Part 2

Olin juuri palannut väsyttävältä matkalta ja kaipasin lepoa. En halunnut mitään sen mieluummin kuin saada jälleen nähdä isänmaani, ystäväni, pienen asuntoni Jardin des Plantes'issa[5], kaikki rakkaat ja kallisarvoiset kokoelmani. Mutta nyt ei mikään mahti olisi saanut minua sinne palaamaan. Minä unhotin kaiken muun -- väsymyksen, ystävät ja kokoelmat -- ja suostuin hetkeäkään epäröimättä Yhdysvaltain hallituksen tarjoukseen.

"Johtavathan kaikki tiet takaisin Ranskaan", ajattelin; "ja toivottavasti tuo yksisarvinen on kyllin kohtelias saattamaan minut Ranskan rannoille. Tyytyköön se vain kauniisti käymään kiikkiin Europan vesillä (minun etuani silmälläpitäen); minä puolestani tyydyn palaamaan kotiin saaliinani puoli metriä sen norsunluista pertuskaa lahjaksi luonnonhistorialliselle museolleni." Todellisuudessa sain lähteä etsimään tätä miekkavalasta Tyynen meren pohjois-osasta, joka sattuu olemaan vallan vastakkaisella pallonpuoliskolla kuin Ranska.

"Conseil!" virkahdin kärsimättömästi.

Conseil oli palvelijani, uskollinen ja nöyrä flaamilaispoika, joka oli seurannut minua kaikilla matkoillani. Minä pidin hänestä ja hän minusta. Hän oli hidas luonteeltaan, johdonmukainen periaatteiltaan, säännöllinen tavoiltaan, yhtä tyven kaikissa elämän koettelemuksissa, kätevä kaikessa ja kykenevä täyttämään jokaisen häneltä vaaditun toimen; ja -- vastoin nimeänsä[6] -- aivan haluton koskaan neuvoa antamaan, vaikka semmoista häneltä olisi pyydettykin.

Conseil oli seurannut minua kaikkialle minne tiede meitä viimeisten kymmenen vuoden aikana oli kutsunut. Ei hän ollut koskaan valitellut matkan pituutta ja vaivoja, ei koskaan vikuroinut sääliessään matkalaukkujamme, olipa reittimme Kiinaan tai Kongoon. Kaiken tämän ohessa hänellä oli hyvä terveys ja vankat lihakset, mutta ei lainkaan hermoja, eikä hänen elämänlaadussaan ollut moitteen sijaa. Tämä kunnon poika oli kolmenkymmenen vuotias, ja hänen ikänsä suhtautui hänen isäntänsä ikään; kuten 15:20.

Mutta Conseililla oli yksi vika: hän oli kursastelevainen aivan ikäviin asti ja minun kanssani puhellessaan väsyttävän tyyni ja passiivinen.

"Conseil", sanoin uudelleen, alkaen kuumeisella kiiruulla tehdä matkavalmistuksiani.

Olin kyllä varma tämän uskollisen pojan alttiudesta. Tavallisesti en koskaan kysynyt häneltä, haluttiko häntä seurata minua matkoillani, vai eikö; mutta tällä kertaa voi retkemme tulla jos kuinkakin pitkäaikaiseksi, eikä vaaroista tulisi olemaan puutetta takaa-ajaessa otusta, joka kykeni puhkaisemaan rautafrekatin yhtä helposti kuin pähkinänkuoren. Olihan tässä arvelemisen aihetta maailman kylmäverisimmällekin miehelle.

"Conseil!" kutsuin kolmannen kerran.

Conseil ilmestyi vihdoinkin.

"Minuako huusitte, isäntä?" hän tiedusteli sisään astuessaan.

"Sinua, poikaseni. Ala sulloa minun matkatavaroitani sekä omiasi laukkuihin. Lähdemme kahden tunnin päästä."

"Hyvä on, isäntä", vastasi Conseil rauhallisesti.

"Elä vitkaile rahtuakaan -- mätä mukaan kaikki tarvittavat kapineet, yötakit, paidat ja sukat -- mutta laskematta, niin paljon kuin vain saat mahtumaan, ja pidäkin joutua."

"Entäs isännän kokoelmat?" huomautti Conseil.

"Niistä pidämme myöhemmin huolta."

"Mitä -- _archioterium, hyracotherium, oreodonit, cheropotamus_ ja kaikki muut linnunpelättimet!"

"Ne jätämme tänne hotelliin, tai saatan antaa käskyn että toimittavat ne Ranskaan."

"Eikös nyt palatakaan Pariisiin?"

"Oh, varmastikin", vastasin vältellen, "teemme vain pienen mutkan."

"Se mutka siis miellyttää isäntää?"

"Ei siitä kannata puhuakaan. Me lähdemme _Abraham Lincolnin_ myötä."

"Miten vain isännälle sopii", vastasi Conseil levollisesti.

"Katsopas nyt, ystäväiseni, kaikki riippuu siitä merihirviöstä -- siitä mainiosta miekkavalaasta. Me lähdemme passittamaan sitä pois maailman meristä. Eihän toki kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen 'Suurten vedenalaisten luotojen' kirjoittaja voi pysyä poikessa kommendantti Farragutin retkeltä. Kunniakas matka, mutta vaaroja täynnä! Emme voi edeltäpäin laskea mitä suuntia kuljemmekaan, sillä tämäntapaiset eläimet ovat erittäin oikullisia. Ainakin me saamme kelpo kapteenin, jonka mukana on hyvä matkata."

Sitten istuimme ajurinvaunuihin; tavaramme vietiin hotellista suoraapäätä frekattiin. Minä kiiruhdin laivaan ja kysyin kommendantti Farragutia. Muuan matruuseista saattoi minut takakannelle, missä pian seisoin kasvoista kasvoihin hyvännäköisen meriupseerin kanssa, joka kurotti minulle kätensä.

"Herra Pierre Aronnax?" hän kysyi.

"Sama mies", vastasin; "kommendantti Farragut?"

"Olette tervetullut, professori; hyttinne on valmiina teitä vastaanottamaan."

Kumarsin ja halusin tulla saatetuksi minulle varattuun suojaan.

_Abrahan Lincoln_ oli sopivasti valittu ja hyvin varustettu uutta tehtäväänsä varten. Se oli erittäin nopeakulkuinen frekatti; sen korkeapaineiset höyrykoneet antoivat sille lähes 18 1/2 solmuvälin nopeuden tunnissa -- kauniin vauhdin kyllä, mutta sittekin riittämättömän kilpa-ajosille suunnattoman miekkavalaan kanssa.

Frekatin sisäpuoliset varustukset vastasivat sen purjehduskelpoisuutta. Minä olin hyvin tyytyväinen hyttiini, joka sijaitsi peränpuolella ja avautui seurustelusalonkiin.

"Kyllä täällä viihdytään", virkoin Conseilille.

"Yhtä hyvin kuin erakkorapu simpukankuoressa, jos saan niin sanoa", vastasi Conseil.

Jätin hänet purkamaan laukkujamme hytin säiliöihin ja kiipesin takakannelle tarkastamaan lähtövalmistuksia.

Tällä hetkellä kommendantti Farragut juuri käski irroittamaan viimeiset köydet, jotka olivat kiinnittäneet aluksen Brooklynin satamapollareihin. Vajaata neljännestuntia myöhemmin frekatti olisi lähtenyt matkaan ilman minua. Minä olisin menettänyt tilaisuuden olla mukana tällä erinomaisella, miltei yliluonnollisella retkellä, jonka menoa kertoessani tiedän monen pudistavan epäilevästi päätänsä.

Mutta kommendantti ei tahtonut kadottaa päivää eikä hetkeäkään päästäkseen purjehtimaan vesillä, joilla otus oli nähty. Hän lähetti noutamaan koneenkäyttäjää.

"Onko täysi höyry koneissa?" hän kysyi.

"On, herra."

"Eteenpäin sitten!" huusi kommendantti.

Brooklynin satama ja koko Itävirran puoleinen osa New Yorkia oli kukkuroillaan katsojia. Kolme eläköön-huutoa kajahti peräkkäin viidestäsadastatuhannesta kurkusta; tuhannet nenäliinat liehuivat katkeamattoman ihmispaljouden päiden päällä hyvästiksi _Abraham Lincolnille_, siksi kunnes se saapui Hudsonvirran vesille sen pitkäkkäisen niemen kärkeen, jolla New Yorkin kaupunki sijaitsee. Sitten frekatti, seuraten New Jerseyn kaunista, monilukuisten huvilain kattamaa rannikkoa, kulki kahden linnoituksen välistä, jotka tervehtivät sitä järeimmillä tykeillään. _Abraham Lincoln_ vastasi nostamalla Amerikan lipun kolmesti perämastonsa huippuun; sitten se hiljensi vauhtiaan tullessaan kapeaan, ankkuripoijujen paartamaan kanavaan Sandy Hookin niemen kohdalla ja kaarsi pitkää hiekkarantaa, jolla tuhannet katselijat korottivat sille viimeisen eläköön-huudon. Monilukuinen liuta pikkuhöyryjä, jotka olivat seuranneet frekattia satamasta lähtien, pysyttelihe sen rinnalla ja vanavedessä aina siksi kunnes tultiin majakkalaivan luo, jonka kaksi valoa merkitsee New Yorkin kanavan suuta.

Kellon lyödessä seitsemän laskeutui luotsi veneeseensä ja souti sillä pieneen kuunariin, joka odotteli tyvenen puolella; tulet sytytettiin, potkuri alkoi pyöriä vinhemmin, frekatti sivuutti Long Islandin matalan keltaisen rannikon; ja kello kahdeksan aikaan, kadotettuaan näkyvistään luoteesta välkkyvät Fire Islandin majakkavalkeat, rupesi se täysin höyryin kyntämään Atlannin valtameren tummia vesiä.

IV LUKU.

Ned Land.

Kommendantti Farragut oli kelpo merimies, täysin kuljettamansa aluksen arvoinen. Hän ja hänen laivansa olivat yhtä; hän oli sen sielu. Hän ei epäillytkään hirmuvalaan olemassaoloa eikä hän suvainnut laivassaan siitä kiisteltävän. Hän uskoi sen niinkuin monet uskovat Ilmestyskirjan pedon, ei millään järkisyillä vaan sokealla luottamuksella. Hirviö _oli_ olemassa ja teki tuhojaan, ja hän oli vannonut sen perikadon. Joko tappaisi kommendantti Farragut miekkavalaan, tai tappaisi se hänet. Kolmatta vaihtoehtoa ei ollut.

Laivan muut upseerit olivat samaa mieltä kuin päällikkönsä. Milloin heitä vain sattui muutamia yhteen, niin siinä pohdittiin ja punnittiin kaikkia yhteeniskemisen mahdollisuuksia, ja valtameren aavaa ulappaa pidettiin tarkalla silmällä. Moni heistä vapaaehtoisesti valitsi märssykorin vakinaiseksi olopaikakseen, vaikka tavallisissa oloissa olisi kiroillutkin sinne kiipeämisen pakkoa. Niin kauvan kun päivänterää näkyi, kukitti laivan koko miehistö raakapuita, ikävällä tähystellen Atlannin ulapoille. Kaikki paloivat halusta kohdata meren yksisarvisen, keihästää, nostaa kannelle ja paloitella mokoman pahuksen. Taisi sen ohessa vähin itsekutakin myös kannustaa kommendantti Farragutin sille miehelle lupaama 2,000 dollarin palkinto, joka ensiksi älyäisi valaan.

Minäkään en puolestani ollut Pekkaa pahempi, vaan tein joka päivä havaintoja. Olisipa laivaamme syystä voinut nimittää argonauttain kuulun aluksen mukaan "Argukseksi", satasilmäiseksi. Vain yksi ainoa meistä -- Conseil -- oli tykkänään osaton yleisestä jännityksestä.

Olen jo maininnut että kommendantti Farragut oli varustanut laivansa erinomaisen hyvin valaanpyyntiä varten. Meillä oli joka laatua pyyntivehjettä, alkaen tavallisesta käsin viskattavasta harpuunasta aina tykillä lennätettäviin julmiin väkäkeihäisiin ja räjähdysluoteihin. Viimemainittuja ammuttiin äskettäin keksityllä takaaladattavalla tykillä, joka paiskasi moisia 4 kg. painoisia pommeja aina 16 kilometrin päähän.

_Abraham Lincoln_ oli siis joka suhteessa ensiluokkainen valaanpyyntilaiva, ja -- mikä oli vielä parempi -- sillä oli mukana Ned Land, kaikkien harpuunamestarien kuningas.

Ned Land oli kanadalainen, mies tavattoman teräväsilmäinen ja tarkkakätinen, jolla ei ollut vertoja vaarallisessa ammatissaan. Kokemusta, taitoa, voimaa ja kylmäverisyyttä hänellä oli aivan tavattomassa määrässä, niin että koko vanha veitikka täytyi sen valaan tai kaskelotin olla, joka voi välttää hänen surma-asettaan.

Hän oli nelikymmenvuotias, yli kolme kyynärää pitkä, roteva, vaitelias mutta ylen kiivasluontoinen mies, jos kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. Hänen persoonassaan oli kaikki huomiota herättävää, vallankin kylmä, rohkea kotkankatse hänen silmissään.

Kanadalaiset ovat ranskalaista rotua[7]; ja niin juro kuin Ned Land muuten olikin, näytti hän sentään minulle omistavan jonkun verran huomaavaisuutta. Epäilemättä kansallisuuteni veti häntä puoleensa. Hupaista oli kuulla hänen puhuvan vanhaa Rabelais'n aikaista ranskankieltä, jota vielä saa kuulla jossain Kanadan kulmilla. Hän oli kotoisin Quebecista, missä hänen sukunsa oli ollut karaistua kalastajaheimoa silloin kun tämä kaupunki vielä kuului Ranskalle.

Vähitellen Ned Land sentään lämpeni; ja hupaista oli kuunnella hänen kertovan seikkailuistaan napamerillä. Hän kuvasi kalastusta ynnä taisteluja valaita ja luonnonhirmuja vastaan luonnollisella lyyrillisellä lennolla -- minusta tuntui kuin olisin kuullut kanadalaisen Homeroon lausuilevan pohjanperän Iliadia.

Olen kuvannut tämän karhean toverin sellaisena kuin hänet opin tuntemaan. Nyt olemme vanhoja ystäviä; ja ystävyytemme syntyi ja vankkeni sanoin kuvaamattomissa vaaroissa ja seikkailuissa. Ah, kunnon Ned -- toivoisinpa eläväni sata vuotta lisää, jotta vielä kauvemmin saisin mieleeni yhä palautella noita aikoja!

* * * * *

Entä mikä mielipide Ned Landilla oli merihirviöstä? Minun täytyy tunnustaa, ettei hän ollenkaan uskonut yksisarvisen olemassaoloa, jopa aivan vältti siitä puhuakin. Muuanna kauniina iltana -- muistaakseni heinäkuun 30 p. eli kolme viikkoa New Yorkista lähdettyämme -- otin tämän asian puheeksi hänen kanssaan. Sivuutimme silloin Kap Blancin, viitisenkymmentä kilometriä Patagonian rannikosta, ja Magellanin salmi aukeni 1,000 kilometrin päässä edessämme. Vähemmän kuin viikon perästä jo kynsisimme Tyynen valtameren vesiä.

Takakannella istuen olimme Ned Landin kanssa Pakinoineet kaikenlaisista asioista, tähystellen meren salaperäiselle aavikolle, jonka suuret syvyydet vielä tähän aikaan olivat kaikille tuntemattomat. Minä tietystikin pian johdin puheen jättivalaaseen ja punnitsin yrityksemme onnistumista tai onnistumattomuutta. Mutta kun Ned Land vain istui ja kuunteli puuttumatta lainkaan puheeseen, kävin jo kiivaammin hänen kimppuunsa.

"Kuinkas on, Ned", sanoin, "onko mahdollista ettette vieläkään taivu uskomaan tuon valaan olemassaoloa? Onko teillä edes järkeviä syitä ollaksenne niin kovakorvainen?"

Harpuunamestari katseli minua hetkisen, siveli sitten leveää otsaansa kuin ajatuksiaan kooten ja virkkoi vihdoin:

"Eiköpähän noita lie."

"No mutta, Ned, te joka ammatiltanne olette valaanpyytäjä ja olette tutustunut kaikkiin suuriin meri-imettäväisiin -- te jonka mielikuvituksen pitäisi varsin helposti omaksua ajatus tuollaisesta suunnattomasta valaasta -- _teidän_ toki tulisi olla viimeinen epäilemään sen olemassaoloa!"

"Etteköhän vain pety siinä, professori", vastasi Ned. "Myönnän että tavallinen miekkonen saattaa uskoa pyrstötähtien tuottavan turmiota tahi muinaisaikain eläinhirviöitä asuvan maan keskipisteessä, mutta eivät ainakaan tähtientutkijat eivätkä geoloogit usko mokomaa pölyä. Olen minäkin ammatissani ajellut takaa sangen monia valaita, keihästänyt useita ja tappanut moniaita; mutta miten väkeviä ja vankkavarusteisia ne ovat olleetkin, eivät ne sentään koskaan ole kyenneet pyrstöllään eikä hampaillaan särkemään höyrylaivan rautalevyjä."

"Mutta onhan kuultu miekkavalaiden lävistäneen laivain pohjia vallan puhki."

"Niin, puulaivojen pohjia, miksikäs ei", vastasi kanadalainen; "mutta itse en ole sellaistakaan kummaa nähnyt enkä kokenut. Joka tapauksessa, tahi siksi kunnes toisin näen, kiellän valaiden tai minkä vietävän yksisarvisen hyvänsä saavan semmoista hävitystä aikaan kuin te väitätte."

"No niin, hyvä Ned, minä puolestani uudistan väitteeni nojautuen tosiasiain logiikkaan. Uskon löytyväksi suunnattoman ison imettäväisen, joka kuuluu samaan luurankoisten luokkaan kuin valaat, kaskelotit ja pyöriäiset ja jolla on aseena väkevällä iskuvoimalla varustettu sarvi."

"Höröntöröä!" murahti valaanpyytäjä, pudistellen uskomattomana päätänsä.

"Ja huomatkaapas vielä muuan seikka, arvoisa Kanadan mies", jatkoin todisteluani. "Jos sellainen eläinlaji on olemassa, jos se elää ja liikkuu mittaamattomissa merensyvyyksissä, niin täytyy sillä olla kerrassaan ihmeteltävän vankka ruumiinrakenne."

"Mitenkä niin?"

"Siksi ettei se muuten voisikaan kestää vesipaljouden suunnatonta painetta. Katsokaahan vain! Tiedämme ensiksikin ilmakehän paineen vastaavan noin 10 metrin korkuisen vesimäärän painoa. Mereen sukeltaessanne on ruumiistanne pusertamassa yhtä monen ilmakehän paine kuin on vettä kymmeniä metriä ruumiinne yläpuolella; eli tarkemmin sanoen 10 metrin syvyydellä on veden paine 1,04 kg ruumiinpintanne joka neliösentimetriä kohti. 100 metrin syvyydessä vedenpaine vastaa 10 ilmakehän painetta eli atmosfeeria, 1,000 metrin syvyydessä 100 atmosfeeria ja 10,000 metrin eli peninkulman syvyydessä 1,000 atmosfeeria. Mutta tiedättekö edes kuinka monta neliösentimetriä ruumiinne pinnalla on, kelpo Nedini?"

"Ei ole aavistustakaan, herra Aronnax."

"Noin 40,000. Ja kun ilmakehänpaine todellisuudessa on 1,04 kg neliösentimetriä kohti, niin on koko ruumistanne pusertava paine jonkun verran yli 40,000 kg."

"Ilman että tunnen sitä?"

"Ilman että lainkaan sitä tunnette. Se seikka, ettette tyyten muserru moisessa puristuksessa, johtuu siitä että ilma tunkeutuu ruumiinne sisäpuolelle ja pusertaa samalla voimalla vastaan. Mutta vedessä on asianlaita toisin."

"Ahaa, jopa ymmärrän", virkkoi Ned kuunnellen minua tarkkaavammin; "vesi ympäröi minua joka puolelta, mutta ei pääse tunkeutumaan ruumiini sisään."

"Aivan niin, Ned. Käsitätte siis, että ollessanne 10 metriä vedenpinnan alla vesi pusertaa teitä yli 40,000 kg paineella, 100 metrin syvyydessä kymmenen kertaa voimakkaammin, ja vihdoin peninkulman syvyydellä -- jos siellä voisitte oleskella -- aina 40,000,000 kg paineella. Kävisittepä siellä aika latuskaiseksi, Ned parka!"

"Hitto kanss'!" huudahti harpuunamestari.

"Kas tästä arvaatte, kallis kanadalainen, että jos sellaisissa syvyyksissä voi oleskella joku luurankoinen eläin, jolla on muutama sata metriä pituutta ja vastaavassa määrässä muuta kokoa, ja jonka ruumiinpinnan miljooneja sentimetrejä pusertaa kymmentuhansien miljoonien kilogrammien paine, niin täytyy myöntää että luuston ja muun ruumiinrakenteen täytyy olla vallan verrattoman vankka kestääkseen moista puristusta."

"Jo totta maar!" myönsi Ned Land. "Täytyyhän niiden kylkien olla rakennetut 20 sentimetrin rautalevyistä niinkuin panssarifrekatit."

"Aivan niin. Ja kuvitelkaapas nyt, mitä hävitystä tuollainen otus porhaltaessaan pikajunan vauhdilla vedenpintaan tuottaisikaan laivanpohjalle."

"Niin justiin -- kai, kai -- ehkäpä", päästeli kanadalainen, tosin pahoin järkytettynä todistelustani, mutta siltä perin haluttomana peräänantamaan.

"Jokos myönnätte olevanne vakuutettu itse pääkysymyksestä?"

"Olen vakuutettu yhdestä asiasta, herra, siitä nimittäin että _jos_ tuollaisia eläimiä tosiaan asustaa merenpohjalla, niin täytyy niiden olla niin vankkoja ja voimakkaita kuin olette todistanut."

"Mutta jollei niitä ole, kunnon harpuunamestari, niin miten sitten on selitettävä _Scotian_ onnettomuus?"

V LUKU.

Turha etsintä.

Pitkään aikaan ei _Abraham Lincolnin_ matkalla sattunut mitään merkillistä, jollei ota lukuun sitä että Ned Land sai jolloinkin näyttää ihmeellistä taitoaan valaanpyytäjänä.

Heinäkuun 6 p. kierrettiin Amerikan mantereen viimeinen kolkka, tuo yksinäinen kalliosaari jolle hollantilaiset merenkulkijat kotikaupunkinsa mukaan ovat antaneet nimen Kap Horn. Ja sitten tultiin Tyyneen valtamereen, jossa yksisarvisen etsintä vasta oikein todesta alkoi. Yötä päivää pidimme laivalla silmät seljällään, kunnes olimme vähällä tulla sokeiksi; kiikarit käännettiin kaikille ilmansuunnille, mutta mitään ei vain näkynyt.

Heinäkuun 20 p. kuljettiin uudelleen Kauriin kääntöpiirin yli ja viikkoa myöhemmin päiväntasaajan yli 110:nnen meridianin kohdalla. Tyynen valtameren keskiosat tutkittiin, käytiin läpi Amerikan ynnä Kiinan ja Jaapanin rannikot ja risteiltiin viimein valtameren pohjoisosassa, jostapäin viime tiedot hirviön näyttäytymisestä olivat tulleet juuri ennen matkallelähtöämme. Mutta mitään muuta ei saatu näkyviin kuin valtaisia parvia tavallisia valaita, jotka suihkuttivat ilmaan vesipatsaita ja pieksivät pyrstöillään meren pintaa niin että se näytti kiehuvan.

Tämä tulokseton etsintä rupesi jo tympäisemään laivaväen mieliä. Tosin ei mitään kapinaa syntynyt niinkuin Kolumbuksen ensimmäisellä retkellä; mutta päällystön antamia käskyjä noudatettiin yhä vastahakoisemmin, tavalliset toimet suoritettiin väsyneesti ja nuristen, eikä tuo luvattu palkkiokaan enää jaksanut kannustaa mieliä.

Vihdoin esitettiin kommendantti Farragutille, että luovuttaisiin koko joutavasta jahdista. Kuten aikoinaan Amerikan löytäjä, pyysi hänkin silloin maittamaan mieltä vielä kolmen päivän ajan; jollei niitten kuluessa hirviötä huomattu, palattaisiin Europan vesille.

Kaksi päivää meni ilman että mitään näyttäytyi; laiva keinuili kulkien puolella höyryllä. Alkoi viimeinen odotusyö, ja jollei seuraavana päivänä marraskuun 5 p., ennen kello 12 päivällä mitään tapahtunut, oli kommendantti Farragut lupauksensa mukaan velvollinen kääntämään laivan keulan etelää kohti.

Frekatti oli silloin 31°15' pohjoisella leveys- ja 136°42' itäisellä pituusasteella. Jaapanin rannikko oli jossakin 300 km. päässä lännessä päin. Kello oli lyönyt 8 iltasella, yö oli laskeutumassa hämärineen. Isot pilviröykkiöt peittivät kuun sen ensi neljänneksessä. Meri aaltoili rauhallisesti keulan edessä.

Minä nojausin etukannen reunaverkkoa vastaan. Conseil seisoi vieressäni tuijotellen jäykästi eteensä. Matruusit kiipeilivät nuorissa ja köysitikkaissa ja tähystelivät taivaanrantaa, joka tummenemistaan tummeni. Upseerit käyttivät yökiikareitaan sakenevassa pimeydessä; välistä lankesi kahden hajoavan pilven lomasta kuun kimallus valtameren pinnalle kuten salamanvälähdys, sitten heti jälleen kadotakseen.

Conseilia katsellessani luulin hänessä huomaavani jo hiukkasen yleistä jännitystä. Ehkäpä hänenkin tyynet hermonsa nyt ensi kertaa värähtelivät uteliaan odotuksen tunteesta.

"Kuulehan, Conseil", lausuin, "nyt on sinulla viimeinen tilaisuus täyttää taskusi kahdellatuhannella dollarilla."

"Luvalla sanoen, isäntä", hän vastasi, "minä en niitä ole koskaan pyydystellytkään; ja vaikka Yhdysvaltain hallitus olisi luvannut satatuhattakin kilisevää, niin ei se olisi siitä penninkään vertaa köyhtynyt."

"Oikeassa taidat olla, Conseil. Hullu yritys tämä kaikesta päättäen on alusta loppuun, ja liian helposti me siihen sotkeuduimme. Aivan hukkaan mennyttä aikaa, aivan hyödytöntä hyörinää! Olisimme olleet kotona Ranskassa jo puoli vuotta sitten."

"Niin, kotona pienessä työhuoneessanne, isäntä", säesti Conseil osaaottavaisesti, "ja minä olisin jo järjestänyt kaikki kivennäisenne museossa."

"Aivan niin, Conseil. Ja pelkäänpä että kaikkien harmiemme palkaksi saamme yleisen naurun osaksemme."

"Syytäkin on pelätä", myönsi Conseil. "Kun on kerran hankkinut itselleen sellaisen oppineen maineen kuin isäntä, niin luvalla sanoen ei pitäisi antautua alttiiksi..."

Conseil ei saanut jatkaa rangaistussaarnaansa loppuun. Yleisen hiljaisuuden katkaisi äkkiä tuima ääni. Ned Land se oli, joka kiljaisi:

"Katsokaa tuonne! Tuolla se on se etsimämme otus -- ylähangan puolella!"

VI LUKU.

Täydellä höyryllä.

Tämän huudon kuullessaan koko laivan miehistö säntäsi valaanpyytäjää kohti, -- siinä päällikkö, upseerit, alipäällystö, matruusit ja laivapojat yhdessä mylläkässä; jättivätpä koneenkäyttäjätkin koneensa ja lämmittäjät hiiliaitionsa.

Pysäytyskäsky oli heti annettu, ja frekatti keinuili eteenpäin vain omalla tenhottomuudellaan. Pimeys oli jo niin sakea, että ihmettelin itsekseni mitä kanadalaisenkaan kotkansilmä sen keskeltä oli voinut keksiä. Sydämmeni tykytti siitä huolimatta rajusti. Mutta Ned Land ei ollut sittekään erehtynyt, ja me huomasimme pian kaikki hänen osottamansa ilmiön. Kahden ankkuritouvinmitan päässä _Abraham Lincolnista_, ylähangan puolella, näytti meri olevan tykkänään valaistu. Se ei ollut mitään tavallista fosforikimallusta. Valoilmiö kohosi jonkun verran vedenpinnasta ja kajasti ympärilleen sangen väkevätä, selittämätöntä hohdetta. Sen synnyttäjänä täytyi olla jokin suuri heijastaja. Valopiiri ulottui merelle suunnattoman laajana, pitkäkkäisenä soikiona, keskustassa olevan valolähteen lähettämien säteiden asteettain heikentyessä soikion reunoille päin.

"Se on vain fosforoivain hiukkasten yhteensattumista", huusi muuan upseereista.

"Eipä olekaan, herrani", vastasin. "Eivät maneetit eikä likoeläimet koskaan synnytä noin väkevää valoa. Sen täytyy ehdottomasti olla sähköistä laadultaan. Ja katsokaas -- sehän liikkuu! Se liikkuu eteenpäin, taapäin, se kääntyy suoraan meitä kohti!"

Yhteinen huudahdus kajahti frekatista.

"Hiljaa!" komensi päällikkö. "Peräsin vasempaan, koneet takaperin!"

Höyry puhkusi kylkireijistä, ja vasemmalle kääntyen piirsi _Abraham Lincoln_ puoliympyrän.

"Peräsin tiukasti oikeaan! Eteenpäin!" huusi kapteeni.

Käskyt suoritettiin nopeasti, ja frekatti alkoi vinhaa vauhtia kulkea palavasta valosta poispäin.

Minä erehdyin. Laiva koetti kyllä parhaansa poistuessaan sen lähettyviltä, mutta yliluonnollinen ilmiö lähestyi sitä vauhdilla, joka oli sen nopeutta kahta vertaa suurempi.