Part 15

Peränpitäjän hytti oli sähköjohdoilla yhdistetty konehuoneen kanssa, niin että kapteeni voi silmänräpäyksessä antaa _Nautilukselle_ minkä vauhdin ja suunnan milloinkin halusi. Hän painoi nyt sähkönappulaa, ja potkurin käynti hidastui heti melkoisesti.

Katselin vaitonaisena korkeata, jyrkkää kallioseinää, jonka sivua liu'uimme eteenpäin ja joka jossakin korkealla päittemme päällä kaartui järkkymättömäksi perustaksi kannaksen hiekkakerrokselle. Tunnin mittaan kuljimme vain muutaman sylen päässä tästä seinämästä. Sen raoista ja syvennyksistä kasvoi ulospäin komeita koralliryhmiä, zoophytejä ja leviä, ja suunnattomat äyriäiset ojentelivat suuria saksiaan meitä vastaan.

Kapteeni ei irroittanut katsettaan kompassista, joka vapaasti riippui hytin katosta. Kädenviittauksilla hän antoi käskyjään perämiehelle, joka tarpeen mukaan muutti aluksen suuntaa.

Neljänneksen yli 10 kapteeni Nemo tarttui itse ruoteliin. Edessämme ammotti leveä, syvä ja pimeä kuilu. _Nautilus_ syöksähti rohkeasti sen sisään. Tavaton kohina kuului sen kummaltakin puolen: Punaisen meren vesi siinä virtasi tunnelin rinnettä pitkin Välimereen. Nuolen nopeudella _Nautilus_ seurasi mukana, vaikka koneet kaikista voimistaan työskentelivät taaksepäin.

Tunnelin kapeassa uomassa erotin seinillä vilkkuvia juovia ja tulikipeniä. Sydämmeni sykki haljetakseen.

Kello 10,35 jätti kapteeni Nemo ruotelin perämiehelle ja sanoi minuun päin kääntyen:

"Välimeri!"

Vajaassa kahdessakymmenessä minuutissa oli _Nautilus_ virran mukana kulkenut Suezin kannaksen alatse.

VI LUKU.

Kreikan saaristo.

Huomenissa, helmikuun 12 p., aamun sarastaessa nousi _Nautilus_ vedenpintaan. Minä ryntäsin yläkannelle. Puolen peninkulman päässä etelässäpäin häämötti Pelusiumin niemen tumma rajaviiva. Virran väkevä vuo oli vienyt meidät yhdestä merestä toiseen. Mutta tuota tunnelia myöten olisi ollut mahdotonta kulkea päinvastaiseen suuntaan.

Kello 7 tienoissa ilmestyivät Ned Land ja Conseil yläkannelle. Nuo erottamattomat ystävykset olivat nukkuneet yönsä makeasti, tietämättä mitään _Nautiluksen_ uroteosta.

"No, herra luonnontutkija", sanoi Ned Land minulle hiukan pilkallisesti, "minnekäs se Välimeri nyt jäikään?"

"Sillä ollaan, arvoisa harpuunamestari", vastasin.

"Hohoo!" huudahti Conseil. "Yölläkö sille ennätettiin?"

"Niin. Viime yön seutuna me muutamassa minuutissa puhkaisimme tuon ylipääsemättömän kannaksen."

"Sitä minä en usko!" vakuutti kanadalainen.

"Siinä teette väärin, mestari Land", sanoin. "Rannikko, jonka näette kaartuvan tuolla etelässä, on Egypti."

Ned Land tirkisteli tarkasti ja kauvan sinnepäin.

"No jo totta tosiaan!" hän huudahti. "Teidän kapteeninne on ensi luokan purjehtija. Nyt siis ollaan Välimerellä! No hyvä. Sittenpä puhelemmekin vähän omasta pikkuasiastamme, mutta niin etteivät syrjäiset kuule."

Arvasin hyvin mihin kanadalainen tähtäsi. Multa siitä huolimatta pidin paraana kuunnella häntä, ja me astuimme kaikki valonheijastajan luo, missä vettä vähimmin roiski päällemme.

"No niin, Ned, nyt kuuntelemme teitä. Mitä teillä on sanomista?"

"Asiani on hyvin yksinkertainen. Nyt olemme Europassa, ja ennenkun kapteeni Nemon päähänpisto lennättää meidät napamerille tahi takaisin Etelämerensaarille, niin ehdotan että puikimme tiehemme hänen paatistaan."

En tahtonut mitenkään asettua vastustamaan seuralaisteni vapaudenhalua, mutta en myöskään omasta puolestani halunnut vielä jättää kapteeni Nemoa. Hänen laivassaan tutustuin joka päivä uusiin valtameren ihmeisiin -- milloin minulla enää olisi tarjona sellaista tilaisuutta?

"Ned ystäväiseni", lausuin, "vastatkaa minulle nyt ihan suoraan! Onko teillä todella ollut ikävä tässä laivassa? Kadutteko sitä, että kohtalon oikusta olette konsanaan joutunut kapteeni Nemon valtaan?"

Kanadalainen mietti hetkisen. Sitten hän pani käsivarret ristiin rinnalleen ja vastasi verkalleen:

"Totta puhuen en ollenkaan sure että olen ollut mukana tällä merenalaisella matkalla. Mutta täytyyhän sen kerran loppuakin. Tämä on minun ajatukseni."

"Se loppuukin aikanaan, Ned."

"Missä ja milloin sitte?"

"Missä? Sitä en tiedä. Milloin? Siihenkään en osaa vastata. Tai oikeammin: se loppuu, kun meillä ei ole enään mitään opittavana meren salaisuuksista."

"Mutta mitä ihmettä te sitte oikeastaan toivotte?" kysyi Ned Land.

"Että tilaisuuksia, joita me voimme ja joita meidän tulee käyttää hyväksemme, ilmautuu yhtähyvin kuuden kuukauden kuluttua kuin nytkin."

"Vai niin! Ja missä luulette meidän ehkä olevan kuuden kuukauden päästä, herra luonnontutkija?"

"Ehkäpä vielä täällä -- ehkäpä Kiinan vesillä. Tiedättehän että _Nautilus_ on nopeakulkuinen alus. Se kiitää valtamerta myöten yhtä sukkelaan kuin pääsky ilmoja tai pikajuna mantereita pitkin. Se ei pelkää vilkasliikkeisimpiäkään vesiä. Kuka sanoo ettei se voi aikanaan joutua Ranskan, Englannin tai Amerikan rannoille, missä pakoa voi yrittää yhtä hyvällä menestyksellä kuin täälläkin."

"Herra Aronnax", lausui kanadalainen totisesti, "teidän johtopäätöksenne lähtevät vääristä edellytyksistä. Te käytätte puhuessanne säännöllisesti tulevaa aikaa: Silloin olemme täällä! Silloin olemme siellä! Minä puolestani puhun nykyisessä aikamuodossa! Me olemme nyt täällä; käyttäkäämme siis tilaisuutta hyväksemme!"

Ned Landin kumoamaton ajatuksenjuoksu pani minut ymmälle, enkä minä muutenkaan kärsi mitään kiertelyjä toisilta, saatikka omalta taholtani.

"Ned ystävä", sanoin hänelle, "kuulkaa nyt vastaukseni. Te olette aivan oikeassa; minun päätelmäni eivät kestä teidän todistelujanne. Me emme voi emmekä saa perustaa toivoamme kapteeni Nemon epäilyksenalaiseen hyvänsuopaisuuteen. Meillä on tiedossamme _Nautiluksen_ salaisuudet. Emme voi ajatellakaan että hän hyvällä päästäisi meidät vapauteen; silloinhan häntä itseään uhkaisi se vaara, että ne tulisivat koko maailman tietoon. Sen sijaan meitä vaatii oma järkemme ja turvallisuutemme jättämään _Nautilus_ ensi sopivassa tilaisuudessa oman onnensa nojaan."

"Hyvä, herra Aronnax. Sitä voi sanoa järkipuheeksi."

"Pyydän vain lisätä yhden huomautuksen. On välttämätöntä, että tuo ensi tilaisuus on täysin sovelias ja meille suotuisa. Ensimmäinen pakoyrityksemme on samalla viimeinen meille mahdollinen. Sen täytyy ehdottomasti onnistua, sillä toista tilaisuutta ei meille enään ilmaudu. Siitä kyllä pitää huolen kapteeni Nemo, joka ei koskaan antaisi meille anteeksi ensimmäistä onnistumatonta yritystämme."

"Kaikki tuo on totta", vastasi kanadalainen. "Mutta huomautuksenne soveltuu mihin pakoyritykseen hyvänsä, tapahtuipa sellainen parin vuoden tahi parin päivän perästä. Ratkaisun täytyy olla seuraava: jos ilmautuu suotuisa tilaisuus paetaksemme, niin on meidän käytettävä sitä hyväksemme."

"Aivan niin, Ned. Ja nyt pyydän teidän sanomaan minulle, millainen on mielestänne suotuisa tilaisuus?"

"Sellainen tapaus että _Nautilus_ jonain pimeänä yönä sattuisi lähelle Europan rantaa."

"Koettaisitteko silloin pelastua uimalla?"

"Kyllä, jos olisimme tarpeeksi lähellä rantaa ja laiva kulkisi vedenpinnalla."

"Entä päinvastaisessa tapauksessa?"

"Silloin koettaisin anastaa purren. Minä osaan kulkea sillä. Me astuisimme siihen salakähmää, irrottaisimme kiinnitysruuvit ja nousisimme pintaan ilman että edes peränpitäjäkään huomaisi pakoamme."

"Hyvä, Ned. Ottakaa siis vaaria sellaisesta tilaisuudesta; mutta elkää unohtako että olemme hukassa, jos epäonnistumme."

Näin päättyi tämä keskustelu, josta meille aikanaan koitti varsin vakavat seuraukset. Täytyy vielä sanoakseni, että olosuhteet kanadalaisen suureksi harmiksi näyttivät muodostuvan sellaisiksi kuin ennustin. Epäilikö kapteeni Nemo meitä tultuamme näille vilkasliikkeisille vesille, vai tahtoiko hän vain muuten salata itsensä Välimertä kyntäviltä epälukuisilta aluksilta? Sitä en tiedä; mutta enimmäkseen kulki _Nautilus_ vain etäällä rannikoista ja hyvin syvällä. Kreikan saariston ja Vähän Aasian välillä emme tavanneet pohjaa edes 2,000 metrinkään syvyydessä.

Ja vain tällä tapaa sain minä tutustua ensimmäiseen vastaansattuvaan klassillisen Arkipelaagin saarista, Sporaadeihin kuuluvaan Karpathokseen. Näin siitä ainoastaan sen graniittiperustukset salongin lasiruutujen lävitse. Tämä saari, jolla Protaios muinen kaitsi Neptunon karjoja, on nykyiseltä nimeltään Skarpanto ja sijaitsee Rhodoksen ja Kreetan välillä.

Seuraavana päivänä, helmikuun 14:ntenä, päätin käyttää osan päivän hetkistä tutkiakseni Arkipelaagin kalastoa; mutta jostakin syystä pysyivät salongin akkunaluukut tiukasti kiinni. Määrätessämme _Nautiluksen_ asemaa olin huomannut sen kulkevan Kandiaa eli Kreetaa kohti. Sinä ajanhetkenä, jolloin olin astunut _Abraham Lincolniin_, oli koko saari noussut kapinaan turkkilaisten hirmuvaltaa vastaan. Mutta miten kapina sittemmin oli luonnistunut, se oli minulle tuiki tuntematonta; eikä kapteeni Nemo, joka oli lopettanut kaiken yhteyden maankamaran asukkaiden kanssa, tietystikään ollut oikea mies ilmoittamaan minulle asianlaitaa.

En senvuoksi viitannutkaan koko tapaukseen, kun illalla istuin hänen kanssaan kahdenkesken salongissa. Muutenkin hän minusta tuntui tavallista vaitonaisemmalta ja miettiväisemmältä. Jostakin syystä hän kuitenkin antoi määräyksen että akkunaluukut avattaisiin; ja kävellen edestakaisin yhdeltä luukulta toiselle katseli hän tarkasti vesivuoria kummallakin puolellamme. Mitä hän etsi? Mistäpä sen olisin arvannutkaan; tyydyin vain tähystelemään vilkasta kalamaailmaa edessäni. Silmäni eivät väsyneet ihailemaan niiden monikiuhtavia muotoja ja helakoita värejä, kunnes yht'äkkiä minua kohtasi odottamaton näky.

Meren keskellä näkyi mies, sukeltaja arvatenkin, ainoana pukunaan nahkavyö ja siinä kukkaro. Se ei ollut mikään aaltojen ajelema kuollut ruumis, vaan elävä ihminen, joka ui voimakkain vedoin syvällä vedessä, kadoten tuon tuostakin näkyvistäni pinnalle hengittääkseen ja sukeltaen taas alas.

Minä käännyin nopeasti kapteenin puoleen ja huudahdin liikutettuna:

"Ihminen! Haaksirikkoinen! Hänet täytyy pelastaa mihin hintaan hyvänsä!"

Kapteeni ei vastannut mitään, vaan tuli luokseni akkunaruudun ääreen.

Mies läheni alustamme ja painaen kasvonsa ruutuun katseli meitä.

Suureksi ällistyksekseni kapteeni antoi hänelle merkin. Sukeltaja vastasi siihen, jonka jälkeen hän kohosi pintaan eikä enää näyttäytynyt.

"Elkää olko levoton", sanoi kapteeni minulle. "Se oli Nikolaos Kap Matapanista, liikanimeltä Kalastaja. Hän on yleisesti tunnettu Kyklaadeilla. Mainio sukeltaja muuten! Vesi on hänen elementtinsä, jossa hän oleksii enemmän kuin maalla, sillä hän toimittaa uiden asioita saarelta toiselle, aina Kreetaan asti."

"Tunnetteko hänet, kapteeni?"

"Miksikäs en, herra Aronnax?"

Tämän sanottuaan hän meni salongin vasemmalla seinämällä olevan eräänlaisen kassakaapin luo. Kaapin vieressä näin raudoitetun arkun, jonka kannessa olevaan vaskilevyyn oli piirretty _Nautiluksen_ alkukirjain ja sen alla kapteeni Nemon tunnuslause: _Mobilis in mobile_.

Minun läsnäolostani välittämättä hän avasi kaapin, jossa oli iso joukko metalliharkkoja.

Nämä harkot olivat _kultaa!_ Mistä kapteeni saikaan moisen määrän tätä kallista metallia, jonka arvoa en uskaltanut käydä laskemaankaan? Ja mihin tarkoitukseen hän aikoi sitä käyttää?

En virkkanut sanaakaan. Minä vain katsoin. Kapteeni otti harkon toisensa jälkeen ja pani ne arkkuun, kunnes se tuli täyteen. Arvioin sen sisällyksen 1,000 kiloksi, joka vastasi viittä miljoonaa markkaa.

Kapteeni lukitsi arkun huolellisesti ja kirjoitti sen kanteen osotteen uuskreikkalaisilla kirjaimilla, kuten minusta näytti.

Sitten hän painoi sähkönappulaa. Neljä miestä astui sisään ja työnsi vaivoin arkun salongista käytävään. Ovi sulkeutui, ja hetken perästä kuului kuinka arkkua väkipyörillä hinattiin rautaportaita ylöspäin.

Samassa tuokiossa kapteeni Nemo kääntyi puoleeni.

"Sanoitteko jotakin, professori?" hän kysyi.

"En mitään, kapteeni."

"Siinä tapauksessa pyydän toivottaa teille hyvää yötä, herra Aronnax."

Näin sanoen hän lähti ulos salongista.

Mikäpäs siinä auttoi minunkaan muu kuin vetäytyä hyttiini, kovasti aprikoiden asiaa kuten saattaa uskoa. Koetin nukkua, mutta turhaan. Etsin mielessäni jotain yhteyttä sukeltajan odottamattoman ilmautumisen ja kullalla täytetyn arkun välillä. Kohta tunsin jytinää ja keikkumista, josta päätin _Nautiluksen_ nousevan alemmista vesikerroksista ylös merenpintaan.

Sitten kuulin askelten töminää yläkannelta. Ymmärsin että vene irrotettiin ja laskettiin veteen. Kaksi tuntia myöhemmin uudistui sama kolina. Vene hinattiin ylös ja sijoitettiin kuurnaansa, jonka jälkeen _Nautilus_ jälleen painui aaltojen alle. Nuo miljoonat olivat siis lähetetyt määräpaikkaansa. Mihin Europan kolkkaan? Ken oli niiden vastaanottaja?

Seuraavana päivänä kerroin Conseilille ja kanadalaiselle yön tapahtumista. He joutuivat yhtä paljon ihmeisiinsä kuin minäkin.

"Mutta mistä vietävästä hän ottaa nuo miljoonat?" huudahti kanadalainen.

Siihen en voinut vastata mitään. Aamiaisen syötyäni menin salonkiin ja istahdin työskentelemään. Aina kello 5:teen asti järjestelin ja korjailin muistiinpanojani: Mutta silloin -- aivankuin johtuen kiihottuneesta mielentilastani -- tuntui salongissa niin ankaraa kuumuutta, että minun oli pakko riisua päällysvaatteeni. Se oli merkillistä, sillä emmehän enää olleet troopillisilla seuduilla, eikä _Nautilus_ muutenkaan syvällä veden sisässä kulkien kärsinyt lainkaan lämpömäärän muutoksista. Katsahdin manometriin. Se osotti 60 metrin syvyyttä, minne ilmanlämpö ei mitenkään enää voinut vaikuttaa.

Koetin jatkaa työtäni, mutta kuumuus kävi viimein vallan sietämättömäksi.

"Olisikohan laivassa tulipalo?" arvelin itsekseni.

Aijoin juuri lähteä salongista, kun kapteeni Nemo astui sisään. Hän läheni lämpömittaria, tutki sitä ja sanoi sitten minulle:

"Kaksiviidettä astetta."

"Minä huomasin sen, kapteeni", vastasin; "ja jos tätä lämpöä vielä lisäytyy, ei täällä enää voi olla."

"Oh, herrani, lämpö lisäytyy vain siinä tapauksessa että itse tahdomme."

"Voitteko mielenne mukaan järjestää meren lämpöä?"

"En; mutta minä voin poistua kauvemmaksi lieden luota, josta sitä leviää."

"Tuleeko lämpö siis jostakin erityisestä kohdasta ulkoapäin?"

"Niin tulee; me kuljemme kiehuvan kuumassa vesivirrassa."

"Onko se mahdollista?"

"Katsokaa itse!"

Luukut avattiin, ja minä näin meren _Nautiluksen_ ympärillä aivan valkoisena. Rikkihöyrypilviä leiskahteli veden läpi, joka kiehui kuin tulella olevassa kattilassa. Laskin käteni ruudulle, mutta sain heti vetää sen takaisin, sillä lasi oli aivan kuuma.

"Missä nyt olemmekaan?" kysyin.

"Santorini-saaren läheisyydessä; siinä salmessa, joka erottaa toisistaan Nea-Kamennin ja Palea-Kamennin. Tahdoin näyttää teille vedenalaisen tulivuorenpurkauksen."

"Minä luulin että nuo saaret olivat jo valmiiksi muodostuneet", huomautin.

"Mitään ei voi sanoa valmiiksi muodostuneeksi näillä tuliperäisillä seuduilla", vastasi kapteeni Nemo, "missä maanalainen tuli alituisesti koskettelee ja toiseksi muodostelee maankuorta. Uusia saaria nousee sen vaikutuksesta yhäti meren kohdusta, ja entisiä yhtyy toisiinsa. Tyynessä meressä synnyttävät likoeläimet uusia maita ja mantereita; täällä se tapahtuu maanalaisen tulen toimesta. Katsokaahan, professori, mikä toiminta syvällä aaltojen alla tapahtuukaan."

Palasin jälleen akkunaruudun ääreen. _Nautilus_ ei liikkunut ollenkaan. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi. Meri oli käynyt valkoisesta punaiseksi, mikä värinmuutos johtui jostakin rautasuolasta. Vaikka akkunaluukut ja ovet salongissa olivat ilmanpitävästi suljetut, levisi siellä tukahuttava rikinhaju; ja minä näin tulipunaisia liekkejä, jotka himmensivät sähkölamppujen valonkin.

Olin kuin löylykylvyssä, hikoilin, olin tukahtua, melkein kiehumaisillani.

"Nyt emme voi enää viipyä tässä suopakattilassa", ähkyin kapteenille.

"Ei se järkevätä olisikaan", vastasi kapteeni yksikantaan.

Hän antoi käskynsä. _Nautilus_ kääntyi ja jätti jälelleen tuon sulatusuunin, jota sekään ei voinut rankaisematta uhmata. Neljännestunnin perästä hengitimme jo vapaasti vedenpinnalla.

Mieleeni juolahti, että jos Ned Land näillä vesillä olisi valinnut karkaamistilaisuuden, niin emme olisi hengissä päässet tuosta tulimerestä.

Seuraavana päivänä, helmikuun 16:ntena, jätimme tämän Välimeren osan, joka Rhodos-saaren ja Aleksandrian välillä on aina 3,000 metriäkin syvä; ja sivuutettuaan matkan päästä Kerigon ja Kap Matapanin purjehti _Nautilus_ nyt ulkopuolella Kreikan saariston vesiä.

VII LUKU.

Välimeren päästä päähän kahdeksassaviidettä tunnissa.

Välimeri, tuo sininen meri ennen kaikkia muita, vanhain juutalaisten "suuri meri", kreikkalaisten "meri", roomalaisten "meidän meri"; rantamillaan oranssipuita, myrttipensaita, aloekasveja, kaktuslajeja ja meripiinioita; ryhmyisten vuorten saartama; yllään puhdas ja kirkas ilma, mutta allansa maanalaisen tulen alati möyryävä ahjo -- tämä meri on todellinen taistojen tanner, jolla Neptunus ja Pluto yhäti kamppailevat maailmanherruudesta! "Sillä, sen rannoilla ja vesillä ihminen saa uusia voimia maapallon vahvistavimmassa ilmastossa", sanoo Michelet.

Mutta niin kaunis kuin Välimeri onkin, ennätin vain saada pikaisen yleissilmäyksen tästä altaasta, jonka vesimäärä peittää kahden miljoonan neliökilometrin laajuisen pinnan. Kapteeni Nemon persoonallisesta asiantuntemuksesta ei minulla myöskään ollut mitään apua, sillä tuo salamyhkäinen henkilö ei näyttäytynyt kertaakaan nopealla matkallamme tämän meren päästä päähän. Minä arvioin sen väylän pituuden, jonka _Nautilus_ kulki Välimeren sinisten aaltojen alitse, likimäärin 250 peninkulmaksi, ja sen matkan me suoritimme kaksi kertaa neljässäkolmatta tunnissa. Lähdettyämme aamulla helmikuun 16:ntena Kreikan vesiltä olimme ennen auringonnousua 18 p:nä kulkeneet Gibraltarin salmen lävitse.

Huomasin selvästi, ettei kapteeni Nemoa miellyttänyt tämä Välimeri, jonka rantamaita hän juuri tahtoi välttää.[17] Sen aallot ja tuulet toivat hänelle liian paljon ikäviä muistoja, kenties sisäisiä kärsimyksiäkin. Hänen täytyi tulla täällä toimeen ilman sitä liikuntavapautta, jonka valtameret soivat hänelle, eikä hänen _Nautiluksensa_ tuntenut itseään turvalliseksi Europan ja Afrikan liian läheisten rantojen välissä.

Niinpä olikin kulkunopeutemme tällöin viisikolmatta solmuväliä tunnissa. Hyvin ymmärrettävästi täytyi siis Nedinkin suureksi ikäväksensä luopua kaikista karkaamisajatuksista. Hän ei voinut laskea vesille ja käyttää hyväkseen laivan purtta, kun kuljimme 12--13 metrin nopeudella sekunnissa. Se olisi ollut samallainen hullunyritys kuin jos olisi hypännyt alas yhtä nopeasti kiitävästä pikajunasta. Eikä laivamme noussut vedenpintaan muulloin kuin yönaikaan uudistamaan ilmavarastoaan, ja sen kulku ohjattiin yksinomaan kompassin ja lokikirjan avulla.

En siis nähnyt tämän meren vedensisäisistäkään nähtävyyksistä enempää kuin pikajunan matkustaja näkee ohikiitävistä maisemista, nimittäin etäisiä kuvia näköpiirin reunalta, mutta ei lainkaan lähinnä olevia esineitä, jotka suhahtavat ohitse salamannopeudella. Kuitenkin voimme Conseil ja minä salongin isoista akkunoista huomata muutamia Välimeren kalalajeja, jotka voimakkailla evillään voivat lyhyen tuokion seurata _Nautiluksen_ kupeilla.

Keskellä vesivuorta sivuillamme, jota sähkövalo kirkkaasti valaisi, puikkelehti jättiläisrauskuja aivankuin levitettyjä hartiahuiveja, ollen vatsanpuolelta valkoiset ja selästä täplikkään tummanharmaat. Neljän metrin pituiset haikalat, joita sukeltajat täällä kovin pelkäävät, kilpailivat keskenään nopeudessa. Kultakaloja Sparus-sukua tapasi yli metrin mittaisiakin, kimaltelevina hopean- ja sinihohtoisessa väriupeudessaan, joka jyrkästi erosi niiden synkänvärisistä evistä; nämä kalat, jotka muinoin olivat pyhitetyt Venukselle, ovat erittäin hyvälihaisia ja ovat säilyttäneet alkuperäisen kauneutensa monien geoloogisten aikakausien halki. Muhkeat sammet, pituudeltaan 8--10 metriä, uivat kilpaa haikalojen kanssa, vaikkeivät pitkältä leikissä kestäneetkään. Ne oleskelevat kaikissa merissä, nousevat keväisin virtaa ylöspäin suuriin jokiin kuten Wolgaan, Tonavaan, Po'hon, Loireen, Oderiin, ja elävät sillistä, makrillista, lohesta ja turskasta; jo Lukulluksen päivinä oli sen liha herkkuruokaa. Mutta eniten ihailin makrillinsukuista tonnikalaa, joka seuraa laivoja etsien niiden varjossa suojaa troopillisen auringon hehkulta. Väsymättä katselin sen sileätä, sukkulanmuotoista ruumista, joka on selältä mustansininen ja alta hopealta välkkyvä sekä varustettu pienellä päällä, harvinaisen voimakkailla rintaevillä ja syvään sisäänuurretuilla pyrstöevillä; se voi kasvaa viidenkin metrin pituiseksi.

Zoophytien eli kasvinnäköisten vesieläinten näimme etenkin Sisilian ja Tunisin rannikon välillä, missä merenpohja -- samoin kuin Gibraltarin ja Ceutan välillä -- kohoo äkkijyrkäksi vedenalaiseksi harjuksi, muodostavan kokonaisia eläviä puutarhoja. Siellä oli monenlaisia sieniä, merimakkaroita, merililjoja, joiden punertavat ripset värjäsivät veden laajalta purppurankarvaiseksi, auringonspektrin värisiä merikurkkuja ynnä meritähtiä.

Helmikuun 16 ja 17 päivän välisenä yönä hiipi _Nautilus_ varovasti äskenmainitun rajaharjun yli ja saapui Välimeren toiseen isoon altaaseen, jonka suurin syvyys on 3,000 metriä. Täällä loppuivat kaikki äskeiset katseltavat; tuskin huomasimme enää isompia kalojakaan, kun ne varjojen tavoin kiitivät ohitsemme. Potkurinsa avulla liiti _Nautilus_ näet viettävää pohjarinnettä alaspäin meren syvimpiin kohtiin.

Mutta siellä tarjoutui toisia nähtävyyksiä, syvästi liikuttavia ja hirvittäviä laadultaan. Kuljimme näet siinä Välimeren osassa, jossa haaksirikkoja tapahtuu tuhkatiheään. Kuinka monta laivaa onkaan kadonnut tietymättömiin Algierin rannikon ja Provencen välillä! Tällä pikaisella matkallamme syvissä vesikerroksissa näin merenpohjalla suuren joukon hylynjätteitä, joista toiset olivat korallien, toiset ruosteen ja mudan peittämiä; täynnänsä ankkureita, tykkejä, luoteja, teräsköysiä, potkurinpalasia, koneenosia, rikkinäisiä silinterejä, pohjattomia höyrykattiloita sekä emäpuita hankoineen, jotka osaksi uiskentelivat mädäntyneinä vesikerroksissa, osaksi seisoivat pystyssä tai pohjaan kaatuneina.

Minä huomasin että Välimeren pohja täyttyi laivanhylyistä yhä enemmän sitä mukaa kuin _Nautilus_ lähestyi Gibraltarin salmea. Afrika ja Europa vetäytyivät yhä lähemmäksi toisiaan; ja juuri tuossa kapeassa salmessa ovat laivojen yhteentörmäykset lukuisimmat.

Mutta nopeasti ja välinpitämättömästi kiiti _Nautilus_ täysin konein eteenpäin kaikkien näiden surullisten haaskojen ohi. Helmikuun 18 p. kello 3 aamulla se saapui Gibraltarin salmeen.

Tässä salmessa on kaksi virtaa: ylempi, joka on tunnettu jo kauvan aikaa sitten ja joka vie valtameren vedet Välimeren altaaseen; ja toinen alempi virta, joka käy päinvastaiseen suuntaan ja jonka olemassaoloa on hyvillä syillä voitu päätellä. Sillä Välimeren veden, jota alituisesti lisäävät sekä Atlantin aallot että sen kaikkien jokisuistamojen vedet, pitäisi joka vuosi kohota keskitasonsa yli, koska sen haihtuminen on vallan mitätön. Multa niin ei kuitenkaan tapahdu; ja sen nojalla on voitu olettaa löytyväksi toinen, alempi virta, jonka kautta ylitäytinen Välimeri luovuttaa liikavetensä Atlantin valta-uomaan.

Niin onkin todella laita; ja tätä alempaa, edelliselle vastakkaista virtaa käytti _Nautilus_ nyt hyväkseen. Se sukeltautui nopeasti ahtaan salmen lävitse. Silmänräpäyksen ajan vilahti silmääni Herkuleen temppelin ihanat jäännökset, jotka Pliniuksen kertomuksen mukaan vajosivat meren pohjaan yhdessä sitä kannattavan saaren kanssa; ja muutaman minuutin jälkeen me jo kelluimme Atlantin valtameren aalloilla.

VIII LUKU.

Vigo-lahti.