Part 1

SUKELLUSLAIVALLA MAAPALLON YMPÄRI

Kirj.

Jules Verne

Suom. O. A. Joutsen

WSOY, Porvoo, 1916.

Simelius'en perillisten kirjapaino, Helsinki.

SISÄLLYS:

Suomentajan alkulause

I OSA: I. Liikkuva kari II. Myötä ja vastaan III. Minä teen päätökseni IV. Ned Land V. Turha etsintä VI. Täydellä höyryllä VII. Outo valaslaji VIII. Mobilis in mobili IX. Ned Land kiukkuisena X. Merehinen XI. Kaikki käy sähköllä XII. Hiukan numerotietoja XIII. Musta virta XIV. Kutsukortti XV. Kävelymatka merenpohjalla XVI. Merenalainen metsä XVII. 2,000 peninkulmaa Tyynen meren pinnan alla XVIII. Vanikoro XIX. Torresin salmi XX. Muutama päivä kuivalla maalla XXI. Kapteeni Nemon salamat XXII. Kuumehoureita XXIII. Korallien valtakunta

II OSA:

I. Intian valtameri II. Kapteeni Nemon uusi ehdotus III. Kymmenen miljoonan arvoinen helmi IV. Punainen meri V. Arapian tunneli VI. Kreikan saaristo VII. Välimeren päästä päähän 48 tunnissa VIII. Vigo-lahti IX. Mereen vajonnut mannermaa X. Sargassomeri XI. Kaskelottien ja valaiden parissa XII. Jäihin vangittuina XIII. Etelänavalla XIV. Onnettomuusko vai sattuma XV. Ilma loppuu XVI. Kamppailu mustekalojen kanssa XVII. Golf-virta XVIII. Joukkouhri XIX. Kapteeni Nemon viimeiset sanat XX. Loppusananen Viiteselitykset.

JULES VERNE.

Harvoin ovat runoilijan unelmat tulleet siinä määrässä tosiksi kuin tämän kuuluisan ranskalaisen kertojan mielikuvitelmat. "Matka maan ympäri" käy nykyään päinsä lähes puolta lyhyemmässä ajassa kuin 80 päivässä; lentokoneet kaukomatkakilpailuissaan kulkevat maanosan yhdeltä laidalta toiselle paljon nopeammin ja onnekkaammin kuin Vernen sankarit "Viidessä viikossa ilmapallolla" Afrikan halki; ja vaikkei vedenalaisten alusten liikkumiskyky vielä vedäkään vertoja kapteeni Nemon salaperäiselle "Nautilukselle", niin alkavat niiden hirvittävät vaikutukset paraikaa käytävässä merisodassa päästä tämän tekemien joukkouhrien rinnalle.

Merkillinen on Vernen miltei profeetallinen kaukonäköisyys hänen sepittäessään suunnatonta sarjaansa tieteellisiä seikkailuromaaneja, jonka kirjallisuuslajin perustaja ja voittamaton mestari hän on. Hänen kuvitelmansa ovat kieltämättömästi antaneet herätettä ja viitteitä monille nykypäiväin keksijöille; niinpä esim. juuri tämä nyt suomennettu kuvaus veden alla kulkevasta aluksesta. "Nautiluksen" periaate ja nimi olivat tosin lainatut ensimmäisen höyrylaivan rakentajalta Fultonilta, mutta tämän Napoleon I:stä varten tekemät kokeet käsivoimin kuljetettavalla vedenalaisella veneellä olivat joka suhteessa puutteelliset ja unohtuivat pian. Sen sijaan tarkastaessa ruotsalaisen Nordenfeltin, amerikkalaisen Simon Laken, ranskalaisen Goubet'n ja ennen kaikkea amerikkalaisen Hollandin malleja -- viimemainittu on nykyisten sotahirviöiden alkutyyppi -- huomaa niissä toteutetun samoja veden lasku- ja sulkukojeiden, syvyysläppien ja sähköllä käypien voimakoneiden periaatteita, joilla Verne varusti kuvittelemansa aluksen. Voi myöskin ottaa huomioon innostuksen jolla yritteliäät amerikkalaiset, jos joihinkin hullunkurisiin tuloksiin tullen, ovat ryhtyneet käytännössä toteuttamaan monia muita hänen kuvitelmiaan.

Moisesta kaunokirjailijalle harvinaisesta saavutuksesta sekä teostensa nauttimasta verrattomasta kansansuosiosta Verne saa kiittää laajaa ja monipuolista tieteellistä sivistystään. Hänellä ei ollut ainoastaan tavaton mielikuvitus, joka kuin leikkiä laskien liitelee kaikissa tunnetuissa ulottuvaisuuksissa; hän oli samalla syvällisesti perehtynyt moniin eri tieteenhaaroihin. Hän tunsi kaikki tutkimusmatkat ja löytöretket vanhimmista ajoista omaan aikaansa asti -- hän onkin niistä julkaissut laajan, moniosaisen teoksen; hän oli kuin kotonaan fyysillisen, kasvi- ja eläinmaantieteen ynnä syvämeritutkimuksen alalla sekä tiesi fysiikan ja mekaniikan laeista ja ennätyksistä enemmän kuin useimmat muut tavalliset "maallikot". Kun hän näitä tieteellisiä tietämiään käsitteli suurella runollisella kyvyllä ja rajattomalla mielikuvituksella, samalla yhdistäen kuvauksiinsa kuivaa mutta reipasta ja leppoisaa leikillisyyttä, niin ei ole ihmettä että hänen satalukuun nousevasta romaanisarjastaan tuli kaikkialla oikea kansankirjallisuus. Ja vaikka ne uudempien tieteellisten saavutusten ja tutkimusmatkain tulosten perusteella monestikin saattavat tuntua vanhentuneilta, on kieltämätöntä että ne aina tulevat olemaan reippaan, matkoista ja keksinnöistä huvitetun nuorison mielilukemista.

_Jules Verne_ syntyi helmikuun 8 p. 1828 Nantes'in kaupungissa Ranskassa. Aluksi hän kirjoitteli muutamia runomuotoisia näytelmiä; mutta erääseen ranskalaiseen kuvalliseen perhelehteen kirjoittamansa seikkailukertomukset, jotka saavuttivat suurta suosiota, johtivat hänen sille alalle, jonka perustaja ja saavuttamaton mestari hänestä tuli: tieteellisen seikkailuromaanin. Hän panee sankarinsa suorittamaan eriskummallisia matkoja, ja matkahuomioitten kuvaamisessa hän saa laajan ja monipuolisen oppineisuutensa esille viehättävässä ja helppotajuisessa muodossa. Suomeksi on hänen teoksistaan tietääksemme käännetty seuraavat: "Matka maan ympäri 80 päivässä", "Matkustus maan keskipisteeseen", "Veden päällä liikkuva kaupunki", "Nousu Mont Blanc-vuorelle", "Talvenpito pohjaisissa jäissä", "Viisi viikkoa ilmapallossa" sekä tämä nyt käsissä oleva kirja. Vernen teokset ovatkin käännetyt useimmille maailman kielille, jopa muutamia japaniksikin ja arapiaksi. Tämän uutteran kirjamiehen ja urheilijan -- toisen puolen vapaasta ajastaan hänen sanotaan viettäneen purjealuksessaan -- tavoitti iällisenä kova kohtalo: loppuvuotensa hän eli aivan sokeana. Verne kuoli maaliskuun 24 p. 1905.

_Suomentaja_.

I OSA.

I LUKU.

Liikkuva kari.

Vuonna 1866 sattui merkillinen seikka, salaperäinen ja selittämätön ilmiö, joka ei vain kuohuttanut maanmoukkain mieliä syvällä mannerten sisäosissa vaan pani tottuneet merenkulkijatkin pahoin ymmälle. Kauppiailla, tavallisilla pikipöksyillä, kapteeneilla, kippareilla, kaikkien maiden meriupseereilla, jopa kahden maanosan hallituksillakin oli paljon päänvaivaa sen johdosta.

Olivat näet äskettäin moniaat alukset meriä matkatessaan tavanneet "hirvittävän esineen", sukkulan tapaisen, pitkän ja kapean mokoman, joka välistä säkenöi välkkyvää valoa ja oli suunnattoman paljon suurempi ja sukkelampi kuin mikä valaskala ikänään.

Kaikki tätä ilmiötä koskevat ja lokikirjoihin huolellisesti merkityt havainnot kävivät yhteen kehuessaan tuon otuksen tai esineen mahdotonta kokoa, sanoin kuvaamatonta nopealiikkeisyyttä, sen hämmästyttävää liikuntakykyä ja erinomaista elämänvoimaa. Ottaen huomioon eri tilaisuuksissa tehdyt havainnot sen koosta -- ne vaihtelivat 70 metristä aina puoleen peninkulmaan -- se voitti kaikki siihen asti tunnetut valaslajit, jos se nimittäin oli mikään valaskala ja jos sitä ylipäänsä oli olemassakaan. Mutta sen olemassaolo _oli_ tosiasia. Katsotaanpa nyt vain seuraavaa!

Heinäkuussa 1866 oli muuan Itä-Intian laiva äkännyt tuon liikkuvan kummituksen Australian itärannikolla. Ensin sitä oli laivalla luultu joksikin tuntemattomaksi hietäsärkäksi, ja kapteeni varustihe juuri merkitsemään kartalle sen aseman, kun se äkkiä pursutti ilmaan aina puolisentoista sataa metriä korkean vesisuihkeen. Ja samanlaisen huomion teki kolme päivää myöhemmin eräs toinen laiva Tyynellä merellä, enemmän kuin 100 peninkulman päässä edellisestä. Olipa siinä liikkumisnopeutta liiaksi valaallekin!

Kaksi viikkoa tämän jälkeen se näyttäytyi yhdenaikaisesti yli 900 peninkulmaa kauvempana kahdelle Atlannin poikki kulkevalle laivalle, jotka molemmat laskivat sen pituuden yli 100 metriksi. Mutta suurimpien tunnettujen valaiden pituus ei ole edes 60 metriäkään. Ja samallaisia huomioita tehtiin kohta vähin joka taholla maapalloa.

Ei siis ihmettä että kummitus pani mielet kuohuksiin. Siitä laulettiin kahviloissa, sitä esitettiin näyttämöillä, sanomalehdet penkoivat esiin kaikki vanhat jutut merihirviöistä, alkaen Herodotoksesta ja Pliniuksesta aina uudenaikaisiin merimiesjuttuihin "suuresta merikäärmeestä". Jopa tarttui kiihko tieteellisiinkin julkaisuihin; niiden toimittajat alottivat vuodattamalla kokonaisia painomustemeriä kuvatessaan taruja ja tosia ja päätyivät vuodattamaan joskus toistensa vertakin, sillä "merikäärmeestä" tora pian kehittyi persoonallisiin solvauksiin. Mutta lopulta voittivat pilalehdet, jotka saattoivat koko kysymyksen silkaksi naurunasiaksi. Toistaen suuren Linnen lausetta "ettei luonto koskaan tee mitään hullutuksia", ne varottivat uskomasta merikäärmeisiin, ikitursaihin ja muihin sellaisiin humalaisten merimiesten keksinnöihin. Pilanteko näytti painavan tieteellisyyden penkin alle.

Vuoden 1867 ensimmäisinä kuukausina asia olisi jo hautautunut unhoon, jolleivät uudet havainnot olisi jälleen tehneet sitä entistään tärkeämmäksi. Oltuaan siihen asti tieteellisen kiistan esine siitä tuli nyt todellisen, kouraantuntuvan yleisen vaaran uhka. Hirviö näyttäytyi nyt pienen saaren, kaihon tai karin muotoisena, aina epämääräisenä, vaihtelevana ja perin arveluttavana kooltaan ja laadultaan.

Maaliskuun alussa 1867 törmäsi muuan kanadalainen laiva, ollessaan 27°30' leveys- ja 72°15' pituusasteella, ylähangan puolella karttoihin merkitsemättömään kallioon. Jollei se purjeittensa ja 400-hevosvoimaisen höyrykoneensa avulla olisi tällöin kulkenut 13 solmuvälin nopeudella[1], niin olisi se varmasti särkynyt ja 237 Kanadasta palaavan matkustajansa kera vaipunut meren pohjaan. Törmäys sattui kello 5 aikaan aamulla, päivän koittaessa. Kannella olleet upseerit olivat merellä huomanneet vain väkevätä aallokkoa noin kolmen ankkuriköyden mitan[2] päässä laivasta. Törmäyskohdalla tehtiin tarkat luotaukset, ja alus jatkoi matkaa ilman näkyväistä vauriota. Oliko se hipaissut vedenalaiseen kariin vai suunnattomaan laivanhylkyyn, sitä ei voitu ratkaista; mutta perille tultua huomattiin pohjaa tarkastettaessa, että kölistä oli osa särkynyt.

Tämäkin itsessään tärkeä tapaus olisi kenties voinut unohtua, jollei kolmea viikkoa myöhemmin olisi sattunut toinen samallainen.

Huhtikuun 13 p. kulki Cunardlinjan höyrylaiva _Scotia_ 13 1/2 solmuvälin nopeudella 15°12' pituus- ja 45°37' leveysasteella. Meri oli jotenkin tyyni ja tuuli suotuisa.

Kellon ollessa 17 minuuttia yli 4 i.p. ja matkustajain kokoutuessa päivälliselle ruokailusalonkiin, tuntui keveä täräys laivan peräosassa.

_Scotia_ itse ei ollut törmännyt mitään esinettä vastaan, vaan jokin esine, pikemminkin terävä kuin tylsä, oli törmännyt sitä vastaan. Täräys oli ollut niin keveä ettei kenkään olisi kiinnittänyt siihen huomiota, jollei laivan salvumies olisi rynnännyt komentosillalle huutaen: "Me uppoamme! Me uppoamme!" Aluksi matkustajat kovasti säikähtyivät, mutta kapteeni Anderson kiiruhti rauhoittamaan heitä. Vaara ei voinut olla välttämätön. Ollen jaettu seitsemään tukevaseinäiseen osastoon voi _Scotia_ helposti kestää vuodon jossakin niistä. Käytyään katsastamaan vaaranpaikkaa huomasi kapteeni sen sijaitsevan viidennessä osastossa, ja vesi näytti tunkeutuvan laivan sisustaan sekä voimakkaasti että paljolta. Onneksi höyrykoneet eivät olleet tässä osastossa, muuten olisi tuli kattiloissa heti sammunut. Kapteeni Anderson käski paikalla pysäyttämään koneet, ja muuan miehistä lähetettiin alas tarkastamaan vaurion suuruutta. Muutaman minuutin perästä hän keksi laivan pohjassa ison aukon, lähes kaksi metriä läpimitaten. Sellaista vuotoa ei käynyt tukkiminen, ja laivan oli pakko jatkaa siinä tilassa matkaansa. Kolmen päivän viivytyksen perästä, joka aiheutti suurta levottomuutta Liverpoolissa, se vihdoin saapui tämän kaupungin satamaan.

Insinöörit kävivät tutkimaan _Scotiaa_, joka oli nostettu kuivatelakkaan. He voivat tuskin uskoa silmiään: noin kaksi metriä vesirajan alapuolella oli säännöllinen, tasakylkisen kolmion muotoinen repeämä. Sen reunat noissa 3 1/2 sm. vahvuisissa rautalevyissä olivat niin tasaisesti leikatut kuin olisi terävätä talttaa tai peltisaksia käytetty.

Tällainen oli viimeksi sattunut tosiasia, joka kuohutti vielä kerran yleisön mieliä. Siitä asti kaikki muulla tavoin selittämättömät merionnettomuudet pantiin tuon salaperäisen merihirviön syyksi. Eikä niiden lukumäärä ollutkaan vähäinen, sillä 3,000 niinä vuosina Lloydille[3] ilmotetusta haaksirikkoutuneesta aluksesta oli kokonaista 200 hävinnyt tietymättömiin, jättämättä jälkeä tahi loppumainetta itsestään!

"Hirviön" ansioksi nyt siis, syystä tai syyttä, pantiin niiden perikato, ja sen takia tuli laivaliike eri maanosien välillä yhä vaarallisemmaksi. Yleinen mielipide vaati jyrkästi, että valtameret viivyttelemättä ja mihin hintaan hyvänsä vapautettaisiin mokomasta kamalasta valaasta.

II LUKU.

Myötä ja vastaan.

Juuri näihin aikoihin olin palannut tieteelliseltä tutkimusmatkalta Nebraskan kaameille seuduille Yhdysvalloissa. Ollen Pariisin Luonnonhistoriallisen museon apulaisprofessori olin Ranskan hallitukselta saanut valtuuden liittyä tähän retkikuntaan. Kuusi kuukautta Nebraskassa harhailtuani saavuin New Yorkiin maaliskuun lopulla, saaliinani arvokkaita kokoelmia. Ranskaan olin päättänyt palata toukokuun ensi päivinä. Mutta silloinpa, minun juuri lajitellessani kivi-, kasvi- ja eläinkuntaan kuuluvia aarteitani, saapui sanoma _Scotiaa_ kohdanneesta onnettomuudesta.

Minä olin täysin perehtynyt tuohon päivän kysymykseen. Saatoinko muuta ollakaan? Olinhan lukenut ja yhä uudelleen lukenut kaikki Europan ja Amerikan sanomalehtien kirjoitukset siitä, kykenemättä siltä tekemään mitään johtopäätöstä. Tuo salaperäisyys hämmästytti minua. Kykenemättä, kuten sanoin, muodostamaan siitä itselleni mitään varmaa mielipidettä, heilahtelin äärimmäisyydestä toiseen. Ei ollut epäilemistäkään että asian pohjalla oli jotain todenperäistä -- epäuskoisia Tuomaita kutsuttiin pistämään sormensa _Scotian_ haavaan.

New Yorkiin saapuessani oli kiista kiihkeimmillään. Oltiin jo luovuttu olettamasta mitään uiskentelevaa luotoa tai luoksepääsemätöntä hiekkasärkkää, joihin vähemmän arvostelukykyiset mielet olivat turvautuneet. Sillä kuinka voikaan mokoma hiekkasärkkä muutella niin hämmästyttävän nopeasti asemaansa -- silloinhan olisi sillä pitänyt olla valtava höyrykoneisto uumenissaan!

Samasta syystä täytyi hyljätä ajatus suunnattoman, merenselällä uiskentelevan laivanhylyn olemassaolosta.

Jäljelle jäi siten vain kaksi mahdollista ratkaisua, jotka kumpikin saivat kiihkeää kannatusta: toinen puolue uskoi suunnattoman merihirviön olemassaoloon, toinen jälleen pani luottamuksensa Valtasella liikuntakyvyllä varustettuun vedenalaiseen alukseen.

Mutta jälkimmäistä olettamusta -- vaikka se muutoin tuntuikin hyväksyttävältä -- vastustivat kaikki sekä vanhassa että uudessa maailmassa tehdyt tiedustelut. Sillä aivan uskomattomalta näytti, että kellään yksityishenkilöllä olisi moinen konehirviö käytettävänään. Missä, milloin ja miten sellainen olisi rakennettu? Ja mitenkäpä sen suunnittelu ja rakentaminen olisi voinut pysyä salassa? Sen sijaan voi jonkun maan hallituksella kyllä olla sellainen mokoma hallussaan. Ja näinä onnettomina aikoina, jolloin ihmisäly on lisäämistään lisännyt sota-aseiden tuhoavaisuutta, oli minkä valtion hyvänsä mahdollista toisten tietämättä rakentaa sellainen hirvittävä hävityskone. Takaaladattavia kiväärejä seurasivat torpeedot ja torpeedoja vedenalaiset alukset, ja niitä -- yleinen väsymys. Ainakin toivon niin.

Mutta tämäkin olettamus raukesi hallitusten yhteisen jyrkän eittämisen edessä. Kun yleiset edut olivat kysymyksessä ja meriliikenne vaarassa, niin täytyi uskoa niiden vakuutusten vilpittömyyttä. Mutta miten sitten selittää se seikka, että tämän vedenalaisen aluksen rakentaminen olisi voinut välttää tuhatsilmäistä yleistä huomiota? Yksityishenkilölle sellaisen salaisuuden säilyttäminen olisi ollut melko vaikeata -- mille valtiolle hyvänsä, jonka kaikkia toimia valvovat mahtavat kilpailijat, varmasti mahdotonta.

Tarkoin tiedusteltua asiaa Englannista, Ranskasta, Venäjältä, Saksasta, Espanjasta, Italiasta, Amerikasta, jopa Turkistakin, hyljättiin lopulta koko olettamus vedenalaisen sotalaivan olemassaolosta.

New Yorkiin saavuttuani useat henkilöt kunnioittivat minua tiedustelemalla mielipidettäni puheenaolevasta ilmiöstä. Olin näet Ranskassa julkaissut kaksiosaisen, nelitaitteisen teoksen nimeltä "Suurten vedenalaisten luotojen salaisuudet". Tämä tieteellisessä maailmassa suosiollisesti vastaanotettu kirja takasi minulle erikoistuntijan maineen tuon luonnonhistorian hämärän haaran alalla. Minua vaadittiin nyt tilille riitakysymyksessä. Rajoituin antamaan ylimalkaisen kieltoperäisen selityksen. Mutta pian huomasin joutuneeni loukkoon, josta en päässyt yli enkä ympäri. Olin pakotettu lausumaan selvän ja seikkaperäisen mielipiteeni, kun "Korkea-arvoinen"[4] Pierre Aronnax, Pariisin museon professori kutsuttiin _New York Heraldin_ toimitusneuvoston eteen. Siitä en enää mihinkään päässyt. Minä kääntelin, venytin ja puristin kysymystä joka taholle, käsitellen sitä niinhyvin valtiolliselta kuin tieteelliseltä kannalta. Kas tässä otteita huolellisesti kokoonpanemastani kirjoituksesta, jonka julkaisin mainitussa lehdessä huhtikuun 30 päivänä:

"Tarkoin tutkittua itsekutakin eri olettamusta ja hyljättyä kaikki toiset luulottelut, jää jälelle ainoaksi välttämättömäksi otaksumaksi: myöntää todeksi suunnattoman suuren, valtavavoimaisen merieläimen olemassaolo.

"Valtamerten suuret syvyydet ovat vielä kokonaan tuntemattomat meille. Luotauslanka ei niihin ulotu. Mitä noissa etäisissä syvyyksissä tapahtuu -- mitä olentoja niissä elää tai voi elää, minkälainen niiden kokoonpano ja elimistö on -- siitä kaikesta voimme tehdä tuskin otaksumiakaan. Mutta minun käsiteltäväkseni annetun arvoituksen ratkaisu on omiaan rajoittamaan tämän umpikujan laajuutta ja muotoa. Me joko tunnemme kaikki taivaankappaleellamme asuvien olioiden lajit tahi emme tunne niitä. _Jollemme_ tunne kaikkia -- jos luonnolla on meihin nähden vielä salaisuuksia merieläimistön joukossa, niin on tutkivalle järjelle sangen helppo olettaa uusia vielä tuntemattomia kaloja tai valaita tahi vallan uusia eläinluokkiakin, joiden elimistö on sovitettu oleskelua varten luotauslangan tapaamattomissa syvyyksissä ja joita jokin tavaton syy jolloinkin pitkien väliaikojen perästä nostattaa valtameren pintaosiin.

"Jos taas _tunnemme_ kaikki elävät oliot, niin on meidän etsittävä kyseessäoleva eläin jo luokittelemiemme merieläinten joukosta; ja siinä tapauksessa minä olisin taipuvainen olettamaan otusta jättiläiskokoiseksi miekkavalaaksi.

"Tavallinen miekkavalas eli meren yksisarvinen kasvaa usein kahdenkymmenen metrin pituiseksi. Jatkakaa sen pituus viisi- tai kymmenkertaiseksi, kertokaa sen voima samassa suhteessa ja pitentäkää sen hyökkäysasetta, niin saatte kyseessäolevan eläimen. Sillä on silloin päälle sadan metrin pituus, joksi Atlannilla huomanneet laivat sen laskivatkin, ase jolla voi puhkaista _Scotian_ tapaisen aluksen pohjan, ja voima kyllin suuri tätä asetta käyttääkseen.

"Miekkavalaalla on tosiaankin aseena eräänlainen norsunluinen miekka eli pertuska, käyttääksemme eräitten luonnontutkijani lauselmaa. Tämän teräluulla on teräksen kovuus. Näitä miekkoja on väliin tavattu katkenneina tavallisten valaiden ruumiista, sillä niitä on yksisarvinen ahnas hätyyttelemään. Toisia on melkoisella vaivalla kiskottu ulos laivain pohjista, joita ne ovat lävistäneet yhtä helposti kuin pora lautaa. Pariisin yliopiston lääkeopillisen tiedekunnan museossa on muuan tällainen hyökkäys- ja puolustusase, joka on yli kaksi metriä pitkä ja juuresta 37 l/2 sm. läpimitaten.

"No niin -- olettakaamme tämä ase kuusi kertaa mahtavammaksi ja eläin kymmentä kertaa isommaksi; antakaamme sille vielä 32 km. nopeus tunnissa, niin jopa selviää meille mikä voima _Scotian_ ynnä muiden laivojen onnettomuuden aiheutti. Siksi kunnes siitä tarkempia tietoja saadaan, olen valmis väittämään että hirviömme on suunnattoman iso meren yksisarvinen, aseena ei mikään pertuska, vaan oikea 'muurinmurrin', kuten panssarifrekateilla, joiden vertainen se samalla vankkuudeltaan ja liikevoimaltaan on. Tällä tapaa siis selitettäköön tuo muuten käsittämätön ilmiö, ainakin siksi kunnes uusien johtopäätösten, näkemien tai kokemien kautta kyetään antamaan siitä parempi selitys, mikä kylläkin saattaa olla mahdollista."

Nämä viime sanat olivat tavallaan pelkuruuden todistus minun puoleltani; mutta minä tahdoin varjella arvoani ja asemaani ranskalaisena professorina enkä antaa liiaksi naurunaihetta amerikkalaisille, jotka nauravat lujaa kun rupeavat nauramaan. Minä säilytin sillä tavalla itselleni pakotien, jos teoriani kerran nurin menisi. Mutta joka tapauksessa olin myöntänyt "hirviön" olemassaolon. Kirjoitustani pohdittiin vilkkaasti, ja se seikka todisti sille annettavan arvoa. Se kokosi ympärilleni aika joukon kannattajia. Esittämäni ratkaisu antoi ainakin täyden vapauden jokaisen mielikuvitukselle. Ihmisäly mielellään piirtelee suurisuuntaisia kuvia yliluonnollisista olioista. Ja olletikin meri on ala jolla se paraiten viihtyy, ainoa elementti missä noita kuviteltuja jättiläisiä (joiden rinnalla maaeläimet sellaiset kuin norsut ja sarvikuonot eivät ole mitään) voidaan luoda tai kehittää oleviksi.

Kaikki liikenne- ja kauppalehdet käsittelivät kysymystä enimmäkseen tältä kannalta, samoin vakuutusyhtiöiden äänenkannattajat, jotka uhkailivat vakuutusmaksujen korotuksilla. Sanalla sanoen, yleinen mielipide oli lausunut päätöksensä. Yhdysvallat astuivat ensimmäisinä taistelutantereella New Yorkissa kokoonpantiin meriretkikunta tuota miekkavalasta takaa-ajamaan. Nopeakulkuinen frekattilaiva _Abraham Lincoln_ varustettiin mahdollisimman joutuun sen käytettäväksi. Valtion asehuoneet olivat avoinna sen Päällikölle kommendantti Farragutille, joka kiiruhti asestamaan laivaansa; mutta nyt kävi kuten tavallisesti käy -- juuri silloin kun oltiin valmiit käymään hirviön kimppuun, ei se suvainnutkaan näyttäytyä. Kahteen kuukauteen siitä ei kuultu halaistua sanaa. Ei yksikään laiva kohdannut sitä. Näytti aivan kuin olisi tuo yksisarvinen tiennyt, mitä juonia sen turmioksi punottiin. Siitä oli hölytty niin paljon yksin Atlannin poikki kulkevaa kaapeliakin myöten, että pilkkakirveet väittivät tuon koiranleuvan siepanneen välillä kiini sähkösanomia ja käyttäneen niiden tietoja hyväkseen.

Niin että sittekun frekatti oli varustettu pitkällistä kalastusmatkaa varten ja asestettu mitä pelottavimmilla pyydyksillä, ei kukaan osannut sanoa minne oikeastaan oli kalaan lähdettävä. Kärsimättömyys kasvoi yli äyräittensä, kunnes vihdoinkin heinäkuun 3 päivänä tuli sanoma että eräs San Franciskon laiva matkallaan Kaliforniasta Shanghaihin oli nähnyt otuksen kolme viikkoa aikaisemmin Tyynen valtameren pohjoisosassa. Tämän uutisen herättämä jännitys oli suunnaton. Laivaan hankittiin tuoreet ruokavarat ja uudet hiilivarastot.

Kolme tuntia ennen _Abraham Lincolnin_ lähtöä Brooklynin satamasta minä sain seuraavan kirjeen:

#/ Herra ARONNAX, Pariisin museon professori.

4:nnen Avenuen Hotelli, New York.

HERRANI,

Jos haluatte liittyä _Abraham Lincolnin_ retkikuntaan, niin näkee Yhdysvaltain hallitus mielihyvin Ranskan edustettuna tässä yrityksessä. Kommendantti Farragut tarjoo hytin käytettäväksenne.

Ystävällisin tervehdyksin

teidän J. B. HOBSON, Meriasiain valtiosihteeri. #/

III LUKU.

Minä teen päätökseni.

Kolme sekuntia ennen J. B. Hobsonin kirjeen saapumista en ollut ajatellut yksisarvisen takaa-ajoa enempää kuin koillisväylän etsimistä. Kolme sekuntia sen jälkeen kun olin lukenut korkea-arvoisen meriasiain valtiosihteerin kirjeen, tunsin että todellinen kutsumukseni, elämäni ainoa päämäärä oli tuon tuhoisan hirviön metsästys ja sen hävittäminen maan päältä.