Part 11

Koko tänä päivänä ei pursi lähtenyt laivan kupeelta suureksi harmiksi Ned Landille, joka ei päässyt tyydyttämään metsästyshaluaan. Kätevä kanadalainen käytti nyt joutilasta hetkeä valmistaakseen syötäväksi saarelta noutamansa lihan ja jauhoaineet. Villit palasivat maihin kello 11 ajoissa, hetikun vuoksi alkoi huuhdella koralliriuttain huippuja. Mutta minä näin heidän lukumääränsä rannalla melkoisesti kasvavan. Arvattavasti tulokkaat olivat saapuneet naapurisaarilta. Mutta yhtään kanoottia en nähnyt.

Paremman puutteessa pisti päähäni lähteä kokemaan verkolla tätä kaunista, läpikuultavaa vettä, jossa näki ylenmäärin harvinaisia näkinkenkiä, zoophytejä ja vesikasveja. Ja tänäänhän muuten olikin viimeinen _Nautiluksen_ oleskelupäivä näillä vesillä, sillä kapteeni Nemon lupauksen mukaan sen piti lähteä avoimelle merelle huomenissa, tammikuun 9:ntenä.

Huusin senvuoksi Conseilia, joka toi minulle pienen, keveän haavin, melkein samallaisen jolla ostereita pyydetään. Parin tunnin ajan kalastimme uutterasti, saamatta kuitenkaan harvinaista saalista. Haavissamme nousi ylös Midaksenkorvia, torvi- ja melamisimpukoita sekä erittäin kauniita vasaraostereita. Vielä saimme muutamia merimakkaroita, helmiostereita ja tusinan verran pieniä kilpikonnia, jotka pantiin erilleen keittiön tarpeiksi. Ainoa merkillisyys, minkä saimme ja jonka näkeminen miltei saattoi kyyneleet kunnon palvelijani silmiin, oli simpukka, jonka kierteet vastoin tavallista luonnonjärjestystä kulkivat vasemmalta oikealle.

Katsellessamme tuota aarretta, jommoisista yksityiskokoilijat maksavat suuria summia, suhahti äkkiä rannalta kivi, joka murskasi koko merkillisyyden Conseilin kädessä. Minä päästin harmistuneen huudon, ja Conseil sieppasi kiväärinsä ja tähtäsi villiä, joka kolmenkymmenen askeleen päässä vielä heilutti linkoaan meitä kohti. Tahdoin pidättää häntä, mutta pyssy pamahti ja luoti rikkoi villin ranteesta riippuvan amulettitertun.

"Conseil!" huusin, "maltapas, Conseil!"

"Mutta ettekö nähnyt, isäntä, että hän se riidan alotti?"

"Ei simpukka sentään maksa ihmishenkeä."

"Voi sitä ruojaa!" huudahti Conseil. "Kuinka mielelläni olisinkaan murskannut hänen kirotun käsivartensa!"

Conseil lausui vilpittömästi ajatuksensa, mutta minä en ollut yhtä mieltä hänen kanssaan. Kuitenkin oli asemamme viime minuutteina melkoisesti muuttunut meidän sitä huomaamatta. Parikymmentä kanoottia ympäröi nyt _Nautilusta_. Ne olivat koverretut puunrungoista, pitkiä, kapeita ja hyvin nopeakulkuisia, ja tasapainossa niitä pitivät paksuista bamburuovoista tehdyt puomit, jotka veneitten laitaan kiinnitettyinä ja sivulla uiskennellen tasasivat niitten painoa. Soutajina oli puolialastomia, taitavia papualaisia, joiden lähestyminen teki minut levottomaksi.

Ilmeisesti olivat nämä villit jo ennen olleet tekemisissä europpalaisten kanssa ja tunsivat näitten aluksia. Mutta mitähän he nyt arvelivatkaan tästä pitkästä rautalieriöstä, joka mastoja ja savupiippuja vailla oli tunkeutunut heidän lähteensä? Ei ainakaan mitään hyvää, sillä aluksi he olivat pysytelleet kunnioittavan välimatkan päässä siitä. Mutta nähdessään sen liikkumattomaksi oli heidän itsetuntonsa palannut, ja heitä nähtävästi halutti lähemmin tutustua siihen. Mutta juuri tätä lähempää tuttavuutta meidän oli kartettava mikäli mahdollista. Meidän äänettömät ampuma-aseemme eivät kyenneet masentamaan heidän rohkeuttaan; salama ilman sitä seuraavaa jyrinää ei heitä pelottanut, vaikka vaara olikin salamassa eikä jyrinässä.

Juuri nyt kaarsivat kanootit joka taholta aluksemme, jonka kannelle kohta rapisi nuolisade.

"Auta armias kun rakeita tulee!" huudahti Conseil -- "ehkäpä oikein myrkytettyjä rakeita!"

"Meidän täytyy ilmoittaa tästä kapteeni Nemolle", lausuin ja laskeusin alas kannelta.

Menin isoon salonkiin, mutt'en nähnyt siellä ketään. Uskalsin senvuoksi koputtaa kapteenin hytin ovelle. "Sisään!" kuului vastaus.

Noudatin kutsua ja näin kapteeni Nemon syventyneeksi algebralliseen laskelmaan, josta ei puuttunut x'iä eikä muita korkeasti matemaattisia suureita.

"Ehkä häiritsen teitä", virkoin kohteliaasti.

"Kyllä todellakin, herra Aronnax", vastasi kapteeni, "mutta luulen käynnillänne olevan vakavaa aihetta?"

"Hyvinkin vakavaa. Saarelaisten veneet surisevat ympärillämme, ja kohta saamme varmastikin useita satoja villejä kimppuumme."

"Ah", sanoi kapteeni levollisesti, "ovatko ne tulleet kanooteilla?"

"Aivan niin, herrani."

"No niin, professori, sitten me suljemme luukut."

"Juuri sitä ajattelin, ja minä tulin sanomaan teille..."

"Se on helppo temppu", keskeytti kapteeni minut, ja painamalla sähkönappulaa hän lähetti käskyn miehilleen.

"Nyt se on tehty", hän sanoi hetkisen kuluttua. "Pursi on paikoillaan ja luukut kiini. Ette kai peljänne toivoakseni, että nämä villit lyövät sisään laivani seinät, joita ei frekattinnekaan luodit saaneet puhkaistuiksi?"

"En suinkaan, kapteeni, mutta on toinenkin vaara."

"Mikä sitten, professori?"

"Huomenna on meidän jälleen avattava luukut uudistaaksemme _Nautiluksen_ ilmavaraston."

"Aivan niin, sillä me hengitämme valaitten tavalla."

"Mutta jos villit samalla hetkellä ovat yläkannella, niin kuinka voimme estää niitä tunkeutumasta alas laivaan?"

"Ahaa, te arvelette niiden tulevan kannellemme saakka?"

"Siitä olen varma."

"No niin, herrani, nouskoot ne vain kannellemme. En tiedä miksi niitä estäisin. Toden teossa nämä papualaiset ovat aivan viattomia ihmisparkoja, enkä tahdo että käyntini Gilboa-saarella maksaisi yhdenkään sen asukkaan henkeä. Huomenna kello 2.40 iltapäivällä nostaa vuoksi aluksemme jälleen karilta ja se lähtee vahingoittumattomana Torresin salmesta."

Nämät sanat hän sanoi jotenkin jyrkällä äänellä ja kumarsi sitten minulle keveästi. Se oli minulle merkki lausuakseni jäähyväiset.

Huoneessani tapasin Conseilin uteliaana odottamassa tietoa käyntini tuloksesta.

"Kuulehan, poikaseni", sanoin hänelle, "kun ilmaisin kapteenille pelkoni siitä että saarelaiset käyvät laivamme kimppuun, sain häneltä hyvin ivallisen vastauksen. Voin senvuoksi vain kehottaa sinua luottamaan häneen ja käymään turvallisesti levolle."

Yksin jäätyäni laskeusin minäkin sijalleni, mutta nukuin huonosti. Kuulin villien tallustelevan kannella ja tuontuostakin päästävän rajuja huutoja. Yö kului tällä tapaa, eikä laivan väestä yksikään näyttänyt elonmerkkiä. He eivät tuntuneet välittävän vihollisistamme enempää kuin panssarilaivan sotilaat aluksensa rautakyljillä ryömivistä muurahaisista.

Kello 6 aamulla nousin ylös. Luukkuja ei vielä oltu avattu. Ilmaa ei siis vielä oltu uudistettu, multa säiliöstä virtasi muutamia kuutiometrejä happea _Nautiluksen_ ummehtuneisiin suojiin.

Minä työskentelin hytissäni aina puolipäivään naakka, näkemättä vilaukseltakaan kapteeni Nemoa. Laivalla ei näytty pantavan rikkaakaan ristiin poislähtöä varten.

Odotin vielä kotvan, ja sitten menin isoon salonkiin. Kello näytti 2,30. Kymmenen minuutin päästä vuoksi olisi kohonnut korkeimmilleen, ja jollei kapteeni Nemo ollut uskaltanut liikoja luvatessaan, pitäisi _Nautiluksen_ tässä tuokiossa päästä irti. Ellei se nyt tapahtuisi, niin tulisi uusi tilaisuus vasta monien kuukausien perästä.

Mutta jopa tuntui valmistavia hytkähdyksiä _Nautiluksen_ rungossa. Kuulin kuinka koralliriutan pystyt huiput raappivat sen pohjaa.

Kello 2,35 ilmestyi kapteeni salonkiin.

"Nyt lähdetään", hän sanoi.

"Ahaa!" huudahdin.

"Olen käskenyt avaamaan luukut."

"Entä villit?"

"Villitkö?" toisti päällikkö olkiaan nytkähyttäen.

"Eivätkö ne tunkeudu sisään _Nautilukseen_?"

"Millä tapaa se tapahtuisi?"

"No, avaamistanne luukuista, tiedän mä."

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo tyynesti, "sillä tapaa ei kukaan tunkeudu sisään _Nautiluksen_ luukuista, ei edes niiden avoimina ollessa."

Minä tuijotin häneen.

"Ettekö ymmärrä minua?" hän kysyi.

"En ollenkaan."

"No niin, tulkaa siis katsomaan."

Minä lähdin keskusportaille, joilla Ned Land ja Conseil uteliaina katselivat, kuinka laivanväestä muutamat avasivat luukkuja; ulkoa kannelta kuului hurjaa rääkynää ja tömistystä.

Luukut viskattiin ylöspäin. Parikymmentä kamalaa naamaa kurkisti niiden reunoilta. Mutta ensimmäisen villeistä, joka laski kätensä kaiteelle, paiskasi seljälleen joku näkymätön voima, ja ylös päästyään livahti hän tiehensä surkeasti rääkyen ja loikaten vimmatusti.

Kymmenen hänen toveriaan yritti samoin kavuta alas, mutta kaikki kymmenen saivat yhtä häpeällisen pakokiireen.

Conseil oli hurmioissaan, Ned Land taas kiihkeän luonteensa pakottamana syöksyi ylös portaille. Mutta tuskin oli hän laskenut kätensä kaiteelle, kun hänkin vuorostaan lensi seljälleen taapäin.

"Lempo soi!" hän karjasi, "salamako se minuun iski?"

Tämä sana selitti minulle kaiken. Edessämme ei enää ollut mikään tavallinen kaide, vaan sähköä täyteen ladattu metallijohto, joka vei alhaalta ylös kannelle. Ken hyvänsä siihen koski, sai hirvittävän täräyksen, joka olisi ollut kuolettavakin, jos kapteeni Nemo olisi laskenut kaiken virran sähkökoneistaan johtoon. Voi todella sanoa että hän oli meidän ja hyökkääjien väliin virittänyt sähköverkon, jonka läpi ei kukaan omatta turmiottaan voinut yrittää.

Säikähdyksestä aivan nujertuneina saarelaiset pakenivat kiireimmän kyytiä. Väkisinkin nauraen me lohduttelimme ja hieroskelimme Ned Land parkaa, joka noitui ja kiroili kuin vietävä.

Mutta samassapa jättikin vuoksen viimeisten maininkien irtitempaama _Nautilus_ rosoisen korallivuoteensa täsmälleen 2,40 iltapäivällä, kuten kapteeni oli luvannut. Potkuri pieksi vettä mahtavan hitaasti. Vähitellen joudutti laiva vauhtiaan, ja uurtaen valtameren aavaa pintaa se ehjänä jätti taakse Torresin salmen vaarallisen väylän.

XXII luku.

Kuumehoureita.

Seuraavana päivänä, tammikuun 10:ntenä, _Nautilus_ jatkoi kulkuaan kahden valtameren välillä aina 56 kilometrin nopeudella tunnissa. Sen potkuri kävi niin vimmatusti etten voinut seurata enkä laskea sen pyöräyksiä. Muistellessani miten tämä sähkövoima, annettuaan alukselle liikuntakykyä, valoa ja lämpöä, vielä lisäksi suojeli sitä ulkoapäin tulevilta hyökkäyksiltä ja teki siitä loukkaamattomuuden symboolin, johon ei vihamielinen käsi voinut ryhtyä joutumatta salaman satuttamaksi, niin ei ihailullani ollut rajoja; ja luodusta kappaleesta se siirtyi insinööriin, joka tämän kaiken oli luonut.

Länttä kohti kuljettuamme saavuimme Timor-mereen tammikuun 13 p. ja saimme näkyviimme samannimisen saaren 122° pituusasteella. Siitä alkaen muuttui suuntamme lounaaseen, kohti Intian meren ulapoita. Mikähän oli kapteeni Nemon lähimpänä päämääränä? Tahtoiko hän palata Aasian rannikolle, vaiko saattaa meidät Europan vesille? Kumpikin vaihtoehto tuntui uskomattomalta, sillä karttoihan mies ihmisten asumia mantereita. Entäpä jos kääntyisimmekin etelää kohti? Sivuuttaisimmeko Hyväntoivonniemen, sitten Kap Hornin ja päätyisimme vihdoin etelänavan kammottaville seuduille? Aika oli sen meille näyttävä.

Tammikuun 14 p. kadotimme maan tykkänään näkyvistämme. _Nautiluksen_ vauhti väheni tuntuvasti, ja ilman mitään määrättyä matkasuuntaa uiskenteli se milloin syvällä vesien kohdussa, milloin ylhäällä pinnalla. Meren lämpömäärä mitattiin tällöin eri korkeuksilla, niin että vajosimme asteettain kolmen, neljän, viiden, seitsemän, yhdeksän jopa kymmenenkin tuhannen metrin syvyyteen; ja tulokseksi saatiin, että merivedellä on pysyväinen +4° C. lämpö aina 15,000 metrin syvyydessä kaikilla leveysasteilla.

Näillä syvillä vesillä ollen jouduimme oikean ilotulituksen keskelle. Meren värjäsivät loistavaksi miljaardit meduusat, liko-eläimet sekä itseloistavat, fosforihohtoiset ja oudonnäköiset kalat. _Nautilus_ kulki useita tunteja tämän sanoinkuvaamattoman, ihanan valo- ja väriräiskeen keskellä, jota ihailimme salongin isojen peililasiakkunain takaa.

Tammikuun 18 p. oli _Nautilus_ 105° pituus- ja 15° eteläisellä leveysasteella. Sää oli muuttunut uhkaavaksi, aallot vyöryivät korkeina ja möyrysivät. Idästä kävi ankara viima. Ilmapuntari, joka jo muutaman päivän oli laskenut, ennusti myrskyn tuloa. Saavuin yläkannelle juuri kun varapäällikkö mittasi taivaan korkeutta ja odotin siellä, kunnes sain tiedon asemastamme. Sitte näin kapteeni Nemon myöskin ilmautuvan ja tähystävän kaukoputkella taivaanrantaa.

Muutaman minuutin hän seisoi liikkumattomana, irroittamatta silmäänsä näköpiiristä. Sitten hän laski kiikarin alas ja vaihtoi moniaan sanan apulaisensa kanssa. Jälkimmäinen näytti joutuvan ankaran mielenliikutuksen valtaan, mutta kapteeni Nemo pysyi järkkymättömän levollisena. Hän jatkoi vain vaarinottojaan, joiden johdosta varapäällikkö näkyi antavan muodollisia selityksiä. Ainakin tällä tavoin käsitin heidän puheensa ja eleensä. Itse puolestani koetin huolellisesti tähystää osotettuun suuntaan, mutta näkemättä mitään erikoista. Taivas ja meri sulivat yhteen hienoksi juovaksi näköpiirin reunalla.

Kapteeni Nemo asteli tällä aikaa kantta päästä päähän katsahtamatta minuun ja ehkäpä ollenkaan huomaamatta minua. Hänen käyntinsä oli vakavata mutta säännöttömämpää kuin tavallisesti. Hän pysähtyi tuontuostakin, pani käsivartensa ristiin rinnalle ja tuijotti merelle. Mitähän hän tähystikään tuon rannattoman aukean takaa?

_Nautilus_ oli tällöin useiden kymmenien peninkulmain päässä lähimmästä rannikosta.

Varapäällikkö oli vuorostaan tarttunut kaukoputkeen ja tarkasteli kiinteästi taivaanrantaa, astellen edestakaisin, tömistäen tuontuostakin jalallaan kantta ja osottaen muutenkin suuremman kiihtymyksen merkkejä kuin päällikkönsä. Vihdoin näytti ymmälläolo loppuneen, sillä kapteeni Nemon käskystä rupesi potkuri pieksemään laineita entistä vinhemmin.

Juuri silloin varapäällikkö jälleen kiinnitti kapteenin huomiota johonkin seikkaan. Jälkimmäinen lakkasi mittelemästä kantta ja käänsi kaukoputkensa osotettuun suuntaan. Hän katseli sinne kauvan. Minä tunsin mieleni hyvin järkytetyksi ja laskeusin alas museoon noutamaan mainion kiikarin, jota tavallisesti käytin. Nojaten heijastuskoneen komeroa vastaan kannen etuosassa asetuin minäkin vuorostani vaarinottamaan taivaan ja meren yhtymisjuovan salaisuutta.

Mutta en vielä ollut saanut sovitetuksi kaukoputkea silmilleni, kun se äkisti temmattiin pois käsistäni.

Käännyin nopeasti ympäri. Edessäni seisoi kapteeni Nemo, mutta en ollut tunteakaan häntä. Hänen hahmonsa oli aivan muuttunut. Hänen silmänsä liekitsivät tuimasti, hampaat olivat kiristyneet yhteen, hänen ruumiinsa oli aivan kuin hyppyyn köyristynyt -- kaikki hänessä osotti tavattoman ankaraa mielenliikutusta. Mutta muuten hän ei liikahtanutkaan. Kaukoputkeni oli pudonnut hänen kädestään ja vieri hänen jalkoihinsa.

Olinko tahtomattani aiheuttanut hänessä tämän kauhean suuttumuksen? Luulotteliko tuo käsittämätön mies, että minä olin päässyt jonkun kielletyn salaisuuden perille? Ei; -- minä en ollut hänen vihastuksensa esine, sillä hän ei katsahtanutkaan minuun, vaan tuijotti yhä tuonne salaperäiseen kohtaan taivaanrannalla.

Vihdoin kapteeni Nemo ojentautui suoraksi; hänen kiihkonsa näytti asettuvan. Lausuttuaan muutaman sanan tuolla oudolla kielellä apulaiselleen hän kääntyi minun puoleeni.

"Herra Aronnax", hän sanoi käskevästi, "pyydän teitä muistamaan mikä ehto teitä sitoo minuun."

"Mitä tarkotatte, kapteeni?"

"Teidän täytyy samoin kuin seuralaistenne alistua vangittavaksi, siksi kuin näen hyväksi vapauttaa teidät."

"Te olette herra laivallanne", vastasin, katsellen häneen kiinteästi. "Mutta sallitteko minun tehdä teille yhden kysymyksen?"

"En ainuttakaan, herrani!"

Tästä karkeasta päätöksestä ei kannattanut enää vedota, sen ymmärsin. Astuin alas Ned Landin ja Conseilin hyttiin ja ilmoitin heille kapteenin määräyksen. Voi arvata minkä vaikutuksen tieto siitä teki kuumaveriseen kanadalaiseen.

Mutta nyt ei ollut aikaa harmitella. Neljä laivamiestä odotti ovella ja saattoi meidät siihen koppiin, jossa olimme viettäneet ensimmäisen yömme _Nautiluksella_.

Ned Landin olisi tehnyt mieli panna vastaan, mutta ovi lykättiin kiini hänen jälestään.

"Tahtoisiko isäntä kertoa minulle mitä tämä oikeastaan merkitsee?" pyysi Conseil.

Kerroin onnettomuustovereilleni kaiken mitä tiesin. He olivat siitä yhtä hämmästyneitä kuin minäkin. Sitten vaivuin ajattelemaan itsekseni tapahtumain kulkua, mutta en voinut muistaa paljon muuta kuin kapteenin kasvoissa ilmenneen merkillisen peljästyksen. Aijoin juuri ruveta kertomaan siitäkin, kun minut havahutti mietteistäni Ned Landin huudahdus: "Heipäs vaan, aamiainen on pöydällä!"

Ja todellakin oli pöytä katettu. Ehkäpä oli kapteeni antanut siitä määräyksen samalla kertaa kuin hän oli käskenyt jouduttamaan _Nautiluksen_ vauhtia.

"Suvaitseeko isäntä että teen teille erään ehdotuksen?" tiedusteli palvelijani.

"Annahan kuulla, poikaseni."

"Tarkotan että söisitte aamiaista. Se on viisasta, sillä emme tiedä mitä vielä tapahtuukaan."

"Oikeassa olet, Conseil."

"Pahaksi onneksi ne ovat antaneet meille vain laivamiesten ruokaa", tokasi Ned Land.

"Ned kuoma", huomautti Conseil, "mitähän sanoisit jos olisivat tyyten unhottaneet aamiaisemme?"

Se viisas mietelmä katkaisi harpuunamestarin valittelut.

Me istuimme pöytään. Murkina syötiin hiljaisuuden vallitessa.

Juuri kun olimme lopettaneet ateriamme, sammui kopin katossa loistava puolipallo, ja me jäimme täydelliseen pimeyteen. Ned Land nukahti heti sikeästi, ja ihmeekseni seurasi Conseilkin hänen esimerkkiään. Rupesin miettimään mikä tuon omituisen uneliaisuuden oikeastaan aiheutti, mutta silloin tunsin omainkin aivojeni väsähtyvän. Vaikka kuinka ponnistelin vastaan, tahtoivat silmäni väkisinkin mennä umpeen.

Kiduttava epäluulo syntyi mielessäni. Nauttimaamme ruokaan oli sekoitettu jotakin huumausainetta! Vangitsemisemme ei ilmeisestikään tyydyttänyt kapteeni Nemoa; oli tarpeellista saada meidät nukutetuiksikin.

Sitten kuulin rautatelkimiä lykeltävän. Meren aaltoilu, joka oli saanut aluksen liekkumaan, tuntui lakkaavan. Oliko _Nautilus_ jättänyt vedenpinnan ja käynyt liikkumattomaan lepoon merenpohjalla? Koetin vastustaa uuvuttavaa raukeuttani. Se oli mahdotonta. Hengitykseni yritti salpautua. Tunsin kangistuneilla huulillani kaameaa kylmyyttä. Silmäluomet painuivat kuin vakankannet silmämunain yli. En jaksanut enään kohottaa niitä; koko olemukseni valtasi kuoleman uni, täynnä hullu- ja kuumehoureita. Sitten katosivat kaikki unikuvatkin, ja minä menetin täydellisesti tajuntani.

XXIII luku.

Korallien valtakunta.

Kun seuraavana aamuna heräsin, huomasin suureksi ihmeekseni että makasin omassa hytissäni. Pääni tunsin aivan keveäksi. Seuralaiseni olivat arvatenkin samoin siirretyt makuusuojaansa, heidän siitä huomaamatta enempää kuin minä. Yön tapahtumista meillä kaikilla siis oli yhtä vähän tietoa, ja tämän salamyhkäisyyden selvittäminen jäi jonkun vastaisen suotuisan sattuman varaan.

Ylös noustuani ja pukeuduttuani aijoin lähteä hytistäni. Mutta olinko vielä vanki vai vapaa? Aivan vapaa. Nousin keskusportaita ylös. Eilispäivänä suljetut luukut olivat nyt selko seljällään. Minä kiipesin yläkannelle.

Ned Land ja Conseil odottivat minua siellä. Tein heille koko joukon kysymyksiä, mutta he eivät tienneet mitään. Vaivuttuaan sikeään uneen, josta ei ollut jäänyt mitään muistoja, olivat hekin olleet hyvin ihmeissään herätessään omassa hytissään.

_Nautiluksessa_ oli kaikki hiljaista ja salaperäistä, ja se halkoi merenpintaa kohtalaisella vauhdilla. Laivassa ei näyttänyt tapahtuneen minkäänlaista muutosta.

Uudistettuaan ilmavarastonsa vajosi laiva 12 metrin syvyyteen, josta se helposti voi jälleen kohota pintaan, mikä seikka vastoin tavallisuutta sattuikin useaan kertaan tänäpäivänä eli tammikuun 19 p:nä. Apulaispäällikkö saapui myöskin kannelle ja antoi tavalliset käskynsä alas konehuoneeseen.

Kapteeni Nemoa vain ei näkynyt. Muusta laivanväestä näin ainoastaan mykän tarjoojan, joka tavanmukaisella täsmällisyydellään palveli minua aamiaispöydässä.

Kello 2 aikaan olin isossa salongissa järjestellen muistiinpanojani, kun kapteeni astui sisään. Minä kumarsin hänelle. Hän vastasi miltei huomaamattomasti tervehdykseeni virkkamatta sanaakaan. Asetuin uudestaan työni ääreen toivoen, että hän ehkä selittäisi minulle kuluneen yön tapahtumat. Mutta toivoni ei toteutunut. Minä katselin häntä. Hän näytti väsyneeltä; hänen verestävät silmänsä osottivat ettei uni ollut lainkaan niitä virkistänyt, ja hänen kasvoillaan ilmeni syvää surua. Hän asteli edestakaisin lattialla, istahti, nousi taas pystyyn, otti umpimähkään kirjan käteensä heittääkseen sen jälleen pöydälle, tarkasteli laivakojeitaan tekemättä kuitenkaan mitään merkintöjä, eikä näyttänyt saavan missään toimessa lepoa. Vihdoin hän tuli luokseni ja sanoi:

"Oletteko lääkäri, herra Aronnax?"

Tämä kysymys tuli niin odottamatta, että tuijotin häneen hetkisen mitään vastaamatta.

"Oletteko lääkäri?" toisti hän. "Useat virkaveljistänne ovat harjottaneet lääketieteellisiä opintoja."

"Olen tosiaankin lääketieteen tohtori ja käytännöllinen sairaalanlääkäri. Toimin sellaisena useita vuosia, ennenkun otin vastaan toimeni museossa."

Vastaukseni näytti ilmeisesti tyydyttävän kapteeni Nemoa. Mutta kun en arvannut hänen tarkotustaan, odotin lisää kysymyksiä, päättäen vastata niihin olosuhteiden mukaan.

"Herra Aronnax", hän sanoi, "tahtoisitteko suostua hoitamaan muuatta miehistäni?"

"Onko hän sairas?"

"On."

"Olen valmis seuraamaan teitä."

"Tulkaa siis."

Myönnän että sydämmeni sykki tavallista voimakkaammin. En tiedä miksi, mutta minusta tuntui kuin sairaalla miehellä olisi jotain yhteyttä eilispäivän tapahtumain kanssa, jotka kiinnittivät mieltäni ainakin yhtä paljon kuin kapteenin huolenpito potilaastaan.

Kapteeni Nemo vei minut pieneen, miehistösuojan lähellä olevaan hyttiin.

Siellä lepäsi vuoteella voimakaspiirteinen, noin 40-vuotias mies, todellinen loistonäyte aito anglosaksilaisesta rodusta.

Kumarruin häntä tarkastamaan. Hän ei ollut ainoastaan kipeä, hän oli haavoitettukin. Hänen veristen kääreiden ympäröimä päänsä lepäsi kaksinkertaisella päänalusella. Minä irroitin hänen siteensä, ja tuijottaen minuun suurilla, jäykillä silmillään antoi hän minun toimia mieleni mukaan päästämättä valitusääntäkään.

Haava oli kauhea. Jonkin iskuaseen särkemä pääkoppa jätti aivot paljaiksi, ja itse aivohyhmässäkin näkyi syvälle menevä haava. Sairaan hengitys oli hidas. Hänen kasvoillaan värehti toisinaan suonenvedon tapaisia kouristuksia. Aivotulehdus oli hänellä täydellinen, aiheuttaen sekä tunto- että liikuntokyvyn halpautumisen.

Minä tutkin hänen valtimoaan: se sykytti epätasaisesti. Jäsenet olivat jo kylmät, ja minä näin kuoleman lähestyvän, kykenemättä estämään sitä. Sidottuani sairaan uudestaan käännyin kapteeni Nemon puoleen.

"Mistä tällainen haava johtuu?" kysyin häneltä.

"Mitäpä se merkitsee", hän vastasi vältellen. "Muuan koneen vivuista särkyi ja sattui häneen. Mutta mitä arvelette hänen tilastaan?"

Epäröin lausua ajatustani.

"Voitte puhua vapaasti", sanoi kapteeni; "tämä mies ei ymmärrä ranskaa."

Katsahdin vielä kerran sairaaseen ja sanoi sitten:

"Hän kuolee viimeistään kahden tunnin kuluttua."

"Eikö mikään keino voi pelastaa häntä?"

"Ei mikään."

Kapteeni Nemon koura puristui nyrkkiin, ja minä näin kyyneleitä pusertuvan hänen silmistään, joiden en olisi luullut voivan itkeä.

Tarkastelin vielä tuokion kuolevaa miestä, josta henki vähitellen hiipi pois. Hänen kalpeuttaan lisäsi sähkövalo, joka valoi hohdettaan kuolinvuoteen yli. Katselin hänen viisautta ja älyä osottavia kasvojaan, joihin onnettomuus, ehkäpä kurjuuskin oli piirtänyt vakojaan. Halusin keksiä hänen elämänsä salaisuuden viimeisistä sanoista, jotka mahdollisesti kuuluisivat hänen huuliltaan.

"Voitte lähteä nyt, herra Aronnax", sanoi kapteeni lyhyesti.

Minä jätin hänet kuolevan luo ja palasin hyttiini hyvin liikutettuna äskeisestä kohtauksesta. Koko päivän minua vaivasivat synkät aavistukset. Yön nukuin huonosti, ja usein olin keskellä ikäviä unennäköjä kuulevinani etäisiä huokauksia ja kuolinvirren kaikua. Olivatko ne rukouksia vainajan puolesta, lausutut tuolla kielellä jota en voinut oppia ymmärtämään.

Seuraavana aamuna nousin taas kannelle. Kapteeni Nemo oli siellä jo ennen minua. Heti minut nähtyään hän tuli luokseni.