Part 9

-- Kyllä arvaan että sinua väsyttää, Rod. Olet tietysti myös kuolemassa nälkään. Me laitamme päivällisen tuotapikaa. Hei, Muki, pistäpäs paisti pannuun, ole kiltti.

Liedeltä alkoi kohta kuulua pannujen ja kattilain helinää, ja nuori intiaani läimäytti Rodia iloisesti selkään kiiruhtaessaan kattamaan pöytää. Hän oli ilmeisesti hyvillään ja päästeli laulunpätkänkin leikatessaan leipää.

-- Hauskaa että olet jälleen kotona, hän myönsi, sillä aloin jo vähän hätäillä kun viivyit. Meillä oli eilen ansoilla aikamoinen onni. Jälleen tuli uusi ristikettu ja kolme kärppää. Näitkö sinä matkallasi mitään?

-- Etkö aio kurkistaa reppuun?

Vabi käännähti toveriinsa päin ja tuijotti häneen puolittain uteliaasti, puolittain epäilevästi hymyillen.

-- Onko siinä mitään?

-- Kuulkaas nyt, pojat, huudahti Rod innoissaan unohtaen tykkänään äskeisen päätöksensä. Minähän väitin, että tuolla rotkossa oli aarre, ja aarre siellä olikin. Minä löysin sen. Katsokaa reppuun, jos teitä haluttaa.

Vabi pudotti pöydälle veitsen, jolla hän oli juuri leikannut leipää, ja kävi repun luo. Hän kosketti sitä kenkänsä kärjellä, nosti sen sitten lattialta ja katsahti uudestaan Rodiin.

-- Ethän vain laske leikkiä? hän kysyi.

-- En.

Rod käänsi selkänsä ja rupesi riisumaan takkiaan, aivan kuin hänelle olisi jokapäiväinen juttu tuoda kotiin hopeakettuja selkärepussaan. Vasta kun Vabi päästi tukahtuneen älähdyksen, hän kääntyi katsomaan ja näki nuoren intiaanin seisovan suorana ja riiputtavan hopeakettua hännästä ällistyneen Mukokin edessä.

-- Kelpaako se? kysyi Rod.

-- Se on kerrassaan kaunotar! läähätti Vabi.

Mukoki oli ottanut eläimen käteensä ja tarkasti sitä asiantuntevasti.

-- Kaunis! hän totesi. Asemalla sinä saa tästä viisisata dollaria -- Montrealissa kolmesataa enempi.

Vabi astui lattian poikki ja ojensi kätensä.

-- Tartu tuohon, Rod!

Heidän puristaessaan toistensa käsiä Vabi kääntyi Mukokiin ja sanoi juhlallisesti:

-- Sinä voit todistaa, Mukoki, että tämä nuori herrasmies ei enää ole vasta-alkaja. Hän on ampunut hopeaketun. Hän on yhtenä päivänä tehnyt koko talven työn. Minä kohotan teille lakkiani, herra Drew!

Rod punastui mielihyvästä.

-- Eikä siinä vielä kaikki, Vabi, hän sanoi. Hänen katseessaan oli niin harrasta vakavuutta, että Vabi unohti päästää irti toverinsa käden.

-- Ethän vain tarkoita, että löysit...

-- En, kultaa en löytänyt, sanoi Rod. Mutta kultaa siellä sittenkin on! Minä tiedän sen. Ja luulenpa keksineeni johtolangan sen löytämiseksi. Muistattehan että sillä ikkunapenkillä istuvalla luurangolla oli kourassaan jokin tuohikäärön tapainen? No niin, minäpä luulen että tuossa tuohipalasessa on arvoituksen selitys!

Mukoki oli tullut heidän viereensä ja katseli Rodiin hyvin tarkkaavaisesti. Vabin silmissä oli puolittain epäilevä, puolittain hyväksyvä katse.

-- Voihan niin olla, hän vihdoin virkkoi hitaasti. Eihän ole pahaksi ottaa asiasta selko.

Hän kävi lieden luo ja siirsi syrjään puoleksi kypsyneen paistin. Rod otti takin ja lakin ylleen, ja Mukoki haki käsiin vyökirveensä ja lapion. Sanaakaan ei sanottu, mutta yhteinen päätös oli, että asiasta otettaisiin selvää ennen aterialle rupeamista. Vabi oli vaitelias ja miettiväinen, ja Rod huomasi toverinsa ilmeestä, että hänen väitteensä oli tähän tehnyt syvän vaikutuksen. Mukokin silmiin tuli sama hehku kuin silloin, kun maja tutkittiin läpikotaisin kulta-aarretta etsittäessä.

Luurangot oli haudattu jäätyneeseen maahan jokseenkin matalalle, niin että Mukoki sai ne pian näkösälle. Ensimmäisenä paljastui tuo tuohikääröä pitelevä vainaja. Heti paikalla Rod lankesi polvilleen kaameaan urakkaansa.

Häntä puistatti, kun hän väänsi kylmät, koukistuneet sormiluut erilleen toisistaan. Muuan niistä katkesi naksahtaen, ja kun poika jälleen nousi pystyyn, olivat hänen kasvonsa aivan verettömät. Vainajat kuopattiin uudelleen, ja kolmikko palasi mökkiin.

Yhä äänettöminä he kokoontuivat pöydän ympärille. Vanhettuessaan koivuntuohi kovettuu ja käpristyy, ja kääry tuntui Rodista melkein teräslevykierukalta. Joka rahtuselta avattaessa se riksahteli ja pyrki jälleen käpristymään. Metsästäjät voivat nähdä, että se oli yhtenäinen tuohilevy, noin viisikolmatta senttimetriä pitkä ja viisitoista leveä. Kaksi, kolme, neljä kierrettä väännettiin auki -- ja yhä pysyi sileä pinta puhtaana kirjoituksesta. Vielä puoli kierrettä, ja kääryä tuntui mahdottomalta saada enää aukeamaan.

-- Varovasti! kuiskasi Vabi.

Hän hellitti puukkonsa kärjellä kiinnikovettunutta kierrettä.

-- Siellä -- taitaa olla -- jotakin..., aloitti Rod.

Hän keskeytti lauseensa henkeään pidättäen. Tuohen pinnassa näkyi kuin ilman aikojaan piirretty musta viiva, joka alkoi yläreunasta ja jatkui kierteen sisään.

Alempana tuohon viivaan näytti yhtyvän toinenkin, ja sitten kääry aukeni yhtäkkiä itsestään aivan kuin vieterin ponnahduttamana -- ja kolmen sudenpyytäjän silmien eteen paljastui luurankomiehen salaisuus.

Heillä oli edessään jonkinlainen karttaluonnos, johon oli piirretty joukko suoria ja käyriä viivoja sekä niiden selitykseksi joitakin osittain poiskuluneita sanoja. Paikoin oli sanoja ollut enemmänkin, mutta ne olivat kuluneet aivan käsittämättömiksi.

Mutta eniten kiinnitti Rodin ja hänen toverinsa huomiota karttaluonnoksen alareuna. Siihen oli selvästi ollut kirjoitettuna joukko rivejä, jotka kuitenkin olivat kuluneet pois; sen sijaan näkyi yhdellä rivillä kolme nimeä. Roderick luki ne ääneen:

-- John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.

John Ballin nimen yli oli vedetty paksu musta viiva, joka oli miltei hävittänyt kirjaimet, ja rivin loppuun oli sulkumerkkien väliin kirjoitettu ranskankielinen sana, jonka Vabi nopeasti käänsi.

-- Kuollut! hän läähätti. Ranskalaiset tappoivat hänet!

Sanat sinkosivat hänen huuliltaan kuin pyssynsuusta.

Rod ei virkkanut mitään. Verkalleen hän kuljetti vapisevaa sormeaan karttaluonnoksella. Ensimmäinen sana oli käsittämätön. Seuraavasta hän voi erottaa vain yhden kirjaimen, josta ei ollut vähintäkään hyötyä. Ilmeisesti karttaa piirrettäessä oli käytetty heikompaa kirjoitusainetta kuin nimiä kirjoitettaessa. Hän seurasi edelleen ensimmäistä suoraa mustaa viivaa, ja siinä kohdassa, missä se yhtyi mutkittelevaan viivaan, voi selvästi lukea kaksi sanaa:

-- Toinen koski.

Hiukan sen alapuolella Rod voi erottaa kirjaimet K, L ja M; kaikki muu oli nyhjäytynyt pois.

-- Tuo tarkoittaa varmastikin kolmatta koskea, hän huudahti kiihkeästi.

Siinä kohdassa karttaluonnoksen karkeat viivat loppuivat tykkänään, ja alareunassa oli kartan ja nimikirjoitusten välissä tuo äsken mainittu tyhjä tila, jossa ilmeisesti oli ollut kirjoitusta. Tämä kirjoitus olisi epäilemättä ilmaissut kullan löytöpaikan.

Rod katsahti ylös pettyneenä. Hän tiesi, että hänellä oli kädessään kaikki mitä enää oli jäljellä suuren salaisuuden ratkaisusta. Mutta hän oli entistäkin enemmän ymmällään. Jossakin päin näillä rajattomilla sydänmailla oli kolme koskea, ja jossakin kolmannen kosken vaiheilla tuo englantilainen ja nuo kaksi ranskalaista olivat löytäneet kultaa. Siinä kaikki, mitä hän sai selville. Rotkossa hän ei ainakaan ollut nähnyt minkäänlaista koskea, eivätkä he olleet tavanneet sellaista muuallakaan metsästys- ja ansanasetteluretkillään.

Vabi katsahti häneen hyvin miettiväisenä. Äkkiä hän sieppasi tuohen käteensä ja tarkasteli sitä läheltä. Hänen kasvoilleen levisi vähitellen punerrus, hänen silmänsä rupesivat loistamaan, ja vihdoin hän päästi kiihkeän huudahduksen.

-- Taivaan tasakäpälät, luulenpa että me voimme nylkeä tämän! Katsos tuota, Muki! Hän työnsi tuohipalan aivan vanhan intiaanin nenän eteen. Mukokin kädet rupesivat vapisemaan.

-- Koivuntuohessa on päällekkäin monta kerrosta, ja jokainen kerros on ohut kuin kaikkein ohuin paperi, Vabi selitti Rodille Mukokin hypistellessä tuohipalan reunaa. Jos meidän onnistuu nylkeä tästä tuohenkappaleesta päällimmäinen kerros ja sitten pidämme sitä valoa vasten, niin näemme selvästi jok'ainoan sille kirjoitetun sanan jäljen -- vaikkapa se olisi kirjoitettu jo satakin vuotta sitten!

Mukoki oli mennyt ovelle ja käännähti nyt toisiin irvistellen riemuissaan.

-- Nylkee hyvästi.

Hän näytti kuinka hän oli nurkasta kiskonut tuota kalvomaista päällyskerrosta jonkin matkaa irti. Sitten hän istahti kynnykselle pää kumartuneena, ja monta minuuttia hän työskenteli mitä varovaisimmin tarkassa urakassaan toisten seuratessa häntä henkeään pidättäen. Puolen tunnin perästä Mukoki oikaisi selkänsä, nousi pystyyn ja ojensi kallisarvoisen kalvon Rodille.

Hellävaroen kuin hänen henkensä olisi siitä riippunut Rod piteli miltei läpinäkyvää, silkkimäistä tuohikalvoa valoa vasten. Häneltä pääsi huuto, ja seuraavassa tuokiossa myös Vabilta. Ja sitten seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä kuului vain heidän katkonaista hengitystään ja sydämensä ankaraa tykytystä.

Nuo karttalehteen aikoinaan kirjoitetut salaperäiset sanat paljastuivat niin selkeinä kuin ne olisi vasta eilen piirretty siihen. Siinä missä Rod aikaisemmin oli nähnyt vain nuo kolme kirjainta, näkyi nyt selvästi "kolmas koski", ja aivan lähellä näitä sanoja "majassa". Alempana oli äskeisen tyhjän tilan kohdalla useita rivejä. Hitaasti ja vapisevalla äänellä Rod luki ne tovereilleen.

/# 'Me, John Ball, Henri Langlois ja Peter Plante, olemme löytäneet kultaa tämän kosken kohdalta ja sitoudumme täten jakamaan kaiken saaliin tasan keskenämme, unohtamaan entiset kiistamme ja työskentelemään sovussa ja rehellisesti, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon.

John Ball, Henri Langlois, Peter Plante.' #/

Aivan karttaluonnoksen yläreunassa olevat painannaiset kiinnittivät Rodin huomiota. Ne olivat kaikkia toisia paljon selvemmät, mutta hän luki ne äänettömästi itsekseen hitaasti, sana sanalta. Tuohikalvo näytti väräjävän hänen silmissään, ja hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi hypähtänyt ylös kurkkuun. Vabin hengitys poltti hänen niskaansa, ja Vabi luki nuo sanat ääneen:

-- Majassa rotkon päässä.

Rod kiersi pöydän taakse ja istahti kallisarvoinen tuohikalvo yhä vapisevissa käsissään. Mukoki oli kuunnellut ääneti toisia, ja hänkin näytti huumautuneen heidän löydöstään. Mutta nyt hänen mielensä palasi arkitoimiin ja lähinnä peuranpaistiin, ja hän asettui jälleen lieden ääreen. Vabi seisoi kädet taskussa, ja vähän ajan perästä hän naurahti lyhyesti -- onnellista naurua.

-- Kas niin, Rod, nyt olet löytänyt kultakaivoksesi. Oletpa jo pieni pohatta!

-- Tarkoitat kai, että me olemme löytäneet kaivoksemme, oikaisi valkoinen poika. Meitähän on kolme, ja me sovimme hyvin astumaan John Ballin, Henri Langlois'n ja Peter Planten tilalle. He kaikki ovat nyt kuolleet. Kulta on nyt meidän!

Vabi otti vuorostaan kartan käteensä.

-- Minusta tuntuu, ettei ole lainkaan mahdotonta löytää kaivosta, hän sanoi. Suunnat on merkitty tähän päivänselvästi. Me seuraamme rotkoa, ja jossakin sen pohjalla me kohtaamme kosken. Vähän kauempana puro yhtyy isompaan jokeen, jota me sitten seuraamme, kunnes tulemme toiselle ja sitten kolmannelle koskelle. Siellä on jossain lähettyvillä maja, eikä kultakaan voi olla siitä kaukana.

Hän vei kartan jälleen ovelle päivänvaloon, ja Rod seurasi häntä.

-- Mutta tässä kartassa ei ole minkäänlaista mittakaavaa, josta saisimme matkat selville, jatkoi Vabi. Kuinka pitkälle luulet eilen kulkeneesi rotkossa?

-- Ainakin kymmenen mailia, Rod vastasi.

-- Etkä löytänyt koskea?

-- En.

Kynnyksestä kiskomallaan tikunpätkällä Vabi mittasi kartalle merkittyjen eri paikkojen välimatkat.

-- On aivan varmaa, että John Ball piirusti tämän kartan, hän sanoi hetken vaiti oltuaan. Kaikki tuntuu minusta viittaavan siihen. Huomaatko, että kaikki on kirjoitettu samalla käsialalla, paitsi Langlois'n ja Planten nimikirjoitukset, ja niistä sinä tuskin saisit selvääkään, jollet tuntisi niitä jo tuosta kirjoituksesta. Mutta Ballilla näkyy olleen hyvä käsiala, ja sopimuksen sujuva sanamuoto todistaa hänen olleen sivistynyt mies. Vai mitä luulet? No niin, hänellä tuntuu myös olleen karttaluonnosta tehdessään jonkin verran käsitystä välimatkoista. Toinen koski on vain puoleksi niin kaukana ensimmäisestä kuin kolmas on toisesta. Jollei hän olisi tietänyt sitä varmasti, ei hän olisi merkinnyt välimatkoja täten karttaansakaan.

-- Sittenhän me, jos löydämme ensimmäisen kosken, voimme myös päätellä, kuinka kaukana rotkon pää on viimeisestä koskesta, arveli Rod.

-- Aivan niin. Minusta tuntuu, että etäisyys majaltamme ensimmäiselle koskelle selvittää meille koko jutun.

Rod otti lyijykynän ja rupesi piirustelemaan jotain lattialta ottamansa kirveenlastun sileälle puolelle.

-- Kullan täytyy joka tapauksessa olla sangen kaukana täältä, Vabi. Minä tutkin eilen rotkoa ainakin kymmenen mailin pituudelta. Otaksutaan nyt, että tapaamme ensimmäisen kosken viidentoista mailin päässä. Kartan mukaan olisi toiselle koskelle siitä matkaa parikymmentä mailia, ja toiselta koskelta kolmannelle nelisenkymmentä mailia. Jos ensimmäinen putous siis olisi viidentoista mailin päässä täältä, niin viimeiselle olisi matkaa vähintään viisikahdeksatta mailia.

Vabi nyökkäsi.

-- Mutta ehkä emme tapaakaan tuota ensimmäistä koskea vielä viidentoista mailin päässä, hän sanoi. Mutta vie sun...

Hän vaikeni ja katseli Rodiin omituisesti epäröiden.

-- Jos kultaa on viidenkahdeksatta tahi vaikkapa sadankin mailin päässä täältä, niin mitä hittoa nuo miehet sitten tekivät täällä, ja vain kourallinen kultarakeita hallussaan? Olisiko mahdollista, etteivät he löytäneetkään enempää kultaa kuin tuossa pukinnahkapussissa oli?

-- Mutta jos niin oli laita, niin miksi he sitten rupesivat puukottamaan toisiaan hengiltä kartan takia? ihmetteli Rod.

Mukoki käänteli paistia pannussa. Hän ei ollut avannut suutaan toisten järkeillessä, mutta nyt hän virkkoi:

-- Ehkä ruoka loppunut ja miehet hakee lisää asemalta.

-- Semmoisella matkalla he totta tosiaan olivatkin! huudahti nuori intiaani hyvillään. Muki, sinä et puhu paljon, mutta nyt sinä ratkaisit koko ongelman. Tietysti he olivat lähteneet hakemaan lisää ruokatarvikkeita. Eivätkä he tapelleetkaan kartasta -- ei ainakaan yksin kartasta!

Hänen kasvonsa punoittivat ihastuksesta.

-- Ehkä isken kiveen, mutta minusta koko juttu tuntuu nyt ihan selvältä, hän jatkoi. Ball ja nuo molemmat ranskalaiset ahersivat huuhtomollaan siksi kunnes ruokavarat loppuivat. Vabinoshin kauppa-asemalla on ikää jo satakunta vuotta, ja viisikymmentä vuotta sitten se oli lähin paikka, minne he saattoivat lähteä hankkimaan muonaa. Jollain tapaa ranskalaiset joutuivat lähtemään. Miehet olivat luultavasti kasanneet jo kosolti kultaa, ja ennen kuin nuo hirtehiset lähtivät matkaan, he ensi työkseen murhasivat John Ballin. Mukaansa he ottivat vain sen verran kultarakeita kuin ostoksiin tarvittiin välttääkseen asemalla ehkä maleksivien seikkailijoiden epäluuloja. Tässä majassa yritti sitten joko Langlois tai Plante surmata kumppaninsa päästäkseen yksinään aarteen isännäksi, ja taistelussa sai kumpikin loppunsa. Ehkä olen väärässä, mutta totisesti tuo kaikki tuntuu minusta hyvin uskottavalta!

-- Ja kultansa he olivat haudanneet jonnekin kolmannen kosken lähettyville?

-- Niin, sillä muutenhan he olisivat tuoneet sen mukanaan ja haudanneet jonnekin tämän mökin tienoille!

Mukoki keskeytti heidät.

-- Ruoka on pöydässä! hän huusi.

13.

KINOSTEN KESKELLÄ

Rod oli unohtanut kertoa tovereilleen rotkotiellä tapaamistaan salaperäisistä jäljistä, sillä kiihtymys oli pyyhkäissyt hänen mielestään kaikki muut asiat. Vasta päivälliselle käytäessä hän kertoi toisille vakoojasta ja tämän omituisista tempuista.

Sekä Vabi että Mukoki olivat kuulemastaan pikemmin iloisia kuin huolestuneita. Näyttihän päivänselvältä, että Vungan miehet jostakin käsittämättömästä syystä väittelivät heitä. Tuo vakooja olisi rotkossa voinut helposti käydä Rodin kimppuun nuoren metsästäjän aavistamatta mitään pahaa. Taistelun tulos olisi silloin ollut edeltäpäin tietty.

Rodin kertomus vain rauhoitti toisia, ja sen sijaan että olisi käyty ottamaan tarkempaa selkoa noista jäljistä, päätettiin lähteä etsimään ensimmäistä koskea.

Mukoki oli kaikkein nopein ja väsymättömin lumikengillä kulkija näillä mailla, ja hän tarjoutui lähtemään ensimmäiselle etsintäretkelle. Hänen oli määrä lähteä seuraavana aamuna eväspussi mukanaan, ja hänen poissaollessaan Rod ja Vabigun vuoron perään kokisivat ansoja.

-- Meidän täytyy saada selville tuon ensimmäisen kosken paikka ennen kuin palaamme kotiin, selitti Vabi. Jos sieltä käsin sitten keksimme, että kolmas koski on kauempana kuin sadan mailin päässä leiristämme, on meidän mahdotonta lähteä etsimään kultaa tämän retkemme aikana. Siinä tapauksessa meidän on pakko palata Vabinoshiin ja varustaa uusi retkikunta. Ja sitä emme missään tapauksessa voi tehdä ennen kuin kevättulvat ovat ohi.

-- Minäkin olen ajatellut samoin, sanoi Rod ja hänen silmänsä kostuivat. Tiedäthän, että äitini on aivan yksin, ja hänellä...

-- Ymmärrän kyllä, keskeytti intiaaninuorukainen ja laski kätensä toverin käsivarrelle.

-- Hänellä on hyvin vähän varoja, niin kuin tiedät, päätti Rod lauseensa. Jos hän on ollut sairaana -- tai -- mitä muuta hyvänsä -- on saattanut sattua...

-- Niin juuri, meidän on palattava kotiin turkisaarteinemme, auttoi Vabi. Ja jollet pane pahaksi, Rod, niin minäkin saattaisin pistäytyä sinun kanssasi Detroitiin. Luulisitko sen olevan hänelle mieleen?

-- Luulenko! huudahti Rod ja tarttui kiivaasti Vabia käsivarteen. Totta tosiaan! Hänhän pitää sinusta yhtä paljon kuin minustakin, Vabi! Hän tulisi hulluksi ilosta! Tarkoitatko sinä täyttä totta?

Vabin pronssinkarvaisille poskille valahti tumma puna ystävän ihastuksen johdosta.

-- En lupaa mitään varmaa, hän sanoi. Mutta näkisin mielelläni hänet -- ehkä yhtä mielelläni kuin sinäkin. Lähden mukaasi, jos vain pääsen.

Rodin kasvot säteilivät ilosta.

-- Ja minä palaan sinun kanssasi kohta kevätkesästä, ja sitten lähdemme yhdessä etsimään kultaa, hän huudahti. Hän hyppäsi pystyyn ja läimäytti riemuissaan Mukokia selkään. Ja te lähdette myös meidän kanssamme etelään, Mukoki, eikö niin? Minä järjestän teille kaupungissa niin paljon hauskaa, ettette ole vielä ikänänne mokomaa kokenut!

Vanha intiaani irvisteli ja hihitti ja mumisi, mutta ei vastannut mitään. Vabi nauroi ja vastasi hänen puolestaan.

-- Hänellä on liian kiire päästä jälleen Minnetakin orjaksi, Rod. Ei, Muki ei lähde minnekään, siitä panen pääni pantiksi. Hän jää asemalle pitämään silmällä, ettei tyttö paha joudu eksyksiin eikä vungien saaliiksi. Eikös niin, Mukoki?

Mukoki nyökkäsi ja irvisti ystävällisesti. Sitten hän meni ovelle, avasi sen ja katsoi ulos.

-- Hittoja -- lunta! hän älähti. Tulee lunta kuin kakskymmentä tuhatta paholaista!

Se oli mahtavin vakuutus, millä Mukoki voi ilmaista ajatuksensa vieraalla kielellä, ja tällä kertaa se tuntui sisältävän enemmänkin kuin tavallisesti. Vabi ja Rod riensivät joutuin ovelle.

Elämässään ei kaupunkilaispoika ollut vielä nähnyt mokomaa lumituiskua. Suuri pohjoismyrsky oli tullut -- tuollainen tavaton lumimyrsky, joka säännöllisesti kerran talvessa pyyhkäisee pohjoisnavalta napapiirin molemmilla puolilla oleviin rajattomiin korpiin. Päiviä ja viikkoja molemmat intiaanit olivat sitä odotelleet ja ihmetelleet sen viipymistä.

Lumi putoili pehmoisesti ja äänettömästi, eikä tuulenhenkäyskään ryöpyttänyt sitä; oli kuin taivaalta olisi valunut alas leppoinen valkoinen untuvameri, niin läpinäkymätön ja tiheä, että se tuntui salpaavan ihmisiltä näön ja hengityksen. Rod ojensi kätensä ulos, ja oitis oli se täynnä lunta. Hän käveli ulos hiutaleiden keskelle, ja muutaman metrin päässä hän oli miltei kadonnut toisten näkyvistä. Palatessaan minuutin perästä takaisin hän toi tupaan kokonaisen kantamuksen lunta.

Koko iltapäivän putoili lunta isoina hiutaleina, ja tuiskua jatkui koko yön. Mutta aamulla herätessään Rod kuuli puhurin pauhaavan puiden latvoissa ja mökin nurkissa. Hän nousi ylös ja rakensi toisten vielä nukkuessa valkean kamiinaan. Sitten hän yritti avata oven, mutta se oli kuin teljetty ulkoapäin. Hän avasi ikkunan sisäluukun, ja kuormallinen lunta moksahti sisään. Hän ei voinut lainkaan nähdä päivänvaloa, ja kun hän kummissaan kääntyi ympäri, näki hän Vabin istuvan vuoteessaan ja nauravan hiljaa hänen ällistykselleen.

-- Mitä ihmettä... hän läähätti.

-- Olemme hautautuneet kinoksiin, irvisti Vabi hänelle vastaan. Vetääkö savutorvi?

-- Vetää, vastasi Rod ja katseli ihmeissään reippaasti kohisevaan valkeaan. Ethän tarkoita...

-- Emme ole siis vielä kokonaan hautautuneet, keskeytti toinen hänet. Ainakin savutorven huippu pistää vielä näkyviin!

Mukokikin nousi istualleen ja venytteli jäseniään.

-- Jopa tuulee, hän sanoi, kun väkevä puhuri kuului pyyhkäisevän mökin katon yli. Kohta tuulee julmasti enempi!

Rod loi ikkunasta syöksyneen lumen nurkkaan ja sovitti sisäluukun paikoilleen.

-- Tämä tietää meille kokonaisen viikon urakkaa ansojen esiin kaivamisessa, sanoi Vabi. Ja ainoastaan Mukin Suuri Henki tietää, kuinka kauan lumimyrskyä vielä kestää. Ei nyt voi lähteä koskea etsimään mokomalla säällä.

-- Voimmehan vaikka pelata dominoa, ehdotti Rod iloisesti. Meillähän jäi asemalla kilpailusarjamme kesken. Mutta ethän vain tahtone uskotella minulle, että eilen iltapäivällä ja viime yönä on tullut niin paljon lunta, että se kykenisi hautaamaan koko mökin umpeen, Vabi?

-- Lunta ei liene juuri niin paljon satanut, selitti hänen toverinsa. Mutta sittenkin se on peittänyt meidät umpeen. Tämä mökki, näetkös, on notkon suussa, ja sen vuoksi tuuli ensimmäiseksi riepottaa kinoksia sen ympärille. Jos myrskyä jatkuu vielä vähänkin, niin päällemme on iltaan mennessä kasaantunut oikea pienoinen lumivuori.

-- Mutta eikö se -- muserra meidät alleen? kysyi Rod vapisevalla äänellä.

Vabi räjähti nauramaan kaupunkilaispojan pelolle, ja lieden ääreltä, missä Mukoki paloitteli peuranpaistia pöytään pantavaksi, paukahti kokonainen kuuro hihityksiä.

-- Lumen alla makaa hyvin mukavasti, hän sanoi sitten painokkaasti.

-- Jos satut saamaan lumivuoren niskaasi, niin voit elää todella mukavasti sen alla, selitti Vabi, jollet vain sitä ennen ole murskaantunut kuoliaaksi. Lumi näet on täynnä ilmaa. Mukoki joutui kerran lumivyöryn alle ja oli siellä kymmenen tuntia kymmenen metrin paksuisen lumikerroksen alla. Hän oli kaivanut siellä itselleen aika soman pesän, kuin minkäkin ison tynnörin, ja eleli täydessä rauhassa, kun me viimein saimme hänet kaivetuksi esiin. Eikä meiltä nyt kulu paljon puitakaan, sillä lumi lämmittää.

Aamiaisen jälkeen pojat irrottivat ikkunan sisäluukun ja Vabi rupesi pudottelemaan lapiolla lunta mökkiin. Kolmannella tai neljännellä lapiollisella ikkunasta työntyi sisään mahdoton lumimöhkäle, joka peitti pojat vyötäisiä myöten, ja ulos katsahtaessaan he voivat nähdä päivän valon ja kuulla puhurin pauhaavan päänsä päällä.

-- Lunta on katon tasalta! läähätti Rod. Hyvänen aika, minkälainen tuisku!

-- Nyt saadaan nähdä hauskaa, huudahti nuori intiaani. Lähde mukaan, Rod, jos haluat olla osallisena.

Hän kömpi ikkunasta ulkopuolelle tekemäänsä aukkoon ja Rod seurasi perästä. Vabi odotteli ilkikurisesti hymyillen, ja toverin saavuttua hän rupesi työntelemään lapiotaan kinosten juuriin. Muutaman nopean työntäisyn jälkeen heidän päälleen humahti kokonainen lumivuori, joka vähäksi aikaa hautasi heidät kokonaan huppuun. Lumen paino ja odottamattoman nopea sortuminen paiskasi Rodin polvilleen; hän huohotti ja päästeli hätähuutoja. Potkien ja pyristellen kuin koukkuun käynyt kala hän sai ensin jalkansa vapaiksi ja sitten vähitellen muunkin ruumiinsa, ja silloin hän näki Vabin, jolla jo oli pää ja hartiat vapaina, kiemurtelevan naurusta katsoessaan hänen avutonta sätkimistään.

-- Sinä aloitat väärästä päästä, Rod, kun työnnät ensin jalkasi ylös, hän ilakoi. Vau -- vau!