Part 12

"Professori, tahdotteko lähteä merenalaiselle kävelymatkalle tänään?"

"Seuralaisteniko kanssa?"

"Jos se heitä vain huvittaa."

"Odotamme käskyjänne, kapteeni."

"Olkaa sitten hyvä ja pukeutukaa sukelluspukuunne."

Potilaasta ja hänen kuolemastaan ei lausuttu sanaakaan. Minä etsin käsiini Ned Landin ja Conseilin ja ilmoitin heille kapteenin ehdotuksen. Conseil suostui siihen ilolla, ja tällä kertaa tuntui kanadalainenkin hyvin taipuvaiselta seuraamaan meitä.

Kello oli tällöin 8 aamulla. Puoli 9 olimme pukeutuneet matkaamme varten ja varustautuneet valaistus- ja hengityskojeilla. Molemmat sulkuovet avattiin, ja kapteeni Nemon seurassa, jolla oli mukanaan tusinan verta miehiään, astuimme 10 metriä merenpinnan alapuolelle sille kovalle pohjalle, jolla _Nautilus_ lepäsi.

Lievästi aleten painui merenpohja epätasaiseksi laaksokönkääksi, jonka syvyys pinnasta oli 30 metriä. Tämä pohja erosi laadultaan vallan siitä, jolla olimme tehneet merenalaisen kävelymatkamme Tyynessä meressä. Täällä ei ollut hiekkakenttiä, ei niittyjä eikä vesikasvien muodostamia metsiä. Minä huomasin paikalla, minkälaiseen merkilliseen seutuun kapteeni Nemo meidät tänään oli saattanut. Se oli korallien valtakunta.

Koralli, joka vuoron perään on luettu kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan ja jota vanhat kansat käyttivät lääkkeeksi, uudemmat koruiksi, luokitettiin vasta vuonna 1694 eläinkuntaan kuuluvaksi. Sen muodostaa joukko pienenpieniä eläimiä, jotka ovat yhtyneet yhteiseksi, samalla kertaa kovaksi ja hauraaksi polyyppipuuksi. Näillä polyypeilla on yksi ainoa kantaeläin, joka on synnyttänyt ne silmikoimisen avulla, mutta ne elävät kukin erikoista elämäänsä ottaen samalla osaa kaikkien yhteiseen elämään, ja haarautuessaan ne viimein kivettyvät.

Ruhmkorffin-koneet pantiin toimimaan, ja me kuljimme pitkin muuatta paraikaa muodostuvaa koralliriuttaa, joka aikanaan tulee salpaamaan tämän osan Intian merta. Tietämme reunusti tiheä, katkeamatta jatkuva pensaikko, joka oli täynnänsä pieniä, tähtimäisiä kukkia. Mutta päinvastoin kuin maankamaran kasvit, kääntyivät kaikki nämä kannoillaan kallioihin kiinnittyneet kivikasvit ylhäältä alaspäin.

Valo loihti tuhansia ihania värivivahduksia kulkiessaan näitten monikiuhtavien kivilehvien lomitse. Luulin näkeväni niiden kaivomaisten ja lieriömäisten putkien väräjävän veden aaltoillessa ja tunsin kiusausta poimia kimpun noita hienoilla tuntosukasilla varustettuja kukkia, joista toiset olivat vasta puhjenneet, toiset vielä umpuja. Mutta käteni lähetessä syntyi niissä eloa; valkeat terälehdet vetäytyivät heti punaisten verhojensa sisään, ja koko kukkapensas muuttui muhkuraiseksi kiviröykkiöksi.

Tämä koralli on arvokkaampi kuin se, jota Välimeressä pyydetään. Loistavalla värillään se ansaitsee hyvin ne runolliset nimet, "verikukka", "verivaahto", joilla kaupassa sen kauneimpia tuotteita mainitaan. Sen hinta on 500:kin markkaa kilolta, joten vesi täällä peitti suunnattomia rikkauksia korallinpyytäjiltä.

Mutta pian kävi koralliviidakko yhä tiheämmäksi ja yksityiset pensaat nousivat melkein puunkorkuisiksi. Jouduimme astumaan pitkien holvikaarien alitse, joita luonnon haaveellinen rakennustaito oli luonut kivikasviryhmistä. Kapteeni Nemo johti meidät synkkään käytävään, joka hitaasti aleten painui lähes 100 metriä merenpinnan alle. Mutta täällä ei enää ollut mitään yksinäisiä pensastoja eikä keskikorkuisia koralliryhmiä ympärillämme; olimme saapuneet suunnattomiin metsiin, täynnä jättimäisiä kivipuita, joita yhdisti toisiinsa uhkeat plumaria-köynnökset, kimallellen tuhansin hohtavin värein ja valovivahduksin.

Vihdoin, kaksi tuntia astuttuamme, pysähtyi kapteeni Nemo ja hänen perässään me toisetkin. Näin laivamiesten asettuvan piiriin päällikkönsä ympärille, ja nyt vasta huomasin neljän heistä kantaneen tänne pitkähkön esineen olkapäillään.

Olimme avarahkolla aukealla, jota joka puolella piiritti kivimetsä. Lamppumme loivat ympärillemme jonkinlaista himmeää valohämyä, joka pitensi suunnattomasti varjoja merenpohjalla.

Keskellä aukeaa kohosi läjään kootuista kallionjärkäleistä muodostetulla jalustalla koralliristi, jonka haarat näyttivät kuivettuneen veren värjäämiltä käsivarsilta. Siellä täällä ympärillä oli pieniä kunnaita, joiden säännölliset muodot osottivat niiden olevan ihmiskäden kokoonluomia.

Saatuaan merkin päälliköltään astui yksi miehistä esiin ja alkoi vyöstään ottamallaan taltalla hakata korallipohjaan kuoppaa muutaman askeleen päähän rististä.

Nyt ymmärsin paikan merkityksen ja meidän täällä-olomme! Olimme hautausmaalla, eteemme luotiin uutta hautaa vastaanottamaan uuden asukkaansa, sen miehen ruumiin, joka yöllä oli vetänyt viimeisen henkäyksensä. Kapteeni Nemo oli miehineen tullut hautaamaan toverinsa tähän yhteiseen asuntoon luoksepääsemättömällä valtamerenpohjalla.

Hauta avautui hitaasti. Kuulin rautakuokan kilahtavan korallipohjaa vastaan ja näin sen väliin synnyttävän kipeniä johonkin uponneeseen piikiveen iskiessään. Kohta oli kuoppa kyllin tilava ottamaan vastaan vainajan.

Nyt lähestyivät kantajat. Valkeaan harsokankaaseen kääritty ruumis laskettiin kosteaan hautaansa. Kapteeni Nemo, käsivarret ristissä rinnalla, ja vainajan toiset ystävät laskeusivat polvilleen aivankuin rukoillakseen. Minä ja molemmat seuralaiseni taivutimme mekin hartaasti päämme alaspäin.

Hauta täytettiin siitä poisluodulla korallisoralla, joka muodosti pian matalan kummun merenpohjalle, samallaisen kuin ympärillä olevat.

Tämän tehtyä nousivat kapteeni Nemo ja hänen miehensä pystyyn ja kävivät haudalle, jonka ääressä he vielä kerran polvistuivat, ojentaen kätensä eteenpäin viimeisiksi jäähyväisiksi kaatuneelle toverille.

Sitten palasi hiljainen hautaussaatto takaisin alukseen, vielä kerran samojen koralliholvien alitse ja samojen värihohtavain pensastojen lomitse, polun yhäti hitaasti yletessä.

Vihdoin paistoi sähkövalo vastaamme laivasta. Kello 1 olimme jälleen kotona.

Hetikun olin riisunut sukelluspuvun päältäni nousin ylös kannelle ja syviin mietteisiin vaipuneena aijoin istuutua valonheijastajain viereen.

Kapteeni Nemo astui luokseni. Nousin pystyyn ja sanoin:

"Tuo mies kuoli siis yöllä kuten arvasin?"

"Niin, herra Aronnax."

"Ja nyt hän lepää korallihautausmaassa toveriensa ympäröimänä?"

"Niin, kaikkien muiden unohtamana paitsi meidän. Me kaivamme haudan, ja korallit muuraavat kuolleillemme kummun, joka kestää ikuisiin aikoihin."

Ja kätkien kasvot käsiinsä koetti hän turhaan tukahuttaa huokausta, joka nousi hänen rinnastaan. Sitten hän virkkoi:

"Siellä oli rauhallinen hautausmaamme, sata metriä merenpinnan alla."

"Kuolleenne saavat ainakin levätä rauhassa siellä, kapteeni, rauhassa haikalojen raatelulta."

"Niin, professori, rauhassa haikaloilta ja _ihmisiltä_", vastasi kapteeni vakavasti.

II OSA.

I LUKU.

Intian valtameri.

Nyt alkaa toinen jakso merenalaisella purjehdusmatkallamme. Edellinen päättyi liikuttavaan kohtaukseen korallihautausmaalla, joka teki mieleeni niin syvän vaikutuksen. Kapteeni Nemon elämä kului tykkänään suunnattoman valtameren helmassa, jossa häneltä ei eläessään puuttunut mitäkään eikä kuoltuaan edes hautaakaan, jonka hän oli varustanut itselleen valmiiksi luoksepääsemättömimmässä kaikista sen kuiluista. Siellä eivät mitkään merihirviöt tulisi häiritsemään _Nautiluksen_ miesten ikilepoa -- noiden ystävysten, jotka olivat kuolemassa kiintyneet toisiinsa yhtä lujasti kuin elämässäkin. "Eivätkä ihmisetkään..." oli kapteeni Nemo lisännyt. Alati sama julma, järkkymätön epäluuloisuus muuta ihmiskuntaa vastaan.

Itse puolestani en tämän salaperäisen henkilön suhteen voinut tyytyä niihin olettamuksiin, jotka tyydyttivät Conseilia. Tuo kunnonmies piti itsepäisesti _Nautiluksen_ päällikköä yhtenä maailman monista väärinkäsitetyistä tiedemiehistä, jotka palkitsevat aikalaistensa välinpitämättömyyden yhtä suurella ylenkatseella. Kapteeni Nemo oli hänen mielestään tunnustusta saavuttamaton nero, joka väsyneenä toiveittensa alituisesta pettymisestä maan päällä oli ottanut turvansa tähän luoksepääsemättömään alkuaineeseen, jossa hänen taipumuksillaan oli vapaa liikkumisala. Mutta minun mielestäni tällainen olettamus riitti selvittämään vain yhden puolen kapteeni Nemon luonteesta.

Sillä toisyön salaperäiset tapahtumat, jolloin meidät oli vangittu ja väkisin nukutettu; kapteenin käytös, kun hän väkisin oli siepannut kaukoputken silmiltäni juuri kun rupesin tarkastamaan taivaanrantaa; merimiehen kuolinhaava, jonka täytyi aiheutua jostakin _Nautiluksen_ saamasta selittämättömästä kolauksesta -- kaikki tämä johti ajatukseni uuteen suuntaan. Ei! Kapteeni Nemo ei tyytynyt ainoastaan pakenemaan ihmisiä. Hänen hirvittävä merikoneensa ei palvellut vain hänen vapaudenjanoaan, vaan samalla myöskin joitakin minulle käsittämättömiä kostotarkotuksia.

Tällä hetkellä ei minulla kuitenkaan ole vielä mitään selvillä. Yhä vielä pilkottaa minulle vain jokunen harva valopilkku pimeästä, ja minun täytyy tyytyä niin sanoakseni kirjoittamaan muistelmiani yksinomaan tapahtumien sanelun mukaan.

Tänä päivänä, tammikuun 21:ntenä, puolipäivän aikaan tuli apulaispäällikkö kannelle mittaamaan auringonkorkeutta. Minäkin kiipesin sinne, sytytin sikarin ja katselin miehen hommaa. Olin saanut selville ettei hän ymmärtänyt ranskaa, sillä olin usein hänen kuultensa korkealla äänellä lausunut huomautuksia, jotka olisivat saaneet hänen vasten tahtoaankin osottamaan niille jotain huomiota; mutta hän pysyi alati yhtä mykkänä ja tunteettomana.

Hänen tehdessä huomioitaan sekstantin avulla tuli muuan _Nautiluksen_ matruuseista -- sama roteva mies, joka oli seurannut meitä ensimmäiselle merenalaiselle kävelymatkallemme Krespo-saaren metsiin -- puhdistamaan heijastuskoneen lasiruutuja. Minä katselin nyt tarkemmin tämän laitteen rakennetta. Sen valovoimaa suurensivat satakertaisesti mykiömäiset, pyöreät lasilevyt, jotka asetettuina samalla tapaa kuin majakkalyhdyissä pakottivat valon leviämään haluttuun suuntaan. Kun _Nautilus_ vihdoin oli kaikinpuolin varustettu jatkamaan matkaansa, lähdin alas salonkiin. Laukut suljettiin, ja aluksen suunta osotettiin suoraan länttä kohti.

Kynnimme nyt Intian valtamerta, tätä suunnatonta vesilakeutta, jonka pinta käsittää 150 miljoonaa hehtaaria ja jonka vesi on niin läpikuultavaa että melkein päätä huimaa kun kumartuu sitä katselemaan. _Nautilus_ kulki tällöin 100--200 metrin syvyydessä. Tätä menoa jatkui moniaita päiviä. Kenestä muusta tahansa kuin minusta, joka tunsin rajatonta rakkautta merielämään, olisivat päivän tunnit varmastikin tuntuneet pitkiltä ja yksitoikkoisilta; mutta jokapäiväiset kävelyt kannella, jolloin sain hengittää valtameren voimistavaa ilmaa, vaihtelevain vesikerrosten katseleminen salongin isojen akkunaruutujen lävitse, lukuhetket kirjastossa ja muistiinpanojen toimittaminen veivät tyyten aikani ja estivät ikävystymästä ja alakuloiseksi käymästä.

Mitä terveydentilaamme tulee, olimme kaikki mainiossa kunnossa. Ruokajärjestys laivalla oli vaihteleva ja soveltui meille erinomaisesti; merilinnuista olivat jotkut lajit syötäviä, ja syvyydestä nostimme herkullisia kilpikonnia, monenlaisia eriskummallisia panssarikaloja, jotka olivat milloin neli-, milloin kolmitahoisia, ja syötäviä nilviäisiä, niin että minä puolestani olisin tullut hyvin toimeen ilman niitäkin harvinaisuuksia, joilla Ned Land itsepäisesti otti ruokalistaamme lisätäkseen.

Tammikuun 24 päivän aamulla erotimme 12°5' eteläisellä leveys- ja 94°33' pituusasteella asumattoman Kuling nimisen korallisaaren, jolla kasvaa komeita kokospalmuja ja jolla aikoinaan kävivät Darwin ja kapteeni Fitz-Roy. _Nautilus_ purjehti pitkin sen rintariuttaa, ja pohjaverkkomme nosti esiin koko joukon polyyppeja, piikkinahkaisia sekä eräänlaisille nilviäisille aikoinaan kuuluneita omituisia kuoria.

Pian katosi Kuling-saari taivaanrannan taa, ja nyt ohjattiin suunta luoteeseen päin kohti Itä-Intian niemimaan etelänokkaa.

"Jopas lähestytään sivistyneitä seutuja", virkkoi Ned Land eräänä päivänä minulle. "Siellä on toki toista tarjona kuin noilla Uuden Guinean saarilla, joilla useammin tapasi villi-ihmisiä kuin metsänriistaa! Hindustanissa tuolla edessämme, professori, löytyy maanteitä ja rautateitä, englantilaisia, ranskalaisia ja intialaisia kaupungeita. Siellä ei tarvitse matkustaa kilometrimääriä tavatakseen maanmiehiä. Mitä arvelette, eikö ole jo aika jättää kapteeni Nemo paattiinsa hyvästiä sanomatta?"

"Ei, Ned, ei", vastasin vakavasti. "Antakaamme vielä rahtuisen aikaa kulua, kuten teidän merimiesten on tapana sanoa. _Nautilus_ lähestyy asuttuja seutuja. Se suuntaa kulkunsa Europpaa kohti; vieköön se meidät siis sinne. Kerran omille merille tultuamme saamme kyllä nähdä, mitä äly neuvoo meitä tekemään. Enkä muuten luulekaan että kapteeni Nemo sallisi meidän metsästellä Malabarin ja Koromandelin rannikoilla yhtä vapaasti kuin Uuden Guinean metsissä."

"Saattaa niin olla, mutta emmekö voi auttaa itseämme hänen sallimattaankin?"

En vastannut kanadalaisen kysymykseen; olin näet vahvasti päättänyt kokea viimeiseen saakka sen kohtalon oikkuja, joka meidät oli nakannut _Nautiluksen_ kannelle.

Jätettyä Kuling-saaren näkyvistä hiljeni _Nautiluksen_ vauhti vähitellen. Sen liikkeet samoin kävivät epätasaisemmiksi; kaltevia sivutasoja käyttäen laskeuduimme välistä 2--3 kilometrinkin syvyyteen, pääsemättä kuitenkaan koskaan tilaisuuteen tutustua tämän meren syvimpiin kohtiin, joita ei edes 15,000 metrin pituisella luotausnauhalla ole voitu mitata. Näissä syvissä vesikerroksissa lämpömittari näytti muuttumatta 4° nollan yläpuolella. Sen kumminkin huomasin, että vesi oli aina kylmempää matalammilla kohdilla kuin keskellä merta.

Tammikuun 25 p. oli meri aivan aukeana ulappana. _Nautilus_ pysyttelihe koko päivän pinnalla, jonka laineita se pieksi potkurillaan, niin että ne kohisivat korkealle ilmaan. Voiko sitä näin ollen kukaan kauempaa katsellen otaksuakaan muuksi kuin jättimäiseksi valaaksi? Kolme neljännestä valoisan päivän ajasta vietin ylhäällä kannella katsellen merta. Taivaanrannalla ei näkynyt muuta kuin muuan isonpuoleinen höyrylaiva, joka kello 4 aikaan i.p. kulki lännestä päin meistä vastakkaiseen suuntaan. Sen kannelta ei ilmeisestikään voitu huomata _Nautilusta_ tämän suuren mataluuden takia. Luulen sen olleen yhden niitä laivoja, jotka kulkevat Ceylonin ja Sydneyn välillä poiketen King George's Pointissa ja Melbournessa.

Kello 5 aikaan i.p., hiukan ennen sitä pikaista hämäräntuloa, joka troopillisissa seuduissa on päivän ja yön väliasteena, hämmästytti Conseilia ja minua merkillinen näytelmä.

Etelän merissä elää muuan suloinen eläinlaji, jonka kohtaamisen vanhan ajan kirjailijat sanoivat tietävän onnea. Aristoteles, Athenaios ja Plinius ovat tutkineet sitä ja tuhlanneet sen kuvaamiseen kreikkalaisten ja latinalaisten kirjailijain koko varaston runollisia ilmaisutapoja. He antoivat sille nimiä sellaisia kuin _Nautilus_ ja _Pompylius;_ mutta uudempi tiede ei ole niitä hyväksynyt, ja nykyään on puheenaolevan nilviäisen tieteellinen nimi _Argonauta_ eli paperivene.

Juuri tällöin sattui parvi näitä paperiveneitä kulkemaan ohitsemme merenpinnalla; me voimine laskea niiden luvun moniksi sadoiksi. Ne liikkuivat varsin nopeasti taaksepäin suppilonsa avulla, puhaltamalla siitä ulos vaippaansa imemänsä veden. Niiden kahdeksasta lonkerosta kellui kuusi pitkää ja kapeata vedenpinnalla, kun taasen kaksi jälelläolevaa, jotka levenevät kärkiin päin, olivat tuulessa pystyssä kuin pari keveitä purjeita. Voin erottaa selvästi niiden aaltomaisesti kierteiset kuoret, joita Cuvier vertaa komeisiin huvipursiin. "Nuo purjehtijat voivat vapaasti lähteä veneistään", virkoin Conseilille, "mutta ne eivät tee sitä koskaan."

"Aivan niinkuin kapteeni Nemo", huomautti Conseil mielestään varsin älykkäästi. "Hän olisikin voinut antaa veneelleen nimeksi _Argonauta_."

Liki tunnin ajan kulki _Nautilus_ näitten nilviäisten keskellä. Sitten ne säikähtyivät jostakin selittämättömästä syystä. Aivan kuin yhteisestä merkistä laskettiin purjeet yht'äkkiä alas, lonkerot ja ruumiit kouristuivat kokoon, kuoret kääntyivät ylösalaisin ja koko komea laivasto katosi näkyvistämme aaltojen alle. Kaikki tämä oli tehty silmänräpäyksessä, eikä koskaan liene mikään laivasto toiminut tätä yhtenäisemmin ja ryhdikkäämmin.

Samassa tuli yö, ja tuulosen tuskin enää tuudittelemat laineet laskeutuivat lepoon _Nautiluksen_ teräskylkien alle.

Seuraavana päivänä, tammikuun 26:ntena, kuljimme päiväntasaajan yli 86 pituusasteen kohdalla ja olimme nyt saapuneet pohjoiselle pallonpuoliskolle. Koko päivän seurasi meitä hirveä joukko haikaloja, jotka tekevät nämä vedet hyvin vaarallisiksi. Usein ryntäsivät nuo väkevät eläimet salongin akkunaruutuja vastaan niin rajusti, että säikähdyimme pahanpäiväisesti. Ned Land voi töintuskin pidättää kiihkoansa. Hän tahtoi noustavaksi vedenpintaan, jotta hän harpuunallaan voisi keihästää noita petoja, joista etenkin 10 metrin pituiset tiikerihait olivat merkillisen innokkaat ärsyttämään hänen sappeansa. Mutta vauhtiansa lisäten jätti _Nautilus_ pian nopeimmatkin haikaloista helposti jälkeensä.

Seuraavana päivänä kohtasi meitä Bengalin lahden suulla varsin kamala näky, nimittäin suuri joukko merenpinnalla uiskentelevia ruumiita. Ne olivat vainajia, joita hindukaupungeista oli viskattu Gangekseen ja joita virran väkevä vuo oli kuljettanut kauvas merelle asti, kun eivät tuon maan ainoat hautaustoimitsijat, korppikotkat, olleet ennättäneet syödä kaikkia. Mutta varmaa oli että haikalat pitivät huolen lopputoimituksesta.

Kello 7 aikaan illalla joutui _Nautilus_ kulkemaan oikean maitomeren halki. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, näytti meri muuttuneen maidoksi. Oliko se kuutamon vaikutusta? Ei, sillä kuu, joka oli vasta kaksipäiväinen, oli jo aurinkoa seuraten painunut taivaanrannan taa. Taivas tuntui mustalla meren valkeuteen verraten, vaikka olikin tähtien valaisema.

Conseil, joka ei tahtonut uskoa silmiään, tiedusti minulta tuon ihmeellisen ilmiön syytä. Onneksi voin antaa hänelle tyydyttävän selityksen.

"Tällaista ilmiötä sanotaan tosiaan maitomereksi", vastasin. "Moisia valtavia aloja aivan valkeita laineita näkee usein Amboinan[15] rannikoilla ja näillä seuduilla."

"Mutta mikä semmoisen ilmiön aiheuttaa?" kyseli Conseil edelleen. "Enhän voi uskoa että merivesi voisi muuttua maidoksi."

"Ei, poikaseni. Tuo merkillinen valkea väri johtuu vain miljoonan miljoonista piskuisista likoeläimistä. Ne ovat jonkinlaisia pieniä, loistavia matosia, joiden ruumis on väritöntä limaa. Vaikka ne eivät olekaan hiusta paksumpia eivätkä 0,2 millimetriä pitempiä, voivat ne kuitenkin pysytellä kiini toisissaan peninkulmien laajuudelta."

"Peninkulmainko?" huudahti Conceil.

"Niin juuri, eikä sinun siis kannata ruveta laskemaan niiden lukua. Jollen erehdy, ovat purjehtijat kulkeneet maitomerien halki, jotka ovat olleet puolen seitsemättä peninkulmia laajoja."

Keskiyön aikaan meri edessämme sai taas tavallisen värinsä, mutta kaukana takanamme, aina näköpiirin rajaan saakka, näytti taivas näitten valkeain laineiden heijastuksesta olevan aivan kuin revontulten valaisema.

II LUKU.

Kapteeni Nemon uusi ehdotus.

Kun _Nautilus_ helmikuun 28 p. puolenpäivän aikaan nousi merenpintaan 9°4' pohjoisella leveysasteella, näkyi maata lähes 13 kilometrin päässä lännessäpäin. Ensimmäiseksi pisti silmääni valtava, noin 700 metrin korkuinen vuorijono, joka nousi ja laski hyvin oikullisesti. Korkeusmittauksen tehtyä menin alas salonkiin vertaamaan tulosta merikarttaan ja huomasin, että lähestyimme Ceylonin saarta, tätä Etu-Intian niemimaan korvannipukkaan ripustettua jalohelmeä.

Kapteeni Nemo ja hänen varapäällikkönsä saapuivat silloin sisään.

Kapteeni katsahti karttaan. Sitten hän kääntyi puoleeni ja sanoi:

"Ceylonin saari on kuuluisa helmenpyynnistään. Huvittaisiko teitä käydä katsomassa sellaista pyyntipaikkaa, herra professori?"

"Varmastikin, kapteeni."

"Hyvä, sellainen on täällä helppo löytää. Mutta me saamme nähdä vain pyyntipaikan ilman pyytäjiä, sillä pyyntikausi ei vielä ole alkanut. Minä annan määräyksen kääntyä Manaar-lahdelmaan, jonne saavumme yöllä."

Kapteeni lausui muutaman sanan apulaiselleen, joka lähti heti ulos. Pian vajosi _Nautilus_ veden alle, ja manometri näytti sen kulkevan 10 metriä syvällä.

"No niin, professori", sanoi isäntämme, "aamulla siis lähdette seuralaistenne kanssa Manaarin kalastamoille; ja jos joku aikainen helmenpyytäjä jo sattuisi olemaan siellä, niin saatte nähdä hänet työssään."

"Hyvä, kapteeni."

"Sivumennen kysyen, herra Aronnax, ette kai peljänne haikaloja?"

"Haikaloja!" huudahdin aika tavalla ällistyneenä moisesta kysymyksestä.

"Niin, haikaloja", toisti kapteeni.

"Täytyy myöntääkseni, kapteeni, etten ole vielä ennättänyt oikein perehtyä semmoisiin kaloihin."

"_Me_ olemme kyllä vanhoja tultuja niiden kanssa", vastasi kapteeni, "ja aikaa myöten perehdytte tekin niihin. Voimmehan ottaa aseita mukaan, sillä noita otuksia saattaa tulla tupsahtaa vastaamme. Haikalanpyynti se vasta on jännittävää urheilua. Huomenna varahin siis matkaan, professori."

Sanottuaan tämän perin huolettomalla äänensävyllä poistui isäntämme salongista.

Jos teidät kutsuttaisiin Sweitsin vuorille ampumaan karhuja, vastaisitte kukaties: "No hyvä, huomenna panemme kontion koville." Tahi saadessanne kutsun lähteä pyytämään jalopeuroja Atlas-vuorten rinteiltä tahikka tiikereitä Intian viidakoista sanoisitte: "Ahaa, näyttääpä siltä kuin saisin jalopeuran tai tiikerin taljan lattian koristeeksi!" Mutta annappa kun teitä pyydetään mukaan jahtaamaan haikaloja niiden luonnollisessa elementissä, niin jopa menee kätenne korvalliselle ja te pyydätte vähän ajatusaikaa.

Mitä minuun tulee, pyyhkäisin otsaltani muutamia jääkylmiä hikikarpaleita.

"Mietitäänhän nyt vähäsen asiaa", tuumin itsekseni, "eikä pidetä liikaa kiirettä. Merisaukkojen pyynti, kuten viimeksi Krespon merenalaisissa metsissä, käy kyllä laatuun; mutta otappa oikein urakaksi haikalojen kiertäminen meren uumenissa -- se on sentään vähän toista sorttia. Tiedän kyllä etteivät neekerit joissakin paikoin epäröi käydä niiden vietävien kimppuun puukko toisessa kädessä ja laskinnuora toisessa; mutta arvaanpa ettei niistäkään monet palaja siltä matkaltaan. Enkä minä sitäpaitsi mikään neekeri olekaan -- ja jos olisinkin, niin kyllä pieni epäröiminen tässä on vallan paikallaan."

Olin jo näkevinäni haikalojen moninkertaisilla hammasriveillä varustettujen leukain irvistävän vastaani ja tuntevinani äkkinäistä kipua niiden iskiessä säärivartteni ympäri, kun Conseil ja kanadalainen törmäsivät ovesta sisään vallan iloisina. He eivät tienneet mikä heitä odotti.

"Kautta kunniani, herra professori", purskahti Ned Land puhumaan, "tekipä tuo teidän kapteeni Nemonne, jonka muuten hitto periköön, meille kerrankin hauskan ehdotuksen."

"Ahaa", sanoin, "tiedätte siis..."

"Jollei isäntä pahaksi pane", kiirehti Conseil hienommalla tavallaan selittämään kanadalaisen töykeätä ilmoitusta, "jollei isäntä pahaksi pane, niin on _Nautiluksen_ päällikkö kutsunut meidät huomenaamuna isännän seurassa tarkastamaan Ceylonin mainioita helmenkalastuspaikkoja. Hän teki ehdotuksensa valituin sanoin ja käyttäytyi kuin ainakin oikea herrasmies."

"Eikö hän puhunut mitään muuta?"

"Eikö siinä jo ollut kylliksi? Niin tuiki tavaton matka!"

"Ja vaarallinen kukaties", lisäsin laupiaasti.

"Vaarallinenko?" pani Ned Land vastaan. "Mokoma kävely simpukkariuttaa pitkin, pyh!"

Kapteeni Nemo ei siis ollut tovereilleni maininnut mitään haikaloista. Katselin heitä epäröiden, puhuako heille mitään "kävelyn" vaarallisista puolista.

"Tahtoisiko isäntä ehkä kertoa meille hiukan helmenpyynnistä", pyysi Conseil.

"Itse pyynnistäkö", kysyin, "vai tapaturmistako joita saattaa sattua..."

"Helmenpyynnistä", sanoi kanadalainen. "Ennenkun antautuu uudelle pyyntialalle, on siitä päästävä täysin perille."

"No niin, ystäväni; painakaa puuta, niin kerron mitä tiedän."

Ned ja Conseil istuivat sohvaan, ja edellinen alotti:

"Kuulkaas, professori, minkälainen kapine se helmi oikein onkaan?"