Part 23

Oli ilmeistä että kanadalaisen kärsivällisyys oli jo tyyten lopussa. Hänen voimakas luonteensa ei voinut enää viihtyä tässä tukalassa vankeudessa. Hänen ulkomuotonsakin muuttui päivä päivältä, ja hän kävi yhä synkemmäksi mieleltään. Minä tunsin mitä hänen täytyi kärsiä, sillä minuakin kalvoi jo kovin koti-ikävä. Lähemmäs seitsemän kuukautta oli kulunut siitä, kun meillä oli viimeksi ollut tietoja maanpäällisestä elämästä. Kapteeni Nemon yksinäinen elintapa, muutos hänen mielentilassaan -- varsinkin tuon kammottavan kamppailun jälkeen mustekalojen kanssa --, hänen arvoituksellinen vaitonaisuutensa -- kaikki nämä seikat saattoivat minun katselemaan asioita toisessa valossa kuin ennen, eikä minua enää elähyttänyt ensi aikain tiedemiehen-hurmauskaan kaikista näkemistäni. Täytyi olla hidasluontoinen flaamilainen niinkuin Conseil voidakseen säilyttää hyvätuulisuutensa tällaisissakin oloissa. Luulenpa että jos tuolla kunnon pojalla olisi ollut kituset keuhkojen asemasta, niin olisi hänestä tullut mainio kala.

"No niin, professori, mitäs arvelette?" huomautti Ned Land, kun ei saanut minulta heti vastausta.

"Hm -- niin, te olette siis sitä mieltä, Ned, että minun pitäisi kysyä kapteenilta, mitä aikeita hänellä on meidän suhteemme?"

"Aivan niin!"

"Vaikka hän jo ennen on selvästi selittänyt aikeensa meille?"

"Niin, minä tahdon kerrankin saada kunnollisen varmuuden. Puhukaa ainoastaan minun puolestani, minun nimissäni, jos ette muuten tahdo."

"Mutta minä tapaan häntä niin harvoin. Hän tuntuu suorastaan välttävän minua."

"No, siinä on vielä syy lisää etsiä hänet käsiinsä."

"Minä kysyn häneltä, Ned".

"Milloin?" ahdisti kanadalainen.

"Kun tapaan hänet."

"Tahdotteko että minä haen hänet puheillenne?"

"Ei, jättäkää se minun huolekseni. Huomenna..."

"Ei kuin jo tänään!" kivasi Ned Land.

"No hyvä, olkoon menneeksi; tänään tahdon puhua hänen kanssaan", sanoin rauhoittaakseni harpuunamestaria, joka kiivaudessaan olisi pilannut koko asian.

Minä palasin hyttiini. Ohuen seinän läpi kuulin kapteenin astelevan edestakaisin omassa suojassaan. En saanut laiminlyödä tätä tilaisuutta tavatakseni häntä. Koputin siis hänen ovelleen, mutta mitään vastausta ei kuulunut. Koputin uudelleen ja väänsin oven kahvaa. Se avautui.

Astuin sisään. Kapteeni oli siellä; ollen kumarruksissaan työpöytänsä yli ei hän nähtävästi ollut huomannut tuloani. Lujasti päättäen etten poistuisi, ennenkun olin saanut puhua hänen kanssaan, lähenin pöytää. Hän kohotti nopeasti päätänsä, rypisti kulmiaan ja sanoi jokseenkin tylysti:

"Oletteko te täällä? Mitä minusta tahdotte?"

"Puhua kanssanne, kapteeni."

"Mutta näettehän että olen kiinnitetty töihini! Eikö minulle itselläni suvaita samaa vapautta jonka myönnän teille, että saan olla yksin, rauhassa työni aikana?"

Vastaanotto ei siis ollut aivan rohkaisevaa; mutta minä olin päättänyt kuulla kaikkea voidakseni itse vastata kaikkeen. Sanoin sen vuoksi kylmästi:

"Herrani, minun täytyy saada puhua kanssanne asiasta, joka ei siedä viivytystä."

"Mistähän asiasta sitten?" kysyi hän ivallisesti. "Oletteko ehkä keksinyt jotakin, mikä on välttynyt minun huomioltani? Onko meri paljastanut teille joitakin uusia salaisuuksia?"

Tuntui kestävän vielä hyvänen aika, ennenkun käsittäisimme toisiamme. Mutta ennenkun kerkisin vastata, näytti hän minulle muuatta pöydällä olevaa avointa käsikirjoitusta ja sanoi vakavammalla äänellä:

"Kas tuossa, professori, on käsikirjoitus, joka on laadittu useilla maailmankielillä. Se sisältää lyhykäisen esityksen minun merta koskevista tutkimuksistani; ja jos Jumala suo, ei se joudu hukkumaan yhdessä minun kanssani. Tämän käsikirjoituksen, jonka olen varustanut nimikirjoituksellani ja vahvistanut koko elämäni kokemuksella, suljen pieneen kojeeseen joka ei uppoa. Viimeinen eloonjäävä meistä _Nautiluksen_ asujamista saa toimekseen viskata tämän kojeen mereen aaltojen vietäväksi, minne ne vienevätkin sen."

Tuon miehen oikea nimi! Hänen elämäkertansa, hänen itsensä kirjoittama! Hänen salaisuutensa tulisi siis kerrankin julkaistuksi! -- Mutta tässä tuokiossa tyydyin ainoastaan käyttämään tätä tärkeää ilmotusta alottaakseni keskustelun hänen kanssaan.

"Herra kapteeni", sanoin, "voin vain hyväksyä teidän mielijohteenne. Teidän tutkimustenne hedelmät eivät saa joutua hukkaan, mutta teidän aikomanne keino tuntuu minusta liian hätäiseltä. Kenpä tietää minne tuulet ajelevat tuon kojeen, kenenkä käsiin se voi joutua? Ettekö voi keksiä mitään parempaa keinoa? Ettekö te itse tahi joku teidän..."

"Ei koskaan, professori!" sanoi kapteeni jyrkästi, katkaisten puheeni.

"Mutta minä ja minun seuralaiseni olemme valmiit säilyttämään käsikirjoituksen, ja jos päästätte meidät vapaiksi..."

"Vapaiksi?" huudahti kapteeni nousten pystyyn.

"Niin, kapteeni; juuri siitä asiasta tahdoin puhella kanssanne. Me olemme nyt olleet laivassanne seitsemän kuukautta, ja tänään kysyn teiltä omassa ja toverieni nimissä, onko aikomuksenne pitää meitä täällä iät kaiket?"

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni, "minä vastaan teille tänään samoin kuin seitsemän kuukautta takaperin: se, joka kerran on tullut _Nautilukseen_, ei tule siitä koskaan poistumaan."

"Mutta tehän poljette meidät täydelliseen orjuudentilaan!"

"Nimittäkää sitä miksi tahdotte!"

"Mutta orjallakin on oikeus koettaa tavoittaa vapauttaan."

"Kuka teiltä kieltää sen oikeuden?" vastasi kapteeni Nemo. "Olenko minä koskaan tahtonut kiinnittää teitä valallanne jäämään tänne?" Hän katsoa tuijotti minuun käsivarret ristissä rinnalla.

"Kapteeni, ei ole minulle eikä teillekään mieluista enää toisten puuttua tähän puheenaiheeseen. Mutta kun kerta nyt olemme kajonneet siihen, niin puhukaamme suumme puhtaaksi. Minä toistan teille, ettei kysymys ole vain minun persoonastani. Minulle ovat jatkuvat tutkimukset lohdutuksena ja huvituksena, todellisena intohimona, joka saa minut unohtamaan kaiken muun. Minua niinkuin teitäkin miellyttää elää yksikseni, tuntemattomana, mieltäni vain elähyttämässä heikko toivo siitä, että jolloinkin voin luovuttaa jälkimaailmalle työni tulokset keinotekoisen kojeen avulla, joka uskotaan tuulten ja meren aaltojen ajeltaviksi. Sanalla sanoen: minä voin ihailla teitä, seurata teitä paheksumatta käytöstänne, jota en kaikissa kohdissa jaksa käsittää. Mutta teidän elämässänne on toisia kohtia, joita minun on pakko katsella hämärien olosuhteiden ja salaisuuksien varjoonsa kätkeminä -- olosuhteiden ja salaisuuksien, joista minun ja kohtalotoverieni yksin täytyy täällä olla osattomat ja tietämättömät. Sillä silloinkin kun sydämmemme ovat sykkineet teidän takianne nähdessämme jotakin kärsimäänne surua tahi jotakin tekemäänne nerokasta ja päättäväistä tointa, on meidän pitänyt tukehuttaa rinnoissamme valjuinkin myötätuntoisuuden tunne, minkä ystävän tahi vihamiehen osottama hyvä ja jalo teko on omiaan jokaisessa kanssaihmisessä synnyttämään. Juuri tunto siitä, että olemme aivan vieraat ja osattomat kaikelle mikä teitä koskee, se tekee meidän asemamme täällä laivassa sietämättömäksi, jopa mahdottomaksi yksin minullekin, mutta varsinkin Ned Landille. Ainoastaan jo senkin takia että hän on ihminen, on pakko ajatella hänen tilaansa. Te voitte kuvitella mielessänne, mitä kostonhimoisia aikeita vapaudenrakkaus ja orjuudenkammo voi herättää sellaisessa luonteessa kuin kanadalainen on -- mitä hän oikein voi suunnitellakaan, uskaltaa ja yrittää."

Minä vaikenin. Kapteeni nousi uudestaan seisomaan.

"Ned Land saa suunnitella, uskaltaa ja yrittää kaikkea mitä tahtoo! Mitä se minua liikuttaa? Minä en ole etsinyt häntä käsiini. Huvikseni en todellakaan pidätä häntä laivallani. Mitä tulee teihin, professori niin olette te niitä ihmisiä, jotka voitte ymmärtää kaiken, yksinpä vaikenemisenkin. Minulla ei ole enää mitään teille vastattavaa. Antakaa tämän ensimmäisen kerran, kun olette ottanut tämän asian puheeksi, olla myöskin viimeinen kerta, sillä tämän jälkeen minä en ehkä enää tahdo kuunnella teidänkään puhettanne."

Minä vetäysin pois kapteenin hytistä. Tästä päivästä alkaen tilanteemme kävi tosiaankin arveluttavaksi. Kerroin sitten Nedille ja Conseilille keskusteluni kulun kapteenin kanssa.

"No, nyt tiedämme", sanoi edellinen, "ettemme tuolta mieheltä voi odottaa enää mitään hyvää. _Nautilus_ lähenee Long Islandia. Meidän on paettava, olipa ilma millainen hyvänsä."

* * * * *

Taivas kävi yhä uhkaavamman näköiseksi. Selvät merkit osottivat hirmumyrskyn lähestyväksi. Ilma muuttui maidonvalkoiseksi. Matalalla kulkevat pilvet pakenivat nopeasti toisiaan. Merenpinta kohoili ja kävi leveinä ärjypäinä laineina. Kaikki merilinnut katosivat maihin päin, lukuunottamatta myrskylintuja. Ilmapuntari laski huomattavasti. Myrskylasin aineshiukkaset liukesivat nopeasti ilmaa täyttävän sähköisyyden vaikutuksesta. Alkuaineiden kamppaus oli piankin odotettavana.

Myrsky puhkesi toukokuun 18 p., _Nautiluksen_ juuri purjehtiessa Long Islandin kohdalla, muutaman meripeninkulman päässä New Yorkin kanavan suusta. Minä voin tarkata ja jälkeenpäin kuvata tätä elementtien raivoisaa myllerrystä, sillä jostakin käsittämättömästä oikusta tahtoi kapteeni Nemo uhmata sitä meren pinnalla, sen sijaan että olisi ottanut turvansa sen uumeniin.

Tuuli kävi lounaasta ja oli alussa virkeä, s.o. puhalsi 15 metrin nopeudella sekunnissa, joka vauhti lisäytyi 25 metriksi k:lo 3 aikaan i.p.

Kapteeni Nemo, joka seisoi järkähtämättömänä tuulen pahimminkin soidessa korvien ympärillä, oli asettunut yläkannelle. Hän oli köytättänyt itsensä vyötäisiltä kiini heijastuskoneen kaappiin, voidaksensa pysyä kannella sen yli huuhtovissa pilvenkorkuisessa kuohulaineissa. Minutkin oli kannettu ylös ja köytetty samalla tapaa kiini, ja sain nyt jakaa ihailuani myrskylle ja tälle verrattomalle miehelle, joka tahtoi uhmata sen raivoa.

Lakkipäiden laineiden harjoja lakaisivat tuhkatiheään suuret pilvenriekaleet. Aallot tuntuivat siitä ärtyvän vallan tavattomiin saakka. _Nautilus_, joka vuoroon lepäsi kyljellään tehden aivan suorakulman, vuoroon seisoi kokka pystyssä pilviä kohti kuin mikäkin laivanmasto, huojui ja kallisteli hirmuisesti.

Kello 5 tienoissa alkoi sataa rankasti, mutta eivät tuuli eikä meri siitä asettuneet. Hirmumyrsky puhalsi 45 metrin nopeudella sekunnissa eli noin 20 peninkulmaa tunnissa. Semmoisessa raivossa ollessaan se kaataa taloja, kiskaisee irti kattolevyjä, särkee rauta-aitoja ja siirtää 24-tuumaisia tykkejä asemiltaan. Ja kuitenkin osotti _Nautilus_ loistavalla tavalla todeksi erään nerokkaan insinöörin sanat: "Ei ole mitään hyvin suunniteltua ja rakennettua laivaa, joka ei voisi uhmata merta!" Mutta näiden miesten-syöjäin hyrskyjen käsiteltävänäpä ei ollutkaan mikään kiintonainen kallio, vaan terässukkula, notkea ja tottelevainen, ilman mastoja, purjeita ja savupiippuja, joka todella kykeni rankaisematta käymään leikkisille niiden kanssa.

Minulla oli tarpeeksi mielenmalttia tarkatakseni lähemmin noita ärjyaaltoja. Ne olivat 5 metriä korkeita ja 150--175 metriä pitkiä, ja niiden nopeus oli 15 metriä sekunnissa elikkä puolet tuulen nopeudesta. Niiden koko ja voima kasvoi yhäti syvemmälle vedelle tultua. Nyt vasta oikein tajusin mikä merkitys näillä myrskylaineilla on, kun ne haukkovat ilmaa kitaansa ja pusertavat sitä alas meren syvyyksiin, jonne ne siten saattavat elämää happirikkaudellaan. Suurimmaksi paineeksi, millä ne voivat vaikuttaa, on laskettu aina 1,000 kg. jokaista koskettamaansa pinnan neliödesimetriä kohti. Sellaiset aallot ne kerran Hebriidien saaristossa paiskasivat kumoon 40,000 kg. painoisen kalliojärkäleen, ja sellaiset joulunaattona 1864, hävitettyään kokonaisen osan Yeddon kaupungista Jaapanissa, kulkivat 700 km. tunnissa ja ennättivät sitä menoa vielä samana päivänä Amerikan rannikolle saakka.

Myrskyn voima yhäti vain kasvoi illan tullen. Ilmapuntari laski, kuten vuonna 1860 Reunion-saarella erään ärjymyrskyn aikana, aina 710 millimetriin. Iltapimeän puhjetessa näin taivaanrannalla ison laivan, joka kamppaili kuin hengenhädässä alkuaineiden kanssa. Se keinui ja kallisteli kulkien eteenpäin vain vähällä höyryllä pysyäkseen pystyssä laineissa. Se oli niitä höryrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin ja Liverpoolin tai Havren väliä. Pian se katosi näkyvistäni yön pimeään.

Kello 10 tienoissa illalla oli taivas kuin tulimeri. Ilmaa halkoivat tiheät salamat. Minä en voinut katsella niiden lieskaa, mutta kapteeni tuntui niissä näkevän myrskyn varsinaisen sielun. Hirvittävä jyry täytti avaruuden aukeat -- yhtenäinen jylinä, jossa kilpailivat keskenään aaltojen pauhu, myrskytuulen väkevä kohina ja ukkosen jymähdykset. Tuuli pauhasi ylt'ympäriltä koko taivaanrannan; aljettuaan idästä palasi se viimein takaisin sinne, kuljettuaan välillä pohjoiset, lännet ja etelät, siis päinvastaisessa järjestyksessä kuin eteläisen pallonpuoliskon hirmumyrskyt.

Tämä Golf-virta ansaitsi täydellä todella nimensä "myrskyjen kuningas". Se juuri synnyttää nuo hirvittävät cykloonit uomainsa yläpuolella leijailevain ilmakerrosten erilaisten lämpötilain kautta.

Vesisadetta oli seurannut ikäänkuin tulisade. Ylöspärskähtelevät vesisuihkeet näyttivät muuttuneen tulikielekkeiksi. Olisi voinut melkein sanoa että kapteeni Nemo, joka oli maininnut halajavansa arvoistansa kuolemaa, koetti joutua salaman murskattavaksi. Kun _Nautilus_ tavantakaa kallistelihe pelottavasti, nosti se panssarikeulansa pystyyn kuin minkäkin ukkosenjohtajan, ja silloin näin lukemattomia kipeniä singahtavan pitkin aluksen kupeita.

Voimani olivat tyyten lopussa. Minä irtauduin siteistäni ja ryömin luukkua kohti. Sain sen vaivoin auki ja laskeusin keskusportaita alas salonkiin. Myrsky saavutti silloin huippukohtansa. Oli mahdotonta olla pystyssä missään _Nautiluksen_ sisäosissa.

Kapteeni Nemo tuli alas puoliyön aikaan. Minä kuulin kuinka säiliöt vähitellen tyhjennettiin, ja _Nautilus_ laskeutui hitaasti meren uumeniin.

Avointen salonginakkunain läpi näin joukottain isoja, peljästyneitä kaloja, jotka uiskentelivat kuin mitkäkin varjokuvat tuossa tulimeressä. Monia niistä salamat surmasivat. _Nautilus_ laskeutui yhä syvemmälle. Minä luulin sen löytävän levollisia vesiä ainakin 15 metrin syvyydellä. Mutta ei -- ylemmät vesikerrokset kävivät vielä liian raivoisasti. Aluksen täytyi etsiä yölepoa aina 50 metrin syvyydellä vedenpinnan alapuolella.

Mutta siellä jo vallitsikin rauha ja ikuinen äänettömyys. Kukapa olisi niin syvällä ollen voinut sanoa, että mahtava hirmumyrsky ylhäällä repeli valtameren pintaa?

XVIII LUKU.

Joukkouhri.

Aamunkoitteessa nousi _Nautilus_ jälleen hitaasti merenpintaan. Kevyt heilahtelu todisti meidän olevan avoimella merellä. Yöllinen myrsky oli jo tauvonnut.

Silloin kuului mereltä kumea laukaus. Katsahdin kapteeniin, joka seisoi vieressäni yläkannella. Hän ei liikahtanutkaan.

"Kapteeni!" huudahdin silloin.

Hän ei vastannut minulle mitään. Minä lähdin hänen luotaan Conseilin ja Ned Landin tykö kannen toiseen päähän.

"Mistä tuo laukaus kuului?" kysyin.

Kanadalainen osotti minulle merelle päin suuntaan, josta todella näkyi laivanhahmo. Se läheni _Nautilusta_, ja huomasi hyvin sen yhäti lisäävän vauhtiaan. Kymmenkunta kilometriä erotti sen vielä meistä.

"Se oli tykinlaukaus!" virkkoi Conseil.

"Mikähän laiva se on, Ned?" tiedustin uudestaan.

"Purjeista ja korkeista mastoista päättäen voisin panna veikkaa, että se on sotalaiva", vastasi kanadalainen. "Ah, jospa se kävisi kimppuumme ja ampuisi tämän kirotun _Nautiluksen_ mäsäksi!"

"Ned kuoma", sanoi Conseil, "mitäpä pahaa tuo alus voisikaan tehdä _Nautilukselle_? Kävisikö se tämän kimppuun pinnan alla? Ampuisiko se sitä meren pohjalla?"

"Voitteko sanoa minulle, Ned, mitä kansallisuutta tuo laiva on?" kysyin.

Kanadalainen rypisti kulmiaan, alensi silmäluomiaan ja tähysteli tuokion ajan outoa alusta koko näkövoimallaan.

"En, professori, sitä en voi sanoa", vastasi hän vihdoin. "Se ei ole nostanut ylös lippuaan. Mutta sen voin vakuuttaa että sotalaiva se on, sillä pitkä viiri liehuu sen suurmastonhuipusta."

Me tarkkasimme vielä neljännestunnin ajan meitä kohti kulkevaa alusta. En voinut kuitenkaan uskoa, että se niin pitkältä matkalta olisi voinut erottaa pinnasta tuskin ollenkaan kohoavaa _Nautilusta_, vielä vähemmän että sillä olisi tiedetty sukelluslaivan olevan edessään.

Kohta voi kanadalainen ilmottaa minulle, että se oli iso, kaksikantinen sotalaiva, jolla oli panssarikeula ja vaskilevyillä päällystetyt kupeet.[24] Paksu, musta savu tuprusi sen molemmista savupiipuista. Sen purjeet pullistuivat tuulessa. Mutta mitään kansallisuuslippua ei siinä voinut huomata; ja välimatka oli vielä liian pitkä, jotta olisi erottanut värit sen viirissä, joka liehui pitkänä, kapeana nauhana.

Outo alus lähestyi meitä hyvin nopeasti. Jos kapteeni Nemo päästäisi sen jotenkin likelle _Nautilusta_, niin aukenisi meille ehkä vihdoinkin pelastuksen tie.

"Kuulkaas, professori", sanoi kanadalainen minulle, "jos tuo laiva tulee muutamankin kilometrin päähän, niin hyppään minä mereen ja kehotan teitäkin tekemään niin."

En vastannut mitään harpuunamestarin ehdotukseen, vaan tarkastelin edelleen laivaa, joka suurenemistaan suureni silmissämme. Jos se oli englantilainen, ranskalainen tai amerikkalainen, niin ottaisi se meidät varmasti ylös jos lähtisimme uimasille.

Aijoin juuri vastata, kun valkea savupilvi pöllähti sotalaivan sivulta. Muutama silmänräpäys sen jälkeen kohahti aallonharja _Nautiluksen_ vanavedessä, johon raskas esine putosi, ja kohta kuului paukaus.

"Mitä! Nehän ampuvat meitä!" huudahdin.

"Niin, siellä on kelpo poikia", mutisi kanadalainen. "Ne ovat tunteneet 'yksisarvisen' ja ampuvat nyt sitä!"

Viimeinkin välähti valo aivoihini. Aivan varmaan oltiin sivistyneessä maailmassa jo selvillä otaksutun merihirviön oikeasta laadusta. Epäilemättä oli kommendantti Farragut _Abraham Lincolnin_ tavattua _Nautiluksen_ ja Ned Landin keihästettyä sitä harpuunallaan älynnyt, että "yksisarvinen" olikin sukellusvene, joka oli paljon vaarallisempi kuin mikään valas. Niin, siten täytyi asianlaidan olla; ja selvää oli, että kaikilla merillä nyt ajettiin takaa tätä hirvittävää hävityskonetta!

Mutta kauheata oli toiselta puolen otaksua, että kapteeni Nemo käytti _Nautilustaan_ persoonallisen kostonsa välikappaleeksi. Mutta eikö hän ollut hyökännyt erään sotalaivan kimppuun keskellä Intian merta tuona merkillisenä yönä, jolloin hän oli salvannut meidät pieneen, pimeään vankikoppiin? Eikö tuo korallihautausmaasa viimeisen leponsa saanut mies ollut joutunut samaisen yhteentörmäyksen uhriksi? Niin, sen toistan, täytyi todella olla. Kapteeni Nemon salaperäinen olemassaolo nyt osaksi paljastui. Vaikkei vielä tiedettykään, ken hän itseasiassa oli, ajoivat tällä hetkellä yhteenliittyneiden maailmanvaltain sotalaivat häntä takaa kuten ainakin todella elävää miestä, joka oli vannonut niille ikuisen vihan, eikä suinkaan kuten kuviteltua taruhaamua.

Kaikki nämä kaameat muistot heräsivät uudestaan eloon mielessäni. Sen sijaan että lähenevässä laivassa tapaisimme apuun rientäviä ystäviä, kohtasimmekin nyt vain säälimättömiä vihollisia.

Minut herätti näistä mietteistä taajeneva tykkienpauke. Ympärillemme alkoi sataa suhisevia luoteja; jotkut sattuivat _Nautiluksen_ pintaankin, mutta särkyivät ja putosivat mereen tekemättä sille mitään vahinkoa, vaikka vihollisalus oli nyt vain noin neljän kilometrin päässä meistä.

Kanadalainen sanoi silloin minulle:

"Professori, nyt täytyy meidän uskaltaa vaikka mitä päästäksemme ehjin nahoin tästä pälkäästä. Antakaamme heille merkkejä. Pitäisihän heidän silloin, lempo soi, ymmärtää, että me ainakin olemme rehellisiä ihmisiä!"

Näin sanoen hän otti esiin nenäliinansa liehuttaakseen sillä. Mutta hän ei ollut saanut sitä vielä levitetyksikään, kun häntä väkevämpi käsi paiskasi hänet kumoon kannelle.

"Hullu!" jyrähti kapteeni Nemon ääni. "Tahdotko että seivästän sinut _Nautiluksen_ keulaan, ennenkun se törmää tuohon alukseen?"

Päällikköä oli hirveä kuunnella, mutta vielä hirveämpi nähdä. Hänen kasvonsa olivat kalmankalpeat, ja hänen sydämmensä oli varmastikin hetkiseksi lakannut sykkimästä. Hänen silmäteränsä kiristyivät kokoon onnettomuutta ennustavasti. Hän ei enää puhunut, vaan karjui. Kallistaen ruumiinsa teräsjouseksi painoi hän molemmat rystysensä kanadalaisen hartioihin.

Sitten heitti hän tämän sikseen ja kääntyi sotalaivaa kohti, jonka luodit vinkuivat hänen ympärillään.

"Sinä tiedät, kuka minä olen -- sinä, joka kuulut kiroomalleni kansakunnalle!" jyrisi taasen hänen voimallinen äänensä. "Minun ei tarvitse nähdä sinun lippuasi tunteakseni sinut! Odota, minä näytän sinulle omani!"

Ja hän nosti kannelle liehumaan samallaisen mustan lipun, jommoisen hän jo oli pystyttänyt etelänavalle. Samassa tulla tärähti tykin luoti vinosti _Nautiluksen_ kupeeseen ja murskauduttuaan aivan lähellä kapteenia putosi mereen. Päällikkö kohautti hartioitaan ja kääntyi sitten minun puoleeni.

"Menkää alas!" sanoi hän lyhyesti. "Menkää alas, te ja toverinne!"

"Kapteeni, aijotteko hyökätä tuon aluksen kimppuun?" huudahdin silloin.

"Niin juuri, minä lävistän sen upoksiin."

"Sitä ette saattane tehdä!"

"Sen minä teen", vastasi hän kylmästi. "Ja minä neuvon teille, professori, ettette koskaan käy arvostelemaan minun menettelytapaani. Sattuma on tänään näyttänyt teille sellaista, mitä teidän ei olisi tarvinnut nähdä. Hyökkäys alkaa kohta; menkää joutuun alas!"

"Mikä laiva tuo sitten on?"

"Ettekö tiedä sitä? No, sen parempi. Sen kansallisuus ainakin jää silloin salaan teiltä. Mutta alas nyt!"

Kanadalaisella, Conseililla ja minulla ei tällöin ollut muuta neuvoa kuin totella. Ainakin viisitoista _Nautiluksen_ merimiestä seisoi päällikkönsä ympärillä ja katseli sammumattomalla vihalla tuota yhä lähemmäksi joutuvaa laivaa. Selvästi huomasi saman kostonhengen elähyttävän heitä kaikkia.

Juuri portaita alas astuessani näin vielä yhden luodin suhahtavan _Nautiluksen_ kannen yli ja kuulin sen kapteenin huutavan:

"Ammu vain, hullu alus! Tuhlaa hyödyttömiä luotejasi! Sinä et kuitenkaan vältä _Nautiluksen_ panssarikeulaa. Mutta tällä paikalla et vielä ole hukkuva!"

Me palasimme hytteihimme. Potkuri pantiin pyörimään. _Nautilus_ lähti vinhasti liikkeelle ja etäytyi vihollisesta ampumamatkan päähän; mutta tämä ryhtyi ajamaan sitä takaa, ja kapteeni Nemo tyytyi pysyttämään saman matkan laivansa ja sen vainoojan välillä.

Klo 4 tienoissa iltapäivällä en enää jaksanut hillitä levottomuuttani ja kärsimättömyyttäni, vaan astuin taas keskusportaille. Luukku oli auki, ja minä uskalsin nousta kannelle. Kapteeni astuskeli sillä vielä ripeästi edestakaisin. Hän tähysteli takaa-ajavaa alusta, joka oli 8--10 km. päässä tuulen alapuolella. Hän antoi laivansa luovailla sen ympärillä suurin kaarroksin niinkuin saaliinsa kanssa leikittelevä petoeläin; väliin hän taas narrasi sitä perässään itäänpäin, mutta ei vielä käynyt sen kimppuun. Ehkäpä hän vielä epäröi.

Minä tahdoin vielä viimeisen kerran esiytyä välittäjänä; mutta hän antoi minun tuskin päästä alkuunkaan kun käski minun vaikenemaan sanoen:

"Minä olen laki, ja minä olen tuomari! Minä olen sorrettu, ja tuolla näette sortajan! Sen toimesta minä olen kadottanut kaiken mitä olen rakastanut, jumaloinut ja kunnioittanut -- isänmaan, vaimon, lapset, isän ja äidin. Minä näin niiden kaikkien menehtyvän silmieni edessä! Ja kaikki, mitä minä vihaan, on juuri tuolla edessäni. Elkää puhuko enää mitään!"

Minä loin viime silmäyksen sotalaivaan, joka tuntui yhä lähenevän. Sitten palasin Nedin ja Conseilin tykö.

"Paetkaamme!" huudahdin heti heidän luokseen astuttuani.

"Hyvä!" sanoi Ned Land. "Mikä laiva se on?"

"Sitä en tiedä, mutta oli se mikä hyvänsä, niin upotetaan se ennen tämän illan loppua. Joka tapauksessa on parempi hukkua sen kanssa kuin ottaa osaa kostoon, jonka oikeutuksesta ei ole selvillä."

"Niin minäkin ajattelen", sanoi kanadalainen levollisesti. "Odotelkaamme iltaa."

* * * * *