Part 7

Mukokin varovaisuus kävi hänen kokemattomalle toverilleen melkein tuskastuttavaksi. Jokainen tielle sattuva oksa oli taitettava syrjään äänettömästi, ja kerran kun Rodin lumikenkä sattui kolahtamaan männyn kylkeen, kohotti intiaani hirmustuneena molemmat kätensä korkeutta kohti. Kymmenen minuuttia -- viisitoista -- kaksikymmentä kului tällaisessa hiipivässä kulussa nevan poikki.

Äkkiä Mukoki seisahtui ja heristi kättään varoittavasti taakseen. Sitten hän katsahti seuralaiseensa, ja hänen kasvoistaan Rod huomasi, että hän näki jonkin eläimen edessään. Tuuma tuumalta hän hiihti eteenpäin lumikengillään ja viittasi Rodiakin lähestymään hitaasti ja varovaisesti.

Pojan tultua aivan hänen taakseen hän ojensi tälle pyssynsä, ja hänen huultensa liikkeestä Rod erotti hiljaisen komentosanan:

-- Ampuu!

Vapisevin käsin Rod otti pyssyn vastaan ja loi katseensa nevan reunaan Mukokin kumartuessa kyyryyn hänen edessään. Näky pani hänen hermonsa väräjämään kuin kuumeessa. Noin sadan metrin päässä hänestä seisoi komea urospeura napsien suuhunsa pähkinäpensaan nuoria latvoja, ja aivan sen takana oli kaksi naaraspeuraa. Ponnistellen Rod sai malttinsa takaisin. Urospeura seisoi kylki häneen päin, pää ja kaula koholla, niin että se tarjosi mainion tähtäystilaisuuden arimpaan paikkaansa etulavan taakse. Siihen nuori metsästäjä tähtäsikin ja ampui. Satutettu eläin hypähti korkealle ja putosi sitten kuolleena hangelle.

Tuskin Rod oli ennättänyt todeta osuneensa, kun Mukoki riensi joutuisasti kaatunutta eläintä kohti kiskoen samalla reppua selästään. Nuorukaisen kerittyä saaliinsa luo oli vanha intiaani saanut repustaan esiin ison pullon; sitten hän katkaisi vielä värisevältä peuralta kurkun ja täytti pullonsa siitä pulppuavalla verellä.

-- Veri olee hyvä susille. Ne pitää paljon verestä. Haistaa veri -- tulee isossa joukossa yöllä ammuttavaksi.

Mukoki ei enää noudattanut tähänastista varovaisuuttaan, ja ilmeisesti hän piti päivän töitä jo päättyneinä. Leikattuaan saaliista sydämen, maksan ja toisen takakoiven hän otti repustaan esiin vahvan nahkahihnan, sitoi sen toisen pään peuran kaulaan, heitti toisen pään lähellä kasvavan puunoksan yli ja hinasi toverinsa avustamana saaliin niin korkealle, etteivät sudet ja muut pedot päässeet siihen käsiksi.

Sitten molemmat jatkoivat kulkuaan nevan poikki. Sen äärimmäisessä päässä maa kohosi puronuomasta lähtien loivasti ylös harjulle päin, ja tämä rinne oli ylt'yleensä vierinkivikasojen ja tiheän pihtakuusi- ja koivuviidakon peittämä. Aivan puronmutkassa Rod näki jättiläiskallion, jonka äkkijyrkät seinät tekivät mahdottomaksi kavuta lattealle huipulle muualta kuin yhdeltä reunalta, ja silloinkin vain seipään avulla. Mukoki tarkasteli kalliota tyytyväisesti murahtaen.

-- Hyvä paikka susia ampua, hän sanoi hihittäen. Monta susia tällä nevalla ja harjulla. Täällä me voittaa ne peijakkaat. Tuolta hyvä ampua!

Hän osoitti puolensadan metrin päähän muuatta pihtakuusinäreikössä olevaa aukkoa.

Rodin kello näytti jo puolipäivän hetkeä, ja molemmat istahtivat syömään eväsvoileipiään. Muutaman minuutin perästä he jo patikoivat kotiin päin. Kun he olivat päässeet nevalta, Mukoki johti kulun kohtisuorasti heidän ansalinjaansa vastaan ja sitten ylös harjulle, joka tulomatkalla oli koko ajan ollut heidän oikealla sivullaan ja jonka yli pääsi oikaisemaan hyvän mutkan kotimökille mentäessä.

Rod katseli harjulta avautuvaa näköalaa. Toinen rinne vietti loivasti tasangolle, toinen taas putosi miltei äkkijyrkkänä, noin sadanviidenkymmenen metrin korkuisena seinämänä kapeaan, pimeään rotkoon, jonka pohjalla kiemurteli pienoinen joki. Mukoki kumartui katselemaan jyrkänteen reunan yli rotkoon.

-- Keväällä tuolla hirmusti karhuja, hän selitti.

Mutta Rod ei joutanut ajattelemaan karhuja. Jälleen pyöri kulta hänen aivoissaan. Ehkäpä juuri tuo jylhä ja pimeä rotko kätki sen kallisarvoisen salaisuuden, joka oli kuollut noiden kahden kullanetsijän mukana puoli vuosisataa sitten.

Rotko olikin kuin omiaan salaisuuden hautapaikaksi -- sinne ei päivä paistanut eikä kuu kumottanut; jylhät vuoriseinät suojelivat sitä taivaan tuulilta; siellä vallitsi ikuinen kuoleman rauha ja hiljaisuus; arkaillen ja aivan kuin varkain pujotteli purokin polveilevaa uraansa sen pohjalla.

Olikohan vainajien salaisuus haudattu tuohon rotkoon?

Yhä uudelleen Rod teki itselleen tuon kysymyksen tarpoessaan Mukokin kintereillä kotimökille, ja mitä useammin hän sitä toisteli, sitä lähemmäksi hän luuli tulevansa vastausta, kunnes viimein merkillinen, sykähdyttävä varmuus pani hänen verensä kuumana kiehumaan. Tarttuen kiivaasti toveriaan käsivarteen hän viittasi taakseen ja sanoi:

-- Mukoki -- se kulta löydettiin tuolta noiden kahden jyrkänteen välistä!

9.

SUSI KOSTAA HEIMOLAISILLEEN

Siitä hetkestä alkaen Roderick Drew oli oudon, vastustamattoman mielihalun lumoissa. Hän olisi kernaasti luopunut talvisesta metsästyksestäkin noudattaakseen kokonaan tuota mielihalua -- kulta-aarteen etsimistä. Hän oli nyt täysin selvillä vanhan metsämökin, luurankojen ja pukinnahkapussin sisällön tarinasta.

Nuo luurangot olivat aikoinaan olleet eläviä miehiä. He olivat löytäneet kultasuonen -- paikan, josta he olivat omin käsin korjanneet pussissa olleet kultanokareet. Ja tuo löytöpaikka oli jossakin lähellä.

Nyt häntä ei enää lainkaan ihmetyttänyt, miksi he olivat löytäneet vain niin vähän kultaa metsämajasta. Kuin salaman valossa hänelle selvisi koko salaisuus. Miehet olivat juuri keksineet kultasuonen, kun he riitaantuivat. Voiko muuta ratkaisua ajatellakaan? Päivän, kaksi, kolmekin he olivat riidelleet saaliinjaosta, vakuusoikeuksista. Juuri näin oli heidän riitaantumisensa selitettävissä. Ehkäpä toinen oli keksinyt kultasuonen ja vaatinut sen vuoksi itselleen suurempaa osuutta saaliista. Joka tapauksessa pukinnahkapussissa oli vain muutaman päivän työn tulos. Rod oli siitä aivan varma.

Mukoki oli irvistänyt epäilevästi ja kohauttanut hartioitaan, kun Rod oli väittänyt kultasuonen sijaitsevan vuoren rotkossa, ja sen vuoksi nuorukainen piti uudet johtopäätöksensä omana salaisuutenaan.

Kotimatkalla oli kumpikin äänetön. Rodin ajatukset askartelivat liian kiihkeästi uuden ratkaisun kimpussa ja hän painoi niin ahkerasti muistiinsa merkkipaikkoja, ettei joutanut kyselemään toveriltaan mitään; Mukoki taas ei yleensä katkaissut äänettömyyttä, jos häneltä ei kysytty mitään.

Vaikka Rod tarkasti valppaasti ympäristöä, ei hän nähnyt missään sopivaa paikkaa, josta olisi voinut laskeutua rotkoon. Hän oli hieman pettynyt, sillä hän oli päättänyt käydä ensi tilassa tutkimassa tuota rotkoa. Hän oli varma, että saisi Vabinkin taivutetuksi toverikseen. Tai kyllä hän saattoi ryhtyä yksinkin toimeen. Hän oli jokseenkin varma siitä, että rotkoon voisi laskeutua jostakin kohdasta vastakkaiselta harjulta.

Vabi oli jo leirillä heidän sinne saapuessaan. Hän oli asettanut kahdeksantoista ansaa ja ampunut kaksi pyytä. Linnut olivat jo valmiiksi kynityt illallista varten. Ateriaa valmisteltaessa Rod kuvaili toverilleen rotkoa ja kertoi jonkin verran luuloistaan, mutta Vabi tuntui kuuntelevan vain puolella korvalla.

Vabi oli omissa ajatuksissaan. Hän seisoi joutilaana kädet taskussa, kun Rod ja Mukoki touhusivat jouduttaakseen ateriaa. Vihdoin hän ravistihe äänettömyydestään ja otti taskustaan hylsyn, jota hän näytti vanhalle intiaanille.

-- Katsohan tuota, hän sanoi. En tahdo herättää sinussa turhaa pelkoa -- mutta tämän minä löysin tänään polulta.

Mukoki sieppasi hylsyn käteensä kerkeästi kuin se olisi ollut kultakimpale. Hylsy oli tyhjäksi ammuttu. Sen pohjasta voi vielä selvästi lukea "35 Rem.".

-- Mitä, tämähän...

-- Niin juuri -- Rodin pyssyn hylsy!

Rod ja Mukoki tuijottivat ällistyneinä nuoreen intiaaniin.

-- Se on 35 kaliberin Remington, jatkoi Vabi, ja se on automaattikiväärin hylsy. Sellaisia aseita on vain kolme kappaletta näillä seuduilla. Minulla on yksi, Mukokilla toinen -- kolmas oli se, jonka Rod menetti Vungan miesten kanssa tapellessamme!

Peuranpaistikimpale uhkasi jo palaa, ja Mukoki siirsi sen joutuin pöydälle. Äänettöminä kaikki kolme istuivat aterialle.

-- Vungan miehet ovat siis jäljillämme, sanoi Rod vihdoin.

-- Sitähän minäkin olen miettinyt koko iltapäivän, vastasi Vabi. He ovat selvästi vuoren tällä puolen, tai ovat ainakin aivan äskettäin käyneet täällä. Mutta en usko heidän tietävän meistä mitään. Heidän polkunsa kulki lähes viiden mailin päässä täältä, ja se oli ainakin kaksi päivää vanha.

-- Oliko heitä monta? kysyi Rod.

-- Vain kolme miestä. He olivat taivaltaneet pohjoista kohti, ja kun seurasin heidän jälkiään taaksepäin, huomasin heidän tulleenkin pohjoisesta. Minä luulen, että he olivat aivan sattumalta metsästysretkellä poikenneet näin kauas etelään. Nyt he ovat menneet takaisin leirilleen enkä usko heidän tulevan enää näille seuduin.

Mukoki nyökkäsi; Vabin selitys tuntui hänestä oikealta. Siitä huolimatta uutinen kiihdytti kaikkien mieltä.

Aterian aikana punottiin sotasuunnitelmaa. Metsästäjät eivät aikoneet jäädä ristissä käsin odottelemaan vungien hyökkäystä. He päättivät pitää vihollista jatkuvasti silmällä ja ryhtyä itse hyökkäykseen mikäli tilanne niin vaati.

Aurinko oli juuri laskemassa etäisten lounaisten harjujen taa, kun metsästäjät lähtivät jälleen leiriltä. Susi ei ollut edellisestä illasta lähtien saanut mitään syödäkseen, ja sen levottomat liikkeet ja kärsimättömästi pälyilevät silmät kertoivat sen olevan nälissään. Mukoki kiinnitti tyytyväisenä toisten huomion noihin oireisiin.

Aikainen iltahämärä oli jo laskeutunut, kun nuo kolme metsästäjää saapuivat sille paikalle, jossa Rod oli ampunut uroshirven. Hänen kantaessaan pyssyjä ja selkäreppuja kiskoivat Mukoki ja Vabi hirvenraadon välissään suunnattomalle lattealle paadelle. Useita näreitä katkottiin ja hirvenraato hinattiin nahkahihnalla kallion kylkeä ylös, kunnes se varmasti lepäsi lattealla harjalla.

Raadon kaulasta johdettiin hihna kalliolta setrimännikköön, jossa metsästäjäin oli määrä väijyä. Kahteen setriin rakennettiin katkotuista näreistä noin neljän metrin korkeuteen hät'hätää kolme lavaa, joilla metsästäjät voivat mukavasti oleilla tulematta itse huomatuiksi. Pimeän tullessa oli sadinkin valmis, erästä yksityiskohtaa lukuunottamatta, jonka suorittamista Rod seurasi suurella mielenkiinnolla.

Vaatteidensa sisäpuolelta Mukoki otti esiin verellä täyttämänsä pullon, jota hän oli pitänyt lämpimänä ruumistaan vasten. Kolmannen osan sen sisällöstä hän kaatoi kallion harjalle ja lumeen sen juurelle. Lopun hän tiputti pisara pisaralta nevalle ja tasangolle vieville jäljille.

Sitten metsästäjät palasivat Suden luo, joka oli köytetty kiinni puoliväliin harjunrinnettä. Erään ison kallion suojaan rakennettiin vähäinen nuotio, ja metsästäjät kuluttivat aikaa paistamalla ja syömällä peuranlihaviipaleita ja kertaamalla jälleen muistissaan päivän kaikki tapahtumat.

Vasta kello yhdeksän korvissa nousi kuu kumottamaan korven ylitse. Rod ei lakannut ihmettelemästä tätä pohjolan öiden suurta lamppua. Se hiipi lieskuvana, punaisena tulipallona esiin metsänreunan takaa, sumun ja autereen ollenkaan himmentämättä sen yksinäistä uraa näillä talottomilla taipaleilla; ja kohotessaan se kadotti verenkarvaisen värinsä, kunnes helotti leppeästi kullan- ja hopeanhohtoisena. Koko alla oleva maailma tuntui käyvän valoisaksi. Silloin Mukoki viittasi toisia seuraamaan ja lähti Susi rinnallaan astumaan rinnettä alas.

Kiertäen avarassa kaaressa lattean paaden taakse Mukoki seisahtui noin seitsemän metrin päähän hirvenraadosta ja solmi Suden kiinnitysköyden puuhun.

Vangittu eläin rupesi heti näyttämään kiihtymyksen merkkejä. Se tepasteli hermostuneesti edestakaisin, nuuski ilmaa joka suunnalle, ja sen leukaperät loksahtivat muristen kiinni. Sitten se haistoi lumelle tiputettua verta.

-- Tule, kuiskasi Vabi nykäisten Rodia käsivarteen. Joudu -- varovasti!

He hiipivät pihtakuusien pimentoon ja katselivat äänettöminä Sutta. Se seisoi nyt ruumis jäykkänä ja nuuski veritäpliä. Sen pää oli vihaisesti huiskivan hännän tasalla, korvat olivat luimussa ja sieraimet vainusivat kiihkeästi tuota outoa, hurmaavaa hajua, joka lehahti kuutamoisen maiseman halki. Sen väräjävissä sieraimissa oli veren hajua.

Pikainen mielijohde sai sen vilkaisemaan ymmällään taakseen, minne sen vangitsijat olivat jääneet. Mutta nämä olivat menneet menojaan. Se ei voinut nähdä eikä kuulla heitä. Se vainusi kyllä ihmisten läsnäolon, mutta tuo vainu oli sillä alituisesti, eikä se nytkään hämmentänyt sen mieltä. Veren haju sitä vastoin viehätti sitä -- ja metsästyksen jännitys - metsästyksen, joka läheni joka hetki.

Se kyyristyi jälleen tarkastelemaan veriläikkiä. Se vainusi niitä kauempaakin edestään, ja metsästäjät voivat kuulla sen päästävän pitkän, matalan vikinän, joka tuntui päättyvän suden ulvontaan. Verijäljet houkuttelivat sitä saalista kohti. Se pureskeli raivoissaan nahkahihnaa, joka vangitsi sen alalleen, repi ja kiskoi sitä kuin vihainen koira ja unohti tykkänään pitkän kokemuksen antaman opetuksen.

Joka minuutti tuntui lisäävän sen kiihkoa. Se juoksi pitkin näreikön rintaa, ahmi suuntäydet veristä lunta, ja jokainen suullinen vei sen yhä lähemmäksi paadella makaavaa hirvenraatoa. Saalis oli jossain aivan lähellä. Eläimellinen vaisto ilmaisi sen vangitulle sudelle. Oh, mikä rajaton, värisyttävä himo sillä oli päästä tappamaan -- tappamaan -- tappamaan!

Se teki uuden ryntäyksen niin että lumi sen edessä pyrysi; raivoisasti se yritti murtautua irti pidättelevästä köydestä seuratakseen verensä iloista kutsua. Mutta taas oli ryntäys turha ja se jäi väristen ja surkeasti vikisten paikalleen.

Sitten se istahti köydelleen.

Hetkiseksi se käänsi nokkansa kirkkaalle taivaalle, pitkä kuono kohtisuoraan hartioita vastaan.

Sitten alkoi matala, vaikeroiva vikinä, samanlainen kuin käheä-äänisen koiran "kalman ulvonta" -- mutta kohta tuo vikinä kasvoi voimakkaammaksi, pitemmäksi ja korkeammaksi, kunnes se kajahteli kunnailta ja tasangoilta saaliin jäljillä olevan suden metsästysulvontana, joka maanitteli korven nälkiintyneitä, harmaaturkkisia heimolaisia paikalle niin kuin torvensoittajan hälytyssoitto kokoaa aseveljiä taistelutantereelle.

Kolme kertaa kohosi tuo verta sykähdyttävä ulvonta vangitun suden kurkusta, ja ennen kuin sen kaiku oli ennättänyt kuolla, olivat metsästäjät kavunneet pihtakuusissa oleville ampumalavoilleen.

Sitten vasta herännyt korpi painui pahaenteiseen, aavistelevaan äänettömyyteen. Rod voi kuulla oman sydämensä rajun sykinnän. Hän unohti polttavan pakkasenkin. Hänen hermonsa värisivät kuin kireälle viritetyt viulunjänteet. Hän katsahti loputtomille tasangoille, jotka kimmelsivät valkoisina ja salaperäisen ihanina kuutamossa. Vabi tiesi paremmin kuin hän, mitä kohta tulisi tapahtumaan.

Ylt'ympäri korven laajan lakeuden oli kiirinyt Suden kutsuva, maanitteleva ääni. Alempana, missä järvi uinui jääpeitteensä alla, säikähti pelokas naaraspeura ääntä; harjun takana nosti iso uroshirvi sarviniekan päänsä ja tuijotteli ympärilleen taistelunhaluisena; puolen mailin päässä pysähtyi repolainen hiipiessään jäniksen perässä; ja siellä täällä kääntyivät Suden harmaaturkkiset heimolaiset poluiltaan kohti heille kajahtanutta merkkihuutoa.

Sitten katkesi äänettömyys. Matkojen päästä -- ehkäpä kokonaisen mailinkin takaa -- kajahti vastaushuuto, ja tuon äänen kuullessaan vangittu susi törmäsi jälleen pystyyn ja lähetti heimolaisilleen sanan, että se oli löytänyt veriset jäljet ja saalis oli lähellä.

Pihtakuusien turvissa piileskelevät väijyjät eivät virkkaneet sanaakaan toisilleen eivätkä liikauttaneet oksaakaan. Mukoki oli heittäytynyt takakenoon päästäkseen ampuma-asentoon. Vabi tuki itseään toisella jalallaan ja piti pyssyä polveen nojaten poskellaan. Rodilla oli tänään järeä revolveri, ja hän nojasi tähdätessään käsivarttaan puunoksaan.

Hetken perästä kuului tasangolta jälleen etäinen suden ulvonta, ja tällä kertaa sitä seurasi toinen jostakin lännen suunnalta. Sitten kuului tasangolta kaksi huutoa, ja sitten edelleen idästä ja pohjoisesta. Ensi kerran koko yönä Rod ja Vabi kuulivat Mukokin hiljaa hihittelevän kuusessaan.

Veljiensä vastauksen kuullessaan Susi yltyi raivoon. Tuoreen veren ja haavoitetun riistan haju oli tehdä sen aivan hulluksi kiihkosta. Mutta nyt se ei enää kuluttanut voimiaan hyödyttömään hihnan tempoilemiseen. Se tiesi, että huudot toivat paikalle isomman pyytäjäparven. Yhä lähempää kuuluivat johtajasusien huudot, ja sen tajutessaan Susi lähetteli kutsujaan entistä kiihkeämmin kaikkiin ilmansuuntiin.

Äkkiä kuului nevalta nopea, kiihkeä, luskuttava vastaus, ja Vabi nykäsi Rodia käsivarteen.

-- Se on tullut sille paikalle, missä sinä ammuit tuon uroshirven, hän kuiskasi. Nyt tässä tulee kiire!

Tuskin hän oli saanut tuon sanotuksi, kun nevalta kajahti kokonainen sarja kiihkeitä huutoja, ja yhä lähemmäksi uskalsi tasangon nälkiintyneiden rosvojen parvi seuraten intiaanien niille laittamaa tuoksuvaa syöttipolkua hirvenraatoa kohti. Seuraavassa tuokiossa tähystäjät näkivät laihan varjon syöksyvän esiin nevan reunalta ja juoksevan nopeasti hangen yli Sutta kohti.

Samassa kun pedot kohtasivat toisensa ne vaikenivat; sitten molemmat kohottivat vaikeroivan metsästysulvonnan, vapaa susi rohkeni tulla aivan kallion viereen ja nostaa etujalkansa sitä vasten. Sen ulvonta kertoi entistä sykähdyttävämmin kauempana oleville tovereille, että saalis oli näkösällä.

Nopeasti yhtyivät nämäkin leikkiin. Harjun laelta tuli muuan ja liittyi kallion luona ärhentelevään sukulaiseensa. Nevalta tuli kolmipäinen parvi, ja paaden ympärillä alkoi raivoisa luskuttaminen ja hyppeleminen susien pyrkiessä tavoittamaan houkuttelevaa saalista, joka oli niin lähellä ja kuitenkin niin vaikeasti saavutettavissa. Ja parinkymmenen metrin päässä kyrmisteli kesy susi katsellen heimolaistensa ponnisteluja ja läähättäen turhista vapautumisyrityksistä, kunnes se viimein vaipui myrtyneeseen äänettömyyteen aivan kuin olisi tiennyt, että tuo jännittävä kohtaus vaihtuisi kohta julmaksi murhenäytelmäksi.

Silloin Mukoki sanoi, että Susi kosti heimolaisilleen.

Mukoki kuiskasi hiljaisen varoituksen tovereilleen, ja Vabi nosti pyssyn poskelleen. Kallion juurelle oli tällöin kokoontunut ainakin parikymmentä harmaaturkkia. Vanha intiaani rupesi kiskomaan nahkahihnaa, jonka toinen pää ulottui paaden laella makaavaan hirvenraatoon -- kiskoi kaikin voimin -- ja syötin voitiin nähdä verkalleen liukuvan hangelle. Vielä yksi tempaisu, ja se putosi ärhentelevän susijoukon keskeen.

Kuin kärpäset sokeripalan kimppuun syöksyivät nuo nälkiintyneet hurtat tappelemaan saaliista, ja silloin Mukoki antoi ampumiskäskyn.

Viiden sekunnin ajan valaisi harjunrinnettä aseiden suista välkähtävät tulenliekit, ja kahden pyssyn ja järeän Colt-pistoolin pamahdukset tukahtuivat petojen ulvontaan ja rähinään. Viisitoista laukausta oli ammuttu noina viitenä sekuntina, ja niiden jälkeen vallitsi jälleen pohjolan yön äänetön, ihana rauha. Kallion ympärillä oli hiljaista; kuului vain henkihieverissä viruvien eläinten läähätystä.

Puista kuului makasiiniin työnnettyjen luotien helinää.

Vabi puhkesi ensimmäisenä puhumaan:

-- Tänään taisimmekin tehdä kelpo jälkeä, Mukoki!

Vastaamatta Mukoki kapusi alas puusta. Toiset seurasivat hänen perässään ja kiirehtivät kalliota kohti. Viisi hengetöntä ruhoa makasi lumella. Kuudes susi vetäytyi kallion taakse piiloon, mutta Mukoki lopetti sen päivät vyökirveellään. Seitsemäs oli juossut puolisensataa metriä pakoon, mutta verinen ura näytti tien ja kun Vabi ja Rod saapuivat eläimen luo, se tempoili jo henkitoreissaan.

-- Seitsemän kappaletta! huudahti nuori intiaani. Tämä oli kaikkein parhaita saaliitamme. Sata ja viisi dollaria yhtenä yönä ei ole lainkaan huono ansio, vai mitä Rod?

Vabi ja Rod palasivat kallion juurelle vetäen sudenraatoa perässään. Mukoki seisoi kuutamossa liikkumattomana kuin kuvapatsas, katsellen tiukasti pohjoiseen. Hän viittasi lakeuden yli ja sanoi päätään kääntämättä:

-- Katsoo!

Kaukana metsästäjät näkivät tulenlieskan kohoavan korkeuteen. Katkeamattomana säkenevirtana se kiipesi yhä ylemmäksi, kunnes värjäsi taivaanrannan kolkkoon loimuunsa, joka loi valjua kajastetta nevalle ja lakeuden puihin.

-- Se on palava katajapensas, sanoi Vabi.

-- Palava katajapensas -- niin on, myönsi vanha soturi. Sitten hän lisäsi: -- Vungan miesten merkkituli.

10.

ROD TUTKII ROTKOA

Rodin mielestä palava pensas näytti olevan melko lähellä -- ehkä mailin päässä tai hiukan kauempana. Huomatessaan intiaanien tuijottavan äänettöminä tuota outoa valoa hän alkoi aavistella pahaa. Mukokin katseessa oli myrtynyt, äkeä leimu, samanlainen kuin raivoisan metsänpedon silmissä. Vabin poskilla oli kiihtymyksen puna, Rod huomasi hänen katsahtavan kysyvästi Mukokiin.

Näiden metsäläisten pronssinkarvaisilla kasvoilla kuvastuivat heidän kauan hillityt rotuvaistonsa. Rod piti heitä tarkoin silmällä, ja hän tunsi sydämensä värähtävän. Vanhassa erämajassa he olivat julistaneet sodan Vungan väelle. Sekä Mukoki että Vabi olivat hellittäneet ohjaksia, jotka olivat niin kauan pidättäneet heitä kostamasta heimonsa verivihollisille. Nyt oli suotuisa tilaisuus tullut.

Vielä viitisen minuuttia paloi tuo etäinen merkkivalkea, sitten se vähitellen aleni ja sammui suitsevaksi savupilveksi. Mutta yhä vielä Mukoki tuijotti äänettömänä ja tuimasti pohjoiseen taivaanrantaan. Vihdoin Vabi katkaisi äänettömyyden.

-- Kuinka pitkä matka sinne on, Muki?

-- Kolme mailia, vastasi vanha soturi epäröimättä.

-- Sitten ennättäisimme sinne neljässäkymmenessä minuutissa.

-- Aivan oikein.

Vabi kääntyi Rodin puoleen.

-- Osaisitko sinä yksinäsi palata leirille? hän kysyi.

-- En, jos te aiotte lähteä tuonne, kivahti Rod. Minä lähden mukaan.

Mukoki purskahti yrmeään nauruun.

-- Ei mennä. Ei mennä sinne nyt. -- Hän pudisti päätään. -- Viisi minuuttia, niin ei näke savu enää. Paha löytää Vungan leiri yöllä. Huomenna lähtee. Seuraa jäljet päivällä, sitten ampuu.

Rod tunsi mielensä keventyneeksi vanhan intiaanin ratkaisusta. Hän ei pelännyt taistelua; itse asiassa hän oli innokas kohtaamaan nuo rosvot, jotka olivat varastaneet hänen kiväärinsä.

Mutta juuri nyt olisi taisteluun ryhtyminen hämmentänyt pahasti hänen omia suunnitelmiaan. Rodin ajatuksia askarrutti näet nykyään lakkaamatta "Luurankokaivos", joksi hän oli mielessään ruvennut nimittämään vuorenrotkoa. Epäilemättä hän löytäisi aarteen, jos vain saisi aikaa etsiä sitä.

Toisaalta hän ei voinut uskoa, että Vungan miesten leirille tehty hyökkäys onnistuisi; edessä oli joko tuho tai nopea pako. Täytyihän jopa taisteluintoisen Vabinkin myöntää, ettei heidän kolmen hyökkäys voinut olla erityisen tehokas -- siitäkään syystä, että yhdellä heistä oli aseenaan vain revolveri.

Rod oli siis hyvillään, kun Mukoki ja Vabi ryhtyivät kaikessa rauhassa ilta-askareisiin. Kaadetuilta pedoilta nyljettiin päänahat, ja Susi sai vaivojensa palkaksi ahmittavakseen koko hirvenraadon.

Sinä yönä ei erämajassa nukuttu paljonkaan. Lähes neljään kolmikko istui kuumana hehkuvan kamiinan ääressä pohtimassa tilannetta. Rod huomasi ihmeekseen, että hänen rauhalliset toverinsa olivat joutuneet yllättävän kiihtymyksen valtaan.

Tuosta yöllisestä keskustelusta tuli oikea sotaneuvottelu. Maja päätettiin heti laittaa puolustuskuntoon. Kaikkiin seiniin oli hakattava ampumareikiä, oveen tehtävä vankat teljet ja ikkunat varustettava sisäluukuilla. Niin kauan kuin taisteluun joutumisen vaara oli olemassa, piti yhden joukosta aina jäädä vartioimaan taloa.

Päivän koittaessa Mukoki aikoi lähteä tarkastamaan Vabin ansapolkua tutustuakseen siihen; samalla hän virittäisi polun päähän lisää ansoja. Myöhemmin päivällä oli Vabin vuoro käydä tarkastamassa Mukokin satimet ja rakentaa uusia samaan linjaan. Rodin tehtävänä oli vartioida sillä aikaa erämajaa.