Part 2

"Sopii sittenkin. Kun lepäät siinä, jokin piirre, täältä katsoen, ja iho tuollainen kuulakka. Silmät eivät ole entisten, mutta elettiinhän sitä ennenkin. Eikä kaikki olleet suinkaan tavallisia. Et sinäkään olisi ollut."

"Mikäs olisin ollut?"

"Mikäkö! -- Hetaira tietysti!"

Oliivia liikahti:

"Mistä päättäen?"

"Kaikesta. Ethän sinä olisi mahtunut niiden ahtaisiin rajoihin silloinkaan, vielä vähemmän kuin nyt."

"Hetaira! Ehkä olet oikeassa. Ja oletkin. Saat anteeksi!"

"Tietysti."

"Ja saat mennä!"

"Niinkuin vaadit."

"En -- ajattelen, kun olet jo väsynyt."

"Kuten ajattelet." Hän painui Oliivian puoleen.

"Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä." Oliivia ei nostanut katsettaan.

"Ja kiitos tästäkin illasta!"

Oliivia hymähti. Voi lähteä niin helposti hänen luotansa, voi jättää hänet, nyt, kun hän haluaisi pitää häntä! Eikö tuntenut sitä? Harvoin hän sitä niin halusikaan.

"Antaisit minun olla vielä luonasi?"

"Miksi, sinuahan väsyttää", vastusteli Oliivia.

"Minä tahtoisin, sinun noituutesi --"

"Oo!"

"Saanhan -- anna, hetkinen edes. Minä jään luoksesi", hän katseli Oliivian kasvoja, jotka näyttivät liikkumattomilta, katseli alaspainettuja silmäripsiä, joiden takana elämä näytti asuvan.

"Jää, jää", Olivian ääni tuli yhtäkkiä monivärisenä kuin sateenkaari, kätkien hänen salaiset, moniväriset halunsa.

"Jää", kuiskasi Oliivia vielä, "jää".

"Etkö sinä rasitu?"

"En."

He lämpenivät taas. Oliivia tunsi, kuinka toisen sydän alkoi uudelleen sykkiä, kuinka kevyesti hän nosti hänet, kantoi häntä. Oliivia kuiskasi hänen korvaansa. Hänen hyväilynsä tulivat ohuina, viattomina kapeiden huulien välistä. Katse vaihteli kevyenä ja hellänä, mutta oli aina jonkin verran pidätettynä, niin että sen olisi voinut ikuistaa millä hetkellä tahansa, eikä siinä olisi ollut koskaan liioittelevan vastenmielistä.

Hän tiesi sen itse, tiesi, että kun tämä suhde loppui, olivat muistot toisen sydämessä kirkkaat. Ja vaikkei hänelle itselleen jäänytkään yhtä kirkkaita muistoja, ei juuri hänen elämänsä tapaukset muistoiksi enää kyenneet painumaankaan, ei hän antanut sen itseänsä häiritä, jos parempaakin tiesi löytyvän. Hän nautti silloin kun voi, mutta ei hän siitä nautinnosta yksin välittänyt.

Vai välittikö?

Välitti harvoin. Silloin kun vielä voi elää mukana. Mutta hän tahtoi muuta. Hän tahtoi tulla toiselle välttämättömäksi, niin välttämättömäksi, että muu elämä hänen rinnallaan tuntui mitättömältä. Hän tahtoi tuntea siten oman voimansa. Hän tahtoi aikansa hallita toista ja sitten viskata hänet pois!

Aikansa, sillä loppu oli tuleva tästäkin suhteesta. Hän tunsi kyllästymistä, kuten monesti ennenkin, hän tunsi kaikki lopun oireet, mutta hän ei viitsinyt vielä ponnistaa viimeistä askelta ottaaksensa eikä hän välittänyt, jos toiselle tulikin pitempi kidutus. Hän tahtoi hänelle antaa kaikki, mitä antaa voi, antaa kasvaa hänen kiinni itseensä, rikastuttaa hänen sielunsa elämällä, täyttää sen hetkeksi elävällä hengellä.

Ja sitten repäistä itsensä irti, näyttää toiselle, mitä hän on, kuinka tyhjää elämä ilman häntä.

Silloin tietää toinen, että on arvoa hänelläkin.

Ja huutaa häntä.

Mutta hän on kaukana. Hän heittäytyy uuden aallon harjalle, uipi uusille ulapoille, kulkee, kunnes väsyy.

Niin koko elämänsä!

Oo, hetaira!

Miksi ei kulkisi? Eikö hänelle ollut sama, ihminen kuin ihminen, melkein sama? Eikö hän sitä ollut jo ehtinyt huomata? Samat hyväilyt kaikilla, samat väreet äänessäkin ja sama hengen yksitoikkoisuus. Ja kulkua vartenhan hän oli luotukin. Kulkua, kulkua --.

Ilme oli vaihdellut Oliivian kasvoilla. Hän hymähti taas ajatuksilleen.

"Oliko katkerakin ajatus?"

"Oli jokseenkin, mutta älä sitä kysy, en sano kuitenkaan", vastasi Oliivia.

"Sinä olet suora."

"Minä olen suora ja minä olen väärä. Rakastan totta, mutta rakastan valhetta yhtä paljon", sanoi hän huomaten samalla äänensä pettävän keveyden, joka vähensi sanojen merkitystä.

"Sinä olet kokonainen kuitenkin."

Oliivia vaikeni.

"Sinä olet ainoa laatuasi, minun kun olet!" Hän tarttui Oliivian käteen.

"Oh!" Oliiviasta tuntui vastenmieliseltä.

"Oliivia!"

Tyhmä -- jos hän sanoisi sen, tahi löisi vasten kasvoja! Miksi kaikki olivat sattuneetkin olemaan sokeita, heikkoja, heikompia kuin hän. Miksi kukaan ei tuntenut häntä, miksi kukaan ei päässyt hänestä perille, miksi kukaan ei voinut vapauttaa häntäkin virheistään, aina vain piti hänen alas kumartua, alas kätensä ojentaa, valhe valheeseen vaihtaa.

"Oliivia!"

"Oh, en välitä", sanoi hän terävästi ja jatkoi lujasti:

"Sinäkin annat pettää itseäsi."

"En ymmärrä --"

"Et!"

Oliivia naurahti kuivasti, painoi silmänsä kiinni peittääkseen katsettaan ja hillitäkseen itseään.

"Sinä olet omituinen, Oliivia. Ei sinusta aina saa selkoa."

"Ei saa. Ei ole tarkoituskaan. Pitäisikö sinun selkoa saada?"

"Minun, sitä sinä kysyt", toisen katse välähti jo. "Tiedäthän sinä, mitä minä olen tähtesi uhrannut, jättänyt kaikki, ollakseni luonasi. Ja sinä pidät minua kuin leikkikalua kädessäsi, heittelet sitä minne milloinkin haluat, luuletko, etten minä mitään huomaa?"

Oliivia tunsi tyydytystä. Hänen täytyi nähdä, että toinen voi edes suuttua. Turhaanhan hänkin -- mitä se auttaa -- hän katui jo --

"Mitä sinä huomaat", sanoi hän pehmeästi. -- "Ei", hän ojensi kätensä, "ei olla pikkumaisia enää, eihän olla --"

Toinen ei päässyt tasapainoon vielä.

"No, minä pyydän, minä olin paha, mutta, rakas lapsi, sinua." Oliivian äänessä helähti herttainen nauru, hänestä olivat toisen kasvot niin kömpelön totiset.

"Mutta rakas ystävä", Oliivia tunsi, ettei ääni ollut taas oikea. Mutta se voitti.

"Oliivia!"

"Niin, sinä paha!"

Oliivia tunsi sydämensä lämpenevän. Oli niin suoraa ja pilaantumatonta toisen olennossa, lasta, sitä rakasti hän sittenkin kaikissa, itsessäänkin, kun hän sitä väärentämättömänä huomasi.

"Anna anteeksi!"

"Kuka pyytää, en tunne", sanoi Oliivia.

Hän istui nyt silmät suljettuina. Kasvoilla oli hymyilevää iloa, vasta puhkeavaa, joka teki hänen kaidat kasvonsa niin suloisiksi ja jota toinen niin monesti ennenkin oli niillä ihaillut.

"En näe. Kuka se on?"

"Oma lapsesi."

"Onko?"

"On, oma."

"Jos se on minun lapseni, sanokoon, ettei pienen tyttönsä oikuista välitä. Pahan, ilkeän tyttönsä, jossa ei ole mitään hyvää, sanokoon, että silti voi pitää siitä."

"Pitää, pitää", hänen äänensä vapisi ihastuksesta. Harvoin oli hän nähnyt Oliivian niin välittömänä, lupaavana.

"Ja sanokoon, ettei sitä jätä, ei muita tahdo." Oliivia silitteli hiljaa hänen hiuksiansa.

"Ei tahdo!"

"Muita maailman ihmisiä, joista voisi enemmän pitää." Ja hän kuiskasi vielä kapeiden huuliensa välistä:

"Ja sanokoon, että rakastaa sitä paljon", silmät sulkeutuivat taas, "paljon, yli kaiken muun maailmassa."

"Paljon, paljon!"

Ja nostaen Oliiviaa riemuitsi hän:

"Yli kaiken, yli kaiken!"

"Vähä aikaa."

"Ikuisesti -- jumalani!"

BERTA

Berta syöksähti sisään. Hänen kasvonsa olivat kalpeat. Silmät paloivat.

"Antakaa lasi viiniä", kähisi hän. "Antakaa pian!"

"Johan", sanoi Anna Maria miehellensä, "hae!"

Johan toi viinikarahvin ja juomalasin, johon kaatoi.

Berta joi, kaatoi itse uudelleen, joi senkin ja painui sohvaan istumaan.

Toiset katsoivat äänettöminä.

Punaiset pilkut olivat kohonneet Bertan kalpeille kasvoille, suupielet olivat vääntyneet katkeroiksi, mutta silmien hurja välke himmeni hiukan.

"Olin tukehtua", sopersi hän.

Toiset eivät saaneet sanaakaan suustansa.

Sitten kysyi Anna Maria arasti:

"Mikä sinulle tuli?"

"Mikäkö tuli! Onni, mies tietysti, ha-ha-ha-haa", hänen naurunsa särki korvia, vihloi sydäntä.

Pitkät, laihat sormet tarttuivat uudelleen viinikarahviin, lasi täyttyi.

"Juo, kun janottaa. No, maljani, vaikkapa hautajaismaljakin. -- Noo, rakkaat, tulkaa, onnitelkaahan toki."

Hän joi.

Sitten ponnisti hän toisella kädellään sohvan selkänojaan ja koetti nousta ylös, mutta putosi takaisin istualleen.

"Ette moiti. Ei sovikaan. Miksi moittia. Kuka täällä ei osta ja myy? Sanokaa. Ja kuka kerskaa, että sai mitä ikänsä odotti? Saiko Johan, saiko? -- Et sano. Ei sovikaan. Ei saanut, kun ei ollut. -- _Kun ei ollut_. -- Mutta kun mies on sellainen ja kun on mentävä, niin, rakkaat, tulkaa, _onnitelkaahan_ toki!"

Hänen harrottavat silmänsä pysähtyivät vuorotellen molempiin, joita kammotti se katse.

"No, ettekö tule, ette tahdo, ettekö suo muille? Te, te, te kaksi samanikäistä, onnellista. Te rakastitte -- hellästikinkö, kuten kirjoissa rakastetaan -- suutelitte toisianne silmille, ja kaikkea sitä, sitä hellää, _saatanallista valhetta_. Oo, Anna Maria, Anna Maria, te olitte onnellisia, älkää kieltäkö sitä. Sitähän minäkin olen etsinyt ja kaivannut. Eipä tullut, ei tarttunut, karkeata oli, matalaa -- Ennen oli, ennen, olin lapsi, oh-hoh-hoo", ei erottanut, oliko se naurua vai itkua.

"Lapsi, lapsi olin minäkin, lapsi. Ja tiedätkö, _kuinka se viaton voi rakastaa, tiedätkö sitä, Johan, sinä Johan, Johan, tiedätkö sitä_ --"

Hän huusi ja väänsi käsiänsä. Sitten raukeni ruumis suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen, itkuun ilman kyyneliä.

Hän ei jaksanut enää pidättää. Ruumis nytki vain. Hän itki nyt, itki niin, että olisi luullut sydämen halkeavan.

Mutta se ei haljennut.

Anna Maria oli unohtunut paikoilleen, seisoi siinä kädet ristissä, tuska väsyneillä, lautumaisilla kasvoillansa.

Mutta Johan istui allapäin, pää nyrkkien välin puristuneena.

Olihan se Berta, jota hän ennen itsellensä ajatteli, ennen, ennenkuin toinen sattui.

Olihan se Berta, Berta, joka oli ollut hänelle enemmän kuin kukaan muu, Berta, _hänen oma, rakas Bertansa_!

ANNASTIINA

"Kas, Taustanmökin Annastiinako se?"

"Niin, eipähän ollut tunteakaan."

"Eihän tuota, kun olette niin muuttunut. Sitä kuuluttiin jo naimisissa oltavan."

"Johan sitä kappaleen kolmatta vuotta, siinä kekrin seutuun kun näet vietiin."

"Ja onnellisia ollaan?"

"Ka, mitenkäs muuten, onnellisiapa vainenkin, mikäs siinä."

"Sattuuhan joskus onnettomastikin käymään."

"Sattuupa vainenkin, vaan eipä se, kun järkevästi pelaat, kun miehen mieliteko kerta lie, niin katsot eteesi, minkä otat, et nyt aivan kunnotonta toki, ja sitten kun et heittäydy heti miehen hartioille, vaan teet itsekin työtä, minkä aika myöten antaa ja kynnelle kykenet, etkä riitoja rakentele, niin mikäs auttaa, mistäpä hänkään toraisi."

"Mitenkäs se Annastiina yhtyi siihen hyväänsä?"

"Yhtyyhän sitä aina, kun siinä mökilläkin isävanhan vielä vaimottua piti -- hänkin vanhoillaan vielä vain, olisi tuon jo tuoltaan uskonut, vaan eipäs vain -- ja kun veljelläkin tuntui olevan ne kauppansa käymässä, niin ajattelin, että kiertyy tässä yhteen mökkipahaan liian monta vaimoista ihmistä -- ja mikä niiden vieraiden kanssa sitten -- ja eihän sitä työtäkään riitä. No, mitäs, otin heitä kihloja kolmetkunta minäkin, ja kun tään karvarin sanoivat työtätekeväksi ja siivoksi, niin ajattelin, että tottahan tuo yhden vaimon itsellään elättänee, ja silloin sitä pappiloihin, eikähän se odottamalla parane, kun ottaa, niin ottaa."

"Mutta jos olisi ne toiset olleet parempia?"

"Mikäpä heidät tiesi, kun takakyliltä olivat. Mies on mies tämäkin, ja oli tällä rahojakin koko joukon neljättä sataa. Tarkka ja hiljainen mies. Hyvä kaikki, kun jaksat vain siellä verstaassa apuna olla, sen se tuntuu tahtovan, kun on siinä sitä työnkin puolta niin, ettei kun tekee kuin mitähän. Sitten katsot lapsiasi siinä välillä ja kohennat, mitäpähän vähän kohennat, etkä tyhjästä äyskäröi, niin eipähän toinen ihminen toiselta mistä enempää voine vaatia."

"Taitaakin se Holopainen liikoja vaimoltaan vaatia. Pitää sitä toki miehisen miehen jaksaa vaimo itsellään elättää. Ja onhan sitä työtä lapsissa ja askareissakin."

"Onpahan sitä, onpahan sitä työtä niissäkin. Vaanpa on se leipäkin siinä elinaikuinen, ja kun huonoksi tulet, niin hoitaa."

"Olisihan se Annastiinakin, niin rivakka kun on, elänyt sillä työnteollaan aivan rempseesti ilman miehelle menemättä."

"Eipä sitä lähde kylän töissä kiertelemään, parempi se on omalle miehelleen."

"Olisipa huolettomampi naimatonna."

"Ainapahan sitä huolettomampi. Mutta on se niinkin tämän talonpoikaisen kansan, että naimisissa sitä olla pitää. Kun ei ole meillä niitä muitakaan hempeyksiä niinkuin herrasväkilöillä, niin kyllä sen miehen edes pitää. Se on niin aina parempi, sitä on kuin turvansa takana ja pitääpähän huolen lapsistaan."

"Mutta jos ei ollenkaan rakasta ja menee naimisiin --"

"E-he-he-hee", Annastiinaa nauratti, se tuntui hänestä niin hullunkuriselta. "Rakasta, ehee, eihän me koulunkäymättömät ihmiset niistä lirkutuksista. Mennään vain, jos on meno työnä. Se on tämän raakasen kansan laita niin, että jos rupeisit siinä vielä rakastelemaan ja vitkastelemaan, niin menepäs tiedä, miten vielä kävisi. Se on toista, kun ollaan hienompata lajia alunperin, ja on aikaa, niin mikäs, lystihän se on sitä venytellä."

Mutta sitten koetti hän vähän niinkuin korjaella sanojaan ja jatkoi:

"Vaan kyllähän sitä sitten ajanpitkään, kun muilta töiltään joutaa, rakastaa minkäpä rakastaa, jos mies ei ole hyvin jörökki."

"Vai niin. No, minkäslainen se Holopainen?"

"Mikäs, hyvä mieshän se Holopainen. Kyllä sen kanssa toimeen tulet. Eikä tuo viero minua eikä lapsiakaan."

"Vai ei lapsiakaan, montakos niitä Annastiinalla on?"

"Kaksihan niitä kerkesi jo olemaan, mutta se toinen haudattiin jo tässä kolmannella viikolla."

"Vai niin, mihinkä tuo kuoli?"

"No, kahtensa kun olivat siellä tuvanpuolella, niin miten lie saattanut tulta vaatteisiinsa, raukka, ja minä olin Holopaisen luona verstaassa, ja siitä kun paloi niin tönköksi, että oli kuin tuo yksi karstainen puupökäle, eikä jaksanut siitä enää elämään virota, kyllä se piti olla."

"Lapsiparka, olipa se surkeata, kun näet kuolema noinkin sattuu! Eikö teistä ollut hirveän ikävä?"

"Ikäväpä vainenkin. Vaan minkäs sille teit. Mikä on sallittu, se on sallittu. Niin hyväjuoninen lapsi vielä sattui olemaan, istua nyyhkötti nurkassa juonimatta, kun vain vähän vitsalla peloitteli. Holopainen itsekin sanoi, että olisi sen pitänyt, sen lapsen."

"Ja Holopainen, suriko tuo hyvin?"

"Mitä lienee tehnyt. Tottahan tuo, omansa kun oli. Vaan eihän se tämä työkansa jouda paljon suremaan, vaan itkuksi se minulle pani. Kyllä se niin repäisee sydänalaa, kun menepäs sellainen kaunis ja veres ihmisen alku ihankuin tuo yksi karstainen puupölkky mustaksi ja tönkäksi vain. Kyllä se pitää käydä, kun sitä äidin mielellä vielä katselee. Niin sanoi itse ja kieloitteli minua, että älä tuota niin sure, tullut on tulleilleen, ja tallellapahan siellä tyttöriepu lienee, niin sanoi, ja iltasella, kun minulle muistui vielä mieleen se lapsi ja tuntui niin oudolta sydänalassa. Niin sanoi, että kyllä tässä vielä lapsista tarpeesi saat, jos monta tulee, niin mikä niitä kaikkia elättääkään. Vaan ikävähän minusta siltä oli, kun se on oma lapsi kuitenkin aina oma lapsi, niin olisi hänet pitänytkin, kun kerta oli, vaikka hoitamistahan niissä on, se on tietty, etenkin kun sitä muun työsi lomassa teet."

"Oikein se onkin Annastiina laihtunut ja kuihtunut. Näkee, että on työn äärellä käyty."

"Laihtuuhan sitä lasten kanssa ja kuihtuu, kun on jo se hempein aika ohitse. Ja kun se on tämän ihmisen elostus alusta loppuun sellaista, että riehkaise vain, jos ajatus niinkuin pystyssä pysyä. Ja jaksaahan tämä pitää taivaltaa tämä matkansa niin yhden kuin toisenkin. Niin, ja mikäpäs on jaksaissa, eihän tämä mikä niin mutkikas, tyhjää se on heittäytyä jaksamattomaksi nuorten ihmisten, käypihän se vielä kuin ikään tanssissa, kun on terveyttä. Kun se loppuu, minkäs teet. Kun et jaksa, niin et jaksa, aika aikaa kutakin. Ja loppuuhan se kerta aikakin ja loppuun jaksamiset. Ja jospa tuota olisi silloin niinkuin kevennystä mielelle, kun olisit tehnyt, minkäpä olisit kohdaltasi voinut, ettei tuosta edes jäisi karvastelua mieleesi, ettei tullut ajallaan koetetuksi sopiutua täällä, eikä olluksi niinkuin rauhaan sopii. Se on sitten näet ollutta ja mennyttä koko ihminen."

"Niinpähän se lienee."

"Niin, niinpähän se lienee. No, hyvästi sitten. Se Holopainen jos mitä nyt, kun minä vain pikimmältään asialle pistäysin."

"Hyvästi, hyvästi!"

Ja Annastiina läksi mennä kapristamaan mökille päin, niin että kannat vain vilahtelivat lonksavista lipposista.

HILDA HUSSO

(Puhelimessa ruokapaikasta erääseen hotelliin)

"Halloo, onko se hotelli Francessa?"

"Olisiko mahdollisuus saada puhutella edeskäypä herra Aksel Lundqvistia?

"Jahaa, se on Lundqvist, kuin puhuu. Se on myös Ekbomin maatsalongista, kuin puhutaan. Minä olen Hilda Husso. Ja nyt minä kysyisin -- -- Se on niin, että tahdotteko te vapaaehtoisesti maksaa siitä lapsestanne?"

* * * * *

"Vielä tuota viitsitte kysyä ja heittäytyä, niinkuin minä vierasten jälistä teidät maksulle panisin. Omanne se on. Kyllä se saadaan toteen, varokaa te vain. Jos ei muuten selvitä, niin minä otan poliisin mukaan ja tulen huomenna sinne. Niin teen ja katsokaa te vain päällenne!"

* * * * *

"Lapsi on teidän, kyllä minä sen näytän toteen."

* * * * *

"Maksakaa hyvällä lapsesta, ja silloin se on minun puoleltani sovittu. Minä olen antanut sen ulos eräälle muijalle ja olen itse täällä maatsalongissa sisäkkönä. Jos Lundqvist maksaa lapsen edestä, niin minä painan koko asian, eihän se riidalla parane."

* * * * *

"Jos Lundqvist tahtoo. Onhan se mulle sitten samantekevä, jos lapsi on mulla tahi ei. Vaan ei minun palkkani riitä vieraan lapsen eläkkeeseen."

* * * * *

"Enhän minä toki kielläkään, ettei se minunkin olisi, vaan enhän minä sitä olisi tahtonut olemaan, kuten Lundqvist kyllä ymmärtää."

* * * * *

"Ettekä sitä tekään. Kukapa sitä nyt osasi arvata. Enkä minä puolestani asiasta pahastu, sattuuhan sitä aina sellaista. Mikäpä tuossa sitten. Vaan ei mulle tuota ennen ole tapahtunut. Ensi kertaa se oli."

* * * * *

"Enhän minä nyt liikaa melua siitä nostakaan. Eikä täällä ketään nyt ole kotona, ei Lundqvistin tarvitse pelätä, että joku syrjäinen kuulis. Ja vähäinen asiahan se on, jos vain tyynesti maksatte."

* * * * *

"Mitä tuumimista siinä on, ei se tuumimalla enää parane, laki on minun puolellani."

* * * * *

"Elkää nyt pahastuko, enhän minä ole sanonutkaan, ettei Lundqvist asioitaan maksaisi. Enhän minä toki. Eikähän tämä nyt niin suuri tapaus, ei tapaus eikä mikään, tavallistahan se on, ymmärtäähän sitä, ainahan sitä sellaista sattuu."

* * * * *

"En minä puolestani välitä, mutta lapsen tähden, ymmärtäähän Lundqvist."

* * * * *

"Niin, kyllähän parempi paikkakin olisi saatava."

* * * * *

"Kyllähän se hyvä, jos Lundqvist saisi paremman. Ei nyt Lundqvist vaivaannu eikä huolesta liikaa minun tähteni. Ainahan minä toimeen tulen."

* * * * *

"Voi-voi teitä, hyvä Lundqvist. En toki vihainen vähääkään. -- Vai niin Lundqvist ajattelee vain vielä. En minäkään toki ole unohtanut."

* * * * *

"Ihanko se totta nyt, Lundqvist? Joudanhan minä, aamupuoleen yötä, kun Lundqvist on vapaa. Eikä nyt muistele tätä."

* * * * *

"Juu, kyllähän minä muistan ennestään. Vai lupaa Lundqvist olla kohtelias ja kestitä."

* * * * *

"Voi sinua sentään, luuletko saavas ha-ha-ha-haa -- --"

TUONEN MAILLA

Kylmä tuuli törmäsi vastaan tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla. Kuolema kajahutti kolkon, ilkkuvan naurunsa, joka peloittavina aaltoina levisi tuonen mustiin äärettömyyksiin.

"Ha-ha-haa, ei ainakaan tätä sielua kukaan suremaan jäänyt."

Se oli kurjan vangin sielu, jota hän nyt sylissään vei.

"Kuule, sielu, etkö ole nyt onnellinen, kun sinut elämän kurjuudesta vapahdin?"

"Voi, herra jumala, mitä sinä minulle tehnyt olet! Anna minulle elämäni takaisin! Minä en tahdo kuolla ja hävitä."

"Mitä sinä elämällä tekisit, johan kyllä tiedät, mitä se on."

"Voi, anna se minulle takaisin. Elämä, elämä! Minä tahdon elää ja nauttia!"

"Mutta sinähän kärsit siitä, eihän se yhtään nautintoa sinulle tuottanut. Muistelepas lapsuutesi kotia. Muistatko yhtään onnellista hetkeä sieltä?"

"Niin, en, enhän. Me kärsimme paljon siellä", huokasi sielu.

"Ja sitten nuoruutesi, muistele sitä! Muistatkos vaimosi, muistanet vielä, ja sitä helvetillistä elämää sitten, muistatkos sitä!"

"Voi! Älä muistuta sitä, taivaan tähden, minä rukoilen sinua!"

"Ja kun olit vankilassa ja vaimosi veri vainosi sinua, oliko elämä siellä herttaista... Noo, muistelehan toki. Sitäkö sinä vielä tahtoisit?"

"Voi, päästä minut, pois vain, täällä on niin jäädyttävän kylmää, ja pimeys painaa minut olemattomaksi. Olemattomuus -- ei, älä -- minä niin pelkään. Elämä on toista sittenkin. Laske, laske minut elämään uudestaan!"

"Ha-ha-haa, tyydy vain nyt muistoihin! Mitä luulette te olevanne, pienet ihmisraukat! Mikä on teidän elämänne sitten! Kuin kuplia kohoo niitä, kuin kuplia särjen minä niitä olemattomaksi. Ha-ha-haa, mutta te ette tyytyisikään yhteen vuoroon, vaikka se helpompi teille olisi. Se on sitä ihmiskurjuutta! Ha-ha-ha-haa!"

Kuolema kiiti eteenpäin. Rämäkän kolkkona kaikui hänen ilkamoiva naurunsa tuonen mustilla, jäisillä iljangoilla ja levisi peloittavina aaltoina tuonen mustiin äärettömyyksiin.

SIELU

Pyhä Pietari istui taivaan portilla. Oli tavaton kiire, sillä kuolleita tulvi tulvimalla. Herra oli lähettänyt maahan ruton ja kaikkinaisia tauteja rangaistakseen ihmisiä heidän lihallisesta menostansa.

Kaikista oli selvä saatava, kaikkein elämät tutkittava.

"Mihinkäs jäimmekään sinun kanssasi? Niin, sinä varastit ne kirkon rahat ja elit sitten synnissä."

"Minä kaduin sitten sitä", sanoi sielu.

"Katso kirjasta!"

Ja apulainen etsi ja katsoi.

"Niin se on, mutta on täällä vielä paljon muutakin törkeätä. Tämä mies on ollut suurimpia konnia maan päällä."

"Kuinka sinä menit elämään niin, ihmisraukka! Etkö sinä tietänyt, että hänen pyhä vihansa tulee kohtaamaan väärintekijöitä?"

"Tiesinhän minä, tiesin, mutta ihminen on syntinen raukka, joka omin voiminsa ei jaksa autuaaksi tulla."

"Ymmärsitkö sinä sen?"

"Ymmärsin, ymmärsin, hyvinkin ymmärsin, ja minä kaduin kuollessani ja nautin Herran pyhän ehtoollisen."

"Katso kirjasta, onko niin!"

Apulainen katsoi.

"On, niin on, hän on katunut syntinsä ja tehnyt parannuksen."

"Kaduinhan, kaduinhan minä toki."

Pyhä Pietari hykersi käsiään yhteen. Hänellä oli niin hyvä mieli. Ei hän olisi puolestaan enää kenellekään pahaa tahtonut, niin vanha kun jo oli, hän puolestaan olisi kaikki taivaaseen laskenut. Ihmisraukat, samanlaisia kaikki. Mutta virka näet!

Hän korotti äänensä ja sanoi:

"Pelastettu olet sinä, ihminen, iankaikkisesti. Katso, joka anoo, sille annetaan, joka kolkuttaa, sille avataan."

Ja hän kolkutti taivaan portille, joka ylistyshymnin kaikuessa kätki sielun iankaikkiseen kirkkauteensa.

* * * * *

Mutta taivaan portilla kasvoi tungos, jokainen olisi tahtonut tietää sijansa, sillä epätoivo kalvoi heitä kauheasti.

"Kenen vuoro nyt!"

Pyhän Pietarin ääni kähisi väsymyksestä, mutta hän ei joutanut levähtämään, joukot olivat selvitettävät ja uusia tuli, aina uusia ja uusia, kyllä riitti, väki kun oli lisääntynyt maassa niin tavattomasti, ja synnit olivat samat, aina samat ja samat, mutta ei Pyhä Pietari sitäkään ihmetellyt, hän oli tottunut siihen, seistessään siinä iankaikkisesti.

"Kenen vuoro?"

"Minun, minun", pieni sielu tunkeutui sieltä esille. "Minä kuolin melkein samalla kuin edellinenkin. Olin hänen päivätyöläisensä."

"Katso hänen elämäänsä!"

Apulainen katsoi.

"Tämä näyttää nuhteettomalta."

"Minä olin köyhä ja elin Herran pelvossa."

"Mutta sinulla on syntiä siltä. Kaikkiin synteihin olet sinä siltä vikapää, sillä ei ketään, paitsi hän, synnitöntä ole. Ei synnitöntä ole!"

Pyhä Pietari oli saanut toistaa sitä samaa niin lukemattomat kerrat kaikille niille ihmisraukoille, jotka elämällänsä luulivat jotakin ansainneensa. Ja hän jatkoi:

"Tunsitko sinä edes syntisi?"

"Minä tunsin ne ja minä rukoilin aina Herralta apua."