Part 8

Mukoki havahtui lyhyestä unestaan ensimmäisen harmaan aamuhämärän koittaessa, mutta ei herättänyt väsyneitä tovereitaan ennen kuin oli saanut aamiaisen valmiiksi. Sen syötyään hän tarttui pyssyynsä ja sanoi aikovansa ensin käydä katsastamassa vesikkosatimiaan harjun takana ennen kuin lähtisi pitkälle päiväretkelleen. Rod liittyi hänen mukaansa ja jätti Vabin huolehtimaan astiainpesusta.

He joutuivatkin pian puron varrelle rakennetuille satimille. Vaistomaisesti molempien katseet olivat kiintyneet näihin, eikä kumpikaan tullut tarkastaneeksi ympäristöä. Siksi molemmat säpsähtivätkin kuullessaan äkkiä korskumista ja hangen risahtelua aivan läheltä. Pienestä leppäviidakosta törmäsi esiin iso uroshirvi, joka syöksähti harjunrinnettä ylös salomökkiä kohti, ilmeisesti toivoen pääsevänsä notkon turvaan.

-- Odottaa, kunnes se pääsee harjun laelle! huudahti Mukoki vieden nopeasti pyssyn poskelleen. Odottaa!

Ampumamatka oli mainio, ja Rod tunsi kiusausta laukaista vanhan intiaanin varoituksesta huolimatta. Mutta hän pidätti syhyäviä sormiaan liipaisimelta. Heti kun eläimen mahtava sarvekas pää nousi näkyviin taivaanrantaa vasten intiaani luikkasi uudestaan, ja Rod laukaisi repeterikiväärinsä kolme kertaa peräkkäin. Välimatka oli kuutisenkymmentä metriä, ja Mukoki ampui vain kerran, silloin kun hirvi oli kokonaan näkyvissä harjun laella.

Seuraavana sekuntina saalis oli mennyt menojaan. Rod oli juuri syöksymässä sen perään, kun Mukoki tarttui häntä käsivarteen.

-- Kyllä me saa se, irvisteli intiaani hyvillään. Se juoksee alas, sitten kaatuu aivan lähelle leiri. Sieltä hyvä kantaa lihat majaan.

Tyvenesti intiaani alkoi astella satimiaan kohti. Rod seisoi kuin naulittuna paikoillaan.

-- Nyt kokemaan sadin! hoputti Mukoki. Paluumatkalla ottaa hirvi.

Mutta Rod, joka ei ikipäivinä aikaisemmin ollut pyydystänyt suurempaa riistaa kuin rottia, ei toki malttanut jättää hirveä sikseen; hän oli jo kapuamassa rinnettä ylös. Harjun laella hän näki lumessa verisen kuopan siinä kohdassa, johon hirvi oli ensiksi kaatunut kuolettavan luodin saatuaan, ja kummun toisella puolella eläin makasi hengettömänä, juuri niin kuin vanha intiaani oli ennustanut.

Laukausten houkuttelemana juoksi Vabikin kiireesti jään yli, ja pojat tulivat hirven luo yhtä aikaa. Rod tarkasteli hyvillään luodin jälkiä. Yksi, joka ilmeisesti oli lähtenyt Mukokin tarkasta pyssystä, oli sattunut etulavan takana oleviin arkoihin elimiin; lisäksi hän löysi kaksi muuta osumaa, jotka nekin olivat olleet kuolettavia.

Huomattuaan, että kaksi hänen omaa laukaustaan oli osunut saaliiseen, poika tuli täyteen intoa, ja hän oli juuri haltioituneena kuvailemassa Vabille tapausta, kun vanha intiaani tuli näkyviin harjulta ja näytti hihitellen heille satimesta saamaansa komeaa kärppää.

Päivä ei olisi voinut alkaa onnellisemmin entein, ja kun Mukoki erosi toisista lähteäkseen pitkälle taivallukselleen, olivat kaikki perin hilpeitä. Hyvä metsäonni ja aurinkoinen päivä olivat omiaan hälventämään heidän edellisen yön pelkojaan.

Vabi jäi leiriin heidän varhaiseen päivälliseensä saakka korjaten sillä välin kotiin ammutusta hirvestä hyviä paloja ja auttaen Rodia varustamaan mökkiä puolustuskuntoon. Päivä ei ollut vielä puolessa, kun hän lähti tarkastusmatkalleen Mukokin ansoille.

Kun Rod jäi yksin, hänen ajatuksensa palasivat jälleen salaperäiseen rotkoon. Hän oli harjun laelta huomannut, että rotkossa ei ollut paljon lunta, ja hän paloi halusta päästä tutkimaan paikkaa ennen kuin joulukuun tuimat lumimyrskyt täyttäisivät sen tykkänään kinoksilla.

Myöhemmin iltapäivällä hän otti vanhan pukinnahkapussin seinänraosta ja tarkasti vielä kerran huolellisesti kaikki kultarakeet. Hän havaitsi niiden pyöristyneen aivan sileiksi, kuten hän oli odottanutkin. Rodin mieliaineena koulussa oli ollut geologia ja mineralogia, ja hän tiesi, että vain juokseva vesi voi kuluttaa kovat esineet noin siloisiksi. Niinpä hän uskoi varmasti, että kultarakeet olivat löytyneet virtaavasta joesta tai sen rannalta. Ja tuo joki virtasi rotkon pohjalla, siitä hän oli varma.

Mutta Rodin aikeet päästä pian tutkimaan rotkon salaisuutta menivät myttyyn, kun Mukoki ja Rod palasivat leiriin myöhemmin iltapäivällä. Mukoki toi saaliinaan punaketun ja kärpän ja Vabi soopelin, joka Rodista muistutti aivan pientä koiranpenikkaa.

Heillä oli myös kerrottavanaan huolestuttavia uutisia. Mukoki oli keksinyt viime yönä poltetun katajapensaan jätteet ja sen ympärillä kolmen intiaanin mokkasiininjäljet. Yhdet niistä olivat tulleet pohjoisesta ja kahdet lännestä päin, ja Mukoki arveli merkkivalkean sytytetyn lännestä tulijoita varten. Heidän oman ansalinjansa äärimmäisestä päästä, jonne erämajalta oli nelisen mailia, hän oli löytänyt vielä neljännetkin jäljet, jotka olivat kääntyneet suoraan pohjoista kohti.

Nämä huomiot pakottivat muuttamaan edellisenä yönä tehtyjä päätöksiä. Tästä lähtien käytäisiin kokemassa ainoastaan yhtä ansalinjaa joka päivä ja kotia puolustaisi kaksi miestä, joilla molemmilla olisi pyssyt. Rod tajusi, että hänen täytyi ainakin toistaiseksi luopua ajatuksestaan käydä tutkimassa rotkoa.

Päivät kuluivat kuitenkin rauhallisesti, ja kolmikko voi jälleen toivoa saavansa olla rauhassa korven sydämessä. Mukoki ja Vabi eivät olleet vielä koskaan käyneet niin hyvillä metsästysmailla, ja jokainen päivä lisäsi heidän turkisaarrettaan. Paitsi useita kärppiä ja yhtä soopelia, kahta punakettua ja yhtä ilvestä he saivat seuraavien kolmen viikon kuluessa vielä kaksi kaunista "ristikettua" ja kolme sutta. Aikaisin keväällä palatessaan Vabinoshiin heillä olisi pieni omaisuus saaliinaan.

Rod puolestaan kuvitteli, mitä iloa heidän hyvä onnensa tuottaisi satojen mailien päässä olevaan pikku kotiin, missä hän tiesi äitinsä odottelevan häntä ja rukoilevan hänen puolestaan joka päivä; ja silloin tällöin hänenkin ajatuksensa varastautuivat siihen hetkeen, jolloin he palaisivat kauppa-asemalle ja Minnetakin luo.

Kaikesta huolimatta hän ei kuitenkaan luopunut aikeestaan käydä tutkimassa rotkoa. Alusta pitäen olivat Mukoki ja Vabi kiinnittäneet vain vähän huomiota koko asiaan; heidän mielestään oli mahdotonta kaivaa kultaa lumen alta, vaikka sitä siellä olisikin. Sen tähden Rod jäi odottelemaan, milloin hän yksin voisi lähteä toteuttamaan tuumansa.

Eräänä kauniina päivänä syyskuun loppupuolella, kun aurinko nousi väräjävän kirkkaana, tuo tilaisuus tuli. Vabin oli määrä jäädä yksin kotivahdiksi, ja Mukoki, joka uskoi heidän jälleen olevan turvassa Vungan rosvojoukolta, lähti kokemaan ansoja. Rod puolestaan otti mukaansa eväitä, Vabin pyssyn, kaksi patruunamakasiinia, puukon, vyökirveen ja ison huovan ja lähti tarpomaan rotkolle. Vabi nauroi katsellessaan ovella hänen lähtöään.

-- Paljon onnea matkalle, Rod; muista palata kultakuorma mukanasi, hän huusi hilpeästi ja huiskutti lähtijälle kättään.

-- Jollen palaa illaksi kotiin, niin älkää veikkoset siitä vihoitelko minulle, huusi poika jälkeensä. Jos asiat näyttävät rotkossa käyvän hyvin, niin yövyn sinne ja aloitan etsiskelyn jälleen huomenna.

Hän asteli vireästi takimmaiselle harjulle, sillä kokemuksesta hän tiesi mahdottomaksi laskeutua rotkoon ensimmäiseltä harjulta. Sinne oli majalta vain mailin verran matkaa, ja vaikka retkeilijät eivät olleet käyneet siellä, Rod oli varma ettei hän eksyisi niin kauan kuin hän tarkoin seuraisi rotkon reunaa, joka oli pettämätön opas.

Suureksi pettymyksekseen hän havaitsi, että etelänpuoleinenkin jyrkänne oli yhtä pystysuora kuin vastakkainen, ja kaksi tuntia hän kierteli turhaan reunaa pitkin etsien paikkaa, josta voisi laskeutua alas. Seutu kävi hyvin tiheämetsäiseksi, ja ison riistan jälkiä näkyi taajassa.

Vihdoin hän tuli paikalle, jossa metsä laskeutui alas jyrkännettä pitkin, ja suureksi ilokseen hän huomasi, että irrottamalla lumikengät jalastaan ja sitomalla ne selkäänsä hän voi kavuta alas käsillään auttamalla.

Neljännestuntia myöhemmin hän seisoi rotkon pohjalla, hengästyneenä mutta riemuiten. Hänen oikealla puolellaan nousi pieni setrimetsä korkeutta kohti; vasemmalla puolella oli vain jylhiä, mustia kallioita. Ja hänen jalkojensa juuressa lirisi pieni joki, jolla oli niin tärkeä osa hänen kultahaaveissaan.

Vähän matkan päässä hänen edessään oli kolkko ja synkkä rotkon osa, jonne ei päivä koskaan paistanut ja johon hän oli niin usein kurkistanut pohjoiselta reunamalta. Edetessään askel askelelta sen synkkään syliin, silmät terävinä ja hermot jännittyneinä, hän kuvitteli tunkeutuvansa lumottuun maahan, jota kenties tälläkin hetkellä aaveina vartioivat ne kaksi miestä, joille aarre oli tuottanut kuoleman.

Yhä lähemmäksi toisiaan vetäytyivät hänen päänsä päällä olevat reunamat. Ainoatakaan päivänsädettä ei tunkeutunut rotkon jylhyyteen. Ei kuulunut linnun ujerrusta; ainoastaan puron yksitoikkoinen lorina häiritsi painostavaa hiljaisuutta. Kaikki oli kuin kuollutta.

Yhtäkkiä kajahti rotkon pimeydestä jyrähtävä ääni, joka sai hänet hätkähtäen pysähtymään ja viemään pyssyn puolitiehen poskelleen. Mutta sitten hän näki, että säikyttäjä oli ollut vain iso pöllö, ja jatkoi tyyntyneenä kulkuaan.

Tavan takaa hän pysähtyi puron reunalla ja otti kourallisen pohjasoraa, ja hänen sydämensä löi rajusti, kun hän näki jotain kiiltävää. Joka kerta hän huomasi erehtyneensä, mutta ei silti antanut pettymykselle valtaa: täällä oli kultaa -- jossakin. Hän oli siitä yhtä varma kuin että hän itse eli ja hengitti. Kaikki oli omiaan saamaan hänet vakuuttuneeksi siitä; halkonaiset ja murskautuneet vuoriseinämät, joita puro oli huuhdellut ja murentanut jo ammoisista ajoista lähtien, leveät sorareunusteet puron varsilla -- kaikki tyynni, yksinpä rotkon salaperäinen kalmantunnelmakin.

Tämä selittämätön salaperäisyys, joka värisi ilmassa, pani nuorukaisen astelemaan varovaisesti ja äänettömästi eteenpäin, aivan kuin pelkkä jalkojen risahdus olisi voinut herättää mitä hirmuisimpia vihollisia. Ja varovaisen käyntinsä ansiosta hän pääsi lähelle jotakin elävää olentoa säikyttämättä sitä. Viitisentoista metrin päässä itsestään hän näki jonkin liikkuvan paasien välissä. Se oli kettu. Ennen kuin eläin ehti havaita häntä, oli hän tähdännyt ja laukaissut.

Laukaus synnytti hirvittävät kaiut. Ne vyöryivät jylhästi jyristen ja yhä kasvaen rotkoa pitkin, niin että hän jo vähän värisi seistessään siinä vuoriseinien pimennossa. Vasta kun kaiut olivat vihdoin kokonaan hälvenneet, hän rohkeni lähestyä hangelle kellistynyttä saalista. Se ei ollut punakettu. Eikä mustakettukaan. Se ei ollut...

Hänen sydämensä löi rajusti. Tuo hänen jaloissaan verissään viruva eläin oli kaunein mitä hän oli milloinkaan nähnyt -- ja sen paksun mustan turkin pisimmät karvat välkähtivät hopealta.

Silloin kajahti kaameassa rotkossa äänekäs ilonhuuto.

-- Hopeakettu!

Rod oli huutanut tuon sanan ääneen. Viisi minuuttia hän seisoi katsellen saalistaan. Hän nosti sen ylös valjua valonkumotusta vasten ja silitti sen turkkia. Päättäen siitä, mitä Vabi ja Mukoki olivat hänelle jutelleet, hän tiesi että tämän siron eläimen silkkitalja oli kallisarvoisempi kuin kaikki heidän tähänastiset saaliinsa yhteensä.

Hän ei ruvennut nylkemään kettua, vaan pisti sen selkäreppuunsa ja lähti uudelleen kultaa etsimään.

Hän oli jo ennättänyt sivuuttaa ne rotkon tienoot, joita hänen oli tähän asti onnistunut nähdä jyrkänteen reunalta. Yhä jylhemmäksi ja villimmäksi kävi tämä maanalainen maailma. Toisinaan vuoriseinät näyttivät yhtyvän korkealla hänen päänsä päällä; jättiläismäisinä, kammottavina väijyivät joka haaralla yön varjot.

Mahtavassa, kolkossa ympäristössä Rod aivan unohti ajan kulun. Mailin toisensa perään hän tarpoi eteenpäin. Hänellä ei ollut halua edes syödä. Vain kerran hän pysähtyi juomaan purosta. Ja katsahtaessaan viimein kelloonsa hän näki ihmeekseen sen jo olevan kolme iltapäivällä.

Nyt oli jo liian myöhäistä palata erämajaan. Tunnin kuluessa rotkon hämäryys tihenisi aivan yön pimeydeksi. Niinpä Rod pysähtyi ensimmäiseen sopivaan leiripaikkaan, heitti kantamuksen selästään ja rupesi ensi työkseen rakentamaan itselleen havumajaa punasetrien oksista ja vesoista. Vasta kun se oli valmistunut ja polttopuuta hankittu riittävästi yön varalle, hän kävi laittamaan illallista. Hänellä oli pannu mukanaan, ja pian nousi ilmaan virkistävä kahvin ja peuranpaistin lemu.

Yö oli laskeutunut kallioseinien väliin, kun Rod istahti illallisensa ääreen.

11.

ROD NÄKEE UNTA

Värisyttävä yksinäisyyden tunne hiipi nuoren seikkailijan mieleen. Syödessäänkin hän koetti lävistää katseillaan ympäröivää pimeyttä. Pieninkin risahdus sai hänet säpsähtämään. Hän ei ollut pelkuri, ainakaan hän ei uskonut olevansa. Mutta sittenkin tuo rajaton, miltei julma äänettömyys, pelkkä tietoisuus siitä että hän oleili yksinään paikassa, minne ei ihmisjalka ollut astunut kokonaiseen puoleen vuosisataan, järkytti hänen hermojaan. Mitä kummia salaisuuksia tämä rotko mahtoikaan kätkeä? Mitä kaikkea täällä saattaisikaan tapahtua -- täällä, missä kaikki oli niin eriskummallista, niin karmeata, niin erilaista kuin maan päällä?

Rod yritti nauraa hermostuneisuudelleen, mutta hänen oma äänensä kuului hänestä kaamealta. Se aiheutti luonnottomasti väreileviä kaikuja -- matala, ontto naurun irvikuva kajahti vastaan kiviseinistä; oikea naurun kummitus, Rod ajatteli, ja se sai hänet painautumaan hyvin lähelle nuotiota.

Ja kun Rod pinottuaan tuleen uutta syttyä ryömi havumajansa lämpimään, hän tunsi nimetöntä pelkoa. Häntä ei lainkaan nukuttanut, hän ei tajunnut edes väsymystä; hän tunsi olevansa vain rajattoman yksinäinen kummitusrotkon kolkon autiuden keskellä.

Parhaalla tahdollaankaan hän ei saanut pois mielestään metsämajasta löydettyjä luurankoja. Kauan, kauan aikaa sitten nuo luurankomiehet olivat laskeutuneet tähän samaan rotkoon.

He olivat juoneet samasta purosta kuin hän, he olivat kavunneet samojen kallioiden yli kuin hän, ja he olivat ehkä leiriytyneet samaan paikkaan kuin hänkin nyt! Hekin olivat kuulostelleet jylhän äänettömyyden kuiskailuja, tuijotelleet nuotionsa lepattelevaan loimuun -- ja he olivat löytäneet kultaa!

Jos Rod tänä tuokiona olisi kyennyt loihtimaan, hän olisi mielellään loihtinut itsensä toveriensa luo metsämajaan. Hän heristi korviaan. Jostakin kaukaa samalta suunnalta, josta hän aamulla oli tänne tullut, kuului yksinäinen, valittava, miltei nyyhkyttävä huuto.

-- Alloo -- alloo -- alloo!

Se kuulosti aivan kaukaiselta ihmisääneltä, mutta Rod tiesi, että se oli "ihmispöllön" öinen huuto. Sen kaiut uusiutuivat yhä pehmoisempina, kunnes koko musta autius hänen ympärillään tuntui olevan täynnä noita aavemaisia ääniä.

-- Alloo -- alloo -- alloo!

Poikaa värisytti, ja hän laski pyssynsä kaiken varalta polvilleen. Pyssy antoi kantajalleen ihmeen turvallisen tunteen. Rod hyväili sitä käsissään, hankasi sen piippua kintaallaan, kiillotti sen perää, joskus aamuyöllä hän nukahti pidellen pyssyä yhä tiukasti käsissään.

Rod näki tukalaa, tuskallista unta, jossa hänen pelkonsa pukeutui julman todelliseen muotoon. Hän puolittain makasi, puolittain istui havuvuoteellaan, pää rinnalle vajonneena ja jalat ojennettuina nuotiota kohti. Tuon tuostakin hänen huuliltaan pääsi sekavia ääniä, ja välistä hän äkkiä kohosi kuin herätäkseen, mutta vaipui joka kerta taas alas puristaen yhä kiinni pyssystä.

Sitten alkoivat hänen unikuvansa saada kiinteämpää hahmoa. Hän oli jälleen seuraavinaan metsänelävien polkua ja tuli vanhalle erämajalle. Mutta tällä kertaa hän oli yksin. Mökin ikkunaluukku oli auki, mutta ovi oli teljetty tiukasti sisältäpäin. Hän läheni varovaisesti. Mitä outoja ääniä kuuluikaan sisältä -- aivan kuin luita olisi kalisteltu yhteen!

Askel askelelta hän unessaan läheni ikkunaa ja kurkisti sisään. Ja siellä hän näki näyn, joka oli hyydyttää hänet ytimiin saakka. Kaksi valtavaa luurankoa otteli keskenään kammottavasti painien. Hän ei kuullut muita ääniä kuin luiden kalinaa. Hän näki puukkojen välähtelevän sormiluiden välissä ja huomasi, että kumpikin yritti tavoittaa jotakin pöydällä olevaa esinettä.

Luiden kalina kävi yhä kovemmaksi, kamppailu yhä tulisemmaksi, ja luurankokäsien heiluttamat aseet nousivat ja laskivat tuimasti. Sitten toinen taistelija horjahti lattialle ja jäi makaamaan hervottomana.

Hetkisen hoippui voittajakin, mutta pääsi pöydän luo ja sieppasi salaperäisen esineen hyppysiinsä.

Horjahtaessaan ikkunapenkille tuo haamu piti saalistaan valoa vasten -- ja Rod näki, että se oli tuohikääry!

Kekäle paukahti sammuvassa nuotiossa kuin pienen pistoolin laukaus, ja se havahdutti nukkujan. Hän lennähti istumaan ja tuijotti jäykästi eteensä joka jäsen vapisten. Miten hirvittävä uni! Hän nousi turtuneille polvilleen ja lähestyi valkeata pidellen toisessa kädessään pyssyä ja toisella syytäen lisää syttyä nuotioon.

Häntä puistatti jälleen. Hän tähysteli ympärilleen paksuun pimeyteen, ja koko ajan hänen aivoissaan välähteli uni, jonka hän oli nähnyt.

Hän istahti uudelleen ja katseli liekkien leiskuamista. Valo ja lämpö uuvuttivat häntä, ja vähän ajan perästä hän yritti taas nukahtaa. Mutta hän tunsi itseänsä kovin hiottavan. Hän otti lakin päästään ja huomasi otsansa ja tukkansa aivan märäksi.

Kaikki unen eri jaksot palaavat havahduttua usein muistiin, ja äkisti kuin pyssynpamaus iski Rodin mieleen, että tuo luurankomiehen kourassaan pitelemä esine oli ollut tuohikääry. Ja heti sen perästä hän muisti, että tuo todellinen luurankomies oli pitänyt tuohikääryä sormiluittensa välissä!

Voiko olla mahdollista, että käpristynyt tuohenpala sisälsi unohtuneen kultakaivoksen salaisuuden?

Senkö omistamisesta -- eikä pukinnahkapussin -- nuo miehet olivat kamppailleet ja kuolleet?

Minuuttien vieriessä Rod unohti yksinäisyytensä, unohti hermojensa värinän ja ajatteli ainoastaan, voiko tuo hänen unessa saamansa johtolanka ratkaista ongelman. Vabi ja Mukoki olivat myös nähneet luurangon pitelemän esineen, mutta eivät olleet kiinnittäneet siihen huomiota enempää kuin hänkään.

Rod muisti nyt, etteivät he olleet mökistä löytäneet muita tuohia, ja tietenkin niitä olisi ollut varastossa, jos vainajat eläessään olisivat käyttäneet niitä valkean virittämiseen. Vähitellen hän kävi muistissaan läpi kaikki esineet, joita he olivat erämajasta löytäneet ja tuli yhä varmemmaksi siitä, että tuohikääryllä oli sittenkin jokin merkitys.

Hän lisäili yhä nuotiotaan ja odotteli kärsimättömästi päivän valkenemista. Neljän aikaan, ennen kuin ensimmäinen aamuhämärä vielä oli tunkeutunut rotkon kolkkoon nieluun, hän keitti itselleen aamiaista ja pakkasi selkäreppunsa lähteäkseen kotimatkalle. Pian sen jälkeen pilkisti kapea valonsäde kuilun seinälle ja hiipi verkalleen yhä alemmaksi, niin että nuori metsästäjä voi erottaa lähellä olevat esineet ja lähimmän ympäristönsä.

Se vähäinen ura, jota pitkin hän oli tullut leiripaikalleen, oli yhä varjojen peittämä. Hän kulki sitä yhtä tarkkaavaisena kuin eilen ja piti koko ajan silmällä kalliota ja puroa. Hän oli löytänyt elämää rotkosta -- kenties hän kohta löytäisi vielä jotain muutakin.

Päivä valkeni nopeasti, ja sitä mukaa nuorukaisen vauhtikin lisääntyi. Hän arveli, että jollei hän enää kuluttaisi aikaa puron tarkasteluun, hän saapuisi leirille puolenpäivän aikaan, ja sitten he kaivaisivat luurangot heti päivänvaloon. Jos tuohikääry ratkaisisi kullan löytöpaikan salaisuuden, voisivat he käydä kaivaustöihin ennen kuin rotkoon ennätti sataa enemmän lunta.

Paikalla, missä hän oli ampunut hopeaketun, Rod pysähtyi. Hän pohti mielessään, kulkivatko ketut koskaan pareittain, ja katui ettei ollut tullut koskaan kysyneeksi sitä Vabilta tai Mukokilta. Hän voi huomata, mistä kohden kettu oli laskeutunut alas mustan kallioseinän kyljeltä. Uteliaisuudesta hän lähti seuraamaan jälkiä.

Pari sataa metriä kuljettuaan hän äkkiä pysähtyi yllättyneenä. Hän näki selvästi edessään lumessa lumikenkien painannaiset! Ken hyvänsä tuosta oli kulkenutkin, se oli tapahtunut vasta sen jälkeen kun hän oli ampunut ketun, sillä eläimen jäljet olivat hautautuneet noiden uusien alle.

Kuka toinen oli käynyt rotkossa?

Oliko se Vabi?

Oliko hän tai Mukoki käynyt etsimässä häntä? Tai...

Hän tarkasti jälleen huolellisesti painannaisia. Ne olivat muodoltaan omituiset -- toisenlaiset kuin hänen omien lumikenkiensä tekemät -- jalan verran pitemmät ja vähän kapeammat. Eivät Vabin eivätkä Mukokin lumikengät jättäisi tuollaista jälkeä!

Oudot jäljet katosivat kohta vuoriseinämän kyljessä olevien kallioiden väliin, ja Rodin mieleen juolahti, ettei vieras kenties ollut lainkaan keksinyt hänen olevan rotkossa.

Mutta toive näyttäytyi pian turhaksi. Kuljettuaan satasen metriä hyvin varovaisesti, silmät vaanien jokaista mahdollista kätköpaikkaa ja pyssy valmiina poskelle vietäväksi, hän huomasi vieraan pysähtyneen, ja jäljistä Rod saattoi päätellä hänen seisseen jonkin aikaa alallaan kuulostellen ja tarkastellen. Tästä jäljet kääntyivät vinosti puron partaalle päin, kunnes vieras erään ison kallion takaa oli varovaisesti lähtenyt astumaan valkoisen nuorukaisen jälkiä.

Oli ilmeistä, että salaperäinen vieras oli tahtonut tarkoin välttää jälkiensä keksimistä, sillä jonkin matkaa Rodin jälkiä astuttuaan hän oli pujahtanut lumettoman vuorenrinteen turviin.

Rod oli perin ällistynyt. Hän totesi vaaran uhkaavan, mutta ei keksinyt miten voisi välttää sitä. Epäilemättä vakooja oli joku Vungan miehistä, joka kenties paraikaa väijyi häntä jossakin kallioiden kätkössä. Seuraisiko hän polkua, vai oliko varmempaa pujahtaa rotkon vastakkaisella seinämällä olevien kallioiden suojaan?

Hän oli jo päättänyt turvautua jälkimmäiseen keinoon, kun hän äkkiä keksi vasemmanpuoleisessa kallionkyljessä kapean, vaakasuoran repeämän, johon vieraat jäljet näyttivät johtavan. Pyssy ampumavalmiina nuorukainen lähestyi verkalleen aukkoa ja hämmästyi huomatessaan, että se hitaasti kohoten johti harjun laelle. Sen loppupäässä vieras oli irrottanut lumikengät jalastaan päästäkseen kapuamaan kynnyksen yli.

Suurta helpotusta tuntien Rod palasi joutuin vuoren juurelle ja lähti kulkemaan entistä uraansa pysytellen tarkasti varjossa, jotta näkymättömän vihollisen silmä ei häntä keksisi.

Hän ei enää pelännyt vaaraa. Vieraan pako vuorenkyljessä olevasta solasta ja se huolellisuus, jolla tämä koetti peittää jälkensä, saivat Rodin uskomaan, ettei vakoojalla ainakaan tällä kertaa ollut murha-aikeita. Hän näytti ennen kaikkea tahtoneen pysytellä salassa.

Tämä seikka ihmetytti Rodia. Hänellä oli koko ajan ollut omat ajatuksensa Vungan miesten liikkeistä; hänen käsityksensä mukaan nuo punaiset rosvot olivat koko ajan tienneet, että he asuivat erämajassa.

Rod oli luonteeltaan harkitsevainen ja järkevä, ja tämänpäiväinen huomio vahvisti hänen epäluulojaan, vaikka hän ei voinutkaan ymmärtää vakoojan tarkoitusta.

Rodin erehdys oli siinä, että hän piti omat arvelunsa ja mielipiteensä salassa. Hän näet luotti sokeasti Vabiin ja Mukokiin, joiden hän tiesi tuntevan erämaan vaarat ja tavat.

12.

LUURANKOMIEHEN SALAISUUS

Vähän ennen puoltapäivää Rod saapui harjun laelle, josta hän voi nähdä leiripaikan. Hän oli tyytyväinen matkaansa ja odotti vielä parempaa kotiin saavuttuaan, ja siksipä hänen suunsa olikin makeassa hymyssä kun hän laskeutui laaksonnotkoon -- olihan hän keksinyt salaperäisen rotkon aarteen.

Siitä muistutti häntä mieluisasti hartioita painava hopeakettu, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka toverien hyväntahtoinen pilanteko äkkiä vaihtuisi ällistykseksi ja iloksi.

Mökkiä lähetessään Rod koetti saada kasvoilleen pettymystä ja mielipahaa kuvastavan ilmeen ja onnistuikin siinä melko hyvin, vaikka hänen mielensä teki purskahtaa nauruun. Vabi kohtasi hänet ovella irvistellen leveästi, ja Mukoki tervehti häntä verrattomilla hihityksillään.

-- Ahaa, siinähän Rod palaa reppu täynnä kultaa! huudahti nuori intiaani ja oli olevinaan hyvin jännittynyt. Etkö näytä meille aarrettasi?

Naljailustaan huolimatta hän näytti hyvin iloiselta Rodin saapumisen johdosta.

Valkoinen poika heitti reppunsa huolimattomasti lattialle ja heittäytyi rahille uupuneen näköisenä.

-- Avatkaa itse laukku, hän vastasi. Minä olen väsynyt ja nälissäni kuin koira.

Vabin käytös muuttui oitis vilpittömän myötätuntoiseksi.