme kuitenkaan kärsineet sen hehkusta lainkaan, sillä 15--20 sylen syvyydellä merenpinnan alapuolella ei lämpö kohoa 14--15° C korkeammalle.

Joulukuun 15 p. kuumottivat idässäpäin Seurasaaret ja viehättävä Tahiti, Tyynen valtameren kuningatar. Aamupuolella erotin tyvenen puolella viimemainitun saaren korkeat vuorenhuiput. Merestä saimme pöytäämme erinomaisen maukkaita kalalajeja, makrilleja, bonitoja ja eräänlaisia merikäärmeitä.

Yhtämittaa sivuutimme löytöretkien historiassa mainittuja saariryhmiä -- Tonga-saaret, Samoa-saariston ja Fidshi-saaret. Viimemainitut löysi Tasman 1643, samana vuonna kuin Torricelli keksi ilmapuntarin ja Ludvig XIV nousi valtaistuimelle. Myöhemmin tutkivat niitä kuuluisa Cook ja ranskalainen Dumont-d'Urville, joka lopullisesti selvitti niiden maantieteellisen arvoituksen. Niiden rannoilta pyysimme pohjanuotalla suunnattomasti mainioita ostereita, joita Senecan neuvon mukaan avasimme vasta ruokapöydässä. Fidshi-saarten rannikkojen merenalaisilla hiekkasärkillä oli niillä vielä mainio sikiytymistilaisuus, siellä eivät ahnaat kalastajat olleet ennättäneet tehdä niille tuhoa; tämän herkullisen nilviäisen suurta menestymismahdollisuutta todistaa se seikka, että yhden ainoan osterin kuorien välissä voi tavata aina 2 miljoonaa mätimunaa. Ja ettei mestari Land tällöin syönyt itseään piloille, johtui siitä, että osterit ovat ainoa ihmisravinto, joka ei liiaksikaan nautittuna aiheuta vatsahäiriöitä. Tarvitaan näet kokonaista 16 tusinaa niitä jotta ihmisruumis saa ne 32 grammaa typpiainetta, jotka se joka päivä tarvitsee ravinnokseen.

Joulukuun 25 p. _Nautilus_ kulki Uusien Hebridien saariston halki, jonka Quiros löysi 1606 ja jolle Cook 1778 antoi sen nykyisen nimen. En ollut nähnyt kapteeni Nemoa kokonaiseen viikkoon, ja olin juuri isossa salongissa etsimässä laivamme tietä kartalta, kun hän astui sisään aivan sen näköisenä kuin olisi vasta viisi minuuttia sitten eronnut minusta. Ilman pitempiä puheita hän laski sormensa kartalle ja lausui yhden ainoan sanan:

"Vanikoro."

Tämä tieto sai minut hypähtämään pystyyn. Tuon nimisen saaren luonahan oli kuuluisa ranskalainen maailmanympäripurjehtija La Perouse kärsinyt haaksirikon mitä traagillisimmissa olosuhteissa.

"Viekö _Nautilus_ meidät Vanikoron läheisyyteen?" kysyin.

"Vie."

"Saanko siis astua maihin niillä historiallisilla saarilla, joiden rantariuttoihin _Boussole_ ja _Astrolabe_ murskautuivat?"

"Jos se vain teitä huvittaa, professori."

"Entä milloin sinne saavumme?"

"Me olemme nyt siellä."

Kapteeni Nemon seuraamana kiirehdin yläkannelle, josta palavin silmin katselin ympäri ulappaa.

Koillisessa kohosi merestä kaksi erikoista tuliperäistä saarta, ympärillään viidenseitsemättä kilometrin mittainen koralliriuttavyö. Rehevä vehmaus peitti niitä rannasta aina korkeimpain kukkulain huipuille asti. Eräästä ulomman riuttavyön aukosta pääsi _Nautilus_ tyyneen sisäveteen, joka oli 60--80 metrin syvä. Palmujen siimeksessä älysin muutamia villejä saarelaisia, jotka laivamme huomatessaan hämmästyivät suunnattomasti. Ehkäpä he tässä tummassa, vedenpintaa vinhasti kiitävässä esineessä olivat näkevinään hirvittävän valaan, jota heidän oli varominen.

Tämän ranskalaisten löytöretkien historiassa mainehikkaan purjehduksen historia on lyhimmittäin seuraava:

Vuonna 1785 lähetti Ludvig XVI kapteeni La Perousen purjehtimaan maailman ympäri korveteilla _Boussole_ ja _Astrolabe_, joista sittemmin ei enää saatu mitään tietoja. Monet retkikunnan kohtaloa tutkimaan lähetetyt alukset kokoilivat kyllä useilla Uusien Hebridien saarilla, nimenomaan Vanikorolla, rautaesineitä, aseita ja tähtitieteellisten koneiden kappaleita, jotka tunnettiin olevan peräisin La Perousen laivoista; saatiinpa saarelaisilta tietää, että nämä laivat olivat ajautuneet rikki Vanikoron korallikareihin, jonka jälkeen miehistö oli hylkyjen kappaleista rakentanut itselleen pienen hätäaluksen, joka vuorostaan myöskin oli haaksirikkoutunut. Mutta missä se oli tapahtunut ja minne onnettomat purjehtijat olivat joutuneet, se jäi selvittämättömäksi. Vanikoron rannalle pystytettiin heille muistomerkki, yksinkertainen kivikeila.

Mutta tähänkin arvoitukseen tiesi kapteeni Nemo antaa selityksen. Hän vei minut takaisin salonkiin, _Nautilus_ pantiin uppoamaan muutaman sylen syvyyteen ja isot akkunaluukut avattiin.

Minä hypähdin akkunaan. Korallinhaarojen ja kalaparvien lomitse näin merenpohjalla ankkureja, tykkejä ja niiden luoteja, niittausnauloja ja sen semmoisia haaksirikkoutuneihin aluksiin kuuluneita esineitä, jotka eivät olleet käyneet naarauskoukkuun kiini. Minun tuijotellessani noita viimeisen onnettomuuden kolkkoja todistajia virkkoi kapteeni Nemo vakavalla äänellä:

"Kapteeni La Perouse lähti matkalleen joulukuun 7 p. 1785. Hän ankkuroi ensin Botany Bayssa, kävi sitten Ystävyyden saarilla ja Uudessa Kaledoniassa, Purjehti Santa Cruzia kohti ja nousi maihin Namuka-saarella. Sen jälkeen tulivat hänen laivansa tänne Vanikoron tuntemattomille koralliriutoille Edellä kulkeva _Boussole_ törmäsi eteläistä riuttaa vastaan; _Astrolabe_ kiiruhti sille apuun ja haaksirikkoutui itsekin. Edellinen alus särkyi aivan paikalla, jälkimmäinen tuulensuojassa ollen kiikkui karilla muutamia päiviä. Saarelaiset ottivat haaksirikkoutuneet jokseenkin ystävällisesti vastaan. Nämä asettuivat maihin ja rakensivat laivahylkyjen jäännöksistä pienen hätäpurren. Muutamat miehistä jäivät vapaaehtoisesti saarelle, toiset -- enimmäkseen kaikki sairaita ja voimattomia -- seurasivat kapteeniaan ja ohjasivat suuntansa Salomonin saarille."

"Mutta kuinka tämän kaiken tiedätte?"

"Katsokaas mitä olen löytänyt sillä paikalla, missä La Perousen viimeinen haaksirikko tapahtui!"

Hän näytti minulle rautalevystä tehdyn kotelon, joka oli Ranskan liljoilla leimattu ja meriveden pahoin ruostuttama. Hän avasi sen, ja minä näin käärön kellastuneita mutta vielä luettavia papereita.

Ne olivat Ranskan meriministerin kapteeni La Perouselle antamat ohjeet, joiden laitoihin Ludvig XVI oli omakätisesti lisännyt huomautuksiaan.

"Ah, se oli kaunis kuolema merimiehelle!" huudahti kapteeni Nemo. "Tämä korallihauta on rauhallinen lepopaikka; suokoon taivas minulle ja seuralaisilleni samallaisen!"

XIX LUKU.

Torresin salmi.

Joulukuun 27 ja 28 päivien välisenä yönä _Nautilus_ jätti Vanikoron vedet vinhalla nopeudella. Sen suunta kävi nyt lounatta kohti, ja kolmena päivänä se taivalsi ne 300 peninkulmaa, jotka erottavat La Perousen saariryhmän Uuden Guinean kaakkoiskärjestä.

Varahin tammikuun 1 p. 1868 Conseil tavotti minut yläkannelta.

"Sallikaa, isäntä, minun toivottaa teille onnellista uutta vuotta!"

"Mitä nyt, Conseil? Tämähän kuulustaa aivan siltä kuin olisin Pariisissa työhuoneessani Jardin des Plantes'issa. No hyvä, otan vastaan onnittelusi ja kiitän sinua niistä. Tahtoisinpa vain tietää, mitä sinä onnellisella uudella vuodella näissä olosuhteissa tarkotat? Toivotko että uusi vuosi vapahtaisi meidät vankeudestamme, vai että tämä ihmeellinen matka saisi onnekasta jatkoa alkavana vuotena?"

"Toden totta", Conseil virkkoi, "olen ymmällä mitä tähän vastata. Varmaa kumminkin on että saamme nähdä merkillisiä asioita ja ettei meillä näinä kuluneena kahtena kuukautena ole ollut lainkaan ikävä. Viimeksi näkemämme ihme on aina edellistä ihmeellisempi; ja jos kaikki jatkuu tähän tapaan, niin mene ja tiedä mitä tästä vielä lopulta tulee. Niinpä toivotan isännälle kaikkea hyvää mitä vain mielitte saada."

"Kiitos, kelpo Conseil. Pyytäisin sinua vain lykkäämään toistaiseksi kysymyksen uudenvuodenlahjoista ja tällä hetkellä tyytymään lämpimään kädenpuristukseen. Muuta ei minulla nyt ole tarjottavana."

"Isäntä ei ole koskaan ollut anteliaampi kuin nyt."

Ja alati kohtelias palvelijani poistui omiin hommiinsa.

Tammikuun 2 p. olimme kulkeneet liki 2,000 peninkulmaa lähtökohdastamme Jaapanin meressä. Laivamme keulan edessä levisi nyt Australian rannikosta kaakkoon päin oleva vaarallinen korallimeri. _Nautilus_ kulki kolmen kilometrin etäisyydessä sen turmiokkaan matalikon reunasta, jolle Cookin laivat olivat hukkua kesäkuun 10 p. 1770. Alus, jossa Cook itse oli, törmäsi luotoon ja olisi uponnut, jollei korallikappale olisi irtautunut ja kiilan tavoin tukinnut runkoon repimänsä reiän.

Mielelläni olisin lähemmältä tarkastellut tuota yli 200 peninkulman mittaista koralliriuttaa, jota vastaan tyrskyt lakkaamatta särkyivät ukkosen tavoin jymisten. Mutta kaltevat ohjaustasot veivät aluksemme niin suunnattomiin syvyyksiin, etten voinut nähdä hutuistakaan korallimuureista. Sain tyytyä tarkastamaan verkkomme kohottamia erilaisia kalanäytteitä. Meitä seurasi suurin parvin tonnikalan kokoisia makrilleja, joiden sinivivahtavilta kyljiltä tummat poikkijuovat katoovat kalan kuoltua. Niiden ympärillä kuhisi pieniä, vain 4 sm. mittaisia kultapääkaloja ynnä itsevalaisevia lentokaloja, jotka pimeinä öinä fosforihehkullaan piirtelivät tulisia viiruja ilmaan ja veteen. Nilviäisistä ja zoophyteistä tapasin verkon silmukoissa erilaisia sulkakoralleja, meriporia ja vasaraostereita. Kasvikuntaa edustivat kauniit, irtonaisina uiskentelevat haurat, tahmaiset limasta jota niiden huokosista valuu; näiden joukossa oli ihana Nemastoma, jonka korjasin museon harvinaisuuksiin.

Kuljettuamme kahtena päivänä Korallimeren poikki saimme tammikuun 4 p. näkyviimme Uuden Guinean rannikot. Kapteeni Nemo ilmoitti aikovansa tunkeutua Torresin salmen kautta Intian mereen. Ned Landista oli mieluista, että täten lähestyimme europpalaisten alusten kyntämiä vesiä.

Torresin salmi on pahassa maineessa niinhyvin vaarallisten vedenalaisten kariensa kuin sen rantamilla asuvain villien ihmissyöjäin takia. Se erottaa Uuden Hollannin Uudesta Guineasta. Jälkimäinen on 1,800 kilometriä pitkä ja 750 kilometriä leveä, ja sen pinta-ala on 40,000 maantieteellistä neliöpeninkulmaa.

Torresin salmi on tosin 140 kilometriä leveä, mutta täynnä lukemattomia saaria, kareja ja luotoja, jotka tekevät purjehduksen perin vaikeaksi. Kapteeni Nemo panikin sen vuoksi aluksensa kulkemaan vedenpinnalla ja jotenkin verkkaisella vauhdilla. Sen potkuri piiskasi laineita hitaasti kuin valaskalan pyrstö.

Seuralaisteni kera käytin tilaisuutta hyväkseni ja istahdin yläkannelle, joka melkein aina oli tyhjänä. Edessämme kohosi perämiehen lasiseinäinen komero, jossa näimme kapteeni Nemon itsensä ohjaavan _Nautilustaan_. Edessäni oli mainioita karttoja Torresin salmesta, joita seurasin mitä tarkimmalla mielenkiinnolla.

Meri kohisi ja vaahtosi raivoisasti _Nautiluksen_ solakan rungon ympärillä. Merivirta, joka kulki kaakosta luoteeseen päin neljän kilometrin nopeudella tunnissa, huuhteli särkyneillä harjoillaan merestä kohoavien korallikallioiden huippuja.

"Tämäpä on sangen kelvoton väylä", sanoi Ned Land minulle.

"Kerrassaan inhottava", vastasin; "aivan arvoton sellaisen aluksen kynnettäväksi kuin _Nautilus_ on."

"Kyllä täytyy tuon lemmon kapteenin", jatkoi kanadalainen, "olla varma kurssistaan, sillä nuo korallikarit löisivät hänen aluksensa tuhansiksi sirpaleiksi, jos se vain hipaisisikaan niitä."

Asemamme oli tosiaankin vaarallinen, mutta _Nautilus_ näytti aivan kuin taikakeinoin pujottelevan raivoisten hyrskyjen huuhtelemain karien lomitse. Se kääntyi milloin mihinkin suuntaan ja kaikki näytti käyvän hyvin, kunnes kello 3 aikaan iltapäivällä tuntui niin kova tärähdys että lensin pitkäkseni. _Nautilus_ oli vihdoinkin törmännyt kariin ja makasi nyt liikkumattomana, peräpuoli hiukan alempana kuin keula.

Ylös päästyäni näin kapteeni Nemon ja hänen varapäällikkönsä kannella. He tutkivat laivan asemaa ja puhelivat keskenään käsittämättömällä kielellään.

Tilamme oli tällainen:

Kolmen kilometrin päässä takanamme näkyi Gilboa-saari, jonka rannikko kulkee pohjasta länteen niinkuin koukistettu käsivarsi. Etelässä ja idässä kohosi merestä muutamia korallihuippuja, jotka alkava luode jätti paljaiksi. Me olimme käyneet karille vuoksen aikana ja semmoisessa meressä, jossa aikavesi on hyvin heikko; näin ollen tuli varmaankin hyvin vaikeaksi saada alusta irti karilta. Kuitenkaan se ei ollut kärsinyt mitään vaurioita, niin vankasti oli sen runko kokoonpantu. Mutta vaikka se ei nyt ollutkaan repeämisen ja uppoamisen vaarassa, niin uhkasi sitä mahdollisesti toisellainen ikävyys: entäpä jos ei se pääsisi ollenkaan irti kariltaan, silloin olisi kapteeni Nemon vedenalaisesta purjehtimisesta tullut äkisti loppu!

Olin vaipunut näihin mietteisiin kun kapteeni, tyynenä ja kylmäverisenä kuten aina ja tuskin mitään harmia tai mielenliikutusta näyttäen, lähestyi minua.

"Joko tuli onnettomuus?" kysyin.

"Ei, ikävä sattuma vain", hän vastasi.

"Mutta sattuma sellainen, että ehkä saatte turvautua maankamaraan jota niin inhootte."

Hän katseli minua omituisesti hymyillen ja teki kieltävän eleen, ikäänkuin vakuuttaakseen minulle ettei mikään mahti saanut häntä asettumaan maankamaralle. Sitte hän lausui:

"Missään tapauksessa, herra Aronnax, ei _Nautiluksen_ tila ole toivoton. Kyllä se vielä kuljettaa teitä halki valtameren ihmeitten. Matkamme on vasta alussa, enkä minä anna minkään seikan vielä kohtakaan riistää itseltäni teidän arvoisaa seuraanne."

"Mutta kuulkaahan nyt, kapteeni Nemo", jatkoin yhtään välittämättä hänen sanojensa ivallisesta loppukäänteestä, "_Nautilushan_ on käynyt karille veden korkealla ollessa; ja kun luode ja vuoksi ovat hyvin heikot Tyynellä merellä, niin en ymmärrä millä tavoin sen saatte irti, sillä lastin keventäminenhän ei liene mahdollista tällaisessa paikassa."

"Aikaveden vaihtelut ovat tosin heikonlaiset Tyynellä merellä, siinä olette oikeassa, professori; mutta Torresin salmessa on erotus luoteen ja vuoksen välillä sentään lähes kaksi metriä. Tänään on tammikuun 4 päivä, ja viiden päivän perästä on meillä täysikuu. Olisipa vähän ihmeellistä, ellei tämä maapallomme hyväntahtoinen seuralainen tulisi avuksemme aiheuttamalla riittävän vedenkorkeuden meidän irtipäästäksemme."

Näin puhuttuaan kapteeni Nemo apulaisensa kanssa katosi _Nautiluksen_ sisäosiin. Laiva makasi edelleen liikahtamatta, aivankuin olisivat korallipolyypit jo muuranneet sen kiini järkkymättömään merenalaiseen rakennusmuuriinsa.

"No, professori, mitä kuuluu?" tiedusteli Ned Land, joka astui luokseni kapteenin poistuttua.

"Sitä vain, Ned ystävä, että saamme levollisesti odotella aikavettä yhdeksänteen päivään asti, sillä silloin pitäisi kuun tulla päästämään meitä pintehestä."

"Eikä muuta?"

"Ei muuta."

"Eikä tämä kapteeni viskaa ankkureitaan syvempään veteen ja pane koneitaan kiskomaan ankkuriketjuja, siten hinatakseen meidät ulos tästä pälkähästä?"

"Se on tarpeetonta, koska aikavesi tekee saman työn", virkkoi Conseil yksinkertaisesti.

Kanadalainen katsahti häneen ja kohautti hartioitaan.

"Herra professori", lausui tuo kokenut merenkulkija, "voitte uskoa minuun kun sanon, ettei tämä rautaruuhi enää milloinkaan seilaa veden päällä eikä sen alla. Se kelpaa vain romukauppaan. Minun mielestäni on nyt sopiva aika pyrkiä eroon kapteeni Nemon seurasta."

"Ned ystäväni, minä en lainkaan epäile tämän mainion _Nautiluksen_ kykyä, ja kohtapahan saamme nähdä kuinka paljon Tyynen meren aikaveden apuun voi luottaa. Teidän ehdottamanne pakoyritys olisi paikallaan jos oltaisiin Englannin tai Ranskan rannikoilla, mutta Uuden Guinean vesillä on asianlaita aivan toinen. Voimmehan turvautua siihen keinoon jollei _Nautilus_ pääse irti, mikä minun mielestäni olisi perin surkea tapaus."

"Mutta emmekö ainakin saisi nousta maihin saarella, joka tuolla näkyy?" jatkoi Ned. "Se on saari. Sillä kasvaa puita. Puitten alla on maaeläimiä, pihvien ja kotlettien kantajia, ja siihen ruokaan tahtoisin kernaasti hioa hampaitani."

"Nyt puhelee kuoma oikeita asioita", huudahti Conseil; "minä asetun hänen puolelleen. Eikö isäntä voisi ystävältään kapteenilta hankkia meille lupaa päästä maihin, jollei muunkaan vuoksi niin ainakin että taas kerrankin saisimme polkea vanhan maapallomme kovaa kamaraa?"

"Voinhan kysyä häneltä", vastasin, "mutta hän tulee kieltämään."

"Tahdottehan edes koettaa", penäsi Conseil; "saamme silloin edes nähdä pitkällekö hänen myötämielisyytensä meitä kohtaan ulottuu."

Suureksi kummakseni kapteeni Nemo suostuikin esitykseeni. Hän teki sen varsin kohteliaasti eikä edes vaatinut meiltä lupausta että palaisimme jälleen Mutta pako Uuden Guinean mantereen halki olisi ollutkin peräti arveluttava yritys, enkä mitenkään olisi tahtonut suosittaa Nedille sellaiseen uhkapeliin ryhtymistä. Paljon parempi oli pysyä _Nautiluksen_ vankina kuin joutua villien papualaisten käsiin.

Laivapursi luvattiin käytettäväksemme seuraavana aamuna. En koettanutkaan ottaa selvää tulisiko kapteeni Nemo tällä kertaa matkaamme. Luulin ettei miehistöstäkään kukaan seuraisi meitä ja että Ned Land yksin saisi ohjata venettä.

Kello 8 aamulla laskeusimme sähköpyssyt ja kirveet kainalossa purteen, joka oli laskettu alas veteen. Meri oli jokseenkin tyyni, heikko vihuri puhalsi maalta päin. Conseil ja minä sousimme terhakasti rantaa kohden, ja Ned Land ohjasi taidokkaasti venettä tyrskyjen lomitse. Vene oli hyväkulkuinen, ja me teimme aika joutua.