Part 22

Tänä päivänä kävi työmme vielä rivakammin kuin ennen. Meillä oli jälellä ainoastaan kahden metrin vahvalta jääpintaa. Ainoastaan kahden metrin vahvuinen jääkalvo erotti meitä vapaasta merestä! Mutta säiliöt olivatkin jo miltei tyhjät puhtaasta ilmasta. Se vähäinen määrä, minkä ne vielä sisältivät, oli säästettävä ulkotyössä olijoille. _Nautilukseen_ ei siitä riittänyt rahtuistakaan.

Kun illalla taas palasin laivaan, tunsin miltei tukahtuvani. Sellainen yö! Sen kärsimyksiä ei voi sanoin kuvatakaan. Seuraavana päivänä oli hengitykseni kamalan vaikeata. Päänkivun lisäksi tuli kova huimaus, niin että olin aivan kuin humaltunut. Seuralaiseni tunsivat samaa. Monet laivamiehistä kärsivät hirveitä tuskia.

Tänä päivänä, joka oli vankeutemme kuudes, päätti kapteeni Nemo murskata meitä vapaasta vedestä erottavan jääseinän, koska kuokilla hänen mielestään päästiin liian hitaasti eteenpäin. Hän säilytti alati kylmäverisyytensä ja rohkeutensa. Siveellisellä lujuudellaan hän tukahutti ruumiilliset kärsimyksensä. Meidän toisten ruikutellessa hän mietti, punnitsi ja toimi. Hänen käskystään alus kevennettiin, s.o. kohotettiin irti jäälautasta muuttamalla sen ominaispainoa. Sitten se hinattiin sen suunnattoman aukon kohdalle, jonka olimme hakanneet jäähän; ja täytettyä säiliöt jälleen vedellä laskettiin se hitaasti aukkoon. Samassa tuokiossa nousi koko miehistö laivaan, ja kaksoisovi teljettiin kiini. _Nautilus_ lepäsi nyt jääkalvolla, joka enää oli vain metrin vahvuinen ja johon oli porattu tuhatkunta reikää. Säiliöitten hanat avattiin nyt vallan auki, ja sata kuutiometriä vettä virtasi aukkoon ja lisäsi sadalla tonnilla _Nautiluksen_ painoa.

Me odotimme, kuuntelimme, unhotimme kärsimyksemme ja elimme vain toivossa. Tähän viimeiseen hätäkeinoon panimme kaiken luottamuksemme. Vaikka päässäni suhisi kuin koskenpauhu, kuulin kohta valtavaa kohinaa laivanrungon alta. Jää särkyi paukkuen, ja _Nautilus_ laskeutui laskeutumistaan.

"Me pääsemme tästä hornankuilusta!" kuiskasi Conseil korvaani.

En voinut vastata hänelle mitään. Tartuin vain hänen käteensä ja puristin sitä suonenvedontapaisesti.

Äkkiä katosi _Nautilus_ suunnattoman painonsa takia aivankuin tykistä ammuttu luoti jään alle avoimeen veteen.

Nyt johdettiin kaikki käytettävissämme oleva sähkövirta pumppuihin, jotka rupesivat heti ajamaan vettä pois säiliöistä. Ennen pitkää alkoi manometri näyttää ylöspäin kohoavaa liikuntaa. Potkuri, joka pyöri mahdollisimman vinhaan, pani rungon tärisemään pitkin sen pituutta ja vei meitä nopeata vauhtia pohjoista kohti. Mutta kuinka kauvan kestäisi tätä rintajään alaista matkaa, ennenkun pääsisimme vapaalle merelle? Vieläkö kokonaisen päivän? Ennen sen loppua minä en enää olisi elävien joukossa.

Maaten puoleksi pitkälläni kirjaston sohvalla olin joka hetki aivan tukehtumaisillani. Kasvoni olivat sinertävät, kaikki sielunkykyni horroksissa. Minä en nähnyt enkä kuullut enää mitään. Lihaksiani en kyennyt enää ponnistamaan kokoon.

En tiedä kuinka kauvan vietin tällä tapaa, mutta minulla oli hämärä aavistus, että nyt vasta kuolonkamppailuni oikein todesta alkoi. Tajusin että minun piti kuolla.

Mutta -- mitä se oli? Äkisti virkosin horroksista. Muutamia raittiin ilman tuulahduksia tunkeutui keuhkoihini. Olimmeko jo nousseet merenpintaan? Olimmeko murtautuneet rintajään läpi?

Ei! Ne olivat vain uskolliset ystäväni Conseil ja Ned Land, jotka uhrautuivat pelastaakseen minun henkeni. Eräässä hengityskojeessa oli vielä jäljellä muutama hiukkanen puhdasta ilmaa. Sen he säästivät minulle, ja ollen itse melkein tukehtumaisillaan valoivat he minuun pisara pisaralta uutta raitista ilmaa. Minä tahdoin lykätä kojeen pois luotani, mutta he pitivät minua käsistä kiini ja moniaan minuutin ajan hengitin mielihyvällä saalistani.

Silmäni pitivät tarkalla kellontaulua. Se näytti silloin klo 11 a.p. Tänään piti meillä oleman maaliskuun 28 p. _Nautilus_ kulki eteenpäin hirvittävällä vauhdilla -- 48 solmuväliä tunnissa. Se luisti vedessä kuin ankerias.

Missä oli kapteeni Nemo tällä hetkellä? Oliko hän ehkä jo saanut surmansa -- ja hänen miehensä samalla kertaa?

Nyt juuri ilmaisi manometri, että meillä oli pintaan ainoastaan kuuden metrin välimatka. Vain verrattain ohut jäälautta erotti meitä raittiista ilmasta. Eikö sitä voisi musertaa?

Ehkäpä voitiinkin! Ainakin yritti _Nautilus_ tehdä sen... Minä tunsin tosiaan sen asettuvan vinoon asentoon, laskemalla peräkeulansa alemmaksi ja kohottamalla panssaripuskimensa ylöspäin. Ottamalla vettä säiliöihinsä voi se siirtää painopistettään taaemmaksi.

Sitten se, väkevän potkurinsa ajamana, hyökkäsi jäälautan kimppuun alhaalta päin kuin mikäkin alkuaikojen kummitus. Se särki jäätä pala palalta; vetäytyi taaksepäin ja hyökkäsi uudelleen väkevällä vauhdilla murskautuvaa jääkenttää vastaan; teki viimein mahtavan hypyn ja syöksyi koko painollaan pintajäätä vastaan, murskaten sen. Luukut avattiin, ja puhdasta ilmaa virtaili _Nautiluksen_ joka osaan.

XVI LUKU.

Kamppailu mustekalojen kanssa.

Olimme jo kauvan sitten päässeet kaameasta vankeudestamme etelänavan jäätelien alla ja kynnimme Atlantin merta Etelä-Amerikan rannikolla. Mutta _Nautilus_ tahtoi ilmeisesti välttää vilkasliikkeisiä reittejä, jonka vuoksi emme poikenneetkaan Antillien mereen emmekä Meksikon lahteen. Huhtikuun 16 p. näimme Martinique- ja Guadeloupe-saarten korkeat vuorenhuiput viidenviidettä kilometrin päässä.

Ned Land, joka oli toivonut voivansa toteuttaa pakoyrityksensä näillä saarista ja merenkulkijoista rikkailla vesillä, tuli hyvin noloksi. Pako olisi ollut helppo toimeenpanna, jos hän olisi voinut anastaa laivan purren kapteenin tietämättä. Mutta aavalla valtamerellä sitä oli mahdoton ajatellakaan.

Hänen, Conseilin ja minun kesken oli pitkä keskustelu tästä asiasta. Olimme nyt olleet kuuden kuukauden ajan _Nautiluksen_ vankeina ja purjehtineet sen mukana kokonaista 8,500 peninkulmaa maapallon kaikilla vesillä, eikä meillä ollut -- kuten Ned Land sanoi -- vähintäkään toivoa siitä, että tämä matka milloinkaan loppuisi. Hän teki silloin minulle aivan odottamattoman ehdotuksen: että kysyisimme kapteeni Nemolta suoraan, aikoiko hän pitää meitä määrättömän ajan laivassaan.

Minusta tuntui tuollainen tiedustus varsin toivottomalta. Me emme voineet toivoa _Nautiluksen_ päälliköltä mitään, vaan saisimme luottaa yksinomaan itseemme. Sitäpaitsi oli tuo mies jo jonkun aikaa näyttänyt paljon synkeämmältä ja itseensäsulkeutuneemmalta kuin koskaan ennen. Minua hän tuntui kerrassaan välttävän. Ennen hän oli ollut huvitettu saadessaan selittää minulle merenalaisia merkillisyyksiä, mutta nyt häntä ei enää ollenkaan näkynyt salongissa.

Mikähän muutos hänessä oli oikein tapahtunutkaan, ja mikä seikka sen lienee aiheuttanut? En voinut omassa käytöksessäni huomata mitään syytä siihen. Jokohan meidän läsnäolomme laivalla alkoi vaivata häntä? En voinut kuitenkaan toivoa, että hän omasta ehdostaan lahjoittaisi meille vapauden.

Mitä hauskoja huomioita sainkaan tehdä joka päivä täällä Antillien vesillä, kymmenen metriä merenpinnan alapuolella! Muiden zoophytien joukossa oli täällä n.s. risteilijöitä, joita englantilaiset sanovat "Portugalin sotalaivoiksi", tieteelliseltä nimeltään _Physalia pelagica_ -- jonkunlaisia isoja, soikeita ja helmiemon-hohtoisia rakkoja, joiden siniset tuntoripset uiskentelevat niiden jälessä kuin silkkirihmavyyhdet. Edelleen näin meduusoja, kauniita katsella, mutta ikäviä kosketella. Ne erittävät itsestään nestettä, joka polttaa ihoa kuin nokkospensas. Nilviäisistä vaarinotin puolitoista metriä pitkiä anneliideja, jotka ovat varustetut ruusunpunaisella kärsällä ja 1,700 liikkumaelimellä, jotka kimmurtelevat vedessä taivaankaaren kaikissa värivivahduksissa. Kalojen joukossa huomasin Malabarin rauskuja, suunnattomia rustomaisia kuvatuksia, jotka kasvavat yli kolme metriä pitkiksi ja 300 kg. painoisiksi ja tällöin liehuivat salongin akkunalevyjen ohi kuin mitkäkin levällään olevat kankaankappaleet.

Huhtikuun 20 p. olimme laskeutuneet 1,500 metrin syvyyteen. Lähin maakamara oli Bahamasaarilla, jotka olivat hajallaan merenpinnalla kuin ryhelmä jättiläisten nakkelemia kivijärkäleitä. Niiden ympärillä kohosi korkeita merenalaisia luotoja, joitten välisiä kuiluja eivät sähköheijastajamme säteet jaksaneet valaista pohjaan saakka. Pitkin pituuttaan olivat nämä luodot köynnös- ja haurakasvien peittämät.

Kello 11 aikaan Ned Land kiinnitti huomioni äkilliseen liikkeeseen noiden haurakasvien välissä.

"Mikä hirvittävä otus!" huudahti hän rynnäten akkunan luo.

Minäkin riensin sitä katselemaan enkä voinut olla kavahtamatta taaksepäin. Silmieni edessä liikehti kammottava kummitus, aivan kuin joku satujen hirmuinen tursas.

Se oli jättimäinen mustekala, kahdeksaa metriä pitkä. Se kulki nuolen nopeudella taaksepäin samaan suuntaan kuin _Nautilus_, katsellen meitä suurilla, liikkumattomilla, harmaansinisillä silmillään. Sen kahdeksan lonkeroa eli jalkaa, jotka ovat tälle eläinluokalle antaneet "pääjalkaisten" nimen, olivat vartaloa kaksi vertaa pitemmät. Erotti selvästi nuo 250 imukuppia lonkeroitten sisäpuolilla, jotka tavantakaa imeytyivät tunnustellen kiini akkunaruutuun. Sen suu oli papukaijannokan muotoinen, sulkeutui ja avautui pystysuoraan ja oli varustettu useilla riveillä naskalimaisia hampaita.

Mikä luonnonoikku olikaan että moisella nilviäisellä on linnunnokka! Sen sukkulamainen, keskeltä pyöreäksi turvonnut ja vaipan kattama vartalo oli kuin mikäkin muodoton lihavuori, joka painoi ainakin 20--25,000 kg. Sen väri vaihteli, hetikun se ärtyi, erinomaisen nopeasti harmaansinisestä punaruskeaksi.

Toisia mustekaloja näyttäytyi ylihangan puoleisen akkunan takana. Ne seurasivat uskollisesti _Nautilusta_, ja me kuulimme niiden nokkain hakkaavan ruutua vastaan. Minä voitin ensimmäisen kauhuni ja vastenmielisyyteni näitä kamalia eläimiä kohtaan ja rupesin piirustamaan niitä.

Äkkiä pysähtyi _Nautilus_ aivan yht'äkkiä, ja sen runko vavahti pitkin pituuttaan.

"Olemmekohan törmänneet karille?" kysäsin.

"Varmaankin", vastasi kanadalainen, "mutta kiini emme ole kuitenkaan käyneet, sillä alushan uiskentelee aivan vapaasti."

Niin, _Nautilus_ tosin uiskenteli vapaasti, mutta se ei enää kulkenut eteenpäin. Potkurinsiivet eivät enää pieksäneet vettä, Täten kului tuokio. Sitte astui kapteeni Nemo perämiehensä seurassa salonkiin.

Minä en ollut nähnyt häntä kotvaan aikaan. Hän näytti hyvin synkkämieliseltä. Meitä puhuttelematta, tuskinpa huomaamattakaan, hän kävi akkunan luo, silmäsi meren kummituksia ja virkkoi sitten muutaman sanan perämiehelle.

Tämä lähti tiehensä. Kohta suljettiin akkunaluukut, ja kattolamppuihin leimahti valoa.

Minä astuin kapteenin luo.

"Merkillinen kokoelma mustekaloja", sanoin hänelle keveästi, aivan kuin joutilas katselija, joka akvaarion lasiruudun takaa on silmäillyt merelliskokoelmia.

"Niin tosiaan, herra luonnontutkija", vastasi hän; "ja me käymme taistelemaan niiden kanssa rinta rintaa vastaan."

"Rinta rintaa vastaan", toistin ällistyneenä, luullen kuulleeni väärin.

"Juuri niin, professori. Potkuri ei enää tee tehtäväänsä. Luulen yhden noista mustekaloista takertuneen kiini siihen ja estävän sen pyörimistä."

"Mitä nyt aijotte tehdä?"

"Nousta ylös pintaan ja surmata koko joukkion."

"Se on vaikea tehtävä, kapteeni."

"Niin, sangen vaikea. Sähköluodeillamme emme voi mitään niiden pehmeässä lihassa, jossa ne eivät tapaa tarpeeksi vastustusta räjähtääkseen. Mutta me käymme kirveillä niiden kimppuun."

"Ja harpuunalla, kapteeni", sanoi kanadalainen, "jollette hylkää minun apuani."

"Minä otan sen vastaan, mestari Land."

"Me tulemme mukaan", virkoin; ja me astuimme kapteenin jälessä keskusportaille.

Niillä seisoi tusinan verta laivamiehiä kirveet käsissä, valmiina käymään hirviöitten kimppuun. Conseil ja minäkin tartuimme kirveisiin, Ned harpuunaan.

_Nautilus_ oli jo kohonnut vedenpintaan. Muuan merimiehistä irrotti luukun. Mutta tuskin oli hän saanut ruuvatuksi mutterit irti, kun kansiluukku kohosi ilmaan mitä raivoisimmalla liikkeellä, jonka arvatenkin mustekalain lonkeroiden imukupit saivat aikaan.

Heti työntyi yksi tällainen pitkä lonkero ikäänkuin mikäkin jättiläiskäärme aukosta sisään, ja parikymmentä muuta heilui ilmassa sen yläpuolella. Kirveeniskulla löi kapteeni poikki ensinmainitun, joka kiemurrellen luisui alas portaita pitkin. Mutta juurikun työnnyimme kaikki joukolla aukosta ylös päästäksemme yläkannelle, iski kaksi muuta lonkeroa kiini kapteenin edessä olevaan merimieheen ja nosti hänet vastustamattomalla voimalla näkyvistämme.

Kapteeni Nemo päästi kumean huudon ja ryntäsi kannelle. Me seurasimme hänen perässään.

Mikä kamala näky! Lonkerot olivat kääriytyneet onnettoman miehen ympärille ja pitivät häntä imukupeillaan kiini järkähtämättömässä syleilyssään. Hän oli tukehtua, ja hänen kurkustaan kuului koriseva ääni: "Apuun! Apuun!" Nämä _ranskaksi_ lausutut sanat saattoivat minut aivan ymmälle. Minulla oli siis maanmies laivalla, ehkä useampiakin! En ikinä tule unhottamaan tuota sydäntäsärkevää parahdusta!

Miesparka oli auttamattomasti hukassa. Mikäpä voima kykenisikään pelastamaan hänet tuosta hirvittävästä syleilystä! Kapteeni Nemo oli kuitenkin hyökännyt mustekalan kimppuun ja katkaissut kirveellään vielä toisen sen lonkeroista. Perämies taisteli raivokkaasti muita _Nautiluksen_ kupeilla kiemurtelevia hirviöitä vastaan. Laivamiehet iskivät niitä kirveillään minkä ennättivät. Ned Land, Conseil ja minä upotimme aseemme niiden pehmeään lihaan. Väkevä myskinhaju täytti ilman.

Jopa luulin hetkisen että vangittu merimies sittekin pelastuisi pintehestään. Seitsemän otuksen lonkeroista oli jo hakattu poikki, ja kahdeksas, joka oli kääriytynyt kuin teräsvieteri uhrinsa ympärille, heilui ilmassa. Mutta kun kapteeni ja perämies uudestaan ryntäsivät sen kimppuun, ruiskutti se heitä vastaan paksun pylvään mustahkoa nestettä vatsavaipastaan. Me kaikki aivan sokaistuimme aluksi. Kun olimme saaneet hierotuksi nesteen silmistämme, oli mustekala jo kadonnut näkymättömiin ja sen mukana onneton maanmieheni.

Me sytyimme nyt vallan raivoon noita petoja vastaan. Kymmenen tai kaksitoista mustekalaa oli jo ennättänyt kiivetä ylös kannelle ja _Nautiluksen_ kupeille. Me pyörimme hurjina niiden terveiden ja silvottujen lonkeroiden keskellä, jotka kiemurtelivat kuin mitkäkin iljettävät käärmeet veri- ja mustehyhmässä kannella. Näytti aivan siltä kuin kasvaisivat nuo limaiset lonkerot uudelleen kiini otuksien otsaan niinkuin käärmetukka muinaisen Hydran päähän. Ned Landin harpuuna putosi joka iskulla mustekalojen harmaansinisiin silmiin ja sokaisi ne. Mutta äkkiä paiskasi urhean kanadalaisen kumoon muuan lonkero, jota hän ei osannut välttää.

Sydämmeni oli seisahtaa sykkimästä! Mustekalan hirveä kita oli apo ammollaan valmiina leikkaamaan Ned Landin keskeltä poikki. Minä riensin hänen avukseen, mutta kapteeni Nemo oli minua joutuisampi. Hänen kirveensä vajosi huimalla vauhdilla molempain suunnatonten leukojen väliin; ja kanadalainen, joka oli pelastunut aivan kuin ihmeen kautta, kavahti sukkelasti pystyyn ja työnsi väkäkeihäänsä pitkin koko sen pituutta mustekalan ruumiiseen.

"Minä olin velkaa teille tämän", sanoi kapteeni Nedille. Tämä kumarsi, sanaakaan virkkamatta.

Taistelu, jota oli kestänyt neljänneksen tuntia, oli tauvonnut. Voitetut ja kuolettavasti silvotut hirviöt luovuttivat taistelukentän meille ja katosivat meren syvyyteen.

Kapteeni, joka oli aivan veren tahraama, seisoi liikahtamatta kannella ja katseli merta, joka oli nielaissut yhden hänen uskollisia tovereitaan. Suuria kyynelkarpaloita vieri hänen silmistään.

XVII LUKU.

Golf-virta.

Ei koskaan unhottanee kukaan meistä tuota hirmuista huhtikuun 20 päivää. Olen kuvannut sen ankaran mielenliikutuksen vallassa ollen. Sitten kävin kertomukseni korjaten läpi ja luin sen Conseilille ja Ned Landille. Heidän mielestään se oli tarkka, mutta ei tarpeeksi vaikuttava. Sellaiseen kuvaukseen vaaditaankin oikeastaan Victor Hugon[23] kynä.

Olen jo maininnut kapteeni Nemon vuodattaneen kyyneliä silmätessään autiolle merenulapalle. Hänen surunsa olikin syvä. Jo toisen toverin hän oli menettänyt sillä aikaa kuin me olimme hänen aluksessaan. Ja sellaisen kuoleman kautta sitten! Tuo onneton mies, ilmeisesti minun maanmieheni, joka oli kuristunut mustekalan lonkeroihin ja murskautunut sen rautaisten leukaperäin välissä, ei saanutkaan viimeistä leposijaansa tovereittensa vieressä korallihautausmaan tyynten vetten alla.

Kapteeni oli palannut hyttiinsä, enkä minä taaskaan saanut häntä nähdä monen päivän mittaan. Hänen mielensä täytyi ollakin poissa tavallisesta tasapainostaan, synkkä ja epätoivoinen, jos saan päättää sitä hänen kuljettamansa aluksen epämääräisistä liikkeistä. _Nautilus_ ei noudattanut enää mitään määrättyä suuntaa, vaan oli aivan aaltojen ajeltavana. Potkuri oli nyt vapaa, mutta se ei pyörinyt tuskin ollenkaan. Kapteeni ei tuntunut voivan lähteä näiltä vesiltä, joissa hänen uskollinen apulaisensa oli saanut niin kaamean haudan.

Tällä tapaa umpimähkään ajellessa kului kymmenen päivää. Toukokuun 1 p. _Nautilus_ sentään käänsi kulkunsa suoraan pohjoista kohti, meidän nähtyä edessämme Bahama-saaret samannimisen salmen suussa. Me seurasimme nyt suurinta meren kaikista virroista, jolla on omat omituiset rantansa, kalansa ja lämpömääränsä. Tarkotan Golf-virtaa.

Se on todellakin oikea virta, joka juoksee vapaasti keskellä Atlantin merta ja jonka vesi ei sekaudu valtameren vesiin. Sen keskisyvyys on 1,000 metriä ja keskimääräinen leveys 60 meripeninkulmaa. Paikoittain tämän merivirran nopeus on 4 km. tunnissa. Sen veden herkeämätön määrä on suurempi kuin minkään maavirran.

Golf-virran lähteen keksi amerikkalainen kapteeni Maury, ja sijaitsee se Biskaijan lahdessa. Siellä alkaa sen vesi, jonka lämpömäärä ja väri ei vielä paljoakaan eroa ympäröivästä merivedestä, etsiä uomaansa. Se juoksee etelään päin pitkin Keski-Afrikan rannikkoa, lämpiää kuuman vyöhykkeen auringon säteistä, kääntyy sitten äkkiä suoraan poikki Atlantin, kunnes tulee Kap San Roquen niemen kohdalle Brasilian rannikolla ja jakautuu täällä kahdeksi haaraksi, joista toinen kiertää saamaan vielä lisää lämpimyyttä Antillien meressä. Tällöin alkaa Golf-virta, jonka tehtävänä on ylläpitää tasapainoa eri ilmanalojen välillä ja sekoittaa troopillisten seutujen vesiä pohjoisiin, varsinaisesti järjestävän toimintansa. Lämmittyään suhteellisesti korkea-asteiseksi Meksikon lahdessa se kääntyy pohjoista kohti pitkin Yhdysvaltain rannikkoa aina New Foundlannin kohdalle saakka, väistyy sitten jonkun verran Davisin salmesta tulevan pohjoisen kylmän virran tieltä, seuraa sen jälkeen valtameren poikki 40 parallellipiiriä ja jakautuu 43° leveysasteella taasen kahteen haaraan, joista toinen koillisen passaatituulen avulla palaa Biskaijan lahteen ja Azorisaarten luo, ja toinen, huuhdeltuaan Irlannin ja Norjan rannikkoja, kulkee ylöspäin aina Huippuvuorille, missä sen vesi jäähtyy 4-asteiseksi ja muodostaa pohjoisnavan vapaan meren.

Tällä merivirralla _Nautilus_ nyt purjehti. Bahamasalmesta tultuaan Golf-virta 14 meripeninkulman levyisenä ja 350 metrin syvyisenä kulkee aina 8 km. nopeudella tunnissa. Tämä nopeus vähenee sitä myöten kuin virta tulee pohjoisemmas; ja tämä säännöllisyys onkin vain suotava, sillä jos virta jolloinkin muuttaisi suuntaansa ja nopeuttaan, niin tapahtuisi Europan ilmasto-oloissa arvaamattomia häiriöitä.

Puolenpäivän aikaan olin Conseilin kanssa yläkannella ja selitin hänelle Golf-virran omituisuuksia. Sitten pyysin hänen kastamaan kätensä virran veteen. Hän noudattikin pyyntöäni ja ihmetteli, kun ei tuntenut mitään erityistä lämpimyyttä eikä viileyttä.

"Se johtuu siitä", sanoin hänelle, "että Golf-virran lämpömäärä sen lähdettyä Meksikon lahdesta on melkein sama kuin ihmisveren. Tämä virta on suuri lämmönjohtaja, joka sallii Europan rantojen vihannoida ikuisessa vehmaudessa; ja jos voi luottaa Mauryn oletukseen, niin luovuttaisi se kokonaan käytettynä itsestään tarpeeksi lämpöä sulattamaan Amazon- tai Missouri-joen uoman kokoisen valurautamäärän."

Tällä hetkellä oli Golf-virran vauhti 2 1/4 metriä sekunnissa. Sen uoma eroaa tarkoin ympärillä olevasta merestä. Tummana ja runsaana suolapitoisista aineista se puhtaalla indigovärillään poikkeaa jyrkästi ympäröivästä vihreästä vedestä. Tämä rajaviiva on niin selvä, että _Nautilus_ Karoliinien kohdalla uursi keulallaan Golf-virran aaltoja, potkurin piestessä valtamerta.

Tämä virta kuljettaa mukanaan kokonaisen maailman elollisia olentoja. Argonautoja eli paperiveneitä, jotka Välimeressä olivat niin yleisiä, esiytyi täälläkin lukuisina ryhminä. Rustokaloista olivat huomattavimmat rauskut, joiden aivan kapea pyrstö oli melkein kolmas osa koko ruumiin pituudesta ja jotka mahtavine kylkievineen muodostivat isoja, kahdeksan metrin mittaisia ja teräväkärkisiin kulmiin päättyviä vinoneliöitä. Edelleen pienet, ainoastaan metrin pituiset haikalat; joilla oli iso pää, lyhyt ja tylppö turpa sekä neulamaiset ja moniin riveihin asettuneet hampaat ja joiden ruumis näytti olevan suomujen peittämä. Lisään vielä että tämän virran fosforihohtoinen vesi öiseen aikaan kilpaili meidän sähköheijastajamme valon kanssa, varsinkin myrskyn käydessä, joka tavantakaa uhkasi meitä.

Toukokuun 8 p. olimme Kap Hatterasin kohdalla Pohjois-Karolinan rannikolla. Golf-virran leveys niillä tienoin oli 75 meripeninkulmaa ja syvyys 210 metriä. _Nautilus_ kulkea haihatteli taaskin ilman aikojaan. Kaikki silmälläpito tuntui lakanneen laivalla. Täytyi myöntää, että näin ollen pakomahdollisuudet olivat meille suotuisat. Asutuilla rannikoilla oli kaikkialla sopivia pakokohtia. Merellä vilisi höyrylaivoja, jotka kulkevat New Yorkin tahi Bostonin ynnä Meksikon lahden väliä, ja yötä päivää nähtiin pieniä kuunareja, jotka harjottavat laivaliikettä pitkin Amerikan rannikkoa. Voi siis toivoa pääsevänsä avoimella merelläkin johonkin alukseen, vaikka 30 meripeninkulman matka erotti meitä Yhdysvaltain rannikosta.

Mutta muuan ikävä seikka asettui sen sijaan tykkänään estämään kanadalaisen estettä. Ilma näet kääntyi vallan kehnoksi. Me lähestyimme niitä vesiä, joissa ainaisilla myrskyillä on kotonsa, sifooni- ja cykloonituulten synnyinseutua, jotka juuri Golf-virran uoma on synnyttänyt. Varmaan kuolemaan antautuisi, jos heiveröisellä purrella uskaltaisi käydä uhmaamaan valtameren hirmumyrskyjä. Täytyipä Ned Landin itsensäkin se huomata. Hän nielaisi siis vaivoin harminsa ja antautui hillittömän koti-ikävän valtaan, jota vain heikko toivon kajastus hänessä voi estää epätoivon vimmaksi kypsymästä.

"Professori", sanoi hän minulle samana päivänä, "tämän sietämättömän epätietoisuuden täytyy loppua. Minä tahdon tietää millä tolalla asiat tässä laivassa oikeastaan ovat. Kapteeni Nemo erkanee yhä kauvemmaksi rannikosta ja yrittää yhä pohjoisemmaksi. Mutta minä vannon saaneeni jo kyllikseni etelänavasta ja etten ikinä kulje hänen matkassaan enää pohjoisnavalle."

"Mitäpäs siis olisi tehtävä, hyvä Ned; sillä nykyhetkenä on mahdotonta pakoa ajatellakaan?"

"Minä palaan vanhaan aatteeseeni, että kapteenille on koetettava puhua järkeä. Te ette puhunut mitään kun olimme teidän maanne vesillä; mutta nyt kun olemme minun maani läheisyydessä, tahdon minä puhua. Kun ajattelen että _Nautilus_ muutaman päivän perästä on Uuden Skotlannin kohdalla ja että siellä New Foundlannin takana avautuu suuri lahti ja siihen laskee St. Lawrence-joki, että tämä joki on _minun_ jokeni ja juoksee Quebecin halki, joka on synnyinkaupunkini -- silloin kohoo minulle veri päähän ja hiukseni nousevat pystyyn. Professori, ennen minä vaikka viskaudun mereen! Täällä en tahdo enää viipyä, sillä täällä tukehdun."