Part 10

Ned Land ei voinut hillitä iloaan. Hän oli kuin kopistaan karannut vanki, joka ei mielinyt sinne enää palata.

"Lihaa!" huudahteli hän. "Me saamme syödä lihaa, ja minkälaista lihaa! Oikeata metsänriistaa! Leivättä saamme tosin olla, hitto vie! Kalaakaan en tahdo pahaksi mainita, mutta liika on aina liikaa, ja tulella käristetty tuores liha on tosiaankin ihanaa vaihtelua kaiken tämän merellisensyönnin jälkeen."

"Senkin herkkusuu!" sanoi Conseil; "ihanhan saat puheellasi veden nousemaan suuhuni."

"Kunhan vain tietäisimme", huomautin, "että noissa metsissä todella on metsänriistaa ja ettei riista ole niin suurta että se itse ajaa metsästäjää takaa."

"Antaa tulla mitä vain sattuu", vastasi kanadalainen, jonka kiiluvat hampaat olivat terävät kuin piilunterä; "minä syön vaikka tiikeripihviä, jollei saarella ole muita nelijalkaisia eläimiä."

"Kuoma on aina suuri veitikka", virkkoi Conseil.

"Kävi miten kävi, niin ensimmäinen tapaamamme nelijalkainen tai kaksijalkainen höyhenetön eläin saa tehdä tuttavuutta tämän pojan pyssyn kanssa."

"Kas niin!" sanoin, "nyt alkaa mestari Land taas puhua palturia."

"Elkää hätäilkö, herra Aronnax, vaan vetäkää olan takaa. Viidessäkolmatta minuutissa minä hankin ja valmistan teille omalla tavallani laitetun murkinapalan."

Puoli 9 aikaan veneemme karahti luisuvaan hiekkarantaan, selvittyään kunnialla Gilboa-saarta ympäröivän riuttarenkaan läpi.

XX luku.

Muutama päivä kuivalla maalla.

Väkevä mielenliikutus valtasi mieleni veneemme karahtaessa rantahiekkaan. Ned Land polki tannerta jalallaan aivan kuin julistaakseen sen valtansa alaiseksi. Ja kuitenkin olimme vasta kaksi kuukautta olleet _Nautiluksen_ "matkustajina", kuten sen kapteeni Nemo suvaitsi sanoa, mutta itse asiassa sen päällikön vankeina.

Eipä mennyt monta minuuttia kun jo olimme edenneet pyssynkantaman päähän rannasta. Maakamara oli melkein järjestään korallista alkuperää, mutta moniaat kuivuneet, graniittipaasien tukkeamat virranuomat todistivat saaren saaneen alkunsa jossakin muinaisaikojen maankuoren muutoksessa. Koko taivaanrannan peitti ihanien metsien muodostama vihreä jättiläisesirippu. Suunnattomia puita, joista muutamat kohosivat 60:kin metriä korkealle, yhdistivät toisiinsa köynnöskasvivyöt, jotka luonnon kutomina riippumattoina keinuivat vienossa tuulessa. Sekaisin kasvavien mimosa-, viikuna-, kasuari-, teak- ja palmupuiden vihantain holvien suojassa rehotti korkeita kämmeköitä, palkokasveja ja sananjalkoja.

Mutta kiinnittämättä lainkaan huomiota näihin kauniisiin näytteisiin Uuden Guinean kasvikunnasta piti kanadalainen silmällä vain hyötyä luottavia seikkoja. Hän älysi näet metsässä kokospalmun, löi alas muutamia sen hedelmistä ja murskasi ne, jonka jälkeen joimme niiden maidon ja ahmimme muun sisällyksen nautinnolla sellaisella, ettei _Nautiluksen_ kokki siitä olisi tullut mieliinsä.

"Mainiota!" sanoi Ned Land.

"Verratonta!" säesti Conseil.

"Enpä usko", jatkoi kanadalainen, "teidän Nemonne panevan vastaan, jos viemme veneentäyden kokospähkinöitä laivaan, vai kuinka?"

"Enpä tiedä", vastasin, "mutta hän ei ainakaan itse maista niitä."

"Sen pahempi hänelle itselleen", sanoi Conseil.

"Ja sen parempi meille", virkkoi Ned Land; "sittepähän jää meille enemmän."

"Sananen vain, mestari Land", huomautin harpuunamiehelle, joka kävi ryöstämään toista palmupuuta. "Nämä pähkinät ovat erinomaisia, mutta ennenkun ladomme niitä veneen täyteen, olisi viisaampaa tarkastaa onko saaressa muitakin yhtä hyödyllisiä herkkuja meille tarjona. Tuoreet vihannekset olisivat varsin tervetullut lisä _Nautiluksen_ ruokalistaan."

"Isäntä on oikeassa", sanoi Conseil, "ja minä ehdotan että jaamme tyhjän tilan purressamme kolmeen osaan, yhden hedelmiä, toisen vihanneksia ja kolmannen metsänriistaa varten, josta emme ole vielä nähneet vilahdustakaan."

"Conseil, koskaan ei saa joutua epäilykseen!"

"Jatkakaamme nyt matkaamme", sanoin, "mutta tarkkaavin silmin. Vaikka tämä saari näyttää asumattomalta, niin saatammepa kumminkin tavata toisia metsästäjiä, jotka saaliiseensa nähden ovat vähemmän nirsoja kuin me."

"Krak, krak!" paukutti Ned Land merkitsevällä tavalla leukaperiään.

"Mitä nyt, Ned?" huudahti Conseil.

"Totta vie", vastasi kanadalainen, "alanpa jo vähin käsittää ihmissyönnin suloja!"

"Ned, Ned, mitä nyt lörpöttelette? Tekö ihmissyöjä! Tämäpä hauskaa minun kuulla, jolla on onni olla hyttitoverinanne. Ehkäpä jonain aamuna herään puoleksi syötynä ja pureskeltuna."

"Conseil kuoma, minä pidän kyllä paljon teistä, mutten sentään tarpeeksi paljon syödäkseni tarpeetta teidät suuhuni."

"En teihin enää luotakaan. Mutta jatkakaamme nyt jahtiamme. Meidän täytyy ehdottomasti hankkia jotain metsänriistaa, muuten voi isäntä jonakin aamuna saada vain pari puoleksi kaluttua palaa painijastaan passaamaan itseään."

Näin leikkiä laskien tunkeuduimme eteenpäin metsän tumman lehväholvin alla, ja kahden tunnin ajan risteilimme siellä joka suuntaan.

Onni suosikin meitä etsiskellessämme syötäviä kasviaineita, ja eräs kuuman ilmanalan kaikkein hyödyllisimpiä puita antoi meillä arvokasta ruokalajia, jota laivassa olimme saaneet kaivata. Tarkotan leipäpuuta, jota Gilboa-saarella kasvaa runsaasti ja josta täällä tapasimme etupäässä sitä siemenetöntä lajia, jota malaijit kutsuvat nimellä "rima".

Tämä puu erosi toisista suoran, aina 40 metriä pitkäksi kasvavan runkonsa kautta. Sen päätti kauniisti pyöristynyt lehvistö, ja sen pyöreitä, desimetrin vahvuisia hedelmiä peittivät kuusitahoiset nystyrät. Tällä perin hyödyllisellä kasvilla on luonto siunannut seutuja, joista viljaa puuttuu; viljelemättä se antaa maukasta leipää kahdeksana kuukautena vuodessa.

Ned Land tunsi hyvin nämä hedelmät, joita oli syönyt lukuisilla merimatkoillaan, ja hän osasi valmistaa niiden syötävästä sisällyksestä maukasta ruokaa. Niinpä herättikin niiden näkeminen hänessä hillitöntä ruokahalua.

"Professori", hän sanoi, "minä kuolen nälkään, jollen saa maistaa leipäpuuntahdasta!"

"Maista, Ned ystäväiseni, maista niin paljon kuin jaksat. Olemmehan täällä kokeita tekemässä; kokeile sinä vain hyödyksesi."

"Se ei vaadi pitkiä valmistuksia," vastasi kanadalainen.

Polttolasilla hän sytytti kasan kuivia risuja, joissa pian leimusi iloinen liekki. Sillävälin Conseil ja minä pudotimme alas parhaat hedelmät mitä näimme. Jotkut niistä eivät olleet vielä täysin kypsiä, ja niiden paksu kuori kätki sisäänsä valkoisen, hyvin kuitumaisen sisuksen; toiset, jo kellertävinä ja limaskaisina, odottelivat vain poimijaa.

Näissä hedelmissä ei ollut lainkaan siemenkotaa. Conseil kantoi niitä tusinan verran Ned Landille, joka leikkasi sisälmykset paksuiksi viipaleiksi ja pani nämä paistumaan hiilille, hokien tavantakaa:

"Kohta saatte maistaa, professori, oikein makeata leipää. Varsinkin kun on meidän lailla saanut olla niin kauvan leivän puutteessa. Eikä tämä oikeastaan leipääkään ole, vaan verratonta piirakkataikinaa. Oletteko ennen syönyt leipäpuunhedelmää?"

"En koskaan, Ned."

"No, valmistukaa sitten nauttimaan jotakin aivan erikoisen mehukasta ja maukasta. Jollette tule pyytämään vielä toistamisten, niin en enää tahdo olla harpuunamiesten kuningas."

Tuokion kuluttua oli hedelmäviipaleiden ulkopuoli aivan hiiltynyt; valkea, tahdasmaisen pehmeä sisäpuoli muistutti maultaan artisokkia.

Täytyy myöntää että se oli erinomaista leipää, ja minä söin sitä suurella nautinnolla.

"Mitä kello nyt on?" kysyi kanadalainen.

"Ainakin kaksi", vastasi Conseil.

"Kuinka aika lentääkään maalla ollessa!" huokasi Ned Land.

"Parasta on lähteä painamaan alas rantaan."

Me lähdimme paluumatkalle metsän halki ja täydensimme ruokavarastoamme kaalipalmujen mehevillä latvatertuilla, eräänlaisilla pienillä nauriilla, joita malaijit sanovat "abru'ksi", ja mehevillä jamssijuurilla.

Me olimme nääntyä kuormiemme alla kun vihdoin saavuimme purren luo, mutta Ned Land ei sittenkään vielä ollut saaliiseemme tyytyväinen. Onni saattoi hänen näkyviinsä eräitä 8--10 metrin korkuisia palmuja, jotka menestyvät ilman hoitoa ja leviävät silkkiäispuun tavoin sekä silmikoimalla että siemenistä. Ne olivat sagopalmuja, joiden tuumanvahvuisen kaarnan alta hän keloi esiin sen jauhomaisen, syötävän sisusaineen, joka on Etelämeren saarten asukkaiden tärkeimpiä ruokalajeja.

Kello viiden tienoissa vasta pääsimme lähtemään saarelta, ja puolen tunnin perästä saavuimme _Nautilukseen_. Siellä ei näkynyt meidän tullessamme ketään; tuo suunnaton teräslieriö tuntui olevan vallan autio asujamista. Saatettuamme saaliimme laivaan menin alas hyttiini, missä illallinen minua odotti. Sen syötyäni kävin nukkumaan.

Seuraavana päivänä, tammikuun 6:ntena, ei vieläkään näkynyt eloa laivassa. Ei kuulunut hiiren hiiskausta mistään. Pursi lekotteli edelleen kiini laivan kyljessä, mihin illalla olimme sen jättäneet. Me päätimme palata saarelle. Ned Land toivoi parempaa metsästysonnea sen toisissa osissa.

Päivän koittaessa lähdimme matkaan. Myötäisen tuulen auttamina pääsimme muutamassa minuutissa rantaan. Nousimme maihin, ja päättäen luottaa Ned Landin vaistoon aloimme seurata häntä, joka pitkine säärineen uhkasi jättää meidät kauvas jälkeensä. Hän noudatti rantaa läntiseen suuntaan, kahlasi muutamien puronuomain poikki ja saapui ylävälle tasangolle, jota reunustivat komeat metsät. Joitakuita jäälintuja saapasteli purojen rannoilla, mutta ne eivät antaneet meidän lähestyä itseään. Niiden arkuudesta päättelin, että jollei saari ehkä ollut asuttu, niin kävi siellä ainakin ihmisolentoja, joita linnut olivat oppineet varomaan.

Kuljettuamme ison ruohoaukean poikki lähenimme metsänreunaa, josta vastaamme helskyi lintuparvien viserrys ja hälinä.

"Lintujapa täällä vain onkin", virkkoi Conseil tyytymättömänä.

"Mutta sellaisia, jotka kelpaavat syötäviksi", sanoi harpuunamestari.

"Tokkopahan vainen, sillä en näe täällä muuta kuin papukaijoja."

"Conseil kuomaseni", sanoi Ned vakavasti, "papukaijat ovat fasaaneja niille, joilla ei ole muuta lihaa saatavana."

"Ja hyvin valmistettuna tämä lintu", lisäsin, "ansaitsee kyllä joutua veitsen ja haarukan käsiteltäväksi."

Metsän tuuheassa lehvistössä näimme todellakin suunnattoman joukon papukaijoja, jotka lentelivät oksalta oksalle ja näyttivät vain odottavan huolellista opetusta puhjetakseen puhumaan ihmiskielellä. Arvokkaat kakadut tuntuivat mietiskelevän syvästi filosoofillisia kysymyksiä, kaikenkirjavien kaijojen rähistessä niiden ympärillä ja helakanpunaisten lorien kiidellessä tulikipunain tavoin edestakaisin. Kuitenkin kaipasin tässä kokoelmassa muuatta lintulajia, joka on vallan erikoinen Uudelle Guinealle ja sen ympärillä oleville saarille. Mutta senkin toi hyvä sattuma vielä eteeni.

Tunkeuduttuamme vähäisen viidakon läpi tulimme matalaa pensaikkoa kasvavalle aukealle. Siellä näin ryhmän komeita lintuja, joiden pitkät höyhenet pakottivat niitä asettumaan tuulta vastaan. Niiden aaltomainen lento, viehättävät kaareilut ilmassa ja loistavat värit kiehtoivat silmää. Helppo oli minun ne tuntea.

"Paratiisilintuja!" huudahdin.

Malaijit, jotka suuressa määrin myyvät näitä lintuja kiinalaisille, pyytävät niitä monella tavalla, joita me emme nyt voineet käyttää hyväksemme. He panevat korkeitten puitten latvoihin, missä linnut mieluimmin asuvat, joko ansoja tahi paksua liima-ainetta, joka estää lintuja nousemasta lentoon. Menevätpä he niinkin pitkälle että myrkyttävät lähteitä, joista paratiisilinnut käyvät juomassa. Meillä ei ollut muuta keinoa kuin ampua niitä lennosta, mikä ei ollut lainkaan varmaa; ja me tuhlasimmekin koko joukon ampumavaroja aivan hukkaan.

Kello 11 aikaan aamulla olimme päässeet saaren sisäosat täyttävän vuoriston ensimmäisen kaitaan yli saamatta yhtään saalista. Nälkä kalvoi sisuksiamme. Metsästäjät olivat luottaneet riistan runsauteen, mutta siinä pahoin erehtyneet. Onneksi Conseil toki suureksi ihmeekseen sai kaksoislaukauksella hankituksi meille murkinan, nimittäin kyyhkyparin, jotka häthätää höyhennettyinä pujotettiin vartaaseen paistumaan risurovion päällä. Sill'aikaa Ned paistoi muutamia leipäpuunhedelmiä aamiaisen lisäksi. Linnut kaluttiin luita myöten ja havaittiin hyvin maukkaiksi. Muskotinsiemenet, jotka ovat niiden ravintona, antavat lihalle yhdellä kertaa erinomaisen tuoksun ja maun.

"No, Ned, mitäs vielä puuttuukaan?" kysyin kanadalaiselta.

"Nelijalkaista riistaa, herra Aronnax. Tämmöisistä kyyhkysistä on vain välipalaksi eikä aikamiehen eineeksi. Siksipä en olekaan tyytyväinen ennenkun kaadan otuksen, josta saamme oivan kylkipaistin."

"Enkä minä ennenkun olen saanut paratiisilinnun pyydetyksi."

"Jatkakaamme siis metsästystä", esitti Conseil, "mutta nyt merenrantaan päin. Olemme saapuneet ensimmäisille vuorikaltaille, ja minusta on parempi pysytellä metsätienoilla."

Se oli mielevä neuvo, jota noudatettiinkin. Tunnin verran kuljettuamme saavuimme sagopalmumetsään. Muutamia jättiläiskäärmeitä kiemurteli pakoon aivan jalkaimme editse. Paratiisilinnutkin välttivät meitä, ja minä epäilin jo koko onneani, kun edelläni astuva Conseil äkkiä kumartui maahan, päästi riemuhuudon ja juoksi luokseni sellainen muhkea lintu kädessään.

"Ah, hyvä, hyvä, kelpo poikani!"

"Isäntä suvaitsee imarrella."

"En suinkaan, poikaseni. Se oli mestaritemppu -- että voi tavoittaa tällaisen linnun elävänä ja vielä pelkällä kädellä, sitä en olisi uskonutkaan."

"Katselkaapas, isäntä, sitä tarkemmin, niin huomaatte ettei ansioni ollutkaan niin erinomainen."

"Mitenkä niin?"

"Koska lintu on pähkähumalassa."

"Humalassako?"

"Niin, herra professori; humalassa muskottipähkinöistä, joita se oli juuri popsimassa muskottipuun Juurelta kun tavoitin sen. Tulkaahan tänne, Ned, katselemaan nautinnonhimon hirveitä seurauksia!"

"Siksikö että pari kuukautta sitten join lasin viiniä -- ei se pistos minua koske."

Minä tarkastelin lähemmin harvinaista lintua. Conseil ei ollut erehtynyt. Päihdyttävän nesteen huumaamana oli paratiisilintu aivan voimaton; se ei kyennyt lentämään, tuskin kävelemäänkään.

Tämä lintu kuului kauneimpaan niistä kahdeksasta lajista, jotka Uudessa Guineassa ja ympäröivillä saarilla tavataan. Lajia sanotaan "isoksi smaragdiksi", ja se on kaikkein harvinaisimpia. Lintu oli 30 sentimetriä pitkä, pää sillä oli suhteellisesti pieni, samoin nokanjuuressa sijaitsevat silmät. Sen väriloisto oli kerrassaan ihmeellinen: nokka keltainen, varpaat ja kynnet ruskeat, siivet pähkinänväriset ja huipuilta purppuranpunaiset, pää ja kaulan yläosa sitruunankeltaiset, kurkku smaragdinvihreä sekä kupu ja rinta kastanjanruskeat. Ihmeteltävän hienoilla ja pitkillä höyhenillä varustetun pyrstön yli jatkui kaksi sarvimaista, untuvapeittoista jännettä. Siinä kuva tästä merkillisestä linnusta, jolle maanasukkaat ovat antaneet nimen "aurinkolintu".

Mutta sitä ovat malaijit oppineet ovelalla tavalla väärentämäänkin. Itäisen passaatituulen puhaltaessa kadottavat paratiisilinnut upeat pyrstöhöyhenensä. Niitä väärentäjät kokoilevat maasta ja kiinnittävät taitavasti sopivalla tavalla typistämänsä papukaijaparan ruumiiseen. Sitte he maalavat kiinnityskohdan näkymättömiin ja sivelevät vernissalla koko raadon, jonka jälkeen Europan museot ja lintuystävät saavat kokoelmiinsa moisen harvinaisen teollisuushaaran tuotteita.

Mutta vaikka minun lintutieteellinen harrastukseni olikin nyt tullut tyydytetyksi elävän paratiisilinnun löydöstä, niin ei kanadalaisen metsästysinto vielä ollut sammutettu. Onneksi hänkin kello 2 tienoissa sattui kohtaamaan komean metsäsian, jota alkuasukkaat sanovat "bari-utangiksi". Se tuli aivan parahiksi tarjoamaan meille oikeata nelijalkaisen metsänriistan lihaa. Ned Land oli hyvin ylpeä laukauksestaan. Sähköluodin sattumana eläin kaatui heti aivan hengettömänä. Kanadalainen nylki sillä nahan ja otti ulos sisälmykset, jonka jälkeen hän leikkasi puoli tusinaa kylkipaistia illallispöytää varten. Sitten jatkettiin metsästystä, jolla Ned ja Conseil suorittivat uusia urotöitä. Penkoessaan pensaikkoja saivat ystävykset näet näkyviinsä kenguruparven, joka otti liukkaan lipetin, ei kuitenkaan sukkelammin kuin että sähköluoti pysäytti hypyt useilta niistä.

Luulen että kanadalainen olisi innoissaan kaatanut koko katraan, jollei hän olisi lörpötellyt niin paljon. Nyt hän sai tyytyä tusinaan noita pussieläimiä, jotka eivät olleet erikoisen suuria ja kuuluivat n.s. "kenguru-kanien" luokkaan. Nämä asuvat tavallisesti onteloissa puunrungoissa ja ovat erinomaisen nopeakulkuisia; mutta joskaan ne eivät antaneet meille paljon lihaa, niin oli se sitä parempimakuista.

Me olimme hyvin tyytyväiset retkemme tuloksiin. Onnellinen Ned päätti palata seuraavana päivänä tähän satujen saareen luvaten lopettaa kaiken nelijalkaisen riistan siltä. Mutta sitten sattui tapauksia, jotka estivät hänen aikomuksensa.

Kello 6 illalla olimme jällen rannalla, missä veneemme oli ankkurissa tavallisessa paikassaan. Kolmisen kilometrin päässä meistä kuumotti _Nautiluksen_ selkä aalloista kuin mikäkin matala luoto. Ned Land kävi vitkailematta käsiksi ylikokin tärkeihin tehtäviin, joissa hän oli koko mestari. Bari-utangin viipaleet hiilillä paistuneina tuoksuivat taivaallisesti. Lisäksi oli meillä pari metsäkyyhkystä, sagopiirakka, paahdettuja leipäpuunhedelmiä, jälkiruokana mango- ja ananashedelmiä sekä juomana kokospähkinöitten käynyttä mehua. Sanalla sanoen, päivällinen oli erinomainen, ja luulenpa etteivät kunnon ystäväini ajatukset enää pysyneet oikein selkeinä.

"Entäpä jos emme illaksi palaisikaan _Nautilukseen_?" arveli Conseil.

"Tai emme palaja sinne enää ollenkaan?" ehdotti Ned Land.

Samassa tuokiossa putosi kivi jalkojemme juureen ja katkasi äkisti harpuunamestarin mietteet.

XXI luku.

Kapteeni Nemon salamat.

Me katsahdimme metsänreunaan nousematta istualtamme; minun käteni pysähtyi keskitiehen matkalla suuhun, mutta Ned Laadin käsi suoritti tehtävänsä täydellisesti.

"Kiviä ei sada taivaalta", huomautti Conseil, "jolleivät ne ole meteorikiviä."

Vielä lennähti kivi, joka temmaten Conseilin kädestä mehukkaan kyyhkynsiiven antoi lisää painavuutta hänen huomautukselleen.

Nyt kavahdimme pystyyn joka mies, ja kiväärit tanassa seisoimme valmiina puolustautumaan kaikkia mahdollisia yllätyksiä vastaan.

"Apinoita ne ovat?" huusi Ned Land.

"Eivätpä paljon muutakaan", sanoi Conseil; "villejä ne ovat."

"Pois purteen nyt!" huudahdin ja aloin tömistää vedenrajaan.

Tarpeenpa pako olikin, sillä parikymmentä jousilla ja lingoilla varustettua alkuasukasta lähestyi metsänreunasta, joka tuskin sadan askeleen päässä meistä peitti koko taivaanrannan.

Purtemme oli kymmenen sylen päässä ruokailupaikastamme. Villit tulivat tosin kävellen, mutta lennättivät nuolia ja kiviä sateena korviemme ympäri.

Ned Land ei tahtonut jättää saalistaan uhkaavasta vaarasta huolimatta, ja vaikka hän toisella olallaan kantoi bari-utangia ja toisella kenguruita, ennätti hän kuitenkin aika joutua. Parissa minuutissa olimme vedenrajassa. Silmänräpäyksen työ oli laskea saalis ja aseet veneeseen, työntää se veteen ja tarttua molempiin airoihin. Olimme ennättäneet soutaa pari ankkuriköydenmittaa ulos merelle, kun satakunta villiä ulvoen ja kiihkoisin elein syöksyi veteen vyötäröisiään myöten. Silmäsin merelle päin nähdäkseni, houkutteliko hurjimusten menettely _Nautiluksen_ väkeä yläkannelle. Eipä suinkaan, tuo suunnaton kone pysyi autiona ja liikkumattomana.

Kaksikymmentä minuuttia myöhemmin me nousimme laivankannelle. Oviluukut olivat auki. Kiinnitettyämme purren laivan kupeelle kävimme alas sen sisäosaan.

Minä astuin isoon salonkiin, josta vastaani soi säveleitä. Kapteeni Nemo istui urkujen ääressä vaipuneena soitannolliseen hurmaukseen.

"Kapteeni", sanoin hänelle.

Hän ei kuullut minua.

"Kapteeni!" huusin uudelleen ja kosketin hänen kättään.

Hän vavahti ja kääntyi ympäri tuolillaan.

"Ah, tekö se olette, professori? No, oliko onnea metsästyksellänne? Löysittekö harvinaisia kasveja?"

"Kyllä, kapteeni, mutta toimme kovaksi onneksi matkassamme joukon kaksijalkaisia, joiden läsnäolo minua hyvin huolettaa."

"Minkälaisia kaksijalkaisia?"

"Villejä."

"Villejä?" toisti kapteeni ivallisesti. "Ihmetyttääkö teitä todella, professori, että tapaatte villejä astuessanne maihin näillä kohdin maapalloa? Villejä -- missä ei sellaisia löytyisi? Ja ovatko ne, joita te erikoisesti villeiksi sanotte, pahempia kuin muutkaan ihmiset?"

"Mutta, kapteeni..."

"Minä puolestani, professori, olen tavannut villejä kaikkialla."

"Mutta jollette tahdo vastaanottaa niitä laivaanne", vastasin, "niin olisi kai ryhdyttävä johonkin toimenpiteeseen."

"Rauhoittukaa, professori, se seikka ei kannata miettimistäkään."

"Mutta näitä villejä on paljon!"

"Kuinka paljoksi heidän lukunsa arvaatte?"

"Ainakin sadaksi."

"Herra Aronnax", sanoi kapteeni Nemo, antaen sormiensa jälleen liukua näppäimillä, "vaikka kaikki Uuden Guinean villit kokoutuisivat tälle rannalle, ei _Nautiluksen_ tarvitse pelätä niiden hyökkäystä."

Kapteenin sormet liikkuivat taasen näppäimiä pitkin, ja minä huomasin hänen painelevan niistä vain mustia, niin että hänen sävelhaaveilunsa sai tavallaan skottilaisen piirteen. Pian hän oli unohtanut minun läsnäoloni ja vaipunut unelmiin, joista en enää koettanutkaan häntä herättää.

Nousin jälleen yläkannelle. Oli jo yö, sillä tällä alhaisella leveysasteella aurinko painuu nopeaan ilman edelläkäypää hämärää. Erotin töintuskin Gilboa-saaren. Mutta monet sen rannalla palavat nuotiot osottivat villien jääneen paikoilleen. Olin kannella useita tunteja, ajatellen milloin saarelaisia -- mutta niitä enää pelkäämättä, sillä kapteenin järkkymätön tyvenyys oli vaikuttanut minuunkin -- milloin unohdin ne ihaillakseni troopillisen yön ihanuutta. Ajatukseni lensivät Ranskaan seuraten eläinradan tähtikuvioita, jotka muutaman tunnin perästä valaisisivat synnyinmaatani. Kuu kumotti suoraan keskitaivaalta. Vihdoin puoliyön aikaan, nähdessäni että yhä tummenevilla aalloilla ja pimeyteen painuvalla lehtorannalla vallitsi rauha, kävin alas hyttiini ja nukahdin levollisesti.

Yö kului häiritsemättä. Saarelaiset epäilemättä pelkäsivät heidän lahdelleen ankkuroineen kummituksen pelkkää ulkonäköä, sillä aukijätetyistä luukuista olisi niiden ollut helppo tunkeutua sisään nukkuvaan laivaan.

Kello 6 huomenissa -- tammikuun 8:ntena -- nousin jälleen kannelle. Yön varjot alkoivat hälvetä. Pian näkyi hajoavain usmain sisästä saaren rantoja ja vihdoin vuorenhuippuja.

Alkuasukkaat olivat yhä rannalla ja paljon lukuisampina kuin eilispäivänä -- arviolta heitä oli 5--600. Jotkut olivat käyttäneet pakenevaa luodetta hyväkseen ja koralliriuttoja pitkin lähenneet laivaamme aina kahden ankkuriköydenmitan päähän. Minä erotin selvästi heidän tuntomerkkinsä. He olivat kaunista ja kookasta ihmisrotua, otsa heillä oli leveä ja korkea, nenä suora eikä latuskainen ja hampaat valkeat. Heidän punaiseksi värjätyt villatukkansa paistoivat räikeästi kiiltävän mustilla hartioilla. Lävistetyissä ja pitkälle venytetyissä korvalehdissä riippui luukelluttimia. Yleensä he olivat aivan alasti. Näin kuitenkin joillakin naisilla aimo vannehameita ruohosta, jotka ulottuivat vyötäisiltä polviin. Päälliköt olivat koristaneet kaulansa puolikuun kuvilla sekä punaisilla ja valkosilla lasihelmillä. Aseina heillä oli jouset, nuolet ja kilvet, ja useimpain olalla riippui verkkopussi kiviä varten, joita he lingolla lennättivät erittäin taitavasti. Päälliköistä tuli muuan jotenkin lähelle _Nautilusta_ ja tarkasteli sitä joka puolelta. Hän oli arvatenkin korkea-arvoinen "mado", sillä hänen hartioillaan oli banaaninlehdistä tehty loimi, jonka reunat olivat leikatut nuolenkärkien muotoon ja maalatut räikeillä väreillä.

Olisin aivan helposti voinut ampua tuon saarelaisen, niin lähellä hän meitä oli, mutta katsoin parhaaksi vartoa todella vihamielisiä aikeita heidän puoleltaan. Europpalaisten ja villien keskisissä kahinoissa on edellisten asiana vastata, vaan ei käydä hyökkäykseen.

Koko sen ajan kuin luodetta kesti, maleksivat saarelaiset aluksemme ympärillä, mutta pysyivät edelleen rauhallisina. Kuulin heidän usein huutavan "assai" ja eleistä ymmärsin heidän kutsuvan minua maihin; tarjoukseen en kuitenkaan katsonut hyväksi suostua.