Part 4

Ei kumahdellut maakaan enää askeleista, pehmeältä tuntui jalan alla. Ei mitään ääntä kuulunut, oli haudan kostea hiljaisuus.

Hän koetti ponnistaa, hetken edes vielä, mutta hän ei jaksanut.

Herra Jumala, täytyikö hänen, täytyikö? Hän kyyristyi kokoon kosteaan maahan, johon niin monet ennen häntä olivat kyyristyneet. Häntä puistatti, kuten niin monia ennen häntä oli puistattanut. Hän tiesi, mitä se oli. Vielä tuikahti ajatus: "Elämä!" Hän naurahti, ja kumma hymy kivettyi hänen kasvoillensa.

* * * * *

Hän heräsi siihen, oikaisihen suoraksi vuoteellaan, tunnusteli kädellä laihoja kasvojaan, joihin hymy oli jäätynyt.

Käsi putosi väsyneenä sivulle. Hän jäi liikkumatonna katsomaan eteensä.

Hän kertasi mielessään sen, mitä oli nähnyt ja tuntenut.

Tuttua oli kaikki -- koleus, hänen elämänsä hedelmättömyys.

Samaa untahan oli ollut koko hänen pitkä elämänsä. Vielä ei hän ollut herännyt, vielä ei hän ollut perehtynyt toiseen, joka hänen rinnallansa eli, vielä ei hän ollut perehtynyt itseensä, ei elämäänsä, vierasta kuin unessa oli kaikki, kenties aina.

Syyttääkö "elämän jumalaa?"

Kun elämä oli jättänyt hänet osattomaksi, kun se ei ollut pannut hänen sydäntänsä sykkimään, ei rintaa kertaakaan riemuitsemaan, kun koko elämä näytti hänestä alentavalta erehdykseltä, päämäärättömältä taipaleelta -- elämä ilman tehtävää, ilman tarkoitusta, ilman rakkautta.

Vai oliko hän kenties liikoja vaatinut, kaivannut sitä, joka ihmismaailmaan oli mahdotonta?

Ehkä oli. Ehkä elämä ei ollutkaan elämää, oli kuolevien leikkiä, veretöntä unta, josta havahduttua sen mahti katosi.

Kuinka paljon katkeruutta se kuitenkin oli tuottanut!

"Elämä!"

Ja hänen silmänsä tuijottivat kauas. Hän näki jotakin, näki niin selvästi, ja heikko, särkynyt hymy levisi hänen kasvoillensa.

LAPSI

I

"Mitä on tuolla hyvin kaukana metsien takana, äiti?"

"On toisia metsiä ja järviä taas."

"Ja järvien takana?"

"On vielä vuoria ja metsiä ja taloja vain."

"Mutta kun loppuu?"

"Taivaan ranta."

"Alkaako taivas?"

"Alkaa."

"Sielläkö alhaalla on tulinen järvi?"

"Siellä, siellä."

"Pääseekös sieltä pois?"

"Ei pääse."

"Pääseekö taivaasta?"

"Ei taivaastakaan."

"Äiti, ei mennä _milloinkaan_ sinne asti."

"Sinne on kerran kaikkien mentävä."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Minua niin peloittaa."

"Mikä lapseni?"

"Jos Jumala on vihainen ja viskaa tuliseen järveen."

"Ei viskaa."

"Mutta jos viskaa, kun _suuttuu_?"

"Jumala on ankara ainoastaan niille, jotka pahaa tekevät."

"Viskaako _ne_ tuliseen järveen?"

"Viskaa."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Minä en _tahdo_ taivaaseen."

"Miksi et?"

"Siellä täytyy olla hyvä ja hiljaa. Onko Jumala vanha?"

"Ei Hän vanhene koskaan."

"Eikö ole vihainen?"

"Ei, Hän rakastaa kaikkia hyviä lapsia."

"Eikö _pahoja_?"

"Ei."

"Mutta sinähän sanot, että pitää rakastaa pahojakin. Miksi _Jumalan_ ei tarvitse?"

"_Jumala_ rakastaa _kaikkia_."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Onko Jumalana hyvä olla?"

"On, Hänellä on hyvä, jos ihmiset tekevät hyvin, mutta jos tekevät pahoin, itkee Jumala."

"_Ainako_ itkee -- -- äiti -- -- _minä_ en tahtoisi olla Jumala."

"Ei _saa_ sellaista puhua!"

"Miksi?"

"Se on _syntiä_ -- ja Jumala suuttuu."

* * * * *

"Äiti, kuinka Jumala pääsi taivaaseen?"

"Hän on aina ollut siellä, silloinkin kun maailmaa ei ollut."

"Eikö ihmisiäkään?"

"Ei mitään. Pimeys oli silloin syvyyden päällä ja Jumalan henki liikkui vetten päällä."

"Lentikö Jumala?"

"Jumala on henki, ei Hän lentänyt. Hän oli kaikkialla."

"_Kaikkialla_?"

"Kuka Jumalan _loi_ kaikkialle?"

"Hän oli aina olemassa. Hän loi sitten maailman."

"Oliko Jumalalla ikävä yksinänsä?"

"En tiedä, ehkä oli."

"Eikö muita jumalia ollut?"

"Ei ollut."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Jos olisi ollut _toinen suurempi jumala_, eikö hän olisi neuvonut luomaan _parempaa_ maailmaa ja _parempia_ ihmisiä?"

"En tiedä, lapseni. Ei _sellaista_ saa ajatella!"

"Suuttuuko Jumala?"

"Suuttuu."

* * * * *

"Äiti, suuttuuko Jumala aina?"

"Suuttuu, jos puhutaan ymmärtämättömästi hänestä."

"Eikö milloinkaan synny toisia jumalia, jotka eivät suutu?"

"Ei synny."

* * * * *

"Äiti!"

"No, lapseni?"

"Eikö olisi ollut parempi olla _ilman_ Jumalaa?"

"Ei, ihminen tarvitsee _aina_ Jumalan, hyvä lapsi!"

"Äiti, en _minä_ Jumalaa _milloinkaan_ tarvitse!"

* * * * *

Äidin sydäntä kouristi.

II

"Oi, äiti, nyt minä tiedän, mitä on taivaanrantojen takana."

"No, poikani?"

"Siellä on avaruutta niin, niin kauas kuin jaksaa ajatella ja tähtimaailmoita lukemattomat, lukemattomat joukot."

"Luojan käsialoja."

"Ja niissä maailmoissa asuu henkiä ja kummallisia olennoita. Minkälaisia? Emme tiedä."

"Siellä on kaikki, mitä luotiin, mitä ilma ja vedet täynnä ovat."

"Ja, äiti, se avaruus, jossa maailmat keinuvat, on niin ääretön, että jos sitä voisi katsella, näkisi maailmoiden kierron kuin pienten tomupallojen leikin, kun ne pyörivät -- palavat, jäähtyvät. Ja niiden pinnalla, äiti, leikkii elämä sitten."

"Elämä, joka lankeaa kuin varjo maan päälle, poikani."

"Elämä, joka on kirjavaa ja väririkasta, elämä, joka synnytti luonnosta hengen ja ajatukset. -- Ajatukset korkeammat kuin taivaat, ajatukset laajemmat kuin meret. -- Elämä, jota minä rakastan, joka minua huumaa, ja säveleitä, äiti, kuulethan niitä säveleitä, joina elämän voimat kauttamme kuohuvat."

"Tiedän, lapseni!"

"Ja kaunis kuin elämän iankaikkinen kierto on sitten! -- Kulkevat tuhannet saman, jota me kuljemme, äiti. Tulevat tuhannet vielä -- syntyvät, syntyvät, äiti -- vaihtuvat, kulkevat, kuolevat."

"Aika syntyä ja aika kuolla."

"Kuolla. Vajota kuten sävel äänettömään muotoonsa. Minä ymmärrän sen kaiken, äiti. Tiedän, tiedän. Minä olen oma, elävä maailmani, aikani iloitseva elämän kiitokseksi."

"Jumalan kiitokseksi, lapseni."

"Sano sinä sitä Jumalaksi. Minä sanon sitä elämäksi."

"Ei, lapseni, ei elämäksi."

"Elämäksi ikuiseksi, rakas äitini!"

III

"Sinä olet sairas, lapseni?"

"Elämän yksitoikkoisuudesta -- olen väsynyt."

"Ja ajatuksesi?"

"Ovat kuolleet, kuten kaikki kuolee."

"Ei elämä."

"Ei, tiedän, sakeana kuohuu yhä maan pinta veren vioista."

"Unohdat hengen."

"Sen viattoman valheen, -- kuinka sitä unohtaa jaksaisi."

"Lapseni --"

"Jätä, jätä minut!"

"Lapseni!"

"Jätä minut, jätä minut -- jos jo levätä voisi."

"Haudassa, siellä vasta --"

"Niin, haudassa. Jumalan kuvat lepäävät ja omasta herruudestaan humaltuvat. Liian voimakas on mullan väki valheelle, oi, että yhdellä ainoalla elämisen vaivalla vapaaksi pääsee."

"Lapsi, lapsi!"

IV

"Äiti!"

"Niin, lapseni!"

"Vääriä teitä minä kuljin, koko elämäni erehdyin. Mitä etsein minä, mitä luulin minä? Eikö kaikki ole, niinkuin olla voikin. -- Ja mitä, mitä minä olisin, jos elämää en saanut?"

"Mutta tuskat, joita sinä kärsit."

"Kärsinkö, nautin tuskistakin, sairas ja tyhjä oli sydämeni, ja millä sitä täytin, oli tyhjää kaikki, ei ollut suuruutta, ei pienuutta, ei mitään, mihin uskoin, _elämän suora yksinkertaisuus kaikkialla_."

"Niin."

"Ja jos tunnet sen, tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat."

"Niin, niin."

* * * * *

"Äiti!"

"Lapseni."

"Sinun silmäsi ovat väsyneet, kyynel on kasvoillasi, äiti, minun äitini, huokasitko tähteni?"

"En, vanha sydän vavahti. Minun aikani olivat ja uudet tulevat. Niinkö sinä sanoit, lapseni, että _kun tunnet itsesi, aavistat kaikki ja rauhan saat_?"