Part 17

Mutta sen sijaan alkoi liehtarinamme oleva punertava loimo yhä vahveta ja saattaa vedenalaisen näköpiirin leimuamaan. Tuon valon alkulähteen arvaaminen pani minut yhä enemmän ymmälle. Oliko se jokin sähköinen liesi täällä merenpohjalla -- joku maankamaran tiedemiehille vielä tuntematon luonnonilmiö -- vai ylläpitikö ehkä ihmiskäsi jossakin meren uumenissa sen roihua? Tapaisinkohan täällä alhaalla joitakin kapteeni Nemon aateveljiä ja tovereita, jotka elivät yhtä ihmeellistä elämää kuin hän ja joiden luona hän nyt aikoi käyttää minua? Kohtaisinko täällä ehkä siirtokunnan henkipattoisia, jotka maaelämän surkeuteen väsyneinä olivat etsineet ja löytäneet turvapaikan ja täydellisen itsenäisyyden valtameren syvyyksissä? Kaikki nämä hurjat, järjettömät aatokset kiehuivat päässäni eteenpäin taivaltaessamme; ja kun lisäksi mieltäni vielä yhä enemmän kiehtoivat kaikki näkemäni uudet ihmeet, niin en tosiaankaan olisi suuresti ällistynyt, vaikka olisimme lopulta päätyneetkin johonkin niistä vedenalaisista kaupungeista, joista kapteeni Nemo oli unelmoinut.

Tiemme tuli yhä valoisammaksi. Valonlieska leimusi erään arviolta 250 metrin korkuisen vuoren huipulta. Mutta tämä valo oli vain pelkkää vesikerrosten kristallista heijastumista. Itse liesi, tuon selittämättömän valon alkulähde sijaitsi jossakin vuoren vastakkaisella rinteellä.

Kapteeni Nemo eteni epäröimättä Atlantin pohjalla risteilevien kivisokkeloiden halki. Hän tunsi hyvin tämän kaamean tien. Varmasti oli hän useasti kulkenut sitä, tarvitsematta enää joutua harhaan. Minä seurasin hänen perässään, horjumatta luottaen häneen. Hän tuntui minusta itse Vetehiseltä, jonka synkkä haamu häämötti edessäni loistavaa näköpiiriä vastaan.

Kello oli yksi yöllä. Olimme joutuneet valovuoren juurelle. Mutta voidaksemme kavuta sen rinteitä ylös oli meidän uskallettava sukeltautua valtaisen metsän halki luikerteleville vaivaloisille poluille. Niin -- metsä se todella oli, täynnä kuolleita, lehdettömiä, nesteettömiä puita; puita, jotka veden vaikutuksesta olivat kivettyneet ja joiden valtiaiksi siellä täällä yleni jättimäisiä petäjiä. Se muistutti vielä pystyssä seisovaa kivihiilimetsää, joka juurillaan pitäytyi kiini rikkirepeytyneessä pohjakamarassa ja jonka oksisto kuvastui vesikattoa vastaan aavemaisesti kuin mustasta paperista leikattu suoniverkko. Minä kiipesin ylöspäin kalliorinnettä myöten, kapusin kaatuneiden puunrunkojen yli, repelin rikki köynnöskasveja, jotka kiehkuroina keinuivat vesivirroissa puitten välillä, ja pelotin karkuun kalaparvia, jotka lintujen tavoin kiitivät oksalta oksalle. Olin aivan hurmautunut enkä tuntenut väsymyksestä merkkiäkään.

Mikä näytelmä edessämme! Kuinka kuvatakaan sitä! Miten saattaa lukijaini havaintoon tätä metsää, noita kallioita meren mustissa uumenissa, tätä villin kaameaa maakamaraa jalkaimme alla, tuota tavatonta taivasta päittemme päällä, sädehtivänä tuon merkillisen valolähteen punertavassa loimossa, jonka voimakkuutta väkevästi lisäsi veden heijastuskyky! Me kiipesimme kalliojärkäleiden yli, jotka sitten kumealla kohinalla syöksyivät alas kuin alpeilta lumivyöryt. Molemmilla puolillamme aukeni pitkiä, hämäriä käytäviä, joihin katse hukkui.

Mutta kapteeni Nemo jatkoi yhä kulkuaan ylöspäin. Minä en tahtonut jäädä hänestä jälkeen, vaan seurasin häntä rohkeasti. Sauvani oli minulle hyväksi avuksi. Harha-askel olisi ollut vaarallinen näillä kapeilla poluilla, jotka luikertelivat ammottavien kuilujen reunoilla; mutta minä astuin varmoin askelin, huimausta tuntematta raskaissa tamineissani, vaskihytyrässäni ja lyijyanturoillani.

Kahden tunnin vaelluksen jälkeen olimme läpäisseet metsävyöhykkeen, ja vain sata askelmittaa päittemme päällä kohosi jo vuorenhuippu, jonka keila sumensi vastakkaiselta rinteeltä ylöslieskaavan sädekimpun. Meidän puoleista rinnettä halkoivat lukemattomat repeämät, syvät rotkot ja hirvittävät kuilut, joiden pohjalta kuului sekavia hälyjä ja kamalaa polsketta. Vereni oli seisattua, kun tieni äkkiarvaamatta sulki suunnaton tuntosarvi tahi kun pelottava saksi rämisten laukesi kiini jossakin lähellä polkua. Tuhansittain loistavia pilkkuja kimmalteli rotkojen hämärästä. Ne olivat pesiinsä pakenevien äyriäiseläinten silmiä -- jättiläishummereiden, jotka kohosivat pystyyn kuin haarniskasoturit ja rämisyttivät saksiaan kuni rautavarustuksia ja suunnattomien rappojen, jotka lepäsivät ulottimillaan kuten tykit laveteillaan; sekä inhottavien mustekalojen, jotka heiluttivat lonkeroitaan ikäänkuin sadun Medusa käärmekiharoitaan.

Mikä eriskummallinen maailma tämä olikaan, jonka olemassaolosta minulla ei ollut vielä ennen ollut aavistustakaan? Mihinkä lahkoon kuuluivat kaikki nämä niveleläimet ja nilviäiset, joille kallio muodosti aivankuin toisen kuoren?

Mutta tänne en saanut pysähtyä. Kapteeni Nemo, joka oli tottunut noihin kaameisiin eläviin, ei kiinnittänyt niihin lainkaan huomiota. Olimme nousseet ensimmäiselle ylätasangolle, jolla aivan uudet ihmeet odottivat minua. Siellä kohosi haaveellisia raunioita ja kivikasoja, jotka huomasi ihmisten eikä Luojan käsialaksi. Valtaiset muurinjäännökset antoivat arvata muinaisia temppeleitä ja linnoja, joita muratin ja villiviiniköynnösten asemasta pukivat haurat ja levät sekä kokonainen maailma kukkivia kasvieläimiä.

Mutta mikä maailmanosa olikaan tällä tapaa joutunut vedenpaisumuksen saaliiksi ja painunut elävien ilmoilta valtameren uumeniin? Mikä kadonnut kansanrotu oli pinonut nuo kalliojärkäleet ja kiviröykkiöt niin, että ne muistuttivat esihistoriallisten aikojen jätinraunioita ja hautakumpuja? _Minne_ olikaan kapteeni Nemon päähänpisto minut oikein johdattanut?

Olisin tahtonut kysyä sitä häneltä; mutta kun en voinut, niin tartuin hänen käsivarteensa ja koetin pysähdyttää hänet. Mutta hän pudisti päätään ja viittasi vuoren korkeimmalle huipulle aivan kuin tahtoen sanoa:

"Tule vain perässä! Tuonne ylemmäksi!"

Minä seurasin häntä jännittäen voimiani viimeiseen saakka; ja moniaan minuutin perästä seisoin hänen rinnallaan huipulla, joka noin kymmenen metrin korkuisena jyrkkänä keilana hallitsi koko alempana olevaa sekavaa kallioryhelmää.

Minä katsahdin alas juuri kiipeämällemme vuorenrinteelle. Sillä puolella kohosi vuori vain 200-250 metriä alapuolella olevasta tasangosta, mutta vastakkaisella puolella ainakin toista vertaa korkeammalle, sillä Atlantin pohja oli siellä niin paljon syvemmällä. Käännyin sitten hitaasti ja annoin katseeni solua joka suunnalle ympärilleni. Laaja näköala avartui silmieni eleen voimakkaasti salamoivan liekkimeren valossa. Vuori, jonka huipulla seisoimme, oli todellakin tulivuori.

Vajaata parikymmentä metriä jalkaimme alla tuolla vastakkaisella rinteellä, joka tähän asti oli ollut meiltä kätkössä, purkautui avarasta tulivuorenaukosta herkeämättömän kivi- ja kuonasateen ohella laavavirtoja, jotka tulikoskiksi haarautuen vyöryivät vesien kohtuun siellä hitaasti sammuakseen ja jähmettyäkseen. Asemansa kautta tämä tulivuori siten muodosti suunnattoman tulisoihdun, joka valaisi sen juurella olevaa tasankoa näköpiirin äärimmäisille rajoille saakka.

Sanoin että tämä merenalainen tulivuorenkita purki kohdustaan laavaa, mutta en, että siitä kohosi mitään liekkejä. Liekkien syntymiseen vaaditaan ilmanhappea, ja sen vuoksi sellaisia ei voi syntyä veden alla. Mutta laavavirrat sisältävät itsessään valoa synnyttäviä voimia; ne voivat kuumentua hehkuvanvalkoisiksi, niin että ne ensimmäisessä voitokkaassa taistelussaan kosteata alkuainetta vastaan voivat muuttaa sitä kaasumaiseen muotoon. Nopeat virrat hajottivat näitä tulisina hehkuvia kaasuja kaikille haaroille, ja laavavuot valuivat alas vuoren juurelle, missä ne Vesuviuksen purkausten tavoin kohtasivat toisen Torre del Grecon.

Sillä tuolla alhaalla, silmieni edessä, näyttäytyi hävitetty kaupunki sisäänsortuneine kattoineen, kaadettuine temppelineen, raunioituneine holvineen, murskautuneine pylvästöineen -- kaupunki, jonka sopusuhtaisissa piirteissä, kaikesta raiskauksesta ja hävityksestä huolimatta, kuitenkin voi vielä havaita eräänlaisen toskanalaisen rakennustaiteen jykevää luonteenomaisuutta. Etäämmällä jälkiä jättimäisestä vesijohdosta, tännempänä Akropoliksen korkea pengermä ja sillä jonkin muinaisen Parthenonin keveitä pilariryhmiä; sivulla rantakäytävän raunioita, aivan kuin aikoinaan olisi satama suojannut kauppalaivoja ja kolmisoutuisia sota-aluksia jo ammoin sitten kadonneen valtameren rantamilla; ja perimmällä joitakin sortuneita muuririvejä, leveitä, autioita katuja maan tasalle särkyneinä taloryhmineen -- kas tässä täydellinen veden alle hautautunut Pompeiji, jonka kapteeni Nemo oli loihtinut esiin minua ihmeteltäväkseni!

Missä minä olinkaan? Missä olinkaan? Minä tahdoin tietää sen mihin hintaan hyvänsä! Tahdoin puhua; yritin nostaa päätäni kahlehtivaa vaskihytyrää, mutta kapteeni Nemo tuli luokseni ja teki kieltävän eleen. Sitten otti hän liitumaisen kivisirpaleen, astui mustan basalttikallion äären ja piirsi sen kylkeen yhden ainoan sanan:

ATLANTIS.

Mikä salamantapainen ajatus leimahtikaan sielussani! _Atlantis_ -- Theopompoon muinainen Meropis, Platon Atlantis, tuo Origeneksen, Porphyrioksen, Jamblikhoon, D'Anvillen, Malte-Brunin ja Humboldtin kieltämä mannermaa, jonka olettamisen he laskivat satujen piiriin, mutta jonka olemassaoloa ovat puoltaneet Poseidonios, Plinius, Ammianus Marcellinus, Tertullianus, Engel, Sherer, Tournefort, Buffon ja D'Avezac. Tuo maa oli minulla nyt silmäini alla, kantaen vielä vastaansanomattomia jälkiä hävityksestään. Tämä oli siis tuo merenpohjaan vaipunut manner, joka satuperäisinä aikoina oli sijainnut Europan, Aasian ja Libyan takana ja Herkuleen patsaiden toisella puolella ja jolla oli elänyt tuo mahtava atlanttilaisten kansa, jota vastaan antiikin Kreikka oli tehnyt historiansa ensimmäiset sotaretket.

Se kreikkalainen historioitsija, joka on kirjoituksissaan säilyttänyt muiston noista ikivanhoista sankaritöistä, on juuri Plato. Hänen kaksinpuhelunsa Timaioon ja Kritiaan kesken on niin sanoakseni syntynyt runoilijan ja lainsäätäjän Solonin innoittamana.

Muuanna päivänä puhutteli Solon eräitä viisaita vanhuksia Sais'ksen kaupungissa, joka silloin jo oli 800 vuotta vanha, kuten sen temppeleiden pyhiin seiniin piirretyt muistokirjoitelmat todistivat. Muuan näistä vanhuksista kertoi jutun eräästä toisesta, tuhatta vuotta vielä vanhemmasta kaupungista. Tämän ensimmäisen athenalaisen kaupungin kimppuun olivat sen yhdeksännellä sadannella ikävuodella hyökänneet atlanttilaiset ja osaksi hävittäneet sen. Näiden atlanttilaisten sanoi vanhus asuvan suunnattomalla mantereella, joka oli suurempi kuin Afrika ja Aasia yhteensä ja peitti maapallon pinnasta alan 12° aina 40° asteeseen pohjoista leveyttä. Heidän valtansa ulottui aina Egyptiin saakka, ja he tahtoivat kukistaa Kreikankin; mutta heidän hyökkäyksensä sinne murtuivat sen asukkaiden horjumattoman uljuuden edessä. Vuosisatoja kului sitten. Syntyi vedenpaisumus ja hirmuinen maanjäristys. Yksi ainoa päivä ja yö riitti hävittämään maan päältä tämän Atlantiksen, jonka korkeimmat huiput, Madeira, Azorit, Kanarian ja Kap Verden saaret vielä kohoavat siitä nimensä saaneen valtameren kohdusta.

Nämä historialliset muistot elävöitti kapteeni Nemon kalliopiirros minun mielessäni. Mitä merkillisimmän kohtalon tänne saattamana jouduin siis polkemaan tämän muinaisen mannermaan kamaraa. Minä kosketin kädelläni noita tuhatkertaisesti vuosisataisia raunioita, jotka olivat vanhempien geologisten ajanjaksojen ikätovereita. Minä kuljeskelin siellä, missä ensimmäisen ihmisen aikalaiset olivat kuljeskelleet. Minä murskasin raskailla anturoillani satukauden eläinten luita, joiden yli nuo nyt kivettyneet puut ammoin olivat huojuneet.

Ah, miksi puuttuikaan minulta aikaa! Olisin tahtonut laskeutua alas tämän vuoren jyrkkää rinnettä, olisin tahtonut tutkia läpikotasin koko tämän suunnattoman muinaisen mantereen, joka aikoinaan epäilemättä yhdisti Afrikan ja Amerikan, ja käydä sen kaikissa vedenpaisumuksen-takaisissa kaupungeissa. Tuolla jossakin silmäini saavuttamattomissa levisi ehkä sotaisa Makhimos ja hurskas Eusebes, joiden jättimäiset asukkaat elivät kokonaisia vuosisatoja ja olivat kyllin väkevät kasaamaan kokoon noita suunnattomia kiviröykkiöitä, jotka vieläkin uhmasivat veden kuluttavaa voimaa. Jonakin päivänä ehkä uusi maankuoren purkaus nostaisi nuo vajonneet rauniokasat jälleen merenpintaan! Onhan valtameren tässä osassa keksitty lukuisia vedenalaisia tulivuoria, ja monet laivat ovat tunteneet ihmeellisiä täristyksiä kulkiessaan noiden levotonten syvyyksien yli. Jotkut ovat kuulleet kumeata jyrinää, joka on kertonut alkuaineiden taistelusta meren uumenissa, toiset ovat koonneet merenpohjasta singonnutta vulkaanista tuhkaa. Koko tätä merenpohjaa aina päiväntasaajalle asti muokkaavat yhä vielä tuliperäiset voimat. Ja kenpä tietää, eikö jolloinkin etäisessä tulevaisuudessa, kun uudet laavakerrostumat ja vulkaaniset purkaukset sitä edelleen kohottavat, saata tultasyökseviä vuoria kohota Atlantin meren pinnan yläpuolelle?

Minun näin unelmoidessani ja koettaessani painaa mieleeni tämän suurenmoisen maiseman kaikkia yksityiskohtia seisoi kapteeni Nemo, nojautuen muuatta hautapylvästä vastaan, liikkumattomana ja aivan kuin kivettyneenä, sanattoman hurmauksen vallassa ollen. Ajatteliko hänkin noita kadonneita sukupolvia ja halusiko hän saada niiltä tietää ihmiskohtalon salaisuutta? Tännekö palasi aina tuo merkillinen mies saamaan uusia voimia historian muistoista ja antiikin elämästä -- hän joka niin kammoi nykyajan elämää?

Me viivyimme täällä kokonaisen tunnin, katsellen valtavaa tasankoa laavavirtojen hehkussa, joka toisinaan kohosi suurenmoisen voimakkaaksi. Sisäinen kiehuminen aiheutti ankaria täristyksiä vuoren ulkokuoressa. Kumea jyminä, jota vesi kantoi kauvas matkojen taa, uudistui tavantakaa majesteettisen voimallisesti. Nyt näkyi kuukin vesivuoren lävitse, luoden valjuja säteitään merenpohjaan vaipuneelle mantereelle. Kapteeni nousi pystyyn ja loi viimeisen silmäyksen ympärilleen. Sitten hän viittasi minua seuraamaan hänen jälkiään.

Me laskeusimme sukkelaan vuorelta alas. Kivimetsän läpi kuljettuamme erotin _Nautiluksen_ valonheijastajan, joka pimeästä paistoi vastaamme tähden lailla. Kapteeni ja minä kuljimme suoraan sitä kohti; ja samassa tuokiossa kuin aamuruskon ensi väreet punasivat valtameren pintaa, olimme taasen aluksemme kannella.

X LUKU.

Sargassomeri.

_Nautilus_ ei vieläkään muuttanut suuntaansa; se kulki suoraan etelää kohti. Toivomme päästä Europan vesille oli näin ollen tätänykyä pettynyt. Minne kapteeni Nemo aikoi viedä meidät? Sitä en uskaltanut käydä arvailemaankaan.

Tänä päivänä kuljimme eräässä merkillisessä Atlantin osassa. Jokainen tuntee sen lämpimän vesivirran olemassaolon, jota sanotaan Golf-virraksi. Alkaen Meksikon lahdesta kulkee se Atlannin poikki ja päättyy viimein Huippuvuorten rannoille Pohjoisessa jäämeressä. Mutta ennenkun se lähtee Meksikon lahdesta 44° pohjoista leveyttä, jakautuu se kahteen haaraan; päähaara kulkee Irlannin ja Norjan rannikoille, mutta toinen haara kääntyy Azorien kohdalla eteläänpäin, ja huuhdeltuaan Afrikan rantoja muodostaa se pitkän soikion ja palaa jälleen Antillien rannoille. Tämä jälkimmäinen haara sulkee lämpimän vesirenkaansa sisään sen osan kylmää, tyventä ja liikkumatonta valtamerta, joka on tunnettu Sargassomeren nimellä ja joka muodostaa todellisen sisämeren keskellä Atlanttia. Vesi Golf-virran etelähaarakkeessa tarvitsee kokonaista kolme vuotta kiertääkseen sen ympäri.

Sargassomeri peittää koko meren pohjaan uponneen osan vanhaa Atlantista. Ovatpa moniaat kirjailijat otaksuneet, että sen pinnalla keinuva merkillinen kasvisto on saanut alkunsa tämän muinaisen mantereen kamarasta irtirepäistystä preeriakasvullisuudesta. Mutta todennäköisempää on, että nämä ruohokasvit ja hauralajit ovat meriveden irtikiskaisemat Europan ja Amerikan rannoilta ja että Golf-virta on kuljettanut ne tähän vyöhykkeeseen. Kun Kolumbuksen laivat saapuivat siihen, hidastuttivat vesikasvit niin suuresti niiden kulkua, että merimiehet pelkäsivät jäävänsä iäksi kiini niihin, ja he tarvitsivat kolme pitkää viikkoa purjehtiakseen tämän alueen läpi.

Tällaiseen seutuun _Nautilus_ nyt tuli, oikealle meriniitylle, jossa levät ja haurat olivat kutoutuneet niin vahvaksi ja tiheäksi nurmimatoksi vedenpinnalle, että laivan keula vain vaivoin voi leikata itselleen tien sen läpi. Siksipä kapteeni Nemokin, joka tahtoi välttää aluksensa potkurin punoutumista tähän sotkuiseen kasvullisuuteen, pysyttelihe muutaman metriä syvemmällä vedenpintaa.

Nimitys Sargasso johtuu espanjalaisesta sanasta "sargazzo", joka merkitsee merihauraa. Tämä kasvi onkin päätekijänä merinurmen muodostumisessa.

Syyn, miksi nämä merikasvit tällä tavoin kokoutuvat yhteen kohtaan Atlantin valtameren tyynelle pinnalle, selittää oppinut Maury teoksessaan "Maapallon fyysillinen maantiede" seuraavasti:

"Jos vesiastiaan pannaan korkkipalasia tahi mitä kelluvia hiukkasia hyvänsä ja sitten saatetaan vesi astiassa pyörivään liikkeeseen, niin huomataan että hajallaan kelluvat pikku esineet kokoutuvat ryhmäksi keskelle vedenpintaa s.o. vähimmässä määrässä liikkuvaan kohtaan. Puheenaolevaan luonnonilmiöön nähden on Atlantti vesiastiana, Golf-virta ympäripyörivänä liikkeenä ja Sargassomeri sinä rauhallisena keskuskohtana, johon kelluvat hiukkaset kokoutuvat."

Minä olen samaa mieltä Mayryn kanssa, ja minulla on ollut tilaisuutta tutkia mainittua luonnonilmiötä tarkoin tällä seudulla, jonne laivat muuten harvoin eksyvät. Yläpuolellamme uiskenteli jos jonkinlaisia esineitä, kaikki tiukasti sotkeutuneina noihin ruskeahkoihin merikasveihin: puunrunkoja, joita myrsky oli kiskonut irti Andein tai Kalliovuorten rinteiltä ja Amazon- ja Mississippivirrat vieneet alas mereen, lukemattomia rantahylkyjä, laivanrunkojen ja emäpuitten palasia, rikkoutuneita mastoja, kaidepuita -- kaikki niin raskaina simpukan- ja kotilonkuorista, etteivät jaksaneet kohota ylös vedenpintaan. Ja aika on kerran tukeva Mayryn toistakin mielipidettä, että nimittäin nämä vuosisatojen kuluessa tänne kokoutuneet esineet vähitellen kivettyvät veden vaikutuksesta ja muodostavat tyhjentymättömiä kivihiilikerroksia -- kallisarvoisen aarreaitan, jonka kaukonäköinen luonto varustaa kuntoon sitä aikaa varten, jolloin ihmiset ovat tyhjentäneet mannermaan kaivokset.

Tässä meriruohojen ja haurojen yhteenpunoutuneessa sekamelskassa näin kauniita ruusunvärisiä merililjoja ja meritähtiä, jotka vetivät perässään pitkiä tuntosarvikiehkuroitaan, viheriöitä, punaisia ja sinisiä maneetteja sekä etenkin Cuvier'n suunnattomia säde-eläimiä, joiden vaaleansinistä, päivänvarjon muotoista vaippaa somistivat sinipunervat korureunusteet.

Koko päivän helmikuun 22:ntena me vietimme Sargassomeressä, missä merikasveja ja äyriäisiä rakastavilla kaloilla oli runsaat ruokavarastot. Seuraavana päivänä oli valtameri taas saanut tavallisen näkönsä.

Lähimpien 19 päivän kuluessa, eli helmikuun 23:nnesta maaliskuun 12:nteen, kuljetti keskellä Atlantin merta pysyttelevä _Nautilus_ meitä herkeämättä eteläänpäin 440 kilometrin nopeudella vuorokaudessa. Kapteeni Nemo tahtoi ilmeisesti suorittaa loppuun merenalaisen purjehduksensa maapallon ympäri, enkä epäillytkään etteikö hän Kap Hornin ympäri kierrettyään aikonut palata Tyynen valtameren eteläosaan.

Ned Landilla oli siis ollut täysi syy pelkoonsa. Näillä suurilla, saarettomilla vesillä ei voinut ajatellakaan pakoa; eikä meillä muutenkaan ollut mitään mahdollisuutta asettua kapteeni Nemon tahtoa vastaan. Mutta kun meillä ei täten ollut apua viekkaudesta saatikka ylivoimasta, niin luulottelin että rauhallisella, lujamielisellä taivuttelulla ehkä voisimme jotakin voittaa.

Eikö kapteeni Nemo mahdollisesti tämän maapallon ympäripurjehtimisen suoritettuaan tahtoisi lahjoittaa meille vapauttamme meidän valallista sitoumustamme vastaan, ettemme kellekään ihmiselle ilmaisisi hänen olemassaoloaan? Sellaisen sitoumuksen, jonka vahvistaisimme kunniasanallamme ja iankaikkisen autuuden toivollamme, me varmasti pitäisimme pyhänä. Mutta kuinka voisin ehdottaakaan hänelle sellaista, kuinka pyytää häneltä vapauttamme? Hänhän oli itse alusta alkaen jyrkällä tavalla selittänyt, että hänen olemassaolonsa salassapitäminen vaati meitä pidettäväksi elinkautisessa vankeudessa _Nautiluksessa_. Minun kolmikuukautinen äänettömyyteni tuntui arvatenkin hänestä vaitonaiselta alistumiselta tuohon ehtoon. Eikö palaaminen tähän asiaan herättäisi hänessä epäluuloja, jotka saattaisivat vaikeuttaa ja estää pakosuunnitelmiamme, jos suotuisa sattumus jolloinkin tekisi niiden toimeenpanon taas mahdolliseksi? Minä punnitsin mielessäni kaikkia näitä asianhaaroja ja alistin ne Conseilinkin pohdittaviksi, joka tuli yhtä ymmälle kuin minäkin.

Yllämainittuina 19 päivänä ei matkallamme sattunut mitään merkillistä. Kapteenia näin aniharvoin. Hän työskenteli kirjastossa, jonka pöydällä usein näin hänen jäleltään luonnonhistoriallisia kirjoja avattuina. Minun teokseni "Suurista merensyvyyksistä", jota hän näytti ahkeraan selailleen, oli täynnänsä reunamuistutuksia, jotka toisinaan olivat ristiriidassa minun teoriaini ja väitteideni kanssa. Usein kuulin hänen myöskin soittelevan tunteellisia ja alakuloisia sävelmiä uruillaan, mutta vain yön aikaan ja pimeän vallitessa, kun _Nautilus_ oli nukahtanut autiolle merenselälle.

Tällä osalla matkaamme me purjehdimme päiväkaudet laineitten pinnalla. Meri pysyi miltei autiona. Me huomasimme ainoastaan muutamia harvoja purjealuksia, jotka Intiaan lastattuina suuntasivat kulkunsa Hyväntoivonnientä kohti. Kerran meitä ajoi takaa muutaman valaanpyytäjälaivan veneitä, luullen ilmeisesti alustamme joksikin suunnattoman suureksi ja hyvin arvokkaaksi valaskalaksi. Mutta kapteeni Nemo ei tahtonut antaa noiden reippaiden poikien väsyttää turhaan itseään, vaan hän lopetti ajometsästyksen äkisti sukeltamalla pitemmäksi aikaa aaltojen alle. Tämä tapaus huvitti meitä kaikkia matkamme yksitoikkoisuudessa, ennen kaikkia Ned Landia. En erehtyne jos luulen että häntä kovin suretti, kun ei noiden kalastajain väkäkeihäät voineet kuolettavasti satuttaa panssaripukuista valastamme.

Tällä tapaa kului matkamme aina maaliskuun 13 päivään asti. Mutta silloin suoritti _Nautilus_ luotaustöitä, jotka erikoisesti kiinnittivät mieltäni.

Olimme tähän asti kulkeneet lähes 6,000 peninkulmaa lähtökohdastamme Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tällöin olimme 45°37' eteläisellä leveys- ja 37°53' läntisellä pituusasteella. Näillä paikoin oli toimitettu useita tunnetuita luotauksia sillä seurauksella, ettei luotinauha ollut tavannut pohjaa edes 14--15,000 metrin syvyydellä. Kapteeni Nemo päätti nyt vajottaa aluksensa niin syvälle kuin mahdollista tarkistaakseen näiden luotausten todenperäisyyttä.

Selvää oli ettei tällöin voitu ajatellakaan laskeutumista niin suuriin syvyyksiin vesisäiliöitä täyttämällä, vaan määräsi kapteeni sivutasot asetettavaksi 45° kaltevuuteen, joten _Nautilus_ tulisi laskeutumaan jotenkin pitkäkkäistä kaltevuussuuntaa alaspäin. Potkuri pantiin käymään mahdollisimman kovalla vauhdilla, ja sen nelilehtinen iskupinta pieksi vettä sanomattoman raivokkaasti. Tämän valtavan paineen alaisena _Nautiluksen_ runko tärisi pitkin pituuttaan niinkuin hyvinviritetty soittimenjänne ja sukeltautui säännöllistä suuntaa myöten yhä syvemmälle mustiin vesiin.

Vähitellen jätimme yläpuolellemme kaikki ne vesivyöhykkeet, joissa kalat uivat ja yleensä mikään elollisuus voi menestyä. Yhä syvemmälle painuimme, emmekä vielä 13,000 metrin syvyydelläkään voineet huomata valtameren pohjaa. Mutta 14,000 metrin syvyydellä näin avattujen salonginakkunoiden läpi muutamia mustanpuhuvia vuorenhuippuja, jotka kohosivat mittaamattomista syvyyksistä joittenkin merenalaisten Himalaja- tahi Mont Blanc-vuorten keiloina.