Part 5

"Puhukaa, herrani", vastasin. "Otaksun ehtonne olevan sellaisen, että jokainen kunnianmies voi siihen suostua."

"On kyllä, herrani. Voi sattua että jotkut tapaukset, ennakolta aavistamattomat, saattavat pakottaa minut sulkemaan teidät hytteihinne joiksikin tunneiksi tai päiviksi, miten asia kulloinkin vaatii. Kun en halua milloinkaan käyttää väkivaltaa, odotan teiltä -- teiltä enemmän kuin tovereiltanne, ehdotonta tottelevaisuutta. Näin menetellen minä otan kaikesta vastuunalaisuuden, vapautan teidät tykkänään, sillä minä teen mahdottomaksi että näkisitte mitään mitä teidän ei tule nähdä. Suostutteko siihen ehtoon?"

Siispä tulisi laivalla tapahtumaan asioita, lievimmin sanoen eriskummaisia, joita yhteiskunnallisten lakien piirissä vielä oleksivat ihmiset eivät saaneet nähdä! Niiden yllätysten joukossa, joita tulevaisuus minulle valmisteli, ei tämä ollut ainakaan viimeisiä.

"Me suostumme", vastasin; "mutta sallikaa minun, herrani, kysyä teiltä yhtä asiaa -- yhtä ainoata."

"Kysykää."

"Sanoitte että tulisimme olemaan vapaat laivassanne."

"Täysin vapaat."

"Siispä kysyn teiltä, mitä tällä vapaudella tarkotatte?"

"No -- vapautta mennä, tulla, nähdä, havaita kaikkea mitä täällä tapahtuu -- joitakin harvoja tapauksia lukuunottamatta. Sanalla sanoen samallaista vapautta, jota me itsekin, toverini ja minä, nautimme."

Emme ilmeisestikään käsittäneet toisiamme.

"Pyydän anteeksi, herrani", huomautin, "mutta tällaista vapautta nauttii jokainen vankikin kopissaan. Se ei tyydytä meitä."

"Sen täytyy kuitenkin tyydyttää teitä!"

"Mitä? Meidän täytyisi luopua toivosta, että konsanaan enää näkisimme isänmaatamme, ystäviämme, toimipiiriämme?"

"Juuri niin, herrani. Mutta siitä sietämättömästä maailmanorjuudesta luopuminen, jota ihmiset mielellään sanovat vapaudeksi, saattaa olla paljon tuskattomampi kuin luulettekaan."

"No hyvä"! puuttui Ned Land puheeseen; "minä ainakaan en ikänä anna kunniasanaani, etten yrittäisi karata täältä."

"En pyytänytkään teidän kunniansanaanne, mestari Land", vastasi päällikkö kuivasti.

"Herrani", minä lausuin, alkaen kiivastua vastoin tahtoanikin, "te käytätte väärin valtaanne meihin nähden; se on julmasti tehty!"

"Ei, herrani, se on lempeästi tehty. Te olette minun sotavankejani. Minä säästin henkenne, kun olisin voinut syöstä teidät valtameren syvyyteen. Te hyökkäsitte kimppuuni. Te tulitte paljastamaan salaisuutta, josta ei yhdelläkään kuolevaisella saa olla aavistusta -- koko minun olemassaoloni salaisuutta. Ja te luulette että minä aijon päästää teidät takaisin tuohon maailmaan, joka ei saa tietää minusta enää mitään? Ei koskaan! Muuten en tällä keinolla vartioi teitä -- vartioin vain omaa turvallisuuttani."

Nämä sanat ilmaisivat päällikön tehneen päätöksensä, josta ei enää auttanut vedota.

"No niin, herrani", lisäsin, "te siis yksinkertaisesti annatte meidän valita elämän ja kuoleman välillä?"

"Aivan niin."

"Ystäväni", lausuin onnettomuustovereihini kääntyen, "sellaiseen kysymykseen ei ole mitään vastausta. Mutta mikään annettu kunniansana ei sido meitä tämän aluksen isäntään."

"Ei mikään", vastasi tuntematon.

Sitten hän jatkoi kohteliaammalla äänensävyllä:

"Sallikaa minun nyt sanoa sanottavani loppuun. Minä tunnen teidät, professori Aronnax. Ehkäpä teillä ja tovereillanne on vähemmän valittamisen syytä kuin luulettekaan sen johdosta, että olette sidotut kohtalooni. Mielikirjojeni joukosta tulette löytämään Merten syvyyksistä julkaisemanne teoksen. Olen usein lukenut sitä. Olette tuloksissanne päässyt niin pitkälle, kuin maahansidottu tiede ylimalkaan voi päästä. Mutta te ette tiedä kaikkea -- ette ole nähnyt kaikkea. Suvaitkaa minun sanoa, herra professori, että te ette tule katumaan aikaa jonka vietätte laivassani. Nyt lähdette tutkimusmatkalle ihmeitten maahan."

Näillä päällikön sanoilla oli syvä vaikutus minuun. En voi sitä kieltää. Minun heikkoon kohtaani oli satutettu; ja minä unohdin hetkeksi, ettei tutustuminen näihin yleviin tehtäviin ollut vapauden menetyksen arvoinen. Sitäpaitsi luotin siihen, että tulevaisuus lopultakin ratkaisisi tämän pulmallisen kysymyksen. Niinpä tyydyin sanomaan:

"Millä nimellä minun on teitä puhutteleminen?"

"Herrani", vastasi päällikkö, "teille olen kapteeni _Nemo_[12]; ja te ja toverinne olette matkustajia _Nautilus_-laivalla."

Kapteeni Nemo soitti. Eräs tarjoilija saapui. Kapteeni antoi hänelle käskyjä sillä omituisella kielellä, josta en tullut hullua hurskaammaksi. Sitte hän kääntyi kanadalaisen ja Conseilin puoleen sanoen:

"Ateria odottaa teitä hytissänne. Seuratkaa tätä miestä."

"Ja nyt, professori Aronnax, aamiaisemme on valmis. Sallikaa minun näyttää teille tie."

"Olen käytettävänänne, kapteeni."

Minä seurasin kapteeni Nemoa; ja heti ovesta ulos astuttuani havaitsin tulleeni jonkinlaiseen sähkövalolla valaistuun käytävään. Noin kymmenen metriä sitä astuttuamme avautui toinen ovi edessämme.

Siitä saavuimme ruokasaliin, jonka koristelu oli vakavata ja arvokasta tyyliä. Sen kummallakin kapealla seinällä seisoi kaksi korkeata, mustapuu-upotteilla koristettua tammista astiakaappia, joiden hyllyillä kimalteli astioita Kiinan posliinista ja arvaamattoman kalliita lasi- ja kristalliesineitä. Valmiiksi katettu ruokapöytä hohti kuulakkaassa katuvalaistuksessa, jonka räikeyttä pehmensivät erinomaiset seinä- ja kattomaalaukset.

Murkinaksi tarjottiin monilukuisia ruokalajeja, joihin meri yksinomaan oli luovuttanut tarveaineet. Ne maistuivat hyvältä, vaikka niissä oli omituinen makunsa, johon helposti kuitenkin totuin; niissä tuntui olevan runsaasti fosforia.

Kapteeni Nemo katseli minua. Vaikka en kysellyt häneltä mitään, niin hän arvasi ajatukseni ja vastasi niihin.

"Useimmat näistä ruokalajeista ovat teille outoja", hän sanoi. "Syökää kuitenkin pelotta niitä. Itse olen jo kauvan sitten luopunut maaperäisistä ravintoaineista, kärsimättä siitä vähintäkään haittaa. Väkeni voi hyvin ja lihoo tästä samasta ruuasta."

"Siispä ovat kaikki nämä laitteet merellistä alkuperää?" sanoin.

"Niin on, professori, meri hankkii kaikki tarpeeni. Välistä heitän ulos verkkoni ja vedän takaisin ne täynnä saalista. Toisinaan ajan takaa riistaa, joka oleskelee vedenalaisissa metsissä ja lekottelee valtameren äärettömillä ruohoaavikoilla, niinkuin aikoinaan Neptunuksen karja. Täällä alhaalla on rajaton luonnonrikkaus, jonka antimet kasvavat kaikkien olioiden Luojan kylvöstä."

"Voin kyllä ymmärtää, kapteeni, että kalaa ja muuta vedenriistaa teille on aina viljalti tarjolla; mutta en käsitä kuinka täällä voitte hankkia näitä liharuokia, joita nyt on edessämme."

"Mitä lihaksi luulette, professori, on kilpikonnan selkäpaistia. Tässä on myöskin pyöriäisen eviä, jotka teistä kai maistuvat sianlihamuhennokselta. Kokkini on taitava mies ja pitää kunnianaan keksiä yhä uusia ruokalajeja meren antimista. Maistelkaahan tätä kermahyytelöä, joka on valmistettu valaanmaidosta sekä rakkolevästä keitetystä sokerista, ja lopuksi sallikaa minun tarjota merivuokkosäilykkeitä, jotka vetävät vertoja makeimmille hedelmille."

Maistelin enemmän uteliaisuudesta kuin herkkusuisuudesta, kuunnellen kapteeni Nemon mieltäkiinnittäviä merijuttuja.

"Te rakastatte merta, kapteeni?"

"Rakastanko -- kyllä! Meri on kaikkeus. Se peittää seitsemän kymmenettä osaa maapallon pinnasta. Sen hengitys on puhdasta ja elähyttävää. Se on suunnaton erämaa, mutta siinä en koskaan ole yksin, sillä elämä katselee vastaan lukemattomilta tahoilta. Meri on yliluonnollisen ja ihmeellisen olemassaolo ruumiillistuneena. Se on täynnä rakkautta ja tunnetta; se on 'elävä äänettömyys', niinkuin eräs runoilijoistamme on sanonut. Todentotta, professori, täällä on luonnolla suuri aarreaittansa, täynnä kasvi- eläin- ja kivikunnan ihmeitä. Maapallomme alkoi meren muotoisena, niin sanoakseni; ja kenpä tietää, vaikka se samallaisena lopettaisikin olemassaolonsa. Meri on rajattoman rauhan valtakunta, se ei suvaitse hirmuvaltiaita. Sen pinnalla ihmiset voivat säätää ja toimeenpanna vääriä lakeja, niiden kautta sortaa ja hakata kappaleiksi toisiaan; mutta kymmenen metrin syvyydessä heidän valtansa ja voimansa loppuu. Ah, herrani, elämä -- elämä on täällä vesien kohdussa! Täällä yksin ihminen on riippumaton! Täällä en tunnusta ketään herrakseni! Täällä olen _vapaa_!"

Kapteeni Nemo vaikeni yht'äkkiä kesken innostustaan. Hän nousi pystyyn ja käveli kiihottuneena edestakaisin lattialla. Viimein hän tyyntyi, sai takaisin entisen kylmän ja jäykän ilmeensä ja kääntyi puoleeni sanoen:

"No niin, professori, jos haluatte käydä katselemassa _Nautilusta_, niin lähden liehtariksi."

Minä seurasin häntä. Ruokasalin takaseinällä olevasta kaksoisovesta astuimme toiseen, yhtä suureen suojaan kuin edellinen.

Se oli kirjasto. Pitkin seiniä seisoi korkeita vaskihelaisia hyllyjä ja kaappeja sinipunervasta ebenpuusta, täynnä yhdenmukaisiin kansiin sidottuja kirjoja. Niiden välillä seinävierillä oli mahtavia ruskealla nahalla päällystettyjä leposohvia, uhkean paisuvia ja mitä veikeintä mukavuutta tarjoovia. Keveitä, liikkuvia lukupöytiä, joita voi työntää joka haaralle, oli niiden sivuilla. Keskellä lattiaa oli suunnaton pöytä, kukkuroillaan jo vanhettuneita aikakauslehtiä ja lentokirjallisuutta. Sähkövalo valaisi joka sopen, loistaen neljästä kattoon kiinnitetystä himmeästä puolipallosta. Katselin todella ihaillen tätä kirjatoukan paratiisia, tuskin kyeten uskomaan silmiäni.

"Kapteeni Nemo", sanoin isännälleni, joka oli viskautunut eräälle leposohvista, "tällainen kirjastohuone olisi kunniaksi mille mannermaan hovilinnalle hyvänsä; ja olen täynnä ihmetystä kun näen, että sellaista ylellisyyttä voi tavata täällä merenpohjalla."

"Missäpä muualla voisikaan löytää parempaa yksinäisyyttä ja hiljaisuutta kuin täällä? Tarjooko työhuoneenne museossa teille näin suuria etuja, professori?"

"Ei totisesti, herrani; minun täytyy myöntää että se on joka suhteessa paljon köyhemmin varustettu kuin tämä. Teillä on ainakin kuusi- tai seitsemäntuhatta nidettä koossa täällä."

"Kaksitoistatuhatta, herra Aronnax. Ne ovat ainoat siteet, jotka minua maahan yhdistävät. Minä katkaisin välini sen kanssa samana päivänä, jolloin _Nautilus_ ensi kerran sukelsi aaltojen alle. Sinä päivänä olin ostanut viimeiset kirjani, viimeiset aikakauskirjani ja lentolehtiseni, ja siitä alkaen rakastan ajatella, etteivät ihmiset enää mieti ja kirjoita kirjoja. Tämä kirjasto on muuten aina vapaasti käytettävänänne."

Minä kiitin kapteeni Nemoa ja kävin kirjaston hyllyjä tarkastamaan. Tieteellistä ja siveysopillista kirjallisuutta ynnä kaunokirjallisuutta oli niillä yllinkyllin ja joka kielellä, mutta valtiotalouden alalta en nähnyt ainuttakaan teosta; se aine näytti täällä kerrassaan poissuljetulta. Totta puhuakseni olivat kaikki kirjat sikinsokin; kapteeni Nemo näytti lukeneen valitsematta mitä vain käteen sattui.

"Minä kiitän vielä kerran teitä, kapteeni", sanoin, "että annoitte tämän kirjaston vapaasti käytettäväkseni. Se sisältää oikeita tieteen aarteita, joista kyllä tulen hyötyä ottamaan."

"Tämä huone ei ole ainoastaan kirjasto", huomautti isäntäni, "se on myöskin tupakkasalonki."

"Tupakkasalonki!" huudahdin. "Saako täällä laivassa polttaa?"

"Tottahan toki."

"Sitten täytyy minun uskoa, että olette yhteydessä Havannan kanssa."

"Ei lainkaan. Koettakaahan tätä sikaria; ja vaikka se ei ole Havannan tuotetta, niin luulen sen maistuvan teille, jos olette tupakantuntija."

Otin hänen tarjoamansa savukkeen; ulkomuodoltaan se muistutti Lontoon tupakkatuotteita ja näytti olevan tehty kullanvärisistä lehdistä. Sytytin sen sievästä pronssisytyttimestä ja vedin ensi savut nauttien kuin ainakin ankara tupakkamies, joka ei ole saanut polttaa kahteen päivään.

"Tämä sikari on mainio", sanoin, "mutta oikeata tupakkaa se ei ole."

"Ei olekaan", vastasi kapteeni. "Tämä tupakka ei tule Havannasta eikä Turkista. Se on eräänlaista, runsaasti nikotiinia sisältävää ruohoa, jota kokoan merestä, joskin niukalti."

Kirjastosta kapteeni Nemo saattoi minut museoon, joka sisälsi harvinaisia kokoelmia sekä taiteen että luonnon aarteita. Se oli loistavasti valaistu, avara suoja, kymmenen metriä pitkä, kuusi leveä ja viisi korkea.

Kolmekymmentä taulua, kaikki taiteen mestarituotteita, riippui yhdenmukaisiin kehyksiin soviteltuina seinillä. Ne olivat Rafaelin, Leonardo da Vincin, Correggion, Titianin, Veronesen, Murillon, Holbeinin, Velasquezin, Rubensin sekä uudempain mestarien maalauksia. Nurkissa sijaitsevilla jalustoilla seisoi hienoja marmori- ja pronssijäljennöksiä antiikin kuvanveistoksista. Yhdellä seinämällä oli iso piano ja sen kannella Weberin, Rossinin, Mozartin, Beethovenin, Haydnin, Meyerbeerin, Wagnerin, Auberin ja Gounod'n sävellyksiä.

Upeissa lasilaatikoissa sain ihailla mitä harvinaisimpia ja kallisarvoisimpia merelliskokoelmia. Siinä oli ihmeen ihania koralleja, simpukoita, näkinkenkiä, meritähtiä, merivuokkoja, polyyppeja, sieniä ja sen semmoisia merenpohjan asujamia; eriskummallisia kaloja jos jonkinlajisia ja -kokoisia; ja vihdoin helmikokoelma, joka sisälsi valkeita, leimullisia, vihreitä, keltaisia, sinisiä ja mustia helmiä, jotkut kyyhkynmunaakin isompia ja kaiken kaikkiaan kallisarvoisemmat kuin yksin Muskatin imamin kokoelma, jota on totuttu pitämään maailman arvokkaimpana.

Koettaessani mielessäni vaikkakin turhaan kuvitella, kuinka epälukuisia miljooneja yksin nämä merelliskokoelmat olivat tulleet kapteeni Nemolle maksamaan, virkkoi tämä:

"Te tarkastatte kokoelmiani, professori? Kieltämättä ovat ne omiaan huvittamaan luonnontutkijaa, mutta minulla itselläni on niistä vielä suurempi hupi, sillä olen omin käsin kerännyt kokoon ne kaikki. Ei ole merenpohjalla sopukkaa, joka olisi välttynyt etsiskelyiltäni."

"Voin ymmärtää, kapteeni, kuinka hurmaavaa onkaan kuljeskella tällaisten aarteiden keskellä. Te olette niitä aniharvoja, jotka ovat itse koonneet kalleutensa. Ei missäkään Europan museossa ole näin suurenmoisia ja harvinaisia merelliskokoelmia. Mutta jos tuhlaan kaiken ihailukykyni niille, niin mitä jää laivan varalle jolla ne ovat kootut? En tahdo tunkeutua salaisuuteenne, kapteeni; mutta minun täytyy tunnustaa että _Nautilus_ kaiken kaikkineen, nerokkaine suunnitelmineen, ihmeellisine rakenteineen ja valtavine liikuntavoimineen kiihoittaa uteliaisuuttani mitä suurimmassa määrässä. -- Tämän huoneen seinillä esim. näen koko joukon kojeita, joiden tarkotuksesta minulla ei ole aavistustakaan."

"Samoja kojeita tulette näkemään minun omassa huoneessani, jossa kohti kernaasti selitän teille niiden käytännön. Mutta ensin käymme katsomaan teille varattua hyttiä. Teidän on nähtävä mitä mukavuuksia _Nautilus_ kykenee tarjoamaan vierailleen."

Seurasin häntä keulan puolelle ja näin edessäni -- en mitään ahdasta hyttiä, vaan oikean asuinsuojan vuoteineen, toalettipöytineen ja muine mukavuuksineen. Voin vain hartaasti kiittää isäntääni.

"Teidän suojanne on aivan minun huoneeni vierensä", hän sanoi, avaten oven, "ja minun hyttini taas avautuu arkihuoneeseen eli museoon, josta juuri lähdimme."

Astuimme kapteeni Nemon suojaan; se oli koruton, milteipä munkkimaisen yksinkertainen. Sisustuksena oli vain kapea rautainen telttasänky, pöytä ja vähän toalettitarpeita. Ei lainkaan niitä mukavuuksia, joita minun huoneessani niin runsaasti oli tarjona.

Kapteeni viittasi minua istumaan ja alkoi sitten kertomuksensa.

XI LUKU.

Kaikki käy sähköllä.

"Kas tässä", sanoi kapteeni Nemo, osottaen minulle hyttinsä seinillä riippuvia kojeita, "ovat kaikki _Nautiluksen_ liikehtimiseen tarvittavat vehkeet. Täällä, samoin kuin arkihuoneessakin, ovat ne aina silmieni alla tarkalleen osottamassa asemaani ja kulkusuuntaani keskellä valtamerta. Toiset niistä ovat teille tuttuja, niinkuin lämpömittari, joka näyttää alukseni sisäpuolisen lämpömäärän, ilmapuntari, joka osottaa ilmanpaineen ja ennustaa säänmuutokset; hygrometri, joka ilmoittaa ilmakehän kosteuden tai kuivuuden; myrskylasi, jonka sisusainekset hajautumisellaan tietävät rajuilmain tulosta; kompassi, joka ohjaa kulkuani, sekstantti, joka auringon korkeudesta näyttää leveysasteen, kronometrit, joilla lasken pituusasteen, sekä päivä- ja yökiikarit, joilla tarkastan taivaanrantaa _Nautiluksen_ kohottua vedenpinnalle."

"Ne kaikki ovat tavallisia merikojeita", vastasin, "ja minä tunnen niiden käytännön. Mutta nämä toiset epäilemättä vastaavat _Nautiluksen_ erikoistarpeita. Tuo kellotaulu liikkuvine viisarineen on kaiketi manometri (höyrypaineenmittari)?"

"Se on manometri. Mutta ollen yhteydessä veden kanssa, jonka ulkoista painetta se osottaa, antaa se samalla myös tietää millä syvyydellä kuljemme."

"Entä nuo toiset kojeet, joiden käytäntöä en voi aavistaa?"

"Kas tässä, professori, on minulla syytä antaa teille hiukan selityksiä. Tahdotteko ystävällisesti tarkastaa niitä?"

Hän vaikeni hetkiseksi, jatkaen sitte:

"On olemassa valtava voima, nöyrä, nopea ja helposti käytettävä, joka alistuu mihin tarkotukseen hyvänsä ja joka on ylinnä valtiaana aluksessani. Kaikki toimitetaan täällä sen avulla. Se valaisee, se lämmittää ja on koneitteni elävä sielu. Tämä voima on _sähkö."_

"Sähkö!" huudahdin hämmästyneenä[13].

"Aivan niin, herrani. Tahdotteko tietää kuinka sitä valmistan? Te tunnette meriveden kokoonpanon. Kilogrammassa sitä on 96 l/2 prosenttia vettä ja noin 2 2/3 prosenttia kloorinatriota eli tavallista keittosuolaa, loput eräitä talkki- ja maasuoloja. Kuten näette, on siinä kloorinatriota siis melkoisesti. Tätä natriota minä erittelen merivedestä ja valmistan siitä tarvisaineeni. Ne kuten kaiken muunkin mitä täällä tarvitsen saan valtamerestä, se se antaa minulle sähköä, ja sähkö antaa lämpöä, valoa, liikuntakykyä, sanalla sanoen elämää _Nautilukselle_."

"Mutta ei kuitenkaan ilmaa jota hengitätte?"

"Oh, voisin kyllä valmistaa niin paljon ilmaakin kuin hengitämme, mutta se on tarpeetonta, sillä voin nousta pinnalle milloin minua haluttaa. Mutta vaikka sähkö ei varustakaan minua hengittämiseen tarvittavalla ilmalla, niin käyttää se valtavia ilmapumppuja, Jotka sijaitsevat avarissa säiliöissä ja joiden avulla kykenen viipymään meren syvyyksissä mieleni mukaan. Se antaa aina yhtäläistä ja keskeytymätöntä valoa, jollaista aurinko ei maan asukkaille anna. Katsokaahan tuota kelloa; se käy sähköllä ja vie täsmällisyydessä voiton parhaista kronometreistä. Olen jakanut sen taulun neljäänkolmatta tuntiin, niinkuin Italian kelloissa on tapana, sillä täällä alhaalla ei meillä ole yötä eikä päivää, ei aurinkoa eikä kuuta, vaan aina yhtäläinen keinotekoinen valo, jonka otan mukaani meren pohjaan. Katsokaa, nyt on kello 10 aamulla."

"Juuri niin."

"Kas tässä näette toisenlaista sähkön käytäntöä. Tämä edessämme riippuva kellotaulu osottaa _Nautiluksen_ nopeutta. Sähköjohto yhdistää sen potkuriin, ja neula ilmoittaa todellisen vauhdin. Näettekö, nyt kiidämme eteenpäin kahden peninkulman nopeudella tunnissa."

"Se on ihmeellistä, kapteeni, ja te teette aivan oikein kun käytätte hyväksenne tuota voimaa, joka korvaa tuulen, veden ja höyryn."

"Emme ole vielä lopussa, herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo; "jos tahdotte seurata minua, niin tarkastamme laivan peräpuolta."

Minä jo todella tunsin tämän vedenalaisen aluksen etuosan, jossa keulasta alkaen oli seuraavat suojat: ruokasali, viisi metriä pitkä ja erotettu kirjastosta vedenpitävällä väliseinällä; kirjasto, samoin viisi metriä pitkä; iso arkihuone eli museo, kymmenen metriä pitkä ja erotettu kapteenin huoneesta toisella vedenpitävällä väliseinällä; viimemainittu huone, viisi metriä pitkä; minun huoneeni, kaksi ja puoli metriä pitkä ja vihdoin ilmasäiliö, seitsemän ja puoli metriä pitkä. Kaikkiaan siis pituutta kolmekymmentä viisi metriä. Edellämainitut veden pitävät väliseinät olivat varustetut ovilla, jotka kumilaitteilla olivat tehdyt ilmanpitäviksi, niin ettei vuodonkaan sattuessa ollut uppoamisen vaaraa.

Minä astuin kapteeni Nemon jälessä käytävää pitkin ja saavuin aluksen keskiosaan. Siellä oli jonkinmoinen kaivo tahi kuilu kahden vedenpitävän väliseinän välillä. Rautakoukulla seinään kiinnitetyt rautaiset tikaportaat johtivat sen yläpäähän. Minä kysyin kapteenilta, mihin tarkotukseen portaita käytettiin.

"Ne vievät purteen", hän vastasi.

"Mitä, onko täällä pursikin?" kysäsin kummastuneena.

"Tietystikin, mainio pursi, kevyt ja uppoamaton, jolla käymme kalassa tahi huvimatkoilla."

"Mutta siihen muuttaaksenne teidän täytyy nousta vedenpintaan?"

"Ei lainkaan. Pursi on kiinnitetty _Nautiluksen_ ulkorungon yläosaan sitä varten sovitettuun onteloon. Se on kannellinen, aivan vedenpitävä ja kiinnitetty emäalukseen vankoilla rautaruuveilla. Nämä portaat johtavat _Nautiluksen_ kanteen tehtyyn aukkoon, jota tarkoin vastaa toinen, purren kylkeen tehty aukko. Tämän kaksoisoven kautta minä käyn sisään purteen. Mieheni sulkevat _Nautiluksen_ aukon, ja minä suljen purren aukon ruuvikierteillä. Sitte irroitan kiinnitysruuvit, ja pursi kohoaa aika vauhtia vedenpintaan. Nyt avaan kansilevyn, kohotan maston, nostan purjeen, otan airot esiin ja annan huristaa".

"Mutta miten palaatte laivaan?"

"Minä en tänne palaakaan, herra Aronnax; _Nautilus_ saapuu minua noutamaan."

"Teidän määräyksestänne?"

"Minun määräyksestäni. Sähköjohto yhdistää molemmat alukset. Minä sähkötän miehilleni, se riittää."

"Todentotta", huokasin hämmästyneenä, "ei mikään saata olla sen yksinkertaisempaa."

Noustuamme portaita myöten välikannelle vilkasin kahta metriä leveään hyttiin, jossa Conseil ja Ned Land ihastuneina ahmivat oivallista aamiaistaan. Sitten avautui ovi kolme metriä leveään keittiöön, jota avarat varastosäiliöt ympäröivät. Sielläkin oli sähkö palvelijana, keittäen ruoat paremmin kuin yksin kaasukin. Keittoastiain alla kulkevat virrat antoivat platinasienelle[14] tavattoman kuumuuden, joka sitten jakautui eri tahoille. Ne myöskin kuumensivat tislauskonelta, joka suolaa haihduttamlla valmisti mainiota juomavettä. Keittiön vieressä oli mukavasti sisustettu kylpyhuone kuuman- ja kylmänveden hanoineen.

Lähellä keittiötä oli myöskin miehistön makuusuoja, viisi metriä pitkä. Mutta sen ovi oli suljettu, niin etten sen järjestelystä voinut päätellä laivaväen lukumäärää.

Perällä oli neljäs väliseinä, jota erotti tämän osaston konehuoneesta. Ovi aukeni ja minä astuin kirkkaasti valaistuun, kokonaista kaksikolmatta metriä pitkään suojaan. Se oli jaettu kahteen osastoon; toisessa valmistettiin sähköä ja toinen sisälsi koneiston, jonka avulla sähkö pyöritti potkuria. Minä tarkastelin laitoksia suurella mielenkiinnolla, nähdäkseni millä tavalla kapteeni Nemo -- joka varmasti oli etevä insinööri -- oli suunnitellut aluksensa konepuolen.

"Kuten näette", sanoi isäntäni, "käytän Bunsenin pattereita enkä Ruhmkorffin. Viimemainitut eivät olisi tarpeeksi voimakkaita. Bunsenin pattereita tarvitsee vähemmän lukumäärän, mutta ne ovat isommat ja väkevämmät, niinkuin kokemus paraiten todistaa. Niillä synnytetty sähkövirta kulkee etupuolelle, missä se isojen sähkömagneettien avulla panee käyntiin vipuja hammasratasjärjestelmän, joka vuorostaan pyörittää potkurin akselia. Potkuri, jonka läpimitta on yli kuusi metriä ja ruuvikierre lähes kahdeksan metriä, tekee noin satakaksikymmentä pyörähdystä minuutissa."

"Mikä on suurin nopeutenne?"

"Kahdeksankymmentä kilometriä tunnissa."

"Minä näin _Nautiluksen_ tekevän liikkeitä _Abraham Lincolnin_ edessä ja sain silloin aavistusta sen erinomaisesta nopeudesta. Mutta se ei riitä. Meidän täytyy nähdä minne menemme. Meidän täytyy kyetä ohjaamaan oikeaan, vasempaan, ylös ja alas. Kuinka pääsette noihin suuriin syvyyksiin, joissa on laskettu olevan satojen ilmakehien paine? Kuinka palaatte takaisin valtameren pintaan? Ja kuinka pysyttelette sopivalla keskitasolla? Kyselenkö nyt liikaa?"

"Ette ollenkaan, professori", vastasi kapteeni hiukan epäröityään, "koska ette enää koskaan tule jättämään tätä vedenalaisia alusta. Käykäämme tupakkasalonkiin, se on meidän tavallinen puhelu- ja työhuoneemme; siellä saatte kuulla kaikki mitä haluatte _Nautiluksesta_ tietää."

XII LUKU.

Hiukan numerotietoja.