Part 7

Vähitellen haihtui usva auringonsäteiden tieltä, ja päivän kirkas kruunu kohosi itäiselle taivaanrannalle. Meri liekehti sen hehkussa. Korkeuksiin kokoutuneet pilvet helottivat korein, kuulein värivivahduksiin, ennustaen tuulista säätä tälle päivälle. Mutta mitäpä merkitsivät tuulet ja säät _Nautilukselle_, jonka ei tarvinnut peljätä myrskyjäkään!

Olin vaipunut tämän viehättävän ja mieltä elähyttävän päivänkoiton ihailuun, kun kuulin portailta askeleita, jotka lähenivät yläkantta kohti. Varustauduin tervehtimään kapteeni Nemoa, mutta se olikin hänen apulaisensa. Tämä asteli kannella näyttämättä lainkaan huomaavan minua. Mahtava kiikari silmillään hän tähysteli tarkasti ympäri taivaanrantaa. Tarkastuksensa suoritettuaan hän läheni oviaukkoa ja lausui seuraavat sanat (minä muistan ne täsmälleen, sillä joka aamu ne toistettiin samoissa olosuhteissa):

"_Nautron respoc lorni virch_".

Mitä ne merkitsivät, en tiedä.

Sitten varapäällikkö laskeusi alas samaa tietä kuin oli tullutkin. Arvellen _Nautiluksen_ aikovan palata vedenalaiselle reitilleen suljin kattoaukon ja palasin kammiooni.

Kului vielä viisi päivää ilman että asemassamme tapahtui minkäänlaista muutosta. Joka aamu nousin yläkannelle. Samat sanat toisti sama henkilö minulle joka kerta. Mutta kapteeni Nemoa vain ei näkynyt.

Olin jo päätellyt etten koskaan enää saisi häntä nähdä, mutta marraskuun 16:ntena, kun Nedin ja Conseilin kera vetäydyin hyttiini, tapasin siellä pöydälläni minulle osotetun kirjeen. Avasin sen kiihkeästi. Siihen oli levollinen, selkeä käsi piirtänyt saksalaistyylisellä kirjoitustavalla seuraavat sanat:

/# PROFESSORI ARONNAXille, _Nautiluksella_.

Marrask. 16 p. 1867.

Kapteeni Nemo kutsuu Professori Aronnaxin metsästysretkelle, joka huomenna tehdään Crespo-saaren metsiin. Hän toivoo ettei mikään estä Professoria saapumasta, ja näkee mielihyvin hänen seuralaistensa liittyvän mukaan.

KAPTEENI NEMO, _Nautiluksen_ päällikkö. #/

"Metsästämään!" huudahti Ned.

"Ja Crespo-saaren metsiin!" lisäsi Conseil.

"Ahaa, jokohan tuo herra kerrankin astuu kuivalle maalle?" jatkoi Ned.

"Siltä ainakin kuuluu", vastasin ja luin vielä kerran kirjelapun sisällön.

"No hyvä, se käy mielemme mukaan", virkkoi kanadalainen. "Mutta annappa olla kun nämä pojat pääsevät kovalle kamaralle, niin kyllä tiedetään mitä tehdään. Ja onhan joka tapauksessa hauska saada kerran maistaa tuoretta lihaa."

Rupeamatta tarkemmin selvittämään itselleni ristiriitaa tämän kutsun ja kapteeni Nemon ilmeisen vastenmielisyyden välillä kaikkea maankamaraa kohtaan, tyydyin vastaamaan:

"Ottakaamme ensin selvä, missä tuo Crespon saari oikeastaan on."

Kysyin neuvoa kartalta ja löysinkin 32°40' pohjoisella leveys- ja 157°50' läntisellä pituusasteella pienen saaren, jonka v. 1801 muuan kapteeni Crespo oli keksinyt ja joka vanhoilla espanjalaisilla kartoilla oli mainittu nimellä Rocca de la Plata eli "Hopeasaari". Olimme tällöin edenneet noin 300 peninkulmaa lähtökohdastamme, ja _Nautiluksen_ suunta oli tällävälin kääntynyt kaakkoa kohti.

Näytin tovereilleni tämän pienen yksinäisen kallionnyppylän keskellä pohjoisen Tyynen meren aavaa.

"Jos kapteeni Nemo haluaa astua kuivalle maalle", lausuin, "niin osaa hän ainakin valita aution kohdan."

Ned Land kohoutti hartioitaan vastaamatta mitään, ja Conseil ja hän lähtivät luotani.

Syötyäni illallisen, jonka tarjosi sama mykkä edeskäypä kuin ennenkin, kävin levolle koko lailla huolissani.

Seuraavana aamuna, marraskuun 17:ntenä, tunsin herätessäni että _Nautilus_ makasi aivan liikahtamatta paikallaan. Minä pukeuduin sukkelaan ja kiirehdin salonkiin.

Kapteeni Nemo oli siellä odotellen minua. Hän nousi istualtaan, kumarsi ja kysyi, sopiko meidän seurata häntä retkelle.

Kun hän ei sanallakaan viitannut viikon kestäneeseen poissaoloonsa, en minäkään rohjennut siitä puhua vaan tyydyin mainitsemaan, että seuralaiseni ja minä kernaasti noudatimme hänen kutsuaan.

"Sallikaa minun kuitenkin kysyä teiltä muuatta seikkaa", lisäsin.

"Pyydän teitä kysymään, herra Aronnax, ja jos voin, niin vastaan siihen."

"No niin, herra kapteeni, kuinka on mahdollista että te, joka olette katkaissut valinne kaiken maanpäällisen kanssa, kuitenkin omistatte metsiä Crespo-saarella?"

"Herra professori, minun metsäni eivät kaipaa päivän valoa eikä lämpöä. Niissä ei liiku jalopeuroja, tiikereitä, panttereja eikä muita nelijalkaisia eläimiä. Minä yksin tunnen ne metsät; minun hyväkseni ne vain kasvavat. Ne eivät olekaan mitään maanpäällisiä metsiä, vaan vedenalaisia."

"Vedenalaisia metsiä!" huudahtin melkein typertyneenä.

"Niin, professori."

"Ja sinne te kutsutte minua?"

"Aivan niin."

"Jalkaisinko sinne mennään?"

"Niin, ja kuivin jaloin päälle päätteeksi."

"Ettäkö oikein metsästämään?"

"Juuri metsästämään, pyssyt mukana."

Minä tuijotin _Nautiluksen_ päällikköön, enkä todentotta tuntenut sillä kertaa mitään imartelevia ajatuksia hänestä.

"Varmastikaan hänen laitansa ei ole oikein", päättelin itsekseni. "Häntä on kohdannut lievä mielipuolisuuden puuska, jota hän on potenut nyt viikon päivät ja josta hän ei vieläkään ole ihan vironnut. Vahinko miestä! Kernaammin olisin pitänyt häntä eriskummallisen nerokkaana olentona kuin pähkähulluna."

Tämä ajatus taisi selvästi ilmetä kasvoillani, mutta kun kapteeni Nemo ei siitä sen enempää välittänyt vaan pysyi minun seuraamaan häntä, niin astuin mukana valmiina alistumaan mihin koetukseen hyvänsä.

Me kävimme ruokasaliin, jonne aamiainen oli katettu.

"Herra Aronnax", kapteeni lausui, "pyydän teitä käymään kursailematta murkinan kimppuun; syödessämme pidämme pakinata. Sillä vaikka lupasinkin teille kävelyretken metsiin, en kuitenkaan väitä siellä hotelleja löytyvän. Syökää siis siltä varalta, että päivällisemme saattaa jäädä sangen myöhäiseksi."

Minä tein kaikkea kunniata aamiaiselle. Siihen kuului monenlaisia kalaruokia, viilloksia keitetyistä merimakkaroista, erinomaisia kasvieläimiä ynnä eräistä merilevistä valmistettuja vihannesruokia. Juomanamme oli kirkasta vettä; siihen kapteeni kaatoi muutamia tippoja eräänlaista virkistävää likööriä, jota Kamtshatkan asukkaat valmistavat _Rhodomenia palmata_ nimisestä meriruohosta. Isäntäni söi ensin hyvän aikaa virkkamatta sanaakaan; sitten hän alotti:

"Kun esitin teille metsästysretkeä vedenalaisiin Crespon metsiini, niin te arvatenkin piditte minua mielettömänä. Teidän ei kumminkaan tule koskaan tuomita umpimähkään."

"Mutta, kapteeni, uskottehan minua kun..."

"Suvaitkaa kuunnella minua niin saatte päättää, onko teillä aihetta syyttää minua mielettömyydestä ja ristiriitaisista sanoista."

"Minä kuuntelen."

"Te tiedätte yhtä hyvin kuin minä, professori, että ihminen voi oleskella veden alla, kun hänellä vain on mukanaan tarvittava määrä hengitettävää ilmaa Niinpä saa sukeltaja vedenalaisissa töissään, ollen puettuna vedenpitävään pukuun ja metallikypärään, ilmaa ylhäältä ilmapumpun ja putkijohtojen avulla."

"Se on sukelluskoje", virkoin.

"Aivan niin, mutta tällöin hän ei ole vapaa; hän on kahlittu pumppuun, joka kumiputkea myöten lähettää hänelle ilmaa. Jos me olisimme samalla tapaa riippuvaiset _Nautiluksesta_, emme pääsisi liikkumaan pitkälläkään."

"Millä tapa siitä voi vapautua?"

"Käyttämällä Rouquayrol-Denaroysen kojetta. Sen on keksinyt kaksi teidän maanmiestänne, mutta minä olen sitä parantanut. Se sallii teidän laskeutua näihin uusiin fysiologisiin olosuhteisiin, ilman että mitkään elimenne tulevat siitä kärsimään. Siihen kuuluu paksuista teräslevyistä tehty säiliö, johon minä pumppaan ilmaa 50 atmosfeerin paineella ja jota hihnojen avulla kannetaan selässä niinkuin sotamiehenlaukkua. Sen yläosassa on laatikko, josta ilma, palkeenkielen sisälläpitämänä, voi virrata ulos ainoastaan luonnollisen kimmoavaisuutensa avulla. Rouquayrolin kojeessa lähtee tästä laatikosta kaksi kumiputkea, jotka päättyvät eräänlaiseen, sukeltajan nenää ja suuta ympäröivään kumilaukkuun; toinen niistä tuo raitista ilmaa ja toinen vie pois turmeltunutta, ja kieli sulkee niitä kumpaakin tarpeen mukaan. Mutta minun, joka laskeudun alas syvimpiin pohjakerroksiin, missä vedenpaine on mitä suurin, täytyy senvuoksi sukeltajain lavalla sulkea pääni vaskikypärään, johon molemmat kumiputket päättyvät."

"Hyvä, kapteeni. Mutta varastossa oleva ilma tulee kumminkin pian käytetyksi, ja jollei siinä enää ole 15 prosenttia happea, ei se kelpaa hengitettäväksi."

"Aivan niin, mutta olenhan jo sanonut että alukseni sähköpumpuilla voi puristaa ilmaa kokoon varsin korkean paineen alaisena, ja sitenpä voin varata säiliööni hengityskelpoista ilmaa yhdeksää tai kymmentä tuntia varten."

"Kapteeni Nemo, selityksenne kuultuani en enää rohkene epäillä asiaa. Mutta luvallanne sanoen olen kuitenkin ymmällä pyssystä, jota minun veden alla olisi käytettävä."

"Pyydän huomauttaa, ettei se ole mikään ruudilla ladattava ase."

"Siis ilmapyssy?"

"Tietystikin. Kuinka luulette minun voivan valmistaa ruutia laivassani, jossa ei ole salpietaria, rikkiä eikä hiiltä?"

"Ja muutenkin", lisäsin, "olisi voitettavana melkoinen vastustus voidakseen ampua veden sisässä, joka on viisikuudetta kertaa tiheämpää kuin ilma."

"Se ei olisi vaikeata. Fultonin aatetta kehittäen ovat englantilaiset Filip Coles ja Burley sekä ranskalainen Furcy ja italialainen Landi rakentaneet tykkejä, jotka suljetaan omituisella tavalla ja joilla voidaan ampua veden allakin. Mutta kuten jo sanoin, minulla ei ole ruutia, ja sen sijasta käytän puristettua ilmaa, jota _Nautiluksen_ pumput hankkivat minulle yltäkyllin."

"Mutta tämä ilma tulee kai pian loppuunkäytetyksi?"

"Silloinhan minulla on Rouquayrol-säiliöni, josta tarpeen tullen saan lisää. Sitä varten tarvitaan vain erikoinen ilmahana. Muuten tulette itse näkemään, herra Aronnax, ettei merenalaisella metsästyksellä käytetä paljon ilmaa eikä luoteja."

"Minusta kumminkin tuntuu, etteivät luodit lennä mainittavan pitkälle eivätkä vaikuta kuolettavasti tässä puolipimeässä ja ilmaa niin paljon tiheämmässä alkuaineessa."

"Herrani, jok'ainoa laukaus tästä pyssystä on ehdottomasti kuolettava; ja vaikka luoti vain hiukan raapaisisikin otusta, on siitä paikalla henki lähtenyt."

"Miksi niin?"

"Siksi, etteivät ne ole mitään tavallisia luoteja, vaan itävaltalaisen kemistin Leniebrockin keksimiä pieniä lasipalloja, joita minulla on varastossani melkoinen määrä. Nämä lasipallot, joita ympäröi teräskehys ja joilla suuremman raskauden vuoksi on lyijypohja, ovat oikeita pienoisia Leyden-pulloja, joissa sähkönjännitys on kehitetty suhteellisesti korkeimmilleen. Heikostakin tärähdyksestä purkautuu niiden sähköisyys ja tappaa kuinka ison ja väkevän otuksen tahansa. Tahdoin vain lisätä, että nämä lasipallot eivät ole N:o 4:n hauleja isommat, joten niitä menee tavalliseen panokseen kymmenkunta kappaletta."

"En tahdo enää väitellä vastaan", vastasin ja nousin ylös, "voin vain tarttua pyssyyni. Joka tapauksessa käyn sinne minne tekin käytte."

Kapteeni vei minut perän puolelle, ja astuessamme Nedin ja Conseilin hytin ohi huusin molempia seuralaisiani, jotka heti liittyivät mukaamme. Sitten saavuimme erääsen hyttiin konehuoneen vieressä, jossa meidän piti paneutua merenalaiseen kävelypukuumme.

XV LUKU.

Kävelymatka valtameren pohjalla.

Tämä pieni hytti oli sanan todellisessa merkityksessä _Nautiluksen_ varushuone. Tusinan verta sukelluspukuja riippui seinillä odottaen meitä kävelymatkalle lähtijöitä.

Ne nähdessään kadotti Ned Land ilmeisesti halunsa liittyä mukaan.

"Mutta, kelpo Nedini, Crespo-saaren jahtimaat ovat vedenalaisia metsiä."

"Ohoo", murahti harpuunamestari, jota suretti pettymyksensä tuoreen lihan saannista. -- "Aijotteko te, herra Aronnax, todella paneutua tuohon kummituspukuun?"

"Mikäpä tässä muu auttaa, mestari Ned."

"Tehkää miten tahdotte, professori, mutta mitä minuun tulee, niin ei minua saa muuten kuin väkipakolla siihen pukeutumaan."

"Pakkoa ei käytetä, mestari Ned", sanoi kapteeni Nemo.

"Ettäkö Conseilkin uskaltaa yrittää?" Ned kysyi.

"Minä olen isännän varjo ja seuraan häntä minne hän vain menee", Conseil vastasi.

Kapteenin käskystä saapui kaksi laivamiestä auttamaan meidän päällemme noita raskaita, vedenpitäviä vaatekappaleita, jotka olivat valmistetut saumattomasta kumikankaasta ja varatut kestämään melkoista painetta. Koko pukua olisi voinut sanoa varustukseksi, joka yhdellä haavaa oli notkea ja kankea. Siihen kuului housut ja takki. Housut päättyivät paksuihin, raskailla lyijypohjilla varustettuihin jalkineihin. Takki oli vuorattu vaskilevyillä, jotka muodostivat rintaa vedenpaineelta varjelevan ja samalla keuhkojen vapaata toimintaa sallivan haarniskan; hihat päättyivät nekin eräänlaisiin käsineihin, jotka eivät millään tavalla estäneet sormien liikkeitä.

Kapteeni Nemo ja muuan hänen seuralaisistaan -- todellinen Herkules kooltaan ja voimiltaan -- Conseil ja minä olimme pian puetetut noihin vaatteisiin. Päämme vain olivat enää saatavat sovitetuiksi metallikypäreihin. Mutta sitä ennen pyysin kapteenin näyttämään minulle pyssyjä, joita matkalla tulisimme käyttämään.

Eräs laivamiehistö ojensi minulle mitättömän näköisen aseen, jonka teräksestä tehty tukki oli ontto ja aika iso. Se oli samalla säiliönä puristetulle ilmalle, jota hanalaitteen käyttämä läppä päästi pyssynpiippuun. Tukin paksuimpaan kohtaan sovitettu makasiini sisälsi parikymmentä sähköluotia, jotka vieterin avulla itsestään soluivat paikalleen. Hetikun yksi kuti oli ammuttu, oli seuraava valmiina laukaistavaksi.

"Kapteeni Nemo", sanoin, "tämä ase on aivan täydellinen laatuaan ja perin helppo käytellä; palan halusta saada sitä koetella. Mutta kuinka pääsemme alas merenpohjaan?"

"Tänä hetkenä, professori, on _Nautilus_ viiden sylen syvyydellä, niin että saamme heti lähteä matkaan."

"Kuinka pääsemme laivasta ulos?"

"Saatte heti nähdä."

Kapteeni Nemo työnsi päänsä sukelluskypäriin, Conseil ja minä seurasimme hänen esimerkkiään, kuultuamme ensin kanadalaisen ivallisesti toivottavan meille "hyvää metsänonnea!" Takin pääntien muodosti ruuvikierteillä varustettu vaskikaulus, johon kypäri ruuvattiin tiiviisti kiini. Kolme paksua lasiakkunaa päähineessä salli meidän päätä kääntämällä katsella mihin suuntaan hyvänsä. Heti kun kypärit olivat paikoillaan, rupesivat selkäämme kiinnitetyt Rouquayrol-kojeet toimimaan, niin että minä ainakin hengitin aivan huoletta.

Ruhmkorffin-lamppu vyötäisille kiinnitettynä ja pyssy kädessä olin valmis lähteinään matkaan. Mutta tottapuhuen en omin voimini olisi päässyt paikalta hievahtamaan, sillä näissä kankeissa vaatteissa ja lyijypohjaisissa jalkineissa en voinut ottaa askeltakaan.

Mutta sitäkin varten oli toimenpiteisiin ryhdytty. Minä tunsin itseäni takaapäin lykättävän varuskammion vieressä olevaan pikku suojaan. Seuralaiseni tulivat perässä samalla tapaa saatettuina. Kuulin kumilistoilla tuketun oven sulkeutuvan takanamme, ja synkkä pimeys ympäröi meidät.

Muutaman minuutin kuluttua erotin terävän vihellyksen. Tunsin jonkinlaisen kylmänväreen nousevan jaloista rintaanpäin. Nähtävästikin oltiin jossakin _Nautiluksen_ sisäosassa avattu vesihana ja sen avulla täytetty vedellä tämä pikku huone jossa seisoimme. Toinen, laivankylkeen sovitettu ovi aukeni. Valju puolihämärä kumotti edessämme. Seuraavassa tuokiossa polkivat jalkamme valtameren pohjaa.

Ja sitte -- kuinka voisinkaan nyt jälestäpäin kuvata niitä vaikutelmia, joita tämä vedenalainen kävelymatka jätti mieleeni? Sanat ovat voimattomat kertomaan kaikista näkemistäni ihmeistä. Kun ei edes maalarin sivellinkään kykene esittämään kostean alkuaineen ihmeellisiä vivahduksia, kuinka sitten kynä?

Kapteeni Nemo asteli edellä, me muut perässä. Conseil ja minä pysyttelimme kiinteästi yhdessä, ikäänkuin olisimme voineet puhella keskenämme metallikupuroidemme läpi. Minua eivät enää ollenkaan haitanneet raskaat vaatteeni, lyijyjalkineeni, ilmasäiliö selässäni eikä paksu vaskihytyrä, jossa pääni keikkui sinne tänne niinkuin manteli kuoressaan. Kaikki nämä esineet kadottivat veden sisässä niin paljon painostaan kuin niiden tieltään lykkäämä vesimäärä painoi, ja minä tunsin itseni perin tyytyväiseksi tähän Arkimedeksen keksimään lakiin. En ollut enää mikään liikkumaton röykkiö, vaan siirryin tavallisilla liikkeilläni sangen helposti eteenpäin.

Valo, joka kuvasi pohjan täällä kymmenen metrin syvyydellä vedenpinnasta, ihmetytti minua voimakkuudellaan. Auringonsäteet tunkeutuivat aivan helposti tuon vesivuoren lävitse ja hajottivat tuhlaten värejään. Minä erotin selvästi kaikki esineet aina puolentoista sadan metrin päähän. Sitä kauvempana tausta tummeni hienoin ultrasinisin vivahduksin ja sakeni viimein epämääräiseksi hämäräksi. Minua ympäröivä vesi oli tavallaan jonkinlaista ilmaa, tiheämpää kyllä kuin vedenpäällinen ilma, mutta melkein yhtä läpinäkyvää. Korkealla pääni päällä erotin tyynen merenpinnan.

Me astuskelimme hienolla, tasaisella hiekkapohjalla, jossa ei lainkaan näkynyt sekaisia uurteita, joita maininki rantahiekkaan piirtelee. Tämä huikaiseva hiekkapeite kuvasti oikean heijastuspeilin tavoin ihmeellisen voimakkaasti päivänsäteitä. Uskottaneekohan minua kun sanon, että täällä kymmentä metriä syvällä veden sisässä näin aivan yhtä hyvin kuin kirkkaassa päivänpaisteessa?

Neljännestunnin ajan poljimme tätä säteilevää hiekkapohjaa, jonka kirkkautta lisäsi tuhkamainen kerros simpukankuorirapautumaa. _Nautiluksen_ runko, joka kuvastui ylhäällä pitkähkön luodon näköisenä, himmeni vähitellen näkyvistämme; mutta sen sähkövalo yön tullen väkevillä säteillään helpottaisi paluutamme laivaan.

Tuo valtava hiekkatanner tuntui olevan ääriä vailla. Käsilläni avasin tietä vesimuurin läpi, joka verhojen tavoin sulkeutui takanani ja heti hävitti paineellaan jälkeni hiekassa. Mutta sitten aloin kaukaa erottaa joitakin epämääräisiä esineitä. Näin pohjasta kohoavan kallioharjanteen äyräät, joilla rehotti mitä ihanin kokoelma zoophytejä (kasvieläimiä); ja nyt minua kohtasi yllättävä valoleikki.

Kello oli 10 aamulla. Auringonsäteet sattuivat vedenpintaan, muodostaen hyvin terävän kulman, ja tämä valo, joka oli taittunut aivan kuin prisman lävitse, värjäsi kalliot ja niiden reunamilla kasvavat kukat, polyypit ja simpukat auringon spektrin seitsemällä värillä. Se vasta oli ihmeitten ihme, oikea juhlapöytä silmälle, tuo värivivahdusten suloinen sekamelska, vihreän, keltaisen, punakeltaisen, punaisen, sinipunervan, sinisen ja indigon vierettäin-asettelu -- sanalla sanoen aivan kuin hurjapäisen maalarin sekoittamaton värilautanen! Miksi en voinutkaan kertoilla Conseilille sen minussa synnyttämiä eläviä vaikutelmia, miksi en saanut kilpailla hänen kanssaan innostuneilla huudahduksilla! Miksi en voinut, kapteeni Nemon ja hänen toverinsa tavoin, ilmaista ajatuksiani joillain sovituilla merkeillä? Paremman puutteessa puhelin senvuoksi itsekseni, huusin minkä jaksoin kuparikattilaan, joka ympäröi päätäni, ja tuhlasin arvatenkin hyödyttömiä tunteenpurkauksia enemmän kuin kannattikaan.

Tämän verrattoman näytelmän lumoomana oli Conseil pysähtynyt niinkuin minäkin. Tuo tunnollinen veitikka ei arvatenkaan voinut pidättää "luokittelemis"-intoaan ollessaan niin lähellä, kouran ulottuvilla moisia muhkeita näytteitä kasvi- ja likoeläimiä. Merenpohja kuhisi polyyppeja ja piikkinahkaisia. Monenlaiset Isis-lajit, cornulariat, jotka elävät yksitellen, kimputtain merililjoja -- joita ennen nimitettiin "valkeiksi koralleiksi" --, lihaisesta levystään riippuvat merivuokot, putkimatoryhmät, kaikki ne muodostivat ihania kukkaispenkereitä, joiden upeata väriloistoa korottivat hiekassa luikertelevat meritähdet ja kukkasnauhain tavoin vedessä keinuvat käärmetähdet, joiden hienoja pitsikudoksia merenneidot näyttivät sommitelleen. Ja päittemme päällä suojasivat levitettyjen päivänvarjojen lailla meitä auringonsäteiltä meduusaparvet opaalinvärisine tai heikosti ruusunpunaisine, taivaansinisten poikkijuovain koristamine uimakelloineen, kun taas lukemattomat muut likoeläimet fosforikimalluksellaan olisivat voineet ohjata kulkuamme yön aikaan.

Kaikkia näitä ihmeitä katselin neljänneskilometrin pituisella taipaleella, seisahtumatta tuskin kertaakaan, sillä merkeillä varotti kapteeni Nemo minua viivyttelemästä. Pianpa muuttuikin merenpohjan luonne. Hiekkatannerta seurasi kerros tahmeata mutaa, jommoista Amerikassa sanotaan "ooze'ksi" ja jonka muodostavat pii- ja kalkkipitoiset näkinkuoret. Sen jälkeen kuljimme yli leväniityn, joka rehotti mitä vehmaimmassa upeudessa. Nämä tiheät, jalan alla painuvat ruohomatot olisivat voineet kilpailla itämaitten kalleimpien maitovalmisteiden rinnalla. Aaltojen irtirepäisemiä tukkoja ja pensastoja samasta rikkaasta leväsuvusta, jonka lajeja tunnetaan enemmän kuin kaksituhatta, keinui kepeänä holvikattona päittemme päällä. Tein tällöin sen huomion, että vihreät kasvit pysyttelivät lähinnä merenpintaa, punaiset sen sijaan keskisyvyydellä ja mustat tai ruskeat muodostivat nurmimattoja ja pensaskujanteita valtameren syvimmissä kerroksissa. Nämä levät ovat oikeita luomakunnan ihmeitä, maailman kasviston merkillisimpiä ilmiöitä. Niihin kuuluvat yhdellä haavaa maapallon suurimmat ja pienimmät kasvit. Samalla kun viiden neliömillimetrin alalla on voitu huomata näitä kasveja aina 40,000 yksilöä, on saatu käsiin Fucus-lajeja, jotka ovat saattaneet olla yli 500 metrin pituisia.

Puolisentoista tuntia oli kulunut laivasta lähdettyämme; kello läheni 12. Sen huomasin auringonsäteiden kohtisuorasta suunnasta -- ne eivät enää taittuneet. Värien taikaleikki taukosi vähitellen, ja "taivaankanneltamme" sammuivat smaragdinvihreät ja safiirinsiniset vivahdukset. Me tarrasimme eteenpäin säännöllisin marssiaskelin, jotka kajahtelivat maasta ihmeteltävän voimakkaasti. Vähäinsinkin äänenväre joutui kuuloelimiin niin nopeasti, ettei maan päällä korva ole moiseen tottunut. Sillä vesi on paljon parempi äänenjohtaja kuin ilma, siinä ääniaallot kulkevat neljä kertaa nopeammin.

Nyt maa rupesi viettämään vahvasti alaspäin. Valo alkoi siintää paljon tasaisemmin. Me laskeuduimme aina sadan metrin syvyyteen, joutuen kymmenen ilmakehänpaineen puserrettaviksi. Mutta sukelluspukuni oli niin tarkotuksenmukainen, etten tuntenut vähintäkään haittaa tästä paineesta. Sormia vain alussa oli vähän vaikea liikutella, multa niidenkin kankeus pian katosi. Ja vaikka kahden tunnin ajan olin tallustellut yhtäpäätä näissä oudoissa varustuksissa, en tuntenut itseäni yhtään väsyneeksi. Vesi auttoi ja tuki liikkeitäni, joita tein ihmeteltävän kepeästi.

Tälläkin syvyydellä havaitsin vielä auringonsäteitä, vaikkakin himmeinä. Niiden voimakas kimallus vaihtui punertavaksi puolihämäräksi, päivän ja yön kamppailuksi. Kuitenkin näimme kyllin hyvin kulkeaksemme eteenpäin, tarvitsematta vielä turvautua Ruhmkorffin-lyhtyihin. Mutta nyt kapteeni Nemo jäi seisomaan; hän odotti kunnes olin tullut hänen kohdallensa ja osotti sitte sormellaan tummia röykkiöitä, jotka vähän matkan päässä kuvastuivat hämärää takalistoa vastaan.

"Nyt kai ollaan Crespo-saaren metsässä", arvelin, enkä siinä erehtynytkään.

XVI LUKU.

Merenalainen metsä.

Vihdoin viimein saavuimme tuon metsän reunaan, joka epäilemättä oli kauneimpia seutuja kapteeni Nemon rajattomassa valtakunnassa. Hän piti sitä omanaan samalla oikeudella, jolla ensimmäiset esivanhempamme asettausivat luomakunnan herroiksi. Kukapa olisi voinutkaan kiistellä häneltä näiden vedenalaisten mantereiden omistusoikeutta? Mikäpä toinen, häntä rohkeampi tienraivaaja olisi häntä aikaisemmin ennättänyt lapio ja kuokka kädessä käydä näihin synkkiin korpiin?

Metsän muodostivat isot puumaiset kasvi; ja heti kun olimme astuneet niiden muodostamien holvien alle, hämmästytti minua oksien omituinen asento -- asento minulle tähän asti tuiki näkemätön.

Ei yksikään maasta kohoava kasvi, ei ainoakaan rungosta ulkoneva haara taipunut ja kiemurrellut vaakasuoraan suuntaan, vaan kaikki järjestään ojentuivat ylös vedenpintaan päin. Kaikkein hienoisinkin kuitu ja rihma seista törrötti suorana kuin rautalanka. Haurat ja kaikenlaiset köynnöskasvit kohosivat pystysuorina sen tiheän mädännäisyyden lävitse, joka peitti niiden kantoja. Täällä vallitsi tosiaankin pystysuoruus kaikessa kunniassaan!