Part 24

Yö tuli. Syvä hiljaisuus vallitsi laivassa. Kompassi osotti _Nautiluksen_ pitävän yhä samaa suuntaa. Laiva pysyttelihe merenpinnalla, kallistellen kevyesti milloin ylä-, milloin alahangan puolelle. Toverieni kanssa olin päättänyt odottaa sitä hetkeä, jolloin sotalaiva oli päässyt siksi lähelle että siltä voitiin kuulla tai nähdä meidät, sillä kuu paistoi kirkkaasti. Kerran sille päästyämme koettaisimme torjua _Nautilusta_ uhkaavan vaaran tahi ainakin tehdä kaiken voitavamme. Useasti luulin kapteeni Nemon jo ryhtyvän hyökkäykseen, mutta hän tyytyi vain päästämään vastustajansa lähemmäs ja sitten jälleen kiihdytti aluksensa vauhtia.

Alkupuoli yöstä kului ilman että mitään mainittavaa tapahtui. Me odotimme henki kurkussa tilaisuutta pannaksemme pakoaikeemme toimeen. Emme paljon puhelleetkaan keskenämme, sillä olimme kaikki kovin kiihdyksissä. Ned Land olisi jo syössyt uimasille, mutta minä pidätin häntä. Minun luullakseni tuli _Nautilus_ käymään sotalaivan kimppuun merenpinnalla, ja silloin olisi meidän mahdollista, jopa helppokin paeta.

Klo 3 aikaan aamuyöstä ajoi levottomuuteni minut taas yläkannelle. Kapteeni Nemo ei ollut vielä malttanut lähteä sieltä; hän seisoi lähellä lippuaan, jota kevyt tuuli hiljaa liehutteli, ja tähysteli herkeämättä vastustajaansa. Kuu sivuutti silloin meridianiviivan. Jupiter tuli näkyviin idässäpäin. Valtameri ja taivaankansi tuntuivat kilpailevan keskenään rauhallisessa kauneudessa. Kun vertailin tätä luonnonvoimien rajatonta rauhaa kaikkeen siihen kiukkuun ja katkeruuteen, mikä kiehui molemmilla aluksissa olevain ihmisten rinnoissa, niin värisytti koko ruumistani.

Sotalaiva oli enää kolmisen kilometrin päässä meistä. Se kulki yhtä mittaa sen fosforoivan vanaveden johtamana, joka ilmaisi _Nautiluksen_ läsnäoloa. Minä näin sen molemmat merkkilyhdyt, viheriän ja punaisen, jotka riippuivat etumaston alimmasta poikkiraa'asta. Tulikipunoita ja palavaa hiilikuonaa sateli ulos savupiipuista kimallellen tuhansina tähdenlentoina pimeässä yössä.

Viivyin kannella aina klo 6:teen saakka, ilman että kapteeni näytti huomanneen minua. Sotalaiva oli tullut vielä puolisen kilometriä lähemmäksi, ja auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä esiin itäisen taivaanrannan takaa alkoivat tykit uudestaan jyrähdellä. Käsissä oli siis hetki, jolloin _Nautiluksen_ käydessä terässarvellaan lävistämään vihollistaan toverini ja minä ainaiseksi jättäisimme tuon merkillisen miehen, jonka toimia en rohjennut käydä tuomitsemaan.

Juuri kun yritin laskeutua kiertoportaita alas valmistamaan tovereitani lähtöön, nousi aluksen perämies kannelle useita matruuseja seurassaan. Kapteeni joko ei nähnyt tahi ei ollut näkevinään heitä. Miehet ryhtyivät erinäisiin toimiin varustaakseen _Nautilusta_ taistelukuntoon. Ne toimet olivat varsin yksinkertaiset. Kansiaitaus irrotettiin; samaten upoteltiin heijastuskoneen ja perämiehen komerot pinnan tasalle, niin ettei tämän pitkän terässikarin pinnasta pistäytynyt esiin mitään kohoketta, joka olisi estänyt sen hirmuista hyökkäystoimintaa.

Minä palasin salonkiin. _Nautilus_ uiskenteli vielä vedenpinnassa. Muutamia auringonsäteitä tunkeusi kirkkaan veden halki. Aallot keinuivat hiljaa, ja akkunaruutujen läpi loi nouseva aurinko sisään punaista kimmellystään. Täten alkoi tuo hirvittävä päivä, kesäkuun toinen.

Klo 5 ilmotti loki minulle, että _Nautilus_ hiljensi vauhtiaan. Minä ymmärsin että se tahallaan päästi vihollisensa lähelleen. Tykkienpauke sen ohessa kuului entistä tiukempana ja järeämpänä. Luodit viskoivat vettä korkealle ja katosivat sen helmaan omituisesti sihisten.

"Ystävät", sanoin silloin, "ratkaiseva silmänräpäys on tullut. Kädenpuristus vielä, ja sitten auttakoon Jumala meitä!"

Ned Land oli valmis mihin tahansa, Conseil tyyni kuten aina, mutta minä olin niin hermostunut että tuskin pysyin jaloillani. Me menimme kirjastohuoneeseen. Mutta samassa kun työnsin auki keskusportaille vievän oven, kuulin kuinka yläkannen luukut viskattiin tuimasti kiini.

Kanadalainen syöksähti portaille, mutta minä pidätin hänet. Hyvinkin tuttu viheltävä ääni ilmaisi minulle että säiliöt täytettiin. Muutaman minuutin perästä _Nautilus_ todella laskeutuikin jonkun metrin vedenpintaa alemmas. Minä käsitin nyt kapteeni Nemon aikomuksen. Hän ei tahtonutkaan tavata kaksikantista sotalaivaa sen vedenpäälliseen vaskipanssariin, vaan vesirajan alapuolella olevaan suojattomaan puukylkeen.

Nyt ei meillä enää ollut mitään toimintamahdollisuutta. Me olimme jälleen vangitut, väkisin pakotetut olemaan mukana siinä kamalassa murhenäytelmässä, jonka esinäytös juuri oli alkanut. Me riensimme takaisin minun hyttiini ja katselimme toisiamme sanaakaan sanomatta. Minä kykenin tuskin ajattelemaankaan mitään.

_Nautiluksen_ vauhti kiihtyi huomattavasti. Se otti nyt vauhtia. Koko sen runko tärisi valtavasta menosta. Yhtäkkiä päästin kovan huudon. Yhteentörmäys oli tapahtunut, mutta ilman erityisempää melua. Minä tunsin teräskeulan läpitunkevan voiman ja kuulin hiljaisia rasahduksia -- _Nautilus_ oli kulkenut vieraan aluksen puukylkien lävitse yhtä helposti kuin räätälin neula purjekankaan läpi.

En voinut enää istua paikallani. Hurjana, aivan suunniltani ryntäsin ulos hytistäni suoraan salonkiin. Kapteeni oli siellä. Mykkänä, synkkänä, leppymättömänä hän tirkisteli ulos alanhangan puoleisesta akkunasta.

Suunnaton ainesröykkiö makasi siellä kallellaan vedenpinnan alapuolella; ja aivan kuin saadakseen oikein nauttia vihollisen täydellisestä perikadosta seurasi _Nautilus_ sen mukana syvyyteen. Kymmenen metrin päässä itsestäni näin tuhotun laivan kyljessä suunnattoman aukon, josta vesi virtasi, sisään koskena kohisten, sekä kaksinkertaisen tykkirivin ampumatarvelaatikoineen. Kansi oli täpösen täynnä tummia haamuja, jotka hätäisesti liikkuivat edestakaisin.

Vesi kohosi kohoamistaan. Nuo onnettomat olennot ryntäsivät raakapuille, takertuivat mastoihin ja köysiin ja hyppäsivät mereen. Silmäini edessä oli aivankuin jättimäinen muurahaiskeko ihmisiä, jotka meri seuraavassa silmänräpäyksessä uhkasi nielaista. Aivan kuin halpautuneena, kauhun jäykistämänä, tukka pystyssä ja silmät seljällään, kykenemättä puhumaan ja tuskin hengittämäänkään, katselin tuota kolkkoa näytelmää. Vastustamaton vetovoima kahlehti minut akkunaruutuun.

Laivan valtaisa ruho vajosi vajoamistaan. Äkkiä kuului huumaava räjähdys. Aluksen sisäosiin pusertunut ilma lennätti ylös sen kannen niin voimakkaasti, kuin olisi tuli päässyt sen ruutitynnöreihin. Räjähdyksen synnyttämä vedenpaine oli niin kova, että _Nautiluskin_ veden sisässä ollen sinkautui pitkän matkan päähän onnettomuuspaikalta.

Nyt upposi laivanhylky jo paljon nopeammin. Mastokorit olivat täynnä uhrejamme, ja raakapuut painuivat kuin pingotetut jouset ihmisruumiiden painosta. Viimeksi näkyi vedenpinnalla vain suurmaston huippu. Sitten katosi koko tumma ryhelmä näkyvistämme ja sen kanssa kaikki ruumiit -- kaiken nielaisi kitaansa kammottava vedenpyörre.

Minä voihkasin ja vilkaisin kapteeni Nemoon. Tuo hirmuinen kostaja, oikea vihan ylienkeli, tähysti kättensä työtä viimeiseen asti. Kun kaikki oli lopussa, meni hän hyttiinsä. Minun silmäni seurasivat häntä avoimesta ovesta. Hytin peräseinällä, hänen sankariensa kuvakokoelman alla, näin erään vielä nuoren naisen ja kahden pikku lapsen ryhmäkuvan. Kapteeni Nemo katseli niitä muutaman minuutin ajan vaitonaisena, kurotti sitten kätensä niitä kohti ja puhkesi rajuun itkuun.

XIX LUKU.

Kapteeni Nemon viimeiset sanat.

Akkunaluukut olivat teljetyt tämän järkyttävän tapauksen jälkeen, eikä salongin kattolamppuja oltu vielä sytytetty. _Nautiluksen_ kannen alla vallitsi pimeys ja äänettömyys. Se lähti tältä kauhistuksen paikalta, kulkien kolmenkymmenen metrin syvyydessä suunnattomalla vauhdilla. Minnekä sen matka piti -- pohjoiseen vai etelään? Minne pakeni tämä mies suoritettuaan niin kamalan kostotyön?

Minä palasin hyttiini, missä Ned ja Conseil istuivat vaitonaisina. Tunsin mielessäni voittamatonta kammoa kapteeni Nemoa kohtaan. Vaikka ihmiset olisivat aiheuttaneet hänelle kuinka suuria kärsimyksiä hyvänsä, ei hänellä ollut oikeutta rangaista heitä niin julmasti. Hän oli tehnyt minusta, joskaan ei kanssarikollistaan, niin ainakin kostonsa äänettömän todistajan, ja sekin oli jo liikaa.

Klo 11 syttyi sähkövalo taas loistamaan. Minä menin salonkiin, mutta siellä ei ollut ketäkään. Vaarinotin purjehduskojeita ja huomasin, että _Nautilus_ kiiti pohjaista kohti viidenkolmatta solmuvälin nopeudella, milloin merenpinnalla, milloin kolmekymmentä metriä sen alla. Tarkkaamalla merikarttaa näin, että sivuutimme Englannin kanavan suun ja kuljimme tavattomalla nopeudella pohjoisille merille päin. Illan tullen olimme ennättäneet jättää jälellemme sata peninkulmaa Atlantin merta. Meri oli paksun pimeyden verhoama, kunnes kuu nousi taivaalle. Palasin hyttiini, mutta en voinut nukkua. Painajainen ahdisti minua. Elin yhä uudelleen mielessäni tuon kaamean hävitysnäytelmän.

Kukapa voi tämän päivän jälkeen sanoa, kuinka kauas _Nautilus_ kuljettaisi meidät Atlantin pohjoisosiin? Se kulki yhä samalla arvaamattomalla vauhdilla, välittämättä vähääkään näiden pohjoisten seutujen kauniista ilta- ja aamuhämärästä. Aikoiko se ehkä Huippuvuorille tai Novaja Zemljalle? Veisikö se meidät vähän tunnetuille pohjoisnavan merille, Valkealle merelle, Kaarian merelle, Obi-lahteen ja Aasian karuille pohjoisrannikoille? En voinut sanoa niin niitäkään, en edes enää laskea aikaakaan, joka tällä viimeisellä matkallamme kului. Muuten olikin laivalla mahdoton enää pitää ajankulusta vaaria. Täällä pohjoisen napapiirin seutuvilla tuntui siltä, kuin eivät yö ja päivä enää kulkisi säännöllistä rataansa. Odotin joka silmänräpäys näkeväni Edgar Allan Poen taruperäisen Gordon Pymin, "tuon verhotun ihmishahmon, joka oli paljon suurempi muita maan ihmisiä, nousevan varjollaan peittämään sitä suurta vesiputousta, joka puolustaa kulkuaukkoa navalle".

Otaksun -- vaikka voin siinä erehtyäkin -- että tämä seikkailurikas matka kesti 15--20 päivää; enkä tiedä kuinka kauvan se olisi kestänytkään, jollei olisi sattunut ylivoimainen tapaus, joka äkisti katkaisi sen. Kapteeni Nemosta ja hänen perämiehestään ei voinut olla puhettakaan; koko laivanväestöstä ei kukaan enää näyttäytynyt meille. _Nautilus_ oli melkein herkeämättä veden alla. Kun se nousi hetkeksi pintaan uudistamaan ilmavarastoaan, avasi ja sulki näkymätön koneisto luukut. Auringonkorkeuden laskemisesta ja paikan määräämisestä ei enää välitetty. En minä eivätkä toverini voineet sanoa missä kulloinkin olimme. Minun onkin mainittava etten enää nähnyt kanadalaistakaan, joka oli tyyten menettänyt sekä kärsivällisyytensä että luonteenvoimansa. Conseil ei voinut saada sanaakaan hänen suustaan; ja peläten että huonetoverinsa äkillisessä mielipuolisuuden tai koti-ikävän puuskassa voisi surmata itsensä, valvoi hän hänen luonaan yötä päivää.

Eräänä aamuna -- en voi sanoa minä päivänä -- olin nukahtanut ja makasin kiduttavassa horrostilassa. Kun siitä viimein havahduin, näin Nedin kumartuvan ylitseni ja kuulin hänen sanovan matalalla äänellä:

"Me aijomme paeta."

Minä kohosin istualleni.

"Milloin sitten pakenemme?" kysyin.

"Tulevana yönä. Kaikki silmälläpito tuntuu loppuneen _Nautiluksessa_, voisi sanoa että yleinen horrostila vallitsee laivassa. Oletteko te valmis lähtemään, professori?"

"Kyllä; missä nyt olemmekaan?"

"Maan läheisyydessä. Tänä aamuna sumun aikana laskin sen etäisyydeksi parikymmentä meripeninkulmaa itäänpäin."

"Mikähän maa se on?"

"Sitä en tiedä; mutta olipa se mikä hyvänsä, niin sinne me pakenemme."

"Aivan niin, Ned. Me pakenemme tänä yönä, vaikka meri meidät nielaisisikin."

"Meri käy kovin ja tuuli on ankara, mutta se seikka ei estä minua soutamasta pariakymmentä meripeninkulmaa _Nautiluksen_ keveällä purrella. Olen vienyt siihen hiukan ruokatavaroita ja muutamia vesiastioita laivaväen huomaamatta."

"Minä seuraan teitä, Ned."

"Sitäpaitsi", lisäsi kanadalainen, "jos ne yllättävät minut, niin aijon puolustaa itseäni ja antaa peijakkaiden vaikka tappaakin itseni."

"Niin, me kuolemme yhdessä, Ned ystävä!"

Minä olin valmis kaikkeen. Kanadalainen lähti luotani. Minä nousin kannelle, jolla vaivoin voin pysyä pystyssä sille läiskivien laineiden takia. Taivas näytti kyllä uhkaavalta, mutta meidän täytyi sittekin paeta, kun rannikko vielä oli meitä varjelevan paksun sumun peitossa. Emme saaneet menettää päivääkään, emme edes tuntiakaan.

Palasin sitten salonkiin, yhtä haavaa peljäten ja haluten nähdä kapteeni Nemoa. Mitäpä olisin hänelle sanonutkaan? Kuinka olisin voinutkaan salata sitä kauhuntunnetta, jonka hänen persoonansa minussa tahtomattani herätti? Ei, parempi oli, etten enää joutunut seisomaan kasvoista kasvoihin hänen kanssaan. Parasta oli koettaa kokonaan unhottaa hänet. Ja sittekin...!

Kuinka pitkä tämä päivä olikaan, viimeinen _Nautiluksessa_. Olin aivan yksin. Ned Land ja Conseil välttivät käymästä puheillani, jotteivät olisi herättäneet epäluuloja. Kello 6 söin päivälliseni. Minulla ei ollut lainkaan ruokahalua, mutta minä pakotin itseni syömään vähän saadakseni voimia.

Kello puoli 7 saapui Ned viimein hyttiini ja sanoi:

"Me emme tapaa enää toisiamme ennen lähtöhetkeä. Kello 10 tienoissa ei kuu ole vielä käynyt ylös. Käyttäkäämme pimeyttä hyväksemme. Tulkaa silloin purteen! Conseil ja minä odotamme siellä teitä."

Kanadalainen lähti, odottamatta vastaustani.

Tahdoin silmätä _Nautiluksen_ suuntaa ja lähdin sen vuoksi salonkiin. Me kuljimme itäkoilliseen suunnattomalla nopeudella ja viidenkymmenen metrin syvyydessä. Loin vielä viimeisen silmäyksen kaikkiin tämän suurenmoisen museon harvinaisiin luonnon- ja taiteenaarteisiin, joiden oli määrä kerran vajota valtameren uumeniin yhdessä kokoojansa kanssa. Sitten palasin hyttiini ja pukeuduin paksuihin merimiesvaatteisiin. Kokosin myös kaikki muistiinpanoni ja säilytin ne huolellisesti vaatteitteni sisään. Sydämmeni sykki rajusti. Levottomuuteni ja mielenliikutukseni olisivat ehdottomasti paljastaneet aikeeni kapteeni Nemolle, jos olisin sattunut silmätysten hänen kanssaan.

Mitähän hän toimittikaan tällä hetkellä? Kuuntelin varoen hänen hyttinsä ovella. Kaikki oli siellä hiljaista, mutta tajusin hänen olevan sisällä. Hän ei ollut vielä käynyt levolle. Vaatteiden kahina hänen liikahtaessaan sai minut uskomaan, että nyt hän tuli yllättämään minut, kysymään minkä vuoksi aijoin paeta hänen luotaan. Tunsin sietämätöntä levottomuutta, jota mielikuvitukseni yhä kiihotti. Tämä tunnelma kävi lopulta niin tuskalliseksi että arvelin paremmaksi käydä sisään kapteenin hyttiin, katsoa häntä silmästä silmään ja katseillani, eleilläni ja sanoillani suoraan uhmata häntä.

Se oli hullumainen päähänpisto; ja onneksi kykenin hillitsemään itseni, käymään hyttiini ja laskeutumaan pitkäkseni vuoteeseen kootakseni voimia. Hermoni rauhoittuivat, mutta aivoni olivat vielä yhä kiihottuneet. Minä kertasin mielessäni nopeasti kaikki seikkailuni _Nautilukseen_ jouduttuani, kaikki onnelliset ja onnettomat kokemukseni _Abraham Lincolnin_ kannelta pudottuani: -- merenalaiset metsästysmatkat, karillekäymisen Torresin salmessa ja villien hyökkäyksen siellä, korallihautausmaan, maanalaisen matkan Suezin kannaksen poikki, Santorini-saaren, Vigo-lahden, Atlantiksen, rintajään etelänavalla, hirmumyrskyn Golf-virralla ja tuon viimeisen kamalan yhteentörmäyksen sotalaivan kanssa, joka upotettiin miehineen kaikkineen. Kaikki nämä tapaukset seurasivat mielessäni niin elävästi kuin liikkuvat näyttämökulissit teatterilavalla. Kapteeni Nemolla oli pääosa kaikissa näissä kuvaelmissa, ja hänen hahmonsa sai yhä suurenmoisempia, kerrassaan yli-inhimillisiä piirteitä. Hän ei ollut enään mikään vertaiseni -- hän oli merenalainen ihminen, Vetehinen itse!

Kello oli nyt puoli 10. Minä puristin pääraukkani molempien käsieni väliin ettei se särkyisi. Suljin silmäni. En tahtonut ajatella, en muistella enää mitään. Vielä puolen tunnin odotus! Vielä puolituntinen levottomuutta, joka uhkasi tehdä minut hulluksi!

Silloin kuulin joitakin heikosti väräjäviä urkujen säveleitä, synkkää säestystä sanoin kuvaamattomalle laululle, täynnä niin pohjattoman syvää valitusta kuin lähtisi se maalliset kahleensa jättävästä sielusta. Minä kuuntelin jännitetyn tarkkaan, tuskin uskaltaen hengittääkään, ja olin pian kuten soittaja itsekin vaipunut soitannolliseen hurmaukseen, joka vei meidät kauvaksi tämän maailman rajojen taa.

Mutta sitten minua säikähdytti äkillinen ajatus. Kapteeni Nemohan oli lähtenyt hytistään ja soitteli nyt urkuja salongissa, jonka lävitse minun oli kuljettava purteen päästäkseni. Silloinhan viimeisen kerran sittekin kohtaisin hänet! Hän näkisi minut, ehkäpä puhuttelisikin minua! Kädenliikkeellä hän tuhoisi minut, yhdellä ainoalla sanalla hän kahlehtisi minut iäksi laivaansa.

Mutta nyt löi kello jo 10, ja minun tuli lähteä tovereitteni luo. Ei ollut aikaa epäröidä, vaikka kapteeni astuisi suoraan vastaani. Avasin hiljaa hyttini oven, haparoin pitkää, kapeata käytävää pitkin, seisahtaen joka askeleella vaimentaakseni sydämmeni ankaraa sykintää. Jo pääsin onnellisesti salongin ovelle ja avasin sen varovasti. Sisällä oli pilkkosen pimeätä. Urkujen näppäykset kajahtelivat hiljaa. Kapteeni Nemo oli siellä! Mutta minua hän ei nähnyt, ja tuskinpa olisi nähnyt valoisalla päivälläkään, sillä hän oli tykkänään vaipunut unelmiinsa.

Hiivin hiljaa maton yli ja vältin satuttamasta mihinkään, joka olisi voinut kolahtaa ja kieliä vieraan henkilön läsnäolosta. Tarvitsin kokonaista viisi minuuttia päästäkseni kirjaston ovelle.

Olin juuri avaamaisillani sen, kun äänekäs huokaus sai käteni herpautumaan sen kahvalta ja minut pysähtymään kuin naulittuna kynnykselle. Tajusin että hän oli noussut pystyyn. Voinpa nähdäkin hänet, sillä valoisasta kirjastohuoneesta tunki oviraon läpi muutamia valonsäteitä salonkiin. Hän kulki käsivarret ristissä minua kohti, pikemminkin hiipien aaveen lavoin kuin ihmisen lailla käyden. Hänen ahdistettu rintansa kohoili huokauksista ja nyyhkytyksistä. Kuulin hänen kuiskaavan seuraavat sanat -- viimeiset, jotka hänen suustaan korviini saapuivat:

_"Kaikkivaltias Jumala! Jo on kylliksi! Jo on kylliksi!"_

Omantunnonvaivatko ne hänellä täten purkautuivat esiin?

Aivan suunniltani säntäsin kirjastoon, sieltä juoksin keskusportailla ja seuraten ylempää kapeaa käytävää pääsin vihdoin pursisäiliön luo. Ryömin sisään sen kapeasta oviaukosta, jonka toverini olivat jättäneet auki minua varten.

"Joutukaamme!" huusin.

"Heti paikalla!" vastasi kanadalainen.

Äskenmainittu pyöreä aukko _Nautiluksen_ rungossa suljettiin ensiksi ja ruuvattiin kiini englantilaisella ruuviavaimella, jonka Ned Land oli osannut hankkia itselleen. Sitten hän rupesi kiertämään auki niitä ruuveja, jotka vielä kiinnittivät purttamme sukelluslaivaan.

Mutta äkkiä kuului laivan sisästä melua ja kolinaa. Miesten ääniä kuului kiivaasti vastailevan toisilleen. Mitä oli tapahtunut? Oliko pakomme keksitty? Tunsin että Ned Land työnsi salaa tikarin käteeni.

"Aivan niin," vastasin hänelle; "osatkaamme ainakin kuolla miesten tavoin."

Kanadalainen oli heittänyt työnsä kesken. Mutta muuan sana, toisteltuna ainakin kaksikymmentä kertaa -- muuan hirvittävä sana selitti minulle kuin salamanleimauksella syyn _Nautiluksen_ sisäpuolella leviävään levottomuuteen. Meille ei laivaväellä ollut aikaa eikä halua tehdä mitään.

_"Kurimus! Kurimus!"_[25] huudettiin joka taholla.

Kurimus! Kaameampi sana ei näin arveluttavana hetkenä olisi koskaan voinut kajahtaa korviimme! Me olimme siis näillä kamalilla vesillä Norjan pohjoisrannikolla. Oliko _Nautilus_ tullut temmatuksi tuohon hornankuiluun samassa hetkessä, kun juuri irrotimme purtta sen kupeelta pakoon lähteäksemme?

Me tiedämme että vuoksen tultua syöksyvät Værø- ja Lofoten-saarten väliin suljetut vedet eteenpäin vastustamattomalla raivolla. Ne synnyttävät vedenpyörteen, jota ei mikään alus voi rankaisematta lähestyä. Taivaanrannan joka taholta syöksyy yhteen jättimäisiä ärjyaaltoja muodostaen tämän suunnattoman vesisuppilon, jota täydellä syyllä sanotaan "meren navaksi" ja jonka ympärysmitta käsittää viisitoista kilometriä. Siihen jouduttuaan eivät vain alukset mene pirskoiksi, vaan jäämeren valkeat karhut, jopa valaatkin katoavat jäljettömiin.

Näille miesten-syöjille sijoille _Nautilus_ nyt oli joutunut joko vahingosta tahi ehkäpä päällikkönsä vakaasta aikomuksesta. Se piirsi kurimuksen reunalla kierreviivan, jonka säde pienenemistään pieneni. Ja yhdessä sen kanssa kiersi samaa rataa meidän poloinen purtemme, johon jo olimme ennättäneet asettua ja joka vielä oli kiinnitetty emäaluksen kupeelle. Meidät valtasi äärimmäinen kauhu; veri hyytyi suonissamme, ruumiimme peitti kylmänhiki kuten kuolemankamppauksen lähestyessä. Entä mikä pauhina rauskean venosemme ympärillä! Mikä ukkosmainen jylinä, jota kaijut toistelivat peninkulmien päähän! Kuinka kiehuivat ja vaahtosivatkaan nuo aallot murskautuessaan, keilamaista kallionkärkiä vastaan tuolla syvyydessä, missä vahvimmatkin esineet murskautuvat, missä valtaiset ikihongat pirstautuvat tulitikuiksi!

Mihin olimme matkamme lopulla joutuneetkaan! Me keikuimme ja hyppelimme ärjyaallon harjalta sen pohjaan ja jälleen takaisin. _Nautilus_ puolustautui kuin inhimillinen olento. Sen teräslihakset natisivat. Välistä se seisoi kokka pystyssä taivasta kohden, ja meidän purtemme samoin sen mukana.

"Meidän täytyy pidellä kiini", sanoi Ned, "ja koettaa kiertää ruuvit lujasti kiini. Me ehkä pelastumme jos pursi pysyy _Nautiluksessa_..."

Hän ei ennättänyt lopettaa lausettaan, kun kuulimme metallin rauskumista. Ruuvikierteet repeytyivät irti ja _Nautiluksen_ kupeella tempaistu purtemme lensi kuin lingosta kivi keskelle pyörrettä.

Päähäni sattui rautapalanen, ja tästä ankarasta täräyksestä menetin tajuni.

XX LUKU.

Loppusananen.

Tähän päättyy merenalainen matkamme. En tiedä kertoa mitä oikeastaan tapahtui tuona kauhunyönä, kuinka veneemme pelastui kurimuksen hirvittävästä pyörteestä, kuinka Ned Land, Conseil ja minä pääsimme ylös tuosta hornan kidasta.

Mutta kun tulin jälleen tajuihini, makasin eräässä kalastajatuvassa muutamalla Lofotenin-saarella. Molemmat toverini, jotka olivat terveet ja reippaat, seisoivat vuoteeni ääressä ja puristelivat käsiäni. Me syleilimme liikutettuina toisiamme.

Tässä tuokiossa emme voineet ajatellakaan paluumatkaa Ranskaan. Liikeyhteydet Pohjois-Norjan ja Etelän välillä olivat siihen aikaan ylen harvinaiset. Minun täytyi siis odotella höyrylaivaa, joka kahdesti kuussa tulee Nordkapilta.

Tämän reippaan kalastajakansan luona, joka niin hyväntahtoisesti oli korjannut meidät hoivaansa, kävin lävitse kuvaukseni näistä seikkailuistamme. Se on luotettava kertomus uskomattomasta retkestä tuossa ihmisille muuten luoksepääsemättömässä alkuaineessa, jossa kehitys kuitenkin kerran on avaava kaikki tiet vapaiksi kulkea.

Uskottaneekohan minua? Sitä en tiedä, enkä siitä suuria välitäkään. Mutta sen voin nyt vakuuttaa, että minä olen oikeutettu puhumaan näistä meristä, joiden alitse vajaassa kymmenessä kuukaudessa matkustin kymmenentuhatta peninkulmaa, tästä vedenalaisesta matkasta maapallomme ympäri, jolloin tulin tuntemaan niin monen monituisia ihmeellisiä seikkoja Tyynessä meressä, Intian meressä, Välimeressä, Atlantin meressä ja eteläisessä ja pohjoisessa Jäämeressä.

Mikähän kohtalo tuli _Nautilukselle_? Kestikö se kurimuksen painetta? Elääköhän kapteeni Nemo vielä? Jatkaako hän matkaansa maailmanmeren alla yhä suorittaen hirvittävää kostoaan, vai päättikö hän sen viimeiseen joukkouhriinsa? Tuovatkohan laineet kerta maihin käsikirjoituksen, joka sisältää hänen elämänsä historian? Saanenkohan lopultakin tietää tämän miehen oikean nimen? Ilmaisseekohan kadonnut sukelluslaiva kansallisuudellaan joitakin tietoja kapteeni Nemosta?