Part 14

Puolipäivän aikaan vihdoin kynnimme Punaisen meren aaltoja.

Punainen meri, tämä Raamatun kertomusten pyhittämä merenpoukama, jonka vettä eivät koskaan uudista sateet eivätkä minkään isomman joen tuomat lisät, mutta joka alituisesti menettää sitä äärettömän haihtumisen kautta, niin että siitä joka vuosi katoaa vettä lähes kahden metrin korkeudelta! Merkillinen lahti, joka kenties aikoja sitten olisi jo aivan kuivillaan, jos se olisi yhtä suljettuna sisämerenä kuin naapurinsa Kaspian meri ja Kuollut meri. Näiden pinta vajoo vuosittain vain sen verran, että niiden haihtumista juuri vastaa jokien niiden helmaan tuomat lisävedet.

Tämä Punainen meri on 260 peninkulmaa pitkä ja keskimäärin 14 peninkulmaa leveä. Jo Egyptin Ptolemaiojen ja Rooman keisarien aikana se oli maailmankaupan valtasuoni, jollaiseksi sen Suezin kanavan aukaiseminen uudella ajalla tuli vielä suuremmassa määrässä tekemään.

En koettanutkaan udella, mikä oikku kapteeni Nemon oli saanut pujahtamaan tähän lahteen. Hän kulki nyt eri korkeuksilla, milloin nousten vedenpintaan, milloin sukeltaen sen alle välttääkseen jotakin vastaantulevaa laivaa, niin että minulla oli tilaisuus tutustua tähän ihmeelliseen mereen niinhyvin sen pinta- kuin sisäosissa.

Helmikuun 8 p. varahin aamulla saimme näkyviimme Mokkan, jonka raunioittuneet muurit jo kaatuisivat pelkästä tykinjyrinästäkin. Ennen vanhaan se oli tärkeä kaupunki, jossa oli kuusi yleistä kauppatoria ja kuusikolmatta moskeijaa ja jota vahvat linnoitusmuurit ympäröivät kolmen kilometrin mittaisena vyöhyeenä.

Nyt läheni _Nautilus_ Afrikan rannikkoa, jossa vesi on paljon syvempää. Siellä, kristallikirkkaassa vedessä, me saimme salongin akkunain läpi katsella ihania merenalaisia maisemia, joissa vaihtelivat kimaltelevat korallimetsät ja sametinpehmeän levä- ja haurakasvullisuuden peittämät kalliojärkäleet. Mutta nämä kivimetsät esiytyivät koko kauneudessaan vasta itäisellä rannikolla, jonne _Nautilus_ taas kohta kääntyi. Siellä ne eivät kukoistaneet ainoastaan pinnan alla, vaan kohosivat aina kahdenkymmenen metrin korkeuteen sen yläpuolelle, muodostaen haaveellisia köynnöskiehkurarakennuksia.

Kuinka viehättäviä hetkiä vietinkään tällä tapaa salongin isojen akkunaruutujen ääressä, kuinka monia tuntemattomia vedenalaisen eläin- ja kasvikunnan tuotteita sain ihailla sähköheijastajamme hohteessa! Sienen näköisiä sammallajeja, urkukoralleja, jotka näyttivät odottavan Pan-jumalaa soittelemaan, kierremäisiä kotiloita, jotka asettuvat asumaan korallipuiden syvennyksiin, sekä ennen kaikkia sieniä lukemattomissa muodoissa, jalkamaisia, lehtimäisiä pallomaisia, sormimaisia ja maljamaisia. Ne ansaitsivat hyvin kalastajien niille antamat runolliset nimet: kori, kukkaterttu, värttinä, hirvensarvi, jalopeurajalka, riikinkukonpyrstö, merenjumalanhansikas j.n.e. Niiden kuitumaisesta, hyytelömäisen aineen peittämästä kudoksesta suihkuaa lakkaamatta ulos pieniä vesisäteitä; siten merivesi, joka on vienyt ravintoa ja elämää jokaiseen soluun, poistuu yhteisestä ruumiista yhtenäisen, kokoonpuristuvan liikkeen kautta. Tuo hyytelömäinen päällysaine polyypin kuoltua katoaa ja märkänee, synnyttäen ammonjakkia. Jälelle jäävät vain sarvimaiset eli piimäiset kuidut, joiden muodostamaa verkkoa me käytämme pesusienenä.

Nämä polyypit istuvat kiinni kallioissa, nilviäisten kuorissa ja eräitten vesikasvien varsissa. Ne asettuvat kaikkein pienimpiinkin aukkoihin ja syvennyksiin, milloin leviten reunojen yli, milloin työntyen ylös- tai riippuen alaspäin niinkuin korallieläimet. Niitä pyydetään Välimerestä, etupäässä Kreikan saaristosta ja Syyrian rantamilta sekä Punaisesta merestä. Pyytäminen tapahtuu joko pohjanaarauksella tahi sukeltamalla. Jälkimmäinen tapa on hyödykkäämpi, sillä vahingoittumattomista sienistä maksetaan enemmän.

Helmikuun 9 p. olimme Punaisen meren leveimmällä kohdalla, joka ulottuu Suakimista läntisellä rannikolla Quonfodahiin itärannikolla ja on läpimitaltaan 19 peninkulmaa.

Kun keskipäivän aikaan auringonkorkeus oli mitattu, tuli kapteeni Nemo yläkannelle missä silloin olin. Vannoin itsekseni valan etten nyt päästäisi häntä käsistäni, ennenkuin olisin saanut edes aavistuksen hänen nykyisestä matkasuunnitelmastaan. Heti minut huomattuaan hän astui luokseni, tarjosi minulle kohteliaasti sikarin ja kysyi:

"No niin, herrani, kuinka Punainen meri teitä miellyttää? Oletteko tarpeeksi tutkinut sen kohdussa piileviä aarteita, sen kaloja ja kasvieläimiä, sen sienilajeja ja korallimetsiä? Oletteko nähnyt vilauksen sen rannoilla olevista kaupungeista?"

"Kyllä, kapteeni Nemo", vastasin, "ja _Nautilus_ on aivan omiaan tämänlaisia tutkimuksia varten. Ah, tämäpä oikein älyllinen alus!"

"Niin, herrani, älyllinen, uljas ja haavoittumaton. Se ei pelkää Punaisen meren hirmumyrskyjä eikä sen merivirtoja ja kareja."

"Todella on tämä meri muinaisista ajoista asti ollut vaarallisuutensa takia hyvin huonossa maineessa."

"Niin onkin, professori Aronnax, nimittäin ennen höyryvoiman aikoja. Pitää muistaa kuinka ensimmäiset merimiehet uskalsivat ulos aukealle merelle kehnoista lankuista kyhätyissä aluksissaan, joiden kyljet olivat kiinnitetyt palmunniinellä, tilkityt piellä ja sivellyt hylkeenrasvalla. Heillä ei ollut edes mitään tähtitieteellisiä kojeita matkansa määräämistä varten, vaan saivat he antaa alustensa ajella umpimähkään tuulten ja merivirtojen avulla, joiden suuntia he kehnosti tunsivat. Nykypäiväin höyrylaivojen ei tarvitse välittää näiden seutujen passaatituulista. Niiden päälliköt ja miehistöt eivät matkalle lähtiessään uhraa sovitusuhreja merenjumalille niinkuin ennen vanhaan tehtiin, eivätkä he perille tultuaan lähde kukkasseppeleillä ja kultanauhoilla koristettuina temppeleihin kiittämään jumalia onnekkaasta matkasta."

"Tuntuu siis siltä kuin olisi höyry karkoittanut kiitollisuudentunteen merimiesten sydämmistä", sanoin. "Mutta koska näytätte perinpohjin tuntevan tämän meren, kapteeni, niin voitteko sanoa mistä se on nimensä saanut?"

"Siitä on olemassa monta selitystä, herra Aronnax. Tahdotteko tietää mitä mieltä muuan 14 vuosisadan kirjailija on asiasta?"

"Kernaasti."

"Tämä haaveilija väittää meren saaneen nimensä Israelin lasten kulusta sen poikki, jolloin Farao joukkoineen hukkui sen laineisiin:

"Ihmeen tämän merkiksi sini muuttui punaksi. Siitä sitten nimi sen ompi meri Punainen."

"Todella runollinen selitys, kapteeni, mutta ei vallan tyydyttävä. Tahtoisin tietää mitä itse siitä arvelette."

"Minun mielestäni nimitys Punainen meri on käännös heprealaisesta sanasta 'Edom'; ja syy, miksi vanhat kansat antoivat merelle tämän nimen, johtuu veden omituisesta väristä."

"Mutta tähän asti olen siinä nähnyt vain kirkkaita, aivan värittömiä laineita."

"Niin kyllä, mutta kunhan tulemme pohjemmaksi, niin saatte nähdä Tor-lahdelman vallan veripunaisena."

"Tämä väri johtuu kai mikroskooppisista levistä?"

"Niin, purppuranvärisestä, limaskaisesta aineesta, jota pienenpienet vesikasvit erittävät itsestään. Näitä kasvia menee kokonaista 40,000 neliömillimetrin suuruiselle alalle. Ehkäpä Tor-lahdelle tullessamme tapaatte niitä."

"Ette siis kynnä ensi kertaa Punaista merta _Nautiluksellanne_?"

"En, professori."

"Puhuimme äsken Israelin lasten kulusta tämän meren yli ja egyptiläisten surkeasta surmasta. Uskallanko kysyä, oletteko veden alla liikkuessanne nähnyt mitään jälkiä tästä tapahtumasta?"

"En, professori, ja hyvin pätevä syy siihen on se, että paikka mistä Moses aikoinaan vaelsi ylitse on nyt niin kuivettunut, että kameeli tuskin voi siinä kavioitaan kostuttaa. Minun _Nautilukseni_ ei voi siitä kulkea."

"Missä se paikka on?"

"Hiukan Suezin yläpuolella, siinä haarakkeessa joka muinoin, kun Punainen meri ulottui aina kannaksella oleviin suolajärviin saakka, muodosti näiden laskun. Sen ylitse täytyi Israelin lasten kulkea päästäkseen luvattuun maahan, ja siinä sattuivat Raamatun kertomat tapaukset joko yliluonnollisen ihmeen kautta tai muuten. Olen siis sitä mieltä, että jos sikäläisellä hiekkapohjalla toimitettaisiin kaivauksia, niin löydettäisiin vanhoja egyptiläisiä aseita ja kapineita."

Tästä johduimme puhumaan par'aikaa suoritettavasta suurtyöstä, Suezin kanavan rakentamisesta. Huomautin ettei _Nautiluksen_ tapaiselle alukselle olisi erityistä hyötyä kanavasta.

"Sen myönnän, mutta sen sijaan koko maailmalle", vastasi kapteeni Nemo. "Vanhan ajan ihmiset ymmärsivät jo kuinka hyödyllinen Punaisen meren ja Välimeren välitön yhteys olisi ollut heidän kaupalleen; mutta he eivät älynneet kaivaa suoraa kanavaa, vaan yhdistivät sen Niiliin käyttäen tätä väliketjunaan. Perinnäistarun mukaan alotettiin Sesostriin aikana kaivaa Niiliä Punaiseen mereen yhdistävää kanavaa. Varmaa ainakin on että farao Neko v. 615 e.Kr. rupesi kaivattamaan kanavaa Niilistä sen Egyptin tasangon osan läpi, joka koskee Arapiaan. Tätä kanavaa voitiin vasten virtaa kulkea neljässä päivässä päästä päähän, ja se oli niin leveä että neljä 3-soutuista laivaa voi purjehtia siinä rinnakkain. Sitä jatkoi Hystaspeen poika Dareios ja työn lopetti todennäköisesti Ptolemaios II. Vaikka sitä heikon virtansa vuoksi voitiin purjehtia vain muutamina kuukausina vuodessa, käytettiin sitä kauppatienä aina keisari Antoninus Piuksen aikaan asti. Sitten oli se käyttämättömänä pitkät ajat, hiekottui umpeen, avattiin jälleen kaliifi Omarin toimesta ja täytettiin vihdoin ainaiseksi v. 761 tahi 762 kaliifi Almansurin käskystä, joka siten tahtoi estää elinvarain tuonnin häntä vastaan kapinoivalle Muhammed-ben-Abdullahille. Sotaretkellään Egyptissä keksi kenraalinne Bonaparte jätteitä näistä töistä Suezin aavikossa ja oli vuoksen yllättämänä saada joukkoineen surmansa vähän ennen saapumistaan Hadjarothiin -- samaan paikkaan missä kolmetuhatta vuotta aikaisemmin oli sijainnut Moseksen leiri."

"No niin, kapteeni, mitä vanhat kansat eivät rohjenneet yrittää -- luoda laivayhteyttä molempain merien välille, joka 900 peninkulmalla lyhentää matkan Cadizista Itä-Intiaan -- sen on herra Lesseps tehnyt; ja kohdakkoin on hän Afrikasta tehnyt suunnattoman saaren."

"Niin, herra Aronnax. Saatte olla ylpeä maanmiehestänne. Hän alotti kuten monet muutkin kokien suruja ja vastoinkäymisiä, mutta hän voitti lopultakin, sillä hänellä oli neroa ja tahdonvoimaa. Valitettavasti en voi viedä teitä Suezin kanavan läpi; mutta ylihuomenna, tultuamme Välimerelle, saatte nähdä pitkät aallonmurtajat Port-Saidin edustalla."

"Välimerelle tultuamme!" huudahdin.

"Niin, professori. Ihmetyttääkö se teitä?"

"Ihmettelen vain sitä että jo ylihuomenna voisimme olla Välimerellä. Kanavaahan vasta par'aikaa kaivetaan; ja voidaksenne purjehtia Afrikan ympäri tässä ajassa pitäisi teidän voida antaa _Nautilukselle_ vallan yliluonnollinen nopeus."

"Kuka sanoo että sen pitäisi kiertää Afrikan ympäri?"

"Mutta jollei laivanne kulje kuivaa maata pitkin kannaksen yli..."

"Tai sen alitse, herra Aronnax."

"Alitseko?"

"Aivan niin", vastasi kapteeni levollisesti. "Jo kauvan sitten suoritti luonto tämän kannaksen alla saman työn, jota ihmiset nyt tekevät sen yläpinnalla."

"Mitä? Olisiko kulkuväylä siis olemassa?"

"On kyllä, maanalainen väylä, jonka olen ristinyt Arapian tunneliksi ja joka Suezista alkaen päättyy Pelusiumin lahteen."

"Mutta eikö Suezin kannas ole juoksuhietaa?"

"On pinnaltansa. Mutta jo viidenkymmenen metrin syvyydellä tapaa järkkymättömänä kalliopohjan."

"Sattumaltako tulitte keksineeksi tuon väylän?" kysyin yhä enemmän ihmeissäni.

"Sekä sattumalta että järkisyitten perusteella, professori, ja paljoa suuremmassa määrässä järkisyitten."

"Kapteeni, minä kuulen teitä, mutta korvani niskoittelevat kuulemataan vastaan."

"Herra professori", vastasi kapteeni, "aivan yksinkertainen luonnonhistoriallinen aprikoiminen sai minut keksimään tämän kulkuväylän, jonka minä yksin tunnen. Olin huomannut että niinhyvin Punaisessa meressä kuin Välimeressä elää joukko aivan samoja kalalajeja; sen johdosta rupesin arvelemaan eikö niiden välillä olisi jotain välitöntä yhteyttä. Jos sellainen olisi olemassa, täytyisi maanalaisen merivirran ehdottomasti kulkea Punaisesta merestä Välimereen, koska edellisen pinta on jälkimmäisen pintaa ylempänä. Pyydystin sentakia joukon kaloja Suezin läheisyydestä, sovitin vaskirenkaan niiden pyrstön ympärille ja päästin ne taas mereen. Muutama kuukausi sen jälkeen pyydystin muutamia rengasniekka-kalojani uudelleen Syyrian rannikoilta. Päättelemäni kulkuväylä oli siis olemassa. Minä etsin sitä _Nautiluksellani_, löysin sen, uskalsin lähteä sitä kulkemaan, ja kohta voitte tekin, professori, sanoa purjehtineenne Arapian tunnelin läpi!"

V LUKU.

Arapian tunneli.

Samana iltana lähestyi vedenpinnalla kulkeva _Nautilus_ 23°30' pohjoisella leveysasteella jälleen Arapian rannikkoa. Minä näin Djeddahin, joka on tärkeä satamakaupunki Egyptin, Syyrian, Turkin ja Itä-Intian kauppareittien varrella. Erotin hyvin sen rakennukset, laitureihin kiinnitetyt alukset ja ulkoreitille ankkuroidut isommat laivat. Aurinko, joka oli jotenkin alhaalla taivaanrannalla, loi häikäisevää valoaan kaupungin yli ja teki sen valkoistakin valkoisemmaksi. Muurien ulkopuolella merkitsivät muutamat puut tai ruokomajat beduiinien asumaa aluetta.

Pian katosi Djeddah illan varjoihin, ja _Nautilus_ painui heikosti fosforihohtoiseen veteen.

Seuraavana päivänä, helmikuun 10:ntenä, purjehti useita aluksia ohitsemme eteläänpäin. _Nautilus_ painui jälleen veden alle; mutta kun keskipäivän aikaan mittasimme korkeuden, oli meri aivan tyhjä, jonka vuoksi se kohosi pintaan.

Conseilin ja Ned Landin kanssa nousimme yläkannelle. Itärannikko kuumotti epäselvästi kostean usvan lävitse. Nojautuen kaidetta vastaan puhelimme milloin mistäkin asiasta, kunnes Ned Land osotti kädellään muuatta kohtaa merellä ja sanoi:

"Näettekö tuollapäin mitään, professori?"

"En, Ned; minulla ei ole niin tarkka näkö kuin teillä."

"Katsokaa tarkasti tuonne ylähangan puolelle, melkein heijastuskoneen tasolle. Ettekö näe siellä mitään liikkuvan?"

"Totta tosiaan", sanoin katseltuani kauvan ja kiinteästi osotettuun suuntaan, "näen jonkin pitkän, mustan esineen keinuvan merenpinnalla."

Ja todellakin erottui noin puolentoista kilometrin päässä meistä tumma hahmo, joka näytti isolta kallionnystyrältä keskellä aavaa merenselkää. Se oli, kuten lähemmäksi tultuamme huomasimme, jättimäinen dugongi eli merilehmä, sireenieläinten lahkoa.

Ned Land tähysteli kiihkeästi otusta. Hänen silmänsä kiiluivat ahnaasta odotuksesta, ja hänen kätensä kouristui aivan kuin jo keihästääkseen eläimen. Hän tuntui vartovan sopivata hetkeä käydäkseen sen kimppuun!

"Ah, professori", sanoi hän liikutuksesta väräjävällä äänellä, "minä en ole vielä kertaakaan pyydystänyt mokomaa otusta!"

Samassa astui kapteeni Nemo kannelle. Hänkin huomasi merilehmän ja käsitti kanadalaisen kiihkon. Hän lausui tälle:

"Jos teillä nyt olisi harpuuna kädessänne, mestari Land, niin taitaisi se polttaa sormianne?"

"Polttaisi maarkin, kapteeni."

"Eikä taitaisi olla ikävääkään harjottaa taas kerran vanhaa ammattianne ja lisätä tuo otus voittojenne joukkoon?"

"Ikävääkö -- kaikkea muuta!"

"Koettakaa siis onneanne."

"Kiitos, kapteeni", sanoi Ned Land, ja hänen silmänsä loistivat.

"Tahdon vain oman etunne takia varottaa teitä, ettette ensi kerralla viskaisi harhaan."

"Onko vaarallista käydä merilehmän kimppuun?" minä kysyin, välittämättä kanadalaisen olankohautuksesta.

"On toisinaan", kapteeni vastasi. "Se käy hurjasti vainoojainsa kimppuun ja kaataa kohta heidän veneensä kumoon. Mutta mestari Landin ei ole tarvis peljätä tätä vaaraa. Hänellä on tarkka silmä ja jäntevä käsi."

Samassa nousi seitsemän laivamiestä kannelle, äänettöminä ja jäykkinä kuin aina. Yhdellä heistä oli harpuunakeihäs ja siihen kiinnitetty köysi mukanaan. Vene laskettiin vesille, kuusi miestä istui soutamaan, seitsemäs kävi perään ja Ned, Conseil ja minä istuimme hänen lähelleen.

"Ettekö te tule mukaan, kapteeni?" kysyin.

"En, herrani, mutta toivotan teille hyvää pyyntionnea."

Vene lähti liikkeelle, ja kolmen airoparin kiidättämä läheni se nopeasti merilehmää, joka nyt uiskenteli veltosti kolmen kilometrin päässä _Nautiluksesta_.

Tultuamme parin ankkuriköydenmitan päähän otuksesta hiljeni vauhti ja airot painuivat äänettömästi tyyneen veteen. Harpuuna kädessä asettui Ned Land veneen keulaan. Valaanpyynnissä käytetyn keihään perään on tavallisesti kiinnitetty hyvin pitkä köysi, jota lasketaan mereen sitä mukaa kuin haavoitettu eläin kiskoo sitä perässään. Mutta nyt ei köysi ollut kymmentä syltä pitempi, ja sen toiseen päähän oli kiinnitetty tyhjä nelikko, joka pinnalla kelluen osottaisi saaliin kulkua veden alla.

Minäkin nousin pystyyn ja tarkastelin kanadalaisen vastustajaa. Merilehmä eli dugongi on hyvin sukulaisensa manaatin eli varsinaisen sireenin näköinen; sen soikea ruumis päättyy pitkäkkäiseen pyrstöevään ja sen sivuevät todellisiin varpaisiin. Toisin kuin manaatilla on merilehmällä yläleuka varustettu kahdella pitkällä ja terävällä torahampaalla.

Se otus, jonka kimppuun Ned Land nyt varustihe käymään, oli varmastikin yhdeksättä metriä pitkä. Se ei liikuttanut lainkaan eviään ja näytti nukkuvan merenpinnalla, joten sen pyydystys tuntui varsin helpolta.

Vene liukui varovasti eteenpäin ja pysähtyi kolmen sylen päähän eläimestä. Soutajat nostivat aironsa ilmaan. Minä nousin etunojoon veneen reunaa vastaan. Ned Land seisoi ruumis taapäin kaartuneena ja heilutti keihästä tottuneessa kädessään.

Äkkiä kuului suhahdus, ja dugongi katosi. Voimakkaasti viskattu valaskeihäs oli arvatenkin sattunut vain veteen.

"Vie sun lempo!" karjasi kanadalainen. "Ohitse meni!"

"Ei", sanoin, "eläin on haavoittunut! Kas tuossa nousee pinnalle veristä vettä, mutta teidän aseenne ei jäänyt sen ruumiiseen."

"Keihääni, keihääni!" huusi Ned Land.

Merimiehet rupesivat soutamaan, ja perämies ohjasi veneen vedenpinnalla keikkuvaa nelikkoa kohti. Kun harpuuna oli saatu veneeseen, lähdettiin takaa-ajamaan eläintä.

Tämä kohosi tavantakaa merenpintaan hengittämään. Saamansa haava ei näkynyt uuvuttaneen sitä, sillä se puikki menojaan tavattomalla vauhdilla. Voimakkaiden käsivarsien kuljettama vene seurasi kintereillä ja pääsi tuontuostakin muutaman sylen päähän siitä. Kanadalainen kohotti jo monesti keihästään, mutta eläin pelastihe joka kerta sukeltamalla, ja siihen tuntui mahdottomalta osata.

Voi arvata mikä kiukku ja vimma valtasi kanadalaisen. Hän sinkautti saavuttamattoman saaliinsa perään englanninkielen voimallisimmat kirosanat. Itse puolestani häpesin ja harmittelin, kun mokoma vaivainen merilehmä voi noin välttää kaikki viisaat metkumme.

Tuntikauden ajelimme sitä herkeämättä, ja minä rupesin jo pelkäämään että hukkaan meni meiltä hyvät humalat, kun tuon vietävän otuksen päähän äkkiä pisti onneton kostotuuma, jota se pian sai pahoin katua. Se kääntyi näet suoraan venettä vastaan hyökätäkseen itse vuorostaan meidän kimppuumme.

Kanadalainen arvasi heti eläimen aikomuksen.

"Pitäkää varanne!" huusi hän.

Perämies virkkoi muutamia sanoja oudolla kielellään, arvatenkin toistaakseen varotuksen soutajille.

Tultuaan noin kuuden metrin päähän veneestä pysähtyi merilehmä, pärskyen isoilla sieraimillaan, jotka sillä eivät sijaitse kuonon kärjessä vaan sen yläosassa. Sitten se otti vauhtia ja hyökkäsi kimppuumme.

Vene ei ennättänyt väistää törmäystä; se kallistui laidalleen ja nielaisi pari tynnörillistä vettä, jota oli käytävä kohta ammentamaan pois. Perämies sai kuitenkin käännetyksi veneen siksi syrjittäin, ettei isku kokonaan kaatanut sitä. Etukeulaan kyyristynyt Ned Land pommitti keihäänpistoilla jättiläisotusta, joka oli iskenyt hampaansa veneenreunaan ja nosti ja pudisteli sitä niinkuin jalopeura saalistaan. Me kaaduimme kaikki mullinmallin veneenpohjalle, enkä osaa vieläkään arvata mikä meidät olisi lopulta perinyt, ellei, kanadalainen kiukkunsa yhä kasvaessa olisi vihdoin osunut pahusta sydämmeen.

Kuulin sen hampaiden kirskuvan veneenlaidan rautalevyjä vastaan, ja koko otus katosi taas syvyyteen vieden harpuunan mennessään. Mutta pian kellui nelikko jälleen merenpinnalla, ja muutaman silmänräpäyksen perästä näkyi elukan ruumiskin vatsapuoli koholla ilmassa. Vene joutui sen luo, otti sen hinausköyteensä ja suuntasi kulkunsa _Nautilusta_ kohti.

Tarvittiin vahvat väkipyörät hinaamaan saalista laivan yläkannelle. Se painoikin viitisen tonnia ja paloiteltiin kanadalaisen itsensä nähden, joka tahtoi vaarinottaa pienimmätkin yksityiskohdat tässä tärkeässä toimituksessa. Samana päivänä tarjottiin minulle päivälliseksi muutamia viipaleita sen lihasta, jotka kokki oli paistanut mureiksi. Minusta paisti maistui mainiolta ja vei voiton naudanlihastakin.

Huomenissa saimme vielä lisää hienoa lihariistaa _Nautiluksen_ keittiöön. Aluksen kannelle istahti parvi meripääskysiä, jotka ovat Egyptille ominaisia ja joiden tunnusmerkkinä on musta nokka, harmaantäplikäs pää, valkoiset pilkut silmäin ympärillä, harmaat siivet, rinta ja pyrstö, valkoinen vatsanalus ja punaiset jalat. Samoin pyydettiin muutamia tusinoita Niilin sorsia, erittäin hyvänmakuisia lintuja, joiden pää ja kaula ovat valkoiset ja mustantäplikkäät.

_Nautilus_ kulki nyt verkalleen. Huomasin Punaisen meren suolapitoisuuden yhä vähenevän Suezia lähetessämme. Kello 5 aikaan iltapäivällä erotimme pohjoisessa Ras-Muhammedin niemen, joka on Kivisen Arapian (Petrean) niemimaan uloin kärki.

_Nautilus_ poikkesi tällöin Jubal-salmeen, joka johtaa Suezin lahteen. Näin selvästi Ras-Muhammedin nientä vallitsevan korkean vuoren; se oli Horeb, jolta Moses katseli Jumalaa kasvoista kasvoihin.

Kello 6 sivuutti _Nautilus_, uiden milloin pinnalla, milloin sukelluksissa, etäältä Tor-lahdelman, jonka vesi todella paistoi punertavalta niinkuin kapteeni Nemo oli kertonut. Sitten laskeutui maan päälle yö ja uuvuttava äänettömyys, jota vain toisinaan häiritsi pelikaanien ja joidenkin yölintujen kirkuna, mainingin tyrske rantakallioita vastaan tai jonkun etäisen höyrylaivan potkurin polske.

Kello 8 ja 9 välillä _Nautilus_ kulki muutaman sylen syvyydellä pinnan alla. Arvioni mukaan meidän piti jo olla hyvin lähellä Suezia. Salongin akkunaruutujen läpi näin kallioluodon kuumottavan heijastuskoneemme räikeässä valossa, ja salmi tuntui yhä enemmän kapenevan.

Neljänneksen yli 9 kohosimme jälleen vedenpintaan. Nousin yläkannelle, haluten nähdä salaperäisen tunnelin suun sekä hengittää raitista yöilmaa.

Pian erotin pimeässä heikon ja usvan toisinaan sumentaman valonvälkkeen noin puolentoista kilometrin päästä.

"Vilkkuvalkea!" sanoi joku takanani.

Käännähdin päin ja näin kapteeni Nemon.

"Se on Suezin majakkalaiva", hän sanoi. "Kohta tulemme tunnelin suulle."

"Ei taida olla helppoa päästä sen sisään?"

"Ei ole, herra Aronnax. Sen vuoksi onkin tapanani itse ohjata perämiehen hytistä laivan liikkeitä. Ja jos nyt tahdotte käydä alas, niin painuu _Nautilus_ heti aaltojen alle eikä nouse pinnalle, ennenkun olemme kulkeneet Arapian tunnelin läpi."

Seurasin kapteeni Nemoa alas. Luukut suljettiin, vesisäiliöt täytettiin ja laiva vaipui kymmenen metrin syvyyteen.

Kun aijoin käydä hyttiini, pysäytti kapteeni minut.

"Haluttaisiko teitä tulla kanssani peränpitäjän hyttiini" hän kysyi. "Saatte silloin nähdä vilauksen tästä yhdellä haavaa maan- ja merenalaisesta matkasta."

Hän vei minut keskusportaille, ja niiden keskitasolle tultuamme hän avasi sivuseinässä olevan oven, josta portaat veivät peränpitäjän hyttiin. Tämä sijaitsi, kuten ennen olen maininnut, yläkannen takaosassa.

Hytti oli kaksi metriä taholleen. Sen keskellä oli ruoteliratas, josta ketjut veivät peräsimeen. Joka seinässä oli mykiömäiset lasilevyt, joista peränpitäjä voi katsella ulos joka suuntaan.

Hytti oli pimeä, mutta pian tottuivat silmäni siihen, niin että voin erottaa perämiehen ruotelinsa ääressä. Edessäpäin valaisi vesivuorta kirkkaasti kannen etuosassa oleva heijastuskone.

"Kas nyt on meidän etsittävä kulkutietämme", sanoi kapteeni Nemo.