Part 8

Totuin pian tähän merkilliseen luonnonjärjestykseen samoin kuin meitä ympäröivään suhteelliseen hämärään. Maankamara tässä metsässä oli täynnä teräväreunaisia kivijärkäleitä, joita oli vaikea välttää. Merenalainen kasvisto näytti täällä olevan sangen täydellinen, jopa runsaampi kuin napa- ja päiväntasaajavyöhykkeissä, joissa sen tuotteet eivät ole niin monenlaatuisia. Mutta aluksi väkistekin sekoitin molempia elimellisiä luomakuntia keskenään, pitäen zoophytejä hydrophyteinä, kasvieläimiä vesikasveina; ja kukapa moiselta erehdykseltä olisi täällä säästynytkään? Eläin- ja kasvikunnat ovat niin sanomattoman lähellä toisiaan tässä vedenalaisessa maailmassa!

Havaitsin pian että kaikki nämä kasvikunnan tuotteet olivat vain ylen heikosti kiintyneet maahan. Ollen vailla juuria ne kiinnittyvät mihin kannatuskohtaan hyvänsä, hiekkaan, näkinkenkään tai kiveen. Ne kehittyvät aivan itsekseen, ja niiden olemassaolon perustana on vesi, joka kannattaa ja elättää niitä. Useimmilla niillä lehtien asemasta putkahti rungosta esiin oikullisen muotoisia silmukoita, joiden väri vaihteli kutakin lajia myöten määrätyssä asteikossa: siinä oli ruusunpunaista, tummanpunaista, ruohonviheriää, harmaanviheriää, vaaleankeltaista ja ruskeaa. Näin täällä -- ei enää kuivattuna niinkuin _Nautiluksen_ kokoelmissa -- viuhkanmuotoista riikinkukkohauraa, tulipunaista cerami-hauraa, laminarioita, joiden silmut ovat syötäviä, ja kaikenlaisia muita kukattomia leviä ja merikasveja.

"Ihmeellinen luonnottomuus, eriskummallinen alkuaine", on muuan nerokas luonnontutkija sanonut, "jossa kasvikunnan asemasta eläinkunta kantaa kukkia!"

Näiden viidakoiden hyötyisässä varjossa -- jotka olivat suuria kuin lauhkeiden vyöhykkeiden metsät kasvoi taajoina pensaikkoina koreakukkaisia zoophyytejä, kasvieläimiä; ja jotta harhakuva tulisi täydelliseksi, kiiteli lentokaloja lintujen tavoin oksalta oksalle, pohjakalojen pyrähdellessä jalkojemme tieltä karkuun kuin peljästyneet kurppaparvet.

Kello 1 aikaan kapteeni Nemo antoi pysähtymismerkin. Jopa oli aikakin levähtää; perin tyytyväisinä viskauduimme pitkäksemme alarioiden juurelle, joiden pitkät, ohuet lehtisilmut törröttivät pystyssä kuin lentoon lähtevät nuolet.

Tämä lyhyt lepohetki tuntui hyvin miellyttävältä. Pakinatilaisuutta vain kaipasi. Mutta mahdotonta oli puhella, mahdotonta vastata. Minä voin vain kallistaa isoa vaskihytyrääni Conseiliin päin. Akkuna-aukkojen läpi näin tuon kunnon pojan silmien loistavan tyytyväisyydestä, jota osottaakseen hän kattilansa sisällä irvisteli mitä hullunkurisimmalla tavalla.

Olin aika ihmeissäni, kun en nelituntisen kävelymatkan jälkeen tuntenut itseäni lainkaan nälkäiseksi. En voi sanoa mistä tämä vatsantila johtui. Sen sijaan olin perin uninen, niinkuin kaikkien sukeltajainkin on laita merensyvyydessä ollessaan. Ja pianpa painuivatkin silmäni umpeen paksujen lasiakkunoiden takana ja minä vaivuin vastustamattomaan horrokseen, jota tähänastinen liikunto oli voinut vain viivyttää. Kapteeni Nemo ja hänen roteva seuralaisensa olivat jo näyttäneet meille hyvää esimerkkiä.

Kuinka kauvan horroksissa makasin, en voi sanoa; mutta herätessäni tuntui minusta kuin aurinko painuisi taivaanrannalle. Kapteeni Nemo oli jo pystyssä, ja minäkin rupesin ojentelemaan jäseniäni, kun odottamaton näky sai minut äkisti jalkeille.

Muutaman askeleen päässä tuijotteli minuun yli metrin pituinen, kamala merilukki kieroilla silmillään, valmiina hyökkäämään kimppuuni. Vaikka sukelluspukuni olikin kyllin vahva suojelemaan minua sen puremalta, en voinut olla vavahtamatta kauhusta. Conseil ja _Nautiluksen_ matruusi heräsivät samansa. Kapteeni osotti iljettävää rapueläintä seuralaiselleen, ja tämä nuiji pyssynperällä sen hengettömäksi; minä näin sen pitkien, hirvittävien pihtijalkojen kiemurtelevan hengenlähdössä.

Tämä tapaus saattoi minut ajattelemaan, että loisia vielä kamalampia kummituksia voi liikuskella näissä synkissä syvyyksissä ja ettei sukelluspukunikaan kykenisi suojelemaan minua niiden hyökkäyksiltä. Tämä ei ennen ollut pälkähtänytkään päähäni, ja nytpä päätinkin olla varuillani. Luulin muuten matkamme loppuneen tähän levähdyspaikkaan, mutta siinä petyin, sillä sen sijaan että olisimme palanneet _Nautilukseen_ antoi kapteeni Nemo merkin alkaa taivallus uudelleen.

Maa yhä laskeutui, ja sen viettäessä painuimme suunnattoman syvälle. Kello lienee ollut 3 paikoilla kun saavuimme ahtaaseen laaksoon, joka sijaitsi 150 metrin syvyydellä äkkijyrkkien kallioseinäin keskellä. Mainioitten hengityskojeittemme avulla olimme siis tunkeutuneet 30 metriä sen rajan alapuolelle, jolla ihmisolennot tähän asti olivat voineet veden sisässä oleskella.

Sanon 150 metriä, vaikkei minulla ollut mukana syvyydenmittauskojeita. Multa minä tiesin etteivät auringonsäteet voi tunkeutua sen syvemmälle, ei kirkkaimmassakaan meressä. Ja juuri nyt rupesi pimeys vasta oikein tuntumaan. Ei kymmentäkään askelta voinut nähdä eteensä. Senvuoksi kuljin hapuillen, kunnes äkkiä edessäni leimahti valkoinen, jotensakin väkevä valo. Kapteeni Nemo oli pannut sähkölamppunsa toimimaan. Me toisetkin teimme samoin, ja neljän lamppumme valossa kävi meri taas läpinäkyväksi noin viidenkolmatta metrin laajuudelta.

Kapteeni tunkeutui yhä syvemmälle synkkään metsään, joka harveni harvenemistaan. Huomasin tällöin kasvielämän katoavan nopeammin kuin eläinelämän. Vesikasvit olivat jo tyyten loppuneet tuolta hedelmättömältä maaperältä, kun sitävastoin ympärillämme vielä kuhisi epälukuisia zoophytejä, nivel- ja likoeläimiä ynnä monenlaisia kaloja.

Eteenpäin astellessamme johduin ajattelemaan, että Ruhmkorffin-lamppujemme valo epäilemättä maanittelisi näkyviin näiden mustien vesien isompiakin asujamia. Mutta vaikkapa niitä olisi lähestynytkin meitä, ei mitään ammuttavaa riistaa ainakaan tullut tarpeeksi lähelle. Useat kerrat näin kapteeni Nemon seisattuvan ja nostavan pyssyn poskelleen, mutta vähän mietittyään laskevan sen jälleen alas ja jatkavan taivallustaan.

Vihdoin kello 4 aikaan päättyi ihmeellinen matkamme. Edessä kohosi valtainen seinämä jyhkeitä kallioita, röykkiö jättimäisiä järkäleitä, suunnaton graniittilouhikko, täynnä mustia rotkoja ja luolia, mutta mahdoton kavuttavaksi. Se oli Crespon ranta-ääri. Siinä siis vihdoinkin tapasimme maata!

Kapteeni Nemo seisahtui äkisti ja teki meille merkin, että mekin pysähtyisimme. Niin mielelläni kuin olisinkin yrittänyt kiivetä tuon jättivallin yli, täytyi minun kuitenkin totella. Tähän päättyivät isäntämme tilukset, joiden ulkopuolelle hän ei tahtonut astua. Toisella puolella oli se vedenpäällinen osa maapalloa, jonne hän ei halunnut jalkaansa panna.

Nyt lähdimme kotimatkalle. Kapteeni Nemo asettui jälleen pienen joukkueemme etunenään ja johdatti sitä erehtymättömän varmasti. Luulin huomaavani, ettemme palannut _Nautilukseen_ samaa tietä kuin olimme tulleet. Tämä uusi tie, joka oli hyvin jyrkkä ja sentakia vaivaloinen, vei meidät äkisti ylös pintakerroksiin. Niin äkkiä se ei kuitenkaan käynyt että paino olisi lakannut; siitä olisi elimistöllemme saattanut olla ikäviä seurauksia, joista sukeltajat usein saavat kärsiä. Pian taas pilkotti päivänvalo, ja auringon ollessa alhaalla taivaanrannalla loihti sen säteiden taittuminen kirjavan värinauhan kaikkien esineiden reunoille. Kymmenen metrin syvyydessä kuljimme tiheän parven läpi kaikenlaisia pikkukaloja, mutta mitään ampumisen arvoista vesiriistaa emme vielä olleet tavanneet.

Mutta nyt näin kapteenin pyssyn taas nousevan poskelle ja seuraavan pensaitten välitse jotakin liikkuvaa esinettä. Hän ampui -- kuului kevyt suhahdus, ja hengetön eläin putosi muutaman askeleen päähän minusta. Se oli merisaukko, ainoa nelijalkainen eläin joka kokonaan elää vedessä. Tämä saukko, joka oli päälle metrin pituinen, olisi varmastikin markkinoilla ollut kallishintainen. Sen päältä kastanjanruskea, alta hopeanhohtoinen turkki on hyvässä hinnassa Venäjän ja Kiinan turkismarkkinoilla; karvan hienous ja loisto olisi taannut sille ainakin 2,000 frangin hinnan. Ihailin suuresti tuota omituista imettäväistä, jolla oli pyöreä pää, siinä lyhyet korvat, pyörät silmät ja valkoiset viiksikarvat niinkuin kissalla, uimanahka pitkäkyntisten varpaiden välissä ja pitkä häntä. Tätä arvokasta raatelijaa kalastajat pahoin vainoovat, jonka vuoksi se on tullut yhä harvinaisemmaksi ja enimmäkseen ottanut turvansa Tyynen meren pohjoisosiin; ja sieltäkin se todennäköisesti pian hävitetään sukupuuttoon.

Kapteeni Nemon seuralainen heitti saaliin olalleen ja me jatkoimme matkaa. Kokonaisen tunnin ajan astuimme aukeata hiekkatannerta; paikoin se kohosi niin, että vedenpintaan oli vain pari metriä. Silloin näin kuvaisemme selvästi pinnasta, ja yläpuolellamme näkyi toinen aivan meidän muotoisemme miesjoukkue, joka liikutteli käsiään ja jalkojaan aivan niinkuin mekin, paitsi että se kulki päät alaspäin ja jalat ilmassa.

Tällöin sain myöskin nähdä mitä oivallisimman laukauksen, joka pani metsästäjän sydämmen ilosta värähtämään. Iso lintu, mahtavat siivet levällään, joka selvästi näkyi veden läpi, liihotteli ilmassa meitä kohti. Kapteenin seuralainen ampui sen, kun se oli vain parin metrin korkeudella vedenpinnasta. Lintu putosi hengettömänä alas, ja taitavan ampujan onnistui saada se käsiinsä. Lintu oli mitä kaunein albatrossi.

Tämä tapaus ei viivyttänyt kulkuamme. Kahden tunnin ajan taivalsimme vuorotellen hiekkatannerten ja hauraniittyjen halki, ja varsinkin viimemainitut olivat vaivaloiset kulkea. Tottapuhuen olin lopen uupunut, kunnes vihdoin puolen kilometrin päästä erotin heikon valon siintävän vastaamme. Se oli viimeinkin _Nautiluksen_ heijastaja. Kahdenkymmenen minuutin perästä olisimme siis takaisin laivassa ja siellä saisin vihdoinkin vapaasti hengittää, sillä minusta tuntui kuin ilma säiliössäni olisi käynyt jo vallan niukaksi hapesta. Mutta sattuipa vielä ennen laivaan tuloamme odottamaton kohtaus.

Olin parikymmentä askeletta kapteeni Nemosta jälempänä, kun näin hänen äkkiä kääntyvän ympäri ja kiivaasti syöksähtävän vastaani. Voimakkaalla kädellään hän paiskasi minut maahan, ja saman tempun teki hänen toverinsa Conseilille. Ensin en tiennyt mitä arvella tästä kovakouraisesta kohtelusta, mutta rauhoituin kun näin kapteenin käyvän pitkäkseen viereeni ja pysyvän aivan liikahtamatta.

Makasin täten seljälläni merenpohjassa haurapensaan varjossa, kun äkkiä päätäni hiukan kohotettuani näin muutamia suunnattomia tummia varjoja kohisten syöksyvän ohitsemme, levittäen ympärilleen fosforikimallusta.

Veri jähmettyi suonissani kun tunsin hyökkääjät! Ne olivat sinihaikaloja, hirvittävää kalasukua, joilla on mahtava pyrstö, synkät, lasimaiset silmät ja kidan läheisyydessä muutamia aukkoja, joista ne erittävät fosforoivaa ainetta. Kamalia tulihirviöitä, jotka murskaavat ihmisen rautaisten leukojensa välissä. En tiedä muistiko Conseil tällöin "luokitella" niitä; mutta omasta Puolestani tein huomiota niiden hopeanhohtavista vatsoista ja hirveitä hampaita täynnä olevista kidoista vähemmässä määrässä kuitenkin luonnontieteilijän kuin värisevän uhrin kannalta.

Onneksi nuo ahmatit näkevät huonosti. Ne kulkivat ohitsemme meitä huomaamatta, vaikka niiden isot, ruskeahkot evät hipaisivat meitä; ja täten me aivan kuin ihmeen kautta vältimme vaaran, joka oli suurempi kuin jos olisimme kohdanneet tiikerin viidakossa. Puolen tunnin perästä me sähkövalon opastamina viimein saavuimme _Nautiluksen_ luo. Ulompi ovi oli jäänyt auki, ja hetikun olimme käyneet sisään ensimmäiseen hyttiin, sulki kapteeni Nemo sen perästämme. Sitten hän painoi sähkönappulaa. Minä kuulin pumppujen työskentelevän jossakin laivan sisällä, tunsin veden laskeutuvan ympärillämme, ja pian oli hytti aivan kuivillaan. Sisempi ovi aukeni nyt, ja me astuimme varuskammioon.

Siellä meidät melkoisella vaivalla kirvoitettiin sukelluspuvuistamme; ja aivan nääntyneenä, nälkäisenä ja unisena hoipuin hyttiini, yhä ihmetellen kaikkia kokemuksiani tuolla merkillisellä merenalaisella matkallamme.

XVII LUKU.

2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla.

Seuraavana päivänä, marraskuun 18:ntena, olin täysissä voimissani ja kiipesin yläkannelle, missä _Nautiluksen_ varapäällikkö toisti minulle tavanmukaisen käsittämättömän ilmoituksensa.

Olin vaipunut ihailemaan valtameren ulappaa, kun kapteeni Nemokin saapui ylös. Hän ei näyttänyt huomaavan minun läsnäoloani, vaan rupesi tekemään tähtitieteellisiä havaintojaan. Ne päätettyään hän kyynäspäillään nojausi heijastajakaapin lasiseinää vastaan ja katseli värähtämättä merelle.

Tällävälin oli yläkannelle saapunut myöskin joukko _Nautiluksen_ matruuseja, kaikki rotevia ja reippaita miehiä. He rupesivat kokemaan verkkoja, joita laiva koko yön oli hinannut perässään. Nämä merimiehet olivat silminnähtävästi useaa eri kansallisuutta, vaikka europpalainen tyyppi oli kaikilla ilmeinen. Varmasti tunsin heissä irlantilaisia, ranskalaisia, joitakuita slaavilaisia sekä muutaman kreikkalaisen tai kreetalaisen. Muuten olivat kaikki harvapuheisia ja käyttivät keskenään tuota eriskummallista kieltä, josta en tullut hullua hurskaammaksi; enkähän minä muuten saanutkaan puhutella heitä.

Verkot kiskottiin yläkannelle. Ne olivat jonkinlaisia laskinverkkoja, samantapaisia kuin Normandian rannikolla käytetään -- eräänlaisia isoja rysiä, joita pitävät puoliavoimina tangot ja alimmaisten silmukkain läpi pujotettu rautaketju. Nämä rysät laahasivat pitkin merenpohjaa ja kokosivat kaiken vastaansattuvan periinsä. Tänään niillä saatiin monenlaisia näytteitä näiden seutujen riistarikkaudesta, kuten merirapuja, puolikuunmuotoisia tetrodoneja, jotka erittävät kirpeätä myrkkyä, oliivinvihreitä nahkiaisia, hopeanhohtavia macrorhyncus-kaloja, vihreitä turskalajeja, samaten muutamia isompia kaloja, niinkuin caranx-lajia, jolla on metrinpituinen pää, useita kauniita bonito-kaloja, joiden suomuspeite välähteli siniselle ja hopealle, sekä kolme komeata tonnikalaa, jotka nopeudestaan huolimatta eivät olleet voineet välttää verkon silmukoita.

Arvioin tämän apajan tuottaneen yli 500 kiloa kaloja. Se oli tosin kaunis saalis, mutta ei millään lailla merkillinen. Nuo verkot ovat ulkona useita tunteja peräkkäin ja kokoovat sillä aikaa summittain kaloja periinsä. Meillä ei tarvinnut olla puutetta erinomaisista ruokavaroista, sillä _Nautiluksen_ nopeakulkuisuus ja sen sähkövalon viehätysvoima sallivat meidän milloin hyvänsä hankkia uutta varastoa. Nämä meren erilaiset antimet laskettiin heti luukusta alas ruoka-aittaan, toiset tuoreina valmistettavaksi, toiset säilyyn pantaviksi.

Sittenkun verkot oli koettu ja ilmavarasto uusittu, luulin _Nautiluksen_ palaavan vedenalaiselle reitilleen ja aijoin senvuoksi laskeutua hyttiini; mutta silloin kääntyi kapteeni Nemo puoleeni ja lausui ilman pitempiä puheita:

"Katselkaa tätä merta, professori, ja sanokaa, eikö se elä todellista elämää? Sillä on vihastuksen ja leppeyden puuskansa niinkuin meilläkin. Eilen se nukahti kuten me, ja katsokaa, kuinka se nyt herää rauhallisesta unestaan!"

Ei mitään "hyvää päivää!" tervehdystä, yhtä vähän kuin eilen illalla mitään "hyvää yötäkään!" Olisi voinut luulla, että tuo merkillinen mies vain jatkoi ennen alkamaansa keskustelua minun kanssani!

"Katsokaa", hän toisti, "kuinka se herää auringon hyväilyihin! Nyt se virkoaa päivän työhön. On huvittavaa seurata sen elinten herkeämätöntä toimintaa. Sillä on valtimonsa, suonensa ja hermostonsa; ja minä yhdyn oppineen Mauryn mielipiteeseen, joka on siinä keksinyt kiertokulun, yhtä todellisen kuin verenkierto eläimillä on.

"Niin, valtamerellä on sisäinen kiertokulku, ja sitä edistääkseen Luojan on tarvinnut vain lisätä sen lämpöä, suolaisuutta ja siinä olevia mikroskooppisia eläimiä. Lämpö aiheuttaa erilaisia tiheysasteita, jotka synnyttävät virtoja ja vastavirtauksia. Haihtuminen, joka on mitätön napaseuduilla, mutta sen sijaan melkoinen päiväntasaajan tienoilla, aikaansaa alituista aineenvaihdosta troopillisten merien ja napamerien välillä. Sitäpaitsi olen havainnut merivirtoja, jotka käyvät ylhäältä alaspäin ja alhaalta ylöspäin ja jotka siten todella ilmaisevat meren hengitystä. Olen nähnyt vesipisaran, pinnalla lämmittyään, painuvan syvyyteen, saavuttavan suurimman tiheytensä + 4°C lämpömäärässä ja sitten, kylmemmillä asteilla kevennyttyään, nousevan jälleen pintaan. Saatte itse napojen kohdalla nähdä tämän ilmiön seuraukset ja silloin ymmärrätte, kuinka vesi tämän järkevän luonnonlain vaikutuksesta jäätyy ainoastaan pinnalla.

"Merivedessä on niin suunnattomat määrät suoloja Huvenneina, herra professori, että jos voisitte eristää ne siitä, niin saisitte kasaan 40,000 kuutiopeninkulman suuruisen röykkiön, joka määrä tasaisesti maapallon pinnalle leviteltynä muodostaisi yli 10 metriä korkean kerroksen. Mutta elkää luulko, että tämä meren suolarikkaus on mikään pelkkä luonnonoikku! Ei, se vähentää meriveden haihtumista ja estää tuulia kuljettamasta pois liiaksi höyrypilviä, jotka kasaannuttuaan ja sateiksi sulaessaan synnyttäisivät vedenpaisumuksia mantereitten lauhkeissa osissa. Merisuoloilla on siis suunnattoman tärkeä tehtävä: ne ovat tasapainon säilyttäjänä maapallomme luonnontaloudessa.

"Mitä taas mikroskooppisiini eläimiin tulee, joita Vesipisarassa voi tavata miljoonia ja joita tarvitaan 800,000 vastaamaan milligramman painoa, niin on niilläkin tärkeä tehtävänsä. Ne imevät itseensä merisuoloja, ne yhtyvät meren kiinteihin aineshiukkasiin; toiset niistä, korallit, ovat mainioita rakennusmestareita ja luovat kuoristaan kokonaisia saaristoja ja riuttaryhmiä. Ja kun on meriveden pisaraiset niiden toimesta ovat kadottaneet mineraaliset ravintoaineksensa, nousevat ne keventyneinä pintaan, imevät itseensä uudelleen haihtumisen kautta vapautuneita suoloja, tulevat raskaammiksi ja painuvat taas syvyyteen, antaakseen likoeläimille uutta ravintoainetta. Täten syntyy meressä kaksinkertainen alhaalta ylös ja ylhäältä alas käyvä virta, joka siinä herkeämättä ylläpitää liikuntoa ja elämää -- elämää paljon virkeämpää ja voimallisempaa kuin mitä maankamaralla tavataan. Ja tämä elämä ulottuu rajattomiin asti kaikissa maailmanmeren osissa -- tämän meren jota sanotaan kuoleman kohduksi ihmiselle, mutta joka itseasiassa on elämän kohtu lukemattomille eläimille -- ja minulle!"

Näin puhellessaan kapteeni Nemon muuten niin jäykän liikkumattomissa piirteissä näkyi suuri sisällinen liikutus, joka ei voinut olla minuunkaan koskematta.

"Niin", hän lisäsi, "-- sen kohdussa elämä vasta todellista on! Minä voisin hyvin ymmärtää, että ihmiset saisivat aatteen rakentaa vesikaupunkeja, vedenalaisten talojen ryhmiä, jotka _Nautiluksen_ tavoin joka aamu nousisivat ylös merenpintaan hengittämään -- ne jos mitkä olisivat todella vapaakaupunkeja, mistään riippumattomia yhdyskuntia! Mutta kenpä tietää, eikö sinnekin joku hirmuvaltias..."

Hän keskeytti puheensa tehden tuiman eleen. Sitten hän kääntyi minuun päin, aivankuin karkottaakseen synkät mietteensä, ja kysyi:

"Herra Aronnax, tiedättekö kuinka syvä valtameri on?"

"Minä tiedän vain sen, mitä tärkeimmillä luotauksilla on selville saatu."

"Tahdotteko esittää joitakin laskelmia, jotta tarpeen mukaan voin tarkistaa niitä?"

"Kas tässä muutamia luotauksia, jotka heti johtuvat mieleeni", sanoin. "Jollen erehdy, on Atlantin meren pohjoisosan keskisyvyydeksi huomattu 8,200 ja Välimeren 2,500 metriä. Merkillisimmät luotaukset on toimitettu Atlantin eteläosassa lähellä 35 parallellipiiriä, jolloin tuloksiksi on saatu 12,000, 14,091 ja 15,149 metriä. Yleensä oletetaan, että jos meren pohja kaikkialla olisi tasainen, olisi sen keskisyvyys noin 7 kilometriä."

"Hyvä, professori, toivokaamme että kohta saamme tilaisuuden näyttää teille jotain parempaa, kuten toivon. Mitä muuten tähän Tyyneen meren osaan tulee, niin on se keskimäärin vain 4,000 metriä syvää."

Tämän sanottuaan kapteeni Nemo astui keskusportaille ja lähti alas. Minä seurasin häntä ja menin isoon salonkiin. Potkuri pantiin kohta pyörimään, ja loki näytti 20 solmuvälin nopeutta tunnissa.

Seuraavina päivinä ja öinä kapteeni Nemo näyttäytyi hyvin harvoin. Varapäällikkö ilmotti säännöllisesti asemamme merkitsemällä pisteitä kartalle, niin että voin tarkoin seurata _Nautiluksen_ reittiä.

Melkein joka päivä avattiin salongin isot akkunaluukut, eivätkä silmämme väsyneet katselemaan merenalaisen maailman ihmeitä.

_Nautiluksen_ suunta oli nykyään kaakkoinen ja sen syvyys pinnasta 100--150 metriä. Eräänä päivänä se kuitenkin ties minkä oikun johdosta kulki etunojossa olevain sivutasojensa avulla jyrkästi alaspäinkaltevaan suuntaan ja saavutti 2,000 metrin syvyyden. Lämpömittari näytti + 8°C, joka määrä tällä syvyydellä tuntuu olevan yhteinen kaikilla leveysasteilla.

Kello 3 aikaan marraskuun 26 päivän aamulla sivuutimme Ravun kääntöpiirin 172° pituusasteella. Seuraavana päivänä saimme näkyviimme Sandwichsaaret, joilla kapteeni Cookia kohtasi väkivaltainen kuolema helmikuun 14 p. 1779. Olimme silloin kulkeneet 2,000 peninkulmaa siitä paikasta alkaen, jonka olimme asettaneet lähtökohdaksemme. Kun aamulla nousin yläkannelle, huomasin parin kilometrin päässä tuulen puolella Hawaii-saaren, joka on suurin mainitun ryhmän seitsemästä saaresta. Erotin selvästi sen viljellyn rantakaistaleen, rannan kanssa yhdensuuntaisesti kulkevat vuorijonot ja monet tulivuoret, joiden valtiaana Mauna-Rea kohoo 5,000 metriä merenpintaa ylemmäksi.

Yhä edeten koillista kohti kuljimme pian suurten merialueiden halki, joissa kuhisi miljoonittain kalmareja, eräänlaisia nilviäisiä, jotka ovat läheistä sukua mustekaloille. Näitä eriskummaisia merieläviä tutkivat jo muinaisajan viisaat suurella mielenkiinnolla, niiden merkillisistä muodoista lainasivat Ateenan toripuhujat paljon havainnollisia vertauksia ja niiden lihaa tavattiin sen ajan ylimysten pöydillä harvinaisten herkkujen joukossa, jos saa uskoa kreikkalaista lääkäriä Athenaiosta, joka eli ennen Galenusta.

Yöllä joulukuun 9 ja 10 päivien välillä tutustuimme ensi kerran näihin nilviäisiin, jotka mieluummin liikkuvat öisin. Ne vaelsivat lauhkeista vyöhykkeistä kuumempiin, seuraten sillien ja sardiinien kulkureittejä. Salongin paksujen lasiakkunain lävitse näimme niiden tavattoman nopeasti uiskentelevan taapäin, ajellen takaa pienempiä eläviä ja itse joutuen suurempain saaliiksi; ja koko ajan liehtoivat ympärinsä sanomattomana sekamelskana niiden kymmenen käsivartta eli lonkeroa, joilla luonto on varustanut eläinten pääpuolen. Nopeudestaan huolimatta kulki _Nautilus_ useamman tunnin ajan tuon suunnattoman parven keskellä, josta sen verkkoihin karttui runsas valikoima monta minulle tieteellisistä matkakuvauksista ennestään tuttua lajia.

Joulukuun 11 p. istuin lukemassa isossa salongissa. Ned Land ja Conseil katselivat monissa värivivahduksissa hohtavaa vettä puoliavoimista luukuista. _Nautilus_ makasi liikahtamatta. Täytettyään vesisäiliönsä se oli vajonnut noin 1,000 metrin syvyyteen, missä vain joitakuita kaikkein isoimpia kalalajeja niukasti näyttäytyy.

Keskellä muuatta huvittavaa kohtaa kirjassani häiritsi Conseil minua:

"Tahtoisiko isäntä hetkeksi pistäytyä tänne?"

"Mikäs nyt on, Conseil?"

"Isäntä saa sitten nähdä."

Nousin ylös ja laskin kyynärpääni akkunankehälle.

Kirkkaassa sähkövalossa näin vesivuoren keskellä liikkumattoman esineen. Tuijottelin siihen tarkasti voidakseni määritellä mihin jättivalasten lajiin se oikeastaan kuului. Mutta äkisti lennähti toinen ajatus aivoihin.

"Laiva!" huudahdin.

"Niin onkin", vastasi Ned Land, "haaksirikkoutunut laiva, joka on uponnut miehistöineen ja kaikkineen."