Part 6

Rod huudahti terävästi, miltei hätääntyneesti.

Vabi ja Mukoki olivat juuri saaneet kannetuksi pirtistä ulos viimeisen kaamean kuormansa ja palasivat huudon kuullessaan jälleen sisään. Nuori intiaani kiirehti toverinsa luo, otti yhden tuollaisen rakeen kämmenelleen ja punnitsi sitä arvelevaisesti.

-- Se on lyijyä tahi...

-- Kultaa! täydensi Rod hengitystään pidättäen.

Hän voi kuulla sydämensä rajun sykinnän, kun Vabi vei rakeen lähemmäksi valoa ovelle ja rupesi tunnustelemaan sitä tuppipuukollaan. Terävä veitsi upposi paikalla metalliin, ja ennen kuin Rod ennätti kurkistaa veitsen tekemää jälkeä, päästi Vabi vuorostaan kiihkeän ilohuudon:

-- Se onkin kultarae!

-- Ja juuri noista miehille syntyikin riita! huudahti Rod riemuiten.

Hän oli toivonut voivansa ratkaista metsämajan arvoituksen -- ja nyt hän oli sen ratkaissut. Aluksi tuo onnistuminen tuntui hänestä jopa tärkeämmältä kuin kultalöytö, josta Vabi ja Mukoki olivat innostuneet valtavasti.

Pukinnahkapussi tyhjennettiin kokonaan pöydälle, jolta kaikki muu roju oli raivattu tarkoin pois, ja jok'ikinen rae ja jyvänen tutkittiin mitä huolellisimmin. Aarteenetsijät tuskin malttoivat puhellakaan keskenään. Sellaisen kuumeen synnyttää kullan löytäminen jokaisessa ihmisessä.

Sitten koko pirtti joutui huomion kohteeksi, kaikki sopet ja roskatunkiot pengottiin ja seulottiin mitä tarkimmin, mutta etsittyään tunnin verran kaikki kolme olivat jokseenkin ymmällään ja pettyneet.

-- Pussissa taitaa olla kaikki, sanoi Vabi.

Se oli pisin lause, mitä hän puoleen tuntiin oli puhunut.

-- Nyt meillä ei enää ole muuta tehtävää, pojat, kuin raivata pirtti puhtaaksi ja repiä huomenna permanto. Eihän tiedä mitä sen alta voi löytyä, ja joka tapauksessa mökki tarvitsee uuden permannon. Alkaa jo hämärtää, ja jos aiomme maata yömme pirtissä, niin saamme pitää kiirettä.

Ulos kannettujen roskaläjien tutkimiseen ei enää tuhlattu aikaa, ja hämärän laskeutuessa oli lattialle jo levitetty tuoksuvia palsamimännyn havuja, huopapeitteet oli viritetty kuivumaan, kelkasta puretut tavarat ja selkäreput läjätty nurkkaan ja pirtti tehty niin kodikkaaksi kuin suinkin kävi päinsä.

Iso nuotio rakennettiin muutaman askelen päähän oven ulkopuolelle, ja siitä hohtava valo teki pirtin aika rattoisaksi, varsinkin kun tunnelmaa lisättiin sytyttämällä pari kynttilääkin. Mukoki oli valmistanut oikein juhla-aterian -- keitettyä peuranlihaa, kylmiä papuja, jotka olivat säästyneet edelliseltä leiriltä, lämpimiä jauhokakkuja ja kuumaa kahvia. Nuo kolme onnellista miekkosta söivät kuin eivät olisi nähneet ruokaa viikkoon.

Vaikka päivä olikin ollut uuvuttava, oli heillä sen kuluessa ollut niin paljon jännitystä, etteivät he illallisen syötyään käyneet suoraa päätä nukkumaan niin kuin heidän tapansa muuten oli. Tiesiväthän he, että kovin urakka oli jo ohi. Huomenna heidän ei enää tarvinnut lähteä tarpomaan pitkää taivalta. Leiri oli kunnossa, itse he olivat valmiit aloittamaan talven suururheilun, ja tästä lähtien illat olivat heidän omansa ja he voivat käyttää niitä miten parhaiten mielivät.

Niinpä istuivat Rod, Mukoki ja Vabi sinä iltana valveilla tuntikausia tarinoiden ja pitäen oven edessä roihuavaa nuotiota vireillä. Kymmenet kerrat he yhä uudelleen palasivat puheissaan vanhan metsämajan murhenäytelmään, kymmenet kerrat he punnitsivat tuota kookasta, painavaa kultanokaretta kämmenillään, he kuvittelivat mielessään sitä aikaa, jolloin kaikki nämä avarat salot olivat vielä olleet kuin avaamaton kirja valkoiselle miehelle.

Pirtin tarina kävi heille nyt hyvin selväksi. Nuo miehet olivat olleet kullanetsijöitä, ja he olivat keksineet kultaa. Perästäpäin he sitten olivat riitaantuneet, ehkäpä saaliin jaosta -- ehkäpä juuri näiden samojen nokareiden omistamisesta, joita metsästäjät nyt pyörittelivät kämmenillään, ja riidan kiihtyessä olivat puukot lennähtäneet tupesta.

Mutta mistä he sitten olivat keksineet kultaa? Tuo kysymys ennen kaikkea kiinnitti seikkailijaimme mieltä, ja sitä pohdittiin puoleen yöhön saakka. Ei pirtissä eikä sen ympäristössä ollut kullankaivajan työkaluja, ei lapiota, kuokkaa, ei huuhtomapannua. Siitä he päättelivät majanrakentajien olleen erämiehiä, jotka aivan sattumalta olivat löytäneet kultaa ja koonneet sen tuohon pukinnahkapussiin huuhtelupannua käyttämättä.

Nukkumisesta ei sinä yönä tullut paljon mitään, ja kohta päivän valjetessa kaikki kolme olivat jälleen täydessä puuhassa. Heti kun aamiainen oli syöty, käytiin repimään vanhaa lahonnutta lattiaa.

Pala palalta hakattiin permantolaudat irti ja kannettiin ulos nuotiotarvikkeiksi, kunnes musta maa ammotti paljaana alta. Sitä käännettiin huolellisesti ja tarkoin tutkien lapiolla, joka kuului matkavarustuksiin; niskahirretkin väännettiin sijoiltaan ja pantiin uudestaan paikoilleen; yksinpä seinänrakoihin tilkityt sammaletkin kaivettiin ulos, niin että puolenpäivän aikaan ei koko pirtissä ollut neliötuumankaan alaa, jota ei olisi tarkoin pengottu.

Mutta enempää kultaa ei löydetty.

Tavallaan se oli helpotuskin. Sekä Vabi että Rod rauhoittuivat vähitellen. Kultakuume haihtui heidän mielestään; eräelämän ilo ja jännitys valtasi heidät. Mukoki ryhtyi kaatamaan setripuita ja halkomaan niistä uusia permantolautoja, pojat puolestaan pesivät seinähirret sisäpuolelta järvestä noutamallaan vedellä sekä kokosivat monta sylillistä sammalia uusiksi tilkkeiksi.

Illallinen keitettiin pienellä rautakamiinalla, joka oli tuotu mukana kelkassa ja joka sijoitettiin raunioiksi rapistuneen kivilieden tilalle. Kynttilänvalossa sujui tilkitsemistyö vireästi. Vabi puhkesi vähän päästä vetelemään hurjia intiaanilauluja, Rod vihelteli niin että kurkku kävi karheaksi, ja Mukoki hihitti ja röhisteli ja pakisi tyytyväisenä. Tuon tuostakin he onnittelivat toisiaan tähänastisten saavutusten johdosta. Kahdeksan suden päänahat, kaunis ilveksentalja ja lähes kaksisataa dollaria puhtaana kultana -- siinä viikon saalis!

Illalla Mukoki keitti padallisen karibun ihraa ja papuja, ja kun Rod kysyi mitä keittoa hän oikein valmisti, hän vastasi työntämällä kourallisen teräsansoja kiehuvaan liemeen.

-- Tekee hyvänhajuiset raudat ketuille, susille, vesikoille ja näädille -- ne pitää paljon rasvanhajusta.

-- Jollei ansoja kasta rasvaan, lisäsi Vabi, niin yhdeksän turkiseläintä kymmenestä, ja ennen kaikkea susi, aristelee lähestyä syöttiä. Ne vainuavat ihmisen hajun. Mutta rasva haihduttaa sen ja vetää riistaa puoleensa.

Kun erämiehet sinä iltana kääriytyivät makuuhuopiinsa, oli heidän metsäsaunansa kunnossa. Vielä oli tosin laitettava laudoista kolme makuulavitsaa pirtin nurkkiin, ja sen työn sai suorittaa joutohetkinä kuka kulloinkin sattui olemaan kotosalla. Huomenissa he lähtisivät ansoineen ensimmäisille pyyntipoluilleen pitäen silmällä erikoisesti sudenjälkiä, sillä Mukoki oli Hudson-lahden seutujen suurin sudenpyytäjä.

8.

KUINKA SUDESTA TULI IHMISEN SEURALAINEN

Kahdesti sinä yönä Rod heräsi Mukokin avatessa pirtin oven. Toisen kerran hän kohosi kyynärpäilleen ja katseli vanhan soturin toimia. Oli häikäisevän kuulas yö, kirkas kuutamo valaisi lumikenttiä ja virtasi sisään avoimesta ovesta. Hän voi kuulla Mukokin hihittelevän ja mutisevan itsekseen; vihdoin ei nuorukainen enää malttanut pysyä vuoteellaan, vaan kääräisi huovan ympärilleen ja meni ovelle vanhan intiaanin viereen.

Mukoki katsella tirrotti ulos lumiselle aukeamalle. Rod noudatti hänen katsettaan. Kuu oli aivan majan kohdalla. Ei pilvenhiventä ollut korkeudessa, ja ilma oli niin sees ja taivas niin kirkas, että järven toisella rannalla kasvavat puut erottuivat aivan selvästi. Mutta kylmä oli -- sellainen pakkanen, että Rodin kasvoja alkoi kirpelöidä hänen seisoessaan avoimessa ovessa. Hän huomasi kaiken tämän, mutta ihmetteli miksi Mukoki katseli taivaalle -- jollei hän ihaillut yön juhlallista kauneutta.

-- Mitä te katselette, Mukoki? hän viimein kysyi.

Vanha intiaani katsoi häneen hetken vastaamatta, ja jokainen piirre ja ryppy hänen kasvoillaan ilmaisi salamyhkäistä, koko hänen olemuksensa täyttävää iloa.

-- Susiyö! hän viimein kuiskasi.

Hän silmäsi taakseen, missä Vabi vielä nukkui sikeästi.

-- Susiyö! hän toisti ja pujahti kuin varjo nukkuvan nuorukaisen kupeelle. Rod katseli yhä enemmän ihmeissään hänen merkillistä käytöstään. Hän näki intiaanin kumartuvan Vabin yli, pudistelevan häntä hartiasta ja kuuli hänen toistelevan: -- Susiyö! Susiyö!

Vabi havahtui. Hän nousi torkuksissa istumaan, ja Mukoki palasi ovelle. Hän oli jo aikaisemmin pukeutunut täysiin tamineisiinsa ja pujahti nyt pyssy kädessä ulos hiljaiseen yöhön. Nuori intiaani oli tullut seisomaan Rodin viereen avoimelle ovelle, ja yhdessä he katselivat, kuinka Mukokin pitkä laiha hahmo harppasi ripein askelin järven jään yli, kapusi sitten kunnasta ylös ja katosi vihdoin sen takaiselle salolle.

Katsahtaessaan sattumalta Vabiin Rod näki tämän tuijottelevan jäykästi ulos suurin silmin ja kasvoillaan merkillisen pelästynyt ja kauhistunut ilme. Sanaakaan sanomatta Vabi kävi pöydän luo, sytytti kynttilät ja rupesi pukeutumaan. Hänen kasvoillaan oli yhä tuo jäykkä ja jännittynyt ilme.

Vabi juoksi takaisin ovelle ja vihelsi. Mökin viereen laitetusta kopistaan vastasi kesy susi murisevasti vinkuen. Jälleen hän vihelsi kymmenen, kaksikymmentä kertaa, mutta ei saanut vastausta järven takaa. Paljon nopeammin kuin äsken Mukoki juoksi nuori intiaani järven yli ja kunnaan huipulle. Mukoki oli kadonnut jäljettömiin valkeana ja salaperäisenä kimaltelevaan erämaahan, joka ulottui hänen jalkojensa juuresta silmänkantamattomiin.

Kun Vabi jälleen palasi pirttiin, oli Rod laittanut räiskyvän valkean rautauuniin. Vabi istahti sen viereen ja lämmitteli sinisiksi kohmettuneita käsiään.

-- Huh! Onpa siellä aika pakkanen! hän sanoi väristen. Hän naurahti hiukan epävarmasti, mutta hänen katseessaan oli tuttua leikillisyyttä. Sitten hän yhtäkkiä kysäisi:

-- Kertoiko Minnetaki sinulle koskaan jotain merkillistä Mukokista, Rod?

-- Ei sen enempää kuin mitä sinä itsekin olet kertonut.

-- No niin, joskus sattuu käymään niin, että Mukoki saa jonkinlaisen hulluudenpuuskan, joutuu hiukan pyörälle päästään. En ole koskaan päässyt oikein selville, onko hän silloin todella järjiltään vai ei. Välistä luulen että hän on ja välistä en. Mutta aseman intiaanit uskovat hänen joskus tulevan hulluksi raivosta susia kohtaan.

-- Susiako? huudahti Rod ihmeissään.

-- Niin, susia juuri. Ja hänellä on kyllä syytäkin. Monta vuotta sitten, niihin aikoihin jolloin sinä ja minä olimme juuri syntyneet, oli Mukokilla vaimo ja lapsi. Äitini ja toisetkin aseman asukkaat sanovat, että hän oli aivan hullaantunut pikkuiseensa. Hän istui päiväkaudet mökissään leikkien lapsukaisensa kanssa ja opettaen sille metsänkävijätaitoja, ja kun hän lähti metsästämään, hänellä oli lapsi usein repussa selässään, vaikka se oli vasta pikkuinen parkusuu. Hän oli onnellisin intiaani koko tienoolla ja samalla kaikkein köyhimpiä. Eräänä päivänä Mukoki toi myymälään vähäisen käärön nahkoja ja vaihtoi niillä, kuten äiti kertoi, miltei yksinomaan lapsen tarvikkeita. Hän saapui asemalle myöhään illalla ja toivoi pääsevänsä palaamaan seuraavan päivän puolivälissä, jotta joutuisi kotiin ennen pimeän tuloa. Mutta jokin asia viivytti häntä, niin että hän pääsi lähtemään vasta ylihuomisaamuna. No niin, myöhään saman päivän iltapäivällä, jolloin hänen oli alkuaan määrä palata kotiin, hänen vaimonsa kääri lapsen selkäreppuun ja lähti häntä vastaan. Sitten...

Vangitun suden kopista kuuluva vaikeroiva ulina keskeytti Vabin hetkiseksi.

-- No niin, vaimo lähti lapsensa kanssa taipaleelle eikä tietysti tavannut miestään. Ja matkalla, niin asemalla kerrotaan, vaimo lienee kaatunut ja loukannut itseään, niin että kulku kävi hänelle vaikeaksi. Joka tapauksessa kävi niin, että palatessaan seuraavana päivänä asemalta Mukoki löysi vaimonsa ja lapsensa taipaleelta susien puoleksi syöminä. Siitä päivästä lähtien Mukoki muuttui kerrassaan. Hänestä tuli koko pohjanperän suurin sudenpyytäjä. Kohta tuon perhettään kohdanneen onnettomuuden jälkeen hän muutti asumaan asemalle, ja siitä lähtien hän ei ole jättänyt Minnetakia ja minua. Joskus pitkien väliaikojen jälkeen, kun talviset yöt ovat pisimmät ja kuu kirkkaimmillaan ja ulkona paukkuva pakkanen, näyttää Muki parka saavan raivokohtauksen. Hän sanoo sellaista yötä 'susiyöksi'. Ei mikään voi pidättää häntä lähtemästä ulos, ei kukaan saa häntä puhumaan, eikä hän kärsi silloin ketään seurassaan. Silloin hän tarpoo mailin toisensa jälkeen pitkin saloja. Mutta aina hän palaa takaisin. Ja palatessaan hän on yhtä terve ja järkevä kuin sinä ja minä; ja jos kysyt häneltä missä hän on ollut, niin hän sanoo käyneensä katsastamassa, olisiko ollut mitään ammuttavaa.

Rod oli kuunnellut hartaasti. Tutustuessaan Mukokin elämän suureen murhenäytelmään hänestä tuo vanha intiaani tuntui muuttuvan aivan toiseksi olennoksi. Hän ei enää ollut pelkkä villi, joka vain vähän erosi erämaiden kesyttömästä ympäristöstä. Rodin rinnassa syttyi suuri myötätunto kovaosaista miestä kohtaan, ja kynttiläin himmeässä valossa hänen silmissään kiilteli kyyneliä, joita hän ei huolinut salata.

-- Mitä Mukoki oikeastaan tarkoittaa tuolla "susiyöllä"? hän kysyi.

-- Muki on tietäjä, kun on kysymys sudenpyynnistä, jatkoi Vabi kertomustaan. Hän tuntee susien tavat ja luonteen paremmin kuin kaikki muut metsästäjät yhteensä koko maassa. Hän saa niitä jok'ikiseen pyydykseen jonka hän vain virittää, eikä se onnistu yhdellekään toiselle metsästäjälle koko maailmassa; hän voisi kertoa sinulle sata erilaista yksityispiirrettä yhdestä ainoasta sudesta pelkästään sen jälkien perusteella, ja tuo hänen ihmeellinen asiantuntemuksensa yhdessä jonkinlaisen yliluonnollisen vaiston kanssa sanoo hänelle, milloin 'susiyö' tulee. Jokin seikka tänä yönä -- taivaalla -- kuussa -- pelkässä erämaan näössä kertoo hänelle, että hajallaan kuljeskelevat sudet parveilevat ja kulkevat joukossa ja että aamulla on kirkas päivänpaiste ja että susia tapaa silloin kunnaiden päivänpuoleisilla rinteillä. Saatpa vain nähdä enkö ole oikeassa. Huomenillalla, jos Mukoki silloin palaa takaisin, pääsemme jännittävään sudenpyyntiin, ja silloin saat myös nähdä, kuinka meidän kesy Sutemme hoitaa ammattinsa.

Seurasi pitkä äänettömyys. Tuli räiskyi takassa, rautauuni hehkui punaisena, ja pojat istuivat ja katselivat ja kuuntelivat. Rod otti kellonsa esiin. Puoliyön hetkestä uupui vain kymmenen minuuttia. Mutta kumpaakaan ei tuntunut haluttavan käydä jatkamaan keskeytynyttä lepoa.

-- Tuo Susi on merkillinen otus, pakisi Vabi edelleen hiljakseen. Luulet sen ehkä juonittelevan omia sukulaisiaan vastaan, olevan rotunsa petturi, joka ilkeydestä houkuttelee niitä varmaan kuolemaan. Mutta sellainen se ei ole. Sudella on aivan samoin kuten Mukillakin hyvät syynsä. Oletko koskaan pannut merkille, että se on menettänyt puolet toisesta korvanlehdestään? Ja jos kohotat sen päätä taaksepäin, niin näet sen kurkussa julman arven, ja sen vasemmasta kyljestä aivan etujalan takaa on puolen kämmeneni kokoinen lihapala reväisty pois.

-- Me löysimme Suden ilveksen ansasta, Mukoki ja minä. Se ei silloin ollut juuri pentua suurempi, kuukauden vanhaksi Muki sitä sanoi. Ja sen potkiessa ansassa avuttomana ärhenteli sen ympärillä kolme tai neljä rakastettavaa serkkua haluten saada siitä itselleen aamiaisen. Me jouduimme juuri parhaiksi hätään ajaaksemme rosvot tiehensä. Me jätimme Suden henkiin, ompelimme kiinni sen haavat ja kesytimme sitä vähitellen -- ja huomenna saat nähdä, kuinka se Mukokin opettamana käy sotaa omia heimolaisiaan vastaan.

Vasta pari tuntia myöhemmin pojat väsyneinä sammuttivat kynttilät ja kävivät uudestaan levolle. Ja vielä tuntikauden sen jälkeen Rod virui valveilla. Hän ihmetteli mielessään, missä Mukoki nytkin kuljeskeli -- mitä hän puuhaili ja miten hän löytäisi hulluutensa puuskassa tiensä poluttomassa korvessa.

Kun Rod sitten viimein vaipui uneen, hän uneksi poloisesta intiaaniäidistä ja tämän pikku lapsesta; hetken perästä ei lasta enää ollutkaan ja vaimo oli muuttunut Minnetakiksi ja verenhimoiset sudet yhtä verenhimoisiksi intiaaneiksi. Tästä tuskallisesta unesta hän heräsi tuntiessaan kylkeensä tuupattavan, ja avatessaan silmänsä hän näki Vabin hereillä huopiensa alla nyökkäilevän päätään ja salaa viittailevan hänen selkänsä taakse. Rod käännähti ympäri ja pidätti henkeään.

Siellä istui Mukoki -- kuorimassa perunoita!

-- Halloo, Muki! hän luikkasi.

Vanha intiaani katsahti ylös työstään ja irvisti vastaan. Hän nyökkäsi iloisesti ja jatkoi aamiaisen laittamista yhtä huolettomasti kuin olisi vasta noussut makuusijaltaan nukuttuaan koko yön rauhassa.

-- Nousee pystyyn jo, hän kehotti. Edessä iso saalistus. Hyvin kaunis päivä tänään. Löytää susia mäiltä -- julman paljon susia.

Pojat pyörähtivät pystyyn peitteistään ja rupesivat pukeutumaan.

-- Mihin aikaan sinä tulit takaisin? tiedusteli Vabi.

-- Nyt, vastasi Mukoki viitaten höyryävään kamiinaan ja kuorimiinsa perunoihin. Juuri laittaa hyvä valkea.

Vabi loi Rodiin merkitsevän katseen, kun vanha intiaani kumartui tulisijan yli.

-- Mitä sinä yöllä oikein toimitit? hän uteli edelleen.

-- Iso kuu -- piti ampua, vastasi Mukoki mutisten. Näki ilves mäen päällä. Näki suden jälki punahirven polulla. Ei ampunut.

Sen verran onnistui poikien saada selvää Mukokin yöllisistä matkoista. Aamiaista syötäessä vilkutti Vabi jälleen silmää Rodille, ja kun Mukoki nousi pöydästä sulkemaan kamiinan vetoluukkua, hän kuiskasi toverilleen:

-- Saatpa nähdä enkö ollut oikeassa. Hän valitsee kukkulat omalle osalleen.

Ja kun vanha intiaani palasi pöytään, hän sanoi hyvin viattomasti:

-- Eikö meidän olisi parasta hajaantua tänä aamuna eri teille, vai mitä arvelet, Muki? Minusta näyttää siltä, että meillä on kaksikin mainiota mahdollisuutta minne asetella ansoja -- ensiksikin harjun taakse, missä tuo puro leikkaa uransa itään päin, ja sitten sen toisen puron vartta pitkin, joka juoksee mäkimaiden halki pohjoista kohti. Mitäs tuumit?

-- Hyvä! rykäisi vanha metsästäjä. Te kaksi lähteä pohjoista kohti -- minä ottaa harju.

-- Eipäs vaan te ja minä lähdemme harjulle ja Vabi lähtee yksinään pohjoiseen, pyysi Rod hartaasti. Minä tahdon lähteä teidän kanssanne, Mukoki!

Mukoki oli ilmeisesti hyvillään valkoisen nuorukaisen valinnasta, ja hän irvisteli ja hihitti ja rupesi kertomaan vähän laajemmalti suunnitelmistaan. Sovittiin, että kaikki yhtyisivät jälleen metsäsaunalla aikaisin iltapäivällä, sillä vanha intiaani piti varmana, että he saisivat ensimmäiset sutensa yöllä.

Rod pani merkille, ettei Susi saanut ollenkaan aamiaista, ja hän arvasi helposti syyn siihen.

Ansoja käytiin sitten jakamaan. Kauppa-asemalta oli niitä tuotu kolmea eri kokoa -- viisikymmentä pientä vesikoille, näädille ja muille pienille turkiseläimille, viidettoista ketunraudat ja yhtä monet isommat ilveksille ja susille. Vabi varusti mukaansa kaksikymmentä pientä ansaa sekä neljät ketun- ja neljät sudenraudat, ja Rod ja Mukoki ottivat yhteensä neljäkymmentä ansaa. Karibun lihan jäännökset leikeltiin sitten viipaleiksi ja jaettiin pyytäjäin kesken syöteiksi.

Aurinko oli juuri ruvennut pilkistämään esiin metsänreunan takaa, kun metsästäjät lähtivät leiriltä. Kuten Mukoki oli ennustanut, oli tulossa ihana talvipäivä, tuollainen pilvetön, kirpeä pakkaspäivä, jolloin intiaanit luulevat Suuren Hengen riistävän koko muulta maailmalta auringonvalon antaakseen sen paistaa yksinomaan heidän saloilleen. Lähikukkulalta Rod katseli kimaltelevien metsien ja järvien yli äänettömänä ja lumoutuneena, mutta vain hetkeksi pyytäjät pysähtyivät siellä, sitten he hajaantuivat eri tahoilleen.

Kukkulan juurella Mukoki ja hänen valkoinen toverinsa tulivat purolle, jonka vartta he lähtivät seuraamaan. Parisataa metriä astuttuaan vanha intiaani pysähtyi ja osoitti kaatunutta puunrunkoa, joka oli kaartunut sillaksi puron yli. Tukkia peittävä lumikerros oli täynnä pienoisia jalanjälkiä. Mukoki katseli niitä kotvan aikaa, loi tarkastelevan silmäyksen edemmäksi eläinten polulle ja rupesi sitten irrottamaan selkäreppuaan.

-- Vesikko! hän selitti.

Hän kulki jäätyneen puron poikki varoen tarkasti koskettamasta kaatuneeseen puuhun. Vastakkaisella puolella jäljet hajaantuivat tuulen kaatamien puunrunkojen yli.

-- Täällä elää koko vesikkoperhe, jatkoi Mukoki. Kolme -- ehkä neljä viisi. Me rakentaa sadin just tähän!

Koskaan ennen ei Rod ollut nähnyt sellaista pyyntivehjettä, jota vanha intiaani nyt ryhtyi laittamaan. Aivan kaatuneen puunrungon pään lähelle hän rakensi oksista intiaanimajan muotoisen pikkuruisen suojuksen. Sen takaosaan asetettiin peuranlihapalanen ja sen eteen, niin että eläimen täytyi syöttiin päästäkseen astua yli, sovitettiin ansa, joka peitettiin huolellisesti lumella ja kuivilla lehdillä. Parissakymmenessä minuutissa Mukoki oli rakentanut kaksi sellaista sadinta.

-- Minkä vuoksi te rakennatte tuollaisia majoja? kysyi Rod heidän jatkaessaan matkaa.

-- Paljon lumi tulee talvella, selitti intiaani. Tuollainen maja pitää lumi poissa ansan päältä. Muuten täytyy alituisesti kaivaa ansa ylös. Kun vesikko haistaa syötti, menee se majaan ja astuu ansaan. Laittaa sellaisia majan sisään kaikille pikku eläimille. Ei kelpaa ilvekselle. Se näkee majan -- kiertää ympäri ja ympäri ja ympäri - ja menee matkoihin. Ilves viisas otus. Niin myös kettu ja susi.

-- Paljonko arvoinen vesikon nahka on?

-- Viisi dollaria -- ei vähempi. Seitsemän kahdeksan hyvä nahka.

Seuraavan mailin matkalla rakennettiin vielä kuusi vesikonsadinta. Puro kääntyi nyt kulkemaan korkean kallionselänteen juurta pitkin, ja Mukokin silmät rupesivat loistamaan. Hän ei enää tuntunut ajattelevan pelkästään turkiseläinten jälkiä. Hänen katseensa tähysti tarkasti harjun päivänpuoleista rinnettä, ja hänen askelensa olivat verkkaiset ja varovaiset. Hän puheli vain kuiskaamalla, ja Rod seurasi hänen esimerkkiään.

Tuon tuostakin molemmat pysähtyivät tähystelemään elonmerkkejä yläpuolellaan olevilta metsänaukeamilta. Kahdesti he asettivat hankeen ketunraudat nähdessään selviä saalista etsivän repolaisen jälkiä; jylhässä rotkossa, jonka pohjaa peittivät irtaimet kallionjärkäleet ja kaatuneet puunrungot, he tapasivat ilveksen jäljet ja panivat raudat rotkon kumpaankin päähän: mutta yhä vielä harhaili Mukokin katse etsivästi pitkin vuorenrinnettä.

Metsästäjät kulkivat nyt peräkanaa, puolisensadan metrin päässä toisistaan, kun Rod kuuli äkkiä edestään matalan huudahduksen ja näki toverinsa innokkaasti viittoilevan hänelle.

-- Susi! kuiskasi Mukoki.

Lumella oli lukuisia eläimenjälkiä, jotka Rodista näyttivät koiran tekemiltä.

-- Kolme susia, jatkoi intiaani riemuiten. Kulkee tästä varhain aamulla. Nyt ne lekottelee jossakin päivänpaisteessa harjun päällä.

He lähtivät seuraamaan sudenjälkiä. Vähän matkaa kuljettuaan Rod huomasi jäniksenraadon tähteen ja sen ympärillä ketunjälkiä. Siihen Mukoki pani taas yhdet raudat.

Vähän edempänä keksittiin soopelinpolku, ja sille asetettiin ansa. Karibun ja punapeuran jälkiä kulki ristiin rastiin puron poikki, mutta niistä intiaani ei paljoa piitannut. Uudet sudenjäljet osoittivat neljännen hukan yhtyneen parveen, sitten viidennen, ja seuraavan puolituntisen kuluessa keksittiin kolmen muun suden jäljet, jotka kulkivat kohtisuorasti metsästäjien seuraamien jälkien poikki ja hävisivät tiheämetsäiselle alangolle. Mukokin naama oli ilon irveessä.

-- Paljon susia täällä! hän huudahti. Paljon menee tuonne päin ja tuonne päin ja tuonne päin. Hyvä paikka ensi yöksi.

Pian puro erosi harjusta ja lähti kiertämään loivana kaarena pienen rämesuon halki. Täälläkös vasta näkyi metsän villin elämän merkkejä, jotka panivat Rodin veret kuumana kohisemaan. Paikoittain oli hanki poljettu täpösen täyteen peuranjälkiä. Polut haarautuivat joka taholle ja lukemattomista näreistä oli kuorta hankautunut rikki ja oksia taittunut.